Edellisestä Sonic Boom / Peter Kember kirjoituksesta on helppo siirtyä tähän levyyn, eli siinäkin mainittuun yhdysvaltalaisen Beach Housen uusimpaan, viime vuonna äänitettyyn pitkäsoittoon. Yhtyeen muodostavat 30+ ranskalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa asuva ja opiskellut Victoria Legrand ja Alex Scally ja se on lokatioitunut vahvasti Baltimoren kaupunkiin, jossa heillä on oma studio.Levyn kappaleiden peruspohjat onkin äänitetty kyseisessä Apple Orchardissa, lisä- ja muiden äänistysten sijoittuessa vielä pariin muuhun lokaatioon. Beach House on käsittääkseni nopea äänittämään levyjään, kun on sen hetki. Välillä levyjä on samoissa sessioissa pullahtanut ulos kaksinkin kappaletta. Tällä kertaa yhtyeellä kesti kuitenkin pidempään ja pitkäaikainen tuottajakin vaihtui kyseiseen Sonic Boomiin. Jakelija on sentään säilynyt pitkäaikaisena Sub Poppina.
Itselleni Beach House on tuttu nimenä, mutta itse musan kuuleminen on jäänyt vähälle. Nimi kohdistaa ajatukset vahvasti Pitchforkiin ja samalla koulutettuun, aikaansa seuraavaan varttuneeseen nuorisoon hipstereihin. Bändin levyt eivät ole kuitenkaan myyneet samalla tavalla kuin MGMT:n tai Animal Collectiven vastaavat, vaikka yhtye on kiertänyt käsittääkseni ahkerasti ja vuosia pitkin ja poikin pikkusaleja.
Sonic Boom ei bändin mukaan toiminut levyllä perinteisenä tuottajana, vaan yhtenä ideoiden pallottelijana, joista kappaleita kasattiin. Levyä pidettiinkin toukokuisen ilmestymisen aikana yhtyeen kokeellisemmasta päästä, bändi aiemmin keskittyessä levytyksissä siihen, että musiikki on toistettavissa myös lavalta. Omaan korvaan edellisessä kirjoituksessa ollut No Joy / Sonic Boom, taikka Panda Bearin Grim Reaper heittävät "outoudessa" heittämällä ohi, mutta kaikki on suhteellista. Myös haluttu Sonic Boomin kädenjälki oli minusta levyn alussa hivenen piilossa, mutta levyä sivukorvalla kuunnellut vaimo totesi tietämättä taustoista tämän kuulostavan "siltä joltain kahdekskytluvun bändiltä jota kuuntelet... joku Spacemen?" Uskottava se on ja kyllähän se parissa kohtaa pulpahtaa pinnalle.
Mutta mistään Spacemen 3 palvonnasta levyllä ei ole kyse. Ei oikeastaan lähimainkaan, vaan levy kuulostaa juuri siltä "dream popilta", miksikä yhtye on tyylinsä nimennyt, Victoria Legranden keskimatalan lauluäänen noustessa pääosaan. Musiikki on melankolista ja sentimentaalista, eikä olla kaukana 90-luvun shoegaze-hommista siinä vaiheessa, missä yhtyeet jättivät kitaravallit taaksensa ja minimalisoivat soundiaan. Beach House käytti pitkään pelkkää rumpukonetta, mutta tällä levyllä mukana on koko matkan elävä rumpali. Itse kappaleet ovat outo sekoitus melodisuutta ja mieleenjäävättömyyttä. Toistoon luotetaan, muttei kertosäkeiden muodossa. Seassa on ilmeisen kauniita riffejä, melodioita ja hetkiä, mutta mikään ei nouse levyn massasta kaiken yläpuolelle. Kutosbiisi 'Dive'n harmooni ja loppuosan tremolo + monotoninen rumpurytmi ovat varmaan suorin viittaus tuottaja Kemberin suuntaan, mutta siinäkin homma pidetään Beach House-kaksikon suitsissa. Kyseinen kohta on myös levyn ainoa "menokohta" muun levyn pidättyessä koko ajan lähtemästä laukkaamaan. Kasibiisi 'Lose Your Smile' lähtee FM-syntikoilla, mutta muuttuu melankoliseksi kitarakappaleeksi herkän uljaalla melodialla ja kertsin hyminällä. Cocteu Twins:kö tämän aloitti. Katoavat musiikkimarkkinat ovat ottaneet tämän yllättävän hyvin vastaan. Listasijat ovat olleet parinkympin tietämissä, mikä on pikkulevy-yhtiöbändille kohtuu hyvin.
Parin päivän kuuntelulla on yllättävän vaikeaa sanoa pidänkö edes tästä levystä. Ehkä, mutta kuinka paljon? Ehkä tämä hahmottomuus ja hähmäisyys kääntyy myös War on Drugsin tyyliin kohta levyn voitoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti