The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.
Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.
Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.
Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.
69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen. Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.
Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.
Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.
Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty.
Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.
Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.
Kuukausi sitten postasin uskiskirppiksiltä löytyneistä levyistä ja lupasin ehkä palata niihin pariin muuhunkin, mitä laarista lähti mukaan. Itse asiassa palasinkin jo, Frank Pourcelin Concorde-levy oli samassa kasassa kuin Gérardin mainio folk-puolikas.
Nyt tullaan kolmanteen levyyn, joka kanneltaan lupaa joko hittiä tai hutia. George Gerdes on kadonnut historian hämäriin. Mies elää käsittääkseni edelleenkin ja on ollut paikallisesti aktiivinen, mutta kahta UA-majorlafkalle levytettyä pitkäsoittoa lukuunottamatta hänen tuotantoaan on löytynyt lähinnä 80-luvun uusfolk DIY-kokoelmilta. Gerdesisistä onkin sanottu, että hän pääsi tavallaan vahingossa luikahtamaan suurelle levy-yhtiölle kuumimman singer-songwriter aallon mukana. Ensilevy Obituary ei ole itselleni juuri tuttu, mutta tämä "jatko-osa" oli mukava yllätys.
Sen verran tiedän levynteon taustoista, että Gerdes matkusti äänittämään Nashvilleen ja levyllä soittaa kaupungin kivenkovia sessiomiehiä pilvin pimein. Musiikki ei ole kuitenkaan puhdasta kantria; sitä liipataan läheltä vain pari kertaa, vaan ehkä enemmän 70-luvun alun folkkia maustettuna amerikkalaisella musiikkiperinteellä.
Gerdesin biisejä ja ulosantia on verrattu Loudon Wainwrightiin ja käsittääkseni tällä tarkoitetaan kummankin musiikissa olevaa selkeästi humoristista viitettä. Huumoriahan voi myös repiä karkeistakin asioista. Kappaleet ovat läpi levyn 70-luvun alun laulajalauluntekijä laatua, mutta levyltä nousee jo kolmannella biisillä näppärän nerokas 'Sack of Woe'. Levyn nimikappale on oikeaa kantria ja kakkospuolen avaava 'Roll Me Over Jehovah' flirttailee rokin kanssa ja lienee syy, miksi levy on jatkanut todennäköisesti kuolinpesästä maallista matkaansa helluntailaisten kirppikselle. Kakkospuoli on muutenkin niin sanotusti laidbackisti rokkaavampi kuin paraatiposki. Mielikuviin nousevat Stones ja Steve Miller Band.
Tämäkin oli saanut kohtalokseen ns. cut-outin, eli ei ole kelvannut ostavalle yleisölle täysihintaisena. Käsittääkseni levyä löytyy enemmänkin tämän maan kirppislaareista, että ehkä tämä kirjoitus on jonkinlainen suositus. Kannestaan huolimatta, tai siitä johtuenkin hyvä levy.
Harvemmin, mutta silti joskus postuluukusta kolahtaa levyn arvostelukappale. Ja mikäs siinä, jos ne ovat ns. kunnollista musaa.
Matt Insane taiteilijanimen taakse kätkeytyy Matti Saine, joka on pitkänlinjan musiikkimies jo 80-luvulta asti. Bändeistä löytyy aikansa pienkulttisuosiossa olleita orkestereita Kauneudesta ja Terveydestä The Bratsiin. Ja niiden ylikin. Pääosassa kuitenkin punkki ja siitä johtuva räyhäkkä rock.
Tämä seiskatuumainen on Matin ns. soolouralta ja kuulemma järjestyksessään toinen. Punkki on vaihtunut kantriin. Singlen kaksi kappaletta uppoavat kyllä kyseiseen tyylilajiin, mutta eivät ole tietenkään mitään karitapiota (missä ei sinänsä olisi mitään vikaa), vaan suomalaiskarheaa luentaa aiheesta.
Nimibiisin karkumatka arvosalkkuineen on lainsuojatonta kantria myyttisimmillään (+ suomilisällä) ja kakkospuolen kerranta pitkätukkaisesta Alista trailerpark meininkiä. Vertailukohtia voi löytää Jolly Jumpersien kulmikkaasta kamasta kymmenen vuoden takaiseen Peitsamon ja Riston levyyn. Kun homma tehdään härmässä, lisätään kulttuuriomittuun tavaraan tietty yölinjat ja myyttiset hehkuvat pohjoiset taivaat. Eli tehdään hommat vähän paremmin tai ainakin lisällä, toisin kuin ehkä rekkabaarin nurkassa. Tuotantokin on sopivan karheaa.
Matt Insanen taustalla soittavat Kari Johansson (Boogie Machine, Phantom 409), Archie Putkinen ja JP Hautalampi (Cosmo Jones Beat Machine & Kohtalon käsine).
Koska kyseessä on kahden biisin sinkku, ei tästä nyt romaania saa kirjoitettua. Eli lyhyemmin: hyvä meno.
Muusa ja Ruusa kuuluu myös niihin "kadonneisiin" ja keräilijöiden metsästämiin levyihin, joiden alkuperäispainoksesta maksetaan rahasummia. Ja jonka Svart-records on uudelleenjulkaissut. Kuten myös Levyhyllyssä kauan sitten pyörähtäneen Eero Koivistoisen 'Valtakunta'-levyn. Levyjen säveltäjän lisäksi niitä yhdistää, että kummatkin on tehty runoilijoiden runoihin (Muusa ja Ruusa Kirsi Kunnaksen loruihin), sekä levyllä vierailevat laulajat; Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja Elias Mönkkönen salanimellä laulava Eero Raittinen.
Vuonna 1968 julkaistu Valtakunta oli yhdistelmä aikansa musiikkijuttuja, jotka nivottiin yhteen valituilla runolyriikoilla, vaikka olihan siinä seassa myös selkeätä yhteiskuntakritiikkiä. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin Muusa ja Ruusa taas on lastenlevy. Tai siis aikansa lastenlevy. Musiikillisesti albumi sisältää laulelmia, solistien laulamia eri tyyppisiä lauluja, jazzia, bluessia, hillbilly-menoa (Loirin laulama lastenlevyjen pakollinen kumulatiivinen kappale; tällä kertaa 'Jussin talo'). Oma aikansa kuva on levyllä soivat syntetisaattorit/äänilähteet; vastikään edesmenneen Erkki Kurenniemen DIMI-syntetisaattori ja EMS VCS3 (Putney), joilla pöristetään robottiripulia, auton surinaa ja 'Sammakkokeittoa'. Huilut ja puhaltimet soivat, ääninauhat pyörivät ja välillä Kunnaksen lyriikoissa/runoissa liikutaan alueilla, joita ei nykylastenmusiikissa käsitellä. Kuten tehosteiden värittämässä 'Herra Pii Poo'-kappaleessa, jossa herra noita jäi junan alle - ja kuoli myöhemmin.
Levyn sisältö kuulostaa näin ylöskirjoitettuna aikamoiselta sillisalaatilta ja sellainen se onkin. Vielä, kun tähän lisätään selkeä ja pelkäämätön kokeellisuus, on ymmärrettävää ettei tästä tullut Mörköoopperan tyylistä sukupolvikokemusta. Selkeintä perinteistä lastenlaulukamaa levyllä tarjoavat Seija Simolan Taina-tyttären laulamat 'Jansmakko erikois' ja 'Mistä on pienet pojat tehty?'. Kotosalla istuva (kaiken kuullut..) lapsiraati on ehkä pari vuotta kohdeyleisöä vanhenpaa, mutta antoi levylle osittain hyväksyvät arvosanat. Tunteissa liikutaan vuoristorataa.
Eero Koivostoinen opiskeli tähän aikaan Berkleyssä säveltämistä ja musiikkia ja levyn sävelmät voi nähdä jonkinlaisina tutkielmina eri tyylilajeista. Koivistoinen julkaisi tämän jälkeen monta muutakin edelleen kulttimaineessa olevaa albumia. Svart teki uudelleenjulkaisun kohdalla taas kerran huolellista työtä metsästäen WSOY:n arkistoista alkuperäiset nauhat, jotka putsattiin. Niin ja tietysti samalla taas kulttuuriteon.
Music From Big Pink heiluu yleensä kaikissa alan lehdissä ynnä muissa "tärkeimpien albumeiden" tai 60-luvun parhaiden levyjen joukossa. Se on nauttinut ilmestymisestään lähtien suurta suosiota erityisesti muusikkojen keskuudessa, jotka yleensä ylistävät sitä kilvan. Eric Clapton omien sanojensa mukaan muutti täysin musiikkinsa ja soittonsa suuntaa kuultuaan levyn ja soittihan kotoinen Wigwamikin The Bandin biisejä keikoillaan. Tai oikeastaan bändi kuulosti The Bandilta.
Henkilökohtaisesti en ole aikaisemmin päässyt oikein sisään yhtyeeseen tai tähän levyyn, vaikka tämän cd-reissue on löytynyt ainakin kymmenen vuotta hyllystä. Ajattelin taas testata oman muusikkouden ja keski-ikäisyyden tason antamalla tälle uuden mahdollisuuden ja hyvinhän siinä kävi.
Levy oli kanttaan myöten jonkinlainen antiteesi aikansa psykedeliaa ja jamirokkia vastaan, jotka perustuivat kovaan volyymiin ja instrumenttitaituruuden esittelyyn. Kannesta on vastuussa itse Bob Dylan, jonka omassa Self Potrait-levyssä on herran vastaavan tyylistä maalaustaidetta. Kaikki tietävät, ettei Dylanin ja Bandin yhteiset asiat olleet tässä: orkesteri oli 1966 hänen taustabändinään ja levylle nimensä antaneessa Woodstockissa sijainneessa Big Pink-kommuunitalon kellarissa äänitettiin heidän yhteiset The Basement Tapesit, jotka julkaistiin 1975. Tämä levy tehtiin nimestään huolimatta kuitenkin studioissa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Dylan on myös osittain tai täysin vastuussa kolmesta levyllä olevasta biisistä.
Elikkäs se ajastaan poikkeava ja uraa uurtava linjaus The Bandin levyllä on, että se oli eräänlainen paluu perusasioihin. Ei ihmeellisiä kokeiluja, pitkitettyjä sooloja tai temppuilua, vaan hyvin tehtyjä yksinkertaisia biisejä. Eräällä tavalla roots-rockkia, mutta ei sitten kuitenkaan.
Levyn ja yhtyeen biisit nimittäin sulattelevat sisälleen aikamoisen määrän tuon ajan musavaikutteita: rokkia, folkkia, kantria sekä myös soulia. Soitto on rouheaa, mutta myös selvästi taitavaa, kuten paljon käytetyt stemmat. Yhtyeen neljä eri jäsentä laulaa päävokaaleja, mutta homma pysyy silti kasassa. Jokainen on omanlaisensa, mutta samanlainen. Ehkä jotain kokeilevaakin levyllä on Garth Hudsonin kosketinten ja syntikoiden muodossa. Brittiläinen The Charlatans luotti hänen maukkaaseen kosketintyyliinsä kopioiden sen soundit vuoden 1995 roots-henkiselle levylleen.
Levy ei ollut mikään järjettömän suuri kaupallinen menestys, vaikka myi ihan kohtuullisesti. Siltä irrotettu The Weight oli pikkuhitti Yhdysvaltain lisäksi bändin alkuperäisessä kotimaassaan Kanadassa ja Englannissa, mutta seuraavan vuoden Woodstockin keikka ja biisin mukana olo Easy Rider elokuvassa nostivat yhtyeen seuraavalla levyllä kaupalliseen ykkössarjaan.
Kuukauden alussa kirjoittelin Grateful Deadin 'Workinman's Dead' levystä ja sen kantrirokin yhteydessä mainitsin nimen Gram Parsons. Hänen ystäviensä suorittama Parsonsin testamentin tahtoa kunnioittanut tapahtumasarja ruumiinryöstöineen ja polttohautausyrityksineen Joshua Treen autiomaassa on tapahtumana yksi rockin hämärimpiä episodeja. Eikä miehen maan päällinen polkukaan ollut mikään tavanomaisin.
Äärimmäisen rikkaaseen, mutta rikkinäiseen itärannikon perheeseen syntynyt Parsons muutti Kaliforniaan ja liittyi alkuvuonna 1968 suosittuun The Byrds-yhtyeeseen. Vain noin puolen vuoden ajan yhtyeen riveissä ollut Parsons vaikutti kuitenkin rajusti yhtyeen musiikilliseen suuntaa ja oli päävastuussa ensimmäisestä psykedeliaa ja kantria yhdistelleestä levystä 'Sweetheart of the Rodeo:sta'. Levy floppasi myynnillisesti ja Gram sai kenkää ollessaan suostumatta lähtemään kiertueelle rotuerottelua harjoittavaan Etelä-Afrikkaan. Todellinen syy tuohon aikaan Englannissa oleskelleelle Parsonsille lieni kuitenkin tutustuminen ja tiivis hengailu The Rolling Stones-yhtyeen kanssa, joka onkin sitten taas toinen tarina.
Chris Hillman, joka oli yhdessä Roger McGuinnin antanut kenkää Parsonsille lähti saman vuoden lopussa itsekin yhtyeestä ja otti taas yhteyttä Parsonsiin. Miehet perustivat The Flying Burrito Brothersin, joka omi kantrimusiikin lisäksi tyylisuunnan korean pukeutumisen, lisäten siihen paljetteja ja kimalteita. Apua saatiin yhtyeen ympärillä pyörineiltä Kalifornian bändäri-kuningattarilta. Bändi oli skenessä kuuminta hottia, mutta taloudellinen menestys jäi sitten seuraajille. The Gilded Palace of Sin nousi vaatimattomalle listasijalle #164.
Sweetheartin ja The Gilded Palace of Sin:in julkaisujen välillä kului aikaa vain alle puoli vuotta. Yhtye otti nimensä Parsonsin kanssa samaan aikaan itärannikolla toimineelta, mutta levyttämättömältä yhtyeeltä. Levyttämään lähdettiin Hillmanin ja Parsonin lisäksi basisti Chris Ethridgen kanssa. Rumpalia yhtyeellä ei ollut, vaan levyllä soittelee neljä eri ukkoa. Tärkein mauste oli kuitenkin pedal-steeliä tyylikkäästi ja yllättävästi soittava "Sneaky" Pete Kleinow, jonka kuljetukset ja välillä särötetty liukukitara antavat oikeutta Parsonsin lanseeraamalle termille "American Cosmic Music", eli psykedeelisten vaikutteiden yhdistämiselle kantriin ja folkkiin.
Burrito Brothersien debyytti on itse asiassa taas malliesimerkki omista kuuntelutottumuksista, jotka muuttuvat, tai lavenevat ikää myöten. CD on lojunut hyllyssä kymmenisen vuotta silloin tällöin kuunneltuna. Minään sysipaskana en levyä missään vaiheessa pitänyt, mutten kyllä hirveästi innostunutkaan. Myös "kosmiset vaikutteet" ihmetyttivät, tai siis hämyilyn puute. Mutta se onkin ympätty tähän pakettiin tyylikkäästi ja pienin maustein. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että on itse tullut tässä vuoden parin aikana soitettua kantria ja lap-steeliä. Näinhän se maailma pyörii..
Levyn avaava 'Christine's Tune' on tyylipuhdas up-beat kantri Kleinowin laulavan steel-kitaran kanssa. Noin minuutin kohdalla pärähtää kissalautaan hetkeksi fuzz-särö ja sama toistetaan vähän myöhemmin laulajien varoitellessa kyseisestä mimmistä, joka on itse paholainen naisen vaatteissa. Loppu menee taas steel-säröillä. Seuraavan biisin jälkeen tulee pari coveria, jotka oli paria vuotta aiemmin olleet hittejä Aretha Franklinin ja James Carrin laulamia. Brothers sekoitteli siis tässäkin tyylejä keskenään, eli soul-lauluja kantriksi. Levy matkailee pedal-steelin säestämänä loppuun saakka, jolloin viimeisenä biisinä tuleva 'Hippie Boy' on tyylillisesti oikeastaan levyn ainoa kupru. Koko ajan ollaan oikeastaan aika perinteisen kantrin äärellä, jota maustetaan välillä kertosäkeessä fuzz-kitaralla. Mitään jami-meininkiä ei myöskään ole, vaan kappaleet nakutetaan alusta loppuun, kuin baarin nurkassa. Välillä tulee hieno bridge, tai muu vähäeleinen sovituskikka.
Niinhän siinä sitten kävi, että 1969 The Gilded Palace of Sin oli liian kantria soitettavaksi rokkiasemilla ja liian rokkia soitettavaksi kantriasemilla. Seuraava levy 'Burrito Deluxe' oli askel enemmän kohti rokkia, mutta sama juttu. Gram Parsons jätti yhtyeen sen jälkeen ja Hillman jäi itse kannattelemaan bändiä. Parsonsin myöhemmistä vaiheista on kirjoitettu täälläkin Rockin apumiehissä. Pitkää saagaa siitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän kuoli Joshua Treessä olevassa motellissa viinan ja huumeiden yliannostukseen vain 26-vuotiaana vuonna 1973. Silloin jo Eaglesin kaltaiset toiset LA-kantrirockkarit nauttivat nousevasta suosiosta.
Grateful Deadin neljäs studioalbumi oli pitkään yhtyeen suurin (ja seuraajansa kanssa pitkään ainoa taloudellinen) menestys, sekä jälkiviisaasti yksi 60-luvun yhtyeitten albumeista, jotka muokkasivat myöhempää populaarimusiikkia.
Voisi jopa väittää, että Workinman's Dead on yhtä vaikuttanut albumi, kuin suuremmin myynyt Beatles-yhtye ja sen kaksi viimeistä albumia 'Abbey Road' ja 'Let it Be', jotka muokkasivat rock- ja pop-musiikkia 70-luvulla.
Americana on termi, joka nousi esiin 90-2000-luvulla vaikuttaneiden yhtyeitten toimesta, jotka nostivat amerikkalaisen junttimusiikin muotipartaisten ihmisten tietoisuuteen. Taas uudemman kerran.
Ihan yksin GD ei tätä tehnyt tai keksinyt, vaan suurimman pioneerityön teki The Byrds-yhtye, joka yhdisteli kantria ja rokkia, etenkin Sweetheart of the Rodeo-levyllä. + ne akustisen kitaran kanssa liikkuvat Stephen Stillsin ja Neil Youngin tyyliset laulajat, jotka uskalsivat ottaa ihan kantriakin repertuaariinsa - toki omalla kulmallaan. Gram Parsons nimitti uutta musiikkityyliä, johon sisältyi hippusellinen juuri ohi menneen psykedelian häntää "kosmiseksi kantriksi".
Grateful Deadin edelliset albumit jäivät lopulta yhtyeen kokeellisen vaiheen viimeisiksi, eikä niille linjoille enää lähdetty ikinä. Edeltävä Live/Dead näytti tuplalevyllisen yhtyeen live-jamittelua, Aoxamoxoa ja etenkin sitä edeltänyt Anthem of the Sun "valkoisine kohinoineen" olivat kunnianhimoisia sillisalaatteja, jotka eivät kuitenkaan myyneet juuri yhtään. Tämä siitä huolimatta, että yhtye oli alunperin Friscon-skenen pääbändi ja suunnannäyttäjä. Dead oli mukana kahdella 60-luvun ikonisella festarilla, Montereylla ja Woodstockissa, mutta poiketen lähes kaikista muista esiintyjistä, festarit eivät toimineet ponnistuslautana suursuosioon. Kovan livebändin maineessa ollut yhtye ns. mokasi hetkensä - toki Montereyssä ollut slotti kamojaan piesseiden The Who:n ja Jimi Hendrix Experiencen välissä ei ollut mikään herkullinen. Woodstockissa taas lava lähti tuulessa liikkeelle ja kitaravahvistimet huudattivat ilmavoimien radiosignaaleja.
Uutta levyä suunnitellessa Jerry Garcia sanoi, että siitä voisi tehdä työmiehen version Grateful Deadista. Duunari ja tavis jenkeissä kuunteli ja kuuntelee yhä kantria. Yksinkertaista, riisuttua ja kappalevetoista. Tällaista tulikin ja seuraaja American Beatyyn verrattuna biisimateriaali on vahvaa. Jos edellisillä levyillä studiota käytettiin "instrumenttina" ja siellä suorastaan asuttiin (ja maksettiin tässä vaiheessa studioajan velkoja), Workinman's Dead nauhoitettiin yhdeksässä päivässä. Biisimateriaali on pari poikkeusta lukuunottamatta kaksikko Garcia-Hunterin kynästä. Mitään turhia plimputteluja levyllä ei ole (ne säästettiin keikoille), vaan soitto palvelee muotoa. Ainoa erikoisuus on tässä vaiheessa kahdella rumpalilla operoineen bändin tuplakannuttelu. Tai siis kilkuttelu. Yhtyehän oli tässä vaiheessa lavalla kuusi- tai seitsemän miehinen ja naisinen. Uutta oli myös yhtyeelle lauluharmonioiden käyttö.
Levyn avaa sittemmin ikoniseksi muodostunut aikaansa kommentoiva 'Uncle John's Band', joka julkaistiin myös heikosti menestyneenä singlenä. Albumin saadessa tuulta siipiensä alle, sen versiota biisistä soitettiin radiokanavilla huomattavasti enemmän. Samanlaista aikansa kommentointia sisältyy myös levyn ränttätänttään, eli 'New Speedway Boogie'-kappaleeseen. Dead soitti myös Altamontin pahamaineisella festivaalilla, josta nyt on kirjoitettu ihan tarpeeksi. Yhtyeen "Ringo", eli Pigpen laulaa Hunterin säveltämän 'Easy Wind' kappaleen. Koskettimista vastasi levytyksillä ja keikoilla tässä vaiheessa Tom Constanten, vaikka Pigpenin nimi lukee myös levyllä. Koko levy kestää 36-minuuttia ja sen kuuntelee mielusti uudestaan ja uudestaan.
Grateful Deadin vertaaminen taloudelliseen menestykseen on vähän hassua, mutta sehän piti yhtyeen keikkapyörät pyörimässä. Legendan mukaan nimittäin roudarit ja muut avustajat saivat kiertueilla miltei samaa palkkaa, kuin soittajat, joten tietynlaisesta intiaanileiristähän tässä oli kyse. Levy nousi Top-30 ja vuonna 1974 siitä annettiin yhtyeelle kultalevy. Seuraaja American Beaty menestyi myös, mutta sitten bändi taas vaipui marginaaliin. Puurtaminen palkittiin 80-luvulla, jolloin siitä tuli nelikymppisten juppien viikonloppumuistelojen aihe ja yhtye sai ainoan suuren hittinsä vasta vuonna 1987, kaksikymmentä vuotta ensilevytyksensä jälkeen.
Vaikka yllä lukee vuosilukuna 1984, tämä levy on äänitetty vuosina 1971-73, yritetty julkaista vuonna 74, hyllytetty ja saatu ulos vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Artisti tuli vastaan, kun ostin tuon uusimman Uncut-lehden, jonka mukana tulevassa cd-levyssä on miehen biisi.
Bob Carpenterin 'Silent Passage' on yksi levyteollisuuden lukemattomista 'kadonneista levyistä'. Sen julkaisu lykkääntyi ja estyi sopimusteknisistä syistä, vaikka sen tuotantoarvot olivat kohdillaan, hyvät sessiosoittajat ja taustoja laulaa muun muassa Emmylou Harris. Carpenterilla itsellään on raspinen ääni, joka kuulostaa omaltaan. Ehkä levy ei olisi poikinut aivan jättimäistä menestystä, mutta kyllä tälle olisi tilaa löytynyt 70-luvun puolessa välissä.
Carpenter oli kanadalainen monen muun 70-luvun mielenkiintoisen folkkarin tavoin. Hänet huomioitiin vuoden 1970 Rollin Stone-lehdessä jossa hän ilmoitti alkavansa levyttää Warnerin Repriselle. Levyn tuotanto on aikansa hyvään tyyliin hyvin riisuttua, orkestraatioita on vain hillitysti. Pääosassa Carpenterin erakoituneet laulut, akustiset kitarat ja hienovarainen bändikomppaus. Tähän vähän päälle viulua, urkuja ja pedal-steeliä. Kyllä te tiedätte. Kappaleissa on juuri niitä hienovaraisia koukkuja, jotka tekevät tästä kamasta niin salakavalasti tarttuvaa ja samalla kuuntelua kestävää. Harvoinhan näissä singer-songwriter jutuissa mitään alimman yhteisen nimittäjän yhteislaulua on. Levy kuljeskelee hienovaraisesti folkin ja kantrin välimaastossa ja sen yleisilme on hivenen melankolinen. Mutta sehän kuuluu kantrin kuvaan.
Levyn kohtaloksi koitui siis sopimustekniset kiistat joiden selvittyä laulaja-lauluntekijäkama oli jo poissa muodista ja painetut levyt hävitettiin. Carpenter teki vielä 70-luvun lopussa demoäänityksiä, mutta levy jäi aikanaan julkaisematta. 80-luvun puolessa välissä pieni kanadalainen yhtiö kuitenkin julkaisi sen ja artisti pyydettiin useille alan pikkufestareille, joilla vastaanotto oli positiivinen. Tässä vaiheessa elämää oli kuitenkin kulunut kymmenen vuotta ja Carpenterin musiikintekointo oli hiipunut samaan aikaan löytyneen buddhalaisen uskon myötä. Hän omisti viimeiset kymmenen vuotta elämästään sille ja saatuaan vuonna 1995 aivosyöpä-diagnoosin hän vietti loppuaikansa munkkina luostarissa. Saman vuoden lopulla hän kuoli.
Nykyään, kun markkinointi ja musiikki on pirstoutunut jo liiankin pieniksi palasiksi, unohtuu kuinka takavuosina audiota markkinoitiin ja leimailtiin vahvasti lokaatioitensa mukaan.
Seattle-yhtyeet ovat ehkä viimeinen suora johonkin kaupunkilokaatioon sijoitettu 'aalto', mutta tälläisten lisäksi musiikkia niputettiin pelkkien maidenkin mukaan. 80-luvulla käytiin ainakin Ausseissa ja Irlannissa. Tätä tietysti edesauttoi usein kyseisestä maasta jättisuosioon ponnistanut yhtye, joka Waterboysien tapauksessa on tietysti U2. Irlantilainen pop- rock- ja kansanmusiikki olivat erittäin kovassa huudossa ja lähes kaikkiin sieltä tuleviin artisteihin suhtauduttiin melkeimpä elämää suuremmin ja kaikilla heistä piisasi niin sanottua asiaa ja sanomaa.
The Waterboys perustettiin 1983 ja sen musiikki oli aluksi lähempänä rockkia. Yhtyeen ensimmäiset levytykset toivat lämppäripaikan muun muassa U2:sen kiertueella, mikä edesauttoi tietysti uraa. Vuosien 86-88 välillä äänitetty Fisherman's Blues vei yhtyeen musiikkia rokin puolelta enemmän folk-musiikin suuntaan, mikä ei kaikkia aikalaisia miellyttänyt. Nykyisin levy on kaikin puolin tunnustettu klassikko ja ilmestyi omaankin kuunteluun juuri tällä statuksella.
Levyn avaava nimikappale pamauttaa heti kehiin mistä on kyse. Jos Dylanin 'Desire' ja sitä seurannut 'Rolling Thunder Revue' toimivat folkin ja folk-rockin kohdalla jonkinlaisena esimakuna tulevalle punk-musiikille, 'Fisherman's Blues' jatkaa hommaa sitten punkin jälkeen vuodelta 1988. Kappaleet ovat yksinkertaisia, mandoliini sahaa melodiaa ja viulu valittaa . Mike Scottin hivenen raspinen ääni on karismaattinen, vaikka tuo ikäviä mielleyhtymiä Bonon ääneen. Monet biisit perustuvat vain parin yksinkertaisen riffin toistoon, mutta sitten taas kappaleet 'Stange Boat'in tyyliin tuovat mieleen Tom Waitsin. Van Morrisonilta versioidaan 'Sweet Thing' ja Scott huudahtelee kappaleiden väliin. Muutama kantri-ralli ja 'When We Will Be Marry' tyylisiä irkkusäveliä ja lopussa 'Stolen Child'in Yeatsin runoon sävelletty draama.
Waterboysien kokoonpano oli suuri ja toimi varmasti esikuvana muiden aikalaistensa tavoin monille tässäkin maassa pyörineille 'irkkumusiikkibändeille'. Yksi tälläinen löytyi kaveripiiristäkin, jossa oli mukana viulua, maniskaa, kitaroita ja bassoa ja rumpuja. Yhtä kaikki 90-luvulle tultaessa Waterboys lopetti toimintansa kymmeneksi vuodeksi, eikä tälläiselle näin luomulle folkille ollut pitkään aikaan tilausta.
Cameon debyytti 'Keskellä selkää' oli yllättävä kadonnut suomalainen 70-luvun klassikko, jota käsiteltiin tässä blogissa pari vuotta sitten. Nyt sain levymessuilta käsiini yhtyeen viimeiseksi jääneen kakkoslevyn 'Kaupan'.
Cameota nimitettiin suomen Simon & Gartfunkeliksi kaksikon lauluharmonioiden sekä yksinkertaisten, mutta polveilevien kappaleidensa takia. Siinä missä ykköslevy yhdisteli tähän vielä ilmestymisvuotensa 'edistyksellisiä' elementtejä Upi Sorvalin soittamien "Nuclear Nightclub" fillien ja Esa Kotilaisen jousi- ja moog-synan muodossa, Kaupan on tässä mielessä riisutumpi.
Paul Simon hiipii kieltämättä mieleen sellaisten kappaleiden kohdalla, missä on selkeää rytmillistä afrikkalais- tai maailmanmusiikkivaikutusta. Tosin 'Graseland' ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Mukana on myös pakollinen reggae ja niin edelleen, mutta tämäkin on soitettu täysin akustisilla soittimilla. Muuten musiikki on 70-luvun lopun folkkia ja bluegrassia Vanhan isännän ja Pihasoittajien hengessä. Ehkä enemmän kuitenkin puhtaaseen pop-musiikkiin päin kallellaan olevaa. Lähtökohtana näyttääkin olleen täyspuhdas popfolk-levy. Uutta aaltoa ei tältä levyltä löydy, vaan kaksi leveälahkeisissa lahkeissa olevaa puolikaljua viiksiniekkaa.
Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että 'Kaupan' olisi tylsä levy. Päinvastoin, se on oikein hyvä kokonaisuus aikansa pitkäsoittojen hengessä, jonka hankkiminen kannattaa. Cd- tai Spotify-versiota levystä ei ole, joten fyysinen vinyyli on ainoa mahdollisuus. Levyä painettiin aikanaan kohtuullisesti, joten Helsingin levydivareista levyä löytyy usein (kannattaa ensin hommata se debyytti) ja ihan edullisestikin.
Cameon levyt julkaisi Hi-Hat, joka oli pääosin Finnlevyjen omistuksessa ja perustettiin 1975 kilpailemaan samoista apajista Love-recordsin kanssa. Toiminta loppui periaatteessa samoihin aikoihin, kun Lovekin kaatui, tosin Hi-Hatin logoa näkyi myöhemmin erinäisissä Finnlevyjen sinkuissa. Mutta tason tae se ei enää ollut.
Kesät ja automatkat tulee kuunneltua yleensä pääsääntöisesti Radio Suomea, jonka iskelmän seassa kuulee toisinaan jonkun soittolistalle nostetun tuoreen tai jopa kryptisen kappaleen. First Aid Kitin 'Wolf' on yksi näistä biiseistä.
Yksittäisenä biisinä se ei pääse ihan samanlaisiin tuoreisiin oikeuksiinsa, kuin siellä puuduttavien maakuntalähetysten seassa, mutta ihan hieno biisihän tämä on.
Joulukuun alussa Tavastiallakin vieraillut ruotsalaissiskosten duo heilauttaa hipsteri-viisaria aika pahasti laitaan, mutta mikäs tässä. Kappale on jylhän kaunis, eikä patetian rajamailla hoippuvaa intiaani/luonnonmystiikkaa voi näinä aikoina olla ikinä liikaa. Toki myös hyvin puunatun ruotsalaisen kuuloinen, eikä Castanedassaan samaan tapaan rujo, kuin vaikka Asan uusi 'Loveen lankeus'.
Pitää aina muistuttaa trüe-musiikkidiggareille, että jos jostain syystä ajaa Kotkan ohi (tai jos vielä ihmeellisempää; on käymässä kaupungissa varta vasten), kannattaa käydä joko keskustan Pomp-levydivarissa (only cash) tai Karhulan osto- ja myyntiliikkeessä. Näistä jälkimmäinen ei ole varsinaisesti peruslevydivari, vaan vanhan ajan osto- ja myyntiliike kirjoineen ja huonekaluineen, mutta aina kun siellä kerran kesässä käy, hyllystä löytyy jotain mielenkiinoista.
Pienet miehet oli helsinkiläinen yhtye, joka toimi vuosien 87-91 välillä lopettaen sisäisiin ristiriitoihin ja rumpali Jäky Järnfeldtin tinnitukseen. Yhtye aktivoitui vielä uudelleen hetkeksi vuonna 2006 ja julkaisi kolmannen levynsä.
Oma muistikuva yhtyeestä on aikanaan radiossa jonkun verran soinut '5 laiskaa auringossa', mikä löytyy myös tältä levyltä. Sen laid-back fiilis ja hoilotus jätti positiivisen mielikuvan. Vielä mielenkiintoisempi oli vuoden 1990 singlen kääntöpuoli 'Kuningas', jonka naurava wah-wah-kitara jäi mieleen. Sen jälkeen en biisiä olekaan kuullut. Ehkä pitäisi nyt kesällä soittaa Radio Suomen 'Kadonneen levyn metsästäjiin'?
Pienten miesten debyytin julkaisi Lasse Norreksen ja Dingon perustama Bang Trax. Kohtuullisesta radiosoitosta huolimatta yhtye ei lyönyt itseään suuremmin läpi. 5 laiskaa auringosta löytyy nykyään youtubesta ja valitettavasti aika ei ole kohdellut sitä kolhuitta. Biisi on omakohtaisessa kerronnassaan pateettisen kiusallinen ja sama vaivaa Pienten miesten esikoislevyä kokonaisuudessaankin. Biisit ovat pääosin kitaristi Huhtasen, sanoitukset Järnfeldtin. Biisit hoippuvat siinä kiinnostavan ja yhdentekevän välillä, sanoitukset ovat enemmän tai vähemmän pateettisia. Ehkä vuonna 1989 tämä oli maan tapa, mutta ei nykyisin. Levystä tulee suoraan sanoen mieleen köyhän miehen Kolmas nainen, enkä pidä Kolmannesta naisesta.
Yhtyettä kutsuttiin aikanaan myös 'Suomen Grateful Deadiksi', mutta tämä ensilevy ei lunasta määrettä huolimatta akustisuudesta ja pienimuotoisesta plimputtelusta. Odotankin mielenkiinnolla mikäli jossain vaiheessa törmään yhtyeen kakkoslevyyn. Sen on oltava parempi, kuin tämä hienoinen pettymys.
Jackson Browne oli 70-luvun ja miksei jo 60-luvun amerikkalainen kultapoika. Lapsenkasvoinen alunperin folk-laulaja pyöri etsimässä suosiota ensin jo hiipuvassa New Yorkin Greenwich Villagessa, jolloin tutustui myös kaupungin Warholin jengiin. Brownen kappaleita kuullaan muun muassa Nicon ensimmäisellä sooloalbumilla (Browne oli myös hetken Nicon poikaystävä). Tien noustessa pystyyn itärannikolla, mies muutti länsirannikolle Los Angelesiin, jonka legendaarisen Troubadour-klubin vakijäsenistöön hän kuului, lukuisten muiden tulevaisuuden länsirannikon folk-tähtien kanssa.
Browne sai levytyssopimuksen ja ensilevy nousikin jättimenestykseksi. Brownen biisejä hittasivat muutkin, kuuluisimpana tietysti kamala, mutta eeppinen Eagles 'Take it Easy' kappaleen kanssa.
Running on Empty oli Brownen viides levy. Jos Browne on/oli pahimmillaan 70-luvun puolenvälin puuterinenäistä keskitien folk/country-rockkia, oli miehellä kuitenkin särmää verrattuna esimerkiksi tuohon aikaisemmin mainittuun Eaglesiin (tekee ristinmerkin). Levy on myös konseptiltaan aika jännittävä ja poikkeava.
Running on Empty on nimittäin äänitetty Brownen kiertueella ja sisältää yksinäisiä akustisia hotellihuoneäänityksiä, takahuone-jameja, live-vetoja ja jopa kiertuebussissa äänitettyjä biisejä. Kappaleita yhdistää niiden teema kiertämisestä ja sen tyhjyydestä. Nimibiisi kuulostaakin eeppiseltä ja mukana on tietenkin myös laulu aikansa suosikkihuumeelle kokaiinille. Poikkeavaa aikansa livelevyihin verrattuna oli myös se, että levyn kaikki kappaleet ovat aikaisemmin levyttämättömiä. Siis Brownen toimesta. Voisi siis sanoa, että levy on lähtökohdiltaan melko rohkea.
Brownen suurbändi tuo kieltämättä mieleen toisen aikalaisensa E Street Bandin. Kummankin musiikissa on mukana popöösiä mahtipontisuutta, mutta samalla myös jotain sympaattista. Pomon eduksi on kuitenkin sanottava, että hänellä on sielukkaampi lauluääni. Toisaalta Browne on uransa aikana ollut suorasanaisemmin mukana poliittisessa aktivismissa. Mutta levyjä miehet ovat myyneet.
Mihin helvetin vertailukorttisarjaan tässä eksyttiin? Running on Empty on kaikessa 70-luvun loppupuolen pöhöttyneisyydessään tai siitä huolimatta pätevä levy. Jos Pomot, Rollin Thunder Revuet, Dennis Wilsonit ja muut putoavat, kannattaa kokeilla Running on Emptyä.
En ihan heti keksi mikä levy olisi parempaa taustamusiikkia tälläisen krapulaisen vappuaamun taustamusiikiksi.
70-luvun puoliväli oli Niilo Nuorelle taiteellisesti kovaa aikaa. Younghan oli malliesimerkki 60-luvun lopun hipistä, joka olikin yhtäkkiä 70-luvun alussa täysi huumespurgu. Kavereita lakosi hotellihuoneisiin ja tien päälle. Huolimatta erittäin pulverisista ja alkoholisoituneista elintavoista tältä ajalta on todisteena yksi miehen hienoimpien levyjen suora.
Samana vuonna julkaistiin myös vielä keskeneräisemmän ja raaemman kuuloinen 'Tonight's the Night'. Samaa haahuilua ja ulinaa jatketaan myös tällä Malibun Zuma Beachin mukaan nimetyllä levyllä (Young asui tuohon aikaan siellä). Itse asiassa nämä levyt ovat Neil Youngia pahimmillaan ja parhaimmillaan, enkä suosittelisi niitä aloituslevyiksi mieheen tutustumiseen.
Mutta niille, kenelle Youngin ja Crazy Horsesin puolivillainen hard-rockkailu ja akustiset balladit toimivat, tämä on sitä itseään.
Kari Peitsamo ja Ankkuli nimen alla julkaistu ensimmäinen albumi pitää sisällään vain yhden 'Ankkulin' soittaman kappaleen. Loput ovat Juicen taustamiehistön säestämiä. Itse levykin tehtiin Juicen levytyksen ylimääräisellä ajalla. Jos Leskisen meriitit suomi-rockin alalla ovat noin muutenkin jokseenkin merkittävät, on tämä uuden nuoren artistin mesenointi yksi miehen hienoimpia tekoja.
Peitsamo läväytti ensi-singlellään yllätys-hitin (miehen ainoa oikea sellainen). 'Kauppaopiston naiset' on edelleen kaikkien bile-bändien vakio-ohjelmistoa, jota voidaan tanssia käsilaukut tanssilattian reunalla odottaen. Eikä siinä mitään.
Mutta kyllä ne levyn parhaat biisit löytyvät aloitusbiisin jälkeen. Mistään varsinaisesta teema-albumista ei ole kyse, mutta levyn punainen lankana voi pitää sarjakuvia ahmivan mielikuvitusmaailmassa elävän rillipään omalaatuisia ajatuksia. Milloin Miss Universumista, milloin Tintistä tai Ahmed Ahneesta. Samaan aikaan totaalisen naivia ja älykästä. Lopullista Totuutta. Mies läväyttää levyn loppupuolella myös jylhän komean 'Kuolleiden kaupungin'. Eikä sekään lopulta poikkea levyn yleisestä linjasta.
Gun Club oli Jeffrey Lee Piercen Los Angelesista ponnistanut yhtye, joka nautti koko olemassa olonsa ajan vankkaa kulttisuosiota. Alunperin LA'n Blondie-fanclubin presidenttinä toiminut Pierce alati vaihtuvan miehistönsä kanssa loihti esiin sydäntä polttavaa rokkabilly-blues-voodoo-punkkia. Piercen hivenen nuotin vieressä viihtyvä laulu tuo musiikkiin oman särmänsä. Miamin tuottajana toimi Blondien Chris Stein ja taustalaluja hoitaa levyllä D.H. Laurence Jr. pseudonyymin takaa Debbie Harry. Esikoislevy räjäytti villiydellään potin, mutta Miami taas on aavemaisempi.
Päihteiden runsas käyttö sekä bändin hajottaminen ja loputon uudelleen kasaaminen rikkoi levytys- ja esiintymistahtia. Jeffrey Lee Pierce kuului Johnny Thunders-koulukuntaan, joka oli vakaasti sitä mieltä, että taiteilijan tulee polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Homma onnistui viimein vuonna 1996.
Koska kuvaaminen oli keikan aikana kielletty, käytän härskisti yhtyeen sivustolta löytyvää promokuvaa.
Olen myöhäissyntyinen Wilco-fani. Olin toki Doc Martens-aikana kuullut nimen Uncle Tupelo, mutta bändi tuli ihan väärästä maasta ja soitti hylkimisreaktiota aiheuttavaa kantria. Sen perilliseen Wilcoon törmäsin myöhemmin sivulauseissa ja Yankee Hotel Foxtrot hehkutuksessa. En ottanut hommasta selvää, ennenkuin puolivahingossa hankin A Ghost is Born levyn. Se soikin sitten autostereoissa koko kesän.
Jostain ihmeen syystä en ole myöskään viitsinyt hankkia kahta viimeisintä levyä, mikä keikalla aiheutti tuntemattomia biisejä. Tuntemattomia hyviä biisejä.
Jossain on kuvailtu Wilcon musiikkia Beatlesin ja Neu!:n sekoitukseksi. Ei mitenkään tuulesta temmattu vertaus. Peruskantriksi kun yhtyettä ei oikein voi sanoa. Itse namedroppaisin vielä Faustin, koska sen verran paholaisen kanssa sopimuksen tehnyttä kitarakuritusta löytyi. Harvoin löytyy sellaista määrää instrumenttilahjakkuutta samaan aikaan lavalla, säilyttäen silti sen järjen (tai järjettömyyden) soitossa. Jopa nokkamies Jeff Tweedy on monella mittarilla taitava kitaristi ja kun siihen lisää Nels Clinen infernaaliset taidot, kahdet koskettimet (sekä välillä kolmannen kitaran), Sirattin komean bassottelun ja Glenn Kotchen perkussiotaiteilun, lava pursuaa tekniikkaa ja taitoa. Onneksi Wilco osaa kanavoida tämän oikein ja tiukasti, eikä saa aikaan ähkyä.
Tweedille tuotiin jokaisen biisin välissä eri kitara ja kitararoudarin 'naama peruslukemilla' ilmeestä pystyi lukemaan Tweedin känkkäränkkäluonteen. Saman roudarin kasvoille ilmestyi keikan loppua kohden sentään pieni hymy hänen luovuttaessa soittimia bändin liiderille, mikä kertoi Tweedin mielialan noususta. Setti loppui yleisön toiveiden vastaisesti tasan kymmeneltä, koska huvilupa ei antanut soittaa pidempään. Ilma ritisi, eikä porukka olisi halunnut luovuttaa. Toivottavasti bändi palaa Suomeen. Ainakin se pystyisi helposti täyttämään Tavastiaa isomman salin.
Phil Pearlman on mainittu jo Electronic Hole:n yhteydessä. Relatively Clean Rivers on julkaistu niinkin myöhään, kuin 1975. Pearlmanille ja kumppaneille juuri nousevat punkit ja diskot sijaitsivat kuitenkin toisessa rinnakkaisuniversumissa.
Levyn soitto ja fiilis on vahvasti USA:n länsi-rannikon viimeisissä henkisavuissa. Akustinen laid-back soundi on sukua vuoden 1969Grateful Deadille ja CSN&Y:lle. Silti kuulostamatta niiltä. Mukana on annos 13th Floor ElevatorsienBull of the Woods:in epätodellista tunnelmaa. Jotain viimeistä ja katoavaa. Kuin iltaruskon hehku lämpimällä vuorenrinteellä.
Tässähän joutui nolon nostalgisiin tunnelmiin vuodesta, josta en voi muistaa mitään.. Palataan siis nykypäivään; Pearlmanin poika Adam (nyttemmin Adam Yahie Gadahn) on etsitty terrorismiyhteyksistään Al-Qaidan riveissä.
Lukaisin Juice Leskisen omaelämänkerran 'Siinäpä tärkeimmät, Juice Leskinen E.C.H (ennen kirroosia)'. Kaivelin hyllystä Leskisen ekan yhtyeen debyytin, muistellen sen sisältäneen muutaman hyvän rallin. Levylle kappaleita ovat tehneet Harri Rinne, Alatalo ja Leskinen.
Jos Juicesta myöhemmin syntyi instituutiomainen vanha jäärä, jonka muutamaa laulua hoilattiin musiikin tunneilla, tämä levy tarjoaa yllättäviä hetkiä. Melankolisten juoma/ero/itku-biisien sijasta levyllä soittaa lauma tamperelaisia hashishämyjä (vaikka Mikko Alatalo myöhemmin sepittikin matkustaneensa eri keikkabussissa). Toki pari pakollista ryyppäysbiisiä mahtuu sekaan. Hengenheimolaisuutta toiseen saman ajan tamperelaishämyorkesteriin Virtaseen löytyy rutkasti. Veikeitä hetkiä (vaikka tälläisissä julkaisuissa p-reiän kokoinen cd-kansi ärsyttää; Juntusen sisäkannen sarjakuva ei pääse oikeuksiinsa.).