Pelle Miljoona Oy - Matkalla tuntemattomaan 1981

Pelle Miljoona Oy:n Matkalla tuntemattomaan myi itseään aikanaan levykauppojen hyllylle kultalevyn verran, eli tuohon aikaan tarvittavat 25 000 kappaletta. Levy oli yhtyeen toinen, mutta tältä puuttuivat edellisen legenda-statusta nauttivan kokoonpanon Andy McCoy ja Sam Yaffa, tarina joka on varmasti kaikille tuttu. Albumi oli myös Pelle Miljoonan uran viimeinen oikeasti kaupallisesti menestynyt levy, joskin rehellisesti voi varmaan sanoa, että hyllyille Matkalla tuntemattomaan:ta otettiin edellisen jättimenestys "Moottoritie on kuuma" levyn jälkilämmöillä.

Aikalaisille tämä paketti on todennäköisesti ollut himpan verran hämmentävää tavaraa ja on siinä ja siinä voiko tästä levystä puhua enää punkkina. Ehkä ei, toki uutta-aaltoa tämä on ja vieläpä reippaasti. Tähän ja myyntimääriin nähden on hämmentävää, ettei tämä ole kirppiksillä ikinä ollut mitenkään yleinen levy. 

Näin jälkikäteen ja etäisyydestä tarkasteltuna Oy:n levyt muodostavat selkeän kaksikon, jossa tällä  jälkimmäisellä matkataan pidemmälle ja juuri niin: sinne tuntemattomaan. Edesmennyt Ari Taskinen vastaa käytännössä koko albumin sävellyksistä paria poikkeusta lukuun ottamatta ja tässä mielessä on vienyt pianoineen ja syntikoineen musiikkia suuntaansa. Pelle vastaa levyn lyriikoista Tumppi Varosen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Moottoritiellä alkanut levoton vapauden paatos saavuttaa tällä levyllä huippunsa (jota Pellen myöhempi ura on käytännössä toistanut).

Levyn biisit demottiin Finnvoxilla levytyskuntoon ja itse äänitykset tehtiin suureellisesti Berliinin legendaarisella Hansa-studiolla, missä oli muutama vuosi aikaisemmin äänitetty osittain muun muassa David Bowien Berliini-trilogia. Rahaa ei palanut tuhottomasti, vaan koko levy soitettiin purkkiin viikossa bändin ihmetellessä berliiniläistä talonvaltaus- ja mielenosoituskulttuuria (kylmä sota kuumeni juuri tuolloin, ydinsodan uhka nousi jne.).

Biisimateriaali vaihtelee uuden aallon nopeasta rokista maailmanmusiikkiin, jäykkään reggaeseen ja vaikeasti kuvailtavaan paatokselliseen julistukseen. Tumppi laulaa pari palaa jne. Mutta siinä missä Moottoritien biisit ovat osittain ylikuluneet, tältä levyltä löytyy useakin härkäisen upea ja kauas kurkottava Pelle-biisi. Nimibiisi, En ole hullu, Aion unelmoida läpi elämän jne. Levyn lopettava Se elää on Pelle-paatoksen ytimessä niin hyvässä ja pahassa ja siis aivan mahtava biisi.

Kokoonpanomuutoksessa mukaan tuli taas (vähän tällä levyllä sivuosassa oleva) kitaristi Stefan Piesnack ja bassoon fuusio- ja progebändeissä soittanut Vety Kumpulainen. Jälkimmäisen notkea bassottelu nouseekin yhdeksi levyn musiikillisista elementeistä. Taskisen syntikoiden kanssa. Ei tässä tarvitse nyt ihmeellisiä viivoja piirtää Porin suuntaan huomatakseen, että alkuaikojen Yö-yhtye jatkoi aika suoraan tästä. Pellen ollessa jo matkalla muualle. 

Paras Pelle-levy Pelon ja vihan ja N.U.S.n lisäksi.

Pelle Miljoona Oy - Moottoritie on kuuma 1980

 

Moottoritie on kuuma on itselleni selkeästi kompleksinen levy. Nyt hyllystä löytyvä kirjastopoisto on jo kolmas omistamani kappale, edelliset on myyty (vinyyli), tai vaihdettu pois (edellinen CD-versio).

Levyllä on omakohtainen, erittäin vahva muistojälki, sillä toinen levyn "pääkappaleista" 'Juokse villi lapsi' löytyi radiosta nauhoitettuna kyseiseltä vuodelta, yhdessä Hassisen koneen 'Rappiolla' ja Problems?:ien 'Katupoikien laulun' kanssa kasetilta. Ja lapsuuden kodin musiikki kasetit oli laskettavissa kahden käden sormin. 

Omaan musiikin kuunteluun tai sen aloittamiseen liittyy vahvasti siis kahden jälkimmäisen "Microvox-soundi". Tämän lisäksi samaisen lapsuuden kodin lautaseinien läpi kantautui viidensadan metrin päässä olevan moottoriliikennetien kohina ja suoranainen melu. Sen alittavassa tunnelissa oli pensselillä sudittuna Haukka-yhtyeen, Hassisen koneen ja muiden lisäksi Pelle Miljoona. (Oliko tässä myös Klovni 100 000, vai muualla, muistikampa ei riitä enää?) 

Omakohtaista kulmaa siis löytyy. Niin paljon, että kasiluokalla koulun Helsinkiin suuntautuneen matkan varrella kävin Mannerheimintien Mega-Epesissä ja ostin sieltä nimen omaan tämän levyn, joka sitten myöhemmin myytiin eteenpäin. Toinen ostettu levy oli Motelli Skronklen debyytti, joka löytyy edelleen hyllystä.

Miksi levy sitten on lähtenyt hyllystä (ja siitä on ylipäätään itselleni harvinaisesti ns. täytynyt hankkiutua eroon)? Tähän liittyy varmaan omia elämän- ja kasvun vaiheita, joita Moottoritie on kuuma ei ole niin sanotusti tukenut. 

Jälkikäteen katsottuna jo edellinen 'Viimeinen syksy' irrotti Pelle Miljoonaa suorasta punkista, jonka kiistaton suunnan näyttäjä Pelle oli ollut. Toisaalta minulla oli pitkän kuuntelemattomuuden jälkeen mielikuva, ettei Moottoritie on kuuma ole punkkia edes pääosin etäisesti. Tämä oli kuitenkin väärä muistikuva, sillä kyllä siltä löytyy useitakin sateenvarjon alle menevää biisiä, vaikka nimikappale ei sellainen olekaan. Uutta aaltoa edustaa levyllä olevat syntetisaattorit (Taskisen Prophet-5) ja valkoisen miehen reggaet. Kappalemateriaali on sillisalaatti, mutta kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Omaa myyttiään rakentaa tietenkin mukana olleet Takamäki ja McCoy, jotka veivät "Stefun styrkkarin" häippästessään Tukholmaan.

Kuuntelu tammikuussa 2023 sai vähän ihmettelemään, että mikä tässä on ollut itselle ongelma? Noh, muutaman kerran läpikuuntelu kyllä palauttaa mieleen tuskalliset kokemukset Pellen lyrtsien pateettisuudesta ja Tumpin laulamien kappaleiden jokamiestyöväenluokan teiniromantiikasta. Keski-ikäisenä paskana tähän osaa kuitenkin ottaa herran vuonna 23 etäisyyttä ja ottaa ne pakettiin oleellisesti  kuuluvina osasina. 

Moottoritiellä sielu on tulessa, jalat levottomia ja maailma odottaa tien varrella tai oven takana. Samaan aikaan kasvottomat harmaat systeemin paskat vainoavat. Tiivistettynä tämä on aikuiseksi kasvavalle teinille tehtyä musiikkia. Pateettisuus ja elämää suuremmat syntetisaattorit yhdistettynä punkkiin mahdollistivat esimerkiksi jatkumon, missä YÖ-niminen yhtye syntyi ja levytti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan. Plus laulajakin oli niin sanotusti "epälaulaja".

Tämä ei ole Pellen paras levy, mutta kiistaton suunnannäyttäjä ja klassikko.

Vaahtopäät 2 - V/A 1981

Vaahtopäät (I ja II) olivat Turun suunnassa toimineen ja tietysti edelleenkin toimivan Ensio Musicin (esiintyy myös nimellä Selecta) uuden aallon aikaan sijoittuvat kokoelmat. Siinä missä ensimmäinen osa oli osittain Varsinais-Suomeen sijoittuvaa musiikkia, tämä kakkososa noukkii yhtyeitä myös Joensuuta myöten. 80-luvun alussa levy-yhtiö mainosti itseään rokki- ja uuden aallon imagolla, mutta suurimmat hillonsa se teki 90-luvulla Anna Hanskin ja Rainer Frimanin tyyppisten iskelmäartistien kanssa. Kataloogista löytyy myös "kulttihitti" Janos Valmusen 'Bussipysäkillä' jne. ja 'Hittitusina' kokoelmat, joista parikin pääsi kultalevymyyntiin.
Suurimmat loistonpäivät taitavat kuitenkin olla takana ja omistajanvaihdosten jälkeen Ensio/Selecta on ollut oikeudessa muun muassa kustannussopimuksistaan.

Näihin kahteen kokoelmaan kannattaa tänä päivänä suhtautua ehkä enemmänkin aikansa dokumentaationa ja miksei tietysti jonkinlaisina "uuden aallon Suomi-nuggetseina", koska etenkin tämä kakkososa ei esittele ehkä niin mieleenjäävää ja pikkuklassikoiksi hyväksyttävää materiaalia ykkösosan tavoin (mm. Wrumin 'Takapihojen rocktähdet', Korroosion 'Hei hei hei'). Vaahtopäät I:sellä oli myös SIG-yhytyeen vaikeammin saatavaa tavaraa, jota ykkösosalla oli peräti kolme kappaletta eri salanimillä. Bändit ja kappaleet oli koottu aikansa uuden aallon toimijayhtiöiltä, eli Johannalta, Pokolta ja niin edelleen. Plus tietenkin Ensio/Selectan omasta katalogista.

Tällä kokoelman kakkososalla ei tunnettuja biisejä enää piisaa. Aikansa pikkusuositut ja myös sekä A, että B-puolet aloittavat Pasi ja Mysiini ja Jerry Sultsina & Karelian piiraat ovat painuneet unholaan ja loppuja voi hyvällä omatunnolla kutsua maakuntabändeiksi. Tuntemattomiksi sellaisiksi, vaikka Fabrics-jäsenistöä siirtyi myöhemmin Boycott-yhtyeeseen ja porilaisen Uivan oopperan rumpali kuului myöhemmin Yö-yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon.

Punkin ensimmäisestä aallosta poiketen uusi aalto toi enemmän englanniksi levyttäneitä bändejä, joita tältäkin kokoelmalla löytyy. Tyylillisesti levyllä hypätään heti siihen uuden aallon reggaeseen Pasi & Mysiinin kappaleella 'Hei nainen'. Jos tässä kuuluu ripaus Pelleä, niin seuraavan Stalker-yhtyeen vielä reggaempi 'Meidän vapaus' on ihan silkkaa Miljoonaa paatoksellisella sanoituksella. Uiva ooppera on power-poppia ja 'Viikonloppuihminen' on ihan jees biisikin. Seuraavat enkunkieliset biisit ovat vähän tylsiä, toki Tommi Läntisen ja Hombren Fabrics-yhtye on ns. hyvin tehtyä musaa. Zulaton yhtyeen omaa nimeään kantava biisi omalla tavallaan sympaattinen ja puolen päättävä jo gotiikkaan ja mustahuulikamaan viittaava Musta-yhtyeen 'Kosminen kulkuri' on reipas irtiotto uuden aallon peruskuvioista. Synteettisen plastista nytkytystä.

Kakkospuoli avautuu Jerry Sultsinan uuden aallon boogiella, joka on ihan jebou. Yhtye taisi hajota ainoan pitkäsoittonsa jälkeen, joten selittää miksi sekin katosi historian hämärään. Levyn biisijärjestys on eri, kuin etiketissä ja kannessa ja seuraava mieleen jäävä esitys onkin vasta H2SO4:n (rikkihappo) yksinäinen jytäbiisi 'Kammiossa erakon', jonka tavallaan humoristisen mystinen kielikuvasto on näppärä ja tuo mieleen hassusti Pihasoittajien 'Tuhkimuksen'. Bändistä ei löydy netistä oikeastaan mitään muuta tietoa kuin, että tämä saattaa olla sama porukka, kuin toisessa uuden aallon bändissä Keitetyssä hauessa.

Eli tuntematonta ja tuntemattomuuteen jäänyttä uutta aaltoa 80-luvun alusta ja sikäli ansaitsee paikkansa. Suurin miinus koko pläjäyksessä on oikeastaan kaiverrus, eli levy on liian pitkä ja soi tämän takia hiljaa. Oma levy löytyi kirppikseltä suhteellisen kuluneella kannella, mutta edullisesti. Discogsissa tästäkin pyydetään näköjään lähemmäs neljääkymppiä. Hyvä dokumentti, keskinkertainen kokoelma.

Blondie - Dreaming 1979

Blondie on Levyhyllyn vakioaiheita, eli blogin tällä päivitystahdilla noin vuosittainen kirjoituksen kohde :)

Itse olen kappaleen ilmestymisen aikana ollut niin pieni, että se on lipunut ohi, mutta muutamaa vuotta myöhemmin muistijäljissä on jo Sliippareiden versio samaiselta "Eat to the Beat"-levyltä löytyvästä 'Atomicista'. Näistä jälkimmäinen on kaikkien "muistatko 70-luvun"-kokoelmien vakiobiisi, vaikka se itse asiassa oli jonkinlainen floppi-sinkku edellisen yhtyeen supersuosioon nostaneen "Parallel Lines"-levyn jälkeen. Kyseisellä levyllä oli tuotantovastuussa Mike Chapman, joka tiivisti levyn kokonaisuudeksi ja hioi bändin biisit ja soundin siihen kaupalliseen Blondie-kuntoon, jonka jälkeenpäin muistamme. Tätä seurannut Eat to the Beat oli sillisalaattimaisempi yhtyeen taistellessa äänityksien aikana keskenään ja managerinsa kanssa. Toisaalta levy on osittain rokimpi, kuin edellinen mestariteos. Sillisalaatti on oikeastaan oikea sana kuvaamaan yhtyeen linjaa noin muutenkin alusta loppuun, olihan Blondie uuden aallon bändi, jonka levyllä ja lavalla vieraili muun muassa Robert Frippiä ja niin edelleen. Eikä levyillä kaihdettu hämärämpiäkään synteettisiä hetkiä kaiken kaupallisen tulituksen ohessa.

Eat to the Beat myi ihan pelkillä edellisen levyn liukkailla platinaa, vaikka siltä ei löytynytkään Yhdysvaltain puolella jaksavaa superhittiä. Myöskään Dreaming ei ollut sellainen. Kulttuurieroista kertonee jotain se, että "punk-maineesta" kärsivä, mutta jo tässäkin vaiheessa punkit aikaa sitten jättänyt bändi menestyi aluksi paremmin Isossa-Britaniassa sekä pitkin Australiaa ja Eurooppaa, koska Yhdysvalloissa kyseinen leima/liike kärsi "negatiivisen musiikin" maineesta ja Amerikassahan sellainen ei soi(nut) radiossa. Briteissä biisi kipusi tietysti kakkoseksi jääden toisen punkista "ponnistaneen" yhtyeen Policen ykköshitti Message in a Bottlen taakse.

Pariskunta Debbie Harryn ja Chris Steinin kynästä lähteneen biisin todellinen sankari on rumpali Clem Burke, jolle tuottaja Chapman antoi tällä kertaa studiossa vapaat kädet. Klikkiin ja diskobiittiin toisinaan kahlittu rumpali antoi mennä sielunsa kyllyydestä ja päästi pihalle sisäisen Keith Mooninsa, jonka suuri fani jenkkirumpali oli. Legendan mukaan levylle päätynyt otto oli suunnilleen ensimmäinen nauhalle mennyt yritys ja Burke luuli aluksi soittavansa vain biisin malliraidan. Isoa soundia, isoa musaa.

Vaaralliset Lelut ‎– Seppo Ja Antero 1982

Vaaralliset lelut oli Jyrki Siukosen ja Jukka Mikkolan vuonna 1980 perustama yhtye, joka toimi pari vuotta, julkaisi muutaman singlen ja kolme pitkäsoittoa, joista tämä kokoelma/live-splitti 'Seppo ja Antero' oli viimeinen.

Tampereen suunnalla operoineet Mikkola ja Siukonen ovat nykyisin tunnettuja toimittajana ja kuvataiteilijana. Siukonen oli tietysti myös merkittävän Kollaa kestää-yhtyeen rumpali ja primus motor. Yhtyeen sinkun b-puoli 'Tähtien rauha' antoi jo esimakua tulevista suunnista - oli se sitten tehty läpällä, tai ei. Mikkola luotsaa mm. kokeellista musiikkiakin soittavaa radio-ohjelma Avaruusromua. Vaarallisissa leluissa Mikkolan rooli oli töräytellä saksofonia ja soittaa koskettimia, Siukosen keskittyessä kitaraan ja lauluun. Johanna-yhtiölle julkaistuilla äänitteillä oli sitten mukana lukuisa joukko avustajia.

Yhtyeen singlet olivat popimpaa tavaraa (uuden aallon hengessä), ensimmäinen pitkäsoitto periaatteessa samaa henkeä. Kakkoslevy 'Ystävämme hyönteiset' jo kokeellisempaa tavaraa. Jälkimmäinen äänitettiin pääosin Siukosen olohuoneessa. Seppo ja Antero on kokoelma, jonka A-puoli on Vaarallisten lelujen kömpelösti, mutta rullaavasti esittämää uuden aallon poppia, B-puoli keikkaäänityksiä. Sinkku- ja levybiisit ovat sitä samaa sentimentaalista naivistista Kollaa-jatkumoa, josta ammensi esimerkiksi Kumma heppu ja lopunajan voidellut, myöhemmin Karkkiautomaatti ja nykyisin vaikkapa Mustat kalsarit. Hyvä esimerkki tästä on Vaarallisten lelujen kappale 'Kaunis laulu', joka sympaattisuudellaan ja tarttuvuudellaan riisuu ennakkoluulot ja aseet. Levyn kakkosposken live-äänitys ei tarjoa pääosin mitään sen erikoisempaa tai oudompaa. Yhtye tekee muun muassa oman luennan 60-luvun hittikäännöskappaleesta 'Mikset mua huomaa'. Ainoastaan levyn lopettava 'Jäätä maan päällä' harmooni-droneineen lähestyy sitä kakkoslevyn avant-gardea ja kilkutusta, jonka maine yhtyeen päällä on kuitenkin niin vahva, että oletin koko tuotannon olevan sitä.

Tämäkin levy oli Kouvolan pääkirjaston Jukka Nousiaisen valitsemien ja esille nostamien varastovinyylien joukossa.

Blondie - Parallel Lines 1978

Punk keksittiin vahingossa amerikkalaisissa autotalleissa 60-luvun lopussa, mistä sitä jatkojalostivat MC5:sen ja Stoogesin kaltaiset yhtyeet. Nämä eivät lyöneet aikanaan läpi, mutta yhdessä new yorkilaisen Velvet Undergroundin kanssa loivat Yhdysvaltoihin niitä jäljitelleiden uskollisten kulttibändien pohjan. Tässä pohjassa niiden perintö eli ja säilyi, vaikkakin marginaalissa, oikeastaan katkeamattomana hetkeen, jolloin sopiva porukka, muuttotappion takia tyhjentynyt suurkaupungin keskusta ja tähtimerkit osuivat kohdilleen synnyttäen New Yorkissa musiikillisen ilmiön nimeltä punk.

Stilettos-nimisenä glam-bändinä aloittanut Blondie kuuluu miten päin tahansa katsoen kaupungin punk-pioneereihin. Se ei vain koskaan levyttänyt sellaista suoraa punk-levyä, jollaisena musiikkisuunta tuli kierteen kautta tunnetuksi Isossa Britanniassa. Yhtyeen pirteä debyyttialbumi X-Offender on nopeaa surf/purkkapop-yhtyeisiin nojaavaa musiikkia, eikä bändin sinänsä rajallisesta soittotaidosta huolimatta ollut "kolmen soinnun rokkia" ts. boogieta. Toki Blondiekin operoi punkin eetoksessa sikäli, että kappaleet ovat lyhyitä ilman turhia väliosia jne.

Samaan aikaan, kun punk osui Briteissä yhteiskunnalliseen kuohuntaan ottaen siitä voimaa koko kansan paheksuttavana ilmiönä, Amerikan pioneeribändit ja ennenkaikkea niitten levy-yhtiöt (kaikki levyttivät muuten DIY-merkkien sijasta monikansallisille jäteille) repivät hiuksiaan miettien miten saisi myös omat bändit myymään levyjä. Oikeastaan tässä onnistui lopulta vain Patti Smith ja Debbie Harryn keulittama Blondie. Ramones, tai siis Johnny Ramone tunsi tästä jutusta katkeruutta selitellen Blondien menestystä osittaisella itsensä myynnillä ja diskolla. Ja näinhän se oikeastaan olikin. Mutta oliko siinä jotain väärin skenessä ja kaupungissa, joka ihaili taiteilijaa, jonka avustajat vedostivat liukuhihnatuotteita ja myivät niitä gallerioissa miljoonilla dollareilla?

Parallel Lines oli yhtyeen kolmas levy ja kaupallinen läpimurto. Stilettos-pohjalta neljä vuotta aiemmin aloittanut bändi oli käynyt tässä vaiheessa läpi kokoonpanomuutoksia alkuperäisen basistin Gary Lachmanin saadessa lähteä kävelemään. Hänen tilalleen oli otettu soitannollisesti kyvykäs sessiomies Frank Infante, joka siirtyi tällä kolmannella levyllä kitaraan mahdollistaen Chris Steinille keskittymisen sävellystyöhön. Kolmikko Stein, Harry ja kosketinsoittaja Destri kirjoittivatkin bändille kappaleita, joita lätkäistiin liukuhihnalla sinkuiksi. Infante sävelsi A-puolen päättävän, pyörivän 'I Know, but I Don't Know'in. Steinin nelosbiisillä 'Fade Away and Radiate' vierailee kitarassa tuolloin New Yorkissa asunut Robert Fripp. Ykkösbiisi, sekä toiseksi viimeinen ovat hyvin valittuja covereita: power-pop yhtye Nervesiltä avausbiisi Hangin on the Telephone ja Buddy Hollylta luenta 'I'm Gonna Love You Too':sta.

Osittainen kunnia levystä kuuluu myös tuottaja Mike Chapmanille, joka vittuuntui studioon rämpyttelemään saapuneelle yhtyeelle ja piiskasi säälimättä tavoittelemaan "täydellisyyttä". Osa biiseistä oli studioon saapuessa keskeneräisiä, joten vokaaliäänityksissä Debbie Harry otti taskustaan vihkon ja raapusti klassikkobiiseihin sanoituksia muutamassa minuutissa. Levystä tuli siis hiottu power-pop/uuden aallon mestariteos, jota biisien osittaisesta ylikulumisesta huolimatta kuuntelee edelleen mielellään. Kaksi ensimmäistä sinkkulohkaisua 'Picture This' ja 'Hangin on the Telephone' otettiin Briteissä vastaan hyvin, mutta diskokompin päälle sävelletty 'Heart of Glass' räjäytti pankin ollen ykköshitti kummallakin puolta Atlanttia. Blondie flirttaili myöhemmillä levyillä myös aikansa muotikomppien ja muotojen, kuten reggaen ja räpin kanssa.

Oikeastaan kaikki Blondien ensimmäisen olemassaolon levyt ovat hyviä, tosin viimeiseksi jäänyttä 'The Hunteria' en ole kuullut. Ehkä syystä. Silti omasta mielestäni voisi sanoa, että tämä on niistä paras.

The Teardrop Explodes ‎– Kilimanjaro 1980

Uusintojen jälkeen siirrytään uuteen. Tai siis vanhaan, mutta hiljattain ostettuun levyyn, eli liverpoolilaisen The Teardrop Explodesin Kilimanjaro-vinyyliin. Kotkalaisesta Tamburiin-sisustusmyymälästä, tai tarkemmin sen alakerrassa olevasta käytettyjen levyjen huoneesta kannettu vinyyli omaa vieressä olevan vuoden 1980 reissuen tyylikkäämmän kannen, jossa näkyy taustalla itse Afrikan korkein vuori. Ensipainoksessa kannessa on yhtye itse ja siitä puuttuu kappale 'Reward', josta oli tullut lisäpainoksen kohdalla hitti.

The Teardrop Explodes tunnetaan Walesissa syntyneen englantilaisen Julian Copen ensimmäisenä yhtyeenä, joka toimi Liverpoolin opiskelijakaupungin tuolloisessa punkin jälkeisessä tuotteliaassa skenessä. Yhtye ei ollut Copen ensimmäinen, vaan tätä ennen hänellä oli samaisessa kaupungissa jo "superkokoonpano" Crucial Three, johon kuuluivat Ian McCulloch ja Pete Wylie. Koko kolmikko tuli näkymään ja kuulumaan lavoilla ja listoilla 80-luvun alussa. Samaan bändiin äijät eivät kuitenkaan mahtuneet pitkään ja yhtye hajosi muutaman treenikerran jälkeen ilman julkista esiintymistä.

Yhdysvaltain länsirannikon pop-musiikkia ja jälkipunkkia yhdistellyt Teardrop Exlodes (nimi napattiin Marvelin Thor-sarjakuvasta) perustettiin Copen ja rumpali Gary Dwyerin kesken. Alkuperäinen kosketinsoittaja korvattiin David Balfella, mutta muuten kitaristit ja sessiomiehet saivat tulla ja mennä aika vauhdilla. Tässä vaiheessa Copella oli mukana aimo annos punkin idealismia; esimerkiksi huumeitten käyttö oli väsähtäneitten hippien puuhaa jne. Yhtyeen manageroinnista vastasi Liverpool-skenen moniottelija Bill Drummond, joka on myöhemmin tunnetuin KLF-yhtyeestään ja siitä miljoonan punnan polttamisesta. Jotain Copesta kertoo, että parin vuoden päästä yhtye oli hajonnut hänen egotrippinsä, kontrollinhalun ja huumepsykoosinsa takia ja välit kaikkiin edellämainittuihin tyyppeihin katkenneet + opettajakoulu jäänyt kesken.

Tätä ennen yhtye kuitenkin ehti tehdä kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun (joista mainittu Reward oli UK#6), sekä kiertueet Englannissa ja Yhdysvalloissa. Ensilevy Kilimanjaro myi kohtuullisen hyvin päästen top20 ja saaden Hopealevyn. Sävellysten krediitit on merkitty pääosin kolmikolle Cope, Dwyer ja tuossa vaiheessa kitaraa soittaneelle Michael Finklerille. Kappale 'Books' on Copen ja McCullochin aikaisemmasta bändistä ja tuottajina toimivat aikaisemmin mainitut Drummond ja Balfe.

Kilimanjaro on kestänyt itse asiassa kohtuullisen hyvin aikaansa, ehkä juuri keitoksensa reseptin ansiosta. Neo-psykedelian tyyliin 60-luvun purkkapsykedeliaa lainaava melodisuus yhdistettynä punkin jälkeiseen tiiviiseen ja diskanttiseen pakettiin toimii hyvin. Copen ääni ja karisma eivät tietenkään haittaa kokonaisuutta, eikä miltei kaikkiin biiseihin ympätyt pirteät puhaltimet. Vertailukohtia voi hakea tuolloisen ex-ystävän/vihamiehen McCullochin Echo & The Bunnymenistä ja naapurisaaren U2:sta ymppäämällä näihin Nuggetsien purkkaisimman garagen. Hyvä keitos! Tämä vuori-kantinen on muuten hivenen poikkeava ensipainoksesta; se on uudelleenmiksattu ja omaa pidemmän version levyn mainiosti päättävästä 'When I Dream'-kappaleesta.

Cope sai tästä kaikesta kaiketi suorituspaineita ja Yhdysvaltain kiertueella rouhittiin kaksin käsin lappuja, kokaiinia ja amfetamiinia. Toinen pitkäsoitto Wilder ei ollut huono, muttei sisältänyt edeltäjänsä tapaan hittiä. Cope piti itseään tässä vaiheessa yhtyeenä ja vittuuntui sellaisiinkin pikkuasioihin, kuin Balfen tyyliin laulaa lavalla koskettimiensa takana biisin sanoja itsekseen. Koko homma romahti sisäisesti kasaan ja Dwyer sekä Balfe lähtivät lätkimään, jolloin Teardrop Explodes loppui. Cope vetäytyi amerikkalaisen vaimonsa kanssa nuolemaan haavojaan pariksi vuodeksi vanhempiensa lähelle maaseudulle. Takataskussa oli toki levy-yhtiön antama sopimusoptio, mutta tämän realisointi kysyi häneltä pidemmälti aikaa. Dwyerin myöhemmistä vaiheista ei minulla ole tietoa, mutta Balfe perusti oman pienlevymerkin, toimi The Blur-yhtyeen löytäjänä, tuottajana ja videontekijänä, josta siirtyi suuren levy-yhtiön A&R-mieheksi, jossa hänen synnikseen koitui mm. miljoonia myyneen Kula Shakerin löytäminen. Nykyisin hän toimii käsikirjoittajana.

Loose Prick - Valkoiset sotilaat 1980

Kouvolalainen Loose Prick levytti vuosien välillä 1979-1982 ja se perustettiin jo vuonna 1977. Alkuperäisestä miehistöstä useammallakin oli takanaan Peer Gunt-jäsenyys.

Kokoonpanon selkiytyessä ja Pokon vaatiman laulukielen suomeksi vaihdon jälkeen yhtye julkaisi nivaskan äänitteitä, joista voi lukea suomipunkin tuon ajan kehityksen. 77:sta siirryttiin loppuajan laveaan uuteen aaltoon, jossa Ramones oli jo vaihtunut Patti Smith Groupin tyyliseksi taiderokiksi. Bändi kutsui itseään leikillisesti kotipaikkansa mukaan 'Tornionmäen Steely Daniksi' koskettimien värittäessä sointia ja bändin kaveeratessa (sekä ollen vuoden 1982 taustabändinä) tuohon aikaan boheemin rokkarin viittaa kantaneen, nykyään perusmulkkunössö Veltto Virtasen kanssa.

Valkoiset sotilaat oli ensimmäinen Loose Prickin kahdesta pitkäsoitosta ja sitä ennen ilmestyivät single 'Mua potkitaan päähän' ja 'Kaupunki' EP. Tätäkin levyä voisi kuvata lainilla 'kadut odottaa sua'.. Punkki on vaihtunut jo uuteen aaltoon, jossa selkeisiin Ramones-vaikutteisiin yhdistyy hyvin puhdasta Clash-menoa. Mukana on myös pakollinen uuden aallon reggae. Albumi heiluu patetian rajamailla, mutta pysyy pinnalla ja sisältää oikeastaan aika komeaa ja melodista biisimateriaalia. Romantiikka nostaa jo päätään ja Loose Prick sijoittuu Vaavin ja Se-yhtyeen kanssa sinne punkin rillipäälaitaan. Kokonaisuutena pitkäsoitto kantaa enemmän tai vähemmän loppuun saakka ja nimibiisi on suomipunkin klassikko, joka todennäköisesti pituutensa takia ei ole pyörinyt suomipunk-kokoelmilla.

Laulaja Pauli Johanssonin ulosanti on omaperäisen kuuloista (vai vetääkö vähän veltto-tampereella?), mutta mielipiteet jakavaa. Levyn suuri vaikuttaja on varmasti ollut Se-yhtyeen '.. ja me tehtiin rakkautta' maailmantuskineen ja romanttisuuksineen, mutta nojaa edellä mainitusta poiketen puhtaasti punkkiin ja uuteen aaltoon, eikä mene henkilökohtaisuuksiin vaan pysyttelee aiemmin manitussa 'kaupungin kadut' teemoissa. Hyvä dokumetti ajasta, jolloin ensimmäinen aalto kasvoi jo vähän isoksi.

Blondie - In The Sun 1976

Blondie on ollut innoittajana lukemattomalle määrälle yhtyeitä, jotka 70-luvun jälkeen yhdistelivät reipasta naislaulua ja tarttuvia melodisia biisejä. Vaikka pinnistelee, niin en saa mieleen yhtään tälläista bändiä ajalta ennen yhtyettä - ainakaan sellaisia levyttämään ja valtavirtaan päässeitä. Mutta tämän jälkeen samasta puusta ovat kaikki Banglesit, Go-Go'sit ja muut. Hyvä meno, nättejä naisia ja näennäisen roskapopin alla kivenkovaa biisimateriaalia.

Bändin musiikki oli läpimurtolevyillä selkeästi power poppia, diskoa tai uutta aaltoa, vaikka yhtye luetaan kaikkialla yhdeksi tärkeimmistä New Yorkin ja koko punkin historiassa. Näihin nähden nimetön debyytti on astetta vauhdikkaampaa ja vaarallisempaa materiaalia sisältävää, vaikka samaa Blondieta kaikki. Tällä Chris Steinin kirjoittamalla debyytin biisillä bändi on lähempänä punkkia ja aikalaistaan Ramonesia. Kumarrus surffin ja purkan suuntaan on selvä, biisi näppärä, James Destrin kaavapiirrokset uuden aallon kosketinsoitolle laskettu ja Debbie Harry on Debbie Harry. Persoonallinen ääni, suhteellisen hyvä laulutaito ja ennenkaikkea röyhkeä ulosanti.

Bluesounds - ON 1980

Dave Lindholm on suomalaisen pop- ja rockmusiikin klassikkokentällä ollut sellainen 'ikiliikkuja', etenkin 70-80-luvuilla. Silloin hommiin ei jääty turhan pitkäksi aikaa makaamaan. Nopeita käänteitä piisasi, mutta musiikissa palattiin loppujen lopuksi aina blues-peräiseen rokkiin - sama kulku tapahtui tiettävästi 1980-82 toimineessa Bluesoundsissakin.

Lindholm oli tietyssä mielessä Juice Leskisen kanssa niitä 70-luvulla kannuksensa saaneita artisteja, jotka eivät punkin tai uuden aallon silmissä joutuneet pahasti sylkykupeiksi. Dave oli vielä tuottajankin ominaisuudessa Love:n löytämän uutta punkmusiikkia soittaneen Pelle Miljoona ja N.U.S.n ainokaiseksi jääneellä pitkäsoitolla.

Ehkäpä uuteen aaltoon sijoitettavan Bluesoundsin miehistö oli tuttuja niin sanottuja entisiä hämyjä Orfeus ja Kalevala yhtyeistä. Bändi sijoittuukin siihen Lindholmin linjaan, mitkä ovat oikeita bändejä, eikä taustamiehistöjä rumpali Zape Leppäsen ja etenkin edesmenneen basisti Ari Vaahteran panoksen ollessa yhtä tärkeitä, kuin maestron itsensä.

Bluesounds ja Lindholm pääsivät yllättämään Suomen musiikkikentän 1980 julkaisemalla englanninkielellä lauletun levyn, joka kuulosti sekä uniikilta, että kansainväliset mitat täyttävältä. 'Black' on klassikko ja bändi oli kovassa livekunnossa halliten kesän festareita. Asiallisen materiaalin tulva oli niin kova, että yhtye pystyi julkaisemaan pitkäsoiton lisäksi singlejä, sekä tämän livelevyn, jonka kappaleista osa oli jätetty pois Blackilta. Tai siis levy koostuu kokonaan omista kappaleistaan 'Cigarette Lean Nr:2'kin ollessa poikkeava aiemmasta sinkkuversiosta.

Levy aloitusbiisi 'Tears'in jälkeen tulee kahden kappaleen medley, joista 'Goddes of Music' taitaa olla peräisin ajalta ennen Bluesoundsia. Kakkospuolella on bändin originaalien seassa Zape Leppäsen hyvin laulama Al Green-cover 'Take Me to the River'. Bändi soi raa'asti, mutta napakasti ja Talking Headsiinhan tätä vertailtiin, erityisesti Vaahteran bassotyöskentelyn takia. Lindholm vetelee kitarallaan tunteella ja välillä on oikeasti vaaran tuntua, mitä lisää muutama epäpuhtauden rajoilla karjuttu vokaali. Tätä levyä ei lähdetty puunailemaan, mikä kuuleman mukaan nosti skismoja Vaahteran ja Lindholmin välille. Myös kahdelta keikalta nauhoitettu livemateriaali olisi kappalevalintojen osalta saattanut olla toiseen suuntaan, sen kallistuessa Lindholmin valintoihin bändin alkuajoilta.

Levy äänitettiin sisään vain kahdella erillisellä keikalla jotka olivat Tampereen YO-talolla ja Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Aikalaisten mielestä bändi oli keikoilla yleensä vielä parempi, kuin mitä tälle dokumentille tallentui ja voisin jopa uskoa näin olleen. Joka tapauksessa ON on hyvä Bluesoundsien levy, erittäin hyvä suomalainen levy ja äkkiseltään yksi parhaista tässä maassa tehdyistä livevelyistä. Albumi pistettiin ulos loppuvuonna 1980 ja yhtye julkaisi tämän jälkeen vielä kokoelman ja pitkäsoiton, jonka jälkeen malja oli tyhjä. Lindholm palasi taas äkkinäisten käännöstensä pariin siirtyen rivikitaristiksi Sleepy Sleepersiin.

Eppu Normaali - Hatullinen paskaa 1984

Mukavasti nimetty Hatullinen paskaa (Matti 'Huuhaa' Innasen kappaleen lyriikoiden innoittamana) on Poko Rekordsin vuonna 1984 julkaisema kokoelma Eppu Normaalin sinkkujen b-puolia ja muita harvinaisempia levytyksiä vuosien 1977-83 väliltä. Koska kokoelma ei ole huimaavan pituinen, sen 90-lukulaiseen cd-versioon otettiin mukaan vielä Eppu Normaalin soololevyt (Eppujen tapauksessa tehtiin sinkut).

Aika harvalla meistä on tietenkään niitä vinyyli-singlejä, eikä hatullinen paskaakaan pyöri ihan jokaisessa hyllyssä tai ole valinta ensimmäiseksi Eppu-levyksi. Sinkkuaikana oli yleinen tapa, että niiden b-puolille laitettiin biisejä mitkä eivät tulleet albumeille tai saattoivat olla erikoisempaa tavaraa. Näistä jälkimmäistä ei Eppujen tapauksessa ihan hirveästi ole, eli mitään Kollaa kestään 'Tähtien rauhan' tyyppistä totaalierikoisuutta ei tule. Mutta levyltä löytyy liuta niitä vähemmän soitettuja ja samalla myös vähemmän kuluneita uuden aallon tai punk-ajan Eppu-biisejä.

Ykköspuoli alkaa kappaleella 'Nipa' (tai jossain yhteydessä Niilo Ylä-Mainio), joka on naljailua aikansa saarnaajatähti Yli-Vainiolle. Torvisen ja Pantsen kitarat nakuttavat aika Feelgood-hengessä. Ihan kiva pop-biisi. Kakkosbiisi 'Ruba' esittelee jo ne 80-luvun eppukitarat. 'John Fogerty' taitaa olla Torvisen horjuvasti laulama kappale, jossa taas soivat ne Jee Jee ajan kitarat. 'Suuri ja mahtava' on hoilottelu kommunismista akustisten kitaroiden päälle. 'Nuori poika' on tarttuva ja oudon tuttu hoilotus sieltä menneisyydestä. Kappale onkin käännösversio Wreckless Ericin biisistä. Puolen viimeinen biisi 'Pakolainen' esittelee vähän mutkikkaampaa uutta aaltoa, eikä yhtään hullummin.

Kakkospuoli alkaa rokkaavalla ja nykyään ehkä epäkorrektisti nimetyllä 'Maailma loppuu neekerikylässä'. Kappale on kuitenkin oikein hyvä eppu-boogie hienoilla huuliharppu- ja skebasooloilla. 'Yö osastolla' on taas vähän mutkikkaampaa uutta aaltoa, jossa eppu-kitarat on pistetty kunnon nauhakaiun taakse. 'Muijaa kuontaloon' ja 'Hunningolla' käsittelevät alkoholismia ja väkivaltaa. Näistä ensin mainittuhan tuli yhtyeelle jo varhaisessa vaiheessa tutuksi. 'Kitara ja kivääri' boogaa humoristisesti peniksenjatkeista. Levyn päättää 'Elviksen kuolema', joka muuhun levyn biisimateriaaliin verrattuna kuulostaakin kunnon Microvox-käppäpunkilta, mitä se onkin. Taitaa myös olla kokoelman varhaisin biisi.

Kitarat tuli tekstissä mainittua aika usein. Eppujen kitarapari oli ja on omalla tavallaan edelleenkin aika hyvä kaksikko, jonka soitto ja harmoniat ovat parhaimmillaan aika hienoja. Kokoelman ilmestymisaikana Eput olivat jo ottamassa viimeisen askeleen kohti Pantsen säveltämää iskelmä-Eppu kautta, joka jatkuu edelleen. Kokoelma summasi siis vahvasti menneen sointeja. Kappaleetkin ovat aika monesta eri kynästä, lyriikat pääosin Mikko Saarelan käsialaa. Saarelahan teki yhtyeelle pitkään riveistä poistumisen jälkeenkin sanoitukset. Ihan hyvä sanoittaja, mutta joskus se pakkoriimittelevä nokkeluus tuo mieleen Juicen pahimmillaan. Hatullinen paskaa on kuitenkin hyvä muistutus, miten kekseliästä rokkia nämä silloin soittivat ja miten hyviä pikku-nugetteja saivat parhaimmillaan aikaan. Ja mukavan vähän kuluneita biisejä.

Yö - Nuorallatanssija 1984

Yö-yhtyeen sala-fanit ja puolustelijat vetoavat usein siihen, että alunperin porilaisen Yö-yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ovat ihan asiallisia ja kuuntelukelpoisia. Tämä on kaunisteltu totuus, sillä onhan niissä kaikissa kolmessakin omat kuprunsa audion ja lyriikkojen tasolla.

Yhdistävä tekijä alkupään tuotannossahan on se, että niissä on mukana Jussi Hakulinen ja miltei kaikki biisit ja lyriikat ovat hänen käsialaansa. Yhtyeen musiikki oli myös tässä vaiheessa lähempänä punk-juuria, kuin Lindholmin ajan suomirokkia. Tässä kohtaa pitää kuitenkin muistaa, että Hakulinen on 80-luvun puolenvälin välirikon ja yhteistyön palaamisen jälkeen tehnyt yhtyeelle kymmenittäin kappaleita ja Hakulisen kynästähän se 'Rakkaus on lumivalkoinenkin' on.

Historiallisesta kaanonista johtuen tässä kohtaa tulee myös aina huomauttaa, että tähän asti painitossuinen ja pörrötukkainen Yö oli ollut ollut teinityttö-skenen suosituin yhtye ja pateettisromanttisen postuumin uuden aallon lipunkantaja. Yhtäkkiä samasta kaupungista ponnistava Dingo ajoi 'Nimeni on Dingolla' ohi, skoorasi useita hittejä ja vei tyttöjen sydämet.

Rima, tai nuora asetettiin Yö:n leirin Hakulisen päässä ihmeelliseen paikkaan ja kummalliselle korkeudelle. Edellisen varieteen iskevyys on pyyhitty pois, mutta tämän ajan Yö:lle ominainen maailmantuska (Weltscmerz) säilytetty.

Nuorallatanssijalta ei kolmesta sinkusta huolimatta irronnut juurikaan hittejä, ellei sellaiseksi lasketa pitkää, mutta kansakunnan sydämeen hiljalleen hiipinyttä ikääntyneen ihmisen maailmantuskaa lauluksi pukenutta 'Joutsenlaulua'. Oliko tämä harkittua 'hittivastaisuutta', vai tahatonta 'lukkoilua' jää arvoitukseksi. Joka tapauksessa Epe Helenius Poko-levy-yhtiöineen ei varmastikaan taputtanut käsiään hihkuen, kun tämä levy ilmestyi. Levystä kertoo jotain se, että kuuntelin sitä taas kasetilta eilisellä automatkalla pari kertaa läpi, enkä edelleenkään pystyisi hyräilemään, tai kuvailemaan levyn mitään muuta kappaletta kokonaan.

Albumin avaa 'Häät' kappale, jossa Hakulinen tuskailee kyseistä instituutioata ja johtaako se onneen vai kannattaako vain varautua tuskaan. Seuraavana tulee levyn oma suosikkini 'Ja tapahtui niinä päivinä', joka esittelee tuskaisen Marian ja kyseenalaistaa jumalan teot. Kappaleen kosketinkuvio on sentään mieleenjäävä, eikä siinä nyt muutenkaan ole suurempia vikoja. 'Napolissa' taas tuskaillaan ihmisten köyhyyttä ja maailman eriarvoisuutta. 'Laulu meille kahdelle' on tämän ajan perus-Yö hoilotus, jossa sankareiden patsaat kumartaa rakastuneille, kiväärien pauhu lakkaa ja taivas antaa hetkeksi syntimme anteeksi. Biisi tuo muuten vahvoja mielleyhtymiä tämän hetken 'Maailmanloppu'-bändin post-punkki henkiseen 'Enää kiväärit laulaa' biisiin. Tai siis toisinpäin. Levyn toinen suosikkibiisi.

Kakkospuolen avaa levyn nimibiisi 'Nuorallatanssija', jonka suurin synti on Hakulisen soittama kalimba-soundinen synakuvio. Muutenhan biisi on ihan hieno Yö-kappale esiintyvän artistin ja yleisön odotuksien tuskasta ja paineista. 'Painajaisten jälkeen' kumartelee foneineen sinne yhtyeelle nimenkin antaneen (uuden aallon ajan) Ratsian suuntaan. Ei levyn parhaita kappaleita. Mutta tästä loppua kohti levyllä enää tapahdukaan minkäänlaista musiikillista tai fiiliksellistä nousua, vaan '...Ja he nousevat junaan', sekä levyn päättävä 'Illan viimeinen laulu' ovat pateettisia ja tylsiä Yö-biisejä, joista viimeisessä oikein vainajatkin nousevat laulamaan. Kumpikin kruunataan 'janiviitas-soololla'.

Levyn tuotantovastuun jakoivat Pokon luottomiehet Mika Sundqvist ja Costello Hautamäki. Suurimman osan biiseistä laulaa Olli Lindholm, Hakulisen tulkitessa tietenkin sen Joutsenlaulun. Vierailevista artisteista on kai mainittava 'Peppone' salanimen takana olleen Safka Pekkosen, joka soittaa pianoa ja huilua edellämainitussa kappaleessa.
Yhtenä syynä levyn aneemiseen henkeen ja soundimaailmaan Hakulinen piti luopumistaan tyylilajille soundin antaneesta Yamahan DX7 syntetisaattorista, jonka kyyneleitä huokaavat kymmenet päällekkäiset layerit olivat soineet edellisellä levyllä ja keikoilla. En tiedä tarkalleen millä laitteella se edes korvattiin, mutta syna-soundi on pahimmillaan pahinta paskaa kuulostaen joltain tusina-kahdenmiehen humppatanssibändin kamalta. Ei ollut hyvä päätös.
Hakulisen nuorissa lyriikoissa voi tietysti nähdä jatkumoa itsemurhaiskelmän ja 'Ontuva Eriksonin' tyyliseen suomalaisia koskettavaan mollikamaan. Soittihan yhtye coverina myös Helismaan 'Päivänsäde ja menninkäistä' rokkiversiona. Lyriikoissa 'viimeiset junat lähtevät asemilta, taivas antaa vain hetkeksi anteeksi, jumalat kääntävät selkänsä, patsaat kumartavat rakastavaisille, kiväärien laulu vaikenee ja enkelit itkevät'. Iän myötähän miehen tekstit ovat sitten kieltämättä aikuistuneet, mutta myös samalla vähän lässähtäneet.

Nuorallatanssija on outo keitos; se on osittain aivan totaalisen paskaa ja väsynyttä, osittain sitä röyhkeää maailmantuskapörrötukka poria, josta jollain perverssillä tavalla pidän. Silloin kun sitä ollaan röyhkeästi ja pateettisesti. Ehkä tämän levyn suurin ansio on kuitenkin siinä, että tämän jälkeen eräs maamme eturivin hardcore-bändeistä vaihtoi sahauksen palaviin enkeleihin, pöyhötukkaan, syntetisaattoreihin ja tuskaan?

Dingo - Aino 1984

Aino oli yksi niistä kappaleista, joka päätyi Dingon ensimmäiseltä 'Hölmöläisten laiva' demolta (1983) yhtyeen debyyttipitkäsoitolle. Siitä ei tarttuvuudestaan huolimatta tullut 'Lakattujen varpaankynsien' tapaista hittiä, mutta kappale oli käsittääkseni yksi yhtyeen keikkojen kulmakivistä ennen 'Kerjäläisten valtakunnan' aikaa.

Biisi kuulostaa jotenkin hirveän tutulta ja aikaisemmin kuullulta. Eikä sitä nyt hirveän pitkään tarvitse mielessään metsästää, sillä kappale on selkeästi Police-vaikutteinen ja kertosäkeen naisnimi Aino selkeästi 'suomennettuna' laulettu Stingin 'I Know (lausutaan Ainou)' fraasi. Lopun sävelkulkukin on kopattu suoraan jostain geneerisestä Policen kappaleesta.
Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä vaikka Dingo myöhemmin ajeli vähän eri suuntaan, oli Neumannin edellinen bändi MAC aivan selkeästi jonkinäköinen edellisen bändin suomettunut maakuntakopio Neumannin jopa soittaessa laulun ohella bassoa.

Jim Carroll Band - Catholic Boy 1980

Jim Carroll tunnetaan varmaan parhaiten kirjailijana ja 'Basketball Diaries' kirjan kirjoittajana, josta tehtyä elokuvaa tähditti 1995 aikansa suurin starba Leonardo DiCaprio. Elokuva on osittain miehen omaan elämään perustuva.
Carrollin heroiiniriippuvuus alkoi jo 13-vuotiaana. Hän vietti todellista kaksoiselämää pelaamalla high school-sarjan korkeimmalla tasolla koripalloa ja toimien samalla poikaprostituoituna rahoittaakseen riippuvuuttaan.

Kirja julkaistiin vuonna 1978 ja seuraavana vuonna Carroll muutti Kaliforniaan päästäkseen helpommin eroon addiktiostaan. Samalla hän alkoi tehdä musiikkia, mihin häntä rohkaisi entinen kämppäkaveri Patti Smith. Samoissa piireissä pyöri myös valokuvaaja Annie Leibovitz, joka on kuvannut levyn kansikuvat.

Catholic Boy äänitettiin vuoden 1979 kesällä ja julkaistiin vuoden 1980 ensimmäisinä päivinä. Se nousi Billboardin listoilla sijalle 73, mikä ei ehkä ollut jättimäinen menestys, mutta tottavieköön kunnioitettava sija musiikin ulkopuolelta ponnistavalle kirjailijalle. Toki edellisvuosien kirjallinen menestys auttoi, mutta silti. Pari levyn biisiä sai mukavasti soittoa FM-asemilla ja nimibiisi pääsi pari vuotta myöhemmin Blue Öyster Cultin levylle mukaan - tällä levyllä parissa biisissä mukana olleen BÖC:in kosketinsoittaja Allen Lanierin takia. Toinen vieraileva tähti levyllä on yhdessä biisissä fonia tuuttaava Bobby Keyes, joka on tuttu.. no soitti aika monella Dr. Johnin, Stonesin ynnä muun 70-luvun klassikkoalbumilla.

Levy ei olekaan yhtään hullumpi - kirjailijan levyksi. Carroll ei varsinaisesti laula, vaan lausuu tai möykkää lakonisesti proosalliset tekstinsä, mikä kuulostaa monella tapaa tutulta itärannikon muidenkin punk-rokkamiehien ulosannilta. Jonathan Richmann, Richard Hell, Johnny Thunders ja niin edelleen. Levyn alun pätevyys aiheuttaa yllätysmomentin joka saa musiikin kuulostamaan todella hyvältä, mutta koko levyllinen 38 minuutin pituudesta huolimatta on haastava. Tekstiä tarinaa, tai siis synkkää tarinaa tulee sillä mitalla, että alkaa hivenen puuduttaa, vaikka taustabändi kaksine kitraroineen jytää esimerkillisen hienosti. Ja nämä ovat kaiken lisäksi ihan rivimiehiä. Mietin, että olisiko tämä tähän asti paras 'kirjailijan rokkaus' mitä olen kuullut? Siihen samaan New Yorkin pimeämmän puolen jatkumoon tämä menee Lou Reedin kanssa.

Jim Carroll vietti vielä muutaman vuoden musiikin parissa toimien ihan päätoimisesti bändihommissa. PAri muutakin julkaisua ilmestyi, mutta niitä en ole kuullut. Hän siirtyi takaisin kirjailijaksi, mutta kuoli vuonna 2009 Manhattanin kodissaan työpöytänsä ääreen sydänkohtaukseen.

Alice Cooper - DaDa 1983

Alice Cooperin DaDa oli viimeinen miehen 'uuden-aallon' levy ennen muutaman vuoden levytystaukoa ja sen jälkeistä siirtymistä ensin metallisempaan ja sitten pillumetallisempaan linjaan.

Cooper itse ei muista kolmen edellisen levyn tavoin tämänkään albumin tekemisestä mitään. Syynä oli miehen täysimittainen alkoholismi. Kuvamateriaali 70-luvun ja 80-luvun taitteen Cooperista on pelottavaa katsottavaa. Lyhyt uuden aallon kampaus ja viinan riuduttama neljänkymmenen kilon vartalo. Mies oli pahemman kummajaisen näköinen, kuin aikaisempien kunnian päiviensä lavapersoona.

Levyn tuottajana oli taas tällä kertaa Bob Ezrin, joka oli vastuussa miehen takavuosien menestyksestä. Levyn avaava Ezrinin säveltämä nimibiisi onkin tyypillistä Ezriniä niin hyvässä kuin pahassa; atmosfääristä kauhutunnelmaa puheen, lapsen äänen ja kasarin alun syntikoiden kanssa. Levyn pääasiallinen sävellysvastuu jakautuukin Ezrinin, Cooperin ja luottosessiomies Dick Wagnerin kesken. Viimeksi mainittu vastasi levyn kitaroista, bassoista ja apulaistuotannosta. Ezrin soitteli syntikoita ja aikansa Fairlight-sampleria. Muutama sessiorumpali ja siinäpä se. Kokoonpano ei kiertänyt levytyksen jälkeen ja ilkeät huhut kertoivat pitkäsoiton tehdyn ainoastaan täyttämään levytyssopimuksen viimeinen levy.

Tästä kaikesta epämääräisyydestään huolimatta levy kuulostaa vuonna 2013 yllättävän tuoreelta ja peräti hyvältä. Kun ilmestymishetkensä painolasti on pudonnut (aikansa muodista mennyt kehäraakki hyppää uuden-aallon/synapopin mukaan) täytyy myöntää, että 'Dyslexian' tyyliset Duran Durania(!) muistuttavat biisit tarttuvat. Nämä olisivat muuten takuuvarmoja snobi-dj-setin ylläreitä!
'I Love America' taas on täydellinen kunnon Reaganin-ajan tomppelibiisi. Onko se parodiaa vai ei? Se jää kuulijan itsensä päätettäväksi. Joka tapauksessa täydellisen amerikkalainen kappale. Pahimpana juopporaakkinakin Cooper kumppaneineen sai aikaan melodista tavaraa. Levyn päättävällä 'Pass the Gun Around' Dick Wagner pääsee esittelemään niitä tuttuja duali-kitarointejaan.

Koska levyn biisi- ja soundimateriaali poikkeaa aika täysin siitä, mitä 80-luvun lopun uudelleen tuleminen toi mukanaan ei levyn biisejä ole käsittääkseni ikinä esitetty Cooperin live-seteissä. Hyvä levy, mutta tietysti eri sarjassa ja kontekstissa miehen klassisempien levytysten kanssa.

Angelic Upstarts - Angel Dust - The Collected Highs 1983

Angelic Upstarts oli yksi englantilaisen streetpunk/oi!-liikkeen tärkeimmistä bändeistä. Bändien työväenluokkaisuus oli tietenkin selviö, mutta Angelic Upstartsin skinheadit olivat vielä selkeästi vasemmistolaisia ja anti-fasistisia. Näitä aiheita bändi käsitteli biiseissäänkin. Yhtye on ollut muutamankin kerran lopetettuna, mutta toimii edelleen sen ainoan alkuperäisjäsenen laulaja Thomas (Mensi) Mensforthin johdolla.

Tälläinen musiikki on tietenkin vahvasti biisi- eikä kokonaisuuspohjaista, joten kokoelman ostaminen ei yleensä ole riski. Angel Dust niputtaa bändin tuotannon vuosien 1979-83 väliltä ja kertoo myös samalla myös yhtyeen musiikillisen kehityksen tuolta ajalta. Levyn avaava klassikon maineeseen nostettu ensisinkku 'The Murder Of Liddle Towers' kertoo jo, että vaikka yhtye oli pienen Pohjois-Englantilaisen satamakaupungin varjosta, sen kunnianhimo oli katu-kollegoitaan kovempi. 'Police Oppression' ja 'I'm an Upstart' ovat sitä taattua nyrkillä seinään oi!:ta, mutta muuten bändin musiikki on yllättävän musikaalista ja melodistakin. Välillä bändi operoi kahdella kitaralla, joista toinen vetää niin klassisia, mutta myös kekseliäitä oi!-leadejä, että oksat pois. Toisaalta kokoelman kannet voisivat olla jonkun saman ajan anarko-bändin levystä.

Kakkospuolella siirrytään ajan edetessä 80-luvulla jo enemmän uuden aallon puolelle. Clash ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta. Silti yllättävän ookoohon ilmaisuun yhtye pääsi tällä 'laveammallakin' paletilla, mikä ei näiden orkesterien kohdalla ole todellakaan mikään sääntö. Mensi oli katujätkä joka oli myös kiinnostunut runoudesta, joka ehkä kuuluu biiseistäkin. Levyn päättävä 'Solidarity' on hieno biisi vanhassa työväenlauluperinteen hengessä. Jotain yhtyeen menon ja musiikin erosta niihin tavanomaisempiin saman tyylilajin bändeihin kertonee, että Roxy Musicin Paul Thompson soitti yhtyeessä rumpuja 80-luvulla.

Yö - ...Ja tapahtui niinä päivinä 1984

Pysytellään edelleen live-albumi teemassa. Seuraavan 'Nuorallatanssija'-levyn kakkoskappale lainaa samaa Jouluevankeliumin lainia, jolla tämä Tavastialla äänitetty live on nimetty. Knoppitieto tietää kertoa, että levyn kansikuva on kuitenkin otettu Tampereen Ylioppilastalolta.

Levy on sikäli ajankohtainen, että tällä hetkellä Yö:n tämän ajan primus motor, biisintekijä Jussi Hakulinen keikkailee harvakseltaan Jussi Hakulinen Distortion kokoonpanolla esittäen tämän ajan menevämpiä yöpaloja yhdessa covereiden ja Appendix-kaman kanssa. Nettipätkissä Hakulisella on peryksidi-peruukki päässä, mutta ei se bändi toivotonta kamaa ole ja jos vastaan tulee, niin saatan hyvinkin mennä katsomaan.

Yö:n juurethan olivat monelta suuntaa upotettu punkin ja uuden aallon pohjalle. Varietee oli selkeä pop-levy, mutta tällä sen jälkeen julkaistulla livellä päästettiin ne alkuperäiset vaikuttimet vielä hetkeksi esille.

En nyt sano, että '..ja tapahtui niinä päivinä' on punk-levy, mutta tuo vahvemmin esille sen puolen yhtyeen musiikista. Kolme levyn yhdeksästä biisistä on covereita ('Sankari palaa sodasta' voidaan lukea Clash-biisiksi), loput sinkuilta ja edellisen levyn 'Varieteen' ylijäämistä. Ai niin, loppuuhan 'Skitsofreenikon päiväkirjakin' noloon hetken luentaan 'Tequilasta'. Jos nyt jotain kulttuuritekoa levyltä väen väkisin haluaa etsiä, niin levyn päättävä 'Kollaa kestää' oli varmasti minulle ja monelle muullekin ensimmäinen kerta, kun kyseisen orkesterin biisiin törmäsi.
Seuraavalta 'Nuorallatanssijalta' mukana ei ole yhtään maistiaista levyn nimeä lukuunottamatta. Sitä en tiedä soittiko bändi niitä tuohon aikaan muutenkaan keikalla. No, parempi näin, sillä eipä siltä montaa hyvää biisiä löydy. Yön 'laadukkaan' tuotannon voikin raapia kasaan yksittäisistä biiseistä näiltä kolmelta ensimmäiseltä levyltä.

Levyn julkaisun aikana Yö:n liikkumatilaa oli alkanut rajoittaa toinen porilaisyhtye Dingo. Konsertti äänitettiin huhtikuun alussa ja julkaistiin pika-pikaa ulos jo kesäkuussa. Levyn julkaissut Poko päätti tehdä albumista "rajatun" 14000 kappaleen painoksen, josta tietojen mukaan 8000 yksikköä julkaistiin vielä c-kasettina.

Tiedä sitten kuinka "harvinainen" levy tuollaisen painoksen jälkeen markkinoilla olisi. Omakohtainen muisto levystä on, että kaveri vei omansa teinivuosina soittokämpälle "paskana levynä", jonka jälkeen valkoiset turhautuneet hetero-pojat pistivät sen silpuksi yhdessä astetta harvinaisemmat alkuperäisen 'Moottorilinnut'(!) vinyylin kanssa. Taisi siellä musiikillisessa miehistymisriitissä muitakin levyjä tuhoutua.

The Adverts - Crossing the Red Sea with The Adverts 1978

The Adverts oli omana aikanaan suosittu, mutta nykyisin vähemmän tunnettu englantilaisen punkin ensimmäisen aallon bändi. Yhtye toimi vuosien 1976-79 välillä julkaisten useita menestyneitä singlejä ja kaksi pitkäsoittoa, joista tämä klassikoksi luettu 'Crossing the Red Sea With The Adverts' oli se ensimmäinen. Seuraavaa levyä en ole kuullut, mutta käsittääkseni se on aivan totaalisen toista laatua, ei menestynyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi. Advertskin kärsi siis useiden muiden punk-bändien tapaan 'toisen levyn syndroomasta'.

Adverts, tai sen pääkaksikko - myöhemmin aviopari T.V. Smith ja Gaye Advert olivat alun perin kotoisin Devonin rannikon pikkukaupungista, josta uudelleen lokalisoituivat Lontooseen. Minulla on sellainen mielikuva, että taidekoulun käynnistä oli myös kyse.

The Advertseja syytettiin jo 70-80-luvun taitteessa 'kaupallisuudesta' ja kaikesta muusta pahasta. Mustakulmaiseksi meikattu basisti Gaye Advert oli kovasti kuvattu zinejen kansikuvatyttö ja lehtien lemmikki, jonka perään punkkipojat kuolasivat pitkin läntistä Eurooppaa. Tyttö, joka oli mukana bändissä ja soittikin vielä jotain. Gaye aikalaistensa kanssa avasikin monelle tytölle ainakin sen mahdollisuuden siirtyä musiikissa katselijasta tekijäksi.

Kohtuullisen suuresta kaupallisesta menestyksestä huolimatta Advertsien biisit eivät ole asianharrastajien pienen piirin ulkopuolella juurikaan jääneet elämään, toisin kuin useiden muiden aikalaistensa vastaavat. Perustallaaja on hyvinkin pystynyt kävelemään tähän päivään asti helposti kuulematta yhtyettä.

Laulaja-primus motor T.V. Smith oli näppärä biisintekijä brittiläisten eksentrikkojen jatkumossa ja tätä levyä kuunnellessa yllättyy aina kappaleiden runsaista, mutta vähäeleisistä koukuista. Adverts onkin ihan reilusti siellä 'älykköpunkin' puolella, joka toi toki oman painolastinsa. Kaljatölkin pukkaajat varmasti vihasivat tätä jo silloin, vaikka mukana on toki myös messissä hoilotettavaa tavaraa.

Joku sanoikin joskus, että Advertsin biisit ovat kuin Yesin teosten nopeita osia. Kahteen-kolmeen minuuttiin pystyy mahduttamaan paljon yksinkertaisia rytmikikkoja, stemmoja ja niin edelleen. Tätä taustaa kun kuuntelee vaikkapa levyn biisin 'Newboys' ei voi muuta kuin nyökätä. Progeahan tämä.. tai no.. tarttuvaa sellaista. Tästä perinteestä on toki ammentanut moni myöhempi brittimuusikko, sanotaan nyt vaikkapa Pulp.

Kuten aikaisemminkin olen lässyttänyt aiheesta, punkin ideaali julkaisumuotohan on joko single, tai seiskatuumainen EP. Aika vähissä ovat ne ensimmäisen aallon punk-bändien pitkäsoitot, jotka ovat täyttä tavaraa alusta loppuun. Siinä mielessä Advertsien debyytti on poikkeus, sillä yhtyeen runsaat biisit kantavat hyvin pitkäsoiton verran.

Advertsien jälkeen T.V. Smith on jatkanut pienimuotoista soolouraa tähän päivään asti. Gaye Advertin myöhemmistä musiikillisista vaiheista ei ainakaan itselläni ole tietoa.

SIG - Marianne 1980

Vaikka raisiolainen margariinitehtaan koneen mukaan nimetty SIG olikin Hilseen kakkoskokoelmalla, bändi ei varsinaisesti ollut punkkia. Myöhemmin yhtye matkusti vielä enemmän popin puolelle, mutta tämä toinen sinkku 'Marianne' on hieno uuden aallon sydänsurupillitys. SIGin kosketinjutut olivat loppuun asti erittäin hyvin tehtyjä, niin tässäkin. Olisikohan Oberheim?

V/A : Super Turbo - Huoltoasemakaseteilta tutut jäljitelmäversiot, vol. 3 2011

Rocket Recordsin JP-musiikin jäljitelmäkasettikokoelma tuli toukokuun lopussa kolmanteen ja viimeiseen osaansa sisältäen nyt yhteensä kaksitoista cd-levyllistä käännös- laina, sekä rokki-iskelmiä.

Siinä missä kokoelman ensimmäinen osa onnistui yllätysmomentilla olemaan 'tuoreen' kuuloinen, kakkososa ei niinkään pudonnut ja skipataan se tästä välistä. Tällä kolmososalla ollaankin enemmän uuden aallon käännöksissä ja jäljitelmissä, jos ykkösosa nojasi enemmän siihen itsemurhaiskelmään ja lähiöbaari-diskoon.

Julkaisija julistaa tämän kolmososan olevan musiikkitarjonnaltaan väkevin paketti, eikä tälläisellä 80-luvulla lapsuuttaan viettäneellä jannulla ole vastaansanomista. Jäljitelmät pitävät sisällään muun muassa Dingon, Leevi and the Leavingsin, Even, Pave Maijasen ja jopa Kauko Röyhkän hittejä. Toki siellä niiden tusinaiskelmien välissä. 80-luvulla suomi-rock haastoi sen perinteisen iskelmän (eikä muuten ollut aina hirveän kaukana) joten moni aikansa niin sanottu perusiskelmä olikin Solistiyhtye Suomen tyylistä musiikin balsamointia sotaveteraanisukupolvelle.

Hienoimpia hetkiä on tietysti silloin, kun jäljitelmä on aneeminen tai suorastaan paska, mutta levyllä välähtää aina välillä sellainenkin tilanne, että kopio on alkuperäistään parempi. Ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi ensilevyn Pelle-jäljitelmä 'Mulla menee lujaa' kuulosti Nummisuutareiden puhtaan vokalisoinnin kanssa miellyttävämmältä kuin alkuperäinen. Vaikka kaikki kunnia Pöllölle. Tästä osasta löytyvä Leevi & The Leavingsien 'Pölyä ja tuhkaa' kuulostaa taas paremmalta, kuin alkuperäinen. Näinkin voi siis käydä. Homman nimi on kuitenkin aika tarkka matkiminen ilman omia mausteita - toisten biiseillähän tässä rahastetaan, eikä millään omilla 'taideversioinneilla'.

Kaikkein aneemisimmissa ja cämp-tunnelmissa liikutaan yleensä nuorten laulajattarien diskobiisien kanssa. Herää myös kysymys, miksi Deepy Deepersin on pitänyt äänittää 'Onko järkee vai ei'? Siis muusta syystä, kuin siitä rahastuksesta.

Koska jostain syystä tuo kokoelman kansikin on jotenkin kivan ja kesäisen näköinen, niin kuuntelen tätä varmaankin nyt kovasti. Jossei mökkimatkalla, niin ainakin mökillä.