The Seeds - Travel With Your Mind 1993

90-luvulla, ennen ties kuinka monennetta garage-revivalia oli hetken vaikeaa saada käsiinsä alan bändien levyjä. Sinkut oli kyllä niputettu hyvin Nuggetsien ja Pebblesin kaltaisille kokoelmille, mutta markkina-rotaatiossa oli vuosikausien tauko 80-luvulla ilmestyneiden vinyylipainosten ja myöhempien cd-versioiden välillä Eikä niitä myöskään myyty joka kaupassa. Tai siis levykaupassa.

Lehdissä ja puskaradiossa puhuttiin kahdesta lähes myyttisestä ässällä alkavasta bändistä, joiden (cd)levyjä sitten aloin metsästämään. Kyseessä olivat The Sonics ja The Seeds. Bändien niputtaminen yhteen on vähän kaksipiippuinen juttu: kumpikin on tavallaan oikeutetusti punk-musiikin esivaareja, mutta Sonics on näistä se helpommin lähestyttävä. En nyt sano "suurelle yleisölle", koska sen turboahdettu Pikku Rikuilu ja rikottujen kitarakartioiden voima on edelleen tänäkin päivänä monelle varmasti liian hurja ja raju. Mutta noin bändin oman musiikillisen linjansa pitämisen kanssa.

Siinä missä Tacoman Sonics jäi alunperin kulmakuntansa ja paikallisasemiensa kulttihitiksi, vuonna 1965 perustettu The Seeds pääsi Los Angelesissa suuren paikallisseuraamisen lisäksi kansalliselle listasijalle singlellään 'Pushing Too Hard', jonka kahden soinnun jyrä yhdistettynä teini-iän turhautumisesta kertovaan lyriikkaan nosti sen Billboardin numero 36:ksi. Yhtye oli pääesiintyjänä alueensa musafestareilla, tunnettuja värikkäästä pukeutumisestaan ja niin poispäin.

The Seeds levytti olemassa olonsa aikana nipun omintakeisia ja aikansa tyylissä kulkevia levyjä, joista ensimmäinen on kokonaisuudessaankin noin niin kuin autotalliyhtyeen pitkäsoitoksi ihan hyvä. Kakkoslevy 'Web of Sound' taiteili jo enemmän ja karkkikauppa-psykedeliaa, harppuja ja ylituottamista (sekä alibiisejä) sisältänyt 'Future' hyppäsi sitten ojaan, garagebändin yrittäessä olla jo aivan liian taiteellinen biisinkirjoitus-, sekä musiikilliseen taitoonsa nähden.
Tietynlainen amatöörius oli tietysti Seedsien soundin ja biisien tavaramerkki sekä voima, mutta viimeinen levy on ehkä lähempänä camp-huumoria, kuin hyvää psykelättyä. Rajallinen soittotaito johti myös aikaisemmin siihen, että yhtyeen räkäisen ja huolimattoman kuuloisilla sutaisuilla soitti oikeasti ihan oikeita studiomuusikoita. Laulaja/primus motor Sky Saxon on merkitty yhtyeen levyille basistiksi, mutta yhdelläkään niistä hän ei soita. Seedsien soundiin oleellisesti kuuluva kosketinsoittaja Daryl Hooper soitti sähköpianon ja urkujen lisäksi kosketinbassoa. Seedsien soundista voidaan tämänkin lisäksi vetää muitakin johtolankoja paikalliseen, vähän myöhemmin ja paljon enemmän suosiota saaneeseen The Doorsiin.

Yhtyeen soundia ja biisejä voisi osittain kutsua "sarjakuvarokiksi", missä asioita ja osia (mm. sydämentuskaa) on paisutettu jo niin suuriksi, että se muuttuu välillä myöhemmän nykiläisen Suicide-yhtyeen kaltaiseksi käsitetaiteeksi. Kun Sky Saxon kaipaa jotain naista, hän pyörii voivotellen ja rintaansa pidellen lattialla. Kun kitaristi Jan Savage laittaa fuzzinsa päälle, niin se on sitten niin maan perkeleen raa'an kuuloinen. Ja niin edelleen.

'Travel With Your Mind' on Drop Out Recordsin vuonna 1993 julkaisema kokoelma, joka niputtaa Seedsien levytysuran, sinkkuja, levyltä poikkeavia ottoja ja niin edelleen. Levyn avaa perus-Seeds 'Satisfy You', joka Stonesien tyyliin vihjailee tyydyttämiskyvystä. Mutta kakkosbiisi, vuoden 1967 sinkun B-puoli 'The Wind Blows Your Hair' yhdistää aaveurkua, Saxonin rottalaulua mieleenjäävään tyyliin. Sitten mennään kunnolla metsään tylsän coverin ja ihan saatanan kahjon 'Chocolate River' biisin kanssa. Ruotuun palataan Savagen rätisevän kitarariffin ja Hooperin huojuvan sähköpianon ajamalla 'Out of Questionilla'. Kokoelma noudattaa läpi levyn tätä kaavaa ja kertoo miksi The Seeds jäi sitten klassikkostatuksen sijasta rock-historian syrjäkujalla seisojaksi. Parissa biisissä on tuottajana alueen svengali ja monessa keitossa mukana ollut Kim Fowley. Tyylisuunnan vaihto, levy-yhtiön vaihto ja Sky Saxonin hankala luonne plus ankara psykedeelien käyttö, niin bändi oli tältä osin taputeltu. Kokoelman loppuun pläjäytetään tottakai aikaisemmin mainittu klassikko 'Pushin Too Hard'.

Saxon kokosi Seedsien jälkeen bändin uudelleen, nyt omalla etunimiliitteellään ja myöhemmin lukemattomilla eri nimillä. Tämän jälkeen hän liittyi Hollywood Hillseillä Source Family-nimiseen uskonnolliseen yhteisöön, jota johti YaHoWha ja joka lokatoitui myöhemmin Havaijille ja se on taas oma musiikillinen tarinansa.

The Troggs - Trogolodynamite 1967

The Troggsilla on oma paikkansa garagerockin ja protopunkin kaanonissa yhdessä belfastilaisen Van Morrisonin johtaman Themin kanssa. Molempien biisejä (Them: Gloria) versioitiin ja kuunneltiin korva tarkkana autotalleissa Atlantin toisella puolella.

Kirjoitan aina välillä levyistä, jotka ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ehkä niin laadukkaita ja Trogolodynamite täyttää juuri tällaisen kolon.
Yhdessä oppipoikiensa kanssa se on esimerkki siitä, että niin sanotut garagebändit harvoin onnistuivat pitkäsoitoillaan. Samahan koskee Them-yhtyettä. Myös bändien rajallinen soittotaito alkoi tulla vastaan vuonna 1967, joka marssitti areenalle Jimi Hendrixin tyylisiä virtuooseja ja jamipohjalta matkaavia yhtyeitä. Troggs vanheni parissa vuodessa listan kärkipäästä eilisen tähteeksi ja laittoi pian pillit pussiin. Yhtye, joka 1966 levytti ikonisen 'Wild Thing' kappaleen.

Trogolodynamiten ja koko skenen albumiongelma oli siis lyhykäisyydessään, että omaa kappalemateriaalia ei ollut tarpeeksi jolloin coveroitiin ne pakolliset vakiot. Myöskään levylle päätynyt oma sävellysmateriaali (tai managerin sävellykset) eivät täytä kokonaisen albumillisen laatuvaatimuksia, eikä poikkoilu garagerockin ja tunnelmapalojen välillä suju ongelmitta. Levyn avaava luenta Themin (niin..) 'I Can Only Give You Everything' menee yhtä rajusti, kuin lukemattomilla muilla alan bändeillä, mutta siitä hypätään suoraan tunnelmalliseen 'Last Summer' kappaleeseen ja homma lössähtää saman tien. Seuraa pari aivan silkkaa täyteraitaa ja A-puoli lopetetaan luentaan Bo Diddleyn 'Monasta'. Tämä vielä sujuu, mutta kappale on yleensä bändien takuuvarma livekone, eikä sen vinyylille laittamisessa ole oikeastaan muuta järkeä kuin kulutettu minuuttimäärä. Kakkospuoli menee myös silkalla täytemateriaalilla ja covereilla. Sieltä nousee ainoastaan 'Cousin Jane'.

Kymmenen vuotta myöhempien punkbändien tyyliin Troggs oli parhaimmillaan singleillä, joista se saikin useita kotimaisia hittejä. Yhtään sellaista ei tälle (vielä) UK top10 nousseelle levylle tullut mukaan, mutta samaisena kesänä Troggs julkaisi molemmin puolin Atlanttia hitiksi nousseen ja kauniin 'Love is All Aroundin', josta Wet Wet Wet teki 90-luvulla oman äkkimakean versionsa. Bändi yritti vielä vuonna 1970 levyttää levyä, jonka studioriitelystä julkaistiin vuonna 72 bootleggi Trogss Tapes. Joka muuten oli suosittu levy vuosikymmenen lopun punkpiireissä.

Smack - Smack On You 1984

"Smack on kuin kylmä suudelma" tai jotain sen tyylistä luki 80-luvun puolen välin Suosikki-lehdessä. Yhtyeen poseerauksesta tuli jollain tavalla mieleen Hanoi Rocks ja ulkomaankuvioista ja kansainvälisestä tasosta puhuttiin paljon. Muutakin yhteistä yhtyeillä oli; kummankin nimen voidaan olettaa tarkoittavan kansainvälistä huumetta, eli heroiinia. Bändien jäsenille päihteet tulivatkin kovin tutuiksi, mutta siinä missä Hanoit miltei loivat sen kansainvälisen uran, Smack lähti liikkeelle liian myöhään, kokoonpano-ongelmien kanssa ja ilman manageritason opastusta.

Vuonna 1984 nämä jutut olivat vielä vasta edessä. Yhtye oli kuitenkin nostanut mainetta keikoillaan, vaikka keikkamyyjä Lido Salonen joutui alussa pitämään bändille puhuttelun sen keikkatason nostosta. Yhtyeen lavoilla nähneet vanhemmat kaverit kehuivat kuitenkin yhtyeen lava-preesenssiä. Piskuinen laulaja Claude rinnassa ammottavine leikkausarpineen täytti tilan ja yhtyeen kitaristit osasivat tarvittaessa juosta kitaroitaan soittaen ristiin lavan eteen. Kunnon kukkoilua ja kovaa rokkia.

Eri rumpalilla tehdyn 'Criminal' singlen jälkeen Smack levytti ensimmäisen pitkäsoittonsa T.T. Oksalan tuotannossa. Sama tuottaja oli viimeiselle 'Radical'-levylle asti, josta vastasi Pave Maijanen. Seuraavalla kakkoslevyllä basisti Cherin korvannut Jimi Sero ei ollut tyytyväinen Oksalan soundeihin ja olisi halunnut rouheampaa ja suttuisempaa menoa, mutta ihan hyvin tämä pelittää. Tosin kristallinkirkkaasti erottuvat instrumentit paljastavat levyltä sen, että yhtyeen kitaristit ovat enemmän asennesoittajia, kuin virtuooseja, mutta näillä mennään. Blues-pohjaista katurokkia, joka kumartaa häpeilemättä sinne Stoogesin ja MC5:sen suuntaan. Tänä päivänä tämä olisi "taas näitä bändejä", mutta pitää muistaa, että yhtyeen aloittaessa 1982 Detroit-jytä ei ollut ihan jokaisen olmin kuultavissa ja ihailtavissa.

Levyn avaa hoilotuspotentiaalia omaava 'Good Morning Headache', josta siirrytään tönkköön rumpukomppiin perustuvaan 'Run Rabbit Run'iin, joka lainailee riffissään ihan surutta Stoogesia. Tempo ei ole levyllä kova, vaan sellainen puolihidas ja rummut kasarityyliin pinnassa ja isot. 'Throught the Glass' pianoiskuineen kuullostaa yllättäen kovasti samalta, kuin englantilaisten kasari-Stoogesmiesten Thee Hypnoticsien 90-luvun 'Soul, Glitter & Sin'. Pari vähän tylsempää biisiä ja puolen päättävä 'Completely Alone' seilaa Doors/Stoogesien slovarien hengessä.

Kakkospuolen avaava 'Some Fun' kuulostaa yllätten Stoogesilta. Kakkosbiisi 'Ten Foot Cell' taas paljastaa, että joko Nuggetsit suoraan,  tai sitten Fuzztones on pyörinyt levylautasella. Puolen toiseksi viimeisenä soi pitkäsoiton versio 'Criminalista'. Levy päättyy lyhyeen ja rauhalliseen akustisen näppäily 'No Peace on Earth'iin.

Smack ei tällain jälkikäteen katsottuna keksinyt varsinaisesti mitään uutta, mutta toimi varmasti hetken tärkeänä linkkinä Stoogesien ja myöhemmän stoogesoinnin välillä. Aina jaksetaan muistaa, että Nirvana soitti alkuaikoinaan Run Rabbit Runia coverina, mutta muuten yhtyeen toiminta Yhdysvalloissa - sitten kun sinne viimein pääsivät oli satunnaista. Täytyy tunnustaa, että Smack on levykokonaisuuksina jäänyt kuuntelematta (niitä täkybiisejä lukuunottamatta), eikä tätä nyt varsinaisesti tyrkytettykään silloin aikanaan. Voihan sen ääneen sanoa, että ainakin tämän debyn piiseistä puolet saisi olla mieleenjäävempiä, mutta sellaista se on. Ehkä Myllykosken kirjaston vinyylihyllystä lähtee vielä mukaan toinenkin Smackin levy.

Please James Gimme Change - Last Night I Tried to Lose My Selfcontrol 1989

PJGC:sta löytyy Levyhyllyssä aikaisempikin postaus, joka on poikinut kirjoitukseen keskivertoa runsaammin kommentointia. Plus yhteydenoton meilitse yhtyeen rumpalilta, joka valotti enemmänkin bändin tuotantoa ja kaarta.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että PJGC on jossain mielessä yksi harvoja alueensa (Kotka-Karhula) menneisyydestä löytyviä kulttibändejä. Itse kaksi keikkaa yläasteikäisenä todistaneena uskon myös, että jokaiselle bändin "loiston päivinään" nähneelle on jäänyt jonkinnäköinen (todennäköisesti myös epätavanomainen) vahva mielikuva yhtyeestä. Kylmäksi ei jäänyt ja tämän lisäksi bändin biisitkin olivat alle kahden minuutin rykäisyissään usein samalla myös melodisia ja iskeviä. Ei toki aina.

Rumpali mainitsi toisen EP:n ja hankin sellaisen käsiini, kun eräällä foorumilla tuli siitä tarjous. PJGC:n levytetty tuotanto sijoittuu kahden vuoden sisälle 80-90-lukujen taitteeseen ja jälkimmäisellä 'True Trousersilla' on ehkä vahvemmin jalka tuohon maailmanaikaan nousseessa 'cross-over' musiikissa.

Ei tämäkään EP nyt mikään yksioikoinen tai selitteinen ole, mutta 80-luvulta lemuaa perässä vielä vahvasti punk. Tätä korostaa yhtyeen vokaalit, jotka ovat levyillä epälaulajamaisia ja raakoja, sekä kiekoilta pursuava hälläväliä asenne (levy päättyy äänityksissä esitettyyn kysymykseen; "Oliks tää reenii, vai onks tää purkis suoraan?").
Erona näiden kahden EP:n välillä on, että tällä debyytillä on kosketinsoittaja mukana. Koskettimet tuovat seuraajaa vahvemmin esiin sitä tuohon aikaan hetken marginaalin pinnassa soinutta Fuzztones/Pebbles menoa. Tähän ei kuitenkaan nojata täysin, vaan mukana on amerikkalaista kasarin nykivää ja ultranopeiden liikkeiden punk-henkeä. Tuotannossa on oikeasti hauskan kajahtanutta otetta esimerkiksi syntikan tärähtäessä pintaan ykköspuolen kakkosbiisissä. Kyseinen 'Back to the Sunlight' hakkaa eteenpäin tuon ajan brittimuodin mukaisella 'jamesbrown-tanssikompilla', mutta vokaalit karjutaan ja mökätään synavingahduksien päälle punk-hengellä. Lopussa meno seestyy kappaleen nimeä kutsuvaksi yhteislauluksi. Ykköspuolen lopettaa Crampsmaisesti alkava 'Human Teabags', joka loppuu kunnon poukkoilulla yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Niin, eikä puolen avaava 'I Used to Love My Legskään' taida kellottaa kuin minuutin mittaan. Teknistä ja brutaalia.

Kakkospuolen avaa 'Sanitary Man', joka painaa kunnon Pebbles/Back From the Grave-menolla eteenpäin. Kakkosbiisi 'Michael Meyers' on vahvasti melodinen punk-henkinen hoilotus Halloween-elokuvan pahiksesta. Levyn lopettaa armeijalle ja sodalle irvaileva 'Military Service', joka vetelee 'Armeijan syvin olemus'-hengessä, yllättäen kuitenkaan sortumatta hakulismaisuuksiin. Syntikat ampuvat konekivääritulta kohti naisia ja lapsia ja bändi kohkaa ja hoilottaa lopussa.

Ei näitä levyjä viitsi arvottaa keskenään, mutta tämä debyytti on samalla tavalla 'hullu', kuin yhtyeen live-esiintymiset. Kyseisellä ilmaisulla on tietysti vähän huono kalskahdus bändin kohdalla, mutta näin voisi kuitenkin sanoa. Vokaalit vedetään tankeron rajalla, mutta so not. Kaikkia vaikutteita kuuluu ja pursuaa, mutta levy kuulostaa alusta loppuun PJGC-suotimen läpi vedetyltä tavaralta.

Siinä vaiheessa kun itse näin bändin livenä, sillä oli vokalistina mainoksissa ja tv-sarjoissa nykyisin vilahteleva Pasi Kuivalainen. Tältä yhtyeen Rockin SM-93:een osallistuneelta kokoonpanolta ei tainnut jäädä levytettyä tuotantoa? Tämän myöhemmän vokalistin lisäksi ainakin rumpali Hannu Immonen on edelleen aktiivisesti tekemisissä musiikin kanssa. Bändin primus-motor Juha-Pekka Lehtinen on poistunut keskuudestamme.

Ne paikallisen Radio Lokin sessioissa äänitetyt biisitkin olisi mukava kuulla. Pistämpä muuten levyn pyörimään uudestaan kahdettakymmentä kertaa.

The Seeds - S/T 1966

Levyhyllyssä on käsitelty aika laajasti omasta fyysisestä levyhyllystäni löytyvää kamaa. Eräs siellä erittäin vahvasti edustettu musalaji on kuitenkin saanut osakseen aika vähän huomioita ja se on 60-luvun autotallirock, eli garage.

Syitä tähän on monia. Kuuntelen ja pidän edelleenkin homman estetiikasta, mutta ehkä näitä tuli aikanaan soitettua vähän liian paljon? 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa levysoittimessa (ja ylipäätänsä levyhyllyssä) oli aika autistinen kattaus kyseistä musiikkilajia. Sinkkujen keräilijäksi en sentään silloin pystynyt ruveta, mutta Helsinkiin muuton jälkeen Pebblesit pystyi poistamaan kaupan hyllystä (cd:nä ja vinyylinä) ja Goofinista Kurvissa löytyi erittäin hyvin valkoisen roskarokin kokoelmia. Myös 2000-luvun alussa ilmestynyt ketjulompakko-'garage' innostus söi ehkä omaa intoa, olinhan löytänyt homman 'aikaisemmin' (olikohan tuossa vaiheessa homman toinen vai kolmas 'uusi tuleminen'?). 2000-luvun alussa tutustuin toiseen jäykkään ja valkoperseiseen musiikkityyliin, josta kirjoitettiin 90-luvun brittilehdissä, mutta levyjä ei löytynyt mistään. Eli siis krautrockkiin, josta Levyhyllyssä on jauhettu senkin edestä.

Mutta voi pojat näitä oli vaikea saada käsiinsä silloin 90-luvun alkupuolella. Oma kiinnostus näihin heräsi lähinnä Pistepirkkojen ja erinäisten musalehdissä olleiden heittojen takia. Tämä los angelesiläisen The Seedsien ensimmäisen pitkäsoiton cd-uudelleenversio oli muistaakseni ensimmäinen tyylilajin levy, jonka sain käsiini. Ja ostopaikka oli muistaakseni Simonkadun kentän (nykyinen Kampin keskus) bussiaseman vieressä ollut Diskeri, joka on poistunut muonavahvuudesta jo ajat sitten.

Garage-rock syntyi Yhdysvalloissa 60-luvun puolessa välissä lähinnä englantilaisten yhtyeiden massiivisen vaikutuksen takia. Samaan aikaan keskiluokan vaurastuminen oli edennyt siihen pisteeseen, että jokaisesta korttelista löytyi tarvittava määrä innokkaita soittajia ja ennen kaikkea ne soittimet maksavia vanhempia, jotka mahdollistivat tämän aikansa massiivisen ilmiön. Sanomattakin lienee selvää, että mustia - siis mustaihoisia teinibändejä ei genressä juuri näkynyt vaikka raju rokkenroll oli heidän kynästään lähtöisin. Mikä teki homman musiikillisesti mielenkiintoiseksi oli tietysti se korttelin DIY meininki, millä teinipojat matkivat Beatleseja, Stoneseja ja Yardbirdseja ja jonka kaikinpuolisista ylilyönneistä syntyi genren yllättävän homogeeninen soundi ja misogyniaa, eli naisvihaa tihkuvat lyriikat. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska samaan aikaan suuri osa soittajista ja yleisöstä painiskeli hormonaalisten agressioidensa kanssa.

Garage oli siis aika pitkälti ruohonjuuritason genre, jossa keikat olivat koulujuhlissa tai lähi-pizzeriassa, mutta valppaat levy-yhtiöiden sedät olivat korvat tarkkana aikansa ilmiöille ja sen estetiikka ui hetken ajaksi niin sanotun valtavirtamusiikinkin pariin. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä pari vuotta myöhemmin homman 'jokainen voi perustaa bändin' vaihtui tunnin mittaisiksi soolorunkkailuksi ja Voxin pikkuvahvistin kahdeksi Marshall-stägiksi, joihin ei enää ollutkaan varaa. Samaan aikaan yleinen ilmapiiri muuttui huolettomasta 'batman-sarjan menosta' agressiivisempaan ja konfliktiherkkään menoon, mistä toki lirui musiikinkin puolelle omat.. hmm. no hienoutensa.

Tyylilajia on pidetty yhtenä myöhemmän punk-rockin esimuodoista ja yhteistä on, että garagekin on parhaimmillaan siinä seiskatuumaisen pituudella. Harvalla bändillä riitti muistiin jäävää sanottavaa edes sinkun kummallekin poskelle. Näimpä näiden yhtyeiden pitkäsoitot ovat harvoin täyttä tavaraa kolmea biisiä enempää ja jos ovatkin, niin silloin ollaan yleensä jo omilla poluilla, kuten vaikka 13th Floor Elevatorsien debyytillä.

The Seedsin nimikkoalbumi on yksi niistä harvoista puhdasta garagea/psykeä sisältävistä albumeista, joka kantaa koko albumin mitan. Bändi kulminoitui aika pitkälti vokalisti (ja basistiksi merkityn, vaikkei bassoa oikeasti levyillä tai keikoilla soittanut) Sky Saxoniin, joka oli vastuussa pitkälti bändin musiikista, sekä valtavine vaatekaappeineen myös lava-preesenssistä. Edellisvuonna perustettu Seeds oli tehnyt pitkäsoittoa aikaisemmin pari singleä, jotka nousivat tyylilajille ominaisesti kovaan paikalliseen suosioon. Itse albumi ei ollut myyntimenestys, mutta siltä uudelleenjulkaistu single 'Pushin Too Hard' (aiheena yllättäen ärtymys naissukupuolta kohtaan) nousi seuraavana vuonna kansalliseen top40:een ja on kahdella soinnulla pelaavalla hakkauksellaan ilmiselvää proto-punkkia.

Koska olin ennen tätä levyä lähinnä lukenut juttuja miltä garage kuulostaa (oletin sellaista isompaa rokkia ja säröisempää), niin The Seedsin ensi kuulema oli hämmentävä kokemus; joku rotta naukuu ohuen kuuloisen Doors-urkujen ja epävireisen sähköpianon päällä soivan musiikin päälle. Säröäkin piisasi parissa biisissä, mutta erittäin käppäisesti - ja ohuesti. Vähän myöhemmin selvisi, että ennakko-odotuksia lähempänä olisi ollut The Sonics, mutta kaikkine vikoineen tai juuri niiden takia tykästyin nopeasti Seedsin musiikkiin ja levyyn. Oikeastaan Seeds soundeineen, aiheineen ja olemuksineen muodostui omaan korvaan siksi, mihin sitten pienempiä yhtyeitä vertasi. Ja sen musiikissa on kieltämättä oma outo svenginsä.

Sky Saxonin vokalisointi muistutti tyylilajille uskollisesti Mick Jaggeria, mutta myös sen lisäksi Eddie Cochrania ja erityisesti Buddy Hollya ja hänen teinioopperaa. Levyn biisimateriaali jakautuu räkänokkaisen uhittelun ja limaisten teiniballadien välille. 'Evil Hoodoo' primitiivisenä psyke-bluessina oli levyn pisin biisi ja poiketen suuresta osasta aikalaisia Seeds ei tarvinnut levynsä täytöksi turhia covereita toisten biiseistä.
The Seedsien heikkous ja vahvuus oli sen ohut, mutta äkäinen soundi, jonka muodostivat kosketinsoittaja Daryl Hooper urkuineen ja juuri oikein epävireessä olevine sähköpianoineen, rumpali Rick Andridge ja kitaristi Jan Savage, jonka rupinen lyhyt soolo 'Pushin Too Hardissa' on klassikko. Ei Seeds nyt ihan Crampsilta kuulosta, mutta ehkä Crampsiltä, joka soittaa Doorsia (joka muuten aloitteli Seedsejä lämpäten)? Hooperin koskettimet ovat suuressa roolissa ja pari kertaa levyn aikana soitettu sama sähköpianosoolo eri biiseissä saa hymyn nousemaan suupieliin. Mitäs sitä nyt hyvää pois heittämään. Itse asiassa muutama levyn biisikin muistuttaa aika paljon toisiaan, mutta mitäs sitten?

Balladeissa taas Sky Saxon kuulostaa siltä, että joko tukahtuu tai totaalisesti flippaa sydänsuruihinsa. Ainakin antaa kaikkensa. Seedsien musan voikin nähdä jonkinlaisena (kauhu?)sarjakuvaversiona aikansa musiikista. Levyn kannessa yhtye poseeraa jossain hylätyllä maatilalla. Rumpali Andridge lännenmiehen asussa, Savagella on intiaanisulka päässä, koska hänellä puheiden mukaan virtasi komanssiverta. Saxon kuulailee ja Hooperilla on 1800-luvun alun vaatetus. Kaikki aikakautensa tuttua kamaa muiltakin bändeiltä ja niiden hupsuttelupukeutumisesta.

Seedsien ura tyssähti pari vuotta myöhemmin ja bändi jäi sellaiseksi puolen hitin ihmeeksi. Tökkäisy sakeamman psykedelian puoleen jätti yhtyeen kuin tikun paskaan ja homma jatkui hetken Saxonin projektina. Mies muutti 70-luvun alussa Havaijille ja liittyi Yahowha-kulttiin, missä oli kaiketi loppuun saakka. Saxon kuoli 2009 harmittomasti alkaneeseen, mutta pitkälle edenneeseen sisäiseen tulehdustilaan.

Hardcore Devo: Volume One 1990

Hardcore Devo Vol.1 ja 2 julkaistiin vuonna 1990 aika pitkälti samaan aikaan, kun yhtye lopetti ensimmäisen kauden toimintansa vuonna 1991. Takana oli heikosti mennyt albumi, yhtyettä pidettiin vanhentuneena vitsinä ja keikkojen ennakkolipunmyynti pyöri siinä viidessä kappaleessa. Samaan aikaan yhtye teki yhden parhaista peliliikkeistään (niistä ei toki ole ikinä ollut pulaa) ja julkaisi peräkkäisinä vuosina nämä kaksi aikoja sitten loppuunmyytyä kokoelmaa Devon treenikämppänauhoituksista vuosien 1974-77 välillä.

Devo kiertää taas aika pitkälti samassa 'klassisessa' kokoonpanossa, kuin missä se on toiminut alusta asti. Vain rumpalit ovat vaihtuneet tiiviissä tahdissa. Tällä kokoelmalla mukana on kuiten vain kaksi; Mark ja Bob Motherbaughin pikkuveli Jim ja tietysti vastikään edesmennyt 'ihmismetrononi' Alan Myers, joka oli omalta osaltaan vahvasti vastuussa yhtyeen rytmityksestä ja soitti kaikilla kultakauden levyillä.

Devon tarina on täälläkin ainakin pari kertaa sivuttu, mutta koska se on yksi populaarikulttuurin mielenkiintoisimpia, niin kerrataan vielä kerran. Mark Mothersbaugh ja Gerald Casale opiskelivat Ohion Kentin yliopistossa osallistuen opiskelijaradikaaliin toimintaan ja olivat niin sanotusti hippejä. Yliopistolla järjestettiin 1970 mielenosoitus/valtaus, joka päätyi historiaan surullisenkuuluisalla tavalla kansalliskaartin ampuessa suoraan aseettomaan väkijoukkoon lopputuloksena neljä kuollutta, useita haavoittuneita ja yksi halvaantunut. Mothersbaughin ja Casalen naispuolinen hyvä ystävä kuoli heidän silmiensä eteen luodin repäistessä selän irti. Kansalliskaartin punaniskat välttyivät täysin kaikilta syytteiltä ja yliopisto suljettiin vuodeksi. Siat ja harjasniskat voittivat.

Tapahtumalla oli vahva vaikutus kaksikkoon, joka hylkäsi katkerana hippiaatteen ja suunnitteli ilkeämpää vastaiskua ympäröivää sikaniskamaailmaa vastaan. Syntyi de-evoluutio ja yhtye sekä musiikki toteuttamaan sen harkittua idiotismia. Mukaan pestattiin jeesaajiksi molempien pikkuveljet ja kaivettiin esille uusinta uutta maailmaa edustavat syntetisaattorit. Bändin aktiivinen toiminta alkoi vuonna 1972 ja nämä nauhoitukset alkavat vuodesta 1974.

Kokoelman nimessä esiintyvä sana hardcore ei viittaa kyseiseen punkin tyylisuuntaan vaan musiikin tai siis devoluution ytimeen, jossa tällä kokoelmalla ollaan. Bändi pääsi 80-luvun alussa kovaan rotaatioon uudella MTV-kanavalla ja yhtyeen 'Whip it Up' videoineen nosti yhtyeen top-20 listoille. Tämän kokoelman materiaalilla ei sinne olisi päästy, vaikka toki on selvää, että musiikin siemenet laskettiin tässä. Homma on kuitenkin sen verran artsyä, epäkaupallista ja hurjaa sekä siitä puuttuu vielä levy-yhtiötuotannon pakosta tuoma kulmien hionta, joten hardcore sana on erittäin osuva.

Ensimmäinen mikä tulee mieleen on miten hyvältä tämä soundaa treenikämpän neliraitanauhoitukseksi. Ja miten valmiita biisit kaikkine outouksineen ovat. Tosin bändihän löi läpimurtonsa yhteydessä 77 yleisöt ällikällä tiukkuudellaan ja homman vuotamattomuudella mihinkään suuntaan. Ja tässähän oli taustalla, että hommaa oli todellakin hiottu jo vuodesta 1972, ennenkuin se tuli suuren yleisön eteen.

Kokoelmalla on kolme biisiä, jotka hivenen muokattuna päätyivät yhtyeen klassiselle Brian Enon tuottamalle ykköslevylle 'Q: Are We Not Men? A: We Are Devo!'. Eli hajoitettu luenta Stonesien 'Satisfactionista', 'Jocko Homo' ja 'Mongoloid'. Muuten kokoelman kappaleet eivät päätyneet ikinä levytyssopimuksen mukaisille levyille asti (Mechanical Man ja Auto-Modown kyllä samannimiselle hämärälle bootlegille, jonka julkaisija edelleen arvailujen varassa), muuten kuin ehkä vaikuttimina tai osina joihinkin muihin kappaleisiin.

Levyn avaava aavemainen 'Mechanical Man' syntetisaattori-introineen tuo mieleen etäisiä sävyjä 'Autobahnista', kunnes siirtyy vahvasti Captain Beefheartimaiseen diskanttiseen nitkutukseen, jota säestää syntetisaattorin ring-modulaattorin metalliset kilahdukset.
Beefheart nousee monta kertaa muutenkin mieleen yhtyeen nytkttäen, mutta hassusti funkkaavassa musiikista. Tavallaan aika perusrokkeilua, mutta koko ajan sieltä täältä sihahtaa ja pihahtaa syntikan rikkovaa ääntä ja yhtyeen rytmikkäät laulut ovat jo nyt mukana. Välillä nörttiääni komentaa.. tai no komentaa ja komentaa. Välillä lainataan idioottityylillä muutaman vuoden takaisesta purkasta ja garagesta, kuten 'I'm A Potaton' ja 'Stop, Look and Listenin' viiltävästi pyörivissä uruissa joiden päälle stompataan autotallipauketta. Ja sanoitukset pauhaavat jo myöhemmiltä levyiltä tuttua outoilua, perverssiyttä ja devoluutiota.

Kokoelman kakkososa Vol.2 pitää sisällään vielä vahvemmin moog-syntetisoitua kamaa tämän ensimmäisen osan keskittyessä ehkä enemmän esittelemään yhtyeen alun rokkilähtökohtia. Nämä kaksi levyä julkaistiin nyt uudestaan ja heti kun vinyyliversio tulee vastaan, poimin sen kyytiin. Kuuneltavissa myös Spotifystä.

Pebbles - Volume 2 1992

Levyhyllystä löytyy fyysisinä esineinä vähintään alakanttiin laskien pari-kolmekymmentä amerikkalaisen 60-luvun garage-rokin kokoelmaa, mutta kuten blogia seuranneet ovat huomanneet, en ole niistä ihan hirveästi kirjoitellut.

En tiedä onko tässä takana joku menneisyyden trauma, sillä 90-luvun puolessa välissä aloin saada käsiini näitä Pistepirkkojenkin haastatteluissa mainittuja esi-punkkokoelmia. Silti, vaikka vaahtosin kuinka paljon näistä kavereilleni, ei kukaan oikein lämmennyt samaan tahtiin tälle hommalle.
Niitä kiinnosti "trip-hop", klubimusa, funk ja muu viileily, eikä kunnon käppäinen luuserirock. Tämä kaikki on varmasti vaikuttanut siihen, etten ole jaksanut hirveästi vaahdota aiheesta, vaikka edelleenkin toisinaan kuuntelen tätä kamaa. Ne tietää ja ymmärtää, ketkä tietää ja ymmärtää tämän tavaran arvon.

Näitä kokoelmia on lukematon määrä ja uusia jaksetaan edelleenkin koostaa. Kaikkihan alkoi Lenny Kayen (myöhemmin Patti Smith Groupin kitaristi ja kapellimestari) koostamasta 'Nuggets'-kokoelmasta 1972. Kokoelmasarja jatkui ja vaikutti todistettavasti uuden punk-liikkeen musiikilliseen antiin. Punkin tyyliin garage-bändit loistivat lähinnä seiskatuumaisilla, joista oli raavittu turha musikaalinen paskanjauhanta pois ja pääosassa oli biisi ja kova meno. Tätä ei kestänyt kuin parin lyhyen vuoden ajan, kunnes ne pitkät soolojamit ja proge valtasivat psykedeelisen rokin kentän.

Vuonna 1978 julkaistiin ajan hermolla toinen "suurista kokoelmasarjoista" Pebbles. Julkaiseva firma on vuosien saatossa vaihtunut useampaankin kertaan, mutta viimeisin osa tuli tiettävästi vielä 2007. Jos Nuggetsissa oli mukana silloin ja myöhemminkin menestyneitä artisteja, Pebbles kaivoi esille myyttisiä kaupunginosabändejä, joitten ulosanti oli usein raaempaa, naisvihaista ja.. mielenkiintoista.

Tämä kokoelman kakkososa julkaistiin alunperin 1979 hivenen eri kappalevalikoimalla, kuin minun cd-versioni. Omasta levyhyllystäkin löytyy toki näitä vinyylipainoksia, muttei tästä levystä. Jos edellisessä kappaleessa uhosin Pebblesin kaman olevan totaalisen tuntemattomien bändien, niin tässä kakkososassa pitää hivenen pyörtää sanoja, sillä levyltä löytyy mukanaoloa bändeissä sellaisilta artisteilta, kuin Billy Gibbons (myöh. ZZ Top), Arthur Lee (Love), Randy Holden (Blue Cheer), Electric Prunes, Bobby Fuller ja niin edelleen.

En ole varma, mutta minulla on vahva mielikuva, että tämä levy olisi ollut ensimmäinen näistä kokoelmiasta mitä kuulin. Levyn ostin siitä Tavastian vieressä olleesta levykaupasta, joka on ajat sitten hävinnyt ja nimikin on unohtunut (Diskeri?).

Levyn avaava Satans-yhtyeen 'Makin Deals' löi aikanaan heti sellaiset kortit tiskiin, että olin myyty. Stones arvuutteli nimeä samaan tapaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Levyn laulajat jäljittelevät englantilaisia esikuvia sillä geneerisellä garagen rottalauluäänellä. Kappaleet ovat pariminuuttisia timantteja. Freak-beattia, purkkaa ja tiukkaa menoa. Lähemmäksi lo-fi-möykkää nousee Crampsin myöhemmin coveroima 'Green Fuzz', jonka esittää Randy Alvey & The Green Fuzz. Tyylilajille ominaista viiltävää Vox- tai Farfisa-urkua levyltä löytyy yllättävän vähän.

Pitääpä pistää pitkästä aikaa soimaan, vaikka näitä tuli kuunneltua liiankin kanssa vuosien KIITOS 1994-2002-välillä.

H.P. Lovecraft - Live May 11, 1968 / 1991

Chicagossa perustettu, mutta urayrityksensä pääosin länsirannikolla yrittänyt H.P. Lovecraft oli Frisco-skenen "outolintu". Vaikka miehistöstä löytyi myös garageklassikko 'Shadow of the Knightsissa' ollut hahmo, yhtye oli skeneen nähden yllättävän ammatti- ja soittotaitoinen.
Tässä vaiheessa Avalonin ja Fillmoren illoista vastanneet orkesterit korvasivat formaalin soittotaidon yleensä kolmannen silmän jameilla, tai volyymillä. Usein pelkkä soittimien vireeseen saanti oli mahdotonta, koska pilvessä nyt vain on helvetin vaikea virittää soittimia. Pääkaksikko George Edwards ja Dave Michaels olivat entisiä folk- ja klassisen musiikin veteraaneja, joista jälkimmäinen soitti mitä vain; muun muuassa cembaloa ja muita kosketinsoittimia.

Bändi sai levytyssopimuksen ja levytti tässä muodossaan kaksi levyä, jotka ovat melkein ookoo, mutta kummassakin on jotain pientä vikaa, ettei mennä kuitenkaan sinne ykköskaartiin. Hyviä biisejä sieltä kuitenkin löytyy. Etenkin kakkoslevyllä on kirjailijalta napatun nimen arvoista aavemaista tunnelmaa, mutta myös heikompia hetkiä.

Sundazedin 90-luvun arkistojulkaisu vangitsee yhden illan Fillmore Westissä. Äänenlaatu on olosuhteisiin nähden miltei täydellisen hyvä ja bändikin soittaa rock-folkkinsa hienosti. Biisit jakaantuvat aika tasan kahden ensilevyn välille plus muutama aikansa perusbiisi. Kohokohdaksi nousee levylläkin hienosti toiminut, majasteettisesti kohoava 'White Ship', jonka taustalla laulava feedback soitetaan kitaristin toimesta täydellisesti jopa livenäkin. Biisien aluissa jammaillaan pätevän napakasti garage-soundeilla. Farfisa pillittää, kitarat vinkuvat ja tämän jälkeen stemmalaulut taas lähtevät ja biisi alkaa.

Yhtye hajosi seuraavana vuonna ja spin-offit jatkoivat vielä parin levyn verran - lyhennettynä Lovecraftiksi. Niitä en ole kuullut.

The Residents - The Third Reich 'n Roll 1976

Residents on itselleni jäänyt vähän etäisemmäksi orkesteriksi, vaikka yhtye/mikälie on iät ja ajat nauttinut 'suosiota' erikoismusiikkimiesten parissa.

Omat kuulokokemukset rajoittuvat biisiin sieltä täältä + ensilevyyn, joka kyllä kimposi itseltäni pahasti ohi. Silti Residentsin vaihtelevaa epämusaa pidetään pienissä piireissä tärkeänä ja sillä oli kuuleman mukaan suuri vaikutus myös punkin jälkeisen musiikin synnyssä.

Näin ollen oli yllätys,  että yhtyeen toinen täyspitkä, poliittisesti epäkorrektisti nimetty 'The Third Reich'n Roll' putosi minulle näinkin helposti. Osasyynä on varmasti se, että levy uudelleen lukee pitkän joukon vain ja ainoastaan 60-luvun nuggetseja ja garage-klassikoita. Levy äänitettiin vuosina 1974 ja 1975, joten Nuggets-kokoelma oli tässä vaiheessa ihan oikeasti uunituore julkaisu. Toki sedät olivat varmasti kuunnelleet biisit jo silloin ensimmäisellä kerralla 60-luvulla.

Levy pahoinpitelee ja uudelleen lukee siis kasan autotalli-klassikoita. Välillä liikutaan jo metelin puolella, välillä biisi mukiloidaan täysin tunnistamattomaksi. Mutta välillä Residentsin versio on jopa parempi, eikä koskaan todellakaan samanlainen, kuin alkuperäinen luenta. Mieleen hiipii Royal Truxin meteliStones-kopiot.

Levyn kansitietoihin ei tietenkään merkitty coveroitavien biisien nimiä, vaan A-puoli on nimeltään 'Swastikas on Parade' ja kakkospuolen täyttää 'Hitler Was A Vegetarian'. Kanteen lätkäistiin 60-luvun musiikkiohjelmien televisiopersoona Dick Clark nazi-univormussa porkkana kädessä. Ja Aatu tanssi kannessa miesten ja naisten vaatteissa.

The Residents on tähän päivään asti onnistunut myös säilyttämään anonyymiuteettinsa. Edelleenkään kenelläkään ei ole esittää täyttä varmuutta ja faktaa kollektiivin jäsenten oikeasta henkilöllisyydestä. Viitteitä ja arvauksia on toki olemassa. Ja bändi on ollut jossain muodossa olemassa vuodesta 1966.

Liimanarina - Keskenmenobileet 2012

Liimanarina oli 90-luvun alkupuoliskon ajan the kulttibändi, joka levytti omalaatuista ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia, tai siis kovaa  ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia. Yhtye levytti pääteoksensa oululaiselle Bad Vugumille, joka hardcoren jälkeen oli luonnollisena kotina aika isolle kasalle 90-luvun marginaalisempaa räimettä. Itse yhtyeen 'pääteos' Spermarket levytettiin kuitenkin amerikkalaiselle Drag Citylle. Näin ollen hivenen yllättävästi kaikista maailman bändeistä Liimanarina oli yhtye, johon kuulemma saattoi törmätä amerikkalaisten ug-hyypiöiden ja pikkulevykauppojen hyllyillä. Bändi hajosi, mutta on nyttemmin taas uudelleenaktivoitunut.

Itse en ollut mikään suuri tämän tyylin musiikin ystävä, mutta altistuin muutaman kerran bändin musiikille jollain kuvaamataidon tunnilla, missä vähän erikoisempaa musaa kuuntelevat ryhmäläiset toivat niitä vähän erikoisempia musakasetteja kuunneltavaksi piirtelyn taustalle. Myöhemmin törmäsin uudelleen bändin 'Maailman tylsin vittumaisuus' EP:hen ja se kuulosti vuosien jälkeen aika hauskalta.

Keskenmenobileet niputtaa bändin Vugumille julkaistut EP:t vuosilta 1989-92. Vastaavanlainen vähän laajempi kokoelma on julkaistu aikanaan CD:näkin, mutta nyt vinyylirenessansin aikana hetki on näköjään taas otollinen tälläiselle.

Liimanarina on apulaisista huolimatta (joista 'kuuluisimpana' varmaan Keuhkot-basisti Kake Puhuu) pitkälti täysin Olli Paukkeen projekti. Bändi operoi tahallisesti lo-fi-estetiikan parissa jo, ennenkuin siitä tuli hetkeksi muodikasta. Paukkeen laulu mylvii kuin mankalle äänitettynä, rummut kolisevat amatöörimaisesti ja kitara rämisee riffit läpi kuin kaukaisuudesta. Paukkeen riffit ja kitaransoitto ovat kuitenkin siellä jossain samassa etäisessä eeppisessä totuudentasossa, kuin PK-Keräsen tai Jolly Jumpersin vastaavat. Olen aikaisemminkin verrannut Liimanarinaa Captain Beefheartiin ja Trout Mask Replican henkeä löytyy soitosta paljon. Tosin ehkä kuitenkin helpommin lähestyttävässä muodossa. Toisaalta Anssi Kasitonni on varmasti taas kuunnellut Liimanarinansa useampaankin otteeseen.

Koska 'Maailman tylsin vittumaisuus' on jo tuttu, levyn iskevimmät jutut löytyvät kakkospuolelta 'Läntinen Pornokatu 25 B 13':sta. Liimanarina käytteli kohtuullisen paljon nauhan venyttelyjä, millä biisien alkuja ja loppuja väänneltiin. Muutamaan otteeseen biisi kesken kaiken vähän kiihtyy, mutta se tuo soundimaailman muutenkin orgaanisesti elävään ääneen vielä lisää lihaa. Pelkkään mökään ja räminään ei myöskään sorruta missään vaiheessa, vaan biisit ovat kuitenkin jollain oudolla tavalla aika formaaleita.

Kaksi pitkää vinyylipuolta Liimanarinaa putkeen on hivenen raskas kuuntelukokemus, mutta eipä kaduta tämä ostos.

? Mark & The Mysterians - Cheree 1999

? Mark (tyypin oikea nimi!) yhtyeineen on todellinen pitkän tien kulkija, sillä yhtyeen chico-punkiksi myöhemmin ristitty musiikki näki päivänvalon jo 60-luvun puolessa välissä ja oli yksi ehkä tärkeimpiä garage-genren suunnannäyttäjiä viiltävine urkuineen ja rakkausdraamaa tihkuvine sanoituksineen.

Yhtye toimii nykyisin kaiketi suhteellisen aktiivisesti ja tällä vuoden 1999 sinkulla bändi coveroi Suicide orkesterin melodramaattista Chereetä. Ympyrä tietenkin sulkeutui, koska Martin Rev ja Alan Vega kuuntelivat itse nuorina poikina takuuvarmasti ? Mark & The Mysteriansia.

Kappaleen versio on tavallaan uskollinen kummallekin alkuperäiselle esittäjälle. Myös Mysteriansille.

Wayne County - Things Your Mother Never Told You 1979

Wayne (nykyisin Jayne) County on georgilaislähtöinen (US) transvestiitti-artisti, joka oli näkyvä hahmo 70-luvun New Yorkissa. Ensin Andy Warholin Factoryn ja myöhemmin punkin piirissä. County oli Max's Kansas Cityssä dj:nä ja vaikutti pukeutumisensa kautta vahvasti glam rockkiin ja musiikkivalintoineen taas tulevaan punk-sukupolveen.

Wayne County oli myös artisti omasta takaa ja väittää David Bowien varastaneen runsaasti hänen omia keksintöjä ja visioitaan. County oli samalla MainMan-manageritoimistolla, kuin Bowie, mutta hänen uransa ei lähtenyt nousuun samalla tavalla, kuin Bowien. Ehkä karjuvan transun myyminen suurelle yleisölle ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa, kuin feikki bi-seksuaalin?

Aikaisemmat kosketuspinnat Countyn musiikilliseen uraan ovat olleet irtobiisejä. Homman nimi oli glam-revival irtobiisejä ja kabareeta. Suomalaisille tunnetuin on varmaan Popedan suomeksi levyttämä 'Erkki ja Leena', eli 'Eddie & Sheena'. Siksi 'Things Your Mother Never Told You' kuulostaakin yllättävän kovalta.

Kaksiosainen levy alkaa korkeaoktaanisella garage-rockilla. Biisit jytäävät täynnä koukkuja ja Waynen teennäinen nasaali jyrää. Nuggetsit on kuunneltu tarkkaan, mutta mukana on artsy kulma. Mieleen hiipii Long Islandin Blue Öyster Cult.
Kakkospuoli perustuu sitten ihan puhtaasti art-rockille. Kaiutetut kitarat ja elektroninen surina soivat jokaisessa biisissä. Aavemaisesti soiva 'Waiting for the Marines' on täydellinen kylmä uuden aallon kappale. Jos County syytteli Bowieta juttujensa varastamisesta hän tekee saman itse levyn lopettavalla 'Think Straight'illa, joka soi kuin Bowien Berliini-trilogian instrumentaali.

Thee Hypnotics - Soul, Glitter & Sin 1991

Hyvin varustetusta lehtipisteestä tarttui mukaan brittiläisen 'Shindig' musiikkilehden kolmosnumero. Törkykalliin lehden piiffi on kohtuullisesti toimitettu sisältö, joka keskittyy vanhan marginaalisen psykedelian, garagen, soulin, folkin ja niin edelleen kakkos- ja kolmosdivarin yhtyeisiin. Se, kiinnostaako sisältö sitäkään määrää ostajia, jotka mahdollistavat lehdelle mainosmyynnin, en tiedä.

Shindigin journalismi on piristävää 'juotetaan entistä artistia känniin' tyyliä, joten mitään tuppisuita ei haastatteluissa ole.

Numerossa oli pitkä historiikki englantilaisesta Thee Hypnotics orkesterista, joka toimi 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin nauttien kohtuullista keikkasuosiota, mutta ei monesta syystä lyönyt ikinä paremmin läpi. Ja hetkinen, levyhyllyssänihän on 90-luvun alusta ollut bändin toisiksi viimeinen pitkäsoitto 'Soul, Glitter & Sin'.

Thee Hypnoticsin rock-maine saapui jopa Kotkan kaltaiseen pikkukaupunkiin, jossa plärättiin englanninkielisiä musiikkijulkaisuja ja ihasteltiin yhtyeen (1:1) Stoogesin näköistä ulkonäköä. Ei kannata nauraa, sillä omatkin ensi kokemukset James Osterbergin bändistä olivat kaverin kasetilta kopioidut kaksi ekaa levyä. (Uudenpien) Uusintajulkaisujen aika tuli vasta monta vuotta myöhemmin.

Thee Hypnotics olikin eräänlaisen retro-bändin maineessa. Tällä levyllä MC5/soul/Stooges pastissiin oli tullut mukaan vielä film-noir retroilua. Elokuvamaisen kuuloinen levy pitää sisällään myös tanakasti pöräyttelevät torvisektiot.
Periaatteessa Primal Screamkin teki ennen Screamadelicaa tälläistä samanlaista retrovedätystä, saatikka Atlantin toisella puolella toimiva Black Crowes, joka ystävystyi yhtyeen kanssa. Soul, Glitter & Sin on jonkinlainen synkkä soundtrackki heroinismille, sillä bändi oli ennen levyä pitkään tauolla rumpalin melkein kuollessa auto-onnettomuudessa ja basistin oikeasti kuollessa yliannostukseen. Tällä aikaa yhtye keskittyi tärkeimpään harrastukseensa; narkaamiseen. Bändi suoritti tässäkin asiassa hiilipaperikopion 70-luvun esikuvistaan, mikä huonon manageroinnin kanssa johti sitten yhtyeen uran täydelliseen mahalaskuun.

Soul, Glitter & Sin ei ole varsinaisesti huono levy. Se on vain äärimmäisen raskas kuuntelukokemus. Bändi soittaa jylhät riffinsä hienosti ja kappaleet ovat sielukkaita, mutta levyn toteutus kaikkineen on raskas, verkkainen ja tunkkainen. Itse asiassa tämä levy muistuttaa siitä, miten hyvin Atlantan pojat Black Crowesissa käänsivät samat ainekset paljon maistuvammaksi keitokseksi.. hmm.. Missäs ne niiden levyt olikaan?

DMZ - S/T 1978

Vuosien 1976-78 välillä toiminut bostonilainen DMZ kuului amerikkalaisen punkin ensimmäiseen aaltoon. Yhtye oli eräänlainen väliinputoaja genren sisällä, sillä bändin repertuaariin kuuluivat sähköpiano ja urut. Kappaleet olivat turbo-ahdettua ehtaa alkuperäistä garage-rockkia, jotka soitettiin uuden punkin temmolla. Aluperäisellä tarkoitan nyt ihan täyttä hiilipaperikopiota Nuggets-kokoelman jytäävimmistä orkestereista ja Stoogesista. Ainoalle täyspitkälle päätyi covereiksi asti versiot Sonicsien Cindarellasta ja Wailersien Out of Our Treestä.

DMZ oli aikanaan aikaansa edellä, jos sellaista retro-pohjaisesta edellisen vuosikymmenen musiikkiin pohjautuvasta tavarasta voi sanoa. No, Kallion ketjulompakkojätkät soittavat ja kuuntelevat nykyään juuri tälläistä tavaraa kutsuen sitä typerällä garage-punk nimellä.

Levyn häiritsevä piirre on muuten äkäisen ja räkäisen yhtyeen kliini tuotantopolitiikka. Pastissimaiset biisit ovat myös tavallaan ärsyttäviä, mutta kyllähän tämä kaikesta huolimatta jytää. Ostava yleisö ei myöskään aikanaan halunnut yhtyettä ja pian tämän jälkeen bändi kuopattiin suurimman osan miehistöstä siirtyessä The Lyres-yhtyeeseen, joka oli vielä törkeämmin retroon nojaava orkesteri, kuin DMZ.

Irwin - Haista itse vaan 1967

'Osta minut'-levyltä löytyvä raita, joka kuulostaa aidosti epäilyttävän samankaltaiselta, kuin Atlantin toisella puolella soitettu garage-rock. Sanoituskin puhkuu samanlaista poliittisesti epäkorrektia naisvihaa, kuin amerikkalaiset vastineensa.

Nippelitiedon mukaan levyllä on käytetty ensimmäisen kerran Suomen äänitehistoriassa särökitaraa.

Lowell George & The Factory - Lightning-Rod Man 1993

Ennen Little Feat-yhtyettä ja kulttitähteyttä Lowell George oli Los Angelesin 60-luvun folk-rock-psykedeliaskenen vakionaamoja. Factory-yhtye julkaisi ainoastaan yhden singlen, mutta tälle kokoelmalle on koottu yhtyeen äänitykset ja demot. Osa biiseistä on Frank Zappan tuottamia ja mies myöskin soittaa monella kokoelman biiseistä. Mukana on muutenkin entisiä Mothers of Inventionin jäseniä. Sekä itse Lowell, joka oli myös vähän ajan päästä Zappan bändin jäsen.

Jos on kuunnellut miehen Little Featia tietää, että sävelkynä pysyi hänellä hyvin kädessä. The Factoryn aikaiset kappaleet eivät myöskään tuota pettymystä, vaan ovat näppäriä ja mielikuvituksekkaita. Samalla tavalla kuin myöhemmät kappaleet. Musiikki nojaa enemmän losi-psykedeliaan, mutta hyvältä kuulostaa.

Lowell George ei aikalaismenestyksestä huolimatta ole mitenkään hirveän tunnettu muualla kuin diggaripiireissä. Testamentiksi ei jäänyt mitään 'Sweet Home Alabamaa' tai muuta anthemia, vaan monta levyllistä erinomaisia biisejä. George kuoli yliannostukseen vuonna 1979 vain 34-vuotiaana.

Liimanarina - Kuinka Aku Ankasta tehdään poliisi 1989

Edit:


Liimanarina on suomalaisia ug-yhtyeitä, jotka ovat onnistuneet säilyttämään enigmaattisuutensta (mikä helvetti se nyt on selkosuomeksi?). Ainakaan itselläni ei ole tarkempaa tietoa pääjehu 'Olli Paukkeen' oikeasta henkilöstä tai myöhemmistä tekosista. Tällä ensimmäisellä 'Maailman tylsin vittumaisuus' EP:llä soittaa kuitenkin myös 'Kake Puhuu', joka on paremmin tunnettu Keuhkot-yhtyeen laulaja-basistina ja ainoana jäsenenä. Itseasiassa EP:n kansikuvakin puhuu Keuhkot-yhtyeen kuvakieltä tylsine mestoineen.

Itselläni on sellainen kutku, että tämä porukka tuli jostain Pirkanmaan suunnalta. Kuvitellaan vielä, että jostain pienemmästä teollisuus- tai maanviljelystaajamasta, niin ainakin omaan mieleen saa syntymään huiman tarinan siitä miten lähelle Captain Beefheartia suomessakin on päästy. Tämän päivän Fonalin kilkutuslevyjen ja muiden vastaavien rinnalla huomaa, miten tiukkoja nämä 80-luvun suomi-punkin jälkeiset hirviöt olivat.

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Aikoinaan kun ostin tämän vihreän tuplavinyylin täytyy sanoa, että olin pettynyt. Levy oli siis Julian Copen sivu(tai tuossa vaiheessä pää)projekti, jossa soittivat hänen lisäkseen Doggen ja Kevin 'Kevlar' Bales. Jälkimmäinen kaksikko soitti tuohon aikaan myös Spiritualizedissa. Trio soitti tätä äänekästä rokkiaan kabukimaskit kasvoillaan.

Julian Cope oli tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä pop ja krautpsykedelia juurilleen.
Kitaran dominoima Love, Peace & Fuck kuulostaa huonona päivänä kuunnellessa lähinnä korttelibändin kauheiden pajarien jälkeen soittamalta nakitushardrockilta. Homma on soitettu melkein suoraan sisään ja pelkältä trio-pohjalta. Sen kummempia päällekkäisäänityksiäkään ei ole, mitä nyt levyn tuottanut Thighpaulsandra on jossain vaiheessa vähän väännellyt namiskoja. Doggenin nakitukseen ja Blue Cheer / Sir Lord Baltimore tyyliseen esiheviin siis nojataan.

Jostain syystä ostin vuosi sitten saman yhtyeen (no rumpali on vaihtunut) uusimman ja Copen ja Doggenin välirikon takia todennäköisesti myös viimeisimmän levyn 'Wasted Fuzz Excessiven', josta tykkäsin kovasti. Levyn päättävä esoteerinen vuonon sumussa soiva 'Fokkinger Slag' saksofoni-riffeineen ja paatoksellisine runoineen on yksinkertaisesti helvetin hieno, joten ajattelin antaa tälle debyytille vielä uuden mahdollisuuden.

Eli takaisin levyyn; yhtyeen esitellessä itsensä vuonna 2000 Queen Elisabeth Hallissa, jengi lähti vetämään kesken keikan. Niin radikaali oli Copen suunnanvaihdos hassusta lauluntekijästä kovaäänisen rock-bändin basistilaulajaksi. Lehdet haukkuivat levyn lyttyyn, eikä jengi digannut. Tämä tosin muuttui kuulemma jo puoli vuosikymmentä sitten ja Love, Peace & Fuck nauttii nykyään jonkinnäköistä kulttisuosiota yhdysvaltain underground-metallipiireissä.
Uudelleen kuunneltuna tämä onkin itseasiassa ihan mukiinmenevää MC5/Stooges rytinää. Doggen nakittaa vielä soolot Eddie Van Halen tyyliin livenä ilman komppikitaraa, mikä toimii hyvin. Muutama biisi on jopa oikein tarttuvakin. Levyn päättävä 20 minuuttinen 'She's Gotta Have It' ja etenkin sen junnaava loppu kolisi tosin jo ensi kuulemalta.

MC5 - Kick Out the Jams 1969

Jotkut äänilevyt ovat saavuttaneet lähes myyttiset mitat rock-musiikin kaanonissa. Kick Out the Jams ei ole tietenkään mikään Sgt. Pepper, vaan muistetaan skandaalin katkuisesta ja väkivaltaisen sekavasta proto-punkista.

Tai muistetaan ja muistetaan. Alunperin nimibiisi juonnettiin legendaarisella 'Kickout the Jams, Motherfucker' huudolla, jonka bändi suostui kuitenkin epäpunkisti korvaamaan vähemmän provosoivalla 'Brothers and Sisters' huudolla. Tämä versio pyöri viimeisimpään 'sensuroimattomaan' cd-remasteriin asti.

MC5 oli yksi monista perus garage-rockkia tahkovista amerikkalaisista maakuntabändeistä, kunnes John Sinclair niminen zippy-hipsteri innostui yhtyeestä ryhtyen manageroimaan heitä. Hän muokkasi detroitilaisista duunarien kakaroista vallankumous-sloganeita huutavia provosoijia, yhdistellen näitä mustien panttereiden ihailuun. Myöhempien vuosien 'teeskentelijäleima' oli tämän levysensuroinnin ja oikeiden mustien panttereiden bändiä kohtaan esittämän halveksunnan perua.

Yhtyeen ulkomusiikilliset piirteet olivat niin suuret, että kirjoituksessa päästään vasta nyt itse levyn musiikkiin.

Levy on osittainen live joka äänitettiin legendaarisessa Detroitin Grande Ballroomissa halloweenina ja sitä edeltävänä yönä 1968. Kysymyksessä on edelleenkin korkeaoktaaninen rock-messu, joka alkaa mc:n juontamalla julistuksella. Sen jälkeen pamahtaa ilkkuva versio doo-wop klassikosta 'Ramblin Rose' tästä siirrytään klassiseen nimibiisiin ja puolihuolimattomasti soitettujen marshall-kitaraseinien, konekiväärirumpujen ja Rob Tynerin hienosti vokalisoimien voimarockin pariin. Vaikka levy luetaankin punkin kaanoniin, on sillä runsaasti myös esoteerisia elementtejä. Vai mitä mieltä pitäisi olla 'Borderlinen' aavekojooteista, tai 'Starshipin' harhaisesta huudosta?

Hälinästä huolimatta levy ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys. Vallankumousta ei tietysti voi mitata listasijoituksella (joka oli ihan kohtuullinen), mutta ajatus MC5 tyylisistä bändeistä kuunnelluimpana musiikkina 60-luvun lopussa on aika hauska. Ehkä vallankumous olisi toteutunut? Ainakin bändin Trans-Love kommuunin naispalvel.. tyttöystävät olisivat saaneet ommella rutkasti enemmän esiintymisasuja.

Bändin myöhemmät surkeat vaiheet on dokumentoitu värikkäästi 'Please Kill Me'-kirjaan. Sinne mahtuu levy-yhtiöpotkuja, diilaamista, linnassa istumista ja pikkuvelibändi Stoogesin ohittamaksi joutumista. Toisaalta MC5:n saaga ei olisi niin mielenkiintoinen ilman tätä epäonnea.

Brothers & Sisters- And I Know 1966

Voiko tämän punkimmaksi enää mennä?