Icons of Filth - Nostradamnedus 2002

Walesilainen Icons of Filth perustettiin esimuotoonsa jo 1979. Paikallistasolla toiminut yhtye hajosi parin keikan jälkeen ja jatkoi nimellä Atomic Filth, joka kääntyi vuoden kuluessa lopulliseen muotoonsa.

Miksi yhtye pyörii nyt Levyhyllyssä johtuu siitä, että se julkaisi juuri EP-mittaisen 'Plight'-levyn. Valitettavasti uusi levy kantaa yhtä tällaisten vanhojen alan bändien helmasyntiä myöhemmässä tuotannossa: se on perin metallisen kuuloinen, eikä hyvällä tavalla.

Toinen erikoisuus uudessa levyssä on, että bändi ehti jo pistää pillit pussiinsa vuoden 2004 jälkeen. Yhtyeen ikoninen laulaja Stig kuoli sydänkohtaukseen Lontoossa vallatussa talossa soitetun keikan jälkeen ja yhtyeen toiminta ymmärrettävästi lopahti tähän. Bändi kokosi rivinsä tämän lapsille suunnatun hyväntekeväisyyskeikan muodossa pari kertaa ja sitten taas uudestaan esiintyen samalla lavalla Stigin pojan yhtyeen kanssa. Huhuja tulevasta levystä roikkui vuosia ja sitten sellainen tuli.

Mutta onneksi on vara valita. Yhtyeen ensimmäinen kasetilla julkaistu LP 'Not on Her Majesty's Service' ja Mortarhaten painattama vuoden 1984 'Onward Christian Soldiers' (indie-listan #7) naulasivat bändin tyylilajin suuruuksien joukkoon yhdessä EP-levyjensä kanssa. 

Punkin anarko-alalajistahan tässä oli kyse. Sanoitukset liikkuivat eläinoikeuksien puolella, kilpavarustelussa, ympäristöasioissa, vegaaniruuassa, naistenoikeuksissa ja niin edelleen. Stigin 110% elämisen ja hengittämisen taustalla yhtye piiskasi punkkiaan, joka oli hivenen kallellaan metalliseen soundiin, muttei liikaa. Icons of Filth tuli Cardiffista, jossa oli synergiaetua Bristolin lahden etelärannalle, mistä löytyi hyvin vahva punkkikeskittymä Disordereineen ja Amebixeineen.

90-luvulla skene eli hiljaiseloaan, mutta IoF julkaisi 1999 taas EP-levyn. Milleniumin taite herätteli kuitenkin yhtyeen uudestaan ja se julkaisi tämän pitkäsoiton. Nimessä on viittaus milleniumin yhteen ärsytykseen: 1500-luvulla eläneen Nostradamuksen "ennustuksiin", joita cashattiin taas tuolloin. Mutta maailmassahan mikään ei ollut juurikaan muuttunut 80-luvulta, joten typerät salaliitto- ja ennustusteoriat kalpenivat liukuhihnojen ja aseteollisuuden oikean vallan edessä. Musiikillisesti on oikeastaan erikoista miten suoraa jatkumoa tämä on 80-luvun levyille. Sounditkin ovat lähempänä sitä, kuin 00-luvun pökäleeksi masteroitua jöötiä. Icons of Filthillä oli myös taito kaiken paasaamisensa ohessa tehdä biiseihin tarttuvia juttuja, mikä ilmenee esimerkiksi 'Henry Ford', 'Ghetto of Disillusion' ja 'Flag'-kappaleissa. Ylipäätään anarkopunk-tyylilajissa tosissaan ja hädissään olo on usein se juttu.

Olisiko tässä yksi tyylilajin onnistuneimmista uudelleenlämmittelylevyistä?

Anarcho / Peace Punk / Punk / MIX

 

1. Blitzkrieg - Destruction

Brittiläinen Blitzkrieg jyrää vahvasti tomikompilla kantaen huolta suurvaltojen kilpailun tuomasta maailmantuhosta. Kova vokalisti.

2. The Iconoclast - Prisoners of Existence

Tämän nimisiä bändejä taitaa olla muutamakin. Onko tämä niistä tunnetuin? Tai ainakin punkbändeistä nimeltä Iconoclast. Periaatteessa brittianarkolta kuulostava biisi, jossa sävyjä, mutta bändihän taisi olla USA:n LA:sta. 

3. Axegrinder - Intro + Aftermath

Metallia soitettuna punkin suttuisuudella. Upea levyn/kassun avaus.

4. Deformed - Prophecy

Englannista tämäkin. Teki useamman EP:n, mutta tämä on alkupään demolta. Hardcore-nopeus on laskettu ja tässä jytätätään laahaten maailmanlopun näkymissä. Myös tollainen kasetin saturoima ääni sopii hyvin tähän. Bändi toimi suhteellisen pitkään ja nykyisin edelleen aktiivinen CRESS-orkesterihan taitaa olla aika pitkälti samat ukot.

5. The Fall - Kicker Conspiracy

Temaattisesti vähän kokoelman ulkopuolinen biisi + The Fall ei kai koskaan ollut ainakaan omasta mielestä edes ns. punk-yhtye. Mutta musiikillisestihan tässä kalutaan monien kokiksen kappaleiden kanssa samaa ennakkoluutonta luuta.

6. De Vlucht - Jet Set

Tämä on itselle vähän tuntematon bändi, mutta Alankomaista ja tässähän mätkitään ehkä jopa myöhemmän power violencen tyyliin. Tämä on kuitenkin kasarin puolivälistä. Hollannissa on kaiketi edelleenkin hyvin vahva squattaus-kulttuuri ja oli aktiivinen brittibändien vierailukohde.

7. The Mad Are Sane - World in Action

Brittiläinen maakunta-anarkobändi. Mies ja naisvokaalit. 110% tosissaan ja nämä tyypit olivat tässä vaiheessa vissiin jotain 16-vuotiaita. Demo, mitään vinyylille painettua ei kai ikinä julkaistu.

8. Nausea - Smash the Racism

Jenkkien anarko/crust suunnannäyttäjä. 

9. Generic - The Oldest Trick in a Book

Ikävien tapausten takia historian hämäriin unohdettu bändi, mutta joka on mun mielestä niiltä osin mitä kuullut tämän kakkosaallon "kakkosaallon" parhaita.

10. Here & Now - Floating Anarchy

Tämähän on ihan puhdas haisevista travellereista koostunut hippibändi, joka oli jossain vaiheessa käsittääksi ihan oikea vara-Gong. Mutta omalla tavallaan puhtaita anarkisteja + kiersivät runsaasti The Mobin ja The Zoundsien kanssa näitten alkuaikoina ja senhän kuulee jälkimmäisistä.

11. Deviated Instinct - Pleasure Worth Force

DI:ltä olisi ollut laittaa joku ikoninen myöhempi metallinen crustibiisi, mutta tämä synaplörinän päälle puhuttu biisi on paljon hauskempi. Yhtyehän aloitti anarkobändinä ja tällä 85-demolla sillä oli ylväs päämäärä tehdä musiikkia, joka ei ole lokerossa. Onnistuiko vai ei, sillä ei ole väliä vaan toimii miksauksen tähän välikköön.

12. Indian Dream - Intense Situations

Tästä ei paljon tietoa. Anarkobändejä oli paljon, koska hetken aikansa suunta. Naisvokalistin keulittamia yhtyeitä myös paljon. Hyvä biisi ja hyvällä tavalla kasaria kitarointia.

13. Smartpils - Life Cycle

Yhtyeen juuret menevät jo 70-luvun loppuun. Ilmeisen runsas päihteily yms. hidastivat levytykseen pääsyä, vaikka bändi keikkaili paljon ja demojakin (jotka kiinnostaisivat). Rumpali on soittanut 20+ vuotta Hawkwindissa, minkä jos yhdistää tähän kappaleeseen ei varsinaisesti yllätä.

14. Zygote - Motion

Amebix-kitaristin + muiden tekijämiesten kasarin lopun bändi. Hyviä biisejä, mutta ehkä koko levy ei kanna. Myös tässä bändissä sivutoiminta oli niin voimakasta, että audiota ei tahtonut päätyä levylle.

15. Psycho Squatt - Populations Perdues

Ranska-anarkoa. Melankolinen biisi fonilla höystettynä. Upea vallimainen soundi, mies- ja naisvokalisti, eli kaikki kohdillaan.

16. Political Asylum - Someday

Skottibändi, joka tässä erittäin kauniissa ja kasarikitara-akrobatiaa esittelevässä biisissä on positiivisessa ja optimistisessa uskossa aatten ja tulevaisuuden kanssa.

17. The Astronauts - Protest Song

Outolintubändi, jonka pikkutakkinen johtaja Mark Astronaut on vaeltanut folkin, psyken ja punkin välimaastossa jo 80-luvun taitteesta asti.

18. PMS 84 - Creep

Miksauksen lopussa alkaa tulla uudempia bändejä. Jenkkibändi, joka tippuu jonnekin sinne hardcoren ja oi!:n välimaastoon. Kunnon mätkettä.

19. Cross Stitched Eyes - Suffer

Tässä oli jotain UK Subs, Zygote ja Smartpils yhteyksiä? Kunnon mätkettä.

20. Moral Suckling - Tienehemen Square + In The Name Of A God 

Taiteellista + kunnon mätkettä. Rudimentary Peni varmaan hyvä vertailukohta?

21. Burnt Cross - Paths to Percecution

Kahden hengen bändi, joka äänitti jossain vaiheessa kai omassa makuuhuoneessa. Rumpukone, kitara ja paasaus, siitä minä nautin.

Amebix - Monolith 1987

Crust-punk on punkin, tai metallimusiikin alalaji, missä yhdistellään juuretonta, systeemin ulkopuolista elämäntapaa ja metallista musiikkia, joka kuitenkin eroaa perus-heavystä näennäisen huolimattoman soitto- ja tuotantotapansa puolesta. Viiva ja erotin on todella häilyvä, eikä aina kaikki, tai kukaan tiedä aina kummalla puolella ollaan. Tyylisuunnan kaksi kivijalkaa lokatoitui 80-luvun Isoon Britaniaan ja sen vallattujen talojen, eli squattien skeneen. Antisectia ja Amebixia yhdisti myös levytetyn tuotannon vähyys, vaikka toki jälkimmäinen teki huomattavasti enemmän EP:tä yms. ensimmäisen olemassaolonsa (1979-1987) aikana.

Amebixin äänitetty tuotanto alkoi vuoden 1979 demokasetin muodossa, mutta bändin tuotanto oli ns. "hitaasti kypsyvää" käppäisen demon, EP-levyjen ja ensimmäisen 'Arise'-pitkäsoiton välillä (1985). Välissä meni kuusi vuotta ja ehkä yksi syy hitaaseen etenimiseen oli squattaus-elämäntapa, missä mitään omaisuutta, laitteita tai edes yöpaikkaa ei aina ollut, rumpalit vaihtuivat ja kaikki meni omalla (hitaalla) tahdillaan.

Amebix oli käytännössä Millerin veljekset Stig ja Rob, joista jälkimmäinen vokalisoi ja tekstitti biisit. Veljekset olivat kouluikäisinä ongelmallisia Stigin käydessä ongelmanuorten koulua ja Robin Britanian Ilmavoimien koulua, josta parin vuoden innon jälkeen kuitenkin erosi. He tutustuivat teini-ikäisinä bändin ensimmäiseen rumpaliin, joka oli vahvasti mielenterveysongelmainen, mutta asutti yksinään vanhempiensa suurta kartanoa Moorin alueella, joka on tunnettu Baskervillen koiran usvista ja sumuista. Millerin veljesten mukaan eristynyt kartano ja ympäristö vaikuttivat yhtyeen soundiin ja kuvastoon. Oli juttu totta tai ei, niin se on hieno tarina. Vanhemmat palasivat kartanoon ja häätivät punkkarit, jotka siirtyivät Bath/Bristol-alueelle, missä oli vahva punk- ja squattausskene yhtyeineen. Samaan aikaan mukaan tulivat kovat huumeet, jotka vielä omalta osaltaan tahdittivat etenemisnopeutta.

Elämäntapa ja ystäväpiiri pitivät Amebixin sidottuna niin sanottuun anarkopunk-skeneen, mutta musiikillisesti yhtye hioutui poikkeavan kuuloiseksi yhdistellen aikansa metallin elementtejä Motörheadiin, jälkipunkkiin ja etenkin Killing Jokeen. Arise-levyllä oli myös maalailevia osuuksia, joita toki löytyy kaikilta aikansa anarkopunk-pitkäsoitoilta, eikä monessa kohtaa olla kaukana esimerkiksi Hawkwindin monotonisesta, mutta samalla sakeasta tyylistä. Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin post punkin ja goottimusan esittelemä "pidättely", joka kasvattaa musiikin intensiteetin omaan luokkaansa. Samalla ensi-LP:n 'Axemanin' tyylinen nopea, mutta lyhyt kohta toimii kovempaa, kuin peruspaahdossa. Myös instrumentaatiopaino pinnalla jyräävän ja klonksottelevan basson kanssa kumartaa tavallaan Lemmyä kohden, mutta seisoo myös omin jaloin.

Arise nosti yhtyeen skenensä valokeilaan ja crustien vaatteiden pätseihin ja seuraaja 'Monolith' äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1987. Jo Arisen ilmestyessä 1985 punkkiin, tai sen hardcore-muotoon alkoi ilmestyä entistä enemmän metallivaikutteita, joista esimerkki aiemmin mainitun Antisectin 'Out of the Void' EP vuodelta 1985.
Monolithkin oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän metallinen ja vähemmän Killing Joke. Se noteerattiin (ja arvotettiin) punkpiirien lisäkisi aikansa metallilehdissä. Kehut eivät olleet valtavia, mutta ei sitä varsinaisesti haukuttukaan. Levy on ehkä noussut arvostuksessaan vuosien saatossa, sillä se on edelleenkin hyvin hyvin intensiivinen, vaikka nojaa enemmän raskaan musiikin estetiikkaan. Oikeastaan tämä on omalla tavallaan yhtä hyvä, kuin edeltäjänsä. Bändi oli myös tähän aikaan punkpiirien lisäksi hämmentävästi (tai vähemmän hämmentävästi) biker-piirien suosiossa ja keikkaili niissä.

Levyn ilmestyttyä bändi, tai veljesten välit hajosivat ja bändi hiipui yhden demon jälkeen. Julkaisijalevy-yhtiö veti kaikki rahat ja on vuosien saatossa tehnyt painoksia toisensa jälkeen.

Millerien ja ympärillä pyörivien soittajien elämäntavat, huumeongelmat ja ongelmat ylipäätään (Rob kaatui moottoripyörällä ja katkaisi kätensä soittokunnottomaksi, naisystävä vei lapsen ja tämä vetäytyi Skotlantiin asumaan asuntovaunussa) lopettivat bändin toiminnan pitkäksi aikaa. Rob Milleristä tuli myöhemmin keskiaikaisten miekkojen takoja, Tau Cross-yhtyeen johtaja ja tällä hetkellä hän toimii yksityisajattelijana karkotettuaan bändikaverinsa holokaustin kieltopohdinnoillaan. Stig perusti Amebixin jälkeen yhtä hitaasti ja hähmäisesti toimineen Zygoten, johon kuului saman Moor/Bath-usvaisen alueen tyyppejä Smartpilsistä ja muista hämärämmistä punk-yhtyeistä. Amebix uudelleenkasautui, levytti levyn, mutta nykyään veljekset eivät ole tiettävästi missään väleissä.

Haistelijat - Pientä kohoumaa EP 2016

Haistelijat on ymmärtääkseni keskisuomalaislähtöinen, mutta nykyisin Tampereella toimiva orkesteri, joka soittaa hardcore-punkkia. Salanimien taakse kätkeytyvä miehistö toimii myös tietääkseni muillakin, vähän toisenlaisilla musiikin aloilla. Ehkäpä yhtyeen rillipää-% yhdessä sanoitusten aiheen kanssa on myös johtanut siihen, että kaikki punkin ystävät eivät ihan varauksetta niele Haistelijoiden ulosantia.

Tämä on sikäli koomista, että usein samoille tyypeille uppoaa samanlainen musiikki ja samat sanoitusten aiheet, kun vokalistina on Läjä Äijälä.

Elikkäs Haistelijoiden laulunaiheet tosiaan pyörivät pitkälti pikkuhousujen nuuhkimisessa, polkupyörän satuloiden nuuhkimisessa, vihreiden tangojen nuuskimisessa, sekä nykyään jo katoavassa kansanperinteessä, eli divareitten pornolehtihyllyissä ja silkkaan sukupuuttoon kuolleissa alan lehtien metsäkätköissä. Liekö koko juttu suunnattu sitten Terveitä käsiä kuulleelle ja metsässä yhteenliimautuneita lehtiä lukeneelle sukupolvelle, mutta mikä minä olen tuomitsemaan?

Musiikillisesti ja sanoituksellisesti liikutaan siis klassisen kauden TK:n linjoilla ja kyllähän Haistelijat on ihan räyhäkkä bändi. Yhtyeen hardcore liikkuu siellä minimaalisen metallisessa, rokkipohjaisessa, mutta nopeassa päädyssä, eli on omalla kierolla tavalla perinnetietoisempaa, kuin oikeastaan moni muu aiheen nykymuotoilija.

Koska yhtye on maalannut itse itsensä (pissalla ja paskalla?) omaan nurkkaansa, ei tämä varmaan kaikille toimi, mutta minä ainakin suosittelen tutustumaan.

Rattus - Levytykset 1981-1984 - 1993

Levyhyllyn uusintoja, osa III

Punk ja hardcore leikkasivat omaa musiikkipolkuani muutamaan otteeseen nuoruudessani 90-luvun alussa.
Silloin kyseessä oli enemmänkin hetkellinen "etsin itseäni"-vaihe, eikä se johtanut mihinkään pysyvämpään. Osittain syy oli skenen silloinen(kin) sisäänpäinlämpiävyys ja TRUE 110%-henki, joka yhdistettynä tuon ajan genren musiikilliseen aallonpohjaan oli aivan mahdoton yhtälö. Niimpä jalkoihin eksyi Doctor Martensit ja levysoittimeen ennenkaikkea brittiläinen "indie", mutta myös kavereilta lainatut U.S.A-bändit, kuten Sonic Youth.

Sonic Youth toimiikin aasinsiltana, sillä yhtyeen vieraillessa Suomessa marraskuussa 92, yhtyeen kitaristi/musanörtti Thurston Moore kierteli päivällä Stadin levykauppoja ja hänen hankintalistaltaan vuoti huhupuheissa kyselyt Kaaos- ja Rattus-yhtyeitten seiskojen perään. En tiedä kuinka tarinassa lopulta kävi; löysikö Thurston kyseisiä levyjä vai ei, mutta koska oma sankarini diggaili noita bändejä, niihin oli jossain vaiheessa tutustuttava.

Homma ei ollutkaan ihan niin helppo ja nopea, vaan tämä samaisena SY-yhtyeen vierailuvuonna ilmestynyt cd-kokoelma eksyi omaan levyhyllyyn vasta 2000-luvun alussa päivätöistä saadun palkan ja Helsingin levykauppojen myötävaikutuksella.

Levytykset 1981-1984 oli Poko:n kulttuuriteko, jossa se uudelleenjulkaisi kaikki neljä vilppulalaisen Rattus-yhtyeen EP:tä/mini-LP:tä, jotka se oli julkaissut oman levymerkkinsä alla. Yhtye oli itse julkaissut tätä ennen omakustanteena yhden sinkun ja EP:n. Epe Heleniukselle on nostettava hattua siitä, että kustansi ja julkaisi osan aika olennaisia ja lengendamaineeseen nousseita hardcore-levytyksiä. Suomen Rought Trade, tai jotain.
Hardcore oli silloinkin täysin marginaalista musiikkia, painokset pieniä (mikä selittää osittain alkuperäispainosten älyttömät hinnat) ja bändien kanssa säätämisessä niin kova vaiva, että Rattuksen vuonna 1984 äänitetty 'Ihmiset on sairaita' EP jäi yhtiöltä julkaisematta ja samoihin aikoihin Poko lopetti melkein kaiken punkin kustantamisen. Rattus on toki nauttinut aina "skarppien äijien" mainetta suomi-hc kuvioissa ja sen keikat pitkin uraa olivat moneen muuhun verrattuna ihan asiallisia. Mutta vaiva ja profit eivät siis levy-yhtiössä kohdanneet.

Kokoelmalevy menee yllättäen levytysten kanssa päinvastaisessa kronologisessa järjestyksessä, eli sen avaa 'Uskonto on vaara' mini-LP, josta siirrytään 'WC räjähtää' levyn kautta 'Rajoitettu ydinsota' EP:seen ja kirsikkana kakussa Poko-debyytti 'Rattus on rautaa'. Järjestys on sikäli hyvä, että viimeksi mainittu on oikeastaan aika paska ja keikkuu hassuttelu-punkin rajoilla. Tyylillinen/tasollinen hyppääminen tätä seuranneen EP:n avausraitaan 'Keppiä Ronaldille' on ehkä yksi kotimaan musiikin pisimpiä ja hienoimpia. Koska itse aloittelin hardcoren "uudelleenkuuntelun" jenkkibändeillä ja siitä suomalaisilla, en tietenkään ollut tietoinen, kuinka kovasti nämä suomi-legendat kuulostivatkaan eräältä D-bändiltä.. Tosin Rattukselle ominainen muhkea tuotanto ja tykitys tuo d-tyyliin omaa kulmaa. Siinä missä Terveet kädet vetelivät samoin eväin, mutta perverssein toisto-lainein, Rattus on uskollinen brittien toisen aallon aiheille ja julistuksille. Ydinsotaa, natseja, rotusortoa, eläinten tappamista ynnä muuta vastustetaan. Jotain levyjen tuotantoarvoista kertoo, että älysin vasta pitkälle myöhemmin laulajan vaihtuneen Jakesta bändin ärrävikaiseen roudariin Annikkiin tuolla levyn avaavalla viimeisellä levytyksellä. Yhtä kaikki, poiketen esim. Kaaoksen levyillekin asti päätyneestä ehkä vähän epämääräisestäkin mölinästä Rattus oli levyillä ja livenä tykki.

Rattus siirtyi tämän jälkeen ajalle tyypillisesti Venomin ja Slayerin hengessä metallisemmille linjoille ja lopetti toimintansa 1988. Paluu tapahtui vuonna 2001 ja yhtye on sen jälkeen toiminut aktiivisesti kiertäen Suomea ja maailmaa. Poko-vainajallekin levytettiin levy vuonna 2005. Svartti julkaisi näitä EP:tä uudelleen vinyyleinä ja jotain kulttimaineesta kertoo, että tämä cd-kokoelmakin on discogsin mukaan 20 euron arvossa.

Skins'n Punks Vol 2 - Oi! Polloi / Betrayed 1987

Levyhyllyn yhdeksäs vuosi pyörähtää käyntiin punk-levyllä. Yhdeksän blogivuoden aikana levyjen fyysinen myynti on syöksynyt vuosi vuodelta alaspäin. Erityisesti tämä on koskenut cd-levyä, joka formaattina on tullut jonkinnäköiseen tiensä päähän.

Vinyyli sitä vastoin on elänyt tämän ajan jatkuvaa nousua, mutta siitä huolimatta sen myyntiluvut ovat käsittääkseni kulta-aikaan ja cd:n kukoistukseen nähden aivan marginaalisia. En ole pariin vuoteen (maallemuuton jälkeen) ollut hirveän aktiivinen Stadin levykauppojen kävijä, mutta silloin kun kävin, niin meininki poikkesi syksyn Tukholmanmatkasta. Siellä nimittäin 1/5 levykauppojen asiakaskunnasta oli nättejä nuoria naisia, jotka pläräsivät rakennekynnet huoliteltuina vinyylilaareja. Eli haisevien hikisten peräkammarin levysetien sijaan voidaan tällä hetkellä kai puhua muoti-ilmiöstä vinyylien kohdalla?

Yksi erikoinen ilmiö on käytettyjen vinyylien- ja erityisesti punk-sellaisten myynti ja pyyntihinnat. DIY-hengellä ja halvalla painetut skenen sisässä kädestä käteen myydyt levyt saavat nykyään kolminumeroisia hintapyyntöjä ja kämäisimmästäkin 90-luvun 7" saa maksaa kuusi- seitsemän euroa. Ja jengi vielä maksaa. Huvittavan yhdistelmän muodostaa kasari-Englannissa muodissa ollut "Älä maksa enempää, kuin 3.99£" ja kannen tämän päivän kahdenkympin hintalappu. Tässäkin levyssä oli erään rannikkokaupungin levykaupassa todennäköisesti Disgocsista kaivettu pyyntihinta, mutta oikeaan levykauppatyyliin jutskailemalla sai joulualennusta aika reilusti. Ei tämä silti ilmaiseksi lähde missään ja kunto on kieltämättä hyvä.

Vuonna 1987 ilmestynyt Skins'n Punk Volume 2 kuului sarjaan, jossa ilmestyi muutama levy. Sisältö oli siis vähemmän yllättäen splitti skini- ja punkkaribändin välillä, jos sillä nyt musiikillisesti oli jotain eroa. Parista levystä otettiin cd-aikaan uusintapainos ja Oi Polloi ei jostain syystä ollut enää tämän Vol 2:sen toisena yhtyeenä, vaan The Strike.
Oi Polloi on 80-luvun alkupuolella toimintansa aloittanut skottilainen anarkopunk-bändi, joka teki ensilevytyksensä vasta vuosien toiminnan jälkeen juuri 80-luvun puolenvälin jälkeen. Yhtye on Suomessakin kohtuullisen tuttu (noh, punkpiireissä), koska solisti- ja ainoa alkuperäisjäsen Deek asustelee käsittääkseni maassa. Splitiltä löytyvät Oi Polloi-biisitkin ovat tuttuja, koska olen joskus aikaisemmin ostanut levyn, missä on yhtyeen alkupään levytetty tuotanto.

Niimpä mielenkiinto kääntyi heti splitin kakkosbändiksi nimetyn, mutta ykköspuolen täyttävän Betrayedin suuntaan ja tämähän oli mukava yllätys. Oi! ja streetpunk-kokoelmia löytyy useampikin hyllystä, mutta ne sijoittuivat sinne liikkeen "kulta-aikaan" 70-80-luvun taitteeseen, joten yhtye oli aiemmin kuulematon. Mutta erittäin hyvää käppää Betrayed veti aikana, jolloin bändit alkoivat metallistua ja nopeutua. Periaatteessa biisit ovat pohjimmiltaan ränttätänttää, mutta tyylinmukaisesti sen verran puupäisesti vedetty, että tämä naamioituu syvälle piiloon. Hoilotuksia ja sloganeita piisaa, Kellopeli-hengessä lainataa Beethoevenia ja puolisko vedetään asialinjalla alusta loppuun. Tälläinen 12" puoliskon pituus on juuri passeli tällaiselle kamalle. Tähän päälle vielä microvox-soundin mieleentuova äänitys, niin ollaan siellä homman ytimessä. Tätä sarjaa pitää ostaa lisää, jos tulee laarissa vastaan.

Damage - S/T EP 1986

Kuopiolaisen Damagen EP:tä pidetään Vendetta-yhtyeen lyhyt älpeen kanssa ensimmäisinä suomalaisina thrash/speed metal levtyksinä. Kumpaakin yhdisti uuden tyylilajin lisäksi menneisyys hardcore-yhtyeinä. Vendetan edellinen muoto oli Varaus ja Damagen Poliisivaltio. Jos ensin mainittu oli suomi-hc:n ykkösdivaria, Poliisivaltio sijoittui sinne kakkosdivariin. Ei niinkään tasonsa takia, vaan yhtyeen toimintakaupunki ei ollut niitä, joiden bändit siirtyivät suoraan suomi-hc:n kaanoniin.

Damage ei ollut vielä tällä EP:llä ankkuroinut itseään varsinaiseksi metallibändiksi, vaan nykykorvilla levytystä voisi kuvailla metalliseski hardcoreksi. Viisibiisisen EP:n ykköspuoli vedetään tankero-englannilla (tai siis ykkösbiisi, kakkosbiisi 'Napalm' vedetään jo finglishiksi) ja kakkospuoli jatkaa sujuvasti suomeksi, jolloin punk-henkisyys nousee vielä selkeämmin esiin. Biisit piiskataan eteenpäin, laulu on pinnassa, soolot käppäisiä ja hevistä napatut tuplabasarit nakuttavat. Kappaleiden kestokin on siinä alle kahdessa minuutissa. Tästä minä nautin! Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto, jossa biisien pidennysten takia matkattiin enemmän jo metallin maailmassa. Samassa sitä edgeä hioutui pois. Hevisoundit tehtiin todennäköisesti kuopiolaisessa Tegelmanin studiossa? Damage toimi 84-87 ja sen taas hajotessa siitä syntyi speed metallia paukuttanut Warmath.

Treblinka - Ihmisyyden taideteos? 1988

Vuosia 88-89 pidetään jossain vedenjakajana, jonka jälkeen punk- ja hardcoremusiikki lipuivat "vuosikymmenen kadotukseen", jolta ei julkaisujen määrästä huolimatta löydy edellisen vuosikymmenen tyyliin pitkää värisuoraa alansa klassikoita. Ehkä tuo aika ei pimeän keskiajan tavoin ollut ihan niin "pimeä", kuin myöhemmät pergamentit tietävät kertoa.

Treblinka toimi Vaasassa vuodesta 1985 vuoteen 1988. Rumpalin vaihtuessa Vesku Jokiseen (mukaan tuli myös uusi laulaja) yhtye heitti koko vanhan biisisettinsä roskiin ja siirtyi soittamaan uuden rumpalinsa tekemiä biisejä. Lyriikat näihin teki bassoa soittanut Jari 'Jantsa' Kärkkäinen, joka perusti yhtyeen jälkeen instituutioksi muuttuneen Toinen vaihtoehto zinen. Kitaraa soitti Marko Vuorimaa ja laulajana toimi Toni Pitkäsalo. Yhtyeen levytetty ura jäi yhden EP:n mittaiseksi ja pari biisiä ilmestyi kokoelmilla yhtyeen toiminnan jo hiivuttua.

Musiikillisesti Treblinkan EP on kasarin loppua. Ei varsinaisesti metalliin kallellaan, mutta yhtyeen basso-rummut voittoisessa soinnissa on isompikin ripaus Amebixia. Ihan Killing Joken tyylistä post-punkkia se ei ole, vaan sisältää myös kaahausta. Raskaat riffittelyt ovat vähän käppäisiä ja 'Kape' Pitkäsalo karjuu vokaalit kuin viimeistä päivää. Kaaoksen Nukke EP:n bassohyökkäyksen mieleentuova avausbiisi "Varis" jyrää ja seuraava "Kulutuksen raja" koskettimine tuo vahvan tuulahduksen sitä Amebixia ja post-punkkausta. Hyvä EP, vaikka parissa kohtaa alkaa varttitunnin kestossa turnausväsymys/paasaus vähän puuduttamaan.

Jokisen kiinnostus kohdistui 1988 kevyempään ja rallattelevampaan suuntaan lähteneeseen Klamydia-orkesteriin, johon lähtivät myös Treblinkan Vuorimaa ja Pitkäsalo, näistä jälkimmäinen keskittyessä nyt huudon/laulun sijasta rumpujen soittoon. Kärkkäinen perusti aiemmin mainitun zinen (hän kuuleman mukaan puolusti lehden sivuilla pitkämielisesti entistä bändikaveriaan ja skenen silmissä arveluttavaan suuntaan ajautunutta Jokista) ja liittyi basistiksi Jugglin Jugularseihin, joiden kanssa kierteli Suomen lisäksi ympäri Euroopan squatteja, kunnes sai vuonna 2006 aivoverenvuodon ja halvaantui pyörätuoliin. Kuntoutuksesta huolimatta Kärkkäisen henkinen- ja fyysinen kunto heikkenivät ja hän löytyi tuoleineen hukkuneen toukokuussa 2008.

Charged GBH - Give Me Fire 1982

1984 nimensä pelkäksi GBH:ksi lyhentänyt Charged GBH luetaan yhdeksi 'UK82' tyylilajin kulmakivistä. Alunperin työväenluokkaisesta 'street punk' tyylistä ponnistanut bändi vei punkkia eteenpäin sen yksinkertaisilla ja agressiivisilla poluilla, josta punkin ensimmäisen aallon bändit olivat jo eksyneet tai poistuneet.
GBH piirsi suuntalinjat, jotka tunnetaan nykyisin brittihardcorena yhdessä Dischargen, Varukersien ja Exploitedin tyylisten bändien kanssa. Tunnusmerkkeinä säröiset kitarat ja rumpubiitti, joka toisinaan toi mieleen Motörheadin mätkytyksen. Biisit rullasivat ja lyriikat kertoivat ydinsodasta, politiikasta, työttömyydestä ja muista 80-luvun alun brittiläistä nuorisoa askarruttaneista asioista.

GBH pysyi pitkään uskollisena alkuperäiselle tyylilleen muiden aikalaisten siirtyessä enemmän metalliin, mutta myös tällä bändillä taisi sitten lopulta olla joku hevilevy. Yhtye on toiminut enemmän tai vähemmän keskeytyksettä perustamisvuodestaan 1978 ja kiertää edelleen.

Kaaos - Nukke EP 1993

Nukke EP:n kannet ovat yksi niistä, joita ei viitsi jättää pöydälle muksujen ihmeteltäviksi..
Kaaos on niitä suomi-hc-yhtyeitä, mikä ei runsaasta kulttimaineestaan huolimatta ole ollut omiin korviin mitään ykköskastia. Ehkä osasyynä tähän on se kamala 'Kaaos-lehden kokoelmakasetin' känninen livepätkä? Olen myös ymmärtänyt, että yksi olennainen osa bändin hommissa oli juuri se känninen mölinä ja kohkaaminen. Itsehän en bändiä livenä nähnyt, joten arvioinnit ovat tästä irrallaan ja perustuvat audion kuunteluun.

Kaaoksen olemassaolo kesti vain muutamia vuosia ja sen kokoonpano taisi vaihtua Kaaos-Jakkea lukuunottamatta kokonaisuudessaankin monta kertaa. Yhtye oli Tampereelta ja jakoi alueen hoosee-bändien tietynlaisen 'tosikkouden' niin hyvässä, kuin pahassa ollen siis 110% tosissaan. Ahdistaa ja musiikki on raakaa. Bändin jäsenistö vaihteli Kaaoksen ja Riistettyjen välillä ja jos en nyt väärin ole ymmärtänyt, niin bändeissä ovat keskenään soittaneet suurin piirtein kaikki muut paitsi vokalistit Jakke ja Lateri.

Vuosi 85 ja Kaaoksen yksi viimeisiä levytyksiä. Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen yhtye hajosi. Kaaos lähtenyt siis täysillä mukaan tuohon aikaan skeneen iskeneeseen metallimaniaan, vaikka Nukke EP on kyllä aika raskasta tavaraa. Levytyksen korviinkuuluvin elementti on Jaken huudon lisäksi 'Kalle' nimisen basistin jyräävä tyyli ja soundi sekä tomikompit. Riistetyissäkin bassotellut Nappi ei siis soita enää tällä EP:llä. Kitarat ovat miksauksessa alempana soiden sirkkeliäänillä. Amebix ja Killing Joke ovat varmaan ne bändit, mitä tässä vaiheessa on kuunneltu. 'Sätkynukke' ja 'Kulunut motiivi' ovat sitten lähempänä Kaaoksen d-biitti/82-juuria. Tai koko loppulevy, lukuunottamatta 'Elefanttimarssia', joka on varmaan sitten sellainen persialaisten matonkutojien 'vain allah on täydellinen' juttu, eli jätetään turha krupu teokseen. Aivan karsea.

Nukke EP jäi jostain syystä julkaisematta ja sen pisti ulos tamperelainen Fight Records melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Circle - Mylläri EP 2011

Circle on yhtye, joka ei julkaisujen määrän kanssa ole pitänyt niin sanotusti kynttilää vakkansa alla. Niitä on puskettu tuhoton määrä Lehtisalon oman Ektro-recordsin lisäksi lukemattomien muiden pikku-lafkojen läpi. Circle on sikäli varmasti mukava julkaistava, että se myy maailmanlaajuisen kulttimaineensa avulla distrojen ja erikoiskauppojen kautta helposti sen tuhat levyä.

Mylläri EP on neljän biisin seiskatuumainen, joka on tietojen mukaan painettu Roadburn-festivaalia varten. Viisisataa kappaletta ja sininen pikkuvinyyli. Koska julkaisija on Svart, levyn pakkaus on värikäs. Joskin levyltä puuttuu etikettien biisilistan lisäksi kaikki fakta soittajista. Discogs kertoo pseudonyymeistä tyyliin 'Mätky' ja niin edelleen, joten soittajat jäävät arvailujen varaan. Se on kuitenkin varmaa, että vokaaleissa ei tällä levyllä ole Mika Rättö. Eikä se kuulosta Janne Westerlundiltakaan, joten oletan sen olevan Lehtisalo. Ja rumpuja hakkaa tuttuun metronomityyliin 'Leppä-stick' Leppänen.

Levyn kannen spandexit, niittivyöt ja tyylitelty logo kertovat mitä tuleman pitää; hevanderiahan tämä. Mutta siinä, missä samana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Rautatie matkustaa sankarimaisemman hevin maastossa, Mylläri paahtaa kappaleensa hardcore-pituuksillä. Eli kaksi biisiä puolillansa ja minuutin kappalemitan kummallakin puolella mennään. Ensimmäistä kertaa ei olla pappia kyyditsemässä, sillä vuoden 2007 Panic-albumilla oli myös hardcore-vivahteita. Tosin ihan mihinkään mökään Circle ei mene (valitettavasti!), vaan homma pysyy militantin rytmikkäänä Leppäsen metronomin johdolla. Mieleen nouseekin enemmän 2000-luvun Darkthrone, joka luotsasi bläkärinsä kohti punk-vaikutteita.

A-puolen avaava 'Kylmäketju' kertoo ehkä miehistön projekti- ja levytysvauhdista, sillä minun mielestäni riffi ja meno muistuttaa vahvasti Lehtosalon Steel Mammoth-yhtyeen riffiä. Sitä toki sahataan enemmän bläkäri-tyyliin. Puolen kakkosbiisi 'Reaktio' on enemmän punkkista metallia. B-puolen avaa 'Paniikin valtias', joka voisi vähän hitaampana olla Sokean pisteen biisi. EP:n neljäs ja viimeinen biisi 'Luut' on taas rip-offi KTMK:n tai Radiopuhelinten turboahdetusta menosta.

Neljä biisiä ja EP on ohi melkein ennenkuin puolien käännön jälkeen istumaan ehtii. Circle pyörii tälläkin julkaisulla siinä ihme tilassa, missä ei tiedä mikä on ironiaa, mikä musiikkinörtteilyä, mikä intoilua ja mikä totta. Silti se ei jää missään vaiheessa edellämainituista kiinni, vaan kyllä tämän pistää soimaan taas uudelleen.

Antisect - Out From The Void 1985

Vuosien 1982-87 välillä ja taas nykyisin toimiva englantilainen Antisect luetaan sanoitustensa ja taustansa takia yleisesti niin sanottuun anarkopunk-skeneen. Skene toimi erittäin vahvasti 70-luvun lopusta 80-luvun puolenvälin Isossa Britaniassa. Eli Thatcherin kulta-aikana.

Hommaan kuului vahvan DIY-hengen lisäksi squattaamista, eli vallatuissa taloissa asumista ja erittäin kovaa paasaamista yhteiskunnallisista epäkohdista ja eläinten oikeuksista. Eli ne 80-luvulla tutuiksi tulleet punkkareiden litaniat olivat pitkälti tämän liikkeen ja erityisesti sen 'perustaja-bändin' Crassin suusta. Porukan vastakohta Suomessa oli se niin sanottu kilju-punk ja Vihreillä saarilla 'brew crew'.

Liike muuntui ja lamaantui 80-luvun lopupuolelle tultaessa todennäköisesti syystä, että thatcherismi tuntui kaikesta vastustamisen energiasta huolimatta voittavan ja jengi vielä halusi sitä. Tai ainakin suuri osa formaalissa kentässä toimivista äänestäjistä.

Skene/genre tarjoaa kuitenkin omaan korvaani suurelta osin ehdottomasti mielenkiintoisinta ja monimuotoisinta brittien toisen aallon punkkia, vaikka musiikillinen tyylilaji vaihtelikin bändien välillä suunnilleen folkista ja popista metalliin ja meteliin. Tai ehkä juuri sen takia.

Antisectin ensimmäisen kauden levytysura alkoikin Flux of Pink Indians-anarkobändin Spiderleg-levylafkalle ja 'In Darkness There Is No Choice' pitkäsoittoa pidetään yhtenä genren klassikoista. Tämä vuonna 1983 ilmestynyt levy oli myös kuuluisa siitä, ettei vinyylistä erottanut silmillä kappaleiden välejä, vaan kaikki biisit oli miksattu ja vedetty yhteen. Minulle itselleni tulee levyn alusta aina vahvoja mielleyhtymiä 70-luvun puolen välin Hawkwindiin käppäisine ja yksinkertaisine, mutta menevine riffeineen sekä ankean kuuloisine lauluineen.

Yhtyeen alkuperäinen levytysura oli lyhyt sisältäen edellämainitun pitkäsoiton lisäksi vain tämän seiskatuumaisen singlen, joka jostain syystä usein listataan EP:ksi. Ja muutaman omakustannekasetin bändin demoista.
45:llä kierroksella pyörivä Out From The Void luetaan siis jostain syystä EP:ksi minkä kahden puolen noin kymmenen minuutin yhteispituus sinänsä oikeuttaakin, vaikka levyllä onkin vain periaatteessa yksi biisi puolellansa. Kappaleita ei ole alkuperäisellä levyllä edes nimetty millään tapaa, vaan ne ovat kulkeneet ihmisten suussa nimillä 'Out From The Void 1. ja 2.'. Sanoitukset taitavat kuitenkin seistä sentään seiskatuumaisen takakannessa. Ja anarkolähtökohdille uskollisesti sitä läppää piisaa kohtuu paljon enemmän d-beattiyhtyeisiin verrattuna.

Musiikillisesti jo pitkäsoitto oli ollut vähän kallellaan sinne metallin puolelle, mutta tämä 7" on sitten ihan puhtaasti hardcore-vaikutteista heviä, mitä myöhemmin alettiin kutsua crustiksi. Antisectia pidetään samaisen tyylilajin pioneeriyhtyeenä ihan pukeutumista myöten; jos on viettänyt yönsä huumeiden vaikutuksen alaisena istuen bussipysäkillä, aamuviideltä ei ollut aikaa laittaa keesiä pystyyn, vaan tästä syntyi sivuilta kalju pitkä 'crustitukka'.. Metallin vaikutus ulottui myös muihinkin hardcore-yhtyeisiin, mutta tästä ja vasemmistolaisanarkistisen aatemaailman yhteydestähän crustissa taitaa olla kyse? Plus ripauksesta goottia, mitä löytyy myös Antisectista.

Metallin ääressähän tässä ollaan, mikä selviää heti EP:n alun yhden kielen vouaavassa sahaus-riffissä. Tempo ei ole millään lailla kaahaava, vaan aikansa thrashissä tämä luettaisiin varmaan joko hitaaksi, tai keskitempoiseksi. Metallica! Pitkäsoitolla biisit kestivät sen pari minuuttia, mutta nyt niissä on välisoittoja ja eri osia. Laulu on sitä samaa alarekisterissä kulkevaa monotonista ärjyntää.

Kakkospuolen alussa tykitetään vähän ykköspuolta nopsakammin, kitara soittaa vouaavaa riffiä ja sitten siirrytään hitaampaan louhintaan. Mikä tämän oikeasti erottaa aikansa thrashistä? Kaipa tämä on vähän huolimattomampaa ja ne kitarasoolot ovat aika minimissä, mutta kyllä sitä tilutustakin tulee. Kömpelösti toki. Mutta kärjistäen sanoen tämä voisi olla joku thrash-yhtyeen huolimattomammin tuotettu demo. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, koska ne demot kuulostavat järestään paremmilta, kuin bändien puunatut metalli-albumit.

Yhtye kierteli tästä eteenpäinkin ahkerasti Englantia ja Eurooppaa, muttei julkaissut mitään muuta ennen vuoden 1987 hajoamistaan. Ja tuolloin he olivat jo omastakin mielestä ajautuneet pois punkista sinne metalliin, eivätkä edes halunneet ulostaa enää silloista kamaansa, vaikka pitkäsoiton pohjat tehtiinkin valmiiksi.

Out From The Void EP/singlestä otettiin pari vuotta sitten uusintapainos ja sellainen on tämä omakin Combatista kotiin kannettu seiskatuumainen.

Silminnäkijä - S/T EP 2013

Olen jostain syystä onnistunut näkemään tamperelaisen Silminnäkijä-bändin kaksi kertaa livenä ja vielä kaikista maailman paikoista nykyisen 'jätti-Kouvolan', entisen Anjalankosken Inkeroisissa.
Yhtyeen nimen alkuperää arvaillessa tutka suuntaa tuonne Nolla nolla nollan suuntaan, mutta nousevan muodin(?) mukaista post-punkkia Silminnäkijä ei omaan korvaan varsinaisesti ole, vaan rehellistä hooseeta. Toki laveammalla paletilla.

Mikä hämmentävintä vielä, yhtyeen sekoitti aiemmin kuulopuheissa Turusta ponnistavan nuoremman kaartin 'Eyewitness' yhtyeeseen, joka nimestään huolimatta laulaa suomeksi ja soittaa myös hooseeta. Ja jonka EP:n taas ostin ensimmäisen nähdyn Silminnäkijät keikan distrosta. Silloin Silminnäkijöiden EP:tä ei ollut vielä saatavilla. Nyt on.

Vaikka tuleekin jonkin verran käytyä Helsingin (missä toistaiseksi asun) Lepiksessä katsomassa keikkoja, niin täytyy sanoa, että siellä näkee aika paljon vähemmän tätä pulttitakkijengiä, mitä Silminnäkijä, Viharikos ja muut sen illan kattauksen bändit edustivat. Kyseessä on varmaan enemmän 'tamperelainen' ilmiö takahuoneeseen sammuneine krusteineen :D

No niin. Siirrytään ulkomusiikillisesta paskanjauhannasta itse sihen musiikkiin. Silminnäkijä vajavaisen äänentoistonkin kera herätti mielenkiinnon mies- ja naislaulajaparilla, sekä ehkä tavallista hooseeta laveammalla paletillaan. Yhtye ilmoittaa esikuvikseen Killing Joken, Amebixin, Vice Squadin ja tietenkin sen laulajattaren Beki Bondagen.

Musiikissa on selkeätä anarkopunk-meininkiä, joka nousee pintaan etenkin EP:n päättävän 'Napalmia' kappaleen lopun marssirummutuksessa ja kitaranäppäilyissä. Muutenkin yhtyeen musiikki on selkeästi ja vähemmän yllättävästi kallellaan tuonne Brittein saarten kantaa ottavaan kamaan. Kahden laulajan homma menee perinteisesti niin,että toinen huutaa ja naislaulaja vähän laulaa. Livenä tämä pelitti hyvin ja levylläkin toimii, tosin dynamiikka on aina erilaista. Bändi operoi kahdella kitaralla, jotka täyttävät tilan aika tiukaksi ja täyteen. EP:n mukana tulee sanoitusliite. Lyriikoista sanottakoon, että ne ovat totisia ja tyylilajille ominaisia. Ulkomaille jakelua varten ne ovat käännetty myös englanniksi.

Mikäli oikein olen ymmärtänyt, yhtyeen biisit ja lyriikat ovat pitkälti basisti Teppiksen käsialaa, joka on vähän vanhempaa kaartia. Neljän biisin EP on kunnon tykitystä, jota himmaillaan vasta aiemmin mainitun viimeisen biisin lopussa ja se kuulostaa siltä, että tämä porukka elää ja hengittää tätä musaa. Mikä on aina hieno asia, sillä näinä aikoina on erittäin jees, että joku uskaltaa tehdä poliittista/kantaa ottavaa musiikkia. Punkissakin.

Noidankehä - 1987 EP (2013)

Tämä äänite liippaa sinänsä läheltä, koska tämä on oman kaverini ja samalla soittokaverini vanha bändi. Ja samoinen kaveri myös julkaisi juuri tämän. Tässä. Äsken. Kansissa on ehkä jonkin verran vielä omat sormetkin pelissä, mutta kansikuva on bändin edesmenneen laulajan käsialaa.

Punkki on siitä mielenkiintoinen musiikin ja harrastuksen muoto, että skenessä olevat ovat omien empiiristen tutkimusteni mukaan aika paljon normaaliväestöä korkeamman keräilyvietin omaavia. Ei ole mitenkään tavatonta, että hyllystä löytyy jo 80-luvulla sinne ilmestyneitä erinäisiä maakuntabändien demoja tai jos sellainen julkaistaan, niin heti löytyy ainakin parikymmentä ostohalukasta.

Kuopiolainen Noidankehä ei olemassaolonsa aikana julkaissut mitään virallista äänitettä, lukuunottamatta yhtä kappaletta (nimibiisi Noidankehä) kokoelma-EP:llä 'Suuren hiljaisuuden jälkeen'. Nyt Kuopiossa vuonna 1987 (ja sen mukaan nimetty) äänitetty neljän biisin demo on julkaistu DIY-hengessä kasettina.

Kassu sisältää siis neljä biisiä. Samat kummallakin puolella ja pituutta taitaa olla kymmenisen minuuttia. Tai vähän alle. Aloitusbiisi on hämäävästi nimetty samoin, kuin Pellen biisi eli 'Häpeän olla valkoinen'. Sitä seuraa bändin nimibiisi 'Noidankehä', jonka jälkeen tulee 'Syntynyt vihasta' ja demon päättää 'Tuomion portaat'. Homma on äänitetty huhtikuussa ja kahteen otteeseen marras- ja joulukuussa 1987, eli melkein vuoden kasikasi puolelle mennään.

Demo kertoo omalla tavallaan sen ensimmäisen hardcoren sielunmaisemasta ja musiikillisesta kehityksestä. Tuossa vaiheessahan tyylissa alkoi olla kova juttu se metalli ja sinne lipsuttiin enemmän ja enemmän. Noidankehä pysyy vielä punkin tai siis hooseen puolella, mutta onhan tämä aika metallista. Synkimpiä hevihetkiä on muutama mutta laulaja vetää kuitenkin aika perinteiseen räkänokkahoosee-tyyliin.
Kyllähän tämä on jo aika monimutkaista kamaa introineen ja muineen. Sieltä hevin kikka-arkusta vedetään myös monta juttua. Onneksi siinä hevanderissa on mukana aimo annos Amebixia, mikä kuuluu etenkin nimibiisissä. Rummut ja bändikaveri Timon basso moukaroivat jyhkeästi. Mieleen tulee ehkä myös loppuaikojen Riistetyt. Ja kuten demon biisimäärästä ja kestosta voi päätellä, temmot eivät ole hirveän nopeita. Soundit ovat selkeästi skenen yleistä demo-tasoa paremmat. Syynä tähän on varmaan se, että tämä äänitettiin tietääkseni kuopiolaisten hevareiden Tarotin studiolla.

Lyriikoissa vedetään sitä perinteistä uskonnon ja auktoriteettien vastaista linjaa. Ei mitään suurta runoutta, mutta juuri sitä mitä pitää. Laulaja Maken ulosanti ei ole kuitenkaan mitenkään hirveän mieleenjäävää, mikä on varmaan aina se ykkös- ja kakkosdivarin bändien ero. Metallisuudesta huolimatta bändiä ja tätä demoa kuuntelee yllättävän mielellään. Noidankehästä oli Timon kertomaa tarinaa Havana Bananas-zinessä. En nyt muista tarkempia historiikkeja, enkä bändin toiminnan pituutta. Laulaja on kuitenkin edesmennyt, eikä rumpaliin ole saatu yhteyttä. Demoa voi tilata ja tiedustella timo.kuvaja@gmail.com

Discharge - Realities Of War EP 1980

Edellisen kirjoituksen Garry Bushnell muuten inhosi Dischargeä ja tätä EP:tä. Mutta tämän EP:n vaikutus ja itse yhtye huuhtoikin Bushnellin ja oi!:n pois punkin sen hetkisen tunkiokasan päältä.

Vuonna 1980 punk ja siitä jalostunut 'uusi-aalto' olivat lipuneet pois punkin ytimestä. Väite on sinänsä toisaalta typerä, sillä alkuperäisen punkin ideahan oli kuulostaa ja näyttää miltä huvitti, vaikka sitten rajallisin taidoin. Mutta eivät jotkut Policet olleet kovin kaukana progesta, The Clash levytti tupla-albumeja ja Lydonin PIL soitti suhinaa. Amerikassa Blondie soitti listoilla diskoa ja Ramones metsästi radiomenestystä Phil Spectorin kanssa. Ensimmäinen aalto sellaisenaan oli siis ohi.

Discharge itse oli kyllä perustettu jo vuonna 1977 ja demotti enemmän traditionaalista punkkia ennen tätä yhtyeen ensimmäistä julkaisua. Bändi ponnisti keski-Englannin Stoke-on-Trentistä, joka taitaa olla tyypillinen englantilainen parinsadantuhannen asukkaan 'kaupunki ilman keskustaa'.

Seiskatuumainen 'Realities Of War' julkaistiin pienen 'Clay'-levymerkin kautta ja äänitettiin kolmessa tunnissa. Neljä biisiä, kaksi puolellansa. Kappaleiden kesto oli todella lyhyt. Biisit kellottavat sellaista minuuttiviittätoista sekuntia. Soolot ovat atonaalisia, laululaineja on vain muutama jotka huudetaan vihaisesti pari kertaa läpi biisin aikana. Mitään varsinaisia laulumelodioita ei ole. EP:n avaava nimibiisi tomikomppeineen näytti mallin, mistä muodostui niin sanottu d-beatti. Tempo on vielä tässä vaiheessa hallittavissa ja tomimätke mutkikkaampaa/amatöörimäisempää, kuin myöhempi turboahdettu motörhead-biitti.

Legendaarinen edesmennyt radio-dj John Peel innostui yhtyeestä ja soitatti EP:tä ohjelmassaan. Peelin merkitys oli tuohon aikaan valtava, sillä se oli ainoa kanava tälläisille yhtyeille saada edes kerran valtakunnallista soittoa. Kuuluvuus tuotti tulosta ja 'Realities Of War' nousi tuohon aikaan tärkeällä 'Independent-listalla' sijalle viisi ja pohjusti yhtyeen nousua uuden hc-genren huipulle, jossa Discharge viipyi miehistönvaihdoksineen lyhyen, mutta vaikuttavan hetken.

Tämä oma versioni on amerikkalaisen Havoc:in uudelleenjulkaisu vuodelta 2011.

Disorder - Air Raid 1980

Disorder-nimisiä punk-yhtyeitä on maailmassa ollut ja mennyt varmasti lukematon määrä, mutta kuuluisin ja merkittävin niistä tuli Englannin Bristolista, josta ponnisti jostain syystä lukematon kasa muitakin punkin toisen aallon yhtyeitä.

Toinen aalto oli edeltäjäänsä huomattavasti nopeampaa ja vihaisempaa. Vaikka vuonna 1980 hardcorea ei ilmiönä ja liikkeenä vielä ollut on tämä biisi selkeä suunnannäyttäjä.

Yhdessä saman kaupungin Chaos UK:n kanssa (jonka basisti taitaa laulaa tässä biisissä) bändit kehittivät musiikillista ulosantia, jolle keksittiin zineihin lentävä lause 'Noise Not Music'. Air Raidin kohdalla se ei ihan pidä paikkaansa, sillä huolimatta diskanttisesta saundista, sirkkelikitaroista ja kohkaavasta vauhdista kappale on melodinen ja miltei mukana hoilattava.

Disorderin ja Chaos UK:n miehistöt ja meno olivat hyvin päihdehakuisia ja epästabiileja, mikä sopi ehkä myöskin esikuvaksi tuleville hc-kokoonpanoille. Tästä huolimatta ihmeellistä kyllä kumpikin bändi on edelleen elossa - ties kuinka monennella kokoonpanolla.

Klimax - 84-85 2004

Klimax on yhtye, johon on törmännyt alunperin internetissä. Tai sen muutamiin biiseihin. Tämä ei ole ihme, sillä vaikka yhtyeen jäsenistöä on myöhemmin ollut 90- ja 2000-luvun tutun nimisissä jälki-punkbändeissä Klimax ei aikoinaan päässyt julkaisuissa demoja pidemmälle.

Saksalainen Aasel-records julkaisi vuonna 2004 nämä yhtyeen demonauhat täyspitkänä vinyylinä. Mukaan on läntätty myös bändin selventävä historiikki A4:sina, missä kerrotaan Klimaxin jäsenten toimet ennen ja jälkeen yhtyeen. Niin ja tietysti yhtyeen aikana.

Luulin Klimaxia alunperin porilaiseksi, mutta savostahan bändi oli - tarkemmin Pieksamäeltä. Yksi syy pori-epäilyyn on varmaan laulutyyli ja muutama levyllä ollut punk-versio iskelmistä ja Suvivirrestä. Ja kuulostaahan  basisti-laulaja Timppa hivenen tuolta Olli Hakuliselta. Vokaalit ovat muutenkin pinnassa, joten ei voi väittää, ettei sanomasta saa selvää, jos vertaa esimerkiksi aikansa sirisevämpään hardcoreen. Nimensä bändi nappasi Color Climax pornolehdestä. Aika punk.

Klimax niputetaan hardcoreen, jota ykköspuolen 'Suvivirsi-demo (demolla olevan version takia nimetty) onkin, mutta yhtyeen ilmaisu ei ole samanlaista Discharge-kopiointia, kuin aikalaisillaan. Mukana on nimittäin vahva annos niin muodikasta post-punkkia, että itse niputtaisin, tunkisin ja painaisin vielä jalalla kolon päälle missä lukee; post punk.

Trion korviin jäävä oma juttu on soundin rytmi- ja bassovetoisuus. Hyvinhän se jytää. Muutenkin ollakseen demo-äänite äänenlaatu on melkeimpä parempi, kuin useassa aikansa 'oikeassa julkaisussa'. Lyriikat pyörivät tietysti siinä sodan mielettömyyden ja ydinsodan pelon ympärillä. Niin ja herätkää! ja kahdeksasta neljään vastaisuutta. Parhaimmillaan yhtye on 'Aivoton idiootti' tyylisissä lyhyissä pyörityksissä.

Klimax toimi demottavana ja keikkailevana yhtyeenä vain parin vuoden ajan, kunnes miehistöä ja tyyliä muutettiin. Tämän jälkeen homma loppui ja soittajia siirtyi Fucking Finland/Worldiin ja muutti Helsinkiin. Sieltä putkahtaa tuttuja marginaalinimiä; Wanna-Bees, Hitmen 3 ja Atom Heart, kaikki tuttuja 90-luvun alun Soundi-lehdestä. Tätä levyä ennen yhtye aktivoitui uudelleen, mutta siitä on aika tasan kymmenen vuotta, enkä tiedä nykytilannetta.

Maailmanloppu - Musta ovi / Enää kiväärit laulaa 2013

Suomipunkin 'uutta nousua' sijoitellaan usein Kouvolan suuntaan ja totta on, että tyylilajin skenetyyppejä sieltä päin on Helsinkiin ajautunut. Maailmanloppu majailee tietääkseni kuitenkin edelleen Kouvolassa (vai entisellä Kuusankoskella?).

Yhtyeen nimi oli viime vuonna kulkeutunut jopa minun korviini asti. Bändi on tähän asti vedellyt pääosin hardcorea, mutta tämä seiskatuumainen pitää sisällään vähän laveampaa ilmaisua.

Maailmanloppua on sen verran hehkutettu, että menin Lepiksen lauantai-iltaan katsomaan lähinnä tätä yhtyettä, vaikka illan kattaus oli Teemu Bergmannin synttärit - ja pääesiintyjänä synttärisankarin uudelleen pystyyn nostettu Heartburns.

Maailmanloppu ei aiheuttanut pettymystä ja setin pituus neljän bändin illassa on just hyvä puoli tuntia. Biisejä riitti ja lavakarismaakin. Onhan jannujen ulkoasu kieltämättä vetäisty kitaristin pullonpohjalaseineen sieltä vuoden 1982 luokkakuvasta, mutta hyvä bändi näyttää lavalla aina bändiltä. Pienoinen yllätys oli, ettei bändin musa ole kokonaisuudessaan mitään hirveän kovaa paahtoa, vaikka sitäkin piisasi ja vauhdilla.

Tämä seiskatuumainen tiivistää hyvin yhtyeen post-punk flirttailun. Biiseistä kakkospuolen 'Enää kivärit laulaa' on ehkä parempi, kuin ykkösposki. Biisi pyörii säkeistössä diskanttisen efektoidun basson päällä, kertsissä virveli nakuttaa ja kitara nakuttaa sen post-punk diskanttisoiton. Lauluun olisi ehkä toivonut ehkä enemmän Nolla nolla-osaston sössöttävää kasariräkänokkaa.

Oma veikkaukseni on, että seuraava yhtyeen pitkäsoitto tai EP seuraa tätä post-tyylisuuntaa.

Amebix - Arise! 1985

Amebix on yhtyeitä, joita ei paljoa niin sanotussa valtavirrassa noteerata, mutta punkin ja hevin viemäriosastolla, niin sanotussa 'crust-punkissa' yhtye on varmaan se kaikkein pyhin.

Etelä-Englannin maaseudulta ponnistanut Amebix aloitti toimintansa erinäisten kokoonpanojen kautta jo 70-luvun lopulla ja luettiin loppuun saakka jostain ihmeen syystä 'anarko-punk' bändiksi. Yksi iso syy tähän oli varmaan bändin ja sen jäsenten aika extreme elämäntyyli yhteiskunnan ulkopuolella. Bändi muutti Bristoliin, jossa se viiden vuoden ajan asui vallatuissa taloissa ja narkkasi, asuen välillä suoranaisissa raunioissa.. Tämä yhdistettynä bändin gootti/angsti-kuvastoon ja ankeaan musiikkiin saa bändin kieltämättä tuntumaan metallin ja punkin yhdistelmänä todellisemmalta, kuin vaikkapa saman aikakauden Venomin.

Amebix levytti ennen tätä pitkäsoittoa muutaman singlen ja etsi omaa musiikillista muotoaan. Arisella se löytyi ja se on ankea yhdistelmä Motörheadia, Hawkwindia, Bauhausia ja Killing Jokea. Vuonna 1985 alkoivat hardcore yhtyeet kallistumaan sinne metallin puolelle, malliesimerkkinä kaikista suurin - Discharge. Lopputulos oli sen tapauksessa koominen, mutta Amebix otti metallin elementteja ja yhdisteli niitä lähtökohtiinsa, joissa ei ollut liiemmin soittotaitoa. Tämä yhdistelmä kuulostaakin lopulta metalliselta, mutta on liian puupäistä vajotakseen Dischargen metalliaikojen tyyliseen keskinkertaisen hevin suohon. Arise! ja Amebix on vitun ankean kuuloista hidasta käppämetallia.

Tämä vaatii tietty kuuntelijalta totuttelua. En itsekään lämmennyt alussa yhtyeen pseudo-metallille, mutta nykyään se kuulostaa jopa paremmalta, kuin aikansa thrashit. Ainakin omaan korvaani. Kappaleiden maailma liikkuu sodan kauhuista skitsofrenialääkkeisiin.

Arise!:n julkaisi Jello Biafra 'Alternative Tentacle' levymerkillään. Biafra oli innostunut bändistä ja halusi heidän levyttävän pitkäsoiton, mutta saatuaan käsiinsä ankeat loppunauhat Biafra oli kuuleman mukaan hämmentynyt. Levy kuitenkin julkaistiin ja se menestyi kohtuullisen hyvin riippumattomilla listoilla.

Amebix julkaisi paria vuotta myöhemmin vielä metallisemman 'Monolithin', mutta se ei herättänyt samanlaista innostusta ja yhtye pisti pillit pussiin, kunnes pari vuotta sitten lukuisten muiden kasarikummajaisten kanssa palasi yhteen ja kiertää tälläkin hetkellä.

Conflict - The Ungovernable Force 1986

Conflict luetaan yhdessä koko genren teoriassa ja käytännössä perustaneen Crassin kanssa niin sanotun anarko-punkin kivijaloiksi. Bändi levytti ensimmäisen singlensä luonnollisesti Crassin omalle levymerkille, jota kautta moni muukin genren bändi lähti etenemään. Tästä eteenpäinkin bändi pysytteli tiukasti omalla tai muilla riippumattomilla levymerkeillä.

Siinä missä Crass oli jo aikaansa nähden aatteellinen ja asenteellinen, Conflicti veti vielä vasemmalta ja kovaa ohi. Yhtyeen laulaja Colin Jerwood ei kaihtanut konflikteja virkavallan tai skinheadien kanssa, vaan vastoin monen muun anarko-punkkarin rauhan aatetta, suorastaan hakeutui turpiinvetotalkoisiin. Nasu-skinit hakeutuivat joukolla yhtyeen keikoilla, joilla lätty lätisi - aikalaistarinoiden mukaan ei tosin natzien haluamalla tavalla.

Conflict oli myös pää-äänenpäästäjä eläinoikeusaktivismin tullessa mukaan punkkiin. Kaikki tämä luonnollisesti johti ylilyönteihin, mutta Conflictin 80-luvun levyiltä jäi audiota, joka ei ole paatoksellisuudestaan huolimatta vanhentunut oikeastaan ollenkaan.

Itse en ole erityisesti Crassin ja sen jälkeläisten diskanttisen marssisoundin ystävä, joten tässä suhteessa Conflict jytiseekin eri tavalla. Tottakai tässäkin on mukana anarko-punkin jatkuva suusta syljetty tekstiryöppy, virvelin takomiset ja vuorottelevat laulajat. En väitä, että Conflict kuulostaa varsinaisesti metallilta, mutta selkeästi jyhkeämmältä, kuin moni muu anarko-bändi. Levy oli basisti Paul Hoddylle ensimmäinen bändin kanssa ja hienosti vetää.

Levyn biiseissä on puheosuuksia, televisiosta napattuja puheita ja muutenkin tyylilajin musassa on mukavaa se, että perus-hardcorea ja punkkia väritetään oudon köpöllä hälläväliä-progella. Levyn avaavalla 'You Cannot Win'illä on, dokumentin ääniraitaa, leikattua puhetta, naishoilotusta ja orkestraatiota. Siitä lähdetään säröbasson jytällä 'The Ungovernable Farcen' kautta asiaan. Ja asiaa riittää. Levyn runsaus pysyy kuitenkin tiukasti kanavoituna. Tämä on sikäli yllättävää, että levy tehtiin suoraan studiossa - ilman yhtään valmista biisiä. Bändi ei ollut edes harjoitellut kuukauteen ennen levytystä. No, se kuuluu tietynlaisena spontaanin ja monimutkaisen musiikin sekoituksena.

Thatcherin aika loi tälläisiä musiikillisia ja aatteellisia hirmuliskoja. Conflict tosin on edelleen olemassa ja kaiketi edelleen hyvässä iskussakin.