Agents - Agents... Is Beat! 2008

Agentsien toinen "soololevy" (edellisestä oli ilmestymisvuonna 28-vuotta) julkaistiin alunperin 2000 kappaleen numeroituna painoksena DVD-boksissa, johon mukaan oli laitettu nimmareita, plektra, vihkonen yms. Oma versio on tavallinen kirjastosta lainattu jewel-case tavallisella vihkosella.

Agentsit ovat sitä koulukuntaa, jonka levytykset tarvitsivat kypsymistä. Yhtyeen debyytti on sanalla sanoen heikko, eikä sitä kiistä maestro Pulliainenkaan, vaan puhuu debyn yhteydessä aina oppirahoista.

... Is Beat! heilahti ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle #3 ja pysyi listalla 11-viikkoa. Kansa tykkäsi Pulliaisen ja co:n valitsemista biiseistä, joiden muassa oli sellaisia klassikoita kuin 'Satisfaction', 'Sunshine Superman', 'Green River', 'San Fransisco' jne. Kaikki sovitettu rautalankaversioiksi, joissa Pulliainen soittaa laululinjat kaikukitarallaan.

Paperilla ylläoleva on herkullisen kuuloista ja myyntimääristä päätellen myös yleisölle, mutta itse tulin levyä kuunnellessa vähän toisiin ajatuksiin. Sopi hyvin pitkänmatkan autoilun taakse kerran kuunneltuna, mutta mieleen luikerteli kappalevalintojenkin takia 60-luvun instruexploitaatiolevyt, etenkin parissakin biisissä soineen sitarkitaran takia. Paisley-tapettia. Tuotanto on Pulliaistyyliin kunnianhimoista, välillä filtteriä väännetään kuin Joe Meek konsanaan, mutta muuten kaikki on puunattua.

Levyltä ilmeneekin se asia, kuinka tärkeä Baddingin taustakomppaus yhtyeelle ja sen soundin kehittymiselle oli. Pelkältään tämä on perus-instruilua, josta puuttuu se jokin alleviivaava suomimelankolia, jonka yhtyeen solistit ovat liimanneet bändin soinnin päälle. Helposti ajattelee sen olevan tosiaan vain pintamaali, mutta tällä levyllä vokalistien yhteensitova vaikutus näyttäytyy ja kuuluu, kun sitä ei ole. Tai siis kuinka kumpikin tukee toisiaan muodostaen sen Agents-kokonaisuuden.

Agents - Agents 1980

Jorma Pulliainen, vaaleanvihreä stratocaster ja Suomenlippu tallan takana on jotain ikonista, joka kuuluu omaan lapsuuteen. Tai lapsuuden mökkireissuihin. Radio rantasaunan terassilla, josta rautalanka kaikuu rauhallisesti pikkujärven lämpimän veden yli, kuin kuikan huuto. Pulliainen itse kuvailee soundinsa syntyä siten, että se alkoi hänen soittonsa reagoinnista Topi Sorsakosken ääneen ja näiden yhdistelmästä. Solisti oli siis puuttuva lenkki, joka loksautti palaset kohdilleen ja loi Pulliaisen kitara- ja rautalankasoundin. Tämä soundi jäljitteli esikuviaan, mutta sijoittui kuitenkin johonkin myyttiseen tasoon, jossa suomalainen rautalankamusiikki ei oikeasti aikanaan edes ollut.

Matka tuohon pisteeseen tarvitsi kuitenkin aikaa ja muutaman etapin, jotka kaikki eivät ole jääneet musiikkihistorian etusivulle, mutta ovat varmaan kuitenkin tärkeitä ketjun kannalta.

Agentsien tarina alkoi Tuomari Nurmion Köyhien ystävät taustabändistä. Yhtyeen ja Nurmion teiden erotessa Pulliaisen Kai-veli tuli mukaan ja bassossa ollut Hans Etholen siirtyi komppikitaraan. Tämän lisäksi yhtyeeseen tuli myös kosketinsoittaja Jukka Ollila. Bändi teki Johannalle pari singleä ja sitten ensimmäisen pitkäsoiton. Yhtyeessä oli tässä vaiheessa myös laulaja, joka on albumin kansissa salanimellä Beat Pete, eli Pekka Rytkönen (k. 2016) - siviiliammatiltaan opettaja. Levy sisälsi pääosin covereita ja pari kolme originaalia (jotka ovat myös kovin vaikutteisia). Beat Pete laulaa levyn kappaleista neljällä ja muuten soitto ja meininki on bändin itsensä kuvaamaa; "puristit soittavat rautalankaa". Onkin kieltämättä yllättävää, kuinka aneemiselta Agents tällä levyllä kuulostaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitä niin kutsuttua omaa otetta ei löydy, ei sitten tippaakaan. Myöhemmin Laika & The Cosmonauts kynti näitä samoja polkuja astetta omaperäisemmin. Tai ainakin repertuaari oli mielenkiintoisemmin valittua.

Agentsin nimikkoalbumi oli varmaan vähän turhan varhain koostettu ja levytetty ja tästä seuraavaksi bändi siirtyikin Rauli Somerjoen taustabändiksi ja lopulta sovittajaksi ja veturiksi. Tämä tiesi tietysti Beat Peten laulajauran loppua yhtyeen riveissä. Somerjoen taustalla yhtye soitti muutaman hänen suurimmista hiteistään, mutta oli silti "vain" taustabändi. Sorsakoski oli sitten se aiemmin mainittu puuttuva lenkki. Agents on albumina kyllä sen verran turha, että ei tätä varmaan kukaan muu hanki, kuin yhtyeen kovimmat fanit. Oikeastaan jännää ja arvaamatonta, että yhtyeelle kävi sitten toisin.

J. Karjalainen - Et ole yksin 2013

Karjalainen on pyörinyt Levyhyllyssä oikeastaan aika usein, siihen nähden etten miehen uran alussa diggaillut hänen musastaan ihan hirveästi. Mustien lasien kliinissä, torvien säestämässä soulissa oli muutama hymyn suupieleen nostava poikkeus, mutta muuten se ei ollut, eikä ole minulle. 'Tähtilampun alla' ja niin edelleen toivat mukaan surf/rautalankataiturit, kelpo biisit, mutta sama pliisu meno jatkui edelleen.
Mistään pahnoille makaamisesta Karjalaista ei voi syyttää, vaan tästä jatkettiin Electric Saunan elektronisiakin soundeja tuoneeseen uudistukseen ja siitä sitten taas tuli 'Yhtyeineen', joka plompautteli jo menneisyyteen matkaamisesta banjolla.
Yllättäen musiikillisesti Karjalaisen rajuin kama onkin täysin riisuttu Lännen Jukka-trilogia, jonka viimeisestä levystä kului 'Et ole yksin'-albumin julkaisuun kolme pitkää vuotta. Viimeisin Karjalaislevy 'Sinulle Sofia' ilmestyi tästä kaksi vuotta myöhemmin 2015.

Et ole yksin oli pitkän ajan jälkeen paluu ihan oikeaan yhtyesoittolevyyn. Karjalainen haali levylle luottosoittajiaan (eli lähes koko edesmenneen Laika & the Cosmonautsin) ja soitannollisesti albumi toimii todella hyvin. Kitaristi Lankinen nojaa soundissaan rautalankakaikuun eikä juurikaan revittele vaan tyytyy leadeissään pääosin toistelemaan laulumelodian variaatioita. Koskettimet eivät ole aivan pinnassa ja ovat selkeästi viittaamassa levyn kirjoittamattomaan 70-lukulaiseen teemaan. Rytmiryhmä on virkamiesmäisen varma ja kappaleiden lyriikat sijoittuvat siis laulajan (nyt jo) kuvitteellisen ja myyttisen puolelle muistoissa menneeseen nuoruuteen.

Lännen Jukkakin kynti jossain myyttisessä menneisyydessä, mutta toisella tapaa. 1900-luvun alun kappaleet kertoivat tarinansa tiukasti tapahtumaa ja sen järjestystä seuraten, kun taas 'Et ole yksin' maalailee kieli- ja mielikuvilla, jotka kuuntelija sijoittelee omassa päässään järjestykseen. Toimii. Kantavia teemoja ovat nuoruus ja rakkaus, jotka tavoitetaan hienosti. Ehkä imelin on Baddingin ja vielä enemmän Haajan ajan Agentsien makeileva 'Sydänlupaus', mutta sekin kuuluu kokonaisteokseen. Muutama biisi on vähän virkamies-Karjalaista, mutta levyn avaus 'Mennyt mies', 'Yksi kerrallaan', mahtava 'Meripihkahuone', sekä closeri 'Sinisestä kankaasta' maalaavat sydän pursuten surumielisen, poismenneen, mutta samalla kauniin kuvan nuoruudesta.

Muutaman radiossa tiuhaan soineen biisin on jokainen kuullut, mutta levy kokonaisuutenakin on ihan hyvä.

The Streets - Kestääkö siivet 1980

Edellisen postauksen C-kasettimies Markku Pesä turkulaisen murteen kera on aasinsilta tämän kerran kappaleeseen 'Kestääkö siivet'. Turkulaisen The Streets-yhtyeen ensimmäinen single julkaistiin ymmärtääkseni Turussa toimineen Fifty-Fifty yhtiön toimesta, jonka yksi tuotelinja olivat ne kesäiset huoltoasemakasettikokoelmat. Firman versio näistä oli "Joko sulla soi?" sarja, jossa tyylilajin mukaan toiset esittivät muiden hittejä. Repertuaariin kuului myös Timanttihitit-sarja, sekä kasa alkuperäisjulkaisuja uudesta aallosta Anneli Saaristoon.

Kestääkö siivet on tuttu useille Mika Kaurismäen filmiklassikosta 'Arvottomat'. Samassa elokuvassa esiintyy myös Rauli Somerjoki säestäjänään Agents, joten 80-lukulaisen rautalanka/suomi-revivalin siemenet laskettiin jo varhaisessa vaiheessa ennen niiden poimimista saman vuosikymmenen puolivälissä.

Agents & Vesa Haaja - Sound on Sound 2014

Instituutioksi muodostunut Agents on julkaissut omalla nimellään levyjä neljällä vuosikymmenellä ja toiminut jo peräti viiden(!) vuosikymmenen aikajanalla.
Yhtyeen musiikki sijoittuu tanssilavan tuoksuiseen myyttiseen 60-lukuun, jossa lavan reunalla ovat juhannuskoivut ja lavan taustalla suomenlippu. Johonkin kultasuoneen on osuttu, sillä jokin aikaa sitten kävin katsomassa yhtyeen keikkaa ja siellä oli 18-vuotiaista seitsenkymppisiin kuuntelemassa jotain sellaista, mitä ei ehkä oikeasti ole ollut olemassa, kuin kuvitelmissa. Ja loput tanssivat.

Agentsin solistikatraskin on huima. Laskutavoista riippuen yhtyeessä on laulanut kuusi vokalistia, joista vain yksi ei ole päässyt solistien raskaaseen sarjaan (Haaja on siellä jo puoliksi, mutta ensilevyllä vokalisoinut Pekka Rytkönen ei). Vai miltä kuulostaa esimuoto säestämässä Tuomari Nurmiota, itse Agents Rauli Baddingin loppujuoppokautena (joka poiki kuitenkin muutaman miehen parhaimmista kappaleista), legenda Topi Sorsakoski ja tämän saappaat yllättävän kunniakkaasti täyttänyt Jorma Kääriäinen? Siinä on Haajan pojalla miltei Agentsien ikätoveruudesta huolimatta sellainen suora lyötävänä, että huolimatta hyvästä lavakarismasta, äänestä, sekä melkein kymmenestä vuodesta bändin kyydissä hän on yleisön silmissä vieläkin 'pojan' leima otsassaan..

Sound on Sound on kolmas Agents-levy, jolla entinen Whistle Bait-solisti on mukana ja se kuulostaa hyvältä. Yhtye ei sävellä itse ja jutun juju on kaivella vanhoja iskelmiä, italoita ja rokkeja ja kääntää ne suomeksi tai turvautua vanhoihin käännöksiin, joita piisaa. Osa suomennoksista on Haajan omia. Pulliaisen ja kumppaneiden hommaksi jää tulkita kappale Agents-tyyliin autenttisella rautalankasoundilla, joka on samalla hillityn rock. Tähän päälle tunteikkaat vokaalit ja slaavilaista melankoliaa ja homma toimii. Sound on Soundilla on myös kaksi englanniksi laulettua kappaletta, joita harrastettiin edellistenkin laulajien kanssa. Tässä kohtaa Haaja poikkeaa edeltäjistään hanskaamalla engelskankin hyvin, tosin autenttinen kuusarimeno sallii myös tankeron. Kappalemateriaalin kirjoittajissa on Burt Bacharachia, Lee Hazelwoodia ja Dannyn 60-luvulla esittämää käännöstä.

Mikä levyä kuunnellessa kiinnittää huomiota - erityisesti kuulokkeiden kanssa, on sen puunattu lähes korvakarkkia muistuttava soundi. Kaikki Agents-levyt tuottanut Pulliainen on tunnettu analogipuristi, joten hän on loihtinut tämän soundin omassa Hitsville #3 studiossaan, jossa on käytössä 16-raitaa analogiääntä. En nyt vertaa 60-luvun alun 'hulluun neroon' Joe Meekiin, mutta jotain samaa napsahtelevassa kaiussa, tilan käytössä ja torvien pörähtelyssä on. Valitettavasti muuten fonisti Juho Hurskainen, Haajan vanha yhtyetoveri Whistle Baitista poistui yhtyeestä levyn ilmestymisen jälkeen. Agentsin soundihan on 'uudistunut' Haajan mukaan tulon jälkeen. Toki Agents-universumin rajoissa.

Yllämainitusta Joe Meekistä tulikin mieleen, että kymmenisen vuotta sitten Pulliainen kertoi haastattelussa olevansa tekemässä nauhakokeilu/elektroakustista musiikkia sisältävää levyä ja sen olisi julkaissut Atte Blom. Koska sitä ei ole kuulunut eikä näkynyt, niin oletan projektin olevan kuopattu.

Topi Sorsakoski & Agents - Besame Mucho 1987

Agents solisteineen on jo pitkään ollut kiistämätön perisuomalainen instituutio. Pulliaisen "Rautalanka on isänmaallista" laini aiheuttaa minullakin hyväksyviä nyökkäyksiä ilman mitään ikäviä kiitospaita-viboja.

Bändin ensimmäinen levy seitsemän vuotta tätä levyä aikaisemmin oli vielä epäkypsä instrumentaali, mutta vuodet Baddingin taustalla muokkasivat bändistä sen ultimaattisen rautalankabändin, mitä ei yhtyeen jäljittelemässä oikeassa historiassa ole ikinä ollut oikeasti olemassa. Tyylittely meni niin pitkälle, ettei Agentsin kohdalla voida enää puhua retroilusta, vaan Agentsista. Yhtyeen musiikki on juuri sitä, mitä haluaisi kuulla, kun lämmittää saunaa yksin rauhallisen järven rannalla lämpimänä kesäiltana. Häiritsemätöntä, kirkasta, sentimentaalista ja täynnä kaunista slaavilaista kolmen kaljan melankoliaa.

Besame Mucho vangitsee valokuvaaja Stefan Bremerin lavastamia pehmeän värisiä kansiaan myöten juuri tämän  Agentsin parhaimmillaan. Pedro Hietanen vastasi levyn tuotannosta, mutta kyllähän Agents käytännössä on Esa Pulliaisen kitarasoundi yhdistettynä kulloiseenkin laulajaan. Tai siis kulloinenkin laulaja yhdistettynä Pulliaisen kitaransoittoon. Tämän 'Pulliais-soundin' aina välillä unohtaa, kunnes sen 'totuuden soundia' taas kuulee. Besame Mucho on analogisen ajan korvakarkkia, jossa kaikki kuuluu pehmeästi ja lämpimästi. Pitää muistaa, että populaarimusiikin yleinen äänimaisema oli tuona kyseisenä vuotena hivenen eri kuuloista, kuin Agentsien konservointi.

Samalla tavalla kuin Pulliaisen kitara, Sorsakosken laulutyyli otti 'parhaat palat' historian ja tanssilavojen laulajilta. Sorsakoskihan opetteli alunperin laulamaan jäljittelemällä yhtyeen tuolloin jo epäluotettavassa keikkakunnossa olevan päälaulaja Baddingin tuuraajaksi - kaikkine maneereinen. Tässä mielessä Pulliaisen ultimaattinen rautalankasoundi ja Sorsakosken parodian ylittävä laulutyyli muodostivatkin jotain aivan muuta, kuin pelkkien osiensa summan.

Sorsakosken ajan Agents koostui miltei yksinomaan käännöskappaleista, joista tämäkin levy on koostettu muutamaa instrumentaalia lukuunottamatta. Tottakai paketin myyntiä helpotti, että nämä samat biisit alunperin tanssilavoilla kuullut sukupolvi lähestyi tuolloin nostalgista neljääkymppiä, mutta iski Agents muihinkin. Levy myi huimasti yli 150 000 kappaletta ja jäänee varmuudella Agentsien menestyneimmäksi levytykseksi. Tunnetut ikivihreät oli siis verhoiltu vielä paremman kuuloiseen Agents-kuoreen. Vitsinä vielä levylle nimensä antanutta ikivihreää ei siltä löydy.

Näin itsekin orkesterin näihin aikoihin sen ainoan kerran 13-vuotiaan. Ja tekihän se vaikutuksen, vaikka kiinnostuksen kohteiden olisi pitänyt olla D.R.I.n ja muiden suunnalla. Etenkin jykevä vola-taso vaikutti, vaikka itse musiikki olikin puhdasta kuin kastehelmi-saippua. Hyvän tunnistaa räkänokkakin. Joskus. Tosin kaupungin torilla olleen keikan aloitus venähti ainakin tunnin verran, kun roudarit kuljettivat kaljakorin keikkabussiin..

Agents synnytti myös joukon jäljittelijöitä, mutta yhtyeeseen verrattuna ne ovat olleet kuin rasvatonta maitoa punaisen maidon sijasta.

Rauli Badding Somerjoki - Tähdet tähdet 1983

Vuosi 2012 lähtee käyntiin Rauli Badding Somerjoen toiseksi viimeisellä albumilla Tähdet tähdet.
Somerjoki sävelsi jonkin verran itsekin ja levyn nimibiisi on myös hänen käsialaansa. Mielestäni kappale on yksi hienoimmista suomalaisen molli-iskelmän tiivistelmistä. Kaukokaipuun kohteena on tällä kertaa tounpuoleinen ja kappaleessa on kaunis slaavilainen melodia. Artistin paria vuotta myöhemmin tapahtunut poismeno myös alleviivaa kappaleen.. no tietynlaista elämään kyllästymistä.

Tässä vaiheessa Baddingin taustabändinä toimi Agents. Levyn biisit ovatkin pääosin Pulliaisen sovittamia. Monta kertaa tuleekin mieleen, että laulaako tässä nyt Sorsakoski, vai Somerjoki. Sen verran tarkkaan Topi oli näköjään Somerjoen maneerit kuunnellut. Somerjoen 80-luvun levyiltä löytyi jokaiselta runsaasti radiosoittoa saanut hitti ja periaatteessa aika olisi ollut miehen uran kannalta miltei parasta, mutta juopotteluhan se taisi olle se syy, miksi keikkaa jouduttiin perumaan. Ja se on esiintyvälle artistille aina huono juttu sekä erittäin huonoa mainosta, mikä johtaa yleensä buukkausten loppumiseen. Juuri näitä keikan perumisia varten Sorsakoski otettiin bändiin kakkoskitaristiksi ja varalaulajaksi.

Yhtä kaikki, nämä Somerjoen kolme Agents-levyä ovat taattua tavaraa. Agents ei toki nouse samaan liitoon mihin ollaan myöhemmin totuttu, mutta taustabändinä Somerjoelle yhtye sopi, kuin korkki viinapullon suulle.

Pink Fairies - Finland Freakout 1971 2008

Pink Fairies oli 'legendaarinen' englantilainen orkesteri, joka operoi yhdessä Ladbroke Groven-skenessä muun muassa Hawkwindin ja kumppaneiden kanssa. Itse asiassa yhtyeet keikkailivat paljonkin yhdessä ja välillä oltiin lavalla yhdistettynä Pinkwind-yhtyeenä. Skeneen kuului ilmaiskeikkoja, vallatuissa taloissa asumista, pienlehtiä ja .. no huumeiden käyttöä, vallatuissa taloissa asumista, ilmaiskeikkoja, pienlehtien tekoa ja huumeita.

Pink Fairiesin juuret olivat englantilaisessa agit-prop/räminä The (Social) Deviants-yhtyeessä, joka majaili 60-luvun lopussa San Fransiscossa. Bändi potki pois perustajansa Mick Farrenin ja otti mukaan Pretty Thingseissä soittaneen ja laulaneen rumpali Twink Alderin, joka yhdessä basisti Duncan Sandersonin, toisen rumpalin Russell Hunterin ja kanadalaislalähtöisen kitaristi Paul Rudolphin kanssa muodosti Pink Fairiesin. Yhtye majaili jonkin aikaa Friscossa matkien Grateful Deadin jammailevaa tyyliä, jonka se tajuttoman volyymin kera toi mukanaan palatessaan takaisin Englantiin vuonna 1971.

Bändi kävi muutaman vuoden kestäneen uransa aikana läpi miehistönvaihdoksia ja julkaisi kolme studiolevyä, joista yksi on hyvä, ensimmäinen kohtuullinen ja keskimmäinen kehno. Yhtye itse piti juttunaan livejameja. Omien sanojensa mukaan ne menivät joskus erittäin hyvin, joskus erittäin huonosti. Mutta tämän takia jännite säilyi keikalta toiseen.

Onkin hassu yllätys, että basisti Sandersonin mielestä bändin paras äänite on tämä neljäkymmentä vuotta sitten YLE:n arkistoon äänitetty live-esitys Turun Ruisrockista. Levy julkaistiin vuonna 2008. Festivaali järjestettiin vielä silloin Woodstockin hengessä (ja jo syksyisten säiden armoilla) elokuun lopussa. Samoilla festivaaleilla esiintyivät myös sellaiset ulkomaan ihmeet, kuin Kinks, Jeff Beck Group, Juicy Lucy, Canned Heat ja Fairport Convention, joten kyseessä lienee ollut kaikkien aikojen kattaus. Näin ainakin paperilla.

Yhtye nousee triona lavalle ja on sen verran ehtinyt tutustua kenties suomalaiseen naissukupuoleen, että tervehtivät yleisöä sanomalla 'moi'. Tämän jälkeen alkaakin rytistä niin perkeleesti. Bändi ei nimittäin tullut Turkuun asti muniin puhaltelemaan.

Yhtye tykittää avauksena free-form vedon Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsista'. Pelkkä kappaleen henkiin saaminen livenä on jo sellainen saavutus, että pelkästään tämä saa nostamaan hattua. Hunterin rummut tykittävät läpi keikan ja unohdettu kitarasankari Paul Rudolph vetelee nauhakaiun ja kierron kanssa erittäin mureaa kitarointia. Bändi käy läpi tuon ajan jamibiisinsä ja päättää keikan omaan versioonsa Venturesien 'Walk Don't Runista'.

Äänite on laadultaan rupinen kuin spurgun perse, nauha sihisee ja niin edelleen, mutta ei tässä mitään hi-fiä ole soitettukkaan. Finland Freakout on ultimaattinen metelöivän jamibändin nauhoite. Melkein täysi tunti kaahausta.

The Tornados - Telstar 1962

Avaruuskilpailun aallon harjalla ratsastanut Telstar (nimetty viisi viikkoa aikaisemmin laukaistun televisio-satelliitin mukaan) oli historiallinen brittisingle syystä, että se nousi kotimaan listaykkösen lisäksi myös Yhdysvaltojen listahuipulle. Tuosta vuosikymmenestä lähtien britit miehittivät tuota sijaa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun brittiartisti pystyi moiseen.

Kappale on periaatteessa ajallensa tyypillinen instrumentaali'rautalanka', joka poiki tajuttoman joukon jäljittelijöitä. Pinnan alta raaputtaessa biisi on listasijoituksensa lisäksi pioneeri myös parissa muussa asiassa.

Yhtye Tornados oli aikansa huippu 'rautalankabändejä' ja soitti erinäisten laulajien taustalla. Yhtye oli kuitenkin lähinnä työkalu, jota kappaleen tekijä ja tuottaja Joe Meek käytti.

Joe Meek oli 1920-luvun lopussa syntynyt tuottaja, joka Telstarin lisäksi teki joukon muitakin menestyneitä kappaleita (joista kuitenkaan mikään ei pystynyt päihittämään Telstarin myyntilukuja). Telstar oli ensimmäisiä kappaleita, joita tehtiin kokonaisuutena studiossa. Vielä tähän aikaan biisit purkitettiin yleisesti 'livenä', mutta Telstariin lisättiin ulkopuolisia soundeja, joiden huhuttiin tulleen itse satelliitista. No, joka tapauksessa levylle tuli kappaleen alkuun ja loppuun hivenen 'outoja' avaruusääniä. Aiemmin kuunneltuna levyn kostettimilla soitetun leadin sivuutti, mutta tarkemman tiedon kanssa siihen kiinnitti tällä kertaa enemmän huomiota. Kyseessä on nimittäin clavioline, joka oli aikansa ensimmäisiä massavalmistuksessa olleita sähköisiä kosketinsoittimia. Claviolinen soundihan se on, mikä vie kappaletta eteenpäin.
Kappaleen melodia kuitenkin johti plagiointisyytteeseen ranskalaisen klassisen musiikin sävellyksen kanssa. Meek ei näin ollen saanut elinaikanaan penniäkään kappaleen rojalteista. Syyte kumoutui kuitenkin myöhemmin.

Itse mies äänten ja kappaleen takana on mielenkiintoinen. Biisi nosti hänet tuotantokuuluisuudeksi, jolla oli varaa lempata sivuun artistiyhteistöitä muun muassa David Bowien ja Beatlesin kanssa. Hän nauhoitti sen ajan mittapuulla katsottuna omassa huippustudiossaan nauhamusiikkia avaruusteemalla (valitettavasti nauhamanipulointi teki soitinten vireistä kuuntelukelvottomia).

Meek kärsi kuitenkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota ei varmasti helpottanut hänen massiivinen amfetamiinin käyttö. Hän oli varma, että levy-yhtiö salakuunteli häntä ja varasti hänen ideansa. Myöskään tuohon aikaan kriminalisoitu homoseksuaalisuus ja sillä häntä kiristäminen eivät helpottaneet oireita.

Muita fiksaation aiheita olivat Buddy Holly ja tuonpuoleinen/kuolemanjälkeinen elämä (hän teki öisiä nauhoituksia hautausmailla saadakseen henkien ääniä narulle). Meek tappoi itsensä ja vuokraemäntänsä haulikolla Buddy Hollyn kahdeksanvuotiskuolinpäivänä 1967, vain 37 vuoden ikäisenä.