Catherine Ribeiro + Alpes – (Libertés ?) 1975

(Libertés ?) oli Catherine Ribeiron ja Alpes-yhtyeen kuudes albumi, jonka kansikuva tuo vahvoja ennakkoja siitä kuvastosta mistä CRASS-yhtyeen Gee Vaucher ammensi vain muutamaa vuotta myöhemmin punkin jälkeisessä punkissa. 

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska Alpes perustettiin Ranskassa tasan vuoden 1968 hengessä (siis kyseisenä vuonna) ja Epping Forestin "punkit" olivat itse 70-luvun lopussa vanhoja 60-luvun taidekouluhippejä joille situationistitkin olivat varmasti tuttuja, vaikka Penny Rimbaudin anarkismi olikin ehkä lopulta oman etuoikeutetun navan ympärillä pyörivää libertalismia.

Toisella levyllään nimensä Alpesiksi vaihtanut symbioosi Ribeiron ja taustabändin kesken kesti vuodesta 1968 vuoteen 1981. Käytännössä Ribeiron aisaparina (ja ilmeisesti jossain vaiheessa myös kumppanina) toimi lyyristi ja soitinrakentaja Patrice Moullet, jonka käsistä oli peräisin myös moni yhtyeen erikoisen instrumentaation soitin. Myöhemmin Moullet on tehnyt uraa kineettisen taiteen parissa. Alpesin muut jäsenet vaihtelivat enemmän tai vähemmän jokaisella levyllä.

Tämä albumi ei ole missään nimessä artistin tai yhtyeen paras, mutta toisaalta jos tämän pariin eksyisi ensikosketuksessa Catherine Ribeiro + Alpesin musiikkiin tutustuessa, mitään väärää kuvaa tai ääntä ei pääsisi syntymään. Aikaisemmista levyistä poiketen mukana on enemmän perkussiota, mutta Ribeiron dramaattinen tulkinta, jousikoneet, sähköinen lyyra/luuttu ja muut elementit ovat kohdillaan. Jo ensibiisin dramaattiset ja (etniset) kansanmusiikkisävyt kuljettavat sinne tuttuun samaan aikaan ylevään, mutta depressiiviseen suuntaan joka on yhtyeen se juttu. A-puoli on tältä osin tuttua tavaraa, mutta päättyy miltei viisiminuuttiseen soololausuntaan, josta en ranskantaidottomana ymmärrä mitään, mutta voin arvata sisällön kohtuullisen sakiaksi.

Levyn huippukohta on koko B-puolen täyttänyt "Poème Non-Epique N° III (Concerto Alpin En 3 Mouvements Et Un Tombé)" jossa vaellellaan jännitettä keräille sillä omintakeisella folkin ja lopulta avant-garden alueella, kun Catherine päästää ilmoille pitkän heittäytyvän ja paatoksellisen poliittisen resitatiivin jälkeen primäärisen Jim Morrison The End-huudon Moulletin luutun päräyttäessä samalla ilmoille kananlihoja repivän fuzz-riffin. Lopulta syöksytään noise-kuiluun. 

Tämä on sitä ns. täyttä tavaraa.