Vincent Devaud - Krautrock Inquiry 2009

'Krautrock Inquiry' on sveitsiläisen Vincent Devaudin graafikon opintojen lopputyö vuodelta 2009. Kirja sisältää leikeltyjä krautrockin ja kosmisen musiikin logoja, bändien kokoonpanodiagrammeja ja tälläisiä lavastettuja kuvia gearista, joilla musiikkia äänitettiin. Mainittakoon, että geari on Devaudin omaa. Rikas sveitsiläinen sika!

Kirja on siis opinnäytetyö, eikä varsinaisessa kaupallisessa levityksessä, vaikka siitä on otettu käsittääkseni viime vuonna myös painos. Itse törmäsin näihin LowDown artsymakasiinin sivuilla. Joka tapauksessa netin uteliaisuus sillä herätettiin ja muutamia näistä kuvista voi ihastella sieltä. Vaikuttaa joka tapauksessa perin mielenkiintoiselta, etten sanoisi.. jopa mielenkiintoiselta toden totta.

Edward Vesala / Arto Melleri - Mau mau 1982

Tämä levy on löytynyt fyysisenä äänitteenä levyhyllystä noin vuoden ajan ja kasvanut hiljalleen korkoa. Täytyy nimittäin tunnustaa, että levy ei lukuunottamatta kappaletta 'Maailman reunalla' pudonnut kovinkaan vahvasti.

Jostain syystä levy on nyt lähiaikoina kuulostanut huomattavasti paremmalta.

Hankin Mau maun Arto Mellerin proosakokoelmasta innostuneena, sillä viime syksynä luin kirjailijan 'Pääkallolipun alla' kirjaa. Melleri seilasi aktiivisen kirjailija-aikansa rokin laitamailla, eikä tämä hänen ja Vesalan yhteisprojekti ollut ainoa varpaan kastelu musiikin maailmaan.

Riipisen tekemän kiintiökannen sisältä löytyy Vesalan Mellerin runoihin tekemiä jazz-teoksia, joita kirjailijan itsensä lisäksi lukee ja 'vokalisoi' Kari Sorvali ja näyttelijä Kari Väänänen. Väänänen yhdessä toisen kuosaajan Pellonpään kanssa pyöri tähän aikaan vahvasti musiikkimaailmankin puolella. Vesala soittaa levyllä rumpujen lisäksi syntikoita ja pölynimuria(!). Kitaristeina ovat Rechardt ja Tolonen, kumpikin tuttuja 70-luvun progen ja jazzin piireistä. Vahva puhallinsektio (mukana myös Juhani Aaltonen) töräyttelee Vesalalle ominaisia foniteemoja solistien välillä villinkin luennan taustalle.

Kokoonpanoa ja Mellerin taustoja tietäessä on tietysti varmaa, että levyä on äänitetty niin sanotusti kuoseissa. Niin tai näin, Mellerin lyriikkaa ei voi sivuuttaa myöskään olankohautuksilla. Mantereen reunalla seilaaminen tuo vahvoja muistumia Jim Morrisonin vastaavista retkistä. Musiikki ei ole myöskään sidottu 80-luvun alkuun, vaan voisi yhtä hyvin olla vuodelta 1978, 1968 tai 1998.

En ole hirveän kova friikun ystävä, mitä Vesalakin uransa aikana teki kovasti. Vaikka Mau mau seilailee välillä nimenmukaisesti 'maailman reunalla' se pysyy kuitenkin tukevasti miltei tällä puolella, ei sekoile eikä sheikkaa.

Sarjakuvarock

Kuinkakohan moni tuleva pikkurokkari on äänittänyt omaa kimitystään mankalle hakaten kitaraa ja huutaen sen viikon Aku Ankan tekstejä? Sarjikset ja niiden piirtäminen olivat myös myöhemmin kansanopistot läpi kolunneiden rokin 'graafisten suunnittelijoiden' peruskauraa.

Suuressa maailmassa sarjakuvan ja rokin yhdistäminen ei ollut ihan jokapäiväistä. Ehkä syynä oli se, että The Beatles ei tälläistä tehnyt? Tai monikaan muu aikalainen. Nopeasti kelaten tulee mieleen ainoastaan 13th Floor Elevatorsien 'Dr Doom', mutta ei kovinkaan montaa muuta sarjis-vaikutteista biisiä. Niin sanottu UG-sarjakuva pyöri hyvin lähellä rock-kenttää levynkansia myöten (Joplinin Cheap Thrills), mutta silti kukaan ei laulanut esimerkiksi niistä Friikkilän veljeksistä.

Toisin kuin Suomessa.
Vielä 60-luvulla sarjisbiisejä ei juurikaan ollut. Syynä oli todennäköisesti juurikin se Beatles. Sarjakuva taiteenlajina oli pitkälle 80-luvun alkuun asti niin sanottua 'alempaa taidetta', joka perustui yleensä kolmen ruudun vitsiin. Jos bändi pääsi levyttämään ja kaiverruttamaan hengentuotteita kalliille vinyylille, niin ei ehkä haluttu ikuistaa sarjisläppää.

70-luvulle tultaessa koko pop-kentän spektri laajeni huimasti. Koko populaarikultuuri pengottiin ja kyseenalaistettiinkin katosta kellariin ja sarjikset ilmestyivät kappaleiden aiheeksi ihan aikansa ykkösartisteille, kuten Hectorin 'Sarjakuvarock'-biisiin. Hector toki käsitteli aihetta 70-luvun puolenvälin vasemmistolaisittain, mutta Aku Ankka-väki ja muut aikansa sarjishahmot kappaleen hienoine Syd Barretin 'Matilda Mother'-viittauksineen saavat kieltämättä kovaa kyytiä.

Hectror otti kiertueelleen lämppäriksi tamperelaisen Virtanen-yhtyeen, jonka jäsenet Veltto Virtanen ja Mauri 'Moog' Konttinen olivat sarjisfriikkiyden ääripäitä; toinen yliopistohämy, toinen tanpesteri-duunari (tosin diplomi-insinööri). Yhteistä korkkari-fanitus. Virtasen kumpikin jälkeenjäänyt albumi lepäsi vahvasti sarjisteeman varassa. 'Uusi jääkausi uhkaa' jopa sanatarkasti ja kantta myöten. Myös Juice antoi oman sarjisviittauksensa kappeleessaan 'Anne ja Jack'.

70-luvun lopussa punkin ilmestyessä kuvioihin Virtanen oli suuri vaikuttaja ja sen sarjakuvafanaattisuus ei voinut olla vaikuttamatta pikkupoikiin. Sehr Schnellin 'Orja' on alkuosaltaan suoraan Asterixista luettua tekstiä. Tässä kohtaa ei voi olla huomioimatta esimerkiksi Kari Peitsamon ensilevyä, jossa samat aiheet vilisevät ihan peruslyriikkaa myöten (tosin Harun el Pullah ei kunnon muslimina todennäköisesti voinut nautiskella siitä konjakista).
Suomipunkista Vaavin jäsenille ja Siukoselle kolisivat Corto Maltese. Ratsian Jyri Honkavaara taasen oli äärimmäisen kova Marvel-fani ja keräilijä. 'Se'-yhtyeen nimi tuli 60-luvun Teräsmies-lehden tarinasta. Joka tapauksessa itsensä toteuttaminen ja omasta elämästä laulaminen ei enää karsastanut sarjiksia aiheena. Sarjikset ja niiden piirtäminen näyttelivät tärkeää osaa myös liikkeeseen olennaisesti kuuluneissa pienlehdissä.

Koska 70-80-luvun taitteessa kahden tv-kanavan Suomessa sarjikset Korkeajännityksineen olivat se 'alemman luokan' viihdytysmuoto, mihin Jallun ja Kallen (salaa) kera peruskansan vapaaehtoinen sivistys perustui. Tästä syystä sarjis innoittaja ja laulujen aiheena oli todella näkyvä ennen taivaskanavia ja internettiä. Se oli yhteinen nimittäjä, olihan maassa Aku Ankka lehden levikkikin huimat 250 000 kappaletta. Aku Ankan jakso, missä toimitus oli kirjoittanut Akun piesseiden raggareiden autoon 'Yhdistyneet punkkarit ja raggarit' poiki punkkarin kirjoittaman napakan vastineen liikkeen rauhanomaisuudesta ja tarkoitusperistä.

Myöhemmin post-modernistisena aikana sarjakuva on jäänyt pois kuvioista. Ehkä syynä on tosiaan se aiheiden ja populaarimaailman tulva, josta ne aiheet voi blokata. Sarjis laulun aiheena onkin enemmän old-skool tyylikeino, kuin laulua omasta elämästä.

Nolla Nolla Nolla - Oodeja Simasuille EP 1981

Nolla Nolla Nollan 'Oodeja simasuille' EP:tä pidetään monella suunnalla yhtenä parhaista suomi-punk EP:stä. Bändin synkeä 'post-punk' on edelleen astetta mielenkiintoisempaa, kuin 80-luvulla seuranneiden mustahuulten poseeraus. Solisti Jore (r.i.p) oli toki myös bändiä seuranneen Mustan Paraatin paras ja mieleenjäänein laulaja.

Nolla Nolla Nolla putosi aikanaan (ja edelleen) jännään koloon; se ei ole oikein puhdasta ja liuskaotsaista hardcorea, taidepunkiksi se on liian törkeää ja punkiksi liian taidetta. Levyllä soi yhden biisin rumpukoneen lisäksi jopa suhina-syntetisaattorit. Kaipa tämä on sitten sitä puhdasta post-punkkia.

Itsellänikään ei ole tätä alkuperäistä seiskatuumaista EP:tä, mutta tämä, pitkäsoitto ja bändin julkaisematon materiaali vuoden 1984 sessioista (sekä kaikki muukin levytetty tavara) julkaistiin vuoden 1996 cd-levyllä 'Tänään täällä, huomenna poissa'.

Destroy All Monsters - 74-76 1993

Eilen Hesarissakin uutisoitu pikku-uutinen nykytaiteilija Mike Kelleyn kuolemasta meni ensin ohi silmien, mutta aihe tuli uudelleen vastaan toisen artikkelin kertoessa tämän mainetta nauttineen nykytaiteilijan olleen muun muassa Sonic Youthin mainion 'Dirty' albumin kannen takana.
Tarkempi tutkiskelu kertoikin yhtyeen Thurston Mooren uudelleenjulkaisseen erään obskuurin amerikkalaisen orkesterin äänityksiä 90-luvun puolessa välissä. Tätä ennen Mike Kelley oli tosin jo itse ehtinyt edelle.

Tai obskuurin ja osbskuurin.
Detroitlainen Destroy All Monsters (nimi napattu japanilaisesta Godzilla-elokuvasta) oli kaksivaiheinen yhtye, jonka jälkimmäinen saaga sisäisine riitoineen jämäytti bändin maakuntatasolle, vaikka rahkeita olisi ollut enempäänkin. Alkuperäisjäsenten Mike Kelleyn ja Jim Shawin lähdettyä taideopintoihin Kaliforniaan 1976 (kummastakin tuli menestyneitä nykytaiteilijoita), yhtyeeseen liittyivät mukaan ex-Stooges Ron Asheston ja ex-MC5 Michael Davis. Bändin tyyli muuttui kohti uutta punkkia ja hard-rockkia, tosin Niagaran edelleen 'laulamana'.

Ensimmäinen vaihe alkoi kuitenkin vuonna 1974, jolloin Mike Kelley, Jim Shaw, Niagara ja Cary Loren perustivat 'anti-rock' yhtyeensä. Kaksi ensin mainittua olivat free-jazzin, progen, folkin ja myös puhtaan noisen ystäviä. Niagara ja Loren taas olivat enemmän rakenteellisen musiikin puolella, mutta glitter-trashin ystäviä.
Yhteistä oli kuitenkin, että yhtye pyrki 'anti-rockkiin' ja 'anti-esiintymiseen'. Soittimina oli perinteisen repertuaarin lisäksi pölynimureita, halpoja koskettimia ja niin edelleen. Ympyrä tavallaan sulkeutui myöhemmin Ron Ashetonin tullessa bändiin. Olihan The Psychedelic Stooges esiintynyt vastaavanlaisella repertuaarilla edellisellä vuosikymmenellä.

Mike Kelleyn 74-76 uudelleenjulkaisu tuo ihmisten ilmoille yhtyeen kasettiäänitykset ja julkaisut ennen vuotta 1977. Bändi julkaisi ainostaan yhden kasettijulkaisun, joka sekin Kelleyn sanojen mukaan äänitettiin K-Martista ostettujen halpiskokoelmien päälle. Nämä kellariäänitykset pitävät sisällään äänityksiä yhtyeen koko spektrin läpi ihailemistaan Stoogeseista, MC5:sta New York Dollseista free-jazziin, Popol Vuhiin, Tangerine Dreamiin ja Kraftwerkiin. Lisäksi bändiläiset diggailivat Yesistä, Led Zeppelinistä ja The Incredible String Bandista.

Tämä kaikki pahoinpideltiin kasettiäänityksillä, jotka ovat välillä hirveää sontaa, välillä oikeasti eeppistä kamaa. Lähimpänä perinteistä kappalerakennetta muistuttavissa biiseissä Niagara laulaa niin monotonisesti, että saa Nicon kuulostamaan koloratuurisopraanolta.

Destroy All Monsterin anti-rock oli kokoelma folkkia, dronea, noisea, rockia, artsy fartsya ja kenttä-äänityksiä. Mukaan on äänitetty myös ellottavia lähiradio-jinglejä, vittupanojuttuja hokevia white trash-taaperoita ja muun muassa HUUMEYRJÖT. Kyllä; huumeyrjöt. Kelleyn kolmelle cd:lle työstämä kokoelma kuitenkin säilyttää kaikessa tempoilussaan, tai juuri sen takia mielenkiintonsa loppuun asti. Jännittävä paketti. Tämä on sitä todellista UG:ta ennen punkkia.

Bändien maskotit

Wikipedia:
Maskotti on hahmo, joka kannustaa joukkuetta tai on ravintolan vetonaula lapsille. Maskotteja voidaan myös käyttää omana onnenkaluna, esimerkiksi luokalla voi olla oma maskotti. Maskotti on yleensä eläin, mutta se voi myös olla mikä tahansa olento. Maskotin tarkoituksena esimerkiksi urheilutapahtumissa (varsinkin Yhdysvalloissa) on yleensä kannustaa joukkueen kannattajia kannatushuutoihin yms. Tällöin maskottina toimii joku maskotin pukuun sonnustautunut henkilö. Maskotin kuvalla/nimellä voidaan myös myydä erilaisia oheistuotteita.

Vice-lehden muutaman vuoden takainen kirja "The Vice Guide to Sex and Drugs and Rock and Roll" piti sisällään suhteellisen hauskan luvun siitä MITÄ JOS HEVIBÄNDIEN MASKOTIT TAPPELISIVAT. Kirjoittajan ei tarvinnut asettaa voittajan eli Iron Maidenin Eddien asemaa millään tapaa kyseenalaiseksi. Eddie pieksee tietenkin kaikki mennen tullen, tapahtui kahnaus sitten historiassa tai kaukaisessa tulevaisuudessa.

Totta tosiaan, bändimaskoteissa rulettavat etenkin ne yhtyeet, jotka loivat kivijalkansa 80-luvun alkupuolella. En tosin tiedä kuinka paljon siihen vaikuttaa se, että olin silloin juuri altteimmassa iässä ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Mätäpääkallojätkät olivat TOSI hurjia, vaikka musiikki olisikin ollut vaikka Dion tyylistä yhdellä kielellä tättädä tättädä-rokkaamista. (Dion maskotti oli muuten se Murray-nimimen MASSIIVINEN takapiru-demoni, joka seisoskelee usein bändin levyjen kansissa usvassa tai varjoissa)
Demonihahmoissa on toki jotain kiusallisen puberteettista ja jopa tyhmää, joten ihan kaikki metallibändit eivät niitä ole käyttäneet. Tässä toki auttaa, jos yhtyeellä on Metallican tai Slayerin tyyliin heittää joku hienosti tyylitelty logo siihen t-paidan selkään. Koska myytäväksihän nämä maskottiörkit on tehty, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tyylitelty pahis on usein myös parempi myyntikuva, kuin finninaamaiset pitkätukat. Oma esimerkkinsä tästä touhusta on tietenkin Kiss, jonka jäsenet olivat esiintyvän taitelijan lisäksi bändinsä maskotteja. Kätevää!

Tarinan mukaan Misfits yhtyeen perustajajäsen sai oikeudet bändin musiikkiin. Toinen tähän 'Crimson Ghost'-naamaan. Arvatkaa kumpi asuu nykyisin mukavasti?

Misfitsien maskotti on kieltämättä iskevän näköinen ja toimii vähän vanhemmallekin katsojalle. Valitettavan moni hänen menneistä ja nykyisistä kollegoistaan on kuitenkin sellaisia 'köyhän miehen Eddieitä'. Väitän myös, että Megadethin 'Vic Rattlehead' tai S.O.D:in 'Sargent D' ottaisivat turpaan Eddieltä ja pahasti. Ehkä Eddie hautaisi heidät elävinä pyramidin sisään?










Maskottihahmon onnistuminen ei ole myöskään kiveen kirjoitettu. Hahmon pitää kuitenkin tietyllä tapaa ilmaista yhtyeen musiikkia tai kuuntelijoiden alinta yhteistä nimittäjää. Tästä on hyvänä esimerkkinä Manowarin 'Man-warrior', joka on aika hyvässä pumpissa (tosin häviäisi Eddielle miekkansa kanssa, jos Eddie ottaisi sen kyborgi-hahmonsa ja pyssynsä). Jos tässä puhuttelussa ei onnistuta, hahmo ei rupea elämään omaa elämäänsä. Tai siis paidat eivät ala myymään. Ketä kiinnostaa enää esimerkiksi saksalainen typerä kurpitsapää? Ei ketään.

Maskotismissa on myös oma jämähtämisen ongelmansa. Jos suurin uudistus levyllä on se minkä aikakauden pyssyt maskotilla kannessa on, niin on vaarana tietynlainen musiikillinen jämähtäminen. Väitänkin, että maskottibändit ovat yleisesti ottaen enemmän konservoituja, kuin muut yhtyeet. Lisätään tähän listaan Ramonesin 'Pinheadeineen'. Näinhän ei tietenkään aina käy ja mitä sitten jos kävisi!

Maskotit eivät kuitenkaan ole pelkästään hevibändien ja lasten yksinoikeus. Esimerkiksi Pink Floyd myy sattumalta (noh, hienon levynkannen takia) maskotiksi ajautuneen vaaleanpunaisen heliumsian kuvia mielummin kuin vanhuuden kynnyksellä olevien pömppömahojen valokuvia. Takavuosien funk-tähtösen Jamiroquain buffalohattuinen 'Buffalo Man' (itse pääjehun Jason Kayn piirtämä) avitti varmasti yhtyeen näkyvyyttä. Ja onko Daft Punkin tyylitellyt kypärät maskotteja, vai yhtyeen 'tunnus'? Kuitenkaan ihan samanlaiseen kömpelöiden örkkien tulvaan, kuten 80-luvulla ei nyykään päästä. Jopa hevibändit tyylittelevät liikaa niitä köyhän miehen Eddieitään (power-metallissa), niin että hommasta katoaa se viimeinenkin sympaattinen kotikutoisuuden tunne.

Oma suosikki? Motörheadin 'Snaggletooth'. Samaan aikaan likainen, typerä ja hieno, kuten yhtyeen musiikkikin! En tosin tiedä voittaisiko sekään Eddietä tappelussa. Ehkä, jos tappelu käytäisiin raiteilla?

Olen nähnyt hullun taiteilijan - Kari Riipinen

Tarina alkaa kymmenisen vuotta sitten. Muutettuani pääkaupunkiin, eli Helsinkiin olin töissä konttorissa joka sijaitsi Vanhalla talvitiellä. Siis tukkutorilla. Tämä hiljalleen katoava kaupunki(tai laitakaupunki)-kulttuurin helmi piti sisällään mm. 'Lihapiha' nimisen entisen teurastamon takapihan. Paikka oli täynnä yöllisen autoparkin jälkeisiä kortsuja. Ammattilaisten hommaa.

Joka tapauksessa matkalla lähiruokaloihin, Tukkutorin roskiksilla laahusti usein parraskas ja nuhruinen laitapuolen kulkija joka ohitettaessa mutisi yleensä jotain viisauksia tyyliin 'Mulla on maa jalkojen alla'. Vanhempi työtoveri tiesi sanoa halveksuvasti, että tuo mielenterveysongelmainen hamppi oli Riipinen. Siis Kari Riipinen, joka kuvasi (tai ainakin antoi signeerauksensa) lähes kaikkiin 70-80-luvun kuumimpiin suomalaislevyjen kansiin. Sama mies, joka juppiaikana signeerasi vedoksensa myyden niitä 30 000 suomen markalla. Sama mies, joka palasi ulkomaan reissulta Helsinki-Vantaan kentältä limusiinilla.

Työkaveri tiesi kertoa, että Riipinen oli 90-luvulla saanut porttarin Corona-baariin, jonka jälkeen oli hengaillut yleensä baarin oven vieressä juoden pussikaljaa. Tarkempi asioiden selvitys kertoo myös, että hän möi samaan aikaan noita vedoksiaan muutaman kympin hintaan saman ravitsemusliikkeen ovella. Aiemmin hän katseli asuntonsa ikkunasta kadulle ja näytti legendaksi muodostuneen peukkumerkin ohikulkijalle. Joko hyväksyen tai hyläten.

Meni melkein kymmenen vuotta, kun minun ja Riipisen tiet jälleen kohtasivat (jos tätä termiä voi käyttää). Tässä välissä Riipisen laaja ystäväpiiri tai turvaverkko oli mahdollistanut hänelle muutaman taidenäyttelyn, koska mies on edelleen menossa mukana ainakin taidemaalarina.

Olin eräänä lauantaina vaimon ja lasten kera kaupungilla ja kävimme ostamassa markkeeraustusseja Temperasta (ehdottamasti kaupungin paras taiteilijatarvikekauppa). Oven vieressä seisoi joku hamppi, joka huuteli ohikulkijoille sekavia suuria totuuksia. Menimme kauppaan ja tämä tyyppi tuli vähän ajan päästä sisään jatkaen julistustaan maailman menosta ja politiikasta. Ihmettelin henkilökunnan pitkämielisyyttä ja ostihan äijä lopulta maailituubinkin. Olin kassalla, kun tyyppi lähti ulos ja käveli vastaan. Katsoi minua veikeästi ja näytti peukkua. Olen siis saanut Riipisen hyväksynnän.

Rolling Stones - tunnus 1971

Rolling Stonesin tunnusta pidetään yleisesti maailman parhaana yhtyeen liikemerkkinä. Se onnistui vangitsemaan vielä tuohon aikaan seksuaalisuutta ja vaaraa tihkuneen bändin musiikin yksinkertaiseen ja iskevään muotoon.

Pikkupoikana yleinen tieto oli, että logo olisi ollut Andy Warholin käsialaa. Bändin jäsenistöä hengailikin tuohon aikaan Warholin Factoryssa ja New Yorkin näyttäytymis-klubeilla. Warhol teki kyllä yhtyeelle Sticky Fingers-levyn vetskarikannen. Tässä tuotoksessa hänellä ei ollut kuitenkaan sormiaan pelissä (tosin Andy oli muutenkin ulkoistanut teostensa fyysisen suorittamisen poikaorjilleen). Internetin aikakautena ja kirjoista lukemalla homman selvittäminen on kuitenkin yksinkertaista.

Graafisen alan opiskelija John Pasche sai työstettäväkseen Jagger-Richards kaksikon ehdotuksen, joka perustui Keithiä tuohon aikaan kovasti kiehtoneeseen intialaiseen kuolemanjumala Kaliin. Pashen logo tiivisti musiikin seksuaalisuuden ja Jaggerin kumihuulet hienosti yhteen. Hänelle maksettiin hommasta 50 puntaa. Tosin kahden vuoden päästä hän sai vielä kaksi hunttia lisää hyvin tehdystä työstä. En jaksa arvailla kuinka monta sataa miljoonaa itse yhtye tuon merkin myynnillä on tahkonnut. No, John Pasche myi alkuperäisen vedoksensa 400 000 punnalla vuonna 2006. Ja lahjoitti tiettävästi puolet hyväntekeväisyyteen.

Niin tai näin, kannan itsekin ylpeänä tuota merkkiä takinhihassa.