Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassinen musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassinen musiikki. Näytä kaikki tekstit

torstai 18. helmikuuta 2021

Walter Carlos - Switched-On Bach 1968

Walter (myöhemmin Wendy) Carlosin sanaleikkisesti nimetty 'Switched-On Bach' osui ilmestyessään oikeaan rakoon, sillä se viipyi Yhdysvaltain Billboard-listalla yli vuoden nousten korkeimmillaan sijalle kymmenen. 70-luvun alussa se oli yltänyt jo miljoonaan myytyyn levyyn, myöhemmin rikkoutui platinaraja, johon on pystynyt vain kaksi klassisen musiikin levytystä.

Carlosin ensimmäinen levy onkin jäänyt hänen suurimmaksi ja tekisi mieli sanoa ainoaksi "hittilevyksi", vaikka hän tekikin myöhemmin profiilikkaita soundtrackkejä Stanley Kurbrickin filmeihin "A Clockwork Orange" (1972) ja "The Shining" (1980) ja Disneyn futuristiseen "Tron"-elokuvaan (1982). Kuitenkin hänen puhtaat äänilevynsä eivät saavuttaneet lähellekään samoja myyntimääriä enää tämän jälkeen, vaikka seuraavana vuonna ilmestyi samoilla eväillä, mutta laajemman klassisen säveltäjäkaartin kappaleista koottu "The Well Tempered Synthesizer". Carlosin omaa sävellysmateriaalia esittänyt "The Sonic Seasoning" ilmestyi 1972 ja se on ehkä sisällöllisesti kunnianhimoisempaa kamaa kuin nämä klasariviritelmät, sisältäen elementtejä, joita myöhemmin kutsuttiin new-age ja ambient-musiikiksi. Switched-On Bachista taas julkaistiin myöhemmin osa II, joka myi kohtuullisesti.

Levyn toiseksi tuottajaksi on merkitty Rachel Elkind, jonka nimi vilahteleekin Carlosin miltei koko levytetyn tuotannon mukana. Säveltäjä Elkind kuuli Carlosin ja tämän ystävän elektronisia nauhoja ja ehdotti tälle kokonaisen levyn tekoa. Sävellysten tekijäksi valikoitui Bach osittain senkin takia, että tämän sävellykset ovat niin sanotusti vapaata riistaa, vapaasti käytettävissä ilman perikuntien kitinää. Elkindistä tulikin tästä eteenpäin kaksikon hiljainen yhtiömies/nainen.

Vuonna 1968 syntetisaattori oli asia, joka piti jokaisella kerralla selittää erikseen. Amerikkalainen Robert Moog oli tehnyt oman kaupallisen laitteensa, jota myytiin tästä eteenpäin erinäisten rahanmakuun päässeiden artistien koteihin ja studioihin. Kyseessä ei ollut myöhemmin tullut mullistava Minimoog, vaan kannessa näkyvä pienen seinän kokoinen modulaari, jonka käyttö vaati perehtyneisyyttä. Bob Moog ja Carlos tekivätkin yhteistyötä levytyksen yhteydessä Moogin parannellessa ja korjaillessa modulaarin palikoita Walterin tarpeisiin. Myyntihinta vastasi käsittääkseni aikansa pientä henkilöautoa.

Tämä ei estänyt esimerkiksi George Harrisonia hankkimasta kyseistä laitetta. Mutta useat muut kokivat lukuisten kytkentöjen jälkeen pettymyksen: Moog Modular oli monofoninen, eli sillä pystyi soittamaan vain nuotin kerrallaan. Niimpä Switched-Onin fuugat jäivät kotiloissa aika paljon ohuemmiksi, sillä Carlos käytti studiossa avukseen luonnollisesti moniraitanauhoituksen mahdollisuuksia. Joka tapauksessa levy- ja sen suosio toimi valtavana käyntikorttina Moogin syntetisaattoreille ja tilauksia alkoi satelemaan.

Musiikillisesti ja sisällöllisesti levy on vuonna 2021 vähän vaikeasti purtava. Tai siis valmiiksi pureskeltu: elektronisesti muodostetun äänen uutuudenviehätystä ei vain voi kokea enää 53 vuoden jälkeen, vaan se on arkipäivää. Viehätyskulma nouseekin lähinnä Moog-syntetisaattorin sille ominaisesta (vanhahtavasta) soinnista ja äänimaailmasta. Tässäkin heilutaan alueella, jossa tasapainoillaan pimpelipomin, easy-listeningin ja muzakin rajamailla. Mutta pioneeri saa paljon anteeksi. Levyn tulkinnat Bachin kappaleista saivat aikanaan kriitikoilta sekä positiivista, että negatiivista palautetta. Itse en niihin ota kantaa.

Mutta lipas oli nyt avattu: jo seuraavana vuonna ilmestyi syntetisaattorilevyjä, kuten "Switched-On Rock", joissa aikansa hittejä alettiin esittää syntetisaattoreilla. Tämä jatkui pitkälle 90-luvun alkuun saakka, jolloin vielä ilmestyi massiivinen ja moniosainen "The Greatest Synthesizer Hits" (vol x-xxx).

Yhtä kaikki: Switched-On Bach on mukavaa muzakkia mukavilla soundeilla. Ei enempää, eikä vähempää.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Albert Ketèlbey - Persialaisella torilla



Albert Ketèlbeyn Persialaisella torilla on kappale, joka on suurille ikäluokille erittäinkin tuttu radioaalloilta. Nykyään sen kuuleminen on harvinaista, mutta väitän, että se on soinut aikoinaan Suomen Yleisradiossa miltei päivittäin.

Eksoottisesta nimen kirjoitusasustaan huolimatta Ketelbey (1875-1959) syntyi Englannin Birminghamissa paikallisen kultasepän lapseksi. Vanhemmat kustansivat lapselle klassisen musiikin opinnot ja heidän pettymyksesksi Albert lähti kevytoopperan mukaan. Perhe olisi toivonut siis uraa vakavan musiikin säveltäjänä, mutta poika ryhtyi säveltämään ensin vaudevilleen ja 1900-luvun alkupuolella mykkäfilmeihin. Taloudellisesti tämä ei Albertin kohdilta mennyt väärin hänen sävellystensä levytysten ja nuottien (nuottien myynti oli musiikkiteollisuudessa suuri tulonlähde 60-luvulle asti) yltäessä jo tuolloin miljoonamyyntiin.

Persialaisella torilla flirttailee tuon ajan tyyliin eksotiikalla ja samalla teemoilla, jotka eivät ehkä ole aitoja, mutta vievät kuuntelijan mielikuvitusmatkalle tuhannen ja yhden yön, tai vuoden taakse. Kappaletta voisikin kuvailla visuaaliseksi sen vuorotellessa toriteeman ja romanttisen teeman välillä. Hyvin elokuvamainen kappale, joka varmasti oli laskemassa kivijalkaa myöhemmälle elokuvamusiikille. Visuaalisuus ja teemojen vaihtelu on johtanut myös siihen, että biisistä on tehty ainakin suomalainen proge-sovitus (Sessionin Unikuvia-albumilla). Ketèlbey työsti samankaltaisesti muitakin "eksoottisia" teemoja, kuten mielikuvamatkan Kiinaan.

Ketèlbeyn ura ja elämä joutui alamäkeen kotimaassaan toisen maailmansodan aikana. Matkustus- ja huvitilaisuusrajoitukset veivät keikat ja yleisön musiikkimaku muuttui. Sodanjälkeinen talvi 46-47 oli jäätävän kylmä pakkasen jatkuessa viikkotolkulla, joka on Englannissa harvinaista. Ketèlbeyn kotitalon putkisto hajosi aiheuttaen vesivahingon, joka tuhosi hänen arkistonsa ja paperinsa. Hän sai puolisoineen keuhkokuumeen, johon hänen vaimonsa kuoli kaksi päivää myöhemmin hoivakodissa. Ketèlbey sai hermoromahduksen ja tästä toivuttuaan hän avioitui uudelleen muuttaen Isle of Wightin saarelle, eläen loppuelämänsä suhteellisessa unohduksessa. Hän ei varmaan tiennyt, että Persialaisella torilla soi miltei päivittäin Suomen Yleisradiossa.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

2001: A Space Odyssey (Soundtrack 1968)

Avaruusseikkailu 2001 liki viidenkymmenen vuoden takaa jaksaa edelleenkin hämmentää katsojiaan ja arvailuttaa sen lopullisesta 'sanomasta' ja tarinasta.

Arthur C. Clarke työsti kirjaansa samaan aikaan itse elokuvan kanssa ja kumpikin vaikutti toiseensa. Tässä mielessä elokuvan kerrottu tarinakin on kovin avoimesti syntynyt huipentuen loppuun, joka jättää katsojat edelleenkin ymmälleen. Kirjan lukemalla ymmärtää jonkin verran enemmän, mutta yhtä kaikki, elokuva on niitä harvoja, jotka jättävät hämmentävän muiston, eikä tätä helpota, että sen näytellyistä puheäänistä emotionaalisin kuuluu seonneelle HAL-tietokoneelle.

En ole sen suurempi elokuvafriikki enkä juurikaan lukenut alan teoriaa, mutta leffaa katsoessa on selvää, että elokuva on sekoitus mykkäfilmiä, kokeellista elokuvaa sekä kerrottua tarinaa. Mykkäfilmiin (ja jo siinä voimakkaana olleeseen kokeelliseen aspektiin) liittyy vahvasti taustamusiikki, josta 2001 on todella kuuluisa. Elokuvan musiikki ei juurikaan väritä puhuttua dialogia tai tunteita (näitä tuetaan avaruuspuvun raskaalla hengityksellä ja HAL-in pehmeällä äänellä) vaan maalailee kuvan kanssa pitkittäisiä yksittäisiä kohtauksia tehden niistä katsojan silmissä ja korvissa merkityksellisiä - sekä monoliittisia.

Kubrickin kikka oli ottaa tulevaisuuteen sijoittuvan elokuvansa soundtrackiksi klassista musiikkia. Tosin pääosa elokuvan musiikista alun iskevää Richard Straussin 'Näin puhui Zarahustraa' ja avaruusaseman hitaan pyörimisen ja telakoitumisen taustalla soinutta Johan Strauss II:en (eivät sukua) 'Tonava kaunoista' lukuunottamatta pääosa on 'mikrotonaalisella' tavaralla, jota on peräti neljä György Ligetin kappaletta. Yksittäisenä kuunnellut kuoroteokset ovat aika jäätävän kuuloista tavaraa ja nostavat verkkokalvoille ne monoliitit. Eli siis ne eivät kuulosta nyt ihan siltä finlandia-hymniltä, vaan kerroksittaista aavemaista laulua, joten Ligetin kohdalla olisi parempi puhua 1900-luvun 'nykytaidemusiikista'.

Avaruusseikkailu 2001 oli ilmestyessään tapaus ja menestys huolimatta osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan. Soundtrack-levy ilmestyi saman tien ja sekin myi heti puolimiljoonaa kappaletta. Rhino uudelleenjulkaisi sen cd-muodossa 1996 ja 2001 siitä on tullut remasteroitu versio. Kubrick ei ollut myöskään viimeistä kertaa klassisen musiikin kimpussa, vaan käytti sitä seuraavassa Kellopeliappelsiinissa, jossa sitä tosin vieraannutettiin Walter/Wendy Carloksen soittamien Moog-syntetisaattoreiden läpi.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Igor Stravinsky - Kevätuhri 1913

Koska on syksy, niin kirjoitetaan kevätmusiikista. Tai no, huono alustustus. Kävin tänään Musiikkitalolla kuuntelemassa esitelmää ja muutamaa teosta päivälleen sata vuotta sitten syntyneestä John Cagesta.
Jos musiikillisesti Cage ei edelleenkään ole korviini mitenkään erityistä, ei hänen musiikillisfilosofisia näkemyksiä voi sivuuttaa tuosta vain olankohautuksella. Vaikka pidänkin hänen juttujaan enemmän käsitetaiteena. Niistä ja tilaisuudesta ehkä myöhemmin lisää.

Cage säveltäjänä aiheutti aikanaan melkoisia skandaaleja klassisen- ja taidemusiikin piirissä ja niin teki yllättäen myös venäläissyntyinen Igor Stravinsky (1882-1971) juuri tällä teoksella.

Stravinskyn isä oli Marinski-teatterin laulaja ja Igor pääsi säveltäjälegenda Rimski-Korsakovin oppiin 1902. Vahvasti venäläisenä pidetty säveltäjä muutti kuitenkin Pariisiin jo vuonna 1910 ja vietti loppuelämänsä Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Ulkomailla hän myös sävelsi kaikki kuuluisimmat teoksensa. Stravinsky itse oli kääntynyt katolilaiseksi, arvokonservatiivi ja merkittävän pienikokoinen. Kaikkea muuta, mitä hänen musiikkinsa oli.

Säveltäjä tunnetaan parhaiten kolmesta 'venäläisen kauden' baletistaan, joista tämä on tunnetuin. Stravinsky sävelsi pitkän elämänsä aikana tyystin erilaistakin materiaalia, mutta Tulilintu, Petruska ja Kevätuhri ovat jääneet elämään kaiken kansan tietoisuuteen.

Kevätuhri sävellettiin Pariisissa ja se ensiesitettiin 1913. Balettiteos oli kuitenkin jotain aivan muuta, mitä siihen asti oltiin yleisesti kuultu. Esityksen jälkeen yleisö ajautui miltei mellakkaan teoksen puolustajien ja vastustajien ottaessa yhteen näytöksen jälkeen. Lehtiskandaali, tai ainakin sensaatio oli taattu.

Kevätuhri perustuu pitkälti lyömäsoittimille, rytminkuljetuksille ja vaihdoille, sekä sisältää niiden rinnalla vähemmän melodisia aineksia, mikä meni aikanaan yli hilseen. Itse balettia en ole nähnyt, mutta en voi välttyä mielikuvilta tulivuorenpurkauksista, ameeboista ja törmäilevistä ja sukupuuttoon häviävistä dinosauruksista.
Tämä luonnollisesti Disneyn Fantasia-elokuvan tuomaa länsimaista mielikuvahapatusta, sillä teos kuvaa alunperin pakanallista Venäjää. Joka tapauksessa teoksen kuvittava ja perkussiivinen voima oli ja on niin suuri, että myöhempi elokuvamusiikki imi vaikutteita posket lommollaan.

Teosta esitetään nykyisin enimmälti orkesteriteoksena, mutta jos vapaalipun lätkäisette käteen, niin voin mennä katsomaan baletin sitten, kun se on taas ohjelmistossa.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Synthesizer Greatest - The Classical Masterpieces 1990

Koska viime aikoina on camp- ja huoltoasemakasetit kovasti tapetilla, niin pläräsin viikonloppuna maakunnassa erään vaimoni vanhemman sukulaisen kuolinpesän kasettivarastoa.

Henkilö oli eläessään ihmisenä mukava, mutta kasetit edustavat sellaisen konservatiivisen vanhemman ja vähän musiikkia seuranneen ihmisen makua. Tai sanotaan nyt suoraan; markettimusiikkia.
Magneettinauhaa oli kertynyt vuosien 1978-1996 välillä. Loppupään koteloissa oli Anttilan alennustarrat ja kokoelma vaihteli mielenkiintoisten kaukokohteiden etnisestä torimusasta Anttilan köyhän miehen George Michaeleihin. Richard Claydermannia ja MTV-tuotannon 'Stefan' panhuilupoikaa. Sekaan oli vahingossa eksynyt myös Princen Graffiti Bridge.

Mukana oli myös kaksi osaa 'Synthesizer Greatest'-kokoelmalta. Ne klassisen musiikin uudelleen tulkinnat. Jokainen aikalaiseni muistaa varmasti nämä kokoelmat, jotka kansineen roikkuivat joka marketin hyllyllä. Sisältönä oli Starinkin versioita muun muassa Vangeliksen, Jarren ja Kraftwerkin kappaleista. Joillakin löytyy varmasti tälläinen nolous hyllystäkin. Itselläni lähimpänä liippaa levyllinen Ennio Morriconen elokuvamusaa samalla tavalla 90-luvun taitteessa syntikalla uusiotulkittuna. Täytyy sanoa, että pettymys levyä kuunnellessa oli kova. Ja olo kusetettu.

Synthesizer Greatest ei kuitenkaan huijaa ketään vaan ilmoittaa rehellisen hämärästi epäaidoista lähtökohdistaan. Tosin tässä klassisen musiikin osassa se ei hämää ketään.

Kaikkien näiden takana oli Ed Starink niminen hollantilainen 'syntikkavelho'. Starink oli aloittanut uransa 70-luvulla 'Gamma' nimisessä jazz-rock yhtyeessä. Kitarasta, bassosta ja pianosta hän siirtyi syntetisaattoreiden pariin 80-luvun alussa. Kuvaavaa on, että hän uudelleen levytti vuoden 1981 debyyttinsä biisejä 90-luvun alussa. Tuli varmaan parempaa jälkeä..

Kasetin kannessa julistetaan tämän päivän silmään koomisesti levyn olevan DIGITAALISESTI äänitettyä. Tänä päivänä kun jokainen elektronisen tai muun musiikin tekijä yrittää peitellä sitä digitaalisen äänittämisen jälkeä. No, levytykset ovat tietysti ajalta, jolloin nouseva cd-levyjen kuuntelu oli monelle musiikin kuluttajalle mittari kyvystä hypätä NYKYAJAN kelkkaan.
Kokoelman jokaisen osan kannet ovat myös koomisen futuristia galakseineen, avaruusaluksineen ja.. no kaikkine avaruus-kitchin kuvastosta löytyvine elementteineen.

Itse levyn, tai siis kasetin sisältö on tuttua easy-listening huttua. Ei ärsytä, mutta koskettaa yhtä paljon, kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu. Ensimmäistä kertaahan ei syntikoiden kanssa klassisen musiikin kimpussa oltu. Mutta siinä missä Walter/Wendy Carlos laittoi nimensä ja visionsa takeeksi kylmääviin tulkintoihinsa, Starink vetää biisit läpi Claydermanin otteella. Mummot ja totaalisesti musiikista pihalla olevat kuuntelevat tämän läpi, mutta muilla jää kesken.

Tai no. Starinkilla on jonkinnäköinen maine köyhän miehen Jarrena ja netin ihmeellisestä roskakorista löytyy kokoelman ja miehen fanisivuja. Ehkä kokoelman silloiset nuoremmat ystävät omaksuivat aikanaan myös ensimmäisinä digitaalisen median ja internetin käytön?

tiistai 6. joulukuuta 2011

Siegfried Schwab - Meditation 1979

Aiemmin itselleni tuntematon Siegfried Schwab paljastui kulttielokuva 'Vampyros Lesbos' soundtrackin tekijäksi. Eipä sillä, että sitäkään olisin kuullut. Jonkinlaisena akustisen nailonkielisen guruna tunnettu Schwab on julkaissut aika kasan levyjä joten ehkä mies on Saksan Francis Goya? No ei nyt sentään. Onneksi. Mies paljastuu Goyan sijasta enemmän virtuoosimaiseksi soittajaksi, joka vielä taitaa oikeasti fiilistelyn.

Vinyyli tarttui mukaan käytettynä oikeasta levykaupasta ja mukavan myyjän suosituksesta (suositukseen saattoi vaikuttaa myös entinen omistussuhde). Varoituksen sana tuli kuitenkin levyn kakkospuolesta, joka pitää sisällään lähinnä akustisen nailonkielisen näppäilyä. Itse asiassa sekin kuulostaa hyvältä ja levyn nimikappale, vain neljän minuutin mittainen 'Meditation' toimii.

Levyn juttu on kuitenkin miltei koko A-puolen täyttävä kappale ‘Suche Nach Unendlichkeit'. Syntetisaattorikitara saa kappaleessa kaverikseen basson, rummut ja 'elektroniset laitteet', mitä ikinä ovatkaan. Yhtä kaikki, kappale soi aurinkoisessa Neu!:n hengessä välillä kevyen 'motorik'-biitin pumppaamana, välillä rauhoittuen taas viheltävien kitarasynaäänien ja kitaratunnelmoinnin hetkiin. Taustalla hurisee lämpimän harmoonin kuuloinen drone.

'Meditation' oli taas mukava yllätys genrensä 'valtavirran' ulkopuoleltakin löytyvistä levyistä. Ei nyt mikään klassikko, mutta kyllä tätä kuuntelee ihan kokonaisuutenakin ilman pakkoa.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Fantasia - Elokuva 1940

Fantasia oli Disneyn kolmas kokoillan animaatio. Musiikkielokuva ei sinänsä ollut firman ensimmäinen, sillä musiikkia ja animaatiota yhdistelleitä 'Silly Symphonies' lyhäreitä ilmestyi jo tätä ennen. Itse asiassa Disneyn taloudellisesta pohjasta suuren osan muodosti kyseinen sarja, josta tunnemme edelleen vaikkapa tuon 'Pahaa sutta ken pelkäisi' laulun (Adolf Hitler tiettävästi vihelteli laulun melodiaa) ja monta muuta pikkuklassikkoa.

Elokuvaa pidettiin pitkään yhtiön yhtenä kunnianhimoisimmista teoksista. Walt Disney itse oli päätuotantovastuussa ja luotti sinisilmäisesti visioonsa taidemusiikin ja animaation yhdistämisestä. Tai siihen, että suuri yleisö halusi sellaista katsoa.
Fantasia oli myös yhtiön ensimmäisiä taloudellisia takaiskuja. Osittain toki siitäkin syystä, että kyseisenä vuonna (tai siis vuoden 1940 loppupuolella) tärkeä markkina-alue Eurooppa hävisi sodan alle. Englantia lukuunottamatta koko länsi-Eurooppa oli Saksan miehityksen alla ja natseille taas Disneyn elokuvat olivat 'verboten' leiman alla. Piskuiset Suomi ja Ruotsi eivät paljoa auttaneet elokuvan näyttökerroissa. Tosin kotimaassakaan hivenen liian taiteelliseksi mielletty Fantasia ei menestynyt edeltäjiensä tavalla ja Disney sai henkilökohtaisen näpäytyksen sormilleen.

Fantasia oli pitkään kotiteattereissakin harvinaisuus, sillä elokuva julkaistiin vhs:nä 90-luvun alkupuolella ja vasta pari vuotta sitten DVD:nä. Tätä ennen elokuva oli ikäpolvelleni lähinnä still-kuvia Aku Ankka-lehden 'Toimituksen nurkassa'.

Elokuvan ideaan nähden se ei jysähdä ihan samalla tavalla kuin olettaisi. Kuvan ja äänen yhdistelmä ei rokkaa samaan tahtiin, kuin myöhempinä aikoina on totuttu. Leikkaukset ovat pääosin verkkaisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Animaatiot ovatkin lähinnä kuvitusta musiikille ja musiikki taas taustamusiikkia animaatiolle.

Kunnianhimon puutteesta elokuvaa ei voi syyttää, sillä sen avaava Bachin 'Toccata ja Fuuga' on animoitu lähinnä abstraktein muodoin.
Sitä seuraava 'Pähkinänsärkijä' kuvittaa luontoa vuodenajan vaihteluin. Elokuvan ikoniksi noussut 'Noidan oppipoika' pitää sisällään Mikki Hiiren pääosassa. Mikki oli tässä vaiheessa hiipuvassa suosiossa, jonka elokuvan kohtaus nosti toiseen suuntaan.
'Kevätuhri' yhdistelee ameeboja ja elämän syntyä, huipentuen hirmuliskojen nousuun ja tuhoon. Perheemme tyttären suosikki on myyttiseen Kreikkaan sijoittuva 'Pastoraalisinfonia' fauneine, pegasoksineen ja kännisine Dionyssinoksineen.. anteeksi Bachucsineen. Tätä seuraa eläinten tanssima 'Tuntien tanssi'.
Elokuva huipentuu 'Yö autiolla vuorella/Ave Mariaan' joka on omasta mielestäni elokuvan vaikuttavin osuus. Eurooppalaisita varhaiskauhuelokuvista lainattua kuvastoa (ruotsalainen Häxän 1922 ja saksalainen Dr. Faustus) ja vaikuttavaa musiikkia yhdistelevä, kauniiseen Ave Marian valokulkueeseen päättyvä lopetus on sellaista, mitä mielestäni koko elokuvan olisi pitänyt olla.

Elokuvan ongelmiin liittyi myös sen musiikkiraidan äänitys ja erityisesti se, että ajan elokuvateattereiden äänentoisto ei välttämättä mahdollistanut elokuvan musiikin täydellistä esittämistä. Niimpä elokuvan esittäminen ja esityspaikat vaihtelivat vuosien kuluessa musiikkisaleista ja elokuvateattereista stereoversioihin ja 'digitoituihin' ääniraitoihin.

Myöskin Walt Disneyn fantasiat Fantasian pitkäaikaisemmasta ja muutaman vuoden välein julkaistavasta uudesta jaksosta hautautuivat. Yksi osuuksista olisi ollut Sibeliuksen 'Tuonelan joutsen'.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Olipa kerran.. ihminen - Intro



Olin aika pieni, kun tämä kun pamahti ensimmäisen kerran televisiosta. Mutta muistan edelleen Bachin Toccatan ja Fuugan (D-molli) ja kuinka se alku-animaation kera kuristi jotenkin kurkkua.

Tämä on nykyisin uusittu muutamankin kerran ja vähän aikaa sitten katsoin aamulla Teeman koulu-tv:ltä tämän intron. Kylmän sodan aikainen lohduton loppu maapallon räjähtämisineen oli leikattu pois.

Löytyy toki hyllystä dvd-boksina. Eikä aika ole syönyt.

torstai 4. marraskuuta 2010

Apocalypse Now: Original Motion Picture Soundtrack 1979

..Flap flap flap flap flap..
'Ilmestyskirja nyt' pitää sisällään monta musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistänyttä mallikohtauksia Valkyyrioiden ratsastuksesta Stonesien Satisfactionionin soidessa suoritettuun vesihiihtoon (ei mukana levyllä) ja mustien jermujen diskanttisesta mankasta raikaavaan kitara-jimittelyyn.
Noiden tunnettujen ja ikonisten biisien takia itseltäni jäi pitkän aikaa huomaamatta elokuvan pohtivien hetkien mahtipontiset ja synkät taustamusiikit. Niiden takana on ohjaaja Francis ja mafi.. eikun elokuvasuvun Carmine Coppola. Huilisti-säveltäjä Carmine oli Francis Coppolan isä, joka on vastuussa myös mm. Kummisetä-elokuvien musiikeista.

Apocalypsen musiikit ovat synkeän sotilaallisisia ja marssimaisia syntetisaattori-teoksia, joissa aina välillä muistetaan päästää sitä helikopterien lapaääntä. Mieleen hiipii eittämättä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Vangeliksen Blade Runner. Osasyy on varmasti myös tuon ajan analogisissa syntikoissa, joiden soundimaailmaan kumpikin trackki pitkälti perustuu.

Hieno elokuva. Jos ja kun ei voi käyttää sitä kolmea tuntia sen katseluun, niin samat fiilikset voi saavuttaa tämän levyn soidessa taustalla.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Walter Carlos - A Clockwork Orange Soundtrack 1972

Elokuvan soundtrackista liikkuu kaksi eri versiota. Alkuperäinen pääosin klassista musiikkia orkesterin esittämänä ilmestyi samaan aikaan elokuvan kanssa. Tämä Columbian julkaisema versio taas pitää sisällään pääosin Walter Carlosin alkuperäisen syntetisaattoreilla soitetun version. Tai siis Wendy Carlosin, sillä Walter vaihtoi sukupuoltaan.

Walter Carlos nousi suuren yleisön tietoisuuteen 'Switched-On Bach' levyllä, jolla hän soitti klassista musiikkia modulaarisella Moog-syntetisaattorilla. Laitteet olivat luonnollisesti monofonisia (yksiäänisiä), joten kappaleet koottiin usean raidan päällekkäisäänityksillä. Tämä aiheutti pettymyksiä levystä innostuneiden ja henkilöauton verran rahaa laitteistostaan maksaneiden syntetisaattorin ostajien keskuudessa.

Clockwork Orange kuvattiin Englannissa, missä Kurbrick oli ollut 'maanpaossa' Spartacus-elokuvasta lähtien. Kurbrick oli kuullut Carlosin Bach-levyn ja halusi tämän musiikkia seuraavaan elokuvaansa. Ja tämä taas sopi Wendy Carlosille, joka taas fanitti Burgessin kirjaa ja elokuvaohjaajaa.
Näin Carlos siis päätyi tekemään Kurbrickin dystopiaan soundtrackkia.

Musiikkiraita pitää sisällään pääosin Carlosin versioita klassisen musiikin kappaleista. 'Title Music from A Clockwork Orange' on jäätävän kylmä versio Purcellin 'Funeral March of Queen Marysta'. Sen avaavat pahaenteiset ja synkeät analogiset perkussiot ovat jäätävät. 'March From A Clockwork Orangen' Beethovenismi soitettuna vocoderilla ja syntetisaattorilla käyttää hyväkseen klassista 'vieraannuttamisefektiä', eli tuttu kappale soitetaan, mutta kylmällä ja syntetisoidulla tyylillä. Jostain syystä ohjaaja ei kuitenkaan käyttänyt Carlosin musiikkia koko elokuvan ajan, vaan vain osittain.

Elokuva ja soundtrackki ovat toki ansainneet paikkansa länsimaisessa pop-historiassa, mutta sen vaikutus ei jäänyt vain tähän. Punkin jälkimainigeissa rumista englantilaisista kaupungeistaan nousseet uusromattiset ja futuristiset yhtyeet imivät elokuvan musiikki- ja kuvakieltä yhtä ahnaasti, kuin Kraftwerkkia.

torstai 8. lokakuuta 2009

Richard Strauss - Also Sprach Zarathustra



Tänään tulisi televisiosta Stanley Kubrickin Space Odysseia 2001. Eepos jäänee tällä kertaa katsomatta kahdesta syystä; se tulee Kolmoselta mainosten kera ja alkaa vasta puolilta öin.

Myös Kubrickin toisen mestariteoksen Clockwork Orangen taustalla soi klassinen musiikki. Tosin osittain sen ajan uusimmalla soittimella, eli Moog-syntikalla soitettuna. Leffan Main Titlen Purcell mukaelma on varmasti yksi kylmimmistä ja kolkoimmista biiseistä ikinä. Piste.

Palataan kuitenkin Space Odysseiaan. Sama kappale soi myös sen vaikuttavamman apina/monoliitti kohtauksen taustalla. Youtubesta siltä kohtaa löytyvät pätkät olivat kuitenkin seitsemän minuuttisia, joten säästetään kaikkien aikaa.

Also Sprach Zarathustra oli itseoikeutetusti myös Kuninkaan lavalletulobiisi.

torstai 10. syyskuuta 2009

The Rheingold Prelude (Nosferatu 1979)



Klassisen musiikin käyttäminen elokuvan taustalla ei ole mikään uusi juttu. Jo elokuvan alkuaikoina orkesterimontusta soitettiin omaa sovitusta päivän tuoreimmista sävelmistä (ja tämän päivän konservoiduista).

Werner Herzog käytti todella usein filmeissään Popol Vuh-yhtyettä, joka on tässäkin blogissa tunnustettu. Mayojen pyhästä kirjasta nimensä ottanut yhtye siirtyi mammuttimaisten ensilevyjensä jälkeen hienostuneempaan ilmaisuun. Yhtye soitti omaa erikoista kamarimusiikkiaan, johon oli sotkettu kuoroja, sitaria yms. Parhaimman kuvan tästä kaudesta saa mainiosti nimetyltä Hosianna Mantra-levyltä.

Ylläolevassa pätkässä Popol Vuh avaa kappaleen, joka vaihtuu kohdassa 2:22 Wagnerin upeaan Reininkullan alkusoittoon. Sama kappale kuullaan uudestaan elokuvan loppupäässä.

Herzogin uusintafilmatisointi on hieno ja omilla jaloillaan seisova kunnianosoitus Murnaun mykkäfilmi-klassikolle. 'Pääroolissa' nähdään Bruno Ganz ja vampyyrikreivinä itseoikeutetusti hyytävän ja fyysisen roolin tehnyt Klaus Kinski.