Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokeellinen musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokeellinen musiikki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. syyskuuta 2024

The Orb - Pomme Fritz 1994

Mini-albumi Pomme Fritz on yksi niistä levyistä, jonka ensikuulemisesta jäi joko nuoruuden tai jonkin muun syyn takia vahva muistikuva. The Orb oli levyn ilmestymisen aikaan tuttu jo parinkin vuoden takaa, mutta tältä levyltä kuultu audio kuulosti omaan korvaani jopa vielä paremmalta kuin U.F.Orb tai Live 93. Itsellänihän ei ole muuten tätä edelleenkään fyysisenä, vaan aikakaudelle tyypillisesti tämä oli kaverilla kovasti soinut levy.

Pomme Fritz poikkesi aikaisemmista albumeista sillä, että siinä biitti ei ollut millään tavalla pääosassa. Vanhoina tuttuina elementteinä löytyy iso kasa erilaisia puhe-sampleja ja tälläkin levyllä dipataan varvasta dub-elementteihin, jotka tosin esitellään vähän eri tyylillä kuin aiemmin. Vahvan biitin puuttuminen ei tarkoita, etteikö levyllä olisi rytmiä. Pulssi kulkee kyllä koko levyn läpi, mutta maiskuttelee ja soljuu muuten syvien bassojen möyriessä taustalla. Välillä biitti katoaa täysin. Päälle vielä ysärin syntetisaattoreita ja hälyääniä musique concrete tyyliin ja siinäpä se. The Orb ylitti kuuntelijaystävällisyyden ja housebiittien rajan.

Juuri tämä muodottomuus ynnä muu sellainen kiehtoi ja siinä The Orb liikkui alueella joka oli sitä "aitoa ambienttia" ja jonka kanssa olen sittemmin solminut syvän ystävyyden.

Levy on Alex Pattersonin henkilökohtaisia suosikkeja yhtyeen tuotannosta ja itse olen miltei samaa mieltä (pidän ehkä vielä enemmän seuraaja Orbus Terrarumista). Levyn aikalaisvastaanotto ja syntyprosessi eivät olleet kuitenkaan ihan näin helppoja.

Menestyslevy U.F.Orbin jälkeen yhtyeen ja sen levy-yhtiön ja managerin sukset olivat menneet ristiin, eikä yhtye pystynyt julkaisemaan kahteen vuoteen uutta musiikkia (Live 93 on livelevy). Uusi levy-yhtiö Island odotti bändiltä materiaalia, eikä katsonut livelevyn täyttäneen sopimusta. Tässä vaiheessa Patterson omien sanojensa mukaan kursi levyn kasaan pitääkseen yhtyeen elossa (ilmeisesti tässä vaiheessa hänen ja Kris Westonin aka Thrashin välit alkoivat tulehtua ja tämä on merkitty levylle ainoastaan teknikoksi). Levy on ensimmäinen jolla tulevaisuuden pitkäaikainen Orb-jäsen, saksalainen Thomas Fehlmann on mukana ja se on äänitetty Lontoon ja Berliinin välillä. 

The Orbin hittisinkku "Blue Room" oli 39 minuuttia pitkä ja yhtye päätti tehdä tästä levystä "mini-albumin", joka oli sinkkua ainoastaan kaksi minuuttia pidempi päättyen 41 minuutin kohdalla. Nykypäivänähän tuo olisi taas ihan normaali lyhyt vinyylialbumi, mutta CD-aikana levyjä venytettiin ja vanutettiin koko rahan edestä kun puoli- ja muita rajoitteita ei ollut. Ambientissa pitkä kesto ei luonnollisesti haitannut, mutta osa ysärin rock-albumeista on jo aika pitkäpiimäisiä.

Kauppojen hyllylle tullessa Pomme Fritz jakoi yhtyeen fanit ja kriitikot kahtia. Osa piti levystä, toiset taas pitivät sitä edellisiin verrattuna muodottomana ja haahuilevana (mitä se tietysti onkin). Myös "ambient-house" biiteistä luopuminen karkotti osan faneista. Patterson pitääkin tästä syystä levyä "helmenä, josta todelliset Orb-fanit pitävät". U.F.Orb oli ollut listaykkönen, joten odotukset olivat kovat. Pomme Fritz nousi kutoseksi ja tippui muutaman viikon päästä listoilta, joten Island (joka ei pitänyt Pattersonin mukaan levystä tippaakaan) piti sitä floppina.

Noh, tämä puolittain sekava muisteloa ja levytriviaa yhdistelevä kirjoitus voidaan varmaan tiivistää siten, että albumiaikana myöhemmin elämään jääneet klassikot eivät aina ilmestyessään olleet sellaisia. Hätäpäissä tehty sillisalaatti-floppi on kestänyt aikaa paremmin, kuin varmaan kukaan sen tekohetkellä ajatteli. Ja ehkä juuri siitä syystä.
 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Catherine Ribeiro + Alpes – (Libertés ?) 1975

(Libertés ?) oli Catherine Ribeiron ja Alpes-yhtyeen kuudes albumi, jonka kansikuva tuo vahvoja ennakkoja siitä kuvastosta mistä CRASS-yhtyeen Gee Vaucher ammensi vain muutamaa vuotta myöhemmin punkin jälkeisessä punkissa. 

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska Alpes perustettiin Ranskassa tasan vuoden 1968 hengessä (siis kyseisenä vuonna) ja Epping Forestin "punkit" olivat itse 70-luvun lopussa vanhoja 60-luvun taidekouluhippejä joille situationistitkin olivat varmasti tuttuja, vaikka Penny Rimbaudin anarkismi olikin ehkä lopulta oman etuoikeutetun navan ympärillä pyörivää libertalismia.

Toisella levyllään nimensä Alpesiksi vaihtanut symbioosi Ribeiron ja taustabändin kesken kesti vuodesta 1968 vuoteen 1981. Käytännössä Ribeiron aisaparina (ja ilmeisesti jossain vaiheessa myös kumppanina) toimi lyyristi ja soitinrakentaja Patrice Moullet, jonka käsistä oli peräisin myös moni yhtyeen erikoisen instrumentaation soitin. Myöhemmin Moullet on tehnyt uraa kineettisen taiteen parissa. Alpesin muut jäsenet vaihtelivat enemmän tai vähemmän jokaisella levyllä.

Tämä albumi ei ole missään nimessä artistin tai yhtyeen paras, mutta toisaalta jos tämän pariin eksyisi ensikosketuksessa Catherine Ribeiro + Alpesin musiikkiin tutustuessa, mitään väärää kuvaa tai ääntä ei pääsisi syntymään. Aikaisemmista levyistä poiketen mukana on enemmän perkussiota, mutta Ribeiron dramaattinen tulkinta, jousikoneet, sähköinen lyyra/luuttu ja muut elementit ovat kohdillaan. Jo ensibiisin dramaattiset ja (etniset) kansanmusiikkisävyt kuljettavat sinne tuttuun samaan aikaan ylevään, mutta depressiiviseen suuntaan joka on yhtyeen se juttu. A-puoli on tältä osin tuttua tavaraa, mutta päättyy miltei viisiminuuttiseen soololausuntaan, josta en ranskantaidottomana ymmärrä mitään, mutta voin arvata sisällön kohtuullisen sakiaksi.

Levyn huippukohta on koko B-puolen täyttänyt "Poème Non-Epique N° III (Concerto Alpin En 3 Mouvements Et Un Tombé)" jossa vaellellaan jännitettä keräille sillä omintakeisella folkin ja lopulta avant-garden alueella, kun Catherine päästää ilmoille pitkän heittäytyvän ja paatoksellisen poliittisen resitatiivin jälkeen primäärisen Jim Morrison The End-huudon Moulletin luutun päräyttäessä samalla ilmoille kananlihoja repivän fuzz-riffin. Lopulta syöksytään noise-kuiluun. 

Tämä on sitä ns. täyttä tavaraa.

keskiviikko 10. tammikuuta 2024

PJ Harvey - I Inside the Old Year Dying 2023

 I Inside the Old Year Dying on Polly Jean Harveyn ensimmäinen levy seitsemään vuoteen. Edellinen "The Hope Six Demolotion Project" on Harveyn näennäisesti menestynein sen noustessa UK:n listaykköseksi. Fyysisten kappaleiden myynti on nykyään semmoista ja tämmöistä, joten on todennäköistä, että oikeasti joku muu PJ:n levy on mennyt useampaan hyllyyn. Itselleni tuo levy oli pettymys, eikä ole niin sanotusti paria biisiä lukuun ottamatta lähtenyt.

Uusi albumi ilmestyi elokuussa 2023 ja se on tunnelmaltaan melankolinen ja syksyisen kuuloinen. Kappaleet ovat tavallaan hiljaisia ja pienimuotoisia, mikä aluksi vaikutti kuuntelukokemukseen niin, että albumi pääsi lähinnä siihen "OK" kategoriaan. Muutaman ilmaiskuuntelun jälkeen levystä jäikin vähän odottava mielikuva. I Inside the Old Year Dying osoittautui kuitenkin "groweriksi" ja on kuuntelu kuuntelulta (kirjastolevy lainassa) kohottanut levyn pisteitä siihen asti, että pistin sen jo lyhyelle "Vuoden 23 parhaat"-listalleni. Kappaleet ovat jännitteisiä ja paranevat kerta kerralta.

Harveyn pitkäaikainen taustakokoonpano on tällä levyllä muuttunut niin, että perkussionisti Jean-Marc Butty ja multi-instrumentalisti Mick Harvey puuttuvat rivistöstä. Pitkäaikainen soittokumppani John Parish on kuitenkin mukana, kuten levyn loopeista, elektroniikasta ja kenttä-äänityksistä vastaava tuottaja Flood, jonka kanssa Harveylla on pitkä yhteinen historia. Soundimaailma on hengeltään pääosin folkmainen, mutta siinä on samaan aikaan hyvin vahva elektroninen ja kokeellinen pohjavire.

PJ Harveyn levytysmetodeihin on kuulunut usein jonkin uuden instrumentin opettelu ja siitä inspiroituminen. Tällä kertaa ilmeisesti sellaista ei tehty, mutta viime vuonna julkaistu runokirja "Orlam" ja sitä inspiroineet näyttelijät Colin Morgan ja Ben Whinshaw antavat ääntänsä neljälle levyn biisille.

Hyvä levy.

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

torstai 11. elokuuta 2022

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.


-----------------------------------------------------------------------------------
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------
Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!


maanantai 9. elokuuta 2021

Spectrum - Forever Alien 1997

Peter Kember julkaisi viime vuoden kesäkuussa 'All Things Being Equal'-albumin, jota "myytiin" blogeissa ja ug-musiikkimedioissa hänen ensimmäisenä sooloalbuminaan 31. vuoteen. 

Vuonna 1989, vielä Spacemen 3:sen viimeisten pyörän pyörähdysten aikana äänitetty sooloalbumi "Spectrum" antoi paria vuotta myöhemmin nimensä hänen yhtyeelle; Spectrum. 

Alussa sen musiikki oli enemmänkin kappale-orientoitunutta ja mukana oli hetken aikaa pysyviä soittajia, pääosin hänen levypuoliskollaan Spacemen 3:sen viimeisellä albumilla soittaneita tyyppejä ja musiikkikin jatkoi periaatteessa siitä pisteestä, mihin se kyseisellä levyllä päättyi.

Parin albumin kuluessa Peter Kemberin, eli Sonic Boomin yhtyetoverit häippäsivät, eikä yhtye aikalaiskuvausten perusteella saanut muutenkaan oikein pakettiaan ikinä toimimaan livenä, vaan kuulosti lähinnä amatöörimäiselta ja aneemiselta. Tässä vaiheessa Kember löysi modulaarisyntetisaattorit, joiden hän koki olevan helpompi tapa toteuttaa musiikillisesti itseään, kuin rajallinen kitaransoittotaitonsa.

Tämä tapahtui siis 90-luvun lopussa hetkeä ennen modulaarisyntetisaattoreiden renessanssia. Laitteet olivat harvinaisia ja hintavia. Kember ihastui erityisesti levyn kanteenkin päätyneisiin EMS-yhtiön laitteisiin ja niiden rajallisuuteen, mutta myös villeyteen.

Kemberin visiona oli tehdä albumi analogisilla syntetisaattoreilla, joka olisi kuitenkin orgaanisen kuuloinen, eli aika pitkälti sama litania, kuin viime vuoden "sooloalbumillaan". Levyt itse asiassa muistuttavatkin toisiaan hyvin paljon, vaikka aikaa julkaisujen välillä on... pysähtynyt kaksikymmentäkolme vuotta. Alf Hardy äänitti levyn Coventryn Cabin-studiossa ja myös soittaa levyllä monia sen laitteista. Krediitteihin on merkitty myös entinen Spacemen 3 basisti Peter Bain alias Bassman, mutta bassoa hän ei levyllä soita, vaan "programming vibrations" on ollut se juttu. Mutta siis Kemberin soolohan tämä on käytännössä.

Levy oli jatkumoa sitä ennen ilmestyneelle "Owsley"-EP:lle, sen biisejäkin päätyi albumille. Ehkä analogisen plörinän suurin ero vuoden 2020 albumiin on, että se kuulostaa himpan verran enemmän 50-luvun sci-fi-leffoilta ja erityisesti alussa BBC Radiophonic Workshop-kamalta. Oudolta ja kömpelöltä, mutta myös sympaattiselta. Kember puhuu tunnistettavalla narkkarinarinallaan, välillä vocoderin läpi ja myös Hardy vokalisoi puhelaulullaan. Vaikka Sonic Boomin ulosannista ja musiikillisista lahjoisa olisi mitä mieltä tahansa, soundit ovat aina olleet puunattuja. Tämäkin albumi masteroitiin erikseen kanadalaisessa studiossa.

Erikoinen tapahtuma liittyi BBC Radiophonic Workshopiin, kun Kember huomasi levynkannesta, että Delia Derbyshire oli syntynyt kaupungissa (Derbyshiressä) ja soitti tälle. Tästä seurasi jälkimmäisen elämän loppupätkän jatkunut ystävyys ja yksi yhteistyölevykin.

tiistai 4. toukokuuta 2021

Ambient Momentary Lapse of Reason (Pink Floyd Remix/Remake) 2021


Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä. 

Ja väkistenhän ei kuunnella.

No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.
DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.

Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.

A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.

Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.

Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf

torstai 21. tammikuuta 2021

Silhouettes and Statues: A Gothic Revolution 1978-86 / 2017

Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.

CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.

Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.

Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.

Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.

Kiitokset kirjastososialismille tämänkin lainauksesta.

maanantai 30. marraskuuta 2020

Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters 2020

Fiona Applen nimi on vilahdellut verkkokalvoille jo 90-luvulta asti. Silti on myönnettävä, että artistin audiota olen kuullut tietoisesti ensimmäisen kerran vasta loppuvuonna 2020, vaikka Applen musiikkiura on alkanut jo 17-vuotiaana 1994 ja ensimmäinen levy 'Tidal' julkaistiin jo 1996. Artistia verrattiin tuolloin Alanis Morrissetteen ja Tori Amokseen "kypsästä ilmaisusta", joten valintojen aikana skippaaminen oli helppoa.

Vuoteen 2016 mennessä debyyttiä oli myyty 3,6 miljoonaa kappaletta, se oli poikinut pari keskisuurta hittiä ja Applen yhteinen levymyyntikin on tähän päivään mennessä ylittänyt 10 miljoonaa kappaletta. Tällä hetkellä artisti on varmaan suurelle yleisölle tunnetuin TV-sarjatunnarikappale 'Containerista', josta vaimonikin bongasi hänen äänensä.

Keski-ikäiselle itselle tässä puskan kautta kuullusta levystä nousi vahvimmin esiin se instrumentaalinen poikkeavuus. Rokkikitarat, tai kitarat yms. ylipäätään loistavat poissaolollaan, musiikki pelaa yksinkertaisilla rytmisoittimilla ja erilaisilla koskettimilla. Pikainen tarkastus osoitti, että sama meininki oli jo debyyttilevyllä, joten vertaus Tori Amosiin oli tältä osin varmasti perusteltu, kuten myös miksi oma magneettinen napa sivuutti hylkien tämän 90-luvulla. Ehkä sitä nuorna miehenä kuunteli mieluiten nuorten miesten tekemää musaakin, mutta kitarattomuus on ennen 2000-lukua ollut itselleni ylittämätön pala.

2020 tällä ei ole väliä. Robert Wyatt, Tom Waitsit ja muut on kuultu, ymmärretty ja totuttu. Aivan samaan perinteeseen Apple ei nojaa, mutta hengenheimolaisuutta ja tarvittaessa rosoa löytyy. Kappaleet ovat pitkiä ja osittain improvisoidun kuuloisia, laulu tuo välillä mieleen 00-luvun alun kokeilevan hip-hopin (cLOUDDEAD) ja meininki on muutenkin oudon kokeellisen ja samaan aikaan kuitenkin konventiaalisen sekoitusta. Albumi on kuuleman mukaan koostettu suurelta osin läppärin mukana helposti kulkevalla Garageband-ohjelmalla, joka tuonee mukanaan juuri tuollaista "hetken tuntua".

Tykkäsin todella paljon, etenkin tästä ympäristöstään ja ajasta poikkeavasta meiningistä. Yllätti.

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Hawkwind - All Aboard the Skylark 2019

 Jossain 90-luvun alun Soundissa oli Jussi Niemen arvostelu Hawkwindin silloisesta levystä, josta arvostelija totesi, että jos bändi kerran toistanut ja hionut juttuaan jo 20+ vuotta, niin kyllähän sen on pakko toimia. Nyt tästä Soundin levyarvostelusta alkaa olla 30 vuotta ja Hawkwindin ensilevykin täyttää 51. 

Niemen sanoissa on kuitenkin vissi totuus: Hawkwind toimii toimiessaan edelleenkin. Tosin kaikki nykylevyt eivät toimi välttämättä aivan yhtä hyvin, mutta toimivat kuitenkin jollain tasolla.

All Aboard the Skylark on omiin korviin hyvä nyky Hawkwind-albumi. Eihän se nyt mikään 70-luvun klassikko ole, eikä enää sellainen voikaan olla, mutta periaatteellisella tasolla tältä löytyy monia niitä yhtyeen hyviä juttuja, joita pidetään Hawkwindille ominaisia.

Avausbiisi 'Flesh Fondue' viittaa sanoituksissaan yhtyeen vuoden 1982 levyyn 'Church of Hawkwind' ja biisiin 'Star Cannibal'. Musiikillisesti se tuuttaa klassisen monotonisen Hawkwind-riffin, joka pidetään puupäisen yksinkertaisena. Ensi kuulemalla mieleen hiipi ajatus, että yhtyeen jonkunnäköiset kasarin opetuslapset, eli Antisect olisivat voineet tehdä aikanaan samanlaisen pseudo-heviriffin. Kakkosbiisi, instrumentaalinen 'Nets of Space' yhdistelee nykysyniä ja Windin perinteistä haahuilua. Ei mikään klassikko, mutta albumilla sille on paikkansa. Sävellysvastuu on pääosin perustajajäsen Dave Brockin käsissä, mutta kakkoskitaristi ja kiipparisti Magnus Martin on vastuussa osasta, jotka hän myös vokalisoi. Asianmukaista maailmantuskaa poteva 'Last Man on Earth' on Wind-biisiksi yllättävän melodinen ja formaali. Tämä korjataan seuraavalla 'We Are Not Dead...Only Sleeping'illä, joka on yllättävän erikoinen ja kokeellinen, noin 74-vuotiaan miehen kokoamaksi. Muita levyltä nousevia kappaleita ovat '65 Million Years Ago' ja levyn päättävä Martinin 'The Fantasy of Faldum'.

Kirjaston lainakappale oli tupla-cd, jonka kakkoslevy 'Acoustic Daze' esittelee Hawkwindin edellislevyn kokoonpanon soittelemassa uudempia ja vanhempia biisejä yleisön edessä. Ei ehkä tarpeellinen, muttei huonokaan.

Aiempi maininta kasaribändi Antisectistä sikäli osuva, että nykyisin Hawkwindin fyysiset levyt julkaisee DIY ja punk-kulttuurissa vahvasti toiminut Cherry Red Records.

tiistai 11. elokuuta 2020

Dr John - Babylon 1969

Babylon oli tuossa vaiheessa jo pitkänlinjan soittajana ja sessiomiehenä toimineen Mac Rebennackin Dr John hahmon toinen pitkäsoitto.

Edellisvuonna ilmestynyt Gris-Gris on myöhemmin noussut suureen kulttimaineeseen, mutta kaupallinen suosio sai Rebennackin kohdalla odotella vielä pari vuotta, kunnes The Metersin komppaama 'Right Time. Wrong Place' nousi korkealle sekä single- että pitkäsoittolistoilla.

Gris-Gris-levyn yleissointia voisi kuvata englantilaisella termillä "druggy". Hippiajan avoin ja positiivinen suhtautuminen huumausaineisiin ei ollut Rebennakille mitään uutta, ehkä aineet olivat, sillä hän oli ollut tässä vaiheessa jo vuosia pahassa heroiiniriippuvuudessa. Tästä johtuneet puoli- ja kokolaittomasti vietetyt päivät satsin perässä johtivat eri suunnilta tulevaan kuumotukseen, joka Rebennackin muistelmien mukaan yhdistyi päänuppiin loppuvuodesta 68 alkaneen Vietnamin sodan TET-offensiivin ja Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien kanssa. Nämä synkistivät Dr Johnin visiot siinä määrin, että hän päätti tehdä uuden levynsä kuvaamaan tätä Babyloniamme. Omien sanojensa mukaan levystä tuli vähän kuin Hieronymus Boschin äänite.

Nimibiisi heittelee rytmilajeja, voodoonaiskuoro laulaa laahaavat stemmansa ja tohtori luettelee kaikki mieleen tulevat kuumotukset. Rytminvaihdos ja puhaltimet tuovat kokeellisen jatsin rytmitysten mennessä epämiellyttävästi päällekkäin. Glowin' muistuttaa vähän enemmän edellislevyn "normaalia" voodoo-Johnia, mutta sekin tahmaa oudosti. Lisää tohtorin karjuntaa, vaeltelevia torvia ja painostavaa junnausta tarjoillaan 'Black Widow Spiderissa'. 

'Barefoot Lady' loitsuaa akustisesti taas enemmän miellyttävää biisiä muistuttavasti, kunnes 'Twilight Zone' vaeltelee formaalin biisin ja kaiutetun aavekolinan ja free-jazzin välillä. 'Patriot Flag-Waver' lapsikuoroineen kertoo mielipiteet KKK:sta, naapurikyylistä jne. Levyn lopettaa synkästi nimetty kuristaja 'The Lonesome Guitar Strangler' joka juoksuttaa resonaattoria hypnoottisesti, välillä vittuilevan epiksessä vedetty slide ja lopulla lainataan Creamia palaten sitten kasvamaan koko suoalueen kokoiseksi jamiksi torvineen, jonka keskellä yksinäinen tohtori julistaa sanomaansa.

Tällä levyllä John ajelee ehkä eniten samoille alueille, missä toinen aikalainen ja myöskin L.A.ssa toiminut kapteeni asteli joukkoineen. Rankka ja raskas levy, mutta ei tämä huono ole.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

John & Petri - Deforestation 2020

Petri Lahtinen soolona, sekä John & Petri kaksikkona on tuttu vuosien ajalta Levyhyllystä.
Siinä missä parin vuoden takainen J&P-julkaisu oli abstraktiudessaan jo aika siinä rajalla, että puhutaanko ylipäätään musiikista vai ääniteoksestä, tämä uudelleen metsitys nimellä ilmestynyt bandcamp-äänite on askel takaisin muotoa kohti.
Ei ehkä edelleenkään ns. formaaliin tapaan, vaan.. vaikka uudelleen kasvavan metsän tapaan - luonnollisesti.

Jos tätä teosta kuvailisi satunnaiselle blogiin eksyvälle lukijalle, niin dronea, hälyä, syntikoita, virttä, laulua, konemusaa jne. Jos jotain nimiä tämän tyylisestä toteutuksesta pudottelisi, niin 2000-luvun Kate Bush, ehkä myös saman vuosikymmenen Robert Wyatt ja sitten Coil. Ja tietysti Depeche Moden abstraktein kama.

Kaksikko Lahtinen-Hubbardin lisäksi mukana on edellisiltä äänitteiltä tuttu Paul Mimlitsch hautajaiset mieleen tuovalla bassoklarinetillaan. Kitaraa soittaa Lahtisen Dark Reindeer-projektissakin soittava Toni Ahonen, joskin kitarat ovat enemmän mausteena ja muutenkin voimakkaasti prosessoituja. Altto-viulua soittaa ainakin 'virsimäisellä' Maaksi annettu-kappaleella Hexvessel-yhtyeen Kimmo Helén. Kyseinen kappale nousee levyllä ehkä muista poiketen juuri kyseisen neo-folk/metsä-folk viban takia (jota toki säestetään Coil- tai Paavoharju tyylisellä viileydellä ja hälyllä). Myös levyn nimi ja tämän kappaleen jumalan antama oikeutus voidaan katsoa ristiriitaisiksi keskenään, jos sellaista kappalekontrasteissa on tarkoitettu.

Aloituskaksikon jälkeen keventäjänä toimii hälyä ja perkussioita sisältävä pariminuuttinen 'Shakers' ja horisontaalisen kaukaisen hälyn ja bassoklaran vuoropuhelu 'Echoing the Stillness'. Levyn lopettaa taas kolme vokalisoitua kappaletta (vaikka näissäkin mennään ns. urkupisteellä, eli dronea). 'So Strangen' alussa kaukaisuudesta taustalla soiva ylväs teema yhtyy vähän pöhkön kuuloiseen kitaramaiseen komppiin, mutta sehän toimii. Levyn lopettava 'Just Notice This' lähestyy näistä perinteisintä biisiä, tuoden hälyineen mieleen Mustan tähden ajan Bowien. Ehkä se on myös samalla tavalla vähän.... synkkä.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Ode to Marilyn - V/A 1974

Elektronisen musiikin levytyksiä 70-luvun Suomesta ei jäänyt ihan hirveän paljon. Jos poistaa joukosta Esa Kotilaisen yksinäisen klassikon 'Ajatuslapsen' ja 60-luvulla tapahtuneen, mutta 2010-luvulla julkaistun 'Sähköshokki-illan' ja Vanhan valtauksessa tapahtuneen ja YLE:lle dokumentoidun Kurenniemen laitteisiin perustuvan 'Sähkökvartetin', niin oikeastaan kaikki muu taidettiin äänittää ja dokumentoida Yleisradion vuodesta 1972 2000-luvun taitteeseen toimineessa kokeilustudiossa.

Scandia-levymerkki reagoi aikansa edistyneeseen ilmapiiriin julkaisemalla tämän vuonna 1973 äänitetyn, mutta lähteestä riippuen 1974 tai 75 ulostulleen albumin. Nopeasti kuvaillen levy on aikansa kokeellisten jatsareitten (Vesala, Hauta-aho, Helasvuo & Sermilä) ja kokeilustudion Antero Honkasen yhteistyö, joka menee niputettuna "kokeellisen musiikin" alle. Kokonaisuus on jatsin ja elektronisten äänten yhdistelmä, joka on hyvin kuvittavaa ääntä. Levyn ainoasta ihmisäänestä ja vokalismista vastaa sopraano Pirkko Tikka, jonka lauluääntä syntetisoidaan myös vahvasti. Kyseinen osuus perustuu käännökselle Marilyn Monroen runosta 'A Doll's Cry'.

Levyhyllyssä on aiemmin käsitelty samaisessa studiossa tehtyä kokoelmaa 'Suomalaista elektroakustista musiikkia' vuodelta 1978. Siihen verrattuna 'Ode to Marilyn' on napakampi kokonaisuus, joka kuulostelee ja jäljittelee aikansa elektronista ja elektorakustista musiikkia laajemmin, myös kaupalliselta puolelta tuoden välillä selkeitä viittauksia Pink Floyd-tyyliseen huminaan. Antero Honkanen on krediiteissä merkitty useamman pätkän säveltäjäksi, Edward Vesalan, Teppo Hauta-ahon ja Jarmo Sermilän saaden omat teoksensa. Kappaleet/ääniteokset ovat nimetty yön ja unien mukaan ja niitä yhdistää tietynlainen "sulkeutuneisuus" ja myös drone-henkisyys. Syntikka- ja nauhapörinää löytyy kilinänä ja kalinan ja muun sekaan mukavan paljon.

Tykkäsin tästä. Kuulematta on edelleenkin niin ikään Svart-Recordsin uudelleenjulkaisema 'Reidarin sähköiset kuvat' teos, josta on tälläkin levyllä elektronisista äänistä vastuussa olevan Antero Honkasen lisäksi Åke Andersson.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Lasse Mårtenson - Voiko sen sanoa toisinkin 1977

Jatketaan uskontoteemalla.

Alkuperäinen idea tälle levylle oli Levyraadin juontaja Jaakko Jahnukaisen ja tämän sotakaveri rovasti Erkki Arhinmäen ajatuksista tehdä televisioitava messu, joka nojaisi afroamerikkalaisiin gospel-biiseihin. Säveltäjäksi valittu Lasse Mårtenson halusi kuitenkin tehdä suomalaisemman lähestymisen ja koko homma televisoitiin ja lähetettiin Mainos-TV:n toimesta vuonna 1966.

Itse levy äänitettiin Scandia-studiossa ja Mårtensonin uusiin hengellisiin sävellyksiin ja liturgianosiin teki sanoitukset Solja Tuuli salanimen taakse kätkeytynyt Sauvo "Saukki" Puhtila. Messuosat luki pastori Uolevi Nurminen. Taustoja soittivat sekä Esko Linnanvallin orkesteri, että Lasse Mårtensonin trio. Jälkimmäiseen kuuluivat hänen lisäkseen tuleva Love-mies Christian Schwindt rummuissa ja Pekka Sarmanto bassossa. Mårtenson hoiteli pianot ja sähköurut. Laulajina vieraili suuri joukko aikansa tähtilöitä.
Idea oli soittaa jazzahtavasti ja sinnepäinhän koko levy on. Siltä löytyy myös useita lapsuudessa ja riparilla korvia hivelleitä tai rääkänneitä uskonnollisia uuslauluja, kuten 'Jumala rakastaa maailmaa', 'Ei ole aikaa' ja 'Kiitoslaulu', jotka olivat hyväksyttyjä uskisten soitettavaksi ja ennenkaikkea löysivät tiensä koteihin parissa "Suuren toivelaulukirjan" osassa.

Vaikka olen aikuisiällä tultaeesa muuttunut kivenkovaksi ateistiksi, enkä ole tästä lipsunut, löytyy korvista aina silloin tällöin ymmärrystä myös hengellistä musiikkia kohtaan. Ylipäätään koko läntinen (ja miksei muukin) notaation kautta säilymään ruvennut musiikkikulttuuri on ollut hengellistä kuten myös suuri osa kansanmusiikista. Mårtenson ja kumppanit ottivatkin rohkean askeleen "sanoa toisin" perinteisiä uskonnollisia kaavoja ja tästä on hyvä esimerkki levyltä löytyvä uskontunnustus 'Credo', joka luetaan moniäänisesti ja limittäin. Oma suosikkini levyltä on sodanvastainen, laululiikkeen mieleentuova 'Terve, rauha', jonka Heli Keinonen laulaa pistävällä äänellä. Keinonen nousi levyttäväksi artistiksi 1966 laulamalla itäkarjalaisia kansansävelmiä. Tästä matka jatkui myöhemmin Sudaniin, jossa hän kääntyi muslimiksi ja on myöhemmin toiminut arabian kielenopettajana Suomessa.

Albumimuodossa messu ilmestyi vuonna 1967 Metronomen kustantamana. Siinä painoksessa on Jaakko Jahnukaisen kansitekstit, joita en ole nähnyt. Maailma oli tuolloin erilainen; levy pamahti lokakuussa ohi Beatlesien 'Sergeant Pepperin' ja pysytteli ykkösenä neljä viikkoa ja listalla 60 viikkoa ollen vuosien 67-68 myydyimpiä albumeita. Wikipedian mukaan kokonaismyynti oli 9500 kappaletta, mikä myöhempien vuosien rinnalla tuntuu lukuna pieneltä. Mutta albumimuoto taisi ohittaa singlen myyntimäärissä Suomessakin vasta 70-luvun lopussa.

Tästä päästää aasinsiltaan vuoteen 1977. Schwindt irrottautui ymmärtääkseni Love Recordista jo hivenen aikaisemmin, eikä ollut enää firman alamäen ja konkurssin aikoihin kuvioissa. Hän perusti yhdessä Mårtensonin kanssa Kompass Records levymerkin, joka toimi 90-luvun alkuun asti, kunnes myytiin isommille. Koska kumpikin soittaa tällä kyseisellä levyllä, sen aikaisempi maine ja menestys varmasti osaltaan innoittivat uudelleenjulkaisuun ja tähtäämiseen tällä keinoin saada firmalle helppoa kapitaalia. Mielenkiintoista kuitenkin, oliko syynä kenties lupa-asiat, niin tällä uusintajulkaisulla sanotaan asiat hivenen toisin; Eddy taiteilijanimellä esiintyneen Tapani Lehikoisen laulaman 'Kerro se kaikille' tilalla laulaa vuoden 1977 versiossa Pepe Willberg. Kappalejärjestyskin on hivenen erilainen, mutta en tiedä onko levylle tehty uusintana muitakin kappaleita.

Yhtä kaikki; levy on omassa tosikko- ja totisuudessaan sekä paatoksessa pinnan yläpuolella.

torstai 27. syyskuuta 2018

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

torstai 15. helmikuuta 2018

John Martyn - Solid Air 1973

Taannoisen Roy Harper-kirjoituksen jälkeen otetaan toinen folkin ja "edistyksellisen" musiikin raja-aitoja omiin tarkoituksiinsa siirrelleen englantilaisen artistin levy. Harperin aikalainen Martyn oli kohtuullisen suosittu vuosikymmenten taitteen folk-skenessä herättäen Island-levy-yhtiön Chriss Blackwellin mielenkiinnon ja levytyssopparin. Martyn oli myös henkilökohtainen ystävä toisen Islandille levyttäneen folk-artistin Nick Draken kanssa.
Siinä missä Drake oli vähän levyjä myynyt luomupikkaaja akustisensa kanssa, Martyn kehitti itselleen tätä edeltäneellä 'Bless the Weather'-levyllä uuden tyylin soittaa akustista kitaraa Echoplex-nauhakaiun kanssa.

Kaikulaite pääsi täyteen tohinaan Solid Airilla, jossa se kaiuttaa ja saturoi levyn kitaroita. Toinen levyn kulminaatiopiste on Fairport Conventionin basisti Danny Thompsonin kontrabassottelu. Myös toinen Convention taustainen mies, eli Richard Thompson soittaa levyllä mandoliinia. Echoplex päästetään välillä täysin valloilleen, kuten esimerkiksi miltei tunnistamattomalla luennalla Skip Jamesin 'I'd Rather Be the Devil' kappaleella, jolla se muistuttaa krautti Achim Reichelin kamaa. Oman kulmikkaan säväyksen levylle tuo myös amerikkalaisen John "Rabbit" Bundrikin koskettimet, joiden tälläkin levyllä soiva clavinetti on varmasti porautunut sukupolvien tajuntaan (myös Islandille levyttäneen) Bob Marley & The Wailers-levyn 'Catch A Fire' levyn kautta.

Martyn oli kova jazz-fani, joten hänen kappale- ja sointimateriaalinsa ottaa myös sieltä suunnasta, kuulostaen välillä kovin läheltä Tim Buckleyltä savuisen saksofonin soidessa taustalla. 'Over The Hillillä' päästään taas lähemmäs bluegrassia. Aiemmin mainittu 'I'd Rather Be the Devil' soi funkisti ja räkäisesti. Levyn kappalemateriaali on intensiivistä ja laadukasta läpi linjan. Martynin tapauksessa kirsikka kakun päällä, tai hänen tapauksessaan drinksussa on miehen savuinen ja humalaisen kuuloinen ääni. Instrumenttia ei feikattu, vaan viritetty pitkin uraa Martynin uran läpi jatkuneella intensiivisellä päihteiden käytöllä, joka johti mahdollisen kaupallisen läpimurron kynnyksellä mahalaskuun Martynin noustessa välillä lavoille täysin putoamispisteessä.

Kokeilijana Martyn ei jäänyt makaamaan paikoilleen, vaan 70-luvun lähestyessä loppua hän otti levy-yhtiönsä artistien kautta vahvasti reggae-vaikutteita musiikkiinsa. 80-luvun alussa avioeron seurauksen Martynin huumeiden- ja alkoholinkäyttö siirtyi täyteen itsetuhon tilaan. John Martyn kuoli alkoholismin aiheuttamaan tilaan 60-vuotiaana vuonna 2009.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vaaralliset Lelut ‎– Seppo Ja Antero 1982

Vaaralliset lelut oli Jyrki Siukosen ja Jukka Mikkolan vuonna 1980 perustama yhtye, joka toimi pari vuotta, julkaisi muutaman singlen ja kolme pitkäsoittoa, joista tämä kokoelma/live-splitti 'Seppo ja Antero' oli viimeinen.

Tampereen suunnalla operoineet Mikkola ja Siukonen ovat nykyisin tunnettuja toimittajana ja kuvataiteilijana. Siukonen oli tietysti myös merkittävän Kollaa kestää-yhtyeen rumpali ja primus motor. Yhtyeen sinkun b-puoli 'Tähtien rauha' antoi jo esimakua tulevista suunnista - oli se sitten tehty läpällä, tai ei. Mikkola luotsaa mm. kokeellista musiikkiakin soittavaa radio-ohjelma Avaruusromua. Vaarallisissa leluissa Mikkolan rooli oli töräytellä saksofonia ja soittaa koskettimia, Siukosen keskittyessä kitaraan ja lauluun. Johanna-yhtiölle julkaistuilla äänitteillä oli sitten mukana lukuisa joukko avustajia.

Yhtyeen singlet olivat popimpaa tavaraa (uuden aallon hengessä), ensimmäinen pitkäsoitto periaatteessa samaa henkeä. Kakkoslevy 'Ystävämme hyönteiset' jo kokeellisempaa tavaraa. Jälkimmäinen äänitettiin pääosin Siukosen olohuoneessa. Seppo ja Antero on kokoelma, jonka A-puoli on Vaarallisten lelujen kömpelösti, mutta rullaavasti esittämää uuden aallon poppia, B-puoli keikkaäänityksiä. Sinkku- ja levybiisit ovat sitä samaa sentimentaalista naivistista Kollaa-jatkumoa, josta ammensi esimerkiksi Kumma heppu ja lopunajan voidellut, myöhemmin Karkkiautomaatti ja nykyisin vaikkapa Mustat kalsarit. Hyvä esimerkki tästä on Vaarallisten lelujen kappale 'Kaunis laulu', joka sympaattisuudellaan ja tarttuvuudellaan riisuu ennakkoluulot ja aseet. Levyn kakkosposken live-äänitys ei tarjoa pääosin mitään sen erikoisempaa tai oudompaa. Yhtye tekee muun muassa oman luennan 60-luvun hittikäännöskappaleesta 'Mikset mua huomaa'. Ainoastaan levyn lopettava 'Jäätä maan päällä' harmooni-droneineen lähestyy sitä kakkoslevyn avant-gardea ja kilkutusta, jonka maine yhtyeen päällä on kuitenkin niin vahva, että oletin koko tuotannon olevan sitä.

Tämäkin levy oli Kouvolan pääkirjaston Jukka Nousiaisen valitsemien ja esille nostamien varastovinyylien joukossa.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Suomalaista Elektroakustista Musiikkia - V/A 1978

Kouvolan kaupunginkirjastossa oli nostettu paikan vinyylivarastosta esille joukko erikoisempia vinyylilevyjä, joista lainaan tarttui Vaarallisten lelujen 'Seppo ja Antero'-levyn lisäksi tämä harvinaisuus, josta pulitetaan edelleen keräilijöiden toimesta helposti yli sata euroa.

Edit: Kyseessä on kirjaston alakerrassa olevan pienlehtinäyttelyn avajaisissa esiintyneen Jukka Nousiaisen nostot kirjaston vinyylivarastosta

Svart tuskin uudelleenjulkaisee tätä mystisen ja vähäjulkaisseen Fennica Nova-levy-yhtiön vinyyliä, koska julkaisuajankohdastaan huolimatta levy dokumentoi ja kerää suomalaisen elektroakustisen musiikin "akateemisempaa" päätä.

Termi elektroakustinen tarkoittaa aika sanatarkasti elektronisesti käsiteltyä tai tuotettua ääntä. Alunperin tätä tehtiin vielä perin hankalilla laitteilla, jotka olivat myös kalliita ja tavallisen käyttäjän saavuttamattomissa. Kansainvälinen esikuva oli tietenkin Stockhausen, joka vieraili Suomessakin useasti 50-60-luvuilla. Uudet äänet ja soittimet janosivat uutta tulkintaa, joten elektroakustinen musiikki nojasi myös hyvin vahvasti avant-gardeen ja taidemusiikkiin, jossa käsittelyllä ja koneilla ei ollut tarkoituskaan tehdä schlagereita, tai viihdemusiikkia, vaan haastaa menneisyys ja tulevaisuus. Suomi oli tietyllä tapaa vahvasti mukana aallonharjalla ainakin ajatuksellisesti. Mielipiteitä jakanut ja antanut legendaarinen kriitikko Seppo Heikinheimo esimerkiksi kirjoitti väitöskirjansa juuri Stockhausenista.

Suomessa haaste otettiin vastaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, johon perustettiin Erkki Kurenniemen johtama studio tutkimaan ja kehittämään äänisynteesiä, sekä rakentamaan tarvittavia laitteita ja ohjaamaan asiasta kiinnostuneita säveltäjiä. Pidemmän elinkaaren koki vuonna 1972 Suomen Yleisradiossa perustettu kokeilustudio, joka toimi vuosituhannen vaihteeseen saakka. Levyn artisteissa ja tuotannossa sivutaan kumpaakin paikkaa, sen yhdeksi kohokohdaksi muodostuessa Kurenniemen alaisen Jukka Ruohomäen 'Pisces'-ääniteos, joka on tiivistelmä hänen suuremmasta teoskokonaisuudesta. Toinen mieleenjäänyt ääniraita on kenttä-äänityksiä käyttänyt Antero Honkasen 'Herääminen (Awakening)'.

Levyn materiaali on sekoitus yksinkertaisilla oskillaattoreilla tehtyä ääntä, kenttä-äänityksiä, taidemusiikin nauhamanipulaatiota ja Stockhausen-tyylistä "leikkaa/liimaa" kamaa.
En erittele sen tarkemmin levyn äänimateriaalia, vaan totean sen olevan osittain haastavaa, jonka seassa on silloin tällöin mielenkiintoisia hetkiä. Se dokumentoi enemmänkin julkaisuajankohtaansa edeltävää eetosta ja ääntä, kuin luo kuuntelukokonaisuuden saatikka viihdyttää. Levyn esiintyjä- ja apulaistietoja katsoessa huomaan myöskin, että tässä on vuoden sisällä ollut etuoikeutettu kuulemaan kyseisten pioneerien nykymenoa Esa Kotilaisen ja Rantasen nähtävästi tällä hetkellä lopetettaneella kuukausittaisella 'Sähköpato-klubilla' Kuusankoskella.

Jos ajattelee levynjulkaisuvuotta 1978 ja sen tarjoamaa musiikkisisältöä huomaa, kuinka nopeita harppauksia elektroninen musiikki ja laitteisto ottivat tuohon aikaan. Toki mentiin sen slaagerin suuntaan ja "east coast"-koulukunnan laitteisto, eli Moog-syntetisaattorit tarjosivat muusikoille kohtuu perinteistä tietä ja ääntä, "west coastin" jäädessä sitten akateemiseen meteliin.
Vuonna 1978 Kraftwerk loi musiikkinsa täysin elektronisella, mutta myös kaupallisessa myynnissä olleella laitteistolla ja discoa väännettiin modulaaristen seinien rumpukoneilla ja sekvenssereillä, joita tällä levyllä käytettiin vielä luomaan hälyä, tai romanttisimmillaan kilinää. Elektronisen musiikin saralla myös Klaus Schulze aloitti ensimmäisellä levyllä melkein puhtaasti konkreettisella musiikilla ja nauhamanipulaatiolla, mutta siirtyi myöhemmin puhtaasti syntetisaattoreilla tehtyyn musiikkiin, olkoonkin tavanomaisesta poikkeavalla rakenteella. Edellämainittuihin verrokkeihin nähden 'Suomalaista Elektroakustista Musiikkia' on akateemista hälyä.