Katselin tuossa, että viime aikoina Levyhyllyssä on pyörinyt aika paljon tuoretta kamaa.Toisaalta uusia levyjä on tullut ostettua viime vuosien aikana aika minimaalinen määrä. Mutta kiitos kirjastolaitoksen; uutuuksia tulee katsastettua niistä hyllyistä usein ja vieläpä monipuolisesti.
Kirjaston hienous on siinä, että täällä maakunnissakin vielä tuetaan pikkulafkoja ja ostetaan heiltä ainakin yksi kappale. Kunnallinen laitos luottaa edelleen pääosin CD-formaattiin, ehkä ihan hyllytilan ja rakenteidenkin takia, vaikka myös vinyylejä on kaivettu keskusvarastoista taas näytille. Siihen nähden huhut Helsingin uudesta ja uljaasta tulevasta Oodi-kirjastosta ilman levyosastoa tuntuvat... väärältä.
Noh, sivuraiteilta asiaan: Jukka Nousiainen julkaisi uuden soololevynsä, järjestyksessään kolmannen jo toukokuussa, mutta ei tullut tsekattua sitä vielä tuolloin. Omistan Nousiaisen ensimmäisen soolon vinyyliversion, kakkoslevy taitaa olla kuunneltu kirjastoversiona. Pidin etenkin debyytistä, joten keväisen julkaisun missaaminen menee varmaan lähinnä nykyisen musatarjonnan runsaudenpulan piikkiin. Jonkun haastiksen lukaisin muistaakseni ja siinä tulevasta levystä luvattiin tulevan yhteiskunnallinen, koska Jukkaa niin sanotusti kiukutti nykymeno ja kaiketi erityisesti Tampereen kaupunki ja Keltaisen talon kohtalo.
Koska levyä luonnehdittiin 'kantaaottavaksi', niin mieli vetelee yhteyslankoja levyn tunnelmista ja tyyleistä erinäisiin - 70-luvun artisteihin. Kantaaottavuus ei tarkoita Nousiaisen(kaan) kohdalla suoranaista paasausta ja ratkaisukeskeistä lähtökohtaa, vaan on toteavampaa, ehkä välillä ilkeääkin jne. Mutta Hotelli Hannikaiset, Punaisen planeetan Nurmio ja miksei jopa Alatalon Mikko (tai siis Harri Rinne) soivat sieltä kaiken seasta. Nousiainen on aina ollut harakkamaisen taitava ottamaan vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta kääntänyt kaiken kuitenkin itsensä kuuloiseksi ja omaksi. Nyt levy aloitetaan instrumentaalilla, jonka jälkeen pudotellaan biisiä biisin perään, kunnes ehkä taas 70-lukulaisesti niputetaan välillä kitkerätkin ajatukset ABC:den tuhoamista kirkonkylistä, ahneudesta ja vihasta levyn lopetusbiisiin, jossa uljaasti sekä tällä kertaa optimistisesti astutaan ovesta toiseen maailmaan, jossa ei ole kylmää eikä pimeää. Siinä karumpikin musanystävä joutuu pyyhkäisemään silmäkulmaansa.
Soundimaailmaltaan uusi levy on enemmän niin sanotusti puunattu kuin välillä suttuisenkin kuuloinen, mutta silti tyylikäs debyytti. Toisinaan levyllä ollaan suorassa AOR-Eppu soundissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Taustasoittajina vilahtaa tuttuja skenenimiä Kalevi Suopursusta Mikko Siltaseen, joka on Räjäyttäjistä poiketen basson sijasta steel-kitarassa. Siinä missä Litku Klemetin kohdalla kyllästyin oikeastaan turhankin nopeasti retropohjaiseen musiikkiinsa tämä Nousiaisen uusin on jaksanut pyöriä soittimessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti