Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

Back Door - S/T 1972

Englantilaisen jazz-yhtye Back Doorin debyytti on lipunut oman tutkan läheltä muutamaankin kertaan. Levy löytyi Kotkan kaupunginkirjaston musaosastolta, mutta sen tutkailu jäi levynkansien tasolle. Etukansi nimittäin pisti silmään lumesssa kävelevine lampaineen ja muistaakseni takakannessa oli kolme pörrötukkaista, hikisissä villapaidoissa ja pullonpohjalaseissa olevaa tyyppelöä. Jostain syystä kokoonpano: rummut, basso ja saksofoni oli kuitenkin parikymppiselle jaxenille liian haastavaa, joten levy jäi hyllyyn.

Myöhemmin Back Doorin debyytti on vilahdellut levymessujen lootissa. Disgocs-tarkastus kertoo, että tämä lumikansi on levyn reissue, sillä levyn alkuperäinen painos oli Blakey-nimisen julkaisijan (viittaa paikan nimeen) omakustanne. Sen kustansi tuossa kannessa näkyvän englantilaisen maamerkin, Yorkshiren nummimaan korkeimmalla kohdalla olevan Lion Innin omistaja ja Back Door toimi paikan house-bändinäkin. Samainen majatalo majoitti ja kutsui lauteille 70- ja 80-luvulla Sladen, Chris Rean ynnä muita. Uusintajulkaisu otettiin heti, kun yhtye sai levytyssopimuksen Warner Brossin kanssa. Alkuperäistä albumia myytiin kyseisestä pubista ja lähikylien kaupoista.

Kirjastosta (tällä kertaa Kouvolan kaupunginkirjasto) löytyi kokoelma, missä on yhtyeen kolme peräkkäistä levyä; S/T, 8th Street Nites ja Another Fine Mess.

Millaista musiikkia Back Door siis on? Yhtye keräsi ennen levytyssopimusta kulttisuosiota ja se niputetaan (fuusio)jazzin lisäksi usein progen alle. Yhtyeen juttu oli, että saksofoni ja Ron Asperyn soittama huilu ja rummut jäivät niin sanotusti tukijoukkoihin ja soolosoittimena on usein korkeassa rekisterissä vetävä Colin Hodginsonin soittama sähhköbasso. Levy on valittu vuoden 2005 Jazztimes' lehdessä vuosien 1970-2005 top-50 albumien joukkoon.

Itselle albumi on vähän haasteellinen, sillä musiikki muistuttaa välillä turhan paljon perinteistä muzakkia, Hodginsonin soolonumeroissa basso soittelee niin sanotusti virtuositeettisesti, mutta pitkälti samoja juttuja, kuin kitara. Ehkä pitäisi olla kiihkeä basisti, että tuollaisesta saisi jotain lisäarvoa. Mutta; kyllä tämän on kuunnellut silti mielellään useampaan kertaan ja parhaimmillaan tämä on innovatiivista kamaa. Parikymppinen jaxen olisi myös hymähtänyt, vaahdonnut ja besserwisseröinyt jokaisen kerran, kun olisi kavereineen kuunnellut Beastie Boysien kappaletta "Stand Together", jonka alun "kanankotkotus-funkin" pohjana on levyltä löytyvä hauska "Slivadiv".

Warner uskoi Back Dooriin, jonka seuraava albumi äänitettiin New Yorkin Electric Ladyland-studiossa Mountain-basisti Felix Pappalardin valvonnassa. Viimeiseksi jäänyt 'Activate' (1976) oli taas ELP:n Carl Palmerin tuottama. Näiden väliset albumit kuulostavat debyyttiä enemmän perinteisemmältä 70-luvun fuusiolta. Debyytti oli myös puhtaasti instrumentaalinen, seuraavilla oli blues-covereita ja jokamiesluokan vokalisointia. Back Doorista ei tullut kulttibändiä suositumpaa, eli hyvää matskua vaikeasti tunnistettaville sampleille.

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

Yes - Fragile 1971

Olen kuunnellut progressiivista rockkia, eli progea oikeastaan esiteinistä lähtien. Kirjaston vinyylihyllyä hyväksikäyttäen huomasin aika pian mihin suuntaan tyylilajissa omat mieltymykset osoittivat. 

Kaikkea tuli kokeiltua, mutta mieleen jäi vahvimmin King Crimson, jonka tyyli näennäisesti muuttui levy levyltä ja kokoonpano kokoonpanolta, mutta Robert Fripp piti lankoja tarkasti ja miellyttävästi käsissään. Toinen suuri rakkaus oli maalaileva Pink Floyd ja kolmantena tuli Hawkwind, jonka kaikki levyt eivät täytä puristista progen määritelmää, mutta omani kyllä.

Progen kiemuraisempi ja briljeeraavampi osasto jäi oikeastaan kokonaan pois kuuntelusta. Sehän on tunnettu ja tutkittu tosiasia, että ihmisen fyysinen makuaisti muuttuu iän karttuessa. Teini irvistää savuisesta viskistä, boomer ei koske pitkällä tikullakaan hajuvedelle tuoksuvaan limuviinaan. Niinpä olen tahallisesti ja tahattomasti pitkin vuosia ottanut aina tasaisin väliajoin kuunteluun erinäisten tyylilajien keskeisiä yhtyeitä, jotka eivät aikaisemmin ole oikein maistuneet. Tätä kautta pöytään ilmestyi aluksi deep-pop kauden Wigwam, oikeiden levyjen löytyessä Van Der Graaf Generator, Canterbury-yhtyeet, ranska- ja italoproge ja lopuksi jopa yläluokkaisen yksityiskoulumainen The Genesis. Mutta Yes on tähän asti odottanut putoamistaan viinikoriin.

Ehkä yhtyeen luotaantyöntävyyteen on vaikuttanut myös yhtyeen hovitaiteilija Roger Deanin levynkansikuvasto, joka alkoi tästä levystä. Monelle proge-boomerille hänen fantasiakuvastonsa on kolissut niin kovasti, että niistä on tehty jopa omia ITE-taideversioita omille seinille. No, kuvan ja mielikuvan yhteisvoima voi olla vahva ja tätähän progen kansitaiteessa käytettiinkin ikonisesti.

Mutta cd-hyllystä löytyi yhtyeen levy Fragile, joka on kuunneltu ehkä kerran läpi. Ei muuta kuin autostereoihin ja uudelleenarviointiin.

Levyn avaava 'Roundabout' tuntuu kahden minuutin kohdalla juuri sellaiselta biisiltä, mikä mielikuva minulla oli Yes-yhtyeestä. Ränttätänttäkappaleeseen on lisätty koukeroita ja kiemuraa, mutta ei tämä kosketa. Hämmentävästi wikipediasta tarkistaessa tämä on fanien suurimpia suosikkeja ja yhtyeen ns. lippulaivabiisi plus oli hitti Amerikoissa. Kaikkea sitä. Seuraava 'Cans & Brahms' on levyllä kokoonpanoon mukaan tulleen Rick Wakemanin briljeeraus ja sovitus Brahmsin musiikista. Vuonna 1971 tämä on ehkä ollut... niin... poikkeuksellista, mutta nyt tuntuu vähän täytepalalta. Koska; mielestäni levy lähtee liikkeelle vasta Jon Andersonin säveltämästä pikkukappaleesta 'We Have Heaven', joka on kuin Smiley-ajan Beach Boysia. Se toimii oikeastaan introna seuraavalle tuulen suhinan avaamalle ja Rickenbacker-basson nylkyttämälle 'South Side of the Sky'lle. Osia piisaa ja Bruford nakuttelee taustalle poikkeavia rytmejä ja vyörytyksiä. Steve Howen kitarointi on enemmän leikkaavaa kuin voimariffittelevää.

Vinyylillä kakkospuolen avaisi rumpalin säveltämä bassorytmikikkailu 'Five per Cent of Nothing', jolle ei levyllä anneta aikaa kuin alle minuutti. Andersonin 'Long Distance Runaround' tasapainoilee popkappaleen ja erikoisen rytmityksen välillä. Koukeroa, juuri sitä. Kappaleen outron (biisi 'The Fish') bassoplöpötys ja loputtomasti toistuva kuvio sen sijaan on hauskan kuuloista. Instru 'Mood for a Day' on Howen akustisen kitaran perustutkielma ja taas niin sanottu välibiisi. Levyn lopettaa 'Heart of the Sunrise', joka tykittää heti alussa hevimäisen intron, josta siirrytään säröisen Rickenbacker-basson ja mellotron-huokailujen kanssa maalailemaan maisemaan, kunnes taas tyckiting. Kolmen minuutin jälkeen alkaa kappaleen lauluosuus, joka on yllättävän kaunis. Taas vähän eri osia, soitannollista briljeerausta ja Andersonin eeppistä laulua. Hyvä levyn lopetus.

Bändi oli levyttämisvaiheessa käymistilassa ja sisäisissä konflikteissa. Alkuperäinen kosketinsoittaja Tony Kaye sai yhtyeestä kenkää, koska halusi pidättäytyä hammondissaan ja pianossa, basisti Squiren ja Andersonin vaatiessa uuden uutta soundia, jota tarjoiltiin mellotronin ja moogin taholta. Myös Steve Howe oli napit vastakkain Kayen kanssa, joten äijä ulos ja kannuksia hankkinut Rick Wakeman velhonviittoineen tilalle. Uudet kosketinsoittimet sopivat palettiin hyvin, mutta ovat yllättävän taka-alalla. Yesin matka jatkui tästä eteenpäin kolme eeposta sisältäneelle 'Close to the Edge'-levylle, joka ehkä kuunteluun jossain vaiheessa. Sillä ei tätä yhtyettä pysty kuuntelemaan kuin levyn kerrallaan ja kerran päivässä.

Spirogyra - Bells, Boots And Shambles 1973

Spirogyra oli Canterburyn alueella toiminut folk-progeyhtye, joka perustettiin jo 60-luvun lopussa, mutta teki kolme levyään 70-luvun puolella. Alunperin Martin Cockerhamin ja Mark Francisin opiskelupaikassaan perustamaan yhtyeeseen värvättiin alussa runsaasti kanssaopiskelijoita ja kokoonpano eli yhtyeen loppuun saakka. Myöhemmässä mielessä tärkein mukaantulija oli kuitenkin vokalisti Barbara Gaskin. Yhtye herätti alkuaikoinaan runsaastikin mielenkiintoa, Apple ja muut levy-yhtiöt halusivat sen listoilleen, se teki pari kiertuetta Trafficin kanssa ja levytti kolme edellämainittuun nähden huonosti myynyttä levyä. Näillä kaikille soitti rumpuja Fairport Conventionin Dave Mattacks.

Levyttänyt versio oli kutistunut jo nelijäseniseksi ja tässä viimeisessä, edellisiä vielä vaatimattomammin myyneellä albumilla sen ytimen muodostivat enää Cockerham ja Gaskin, jotka olivat siinä vaiheessa myös pariskunta. Mukana on kuitenkin avustajina runsas joukko ja pari edellisen kokoonpanonkin jäsentä. 

Bells, Boots And Shambles on sisällöltään sitä erikoisempaa 70-luvun alun brittifolkkia. Ihan Comuksen alkukantaiseen tasoon ei mennä, mutta rouheasti vedellään, mitä alleviivaa vielä Cockerhamin ..kröhöm.. rempseä laulutyyli. Tämän vastapainoksi Gaskin vetelee naisvokaalinsa tyylilajin mukaisesti Kultamarjana. 

Levyn kappalemateriaali on ihan ok-tasoa, enkä tiedä olisiko sen myöhemmin saama kulttilevystatus ihan ansaittu niillä, mutta levyn hienoin hetkihän onkin sen loppupuolelta löytyvä 13 minuuttinen polveileva proge-folk eepos "In the Western World", joka niputtaa sisältöönsä koneemme, sotilaamme vieraissa viidadoissa ynnä muut muiden niskaan kaatamat riesat. Tässähän on sitten sellainen biisi, jolla pelkästään ansaitsisi sen kulttimaineen.

Yhtyeen kokoonpano muuttui vielä viimeiselle vuoden 1974 kiertueelle, mutta se hajosi lopullisesti. Cockerham muutti niin sanotusti tien päälle asuen Irlannissa, Intiassa, Balissa, Kaliforniassa ja Havaijilla. Gaskin matkusti myös, pääasiassa Aasiassa ja elätti itsensä laulamalla ja opettamalla englantia. Vuonna 1981 hän muodosti duon toisen ex-canterburylaisen, entisen Egg-yhtyeen Dave Stewardin kanssa saaden ensimmäisen cover-kappaleen sisältäneen sinkkunsa UK-listan ykköseksi. Muitakin listanousuja sekä yhteensä seitsemän albumia. Nyt tyylinä oli synteettisempi pop.

Cockerham palasi Englantiin 2006 ja perusti vanhan perustajakaverinsa Mark Francisin kanssa yhtyeen uudelleen ilman Gaskinia. Levykin ilmestyi, hän muokkaili vanhoja äänityksiä uusiksi ja intoili uusintajulkaisuista. Cockerham kuoli 2018, joten yhtyeen polveileva taru loppui viimein tähän.

Mike Oldfield - Hergest Ridge 1974

Vuonna 1973 Mike Oldfield oli parasta ja menestyneintä, mitä tuli progressiivisen rockin esittäjiin. Toki heti Pink Floydin ja Genesiksen jälkeen. Kaksi edellämainittua olivat toki osiensa summa, Mike Oldfield levytti vuoden 73 menestyksensä pääosin itse, muutamaa avustajaa käyttäen. Tubular Bells oli se albumi, joka nosti folk-skenessä aikaisemmin toimineen Oldfieldin ja tuoreen Virgin-levy-yhtiön niin sanotuiksi menestyksiksi. Albumi myi yksistäään Brittein saarilla miltei kolme miljoonaa kappaletta.

Siinä missä yhtyeet pystyivät kollektiivisesti jakamaan menestyksen aiheuttamat näkyvät ja näkymättömät odotukset sekä paineet, sooloartisti oli yksin näiden kanssa. Floyd ja Genesis toisintivat ja ehkä ylittivätkin vuoden 1973 teoksensa, mutta Mike Oldfield jäi vähän sutimaan (tai jumittamaan) paikalleen. Menestystä musiikkilistoilla kyllä seurasi 80-luvun taitteessa, eivätkä Oldfieldin kaksi Tubularin jälkeistä levyä ole missään nimessä huonoja. Plus toiminta progen ja aikansa edistyneen musiikin parissa, mukaanlukien Pekka Pohjolan soololevy.

Tubular Bellsin ilmestyttyä Oldfield kieltäytyi kiertueesta ja rupesi aktiivisesti etsimään piilopaikkaa, jossa kirjoittaisi seuraavan albuminsa. Ajelu Englannin West Countryssa johti sattumalta Walesin rajalla olevaan Kingtoniin, joka on Hergest Ridgen varjossa. Viimeksi mainittu on Englannin (ei Brittein saarten) korkein kohta, kohoten 425 metriä merenpinnasta. Oldfield osti viereisellä rinteellä sijainneen The Beacon-tilan Virginin konttorin maksamalla käsirahalla. Taloon sijoitettiin yksinkertainen äänityslaitteisto, mutta mitään ideoita ostotilanne ei kuitenkaan levyttämisen suhteen tuonut, vaan hän esiintyi lähinnä uuden ystävänsä kanssa paikallisessa baarissa soittaen tämän hänelle esittelemää keskiaikaista musiikkia.

Hiljalleen alkoi kuitenkin uutta musiikkia syntymään, mutta huolimatta levyn nimestä, itse albumi äänitettiin Virginin kuuluisalla Manor-studiolla. Tälläkin kertaa Mike soittaa pääosin kaiken itse, avustajien ollessa pääosin huilisteja ja puupuhaltajia. Sally-sisko laulaa, Terry-veli soittaa huilua, Clodagh Simmons laulaa myös.

Albumi rakentuu edeltäjän tyylillä kahdesta levypuoliskot täyttävästä kappaleesta, mutta Tubular Bellsin nopeita tyylimuutoksia ei ole, vaan hommat etenevät verkkaisesti. Uudesta lokaatiosta ja ystävästä muistuttaa omasta mielestäni levyn paras osio, eli alun kansanmusiikkimainen puupuhallinosuus "päättymättömän" sävelkulun kanssa. Tämän jälkeen Oldfield lähtee rakentelemaan samaa teemaa sähkökitarallaan ja lahjaksi saadun "Glorfindel"-efektiboksin kanssa. Oldfield äänitti Manorissa päällekkäisiä kitaraosuuksia pyrkien säkkipillimäiseen soundiin. Kappaleen teemat ovat kuitenkin hitaita ja levyn tapahtumat vähäisiä.

Oldfield ei ollut tyytyväinen levyn miksausvaiheeseen ja suositteli levyn kuunteluun huippustereoita. Siitä on jälkikäteen tehty muutamakin uudelleenmiksaus. Joka tapauksessa levy nousi Tubularin jälkimaineessa Brittien listaykköseksi. Tässä asemassa se säilyi kolme viikkoa, kunnes harvinaisesti artistin oma toinen albumi syrjäytti sen paalupaikaltaan. Ja kohtalon ivana sehän oli tietysti Tubular Bells. The Beacon jää aina Englannin korkeimman kukkulan varjoon.

Pierrot Lunaire - S/T 1974

Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.

Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?

Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.

Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen. 

Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.

Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.

Roy Harper & Jimmy Page - Whatever Happened to Jugula? 1985

Roy Harperin tuohon mennessä kolmastoista pitkäsoitto on merkitty yhteisesti Jimmy Pagen nimiin. Jälkimmäinen soittaa koko levyn pituudelta sähkö- ja akustisia kitaroita ja tämä yhdistelmä Harperin omintakeisen kitarointityylin kanssa toimii yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että miehet rämpyttävät kasarin kamalan näköisiä Ovation-kitaroita ja niiden omintakeinen soundi on muokattu ajan tyylin mukaan ja vähän ylikin. Löytyy nimittäin hurjat määrät chorus-efektiä. Kun tähän päälle lätkäistään vielä ajoittain mukaan nousevat aikakauden tyylin mukaiset FM-syntetisaattorit, hämmentävät laulun delay-kikat ynnä muu, soppa on itse asiassa hyvinkin maukas, vaikkakin sakia.

Muutamassa eri lokaatiossa (mm. vanhan koulukaverin kellarissa) äänitetty levy syntyi studio-omistaja Tony Beckin rohkaistessa Harperia ottamaan yhteyttä takavuosien tuttavaansa Jimmy Pageen. Lopputulos hyödytti kumpaakin, sillä Page oli aika surullisessa kunnossa tuohon aikaan Zeppelinin lopetettua. En ole asiaan hirveän tarkasti perehtynyt, mutta kuulemani perusteella tämä levy on parasta Pagea 80-luvulta. Koska olet satunnainen lukija eksynyt tälle sivulle todennäköisesti levyn nimen perusteella, oletan että perustietona on tuttua juttua Zeppelinin 70-luvun alussa Harperille tributoima biisi. Page soitti myös salanimellä Harperin legendaarisella 'Stormcock'-albumilla.

Toinen linkki Harperin menneisyyteen on levyn kolmosbiisi 'Hope' joka perustuu David Gilmourin sävellykseen. Harperhan vokalisoi myös Pink Floydin legendaarisella 'Wish You Were Here'-albumilla.

Eli kasarin soundeilla mennään, mutta Harper itse ja hänen kappaleensa ovat Roy Harperia. Kymmenenminuuttinen avaus 'Nineteen Forty-Eighties' on hänelle ominaista moniosaista "folk-progea", joka olisi voinut olla millä tahansa aikaisemmalla albumilla. Samoin kolmoskappale, syyttömänä teloitettavasta miehestä kertova 'Hangman'. Puhtaasti folkahtavana alkava ja isoksi kasvava 'Elizabeth' irroitettiin sinkuksi ja kaunis kappalehan se on. Tämän jälkeen tulee yhdessä soinnussa kulkeva 'Frozen Moment'. Levyn päättää moniosainen ja erikoinen 'Advertisement (Another Intentional Irrelevant Suicide)' tarttuvine hoilotuksineen, puheosuuksineen ja lopun kaiutettuine oksennuksineen.

Harper oli niitä harvoja vanhempia artisteja, jotka eivät saaneet 70-luvun lopussa punkin noustessa alakulttuurista fatwaa ja mies oli vakioesiintyjä punkkarit, anarkistit ja travellerit yhteen koonneilla free festivaleilla. 

Ilmeisesti Jimmy Pagen nimi levyn kannessa nosti kuitenkin tämän levyn sekä Englannin, että Yhdysvaltain listoille, käsittääkseni ensimmäisen ja ainoan kerran. Ei hirveän korkealle, mutta kuitenkin. Listasija yhdistettynä levyn musiikilliseen ja lyyriseen sisältöön ja ilmestymisajankohtaan on mielenkiintoinen; elettiinhän Englannissa Thatcherin ja juppien aikaa ja musiikissa listoilla jyräsi Nick Kentin termillä lanseeraama "asuntosijoittajien musiikki". Soundilliset ratkaisut olisivat vieroittaneet minut tästä vielä 90-luvulla, mutta nyt soppa on jollain tapaa jopa kiehtovampi, kuin klassinen 70-luvun kama. Levyn julkaisi indiemerkki Beggars Banquet ja uudelleenjulkaisi ysärin lopussa Harperin oma Science Friction-merkki. 

Hamlet - Linnanherra 1977

Äänijälkiä-blogissa oli hyvä kirjoitus, jossa niputettiin Rocket Recordsin 00-10-luvuilla uudelleenjulkaisemat "kadonneet" suomi-progealbumit. 

Noh, moni niistä ei aikanaan niin sanotusti ikinä löytynytkään, ilmestyen pieninä painoksina suoraan unohduksiin tai aivan toisenlaisen musiikkityylin julkaisijan kautta. Tai sitten niin sanotusti liian myöhään, kuten Fonovoxin 1977 julkaisema Hamlet-yhtyeen 'Linnanherra'.

Levy pyörii internetissä ihmettelyn aiheena kahdestakin syystä: alkuperäisestä vinyylialbumista pyydetään huimaa 900 euron hintaa (ei ole käynyt kaupaksi) ja sen mykistävän huonosta kannesta, jonka on sentään kuvannut aikansa ykköskuvaaja Olavi Kaskisuo. Huima myyntipyyntihinta johtunee siitä, että levy ei ehtinyt kovin kauaa edes olla levykaupoissa, koska Survival-nimellä toiminut lappeenrantalaisyhtye pakotettiin ilmeisesti aivan viime metreillä levy-yhtiön toimesta muuttamaan nimensä Hamletiksi ja poseeraaminen kesäteatterikostuumeissa karmaisevassa kannessa oli ehkä viimeinen niitti.

Linnanherra uudelleenjulkaistiin cd:nä jo 2010, eli kymmenen vuotta sitten ja ehkä juuri kannen ja sisältöoletuksen takia olen vältellyt sen kuuntelua tähän päivään asti. Oletus nimittäin oli, että sieltä olisi kuulunut vuonna 1977 vanhentunutta kiemuraista progea, mikä on sinänsä hassu fobia vuonna 2020, koska eihän tällaista sukupolvisotaa enää ole olemassakaan. Ylipäätään proge-hämyt vs. punk (joka tuli maahan vielä ajan tyyliin 2-vuotta myöhässä) oli tämän maan viimeinen musiikkisukupolvitaistelu ja itse olen tuolloin ollut parivuotias taapero. Näin jälkikäteen tarinat siitä, että progehämyt pelattiin ulos koko musiikki- ja soittajakentästä on vähän outo. Tällaisen kokemuksen saa esimerkiksi masentuneen Ronnie Österbergin itsemurhasta tasan 40-vuotta sitten, mutta toisaalta Häkä Virtaset ynnä muut toimivat jo kokopäiväisinä studiomuusikkoina. Se lienee kuitenkin selvää, että 1977 progeyhtyeiden perustaminen väheni, vaikka suuressa maailmassa dinosaurukset Genesis, Pink Floyd ja Yes tekivät tässä vaiheessa kaupallisesti menestyneimmät albuminsa.

Yllä oleva rönsyily on kuitenkin ihan paikallaan asetellessa Linnanherraa aikasapluunaan. Myös ajatus progen väsähtämisestä 77 on sikäli perusteltu, että sen kiemurat syntyivät ja elivät ajassaan vuosikymmenen alussa. Niiden soittaminen samaisen vuosikymmenen lopussa kertoo ehkä enemmän paikalle jämähtämisestä ja kopioinnista, joka ei käsittääkseni ollut tyylisuunnan eetos. 

Alunperin. 

Tässä mielessä Linnanherra onkin yllätys, sillä koko levy on enemmän ja vähemmän kitaravetoista ja vieläpä kahden kitaran vetoista jytää, jossa on rytmitysten ynnä muiden elementtien kautta mukana sitten sitä kunnianhimoa. Monessa paikassa levyyn halutaan liittää Black Sabbathin nimi, mutta itse sijoittaisin tämän ulkomaisesta jatkumosta Wishbone Ashin ynnä muiden linjaan. Kahden kitaran liidit ja riffit ovat jytääviä, mutta edellämainitun tyylisesti myös ilmavia ja lentäviä ja sitovat musiikin BS:n maahankaivuun sijaan niin sanotusti ilmaelementtiin. Toinen selkeä vaikutin lienee ollut "ajattelevan ihmisen jytäyhtye" Blue Öyster Cult.

Kappalemateriaali on osittain jopa tarttuvaa, sisältää tarvittavat koukut ja pienen ripauksen niitä kiemuroita. Yksi mikä erottaa tämän ovat lyriikat, jotka poikkeavat jonkin tyylilajin peruskamasta. On sitten kuulijan oma asia, tykkääkö niistä vai ei. Edellä mainitusta toimii hyvänä esimerkkinä kappale "Eloonjääneet". Nimibiisi ja "Korpireiska" jytäävät komeasti. Koko levyn kappalemateriaali ei ole ehkä ihan parasta A-luokkaa, mutta tarvittavaa. Kitaristit ovat notkeita.

Levyn tuottajina toimivat Kimmo Suovanen ja aikansa epäonninen monitoimimies Markku Suominen, joka soittaa levyn syntikat. Kyseinen laite kuulemma katosi samalla, kun Suomisen myöhemmät levy-yhtiöpuuhat kaatuivat.

Hamlet/Survival loppui käsittääkseni levyn ilmestymiseen ja osa miehistöstä haisteli paremmin aikansa tuulia perustaen teddyille maistuneen ja kohtuullisesti menestyneen Jam Rock Bandin.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - For The Ages to Come 2016

Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.

Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.

Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.

Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.

Ellips - Yhden naisen hautajaiset 2019

Näin vuoden vaihtuessa yritin kuunnella mahdollisimman paljon 2019 julkaistuja levyjä. Mitään "vuoden 2019 parhaat top10" listaa en saanut kuitenkaan aikaan. En tiedä mistä kiikasti, onko syynä mieltä kalvava kyynistävä keski-ikäisyys, vai eikö 2019 julkaistu kymmentä mieleenpainuvaa albumia?

Ellipsin 'Yhden naisen hautajaisetkaan' ei ole aivan sellainen, mutta otetaan se nyt tänne kuitenkin.

Elisa Tiilikainen on monella mittarilla varmasti Suomen suosituimman yhtyeen Haloo Helsinki!:n laulajatar. Yhtye on saavuttanut tällä hetkellä kaiken mitä tässä maassa voi, joten se vetäytyi vuonna 2018 keikkatauolle, jonka pitäisi loppua vasta 2021. Todennäköisesti  uutta levyä tehdään kuitenkin tälläkin hetkellä.

Tiilikainen julkaisikin vanhaan tyyliin soololevyn, jollaisen ennen vanhaan teki jokaisen yhtyeen jäsen bändin ottaessa happea. Tai ainakin solisti. Tarkkaan piirretyn ja rajatun bändituotannon jälkeen näissä on ollut tapana irroitella johonkin muuhun suuntaan ja niin tapahtuu Ellips-levylläkin.

Lähestulkoon kokonaan Tiilikaisen säveltämän levyn kappaleet on tuottanut Matti Mikkola, mutta en tiedä onko tämä tuottajan vai artistin valinta, että vaikutteet, tyylikeinot ja sounditkin otetaan osittain 70-lukulaisesta proge-rockista. Taustakokoonpano koostuu kovista soittajista ja se myös kuuluu. Toisaalta tyyli on tuttu Mikkolan muistakin projekteista, joita voi kuvailla tietynlaisiksi pastisseiksi. Ongelma tulee lähinnä puunaamisen kanssa: parhaimmillaan "loverock" tai proge-jutskat olivat astuessaan turvavyöhykkeen yli ja tätä ei Yhden naisen hautajaisissa tehdä.
Tiilikaisen oma lauluääni on tunnistettava ja hän vetää tämänkin levyn samalla tyylillä. Tässä kohtaa itselle tulee mieleen tietynlainen manierismi, mutta ostava yleisö on Elisa Tiilikaisen ostanut sellaisena ja pitää siitä. Muiden kohdalla tämä saattaa joko ärsyttää tai sitten ei.. Tyyli ja tyyli, mutta onhan levy siis kieltämättä tyylikäs.

Yhden naisen hautajaiset aiheuttaa myös hämmentävän mielleyhtymän; marginaalipiireissä suosittu Litku Klemetti kuulostaa, tai siis Ellips kuulostaa välillä aivan samasta puusta veistetyltä. Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa 90-luvulla syntyneet artistit taiskailevat paremmin, kuin Taiska itse 70-luvulla.

Albumi meni Suomen listan kärkeen ja onhan siellä ollut lukematon määrä huomattavasti heikompia levyjä, joten kuunteleva yleisökin tykkää välillä jostain hyvästä.

The Alan Parsons Project - I Robot 1977

I Robot, Alan Parson ja oikeastaan koko The Alan Parsons Project herättävät itselläni vähän ristiriitaisia ajatuksia.

Etenkin tällä levyllä on paljon soundeja ja juttuja jotka ovat selvinneet yli neljänkymmenen vuoden aikamyrskystä kohtuullisen hyvin. Mutta vaikka albumi onkin teemallinen, siinä on myös aika paljon eri vokalistien käytöstä seuraavaa rikkonaisuutta ja teennäistä menoa, josta tulee omaan mieleeni clip-art kuvavihko.

Alan Parsons nousi 70-luvulla musiikkipiireissä tunnetuksi äänittäessään Pink Floydin kaupallisen ja taiteellisen läpimurron Dark Side of the Moonin. Hän oli apuäänittäjänä jo yhtyeen 'Atom Heart Mother'-levyllä, mutta skippasi Floydin pyynnön tulla äänittämään DSOTM:in seuraaja 'Wish You Were Here'n.
Tässä vaiheessa hän oli jo kavunnut äänittäjän pestiltä myös tuottajaksi, vaikka Floydin jäsenet kuivasti huomattivatkin hänen keuliessa viime vuosikymmeninä DSOTM:n äänimaailmasta Parsonsin olleen vain levyn äänittäjä, Floydien hoitaessa itse tuotannon.

Tuotantopestissä hän pääsi toisen kerran USA:n top5:seen Al Stewardin 'Year of the Cat'-levyn kanssa, mutta hiivutti nämä hommat keskittyen omaan Eric Woolfsonin kanssa perustamaansa yhtyeeseen The Alan Parsons Projectiin. Tai yhtyeeseen ja yhtyeeseen, koska homma oli tosiaan enemmänkin projekti, jossa soitti runsaasti erinäisiä soittajia ja fiittaajia. Soitannollisen ydinryhmän muodosti pääosin entinen Pilot-yhtye, jonka levyjä Parsons oli tuottanut. Edgar Allan Poen novelleihin perustuva ensilevykin löytyy hyllystä, mutta en ole oikein ikinä jaksanut kuunnella sitä. I Robot sen sijaan kapuaa lautaselle aina tasaisen pitkien väliaikojen jälkeen.

Levyn avaava viileän yksinkertaiseen klavieeri-funkriffiin ja phaserin läpi ajettuun jousikoneeseen nojaava nimibiisi kuoroineen on kiistaton klassikko. Kakkosbiisi ja sinkuksi valittu "I Would'nt Be Like You" funkkaa myös, mutta ruotsinlaivamaisen innottomasti, vaikka biisin fiittaaja Lenny Zakated yrittääkin tsempata sitä ylös. "Some Other Time" luottaa laulaviin nuoriin näyttelijöihin ollen kovin viihteellinen, mutta kieltämättä teatterimaisuudessaan tarttuva ja iso syntikkateema on mukava. Tähän päälle tuplattuja kitaraliidejä, pysäytyksiä ja vaihtoja.
Tsemppibiisien esikuva "Breakdown" on taitava palanen ja oudon tutun kuuloinen vokalisti paljastuu Hollies-yhtyeen (jonka levyn Parsons myös tuotti 70-luvulla) Allan Clarkeksi.

Ykköspuoli päättyy vähän mieleenjäämättömästi, mutta kakkospuolen avaa erinomainen Steve Harleyn vokalisoima ja vocoderiakin sisältävä pehmeän funkkaava "The Voice". Kakkosbiisi, ambientmainen instrumentaali "Nucleus" hivelee korvia tuoden mieleen muutaman kirjoituksen takaisen 'Skyray'-yhtyeen. "Day After Day (The Show Must Go On)" raukeine lap-steel kitaroineen kuulostaakin sitten niin paljon Pink Floydin pussista 70-luvun alkupuolella pudonneelta biisiltä ihan rumpufillejä myöten, ettei tähän tainnut pystyä itse Floydikaan. "Total Eclipse" nojailee kuoroineen sitten aika suoraan 2000-luvun avaruusodysseiaan ja Ligetiin. "Genesis Ch. 1 V. 32" päättää levyn kuoroineen ja kitarateemoineen, joita orkesteri seuraa.

Tässä omia mietteitä lukiessa ihmetteleekin, että mikä tässä levyssä on se ongelma? Parsons oli tullut tunnetuksi soundien kanssa puleeraamisesta ja se kuuluu levyn äänimaisemassa, joka on läpi levyn hallitun hillitty, terävä ja toisaalta sisältää efektejä ja erikoisääniä. Kuulostaa Pink Floydilta? Mjoo, kyllä. Kuulostaa monessa kohtaa funkylta? Tätäkin. Kuulostaa kylmältä ja kliiniltä vailla lämpöä? Ehdottomasti! Mutta levyn teeman ollessa Asimovin robottimeno ja tekoälyily, niin sehän on sikäli hyvin tyyliin sopivaa. No, ehkä tässä on omaan korvaan väärä kulma kylmänä Floyd-soundina, ilman Watersin sanoituksia ja nelikon ihmismäistä soittoa? Floydin eetoksesta taas poiketaan niissä kohdissa, kun sovituksellinen ratkaisu tai soinnun vaihto käväisee siellä ruotsinlaivan viihdelavalla. Soundi ja tuotanto nitoo levyn erinäiset biisit kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Alwari Tuohitorvi - Pop'n Roll at the 70's 1998

Alwari Tuohitorvi on juonne suomirockin historiassa, jota yhtye itse mielellään muistelee ja monet; siis_todella_monet kuuntelivat Ganesin ohella nuoruudessaan, mutta suurempaan musakaanoniin sitä ei ikinä oikein haluta mukaan.

70-luvulla vallitsi toki vahva jako jytän ja "fiksumman" musiikin välillä, Tuohitorven laulaessa itse tekemiään ja kääntämiään jytäbiisejä samaan aikaan, kun Lindholmit ja Wigut soivat valveutuneempien stereoissa.
Ganes on oman kunnianpalautuksensa saanut jo ajat sitten, mutta "Suomen toisiksi suosituin yhtye" ei tule sitä varmaan saamaan ikinä. Itse musassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Soitto kulkee, kappaleet ovat välillä jopa kunnianhimoisia, tai ainakin laadukkaasti tehtyjä ja jos tuotanto ei olisi ollut tuohon (suomeksi laulettuun) aikaan noin käppää, niin musahan jytäisi todella kovaa. Nyt se jytää jälkiviisaasti juuri sopivan käppänäkkärisesti.

EMI-yhtiön vuonna 1998 julkaisema kokoelma kokoaa samalle CD:lle yhtyeen 70-luvun puolenvälin kappaleita ja laulukieli vaihtelee suomen ja vuoden 1976 ja 1978 Alwari T. nimen alla levytettyjen enkkukielisten albumien tankeron välillä. Kansainvälistä uraa ei tällä saatu, enkä tiedä kävikö Alwari T. edes ikinä ulkomailla. Suomenkielisissa biiseissä on välillä menoa ja kielikuvia, joita Jukka Nousiainen on kuunnellut tuntikausia. Lyriikat heiluvat jossain typerän ja näppärän välillä, eikä lopullista tuomiota pysty antamaan. Mutta jytästähän tässä on kyse.

Bändi aloitti jo vuonna 1968, julkaisi omakustannesinglen, mutta hajosi ensimmäisen kerran vuonna 1972 bändin kolmasosan mennessä asepalvelukseen. Primus motor Jukka Rautianen kokosi kuitenkin pian toisen kokoonpanon, jossa bassossa oli tuleva MSL-studiomies ja 'Hormoonihiiret' Syksyn sävel-mies Mika Sundqvist. Bändistä tuli takuuvarma keikkalatojen täyttäjä, vaikka pitkäsoitot eivät listojen huipulla keikkuneetkaan. Mutta sinkkuhittejä tuli muutamakin. Punkin ja uuden aallon vyöryessä Suomeen yhtye muuttui yhdessä yössä totaalisen epäsuosituksi ja tämä leima sitä painaa varmaan vieläkin, vaikka sen biisit ovat pyörineet c-kasettinauhurista tuhansien rintamamiestalojen viistokattoisissa teinihuoneissa, Alvin Stardustin ja Rubettesien tuijotellessa seinän julisteista. Jälkimaineeseen lienee vaikuttanut, että Remu jengeineen koetaan niin sanotusti aidoksi asiaksi ja tekemiset tosissaan tekemiseksi, kun Tuohitorvella vähän tuollainen crowdpleaser fiilis ja ehkä helppoheikin maine laulukielen vaihtoineen.

Tämä on sikäli vähän sääli, koska eihän Alwari Tuohitorvi ollut mikään sysipaska yhtye, vaan parhaimmillaan siellä neljän tähden tuntumassa. Tästä saa hyvän kuvan vaikka kappaleesta 'Mykkä oon'. Enkunkielinen kama tuo välillä hämmentävästi mieleen hyvän power-popin tai jopa parin ekan levyn aikaisen Big Starin. Ainakin tuotannoltaan. Ehkä tuotannon laatu oli muuten vähän epätasaista, mutta parhaimmillaan yhtye on kunnon unsung-osastoa. Plus kokoelman loppuun laitettu Sundqvistin hittisinkku 'Moottoripyörä on moottoripyörä' on vähän kumma valinta.

Rodrigo y Gabriela - Echoes 2019

Flamenco-luenta Pink Floydin klassikkokappaleesta.

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

Julian Cope - Drunken Songs 2017

Kuusikymppiseksi viime vuonna ehtinyt britti-eksentrikko Julian Cope on elänyt kohtuullisen tuottoisan taiteellisen uran. Tähän on mahtunut parikymppisenä pientä suosiota nauttinut postpunk-yhtye Teardrop Explodes, hermoromahduksen jälkeinen on/off kaupallinen sooloura, epäkaupallinen sooloura, 90-luvun kultti- ja pikkumenestykset, sekä 2000-luvulla poukkoilu muodollisen ja muodottoman musiikin välillä.
Välissä on ilmestynyt mainio omaelämänkerta Head-On, tienavaajana toiminut Krautrocksampler, BBC:lle tehty minisarja Brittein saarten megaliiteista (ja Modern Antiqurian kirja), musiikkia British Museumin viikinkinäyttelyyn, yli kymmenen vuoden ajan säännöllinen kirjoittelu Head Heritage saitilleen, kohkaaminen hyvästä musiikista, muutama vuosi sitten ilmestynyt novelli ja... täytyy vetää happea välillä.
Olen valitettavasti ymmärtääkseni edelleen pitkälti ainoa tässä maassa Copesta kohkaava henkilö (ainakin joka pitää musablogia).

Copen sävelkynästä on helposti irronnut näppäriä ja tarttuvia kappaleita, mutta hänen musiikillinen tuotantonsa 2000-luvulla on pitkälti hylännyt perinteisen popkaavan, vaikka siellä täällä on ollut melodisia hetkiä tai levyjä. Drunken Songs onkin otettu ilolla vastaan niissä medioissa ja blogeissa, joissa siitä on kirjoitettu, koska se on selkeä paluu takaisin muodokkaisiin lauluihin. Jopa levyn lopettava 18-minuuttinen eepos "On The Road to Tralee" liikuskelee osiensa kanssa kohtuu formaalisti läpi humalaisen bussimatkan/road-tripin Copen sukujuurilla irlantilaisissa pikkukaupungeissa ja baareissa.

Kuten levyn nimi suoraan sanoo, kyseessä on kuuden kappaleen teemalevy alkoholin kanssa läträämisestä. Cope on itse aikaisemmin sanonut, että hän kirjoittaa kappaleensa ainoastaan omakohtaisesti ja kokemuksellisesti, joten hän on viimeiset vuodet ollut sanojensa mukaan "new born alcoholic", joka vetää päivässä vähintään sixpackin olutta. Eksentrikon pitää kokea kaikki itse.
Levyn humalaisten kokemusten sekaan heitetään kuitenkin Copen tyyliin rikkaat proosalliset ja kulttuuriset lisät, joita tällä levyllä edustaa muun muassa Liverpool-aikoja muisteleva "Liver Big as  Hartlepool", omiin hautajaisiinsa sävelletty "As The Beer Flows Over Me" tai opettavainen "Don't Drink and Drive (You Might Spill Some)", joka muistuttaa vahvasti Copen Autogeddon-levyn aikoja. Levyn ilmestyessä hän myös esitti elämäntyylinsä olevan kannanotto nykyistä poliittista ja taloudellista systeemiä vastaan, joten yhtäläisyyksiä hyvin kirjoittaneeseen Bukowskin rappioromattiseen taiteeseen ei ole vaikea vetää. Ja tämä on tuskin harkitsematonta sattumaa.

Levyn kansissa soittokrediittejä ei ole merkitty juurikaan muille, joten Cope operoi minimaalisesti, mutta pätevästi koko levyn soitinarsenaalin. Mukana on tuttu mellotron mk400, akustiset kitarat, syntikkaa, vähän sähkistä ja rumpuja. Pääpaino on selkeydessä ja kappaleissa itsessään. Kannet ovat tälläkin kertaa informatiiviset ja viihdyttävät sisältäen kuvitusta ja laulujen sanat.

Fyysinen levy saapui tänne kylille kaukolainana Tampereen kirjastosta, koska eihän tätä levykaupoista löydy, jos sellaisen kaupan jostain sattuisi edes löytämään.

Roy Harper - HQ 1975

Roy Harper on niitä (kultti)klassikkostatuksen saaneita artisteja, jotka ovat itsellä menneet aina ns. "tutkan alapuolelta".

Internetin musablogien aikana - siis niiden missä jaettiin linkkejä lataukseen - tuli tsekattua eniten kehuttu 'Stormcock', mutta siitä ei jäänyt muuta, kuin ehkä hivenen positiivisen puolelle taipunut mielikuva.

Olen taas ottanut tavakseni käyttää hyödyksi kymmenen kilometrin päässä olevaa Myllykosken kirjastoa ja sinne sijoitettua entisen Anjalankosken kunnan vinyylikokoelmaa.
Kyseinen vinyylihylly oli jossain vaiheessa tyhjennysmyynnissä ja kuuleman mukaan joku pääkaupunkiseutulainen keräilijä hyödynsi tilaisuutta saada 50 sentillä esim. Eero Koivistoisen 'Valtakunnan'. Jostain on kuitenkin taas ilmestynyt täydennystä ja levyhylly pursuaa 70-luvun progea, rokkia, folkkia ja jazzia.

Näin internet-aikana huomaa, kuinka kompakti paketti perinteinen vinyylilevy on.
Vinyylipitkäsoittoa kuunnellessa ei ensinnäkään istu luurit korvilla, vaan musiikki täyttää perinteisillä stereoilla tilan. Myöskään turhaa kappaleiden läpi hyppelyä ei tule tehtyä ja levy tulee kuunneltua sellaisena kokonaisuutena, jollaiseksi se on alunperin tarkoitettukin, ylä- ja alamäkineen.

Itse levyyn: Roy Harperiin tutustumattomuus on sikälikin hassua, että mies sai itselleen kunnianosoitusbiisin Led Zeppeliniltä (Hat's off to Roy Harper). Samaisena vuonna, samaisessa studiokompleksissa samaan aikaan HQ:n kanssa nauhoitetulla Pink Floydin 'Wish You Were Here'-levyllä Harper laulaa kappaleen 'Have a Cigar'. Näistä jälkimmäinen oli yhdessä vaiheessa jonkinasteinen lempilevykin, joten Harperin musan skippaus on taas näitä...
Harperin elämä ja ura itsessään on todella mielenkiintoinen. Hän kasvoi ääriateistiksi äitipuolensa jehovantodistajauskonnollisuuden takia, meni ilmavoimien kouluun teini-ikäisenä aikomuksena lentäjän ammatti, putosi kyydistä, joutui mielenterveyshoitoon mistä karkasi. 60-luvun alkupuoli meni useita vuosia soitellen kaduilla ympäri Eurooppaa ja pohjois-Afrikkaa, kunnes levytysura alkoi saman vuosikymmenen lopussa. Kymmenet aikalaiset ja seuraajat pitivät Harperia esikuvanaan.

Yritetäämpä uudestaan päästä itse levyyn: levyn avaa liki 14-minuuttinen 'The Game', joka lähtee liikkeelle yksinkertaisella voimariffillä, jota kappaleen edetessä hivenen laajennetaan, mutta homma pysyy simppelinä. Tässä yhteydessä voi mainita avausraidalla jytäävät muusikot: kitaraa soittaa naapuristudiossa ollut David Gilmour, bassossa Zeppelinin John Paul Jones ja rummuissa Edgar Broughton Bandin Steve Broughton. Part 1-5 muuntuu ja kasvaa. Harperia pidettiin alun perin puhtaana folk-artistina, joten avausraidan sähkövoimailun jälkeen jälkeen tuleva 'The Spirit Lives' aloittaa folk-sävyisenä muuttuen sekin (hoilottavaksi) jytäksi. A-puolen lopettava rokkitraditiobiisi tuntuu ehkä vähän täytebiisiltä.
B-puolen avaava 'Referendum (Legend)' palauttaa levyn sakeaan art rock-ruotuun Harperin julistavan folk-henkisen laulun ja jytäprogen kanssa. Levyn loppu on akustisempia biisejä levyn loppuessa rauhalliseen 'When an old Cricketer Leaves the Creaseen', joka oli jenkkipainoksessa levyn nimenäkin.

Levyn "epätodellisesta" kannesta vastaa 70-luvun puolenvälin ja skenen takia tietenkin Hipgnosis. Wikipedian mukaan albumi valittiin Portugalin lisäksi myös Suomessa vuoden levyksi ja saattaahan Heikki Harma näin aikanaan radiossa sanoneen? HQ ja Harper plus liuta muita levyjä (ennenkaikkea Frippin tuotanto, Robert Wyatt, Peter Hammilin soolot jne.) näyttävät näin jälkikäteiseltä katsantakulmalta, että proge tällaisenaan oli 70-luvun puolessavälissä kaukana väsähtämisestä. Hienoja levyjä, joista ei oikein tiedä mitä ja miten päin ne olivat tai ovat edelleen. Niinkuin pitikin.

Blodwyn Pig - Sing Me A Song That I Know 1969

Jostain syystä saan tästä biisistä aina ihmeellisen Muppet-Show assosiaation... Ehkä se ei ole huono juttu.

Kappale on siis brittiläisen, lyhytikäiseksi jääneen Blodwyn Pigin ensilevyltä. Bändiä voisi ehkä luonnehtia jonkinlaiseksi superyhtyeeksi (tai olla luonnehtimatta), koska miehistön jäseniä tuli ja meni myöhemmin varsin suosituista orkestereista ja suosittuihin orkestreihin. Perustaja kitaristi Mick Abrahams soitti ennen Pigiä Jethro Tullin ensimmäisen levyn kokoonpanossa. Abrahams ei tosin viihtynyt tässä perustamassaankaan bändissä, vaan hänen lähtönsä jälkeen hänet korvasi ex-Yes mies Peter Banks. Bassoa soittanut Andy Pyle painui tämän yhtyeen hajoamisen jälkeen Juicy Lucyyn ja sitten jonkinlaista suosiotakin nauttineeseen Savoy Browniin. Laulaja-fonisti-huilisti Jack Lancaster ei ollut ennen bändiä suositussa orkesterissa, eikä hän ollut sellaisessa Blodwyn Pigin hajoamisenkaan jälkeen, mutta levytti fuusiota ja oli sessiomiehenä lukuisten ihan asia-artistien levyillä. Lisätään listaan vielä Larry Wallis, joka viihtyi bändin riveissä tovin.

Mutta oman elämän Jake Nymanointi sikseen ja Bloodwyn Pig kuunteluun. Se oli ihan jeessiä jatsahtavaa rokkia progemausteilla.

Moody Blues - A Question of Balance 1970

The Beatles, Beach Boys, Pink Floyd, Grateful Dead jne. Väitän, että Jokainen edellämainittu bändi on kerran vuodessa esim. keski-ikäisille ja varakkaille musiikinkuutelijoille suunnatun Mojo-lehden erikoisnumeron aiheena. Jutussa tietysti käydään uudestaan ja uudestaan läpi jo monta kertaa aikaisemmin (uudestaan) läpikäydyt jutut. Ehkä arkistoista on löytynyt pari uutta valokuvaa ja mukaan tietty joku Fillmoren keikkajuliste.

Psykedeelisen rockin ja siitä muodostuneen progen kaanonin eturivin bändit ovat siis periaatteessa lukijoillensa tuttuja ja turvallisia, joten on oikeastaan jännää kuinka harvoin Moody Blues pyörii näissä lehdissä. Tämä on toki vain tällainen omakohtainen tuntemus, mutta väitän sen perustuvan ihan oikeisiin huomioihin.

Moody Blues on toiminut oikeastaan katkeamattomasti vuodesta 1964. 70-luvun puolenvälissä oli parin vuoden tauko, mutta muuten yhtye on keikkaillut ja työstänyt lukemattoman määrän albumeja. Bändillähän on varmasti monen silmissä ja korvissa maine "yhden hitin yhtyeenä", mutta tämä ei edes pidä paikkaansa, vaan niitä hittejäkin oli aika monta. Levyjä on myyty 70 miljoonaa kappaletta(!) ja ne olivat listojen kärkipään kamaa, kuten tämäkin (Top-1 UK, Top-3 US).
Ihan aikansa skenemielessäkin; "Moodiesilla" oli  60-luvulla juuri ne bileet, joihin muiden yhtyeiden jäseniä tuli tutustumaan uuteen LSD-nimiseen tajuntaa laajentavaan aineeseen. Tavallaan onkin hämmentävää, että yhtye oli aikansa kovimpia happopäitä, koska musiikki on tietyllä tapaa tavattoman kurinalaista, eikä siinä pilkahda mitään aikansa "perseet irti" freak-outeista, tai sekavista kokeiluista. Yhtyeessä oli The Bandin tyyliin myös useita päävokalisteja ja säveltäjiä, joten siitä ei saa samalla tavalla irti kuvallista- tai proosallista iskevyyttä, kuten nallekarhumaisesta Jerry Garciasta, taikka sadannen kerran "hullusta nerosta" (ja hyvännäköisestä) Syd Barretista. Ehkä loppukauden Beatles neljän.. tai no kolmen taitavan biisintekijän kera on lähimpänä, mutta tämäkin porukka oli naamoiltaan ja hahmoiltaan ikonisoitu jo tätä ennen.

QoB oli ilmestyessään jo yhtyeen kuudes albumi ja bändi oli tyylinsä kuninkuusluokassa. Singleksi irroitettu avausbiisi 'Question' oli iso hitti Englannissa ja pienempi sellainen Yhdysvalloissa. Bändi oli jo edellisillä levyillä raottanut progressiivisen musiikin ovia ja käyttänyt studiota massiivisesti yhtenä instrumenttina. Tällä levyllä bändi vähensi päällekkäisäänityksiä, pyrkimyksenä kappaleet, joita se pystyisi esittämään myös lavalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitten yksinkertaistamista, vaan osia biiseissä piisaa. Yhtyeen tavamerkiksi muodostunut mellotron huokailee oikean orkestraation seassa, äijät ovat kirjoittaneet näppäriä biisejä, jotka kestävät kuuntelua. Yhtye oli myös täynnä taitavia soittajia, joten hyvän tuotannon ohella korvakarkkia piisaa. Moodiesia voisi luonnehtia jossain Beatlesien ja Beach Boysien hyvien puolien välissä seilaavaksi, mutta jo seuraavan askeleen ottaneeksi musiikiksi. Tekstillisesti ollaan vähän kiinni ajassaan ja itsensä etsimisessä, eikä sillä saralla olla ehkä sitten suurimpia runoilijoita.

Koska tämä bändi möi aikanaan ns. törkeän paljon levyjä, näitä on rahdattu reilusti myös Suomeen. MB on peruskirppistenkin vakiokamaa ja liikkuu alhaisella hinnalla. Tosin, koska näitä on kuunneltu jokaisessa yläkerran komerossa, kunto on usein kuin päällekävelty. Oma LP (toinen kappale, koska edellinen yllämainitun kaltaisessa kunnossa) löytyi tässä taannoin hyväkuntoisena kolmella eurolla ja kyllähän nämä kannattaa poistaa omaan levyhyllyyn.

ps. Tämäkin kirjoitus uudestaanläpikäynti, koska levystä täällä jo lyhyemmin vuonna 2010 :D