Näytetään tekstit, joissa on tunniste kosminen musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kosminen musiikki. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. syyskuuta 2021

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.


-----------------------------------------------------------------------------------
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------
Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!


tiistai 29. joulukuuta 2020

Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

maanantai 26. lokakuuta 2020

Astro Can Caravan - Outer Space Takes – Unheard Journey 2002 – 2008 || 2019

Astro Can Caravan on sellainen yhtye tai tarkemmin jazz-kollektiivi, jonka musasta olen aina tykännyt, mutta sitä tulee kuunneltua suhteellisen harvoin. Tarkempi kaivelu paljasti syynkin: edellinen pitkäsoitto on ilmestynyt 2010, joten yhtye on ollut enemmän tai vähemmän jäissä viimeiset kymmenen vuotta. Viimeisin muistikuva on kuitenkin kahden kesän takaa, jolloin piti jopa lähteä paikan päälle Parikkalan patsaspuistoon katsomaan keikkaa, mutta seuraavan aamun 5:30 herätys aamuvuoroon esti idean ja 200km suuntaan toteuttamisen.

Samaisen vuoden 2019 loppukesästä ilmestyi Karkia Mistikan julkaisema kokoelmalevy, missä on yhtyeen ennenjulkaisematonta materiaalia ja keikkanauhaa alkuajoilta vuoteen 2008. Materiaalia oli kaiketi hyvin suuri määrä, josta tälle kokoomalle päätyi miltei 70-minuuttia.

Astro Can Caravan on alunperin kuopiolainen vuonna 2001 perustettu yhtye, jonka ytimen muodostavat edelleenkin Otto Eskelinen, Tomi Kosonen ja Pekka "Pharaoh" Pirttikangas. Tosin en tiedä toimiiko tämä nyt missäpäin Suomea. Pirttikangas asunee ainakin edelleen Kuopiossa. Bändin riveissä on soittanut kuitenkin noin 30 henkilöä ja keikkakokoonpano on vaihdellut pienestä suureen.

Bändin jatsi ja meininki sijoittuu sinne, mistä itsekin pidän, eli paljon Sun Ra:ta (sitä coveroidaankin tällä levyllä), ripaus 60-70-luvun taitteen "spirituaalista jatsia" ja annos ihan puhdasta sekoilua. Hommassa pysytellään kuitenkin miltei aina itseäni miellyttävällä suhteellisen skarpilla puolella, vaikka töötäkäänkin. Nimimiehistä ja naisista huolimatta kollektiivin äänentuotanto on yhteistä, hyviä kikkojakin löytyy, mutta mitään suorittamista tämä ei ole. Jyhkeät torviarrit ovat polyrytmien lisäksi se juttu mikä tästä jää ensimmäiseksi mieleen. Paletti on kuitenkin niin laaja, että kyllä sieltä voi ajoittain kuulla jonkinlaista motorikkia ja yhdessä kohtaa jopa Suiciden performanssia. Edellämainittu taitaa olla levyn ainoa pätkä, missä on vokaaleja tai niiden tapaisia. Homma jyrää myös rytmillisesti ollen toisinaan jopa hyvin ärhäkkää. Funkkaaminenkin tehdään omalla tapaa.

Levyn materiaali on äänitetty useassa eri lokaatiossa, eri kokoonpanolla, eri tilanteessa ja aikahaarukkakin on kuusi vuotta, mutta ei sitä sinällään erota, koska se on masteroitu mukavan yhteneväiseksi. Hyvää settiä.

maanantai 28. syyskuuta 2020

Emtidi - Saat 1972

 

Remiksaus-kirjoitus, sillä Emtidin Saat on ollut tässä blogissa aiheena jo vuonna 2011, mutta silloin hyvin lyhyesti. En tiedä tuleeko tästä nyt sen pidempi kirjoitus kuin silloinkaan, mutta koska tuosta on kymmenisen (!) vuotta ja levy on soinut autostereoissa taas jonkin aikaa, niin palataan aiheeseen.

Oikeastaan yhtyeen kaksi levyä ovat malliesimerkki, mitä krautrock/kosmische-levyjen kanssa saattoi tapahtua ajalla ennen internettiä, tai sen alkuhämärissä: riippuen kumman sai ensiksi käsiinä, yhtye on ollut kuulijan korvissa joko hyvä, tai unohdettava. Nimittäin vuonna 1970 levytetty debyytti ei ole kovin hääppöinen albumi. Oma kuunteluni osui ensiksi sen kohdalle joten 'Saat'iin tutustuminen oli haastavaa. En edes tiedä miksi noin vahvalla ennakkokäsityksellä levyn ostin.

Ensilevy syntyi, kun kaksikko Maik Hirschfeldt ja Dolly Holmes olivat esiintyneet jonkin aikaa akustisesti Berliinin pikkuklubeilla. Duo oli tavannut toisensa tuon ajan yleisessä musiikillisessa ponnahduslaudassa ja keittokattilassa, eli kaupungin Hair-musikaalissa. Vastaavanlaisestahan sai alkunsa kotimainen Wigwam, tai ainakin otti lisävauhtia. Holmes oli alunperin kanadalainen, mutta käsittääkseni Euroopan mannerpuolelle hän tuli Lontoosta.

Siirrytään suoraan kauniin kannen omaavaan kakkoslevyyn. 

Saat tarkoittaa siementä, joka tässä esitetään taianomaisena. Edellemainittu sana kuvaakin hyvin montaa levyn hetkeä. Ei tämäkään lähde heti täyteen lentoon, mutta Hair-taustan nyt tietävänä ekan biisin 'Walking in the Park'in musikaalimaisuus on ymmärrettävää. Dolly hoitelee päävokaalit Maikin tullessa välillä mukaan. Hirschfeldt soittaa kitaraa Holmesin soittaessa pääosan koskettimista. Aloitusbiisin suoritettua virallisen musikaaliosuutensa se lähtee vahvasti efektoiduksi jamitteluksi phaserin pyörittäessä ääntä Maikin sooloillessa kitarallaan (välillä hivenen epäpuhtaasti ja käppäisesti). Kakkosbiisi 'Träume' maalailee hyvää yötä eteerisellä sanattomalla naislaululla kauniiden koskettimien ja kellojen ja kilkuttimien päälle. Puolen lopettava kymmenminuuttinen kolmosbiisi nousee jo koschmisiin tunnelmiin muuntuen ns. normaaliksi kappaleeksi kaksitoistakielisen, urkujen ja mellotronin tahdittamana.

Kakkospuoli avataan astetta tavanomaisemmalla, mutta edelleen kauniilla folk-kappale 'Love Time Rain'illä. Seuraavaksi tulee levyn nimibiisi, joka on Maikin päävokalisoima, perinteisempää folkkia sekin. Levyn lopettavan pitkä 'Die Reise'n aihepiiriä ei tarvinne arvailla. Sillä liikutaan voimakkaasti tunneskaaloilla niskakarvat pystyssä alkeellisen syntikan ilmestyessä välillä pinnalle ja phaserin vouvatessa välillä hyvinkin...painostavasti.

Jos puhtaasti musiikillisessa mielessä ajattelee, niin kakkospuolen avaavat kaksi perinteisempää folk-biisiä ovat levyn vahvimmasta päästä. Sellaista kaksikon keikoilla esittämä musiikki on varmaa ollut. Mutta Saatin taikuuteen vaikutti suoraan Rolf-Ulrich Kaiserin näkemys, sillä hänen Piltz-levymerkillehän albumi tehtiin ja hänen tuotannossaan. Kaiserin kosmisen musiikin imperiumi piti sisällään muutamia levy-yhtiöitä (myös legendaarinen Ohr) ja hänen visionaan oli yhdistää tuohon aikaan pinnalla ollut folk-musiikki esoteerisempiin ja kokeilevampiin "kosmisiin" soundeihin. Lopputulos on joiltakin kohdin Saat:inkin kohdalla välillä romuluinen, mutta kieltämättä samalla myös kiehtova. Ne pienet skruputhan kuuluvat myös persialaisiin mattoihin, koska vain Allah on täydellinen... Ja toimisiko toimiva hetki yhtä uniikisti ilman puolittaisia jopa epäonnistumisia? Ainakaan niitä ei pelätty.

Kokeilut ovat näillä Kaiserin levytyksillä toisinaan tosiaankin villejä, mutta niin oli visio ja aikakin Saksassa. Kaiserin luottoäänittäjä ja osatuottaja oli tälläkin levyllä Dieter Dierks, joka hankki myöhemmin huipputuottajan toimeentulon The Scorpions-yhtyeen jättimenestyksellä. Tämäkin fakta ja ajatus tässä yhteydessä on... villi. Dierks soitti myös levyn bassot ja osan mellotroneista.

Emtidin aika sen sijaan oli levytyksen jälkeen jo pian ohi: Dolly Holmes muutti Berliinistä pois takaisin Englantiin ja Hirschfeldt pyöritti yhtyettä jonkin aikaa tyystin uudella kokoonpanolla, mutta pisti pillit pussiin, koska Holmesin henkistä vokalistia ei löytynyt. Jotain magiaa sekin.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Würzel ‎– Chill-Out Or Die (The Ambient Album) 1997

Würzel, eli oikealta nimeltään Mick Burston (1949-2011) jää historiankirjoihin oletettavasti etupäässään Motörheadin vuosien 1984-1995 kitaristina.
Tuolloin yhtye operoi kahdella kitaralla, joista toista soitti "Fast" Eddie Clarken korvaajana suhteellisen tuntemattomana bändiin liittynyt Würzel yhdessä Phil Campellin kanssa. Lemmyn muistelmien mukaan Würzel lähti yhyeestä hivenen riitaisissa tunnelmissa. Bändiliiderin mielestä tämän naisystävä alkoi esittää vaatimuksia kitaristin puolesta ja tämän roolista plus miehen motivaatio soittaa Motörheadissa tuntui olevan laskussa. Tästä eteenpäin bändi toimi taas trio-pohjaisena loppuunsa asti.

Oli miten oli, Burston nousi myöhemmin toisinaan lavalle vierailijaksi yhtyeen kanssa ja sotakirveet olivat jossain vaiheessa ilmeisesti haudattu. Würzelin ensimmäinen soololevy 'Bess' EP julkaistiin jo 1987 ja se oli musiikillisesti hyvin lähellä emoyhtyettä.
Nautin tavallaan aika paljon tapauksista ja yhteyksistä, joilta ei olettaisi jotakin tiettyä juttua. Tai siis yllätyksistä.

Niinpä Burstonin Motörheadin eron jälkeinen albumi tarjoaa mukavan yllätyksen sisältönsä puolesta. Taustatietojen mukaan Würzel koki voimakkaan psykedeelisen kokemuksen Hollannin vierailullaan ja ryhtyi tämän jälkeen äänittämään sooloalbumiaan, josta tuli aikansa alamuodin mukaisesti ambient-albumi. Taustatarinan mukaan Burston oli pitkään 80-luvulta kuunnellut Brian Enon musiikkia ja jo tätä ennen oli löytynyt rakkaus Tangerine Dream-yhtyeeseen. Tavallaan voisi olettaa, että Motörheadin tiukkaan karsinaan pakattu musiikki ja keikat ovat vaatineet keikkabussissa jotain aivan muuta kuunneltavaa. Tietyssä mielessä myös itse pääjehun Lemmyn tausta Hawkwindin entisenä jäsenenä laittaa aina Moottoripäiden oman sapluunan ja miehet sen taustalla tiettyyn erikoiseen kulmaan, mutta nakit ja muusi on nakit ja muusi, eikä riisicurry ja yleensä hommat toimivat parhaiten juuri omissa laareissaan makuja liikaa sotkematta ja laadusta tinkimättä.

Niin sanottu "hevimies" irroittelemassa ambientin ja suhinan kanssa aiheuttaa vielä tiettyjä ennakkoluuloja; lähinnä kuinka katu-uskottavaa "dark ambienttia" on tulossa, mutta Würzel yllättää tässäkin suhteessa. Levyllä on tietty surumielinen ja tummanpuhuva henki, mutta niin on myös KLF:n 'Chill-Out'-albumilla. Kitaristin on tietenkin soitettava myös kitaraa, mutta vaikka osittain vingutus menee siellä vingutusosastolla, toisissa hetkissä ollaan ihan puhtaasti Achim Reichelin tai Manuel Göttschingin kaikukitaroinnissa. Aallot lyövät välillä rantaan, lokit huutavat ja synapadi-matot huojuvat ilmassa ja ilmavasti. Phaserit pyörittävät ääntä ja välillä kitarat hukuttautuvat valtavaan kaikumereen. Tangerine Dream ja Klaus Schulze hiipivät välillä mieleen, ehkä ajoittain eritoten jälkimmäisen kylmänviileä 'Mirage'-levy.
Tämäkin levy on ollut internet-kuuntelussa, koska itse fyysistä albumia ei liiku paljoakaan. Ainakaan täälläpäin.
Würzel oli Motörheadin aikana rokkibailaajan maineessa, joka söi ja joi kaiken mitä eteen tarjottiin. Yhtye ei tietysti ollut muutenkaan raittiuskerhon maineessa, mutta Burston poistui entisestä miehistöstä ensimmäisenä vuonna 2011 laajentuneen sydämen aiheuttamiin komplikaatioihin.

torstai 19. syyskuuta 2019

Tim Blake - Blake's New Jerusalem 1978

Englantilainen Tim Blake julkaisi 70-luvun lopulla kaksi sooloalbumia ennen pitkää julkaisutaukoa, joka katkesi vasta 90-luvun alussa.

Vuonna 1979 Blake liittyi Hawkwind-yhtyeeseen, jonka jäsen hän tauon jälkeen on ollut taas vuodesta 2007. Blake oli studiomiehenä 60-luvun lopussa oikeastaan osittaisessa vastuussa yhtyeen synnystäkin hänen järjestäessään kollektiivin soittajille aikaa ja tilan, jossa nämä pääsivät soittamaan ja kokeilemaan juttuaan.

Studiohommat olivat kyseessä myös, kun hän toimi studiomiehenä Daevid Allenin soololevyllä 'Banana Moon'. Tästä tie johti Ranskaan Gong-yhtyeen äänimieheksi, mutta pesti vaihtui nopeasti yhtyeen syntetisaattoreiden taakse yhdessä Gilli Smythin kanssa. Blake oli yhtyeen syntikansoittajista se "muusikompi" ja hänen sormenjälkensä jäi yhtyeen suitsutetulle kultti-trilogialle; 'Flying Teapot', 'Radio Gnome' ja 'Angels Egg'.

Blaken ja Smyth soittivat aikansa syntikoilla kohtuullisen hapokasta ja sakiaa taustaa Gongin samanlaiselle musiikille, mutta Blaken ensimmäinen soololevy 'Chrystal Machine' oli vaikutteiltaan sukua enemmän toisten aikansa pioneerien Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen sekvenssoiduille 'Berliinin koulukunnan' levyille.
Seuraavana vuonna julkaistu, englantilaisen kansanlaulu Jerusalemin (joka oli sukunimikaima William Blaken sanoittama) mukaan nimetty levy oli taas askel (avaruus)popimpaan suuntaan, vaikka kaikki on pääpiirteittäin edelleenkin toteutettu synteettisin soittimin. Blake soittaa levyllä myös entisen bändikaveri Steve Hillagen tyylistä liukukitaraa, lausuu ja laulaa vokaalit. Blaken arsenaalissa oli aikansa syntikoita (EMS-yhtiön modattu syntetisaattori, Roland 100 System, Mini-Moog, Arp Omni, Korg Polyphonic Ensemble), joten äänimaisema on juuri sellainen. Kyseinen laitteisto ja soundihan happani nopeasti 80-luvun alkupuolella jolloin levy on kuulostanut varmasti auttamattoman vanhentuneelta. Tänä päivänä se kuulostaa taas tyylikkäältä 70-luvun lopun syntikkalevyltä.

Albumi on mielenkiintoinen yhdistelmä soitinarsenaalia, esikuviaan astetta melodisempaa sisältöä ja kohtuullisen sakiaa vokalisointia/lausuntaa tuoden vahvoja mielleyhtymiä kumpaakin aikaisemmin mainittuun yhtyeeseen; Gongiin ja Hawkwindiin, joista jälkimmäinen on soittanut livenäkin paria levyn biiseistä. Oikeastaan levyn lopettava pitkä nimibiisi on ainoa, missä käydään vähän tyhjällä.

Levyn julkaisi ranskalainen Barclay ja sillä soittaa mini-Moogia sokea ranskalainen Jean Philippe-Rykel, jonka kanssa Blake teki tämän jälkeen vielä yhteisle... kasetin.

Blaken kävellessä näitä polkuja vähän jälkikäteen hänet on osittain unohdettu tämän kulttityylilajin jutuissa, jos vertaa vaikkapa entiseen bänditoveriin Steve Hillageen, mistä johtuen näitä ei ole ehkä puhkisoitettu ja ihmetelty. Mutta aikanaan 1978 Blake oli mm. Glastonburyn festareiden päättävän sunnuntain viimeinen esiintyjä.


maanantai 14. elokuuta 2017

Cosmic Jokers - Sci Fi Party 1974

Cosmic Jokers jakaa krautrock-diggarit kahteen leiriin. Toisten mielestä kyseessä on yksi olennaisista kosmisista yhtyeistä, toisten mielestä päämäärätöntä jämänauhaa.

Asiaa tuntevat tietävät tarinan "yhtyeen" ja levytysten taustalla. Ohr- ja Pilzt-levymerkkien takana ollut Ralf-Ulrich Kaiser keräsi levymerkille levyttäneitä muusikoita studioon, antoi heille LSD:tä ja pisti äänityksen päälle. Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa keväällä 1973, joissa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Kaiser leikkeli ja liimaili tämän jälkeen nauhoja yhdessä partnerinsa Gille Lettmannin kanssa, joka myös puhui ja vokalisoi tälle levylle. Rumpuihin vähän (no ok.. paljon!) efektejä, Schulzen leikattua syntikkaa sinne tänne ja niin edelleen. Kaiser julkaisi vuonna 1974 yhteensä viisi albumia Cosmic Jokersin nimellä, kunnes Schulze haastoi hänet oikeuteen naamansa laittamisesta levynkanteen ja soittonsa julkaisemisesta - ilman lupaa. Tarinan mukaan Göttschingkin kuuli musiikkia ensimmäistä kertaa berliiniläisessä levykaupassa ja ihmetteli, kuka tutun kuuloinen kitaristi sillä soittaa. Tiettävästi kaikki musisoijat eivät olleet edes tietoisia nauhan pyörimisestä sessioissa.

Oikeusjuttu ja viranomaisten painostus Timothy Leary-yhteydestä sai Kaiserin sulkemaan putiikin ja lähtemään lipettiin Sveitsiin.

Omasta levyhyllystä löytyy muutama Cosmic Jokers cd-julkaisu ja kuulun myös siihen porukkaan, joka ei tästä hirveästi innostu. Yllättäen tämä Sci Fi Party miellyttää jollain tapaa enemmän, kuin edeltäjät, joissa on kaksi pitkää jamiraitaa. Levyä voisi pitää jopa enemmän Kaiserin 'Cosmic Couriers' alalevymerkin sampleri-levynä, koska näitä kuulleena sieltä nousee teemoja ja versioita, jotka soitettiin myös esimerkiksi Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levylle ja niin edelleen. Gillin efektoitua puhetta, kuiskailua, elektronisia efektejä ja yksi krautrockin mittapuulla kinkkisemmän kuuloinen sävelkulkujamittelu (joka muistuttaa ihan oikeaa progea). Osin elementtejä edellisiltäkin levyiltä, mellotronikuoron huokailua jne. Siis kunnon sillisalaattia, mutta oudon toimivaa sellaista.
Sci Fi Party All Night Long!


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Klaus Schulze - Mirage 1977

Jos etsisi Levyhylly-blogin toistuvaa teemaa niin yksi sellainen on omien musiikillisten(kin) ennakkoluulojen voittaminen.

On selvää, ettei näitä pariatuhatta(!) kirjoitusta levyistä, musiikista, tai ilmiöistä olisi syntynyt, jos kuuntelisin edelleen pelkästään samaa 16-vuotiaan musiikkimakuni sallimaa kamaa (The Charlatans..). Tai olisin ikuinen 18-kesäinen niiden kolmen Stooges-levyn kanssa (MC5 oli muuten jo vähän epäilyttävää, eikä Stuudsesin tasoista..). Eli omia seiniä pitää siirrellä ja kyllähän ne ruhon ja pään kasvaessa siirtyvätkin leveämmälle.

En ole laskenut kuinka monta postausta blogissa käsittelee Klaus Schulzea, tai Tangerine Dreamia (jonka rumpali Klaus alunperin oli), mutta oikeastaan jännää onkin, etten aina ole ollut edes noiden kahden fani. Tai suoremmin sanottuna; en alunperin pitänyt kummastakaan.

Schulzeen ja TD:hen tutustumiseni alkoi isäni pikkuveljen, eli setäni levyhyllystä, josta lainailin 80-90-luvun taitteessa erinäisiä vinyylejä. Aika montakin artistia tarttui heti vakio-rotaatioon (mm. Patti Smith Group, David Bowie, Neil Young, Hawkwind jne.), mutta ne erikoisemmat levyt säästyivät alkuvuosina kotiin kannolta ja tutustumiselta.

Schulze ja TD kuitenkin vilahtelivat siellä täällä ja parikymppisenä otin sitten ne muutamat hyllystä löytyvät levyt lainaan. 'Stratosfear' kuulosti tylsältä "jarreilulta" ja tämä 'Mirage' sai kokea lähinnä parin kerran neulansiirtelyn, koska levyllä ei mielestäni tapahtunut mitään. Eikä ykköspuolella tottavie tapahdukaan paljon mitään! Aika oli tuolloin 90-luvun puoliväli ja kyseiset artistit pyörivät sivulauseissa chill-out ja ambient-artistien haastatteluissa sekä englantilaisissa musiikkilehdissä.
Negatiivisen mielikuvan saaminen etenkin TD:n kohdalla on sikäli ymmärrettävää, koska myöhempien levyjen kohdalla Froese apulaisineen vaihtoi niin totaalisesti suuntaa, että legenda-status eli tuossa vaiheessa enää vain ja ainoastaan musiikkilehtien muisteloissa. Lavalla ja levyillä bändi oli tuossa vaiheessa silkkaa roskaa. Schulze sitä vastoin on kyennyt pitämään päänsä pinnan yläpuolella oikeastaan tähän päivään asti, mutta mitäpä minä siitä tuolloin olisin tietänyt.

2000-luvun puolivälissä edellämainittujen artistien alkupään klassikkolevyt ilmestyivät tasokkaina cd-uusintapainoksina ja rupesin samalla keräilemään muutenkin levyjä. Schulzen synkeä nauhamanipulaatio 'Irrlicht' yllätti sen haahuilevalla, mutta samalla intensiivisellä äänellä, TD:n 'Alpha Centauri' soi jostain muinaisen kosmoksen ytimestä. Schulzen 'Moondawn' elävine rumpaleineen lähti liitoon, TD:n 'Zeit' pysäytti ajan ja musiikin sellaisena, kuin oli sitä aikaisemmin ajatellut ja 'Rubyconin' hakkaavat syntikkasekvenssit saivat tajuamaan, että Orbien ja muitten rumpubiitit ovat päälle liimattuja ja sinänsä turhia. Tosimies osaa täydentää ne omassa päässään!

Niinhän siinä kävi, että ysäri-ambient eksyy harvoin soittimeen (vaikka sieltä kieltämättä löytyy asiaakin... tai siis haahuilua), mutta TD + Schulze pyörivät edelleenkin, jos ei nyt viikottain, niin parin viikon välein.

Mutta Mirage.. Ostelin levyt vuoteen 78 asti, mutta Mirage jäi aina levykaupan hyllyyn, koska siinä oli muistikuvan mukaan "jotain vikaa". Kesti viime viikkoon asti, jolloin näin nuhruisen cd-levyn Kuusankosken kirjastossa ja kyseinen levy sai oman uudelleenarviointivuoronsa. Ekat minuutit nousevaa huminaa, jousisynia, kaikua ja tässä kohtaa tyhmempikin huomaisi olleensa levyn jälkimuistoissa aika totaalisen väärässä. Siinä vaiheessa, kun melankolisen ja humisevan äänimaiseman sekaan nousee Ash Ra Tempelin 'Jenseits' kappaletta muistuttavat viipyilevät bassot (tällä kertaa bassosynalla) äkkää tämän A-puolen olevan yksi Schulzen parhaita biisejä. Kappaleen lähestyessä 20+ minuuttia mukana on pieni syntikkasekvenssi ja melankolinen melodian tapainen sävelkulku. Kakkospuoli perustuu kaiutetulle, kirkkaalle sekvenssille, joka jauhaa hypnoottisesti välillä moduloituen. Välissä huminaa ja lopussa toisenlainen sekvenssi. Kokonaiskuva on protestanttisen minimalistinen, mutta vangitseva. Jos neulaa nostelee, niin totta hemmetissä tällaisen intensiteetti katoaa.

Kansissa Schulze luettelee kannessa levyn soittimet, sekä keikka-gearinsa. Levy oli äänitysvaiheessa (tammikuu 1977) ajateltu konseptialbumiksi talvesta, tai talvimaisemasta. Äänittäessä Klausin veli Hans Dieter Schulze kuoli sairauteen, joka vaikutti myös levyn äänimaisemaan ja levy on omistettu hänelle. Ja tätä olin pantannut itseltäni yli kaksikymmentä vuotta, samalla tyytyväisesti kuunnellen artistin samanlaisia levyjä, joissa A- ja B-puolen täyttää yksi biisi/äänimaisema. Ja hyllyssä vielä tätä edeltävä ja tämän jälkeinen levy..

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Julian Cope - Rite² 1997

Kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä Julian Cope teki 90-luvun alkupuolella toisen tulemisensa soolouran ns. kaupallisessa suosiossa. Ensimmäinen suosion päivä oli jo vuosikymmentä aikaisemmin vastikään käsitellyn The Teardrop Explodes post-punk-yhtyeen kanssa ja miehen vuoristoratamaista, kaupallisen ja kaupaksi käymättömän tuotannon väliä nähtiin pitkin 80-lukua. Vuoden 1987 'Saint Julian'-levyyn panostettiin levy-yhtiönkin toimesta ja se myös poiki keskitason tunnettavuutta. Cope itse taas veteli juuri vuoristoratamaisella tuotannolla ja asenteella mattoa itsensä ja levy-yhtiösetien jalkojen alta.

90-luvun alussa julkaistiin miehen yleisesti mestariteoksena pidetty 'Peggy Suicide'-albumi, joka nosti Copen taas hetkeksi musiikkilehtien kansiin ja sisälle. Albumin taustalla pyörivät toki samat suurta yleisöä hämmentävät aiheet, jotka ovat sitten pistäneet niitä kapuloita rattaisiin. 'Jehovahkill'-nimisenä julkaistu seuraaja oli liikaa Island-levy-yhtiölle ja Cope potkaistiin ulos sopimuslistoilta. Osasyy saattoi olla myös hänen maineensa hankalana yhteistyökumppanina. Tästä alkoi muutaman vuoden ajan jatkunut palloilu erinäisten levy-yhtiöiden listoilla, joista usea julkaisi vain yhden levyn. Jehovahkillin jälkeisen "trilogian kolmannen osan" julkaisi amerikkalainen American Records ja 'Interpreterin' Chrysaliksen alainen Echo Label. Viimeksi mainitulta Cope sai kenkää suostumatta lähteä Yhdysvaltoihin promoamaan kyseistä levyä (hän vetosi lentopelkoon, myöhemmin juttu on muuttunut "maan politiikan vastustamiseksi").

Rite² oli ensimmäinen hänen itsensä pyörittämän Head Heritage-yhtiön levy. Merkki onkin julkaissut tähän päivään mennessä miltei kaikki Copen omat levyt ja tukun muita artisteja. Levy on periaatteellista jatkoa vuonna 1993 ilmestyneelle Rite-albumille, jonka Cope teki yhdessä Donald Ross Skinnerin kanssa. Yhteistä kummallekin, tai koko Rite-sarjalle, että siinä ei liikuta juurikaan perus popkappaleiden kaavoissa, vaan levyt koostuvat muutamasta pitkästä jami- tai elektronishenkisestä kappaleesta. Kun tähän laittaa vielä taustaksi vuonna 1995 ilmestyneen Copen kulttikirja 'Krautrocksamplerin' ymmärtää mistä on kyse.

Tämä levy on kirjattu ainoastaan Copen nimiin, mutta sisältää vahvan panoksen tuon ajan musiikilliselta kumppanilta Thighpaulsandralta, jonka kanssa ilmestyi samana vuonna myös Queen Elizabeth nimellä suhinalevy. Tim Lewis-nimellä syntynyt syntetisaattorimies on oman soolo- ja tuottajauran lisäksi kunnostautunut mm. Coil-yhtyeen jäsenenä. Cope ja apulainen eivät menneet kuitenkaan sieltä, missä aita on matalin, vaan levy sisältää hypnoottisuudesta ja junnaavuudestaan huolimatta niitä alkuperäinen krautrockin arvaamattomia piirteitä. Avauskappale 'Ver' rakentaa monotonisen rytmin päälle mattoja mellotronista ja lauletuista puheäänistä. Oudolla tavalla mahtipontinen riffi kumartaa Amon Duul II:sen suuntaan kannattaen koko miltei 11-minuuttisen. Kakkosbiisi 'Hill of Odin' on hillityllä tavalla pieni ja funky länkyttävällä kitaralla junnaava puhekappale. Eloa siihen luodaan pienillä väng-äänillä ja muulla kuvittamisella 15 ja puolen minuutin mitalla.
Kolmantena tuleva yli 19-minuuttinen 'D-c.o.m.p.o.s.e.r.' on levyn keskiöbiisi, joka koostuu pelkästään simppelistä Tangerine Dream-tyylisestä kolmioskilaattorisen syntikkaäänen sekvenssistä, jonka taakse soitetaan mellotronilla stemmoja ja teemoja. Välillä lautanen sihahtaa, ARP 2600 mouruaa kaukana metallisesti ja sekvenssi poikkoilee kaikuseinistä. Levyn päättävällä 'The Ringed Hills of Ver'illä palataan taas astetta orgaanisempaan menoon kaiutetun bassokitaran, kitaran ja urkujen kera.

Omalle levymerkille ilman jakelusopimusta levytetty musa teki myös sen, että näitä ei juurikaan näkynyt tuolloin vielä elossa olleiden levykauppojen hyllyssä. Niimpä omakin Rite² kuuntelu on rajoittunut siihen mitä netistä löytyi. Nykyään käytännössä kaikki harvinaisuuksia jakaneet mp3-blogit ovat kuolleet, mutta levy kuuluu toistaiseksi muualta. Helsingissäkin Copen HH-tuotantoa löytyi lähinnä kahdesta kaupasta, joista kumpikin on lopettanut ajat sitten (Dis'n Dat ja Popparienkeli).
Levy kelpasi leikeltynä soundtrackiksi myös artistille itselleen. Se soi miehen BBC:lle tekemässä amatööri-arkeologiakirjaan pohjautuvassa tv-sarja 'Modern Antiquarianissa', joka esitettiin 2000-luvun puolessa välissä.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Ralph Lundsten ‎– Paradissymfonin 1980

Löysin perjantaina tämän levyn kirpputorilta kahdella eurolla. Samaisena päivänä oli myös ruotsalaisen elektronisen musiikintekijän ja lyhytfilmimiehen Ralph Lundstenin 80-vuotissyntymäpäivä.
Kuulin synttäreistä tosin vasta myöhemmin samana iltana, mutta yhteensattuma oli sen verran hassu, että pakkohan tästä levystä nyt on jotain kirjoittaa.

Lundsten syntyi siis lokakuussa vuonna 1936 ja on asunut pitkään Nackassa Tukholman lähistöllä olevassa meren ja metsän vieressä sijaitsevassa "Castle Frankenburgissa". Talo on vuonna 1878 rakennettu puinen pitsihuvila kaikkine tornisiipineen ynnä muineen. Eksentrinen taiteilija on maalannut mestan uimamajaa myöten vaaleanpunaiseksi. Sisustus tursoaa väriä, pitsiä ja porsliinia, jotka eivät ole todellakaan hankittu Ikeasta. Itse asiassa kannattaa käydä vilkaisemassa täältä.

Eksentrinen elämäntyyli, jo vuonna 1959 aloitettu oman elektronisen musiikin luominen ja lyhytfilmit tuovat mieleen "tutumman" suomalaisen Erkki Kurenniemen, eikä yhteys ole tuulesta temmattu: Lundsten tilasi Kurenniemeltä ainakin yhden Dimi-O ja DIMI-A syntetisaattorin. Miehet ovat myös ystäviä keskenään.
Muuten tekemisen ja musiikin puolella löytyy eroja: Lundsten on kohtuullisen tuottelias ja saanut hommansa ylipäätään aina prototyyppiä tai hahmotelmaa pidemmälle ja valmiiksi. Musiikkinsa puolesta miehiä erottaa Kurenniemen automaation ja uudenluonnin vision sijaan Lundstenin ilmiselvästi romanttinen ote elektroniseen musiikin tekemiseen. Kaikki hänenkään levyt ja teokset eivät ole alusta loppuun mestariteoksia, mutta ääninauhojen, oikeiden soitinten ja elektronisten laitteiden yhdistelmästä voi hänen kohdallaan musiikista käyttää surutta kuvausta "lämmintunnelmallinen". Lundstenin kuulluin ja kuuluisin ääniteoshan on Ruotsin yleisradion vanha tunnusmusiikki, mutta hän oli kotimaassaan kohtuullisen suosittu elektronisen musiikin levyttäjä ja pioneeri noin muutenkin.

Castle Frankenburgissa sijaitsee myös miehen Andromeda-studio, jossa ymmärtääkseni oikeastaan kaikki Lundstenin musiikki on luotu. Paradissymfonin on myös siellä leikattu ja liimattu, joskin mukana on muualla soitettuja kirkkourkuja, kuoroa, bändissoittoa ja niin edelleen. Levy on koottu ja äänitetty vuosien 76-79 välillä. Kansistakin liikkuu ainakin kolmea eri versiota.

Takakannen vuoden 1979 Pyhäinpäivälle kirjatussa esittelytekstissä Lundsten teemoittaa levyn; Ikuinen elämä ja paratiisi on kiehtonut aina ihmistä. Nauttiako tästä hetkestä, vai valmistautuuko arvailujen varassa olevaan tuonpuoleiseen? Valinta on ihmisellä itsellään, mutta Lundsten tarjoaa levyllään häivähdyksen leikkimielisesti paratiisista. Kappaleiden esittelykirjoitukset ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. A-puolen aloittava 'The Frontiers of Paradise' tarjoaa äänimaisemaa, joka kumpuaa Aurinkokunnan rajalle liikkuneesta Voyager-luotaimesta. 'The Gate of Heavenillä' saavutaan urkujen ja kuoron tahdissa taivaan portille. 'The Paradise of Heroes' tarjoaa esittelytekstissään pohdittavaksi yleisen paratiisimyytin, jossa paikka on "paranneltu" versio todellisuudesta, joka on sankareiden ja patriarkaalisesti hallittu ja jossa tinasotamiehet marssivat rivissä... Tämä mieshän on aika veikeä ukko!

Kakkospuolen avaava 'The Region of Heavenly Peace' tarjoaa taas verrokiksi matriarkaalisen rauhan paratiisin. Sitten siirrytään ihmisen egoon ja sen luomiin illuusioihin tärkeistä asioista, josta mennään joraamaan diskoon enkeleiden kanssa, kunnes löydetään viimeinen portti ja ymmärretään itsekkyyden, ilon ja surun turhuus samalla löytäen Totuuden. Tämän jälkeen palataan takaisin ihmisten ilmoille ja yritetään muistaa levyn takakanteen kirjoitettu matka ja viisaudet.

Näin pitkän sepustuksen jälkeen lukijaa varmaan kiinnostaa, että miltä tämä paratiisimatka kuulostaa? Se on yhdistelmä kuoroa, urkuja, satumaista harppua, 70-luvun progebändiä, kosmista suhinaa, juustoa ja sokeria, mutta myös kauneutta ja tinkimättömyyttä, jonka takia Lundstenin musiikkia ei pysty sivuuttamaan pelkällä olankohautuksella. Levy on julkaistu vuonna 1980, jolloin tämä ei ollut varmasti Ruotsissakaan mitään kuuminta hottia. Elektronisesta pohjavireestä huolimatta musiikki oli uuden aallon rinnalla vanhaksi mennyttä progevivahteista kamaa, jonka sijoittaminen tarkkaan segmenttiin on oikeastaan mahdotonta. Omia polkuja tallanneelle Lundstenille tämä ei ollut varmaan ongelma, mutta hetkenä ennen new age-markkinointisegmettiä tätä EMI:lle levytettyä albumia on tuskin myyty englanninkielisestä kansipainoksesta huolimatta hirveästi. Ehkä sama, kuin Pekka Pohjolan mainioiden 80-luvun taitteen proge-levyjen kanssa?
Paradissymfonin ei ole 70-luvun tai Lundstenin omakaan mestariteos (Nordisk Natursymfoni-levyt ovat parempia), mutta tämän kuuntelee oikein mielellään. Sakiaa, kevyttä, viihdyttävää ja hyvin tehtyä.

ps. Castle Frankenburg on ollut myynnissä viime vuodesta lähtien.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Reinhard Lakomy - Das Geheime Leben - Electronics 1981

Eri lähteissä joko vuonna 1981, tai 82 julkaistuksi merkitty (levyn takakannessa on vuosiluku 1981) Das Geheime Leben- Electronics on tullut internetissä kansineen vastaan useampaakin otteeseen. Joten sen tullessa vastaan ja lähtiessä 10 eurolla Kotkassa olleilta levymessuilta - niin sehän lähti mukaan. Takakannessa viiksineen ja silmälaseineen kameraan katsova Lakomy joka soittaa levyllä syntetisaattoreita ja mellotronia on hienoinen mysteeri, mutta levyä kuunnellessa hän paljastuu oikein päteväksi elektronisen/kosmisen musiikin artistiksi 80-luvun taitteesta.

Mikä tekee levystä astetta erikoisemman on se, että sen julkaissut Amiga-levymerkki ja Reinhard Lakomy olivat itsäsaksalaisia. Tarkemmmin ajatellen tässäkään ei ole mitään erikoista, sillä levyn selkeät esikuvat Klaus Schulze ja Tangerine Dream olivat tunnettuja Rautaesiripun toisellakin puolella. Kumpainenkin julkaisi jopa 80-luvun alussa itäblokissa äänitetyn live-levyn. On selvää, että muurin itäpuolella kuunneltiin kantoalueen länsimaisia radioasemia salaa tai vähemmän salaa ja 70-luvun lopun elektroninen musiikki ei voinut olla kantautumatta sillekin puolelle. Schulzen ja TD:n tapauksessa 'verboten' leimaa vähensi vielä, että kumpikin oli pääosin instrumentaalimusiikkia, joten länsivalloissa suosittua lapsellista "She loves you, yeah, yeahia", tai vaarallisempaa myyrän lailla kaivertavaa lyriikkaa ei tarvinnut halveksua, tai pelätä. Lisäksi elektroninen ja elektroakustinen musiikki oli vielä vailla historian painolastia ja voitiin mieltää uuden maailman rakennusaineeksi. Itäblokissa oli oma elektronisten soitinten teollisuuskin, mutta läntiset paremmin toimivat versiotkin olivat muusikoille tuttuja; etenkin suhteellisen vapaasti Itävallassa ja keski-Euroopassa työskenteleville jugoslaaveille, jotka länsivaluutan palkkiorahoillaan ostivat soittimia, joita oli usein helpompi tuoda maahan, kuin käteistä.

Das Geheime Leben - Electronics on musiikillinen versio "onnellisesta myöhästymisestä", jota on historiankirjoissa käytetty tilanteista, kuten Japanin teollistumisesta, jolloin ensivaiheen lapsentaudit oli ohitettu ja päästiin valmiiseen pöytään. Ykköspuolen täyttävä nimibiisi kantaa koko 21:15-minuuttisensa, liikkuen jopa hienostuneesti tunnelmasta toiseen. Kakkospuoli jakautuu kolmen kappaleen kesken, jotka tekevät aikansa kosmisen syntetisaattorimusiikin oppikirjanmukaiset suoritukset.
Rumasti voisi sanoa, että Lakomy tekee ne Tangerine Dreamin ja Vangeliksen tuon ajan kappaleet osittain paremmalla maulla. Arpeggiot paukuttavat komeasti, nykyisin taas futuristisen kuuloinen rumpukone nakuttaa tahtia, välillä maalaillaan isolla pensselillä, sitten taas hiljennytään hetkeksi kuuntelemaan syntetisaattorilla tehtyä galaktisen meren huokausta. Välillä soitetaan kitaraa Edgar Froesen hengessä ja liikutaan saksalaisten tv-sarjatunnareitten lähellä. Jos joku yksittäinen vertailukohtalevy pitäisi sanoa, niin se olisi Froesen pätevä soolo 'Stuntman'. Suosittelen!

torstai 7. tammikuuta 2016

Stephen O'Malley - Eternelle Idole 2015

Stephen O'Malley tunnetaan seattlelaisen drone/doom-yhtye Sunn O))) toisena pääjäsenenä. Yhtye julkaisi bänditoveri Greg Andersonin kanssa tuoreimman levynsä aivan viime vuoden lopulla. Parin kuuntelukerran perusteella se on Sunn O)))-levy. Sellainen, kuin ne nyt ovat. Pörinää, dronea, hidasta riffittelyä, resonointia ja vokalisti Attila Chisarin korinaa.

Eternelle Idole ei loppujen lopuksi myöskään poikkea ihan tolkuttomasti Sunn O))) musiikista; vain äänentuoton metodit ovat erilaiset. Tai eivät nekään. Mukana on muun muassa pitkään yhtyeen kokoonpanossa ollut Steve Moore, joka töräytteli bändin "Monolith & Dimensions" levylle vetopasuunaa ja syntikoita.

O'Malley asuu tällä hetkellä Pariisissa ja tämä levy on äänitetty ympäri keski-Eurooppaa ja entistä kotipaikkaa Seattlea. Levyn konseptin tekee mielenkiintoiseksi, että se on tehty pariisilaiselle luistelu-koreografi Giselle Viennalle luisteluesitystä varten. Levyn nimi viittaa Pariisissa sijaitsevaan Auguste Rodinin patsaaseen.

Levyllä on jonkin verran kitaraa, mutta mitään Sunn O)))-tyylistä särömassaa ei tällä kertaa tuoteta, vaan levy lepää O'Malleyn, Steve Mooren, Randall Dunnin syntikoiden ja koskettimien sekä kappaleen verran yhdysvaltalaisen laulajatar Jesse Sykesin äänenen varassa. Modulaari"buumin" mukaisesti mukana on ARP-yhtiön 70-luvun hirviö/pyhäinjäännös ARP-2500. Lisäksi seassa on myös kenttä-äänityksiä jäähallista, sekä merenrannalta.
Alun dramaattisemmista ja mollivoittoisista tunnelmista siirrytään levyn puolivälin jälkeen euforisiin synakelloihin sekä O'Malleyn ja Dunnin soittamiin kosmisiin M-tron kuoroihin. Ligetin 'Lux Aeternaa' lainaillaan, mutta samaa teki Edgar Froese. Toiseksi viimeinen biisi pitää alkuaplodien jälkeen sisällään yli kolme minuuttia hiljaisuutta, kunnes viimeinen 'Return / Escape' palaa edellisen kappaleen kelloihin ja tähtitieteellisiin mellotronjousiin ja kuoroihin. Daniel O'Sullivan ja O'Malley vaeltelevat uljaasti ylös tähtitaivaalle ja alas valittavilla ARP-2500 syntetisaattoreilla kunnon Popol Vuh-hengessä. Loppuosassa siirrytään monosyntetisaari-droneen ja resonointiin, mellotron vinkuu TD:n Atemin hengessä. Sanoisin jopa, että kosmista!

Fyysinen levy julkaistiin kolmipuolisena vinyylinä ja mukana on kuulemma 16 kappaletta valokuvia.

torstai 10. joulukuuta 2015

Sonic Temple Assassins - Subtle Music 2015

Sonic Temple Assassins on Jani Hellenin projekti/bändi, joka on julkaissut äänitteitä pitkin 2000-lukua. Ne on julkaistu CDR:inä ja nykyisin c-kasettimuodossa ja hyvin pienillä painoksilla lähinnä kädestä käteen. Hellenin musiikkia on myös erinäisillä ug-kokoelmilla ja tämän kassun kylkiäisenä tuli Oneiroksen cdr, jossa artistin lisäksi myös meluyhtye Ashtray Navigationsia.

Sain käsiini Subtle Musicin kappaleet jo aikaisemmin sähköisessä muodossa ja tämä erittäin rare (Raution Phinnweb puhuu kymmenen kassun erästä) kierrätyskaseteille nauhoitettu julkaisu jatkaa siitä, mihin edellinen Levyhyllyssä ollut kassu loppui. Elikkäs sen kakkospuolen täytti Berliinin koulukunnan tyylinen yksinkertainen, mutta vangitseva sekvenssi.

Jossain mielessä Subtle Musicia voisi pitää musiikillisena tutkielmana krautrockista/kosmisesta musiikista. Siis vähän samaan tyyliin, kuin vaikka taidemaalari ottaa teoksen ja tekee siitä omia varitaatioitaan. Olen aiemmin puhunut allergiastani nykykrauttia kohtaan silloin, kun se tehdään pillifarkut jalassa 1:1 takoen Neu!:n 4/4 komppia.

Alussa meinasin, että tämä putoaa vähän samaan kuoppaan, mutta ekan kappaleen suorista Harmonia/Neu/Werk vaikutteista huolimatta siinä on jotain sympaattisen aseistariisuvaa, joka Siinain tyylisiltä samassa vaossa kyntäjiltä puuttuu. Subtle Musicissa kuullaan kitaraa ja rumpukonetta, mutta pääosassa on syntetisaattori (Arturia Minibrute?). Pienet ja isommat viittaukset (kuten kakkoskappale 'Weiter Wegen' alussa oleva Faustin 'Krautrockin alun viiveheilautusta matkiva lähtö) saavat hymyn nousemaan huulille. Kaikkea on juuri tarpeeksi ja tarpeeksi vähän. Kolmosbiisi 'Ich fühle Luft von Anderem Planeten' yksinkertaisen sekvenssin, kaipailevan pienen melodian ja korvasta toiseen seilaavan filtteröidyn äänen kanssa on täysin siellä asian ytimessä. Neloskappale marssittaa Achim Reichelin tyylisen toistuvan delay-kitaran ja seuraava 'Kiss My Curved Rainbow' (mainio alkuperäisen krautin henkinen sanaleikki/väännös) lähtee sinne autobahnille. Kasetin päättävä 'Like an Unfinished Aeroplane Across the Sky (Aurora Lucis Rutilat II)' nousee majasteetillisesti siivilleen rokkaamaan taivaalle tohtori Faustuksen kanssa. Siinä ollaan lähellä näitä ulkomaiden tyylittelijöitä, kuten Cloudland Canyonia, eikä yhtään hullummin. Subtle Musicissa ollaan sisällä tietynlaisessa romantiikassa tai romanttisessa musiikissa, mitä toki Kraftwerkin hyödynsi 70-luvun puolen välin vuosinaan. Tätä alleviivaa vielä samantyyliset pienet, toistuvat ja yksinkertaiset melodiat.

Tässä on itse c-kasetilla kuunneltuna vähän samaa fiilistä, kuin kesällä ostamassani Varropasissa: kummassakin periaatteessa tarkka ja kliininen musiikki on laitettu nauhalle, joka toistaa sen miten nyt sitten toistaakaan. Tietojeni mukaan myös puolien pituus/rakenne poikkeaa painoksessa toisistaan, eli tyhjää on lopussa enemmän tai vähemmän. Ehkä se on oikein meille nettiaikaan tottuneille hienohelmoille, jotka eivät nyt pysty hyppimään biisien välillä. Kymmenen kasettia pitäisi mennä heittämällä tätä kamaa. Tuolta voi jäljittää tekijää: http://www.phinnweb.org/finndiscog/STA/.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kraftwerk - Kraftwerk on Mitternacht 1975



Tälläiset bootlegit ovat yksi syy arvostaa internettiä ja osuvat sinne fantasiaan koko maailman vapaasta verkkopalvelusta, jollaisena internet nähtiin tai ainakin kuviteltiin ennen sen syntymää. Näitä bootseja ja harvinaisuuksia liikkui 2000-luvun vertaisverkon p2p-palveluissa ja ne mahdollistivat ylipäätään kuulla montaa äänitettä, jonka käsiin saaminen olisi vaatinut muuten onnea ja salatieteitä. Hommaa yritettiin rajoittaa ja estää sulkemalla palveluja ja reittejä, sekä asettamalla lataajille ja palvelujen ylläpitäjille tähtitieteellisiä korvausvaateita siitä, että latasivat neljäkymmentä vuotta sitten loppuunmyytyjä pienpainoksia kuunneltavakseen. Tässä utopian dystooppinen puoli.

Spotifyn ilmestyessä kehiin ja suunnilleen kaikkien julkaisunhaltijoiden liityttyä mukaan näitä samoja levyjä saikin yhtäkkiä kuunnella ilmaisversiollakin ja Youtuben polisoinnistakin luovuttiin hiljalleen. Vanhan levyn uudelleen painaminen ja koko maailman kattava fyysinen jakelu olikin rahallisesti arvioiden yksittäisenä julkaisuna turhaa. Tämä kyllä sikäli huono, että omasta hyllystäkin löytyvät 90-luvun ranska- ja ties mitkä painokset ovat usein äänenlaadultaan jopa minun korvaani luokattomia.

Kraftwerk on yhtye, joka on pitkin historiaansa halunnut kirjoittaa sitä itse, sekä ollut hirveän tarkka uudelleenjulkaisuidensa äänen- ja paketinlaadusta. Tässä kaksikko Hutter/Schneider on mennyt välillä metsään. Klassisten levyjen uudet kannet ovat kyllä tyylikkäitä, mutta vanhoissahan ei ollut varsinaisesti mitään vikaa (ellei tällaiseksi sitten lueta esimerkiksi Autobahnin alkuperäiskannen takakuvaa, missä neljä pitkätukkahippiä istuu takapenkillä..).

Tämä bootleggi on miltei tasan neljänkymmenen vuoden takaa yhtyeen keikalta Isossa Britanniassa syyskuun 21. päivä 1975. Setin pituus on edellisvuoden yli kahdesta tunnista laskenut vähän päälle tunnin mittaiseksi, mutta pitää yllättäen sisällään bändin alkupään kamaa, jotka ovat vielä aika suoraan kosmisen musiikin ja krautrockin alla. Mukana on improa ja maalailua ja yllättävintä on, että samana vuonna ilmestyneeltä Radio Activityltä ei ole mukana yhtään biisiä. Aikaisempien vuosien sinkkubiisit Kometenmelodie (1&2) ja Autobahn esitetään. Tästä muuten mielenkiintoinen näkökulma; Yhdysvalloissa yhtye sai maineen 'yhden hitin bändinä' huolimatta 80-luvun taitteen ilmeiseen vaikutukseen maan elektro- ja räp-musiikissa. Autobahnin jälkeen yhtye ei maassa suuria yksittäisiä hittejä saanut, vaan ne sijoittuivat manner-Eurooppaan ja tietysti Brittein saarille.

torstai 8. tammikuuta 2015

Amon Düül II - Tanz der Lemminge 1971

Kuten eilinen (todennäköisesti) äärimuslimien suorittama raukkamainen teko osoittaa, kynä tai musiikki voi olla joillekin AK-47:aa tai miekkaa pelottavampi. Tämän ovat saaneet tuta myös Saharan tuaregit pari vuotta sitten, kun paikallinen keskiajasta ammentava ääri-islamilainen liike kielsi soittamisen käsien katkomisen uhalla.

Yksi eilisen iskun uhreista oli Georges Wolinski, joka on Suomessa varmaan tunnetuin sarjakuvien ystäväpiirissä 'Paulette'-sarjastaan, jota julkaistiin hetken kotimaisessa Tapiirissa. Wolinskissa, jos kenessä henkilöityy Euroopan vuoden 1968 henki ja liikehdintä, koska hän aloitti tuona kuohuvana vuotena oman satiirisen L'Enragé-lehtensä ja matka jatkui loppuun asti jähmeiden rakenteiden ja instituutioiden pilkkaamisessa. Lehti sai vihaajia uskonnollisten konservatiivien ja äärioikeiston piirissä. Nyt se sai myös omat marttyyrinsa, sillä islamistit paljastivat mitä he oikeasti eurooppalaisuudessa pelkäävät.

Amon Düül ja siitä ponnistanut Amon Düül II:en ponnistivat tuosta samasta Eurooppaa ravistelleesta liikehdinnästä samana vuonna. Yhtyeen tapaan käsitellä aiheita ja tabuja ei tarvitse hirveästi edes vedellä yhtäläisyysmerkkejä. Yhtyeen ensilevy oli nimeltä 'Phallus Dei' eli Jumalan Kyrpä ja se asui Münchenissä kommuunissa. Yhtye sijoitti itsensä poliittiseen laitavasemmistoon, mutta ymmärrys loppui sentään Bader Meinhoff-porukan ilmestyessä liepeille. Amon Düül II:sen kokoonpano eli koko olemassa olonsa ajan, mutta kautta linjan sen soitossa säilyi sellainen erikoinen 'amatöörimäinen virtuoositeetti', joka kuuluu tälläkin levyllä. Selityksenä lienee, että yhtye keikkaili alusta lähtien törkeän paljon, jopa päivittäin yliopistoissa, klubeissa ja missä tahansa, minne sai sähköt ja ihmisiä yleisöksi.

Vuonna 1971 ilmestynyt Tanz der Lemminge oli järjestyksessä yhtyeen kolmas levy ja jatkaa Amon Düül II:sen alkuaikojen linjaa voimakkaasta jamittelusta. Tämä on itse asiassa yhtyeen viimeinen levy, joka perustuu osittain jamittelulle. Seuraava (mainio) 'Carnival in Babylon' on jo astetta formaalimpi, mikä ei Amon Düül II:sen tapauksessa tarkoita vielä mitään.. Levy julkaistiin tupla-albumimuodossa ja kakkospuolen täyttää yhtyeen 'Chamsin' elokuvalle tekemä soundtrack. Levyn avaava 'Syntelman's March of the Roaring Seventies' koostuu neljästä osasta ja sitä voisi kuvailla proge-folkiksi. Kakkoskokonaisuus 'Restless Skylight-Transistor-Child' soittelee alussa Amon Düülmaisesti jytää, mutta siirtyy hypnoottiseen intiavaikutteiseen ragaan, jonka taustalla mellotron huokailee aavemaisesti. Lienee turha mainita, että koko levyllä vokalisoidaan vähän väliä hyvin saksalaisittain englantia korostaen. Matka jakuu heviriffin kera eteenpäin, viulu valittaa ja meininki on kova. Välillä palataan taas mellotron-folkkiin.

Kakkoslevy on siis edellämainittu 'Chamsin'-elokuvan soundtrack ja ensimmäinen osa, koko vinyylipuolen täyttänyt 'The Marilyn Monroe-Memorial-Church' on puhdas improvisaatio parhaaseen Ash Ra Tempel/varhainen Tangeri Dream henkeen. Ja tietysti Pink Floydin 'Sauserful of Secrets'. Kilistelyä, kolistelua, nauhakaikua ja erittäin space-rock meno. Räiskiminen jatkuu viimeisellä puolella, jonka aloittavalla 'Chewinggum Telegraphilla' kitaristit esittelevät pyrotekniikoitaan. 'Stumbling Over Melted Moonlight' lainailee Floydin Ummagummalta löytyvää synkkää riffiä, kunnes siirtyy nakitteluun. Levyn päättää 'Toxilogical Whispering' kitaroinnin ja junnaavan basso/rumpukompin säestämänä. Nauhakaiku sirisee ja kitarat kurkottelevat tähtiin. Soundtrack-puolelta puuttuvat vokaalit kokonaan ja kokoonpanokin on hivenen erilainen, kuin ykköslevyllä.

Amon Düül II:sen ahkerasta keikkailusta huolimatta ensimmäiset kolme levyä eivät myyneet mitenkään merkittävästi ja bändi sai kenkää Liberty-levy-yhtiöltä. Samaan aikaan yhtyeen konsertissa syttyi tulipalo, missä kahden yleisön jäsenen kuoleman lisäksi tuhoutui koko yhtyeen soitinlaitteisto. Tarina jatkui kuitenkin United Artistien leivissä ja kohtuu kuuluisana kulttibändinä.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kouvola United - Lapset kyyneliin hukkuvan maan 2012

Täytyy myöntää, että kun ekan kerran näin mainoksen/ilmoituksen levystä, niin pidin sitä läppänä. Rumassa kannessa maakunnan rokkareita, SEKÄ Olli Lindholm, ETTÄ Veltto Virtanen. Ei voi olla totta. Kansissa on vielä julkaisijana "legendaarisen" Propaganda Recordsin leima, joten mitä vittua?

Mutta totta se on ja läpällä tuli otettua tämä levy messiin lähikirjastosta. Kansien tutkiminen paljastaa, että levy on kouvolalaisen rokkari Ace Anderssonin perustaman hyväntekeväisyysbändin äänite, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa maakunnan Lastenpsykiatrin osaston hyväksi, mikä on kaikkia uutisia lukeneille kyllä paikallaan..

Joka tapauksessa laittaessa cd:n soittimeen odotukset eivät olleet noin niin kuin positiiviset, mutta yllätysten Yö ei ole ohi. Tarkempi kansien selailu kertoo, että huolimatta kouvolalaisrokkareiden taustabändistä levyn biiseistä on kolme on Jussi Hakulisen käsialaa ja niin voisi olla Perätalon säveltämä 'Mirellakin'. Kahdella viidestä biisistä vokalisoi mukana Olli Lindholm ja levyn on äänittänyt entinen Yö-kitaristi Juha Viitanen. Ainoastaan etno-'psykedelinen' Veltto Virtasen kalevalamitassa runoilema pitkä lopetusbiisi rikkoo niin sanotusti kokonaisuuden. Eli perhana; Yö-yhtyehän tämä on.

Taustaselvityksissä paljastuu vielä, että kappaleet ovat alkuperäisen Yö:n laarin pohjalta ja levyttämättömiä. Avausbiisi 'Oli rakkauden vuoro lähteä' on vielä aika hyvä alkuperäisen Yö:n biisi, jonka lyriikka on niistetty kuolinilmoituksen runosta. Levyllä laulavat laulajattaret Johanna Hämäläinen ja Tea Tähtinen (jossain tv:n laulukisassa myöhemmin..) vetelevät Sika-Ollin hengessä 'rokkimimmi-asenteella' ja sinnepäin. Kitarasoolo voisi olla itse Viitasen, mutta näin ei ole. Viitanen on kuitenkin jättänyt äänitteelle mukavan kolisevan soundin. Poistumista, lähtöä, kyyneleitä ja marttyyreita piisaa joka välissä.
'Mirella' on aika täydellinen Yö-pastissi. Tai jopa sellainen 'hyvä' Pyhät nuket biisi. 'Tää on vain elämää' vetää sellaisella tahdilla Yö:tä, että bändi ei ole sellaisella tahdilla vetänyt kahteenkymmeneen vuoteen. Velton runoilema 'Säihkyvän sisar' on rikkana teoksessa, mutta sekin suunnilleen parasta Virtasen ulostuloa kolmeenkymmeneen vuoteen.. Oikeastaan mieleen tulee joku härski kosminen folk-kraut tyyliin Sergius Golowin. Ja ihan mukava rauhoitus levyn loppuun.

Kouvola United on heittämällä paras Yö:n levy noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Hämmentävä paketti. Kolmekymmentä kertaa kysymysmerkki ja EP-mittainen levy uudelleen pyörimään.

tiistai 19. elokuuta 2014

Alice Coltrane - Universal Consciousness 1971

Vuonna 2007 kuollut Alice Coltrane mieltyy helposti 'pelkäksi' John Coltranen vaimoksi ja soittokumppaniksi, vaikka hänen oma kataloginsa nousee miltei miehensä rinnalle. Pianisti Alice oli Johnin järjestyksessä toinen vaimo ja pariskunta oli yhdessä hänen ennenaikaiseen kuolemaan asti vuonna 1967. Yhteistä Johnin ja Alicen kimpassa tehdylle tuotannolle oli tietynlainen 'spirituaalisuus', jota Alice jatkoi omassa tuotannossaan.

Coltranet ja tietynlainen jatsi levytettiin pitkälti yhdysvaltalaiselle Impulse!-levymerkille. Samaten tämä levy, joka äänitettiin osittain Coltranen omalla studiolla ja mukana on muun muassa John Coltranen luottobasisti Jimmy Garrison (k.1976), rumpali Jack DeJohnette (joka oli Bitches Brew-ajan Miles Davis rumpali). Hänen lisäkseen rumpuja soittavat Clifford Jarvis ja Rashied Ali, Impulse!/Coltrane-veteraaneja molemmat. Lisäksi levyllä kuullaan intialaista tamburaa ja viuluja, sekä tietenkin Alicen urkua (oudon ohutsoundinen, mutta mielenkiintoinen) ja harppua + erinäisiä perkussiokilkuttimia.

Levy on temaattinen kokonaisuus ja käsittelee maailman uskontoja ja niiden yhteyttä. Nimibiisi on aika selvää free-jazzia, seuraava 'Battle at Armageddon' myös. Kappaleen sähköpiano tuo mieleen samanlaisissa teemoissa samana vuonna liikkuneen Vangeliksen Aphrodite's Child yhtyeen levyn '666'. 'Oh Allah' siirtyy astetta kevyempään tunnelmaan ja kappaleen ohut urkuriffi sämplättiin 90-luvulla hip hop-yhtye P.M. Dawnin levylle. Välillä vellova viulumassa nousee ja laskee. Samat toiseudesta soivat viulut seilaavat seuraavalla 'Hare Krisna' kappaleella. Kappale taisi muuten soida 80-luvulla tiedettä ja avaruutta kansantajuistaneen Carl Saganin 'Kosmos'-tv-sarjan taustalla, eikä hullumpi valinta. 'Sita Ram' ja sen metallinen tambura, kilinä, Alicen urku ja harppu jatsaavat suoremmin Intiassa. Levyn päättää 'The Ankh of Amen-Ra', joka avautuu resonoivalla harpulla, taustallaan kilinä. Kappale ajautuu loppua kohti taas free-jatsiin sulkien teoksen plus toistelee uruilla levyllä soineita teemoja.

Alice Coltrane julkaisi 60-70-luvun taitteen vuosina muitakin samanlaiseen tematiikkaan nojautuvia levyjä, joista ainakin Ptah on oikein hyvä. Hänen harppuaan kuultiin Pharoah Sandersin levyllä ja 70-luvun puolessa välissä hän julkaisi Santanan (uskonnollinen nimi tuossa vaiheessa Devadip) kanssa yhteislevyn. Pitäisi oikeastaan kuunnella vähän enemmänkin.


torstai 12. joulukuuta 2013

ALKU - S/T 2013

ALKU-yhtyeen mysteerinen kasetti on julkaistu Ikuisuus-lafkan alla. Tähän tarkastettavat faktat sitten loppuvatkin saaden homman tuntumaan 'mysteeribändiltä'. Jäsenistön henkilöllisyyksiä saatan kuitenkin arvailla. Äänitteellä soi todennäköisesti ihka aidon nauhakaiun läpi sähkökitara ja tunnen yhden henkilön, joka omistaa kyseisen laitteen ja myös pitää tällaisesta musiikista.

Otetaan kuvitteellinen Aikakone ja jumitetaan sen viisari on vuosien 1971-74 välille. Jos on mahdollista, että laitteeseen pystyy syöttämään kordinaatteja, sijoitetaan ne joko jaetun Berliinin länsivyöhykkeelle, tai Forstin maatilalle, jossa syntyi muun muassa Harmonian 'Musik von Harmonia' ja sen kakkosbiisi 'Sehr Kosmische'.

Musiikki on muodotonta aaltoilua berliinin koulukunnan hengessä. Siinä on peräkkäisiä säveliä muttei varsinaisia melodioita, ainakaan siinä mielessä, kuin ne tavallisesti ymmärretään. Musiikki on verkkaista ja kaikkea koristaa heiluva ja värittävä kaiku, jonka siis oletan olevan aito nauhakaiku. Osaa kappaleiden raidoista ajetaan vielä phaserin läpi, joten lopputulos on kauniisti aaltoilevaa suhinaa. Oman lisänsä tuo vielä julkaisun kasettimuoto, joka venyttelee vielä hivenen aikaa ja paikkaa. Äänimaisema on aika uskollisesti lähellä 'Ralf & Florianin' aikaista Kraftwerkkia, aiemmin mainittua Harmoniaa, tai sen Cluster-kaksikon lämmintä, mutta elektronista soundia. Ehkä myös alkuaikojen Ash Ra Tempel ambienteimmillaan. Instrumentointi on pienimuotoista ja hommassa luotetaan oikeaoppisesti nauhakaiun luomiin harmonioihin ja niiden kohtaamiseen phaserin nousun tai laskun kanssa sekä näiden tilan täyttöön. Välillä tremolo papattaa kitaran tai urut oikealle taajuudelle ja välillä kitaraa soitettaan Gilmour-tyyliin slidellä viuluääniä tehden.

Onko ALKU puhdasta retroilua tai vanhan toistoa on sinänsä toissijaista. Homma tiivistää kosmisemman osaston suhinan aika hienosti JA samalla tuo muutaman uuden biisin joita et ole kuullut, mutta jotka OLISI VOITU tehdä silloin 'kulta-aikana'. Homman muodottomuus toimii hyvin sijoittaen sen inspiroivan taustamusan (mutta mielenkiintoisen sellaisen) lokeroon. Eli hyvä paketti hyvää suhinaa, jota on tullut kuunneltua aika kiinteästi nyt viikon verran.

torstai 14. marraskuuta 2013

Tuuliharppu - Osa kaksi II

Blogissa käsiteltiin kolmisen vuotta sitten 'soitin'-tägin alla Aeolian harppua, eli suomalaisittain tuuliharppua. Rakennettuna soittimia tehtiin ulkotiloihin jo antiikin aikana ja se koki myöhemmin uuden tulemisen romantiikan ajan puutarhoissa. Koska ihminen on nykyaikana muokannut aika kovalla kädellä ympäristöään, niin soitinta tai sen tahatonta versiota voi kuulla joskus myös rakennetussa ympäristössä. Tällaisesta yksi esimerkki on Australian nummien tuiverruksessa soivat metalliset lammasaidat.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä merta edemmäs kalaan, sillä kyseinen instrumentti löytyy esimerkiksi viereisen kuvan ottopaikasta.

Tämä paikka sijaitsee entisen teollisuuskeskittymän syvimmässä ytimessä Kotkassa, tarkemmin entisen Karhulan alueen Jumalniemessä. Vain pari kilometriä sivussa suuresta Venäjälle johtavan moottoritien varressa olevasta markettikeskittymästä, merenlahden ja jokisuistojen ympäröivän niemen kärjestä.

Jumalniemi olisi ehtaa 'Esoteerisen maantieteen' blogin kamaa; alue on Kymijoen suistoon rajoittuvasta eteläpäädystä asumaton ja muutenkin sen pohjoispuolella oleva asutus on ränsistynyttä. Eteläranta on umpeenkasvanutta vitikkoa ja koivikkoa. Joki/meri ympärillä luotaantyöntävää mädäntyneine ja vielä siellä täällä rannassa pystyssä töröttävine laituirinpohjan tukipuineen. Vitikossa on siellä täällä kivijalkojen jämiä ja rannassa pari ränsistynyttä tiilimökkiä, joita teollisuus on joskus kauan sitten tarvinnut ties mihin. Vastarannalla joen suistossa toljottaa Karhulan puolen tehdassäiliöitä ja noin parin kilometrin päässä Sunilan suuri sellutehdas. Paikan nimi on Kyminsuu. Suoraan etelään päin parin kilometrin verran on Hietasen satama ja sen pohjoispuolen jättöalue - suuren sahayhdyskunnan purkamisen jälkeen kaatopaikkana täytetty suuri alue.

Jumalniemen jättömaa-statukselle löytyy selitys. Tukinuitto Kymijoella loppui vuonna 1966, jolloin Jumalniemen vieressä ollut suuri tukinerottamo jäi tyhjäksi ja samalla koko alueen merkitys muuttui. Paikalla oli 1900-luvun alussa sijainnut myös yksi alueen teollisuuden aloittaneista seitsemästä suursahasta asujaimistoineen, joista ovat muistona sahan varhaisen konkurssin jälkeen vain vitikossa siellä täällä olevat kivijalat.
Uiton lopettamisen jälkeen kului kymmenisen vuotta, jolloin alueen kunnat yhdistyivät ja kunnallinen vääntö valtasuhteista ja uuden kunnan de facto keskustasta alkoi. Jumalniemi sijaitsee asutuksellisesti ja maantieteellisesti aika tarkalleen kaupunkivyöhykkeen keskipisteessä ja esitettiin suunnitelmia uuden yhdistyneen kaupungin keskustan siirtämisestä tuolle alueelle. Tähän liittyi suuria siltoja yli Kymijoen ja merenlahden. Ei siitä sitten mitään tullut, mutta tässä väännössä alue tuomittiin keskellä ja samalla syrjässä olevaksi jättömaaksi, eikä siellä laittomia kodinkoneiden kaatopaikkoja lukuunottamatta ole oikeastaan mitään toimintaa.

Koska olet jaksanut lukea näin pitkälle huolimatta nälkävuoden mittaisesta paikkakuntahistorian luennosta, oletan että haluat kuulla ihan tosissaan ja oikeasti siitä tuuliharpusta?

Viimeinen teollisuuden ripaus alueella on nimittäin suhteellisen korkean kallion ylittävä ja tavallista korkeampi sähkötorni rannan lähellä. Tästä johdot jatkavat matkaa karkeasti arvioiden noin puolen kilometrin matkan kauempana suistossa olevalle toiselle tornille. Eli johdot ylittävät Kymijoen yhden suun suhteellisen korkealla olevilla pitkillä langoilla.

Viime sunnuntain isänpäivänä oli merialueilla suhteellisen kova tuuli. Itäisellä Suomenlahdella taisi olla 17 metriä sekunnissa ja puuskissa välillä enemmän. Sade oli kuurottaista ja entisen kotiseudun kierroksella halusin tällä kertaa jostain syystä pistäytyä tuossa paikassa, jossa olin edellisen kerran käynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten (jotain alueen pysähtyneestä tilasta kertoo, että siellä näytti aika täsmälleen samalta vitikolta ja tuhnulta, kuin miltä muistin).

Ulkouduttua autosta olimme suoraan kyseisen sähkötornin alapuolella. Ympärillä olevasta lehdettömästä metsästä kuuli, että kovempi puuska oli nousemassa huminan säestämänä. Torni reagoi siihen majasteetillisesti; humina ylhäällä korkeuksissa voimistui, sen jälkeen se rupesi ulvomaan ja viuhumaan tornin väliköissä ja langoissa. Sähkökaapelit rupesivat resonoimaan ja samaan aikaan heilumaan. Tämä heiluminen aiheutti korkeuksissa kaikumaisia ruoskanääniä, sekä nosti ja laski heiluessaan äänenkorkeutta. Samalla piiskaava ääni kuulosti matkaavan poispäin joen toiselle puolle samalla hiljalleen vaimentuen. Vähän niinkuin dub-musiikin kaiku.
Mahtava ääni, mutta sitten tuulen huminassa ja ulvonnassa myös itse tornin runko rupesi hitaasti yltyen resonoimaan päästäen majasteetillisen bassohurinan, joka nousi ja laski tuulen mukana.
Tämä kaikki kesti sillä kertaa parin minuutin ajan, jonka jälkeen tuulen humina ja ulvonta hiipui hiljalleen aivan kuin levyn pois-feidauksessa. Sama hidas sammuminen tapahtui myös tornin resonoinnissa, jonka jälkeen palattiin äänimaisemassa tavalliseen syystuuliseen jättömaametsään.

Ylhäällä oli mennyt siis puuska sopivassa korkeudessa osuen piuhoihin ja rakenteisiin. Myöskään veden ropinaa ei tullut tuolla hetkellä päälle tai niskaan. Kännykkä oli kädessä äänittämässä osaa tästä hetkestä, mutta himassa ilmeni, että kyllä sitä tuulta riitti vielä maatasolle asti; humina ja ulvonta peittyy ikävästi puhelimen mikin diskanttiseen rätinään tuulessa tehden 'teoksen' kuuntelukelvottomaksi.

Tämä jätti kuitenkin poltteen äänittää kyseistä instrumenttia jotenkin. Olen jo miltei viikon pohtinut miten kyseisen ambienssin saisi vangittua jotenkin laadukkaasti nauhalle. Kyseessä oli kuitenkin täydellinen 'Avaruusromua' kama.
Haasteita tehtävässä piisaa. Käytössäni on Zoomin karvalakkimallinen äänitin, mutta laitteessa on tuulisuojuksesta huolimatta sama tuuliongelma, eli joutuessaan fyysisten ilmahiukkasten pommituksen kohteeksi laite äänittää rutinaa. Tietysti voisi yrittää äänittää sillä auton sisältä ovi tuulen alapuolelle auki, mutta tällöin ääni on todennäköisesti paljon vaimeampaa. Eräs kaveri sanoi, että jotkut äänittävät torneja laittamalla sen runkoa vasten stetoskoopin. Tästä mietin, että miten sen saisi järkevästi ohjattua zoomin mikkeihin. Mielessä kävi myös lätkämäisen piezo-mikin (käytetään usein kanteleen, banjon tai muiden mikitykseen ja vahvistukseen), mutta näissä kummassakin on yksi suuri ongelma; ne äänittäisivät vai tornin resonointia, mikä sinänsä on itsessäänkin mielenkiintoista, mutta tässä yhteydessä myös niiden linjojen humina, ulvonta ja delay piiskauksen yhteydessä ovat oleellinen osa äänimaisemaa.
Ja vielä lopuksi kelin pitäisi olla käytännössä sateeton, ettei sateen ropina ja hälyääni häiritsisi äänitystä. Ja sateettomia syys- ja talvimyrskyjä ei oikeastaan ole. Eli olosuhteiden pitäisi myös olla aika erikoislaatuiset. Paikka muutenkin on syrjäinen ja hivenen epämiellyttävä, eikä houkuttele ehkä pimeässä sademyrskyssä luokseen.

No, aikaa on odottaa. Ja mikäli tätä kirjoitusta lukee joku asianharrastaja kenttä-äänittäjä, niin pistä ihmeessä kommenttiosioon ajatuksia!

Pistän tähän loppuun muutamia kuvia alueessta ennen ja nyt: