Mika Kallio - Gong Odyssey 2022

Mika Kallio on perkussionisti, joka on soittanut aika monen Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa. Tyylitellyn ja ajattoman kannen taakse ei nyt varsinaisesti kätkeydy, vaan siellä on kannen tunnelman mukaista tyyliteltyä ja ajatonta minimalistista musiikkia jonka pääelementitkin kerrotaan suoraan levyn nimessä: levyn pääinstrumentaatio on ARPin Odyssey-syntetisaattori ja... yllätys yllätys: gongit. 

Kävin katsomassa yhtyeen keikan Kuusankosken kirkossa, missä yllättävän hyvin täyttyneen salin lisäksi oli tälle musiikille hyvä akustiikka. Kallion Gong Odyssey-yhtyeessä oli hänen lisäkseen perkussionisti, tällä levyllä ainoana vierailijana soittanut Jussi Fredrickson MiniMoogin ja Oberheimin kanssa, sekä bassoklarinetisti. Kaikki neljä soittivat myös perkussioita ja gongeja. Kaikki ovat ilmeisesti nimimiehiä nykyisessä jazz-kentässä.

Yhtyeen lavarepertuaari olikin näyttävä kymmenine telineissä roikkuvine pannuineen. Kookas kirkkosali oli muutenkin näyttävä paikka tällaiselle musiikille, eikä mielleyhtymiltä 70-luvun puolen välin Tangerine Dreamiin ja Coventryn tai Reimsin katedraalikonserteille ei voinut välttyä, mikä ehkä buustasi kokemuksen tunnetta vielä lisää.

Musiikillisesti Gong Odyssey purjehtii ambientin ja jatsin välimaastossa. En sano varmaksi, että se on niistä varsinaisesti kumpaakaan, mutta on silti. Analogisten syntikoiden lämpimän äänen sekaan kilkatellaan kromaattisesti viritettyjä gongeja. Äänimaisema ja maailma onkin jollain tavalla tuttua. Vähän kuin alitajuntaisesti elämän aikana kuullut Floydien ynnä muiden gongin huminat. Minimoogista tulee muistumia Kotilaisen Ajatuslapseen. Melodiset gongeilla soitetut osuudet tuovat etäisesti mieleen Solaris-elokuvan uusioversion steelrummut. Ehkä tässä on myös jotain samaa eristäytyneisyyttä ja ajan ja paikan pysähtymistä? Osasyy tälle saattaa myös olla, että levy on tehty keskellä korona-aikaa ja jo muistista pyyhkiytyneitä rajoituksia.

Gongeissa soittimena on tilan täyttävä ääni ja harmoninen, hennosti heiluva humina. Toisaalta soitin ja kulhot ovat joutuneet nykyisin joogaelämäntavan käsiin, mutta vaikka Gong Odyssey on selkeästi jollain tavalla henkisen kuuloinen albumi, se on sitä 70-luvun "spiritual jazz" hengessä. Ja samaan aikaan hyvin paljon suhinaa ja ambienttia. Levyn kansikuvan avaruudellinen ja avara tila pitää myös musiikin ja äänen puolella tässäkin kutinsa.

Hyvä levy ja tämä bändi kannattaa ehdottomasti tsekata livenä.

Back Door - S/T 1972

Englantilaisen jazz-yhtye Back Doorin debyytti on lipunut oman tutkan läheltä muutamaankin kertaan. Levy löytyi Kotkan kaupunginkirjaston musaosastolta, mutta sen tutkailu jäi levynkansien tasolle. Etukansi nimittäin pisti silmään lumesssa kävelevine lampaineen ja muistaakseni takakannessa oli kolme pörrötukkaista, hikisissä villapaidoissa ja pullonpohjalaseissa olevaa tyyppelöä. Jostain syystä kokoonpano: rummut, basso ja saksofoni oli kuitenkin parikymppiselle jaxenille liian haastavaa, joten levy jäi hyllyyn.

Myöhemmin Back Doorin debyytti on vilahdellut levymessujen lootissa. Disgocs-tarkastus kertoo, että tämä lumikansi on levyn reissue, sillä levyn alkuperäinen painos oli Blakey-nimisen julkaisijan (viittaa paikan nimeen) omakustanne. Sen kustansi tuossa kannessa näkyvän englantilaisen maamerkin, Yorkshiren nummimaan korkeimmalla kohdalla olevan Lion Innin omistaja ja Back Door toimi paikan house-bändinäkin. Samainen majatalo majoitti ja kutsui lauteille 70- ja 80-luvulla Sladen, Chris Rean ynnä muita. Uusintajulkaisu otettiin heti, kun yhtye sai levytyssopimuksen Warner Brossin kanssa. Alkuperäistä albumia myytiin kyseisestä pubista ja lähikylien kaupoista.

Kirjastosta (tällä kertaa Kouvolan kaupunginkirjasto) löytyi kokoelma, missä on yhtyeen kolme peräkkäistä levyä; S/T, 8th Street Nites ja Another Fine Mess.

Millaista musiikkia Back Door siis on? Yhtye keräsi ennen levytyssopimusta kulttisuosiota ja se niputetaan (fuusio)jazzin lisäksi usein progen alle. Yhtyeen juttu oli, että saksofoni ja Ron Asperyn soittama huilu ja rummut jäivät niin sanotusti tukijoukkoihin ja soolosoittimena on usein korkeassa rekisterissä vetävä Colin Hodginsonin soittama sähhköbasso. Levy on valittu vuoden 2005 Jazztimes' lehdessä vuosien 1970-2005 top-50 albumien joukkoon.

Itselle albumi on vähän haasteellinen, sillä musiikki muistuttaa välillä turhan paljon perinteistä muzakkia, Hodginsonin soolonumeroissa basso soittelee niin sanotusti virtuositeettisesti, mutta pitkälti samoja juttuja, kuin kitara. Ehkä pitäisi olla kiihkeä basisti, että tuollaisesta saisi jotain lisäarvoa. Mutta; kyllä tämän on kuunnellut silti mielellään useampaan kertaan ja parhaimmillaan tämä on innovatiivista kamaa. Parikymppinen jaxen olisi myös hymähtänyt, vaahdonnut ja besserwisseröinyt jokaisen kerran, kun olisi kavereineen kuunnellut Beastie Boysien kappaletta "Stand Together", jonka alun "kanankotkotus-funkin" pohjana on levyltä löytyvä hauska "Slivadiv".

Warner uskoi Back Dooriin, jonka seuraava albumi äänitettiin New Yorkin Electric Ladyland-studiossa Mountain-basisti Felix Pappalardin valvonnassa. Viimeiseksi jäänyt 'Activate' (1976) oli taas ELP:n Carl Palmerin tuottama. Näiden väliset albumit kuulostavat debyyttiä enemmän perinteisemmältä 70-luvun fuusiolta. Debyytti oli myös puhtaasti instrumentaalinen, seuraavilla oli blues-covereita ja jokamiesluokan vokalisointia. Back Doorista ei tullut kulttibändiä suositumpaa, eli hyvää matskua vaikeasti tunnistettaville sampleille.

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

Astro Can Caravan - Outer Space Takes – Unheard Journey 2002 – 2008 || 2019

Astro Can Caravan on sellainen yhtye tai tarkemmin jazz-kollektiivi, jonka musasta olen aina tykännyt, mutta sitä tulee kuunneltua suhteellisen harvoin. Tarkempi kaivelu paljasti syynkin: edellinen pitkäsoitto on ilmestynyt 2010, joten yhtye on ollut enemmän tai vähemmän jäissä viimeiset kymmenen vuotta. Viimeisin muistikuva on kuitenkin kahden kesän takaa, jolloin piti jopa lähteä paikan päälle Parikkalan patsaspuistoon katsomaan keikkaa, mutta seuraavan aamun 5:30 herätys aamuvuoroon esti idean ja 200km suuntaan toteuttamisen.

Samaisen vuoden 2019 loppukesästä ilmestyi Karkia Mistikan julkaisema kokoelmalevy, missä on yhtyeen ennenjulkaisematonta materiaalia ja keikkanauhaa alkuajoilta vuoteen 2008. Materiaalia oli kaiketi hyvin suuri määrä, josta tälle kokoomalle päätyi miltei 70-minuuttia.

Astro Can Caravan on alunperin kuopiolainen vuonna 2001 perustettu yhtye, jonka ytimen muodostavat edelleenkin Otto Eskelinen, Tomi Kosonen ja Pekka "Pharaoh" Pirttikangas. Tosin en tiedä toimiiko tämä nyt missäpäin Suomea. Pirttikangas asunee ainakin edelleen Kuopiossa. Bändin riveissä on soittanut kuitenkin noin 30 henkilöä ja keikkakokoonpano on vaihdellut pienestä suureen.

Bändin jatsi ja meininki sijoittuu sinne, mistä itsekin pidän, eli paljon Sun Ra:ta (sitä coveroidaankin tällä levyllä), ripaus 60-70-luvun taitteen "spirituaalista jatsia" ja annos ihan puhdasta sekoilua. Hommassa pysytellään kuitenkin miltei aina itseäni miellyttävällä suhteellisen skarpilla puolella, vaikka töötäkäänkin. Nimimiehistä ja naisista huolimatta kollektiivin äänentuotanto on yhteistä, hyviä kikkojakin löytyy, mutta mitään suorittamista tämä ei ole. Jyhkeät torviarrit ovat polyrytmien lisäksi se juttu mikä tästä jää ensimmäiseksi mieleen. Paletti on kuitenkin niin laaja, että kyllä sieltä voi ajoittain kuulla jonkinlaista motorikkia ja yhdessä kohtaa jopa Suiciden performanssia. Edellämainittu taitaa olla levyn ainoa pätkä, missä on vokaaleja tai niiden tapaisia. Homma jyrää myös rytmillisesti ollen toisinaan jopa hyvin ärhäkkää. Funkkaaminenkin tehdään omalla tapaa.

Levyn materiaali on äänitetty useassa eri lokaatiossa, eri kokoonpanolla, eri tilanteessa ja aikahaarukkakin on kuusi vuotta, mutta ei sitä sinällään erota, koska se on masteroitu mukavan yhteneväiseksi. Hyvää settiä.

Dr John - Babylon 1969

Babylon oli tuossa vaiheessa jo pitkänlinjan soittajana ja sessiomiehenä toimineen Mac Rebennackin Dr John hahmon toinen pitkäsoitto.

Edellisvuonna ilmestynyt Gris-Gris on myöhemmin noussut suureen kulttimaineeseen, mutta kaupallinen suosio sai Rebennackin kohdalla odotella vielä pari vuotta, kunnes The Metersin komppaama 'Right Time. Wrong Place' nousi korkealle sekä single- että pitkäsoittolistoilla.

Gris-Gris-levyn yleissointia voisi kuvata englantilaisella termillä "druggy". Hippiajan avoin ja positiivinen suhtautuminen huumausaineisiin ei ollut Rebennakille mitään uutta, ehkä aineet olivat, sillä hän oli ollut tässä vaiheessa jo vuosia pahassa heroiiniriippuvuudessa. Tästä johtuneet puoli- ja kokolaittomasti vietetyt päivät satsin perässä johtivat eri suunnilta tulevaan kuumotukseen, joka Rebennackin muistelmien mukaan yhdistyi päänuppiin loppuvuodesta 68 alkaneen Vietnamin sodan TET-offensiivin ja Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien kanssa. Nämä synkistivät Dr Johnin visiot siinä määrin, että hän päätti tehdä uuden levynsä kuvaamaan tätä Babyloniamme. Omien sanojensa mukaan levystä tuli vähän kuin Hieronymus Boschin äänite.

Nimibiisi heittelee rytmilajeja, voodoonaiskuoro laulaa laahaavat stemmansa ja tohtori luettelee kaikki mieleen tulevat kuumotukset. Rytminvaihdos ja puhaltimet tuovat kokeellisen jatsin rytmitysten mennessä epämiellyttävästi päällekkäin. Glowin' muistuttaa vähän enemmän edellislevyn "normaalia" voodoo-Johnia, mutta sekin tahmaa oudosti. Lisää tohtorin karjuntaa, vaeltelevia torvia ja painostavaa junnausta tarjoillaan 'Black Widow Spiderissa'. 

'Barefoot Lady' loitsuaa akustisesti taas enemmän miellyttävää biisiä muistuttavasti, kunnes 'Twilight Zone' vaeltelee formaalin biisin ja kaiutetun aavekolinan ja free-jazzin välillä. 'Patriot Flag-Waver' lapsikuoroineen kertoo mielipiteet KKK:sta, naapurikyylistä jne. Levyn lopettaa synkästi nimetty kuristaja 'The Lonesome Guitar Strangler' joka juoksuttaa resonaattoria hypnoottisesti, välillä vittuilevan epiksessä vedetty slide ja lopulla lainataan Creamia palaten sitten kasvamaan koko suoalueen kokoiseksi jamiksi torvineen, jonka keskellä yksinäinen tohtori julistaa sanomaansa.

Tällä levyllä John ajelee ehkä eniten samoille alueille, missä toinen aikalainen ja myöskin L.A.ssa toiminut kapteeni asteli joukkoineen. Rankka ja raskas levy, mutta ei tämä huono ole.

Ippe Kätkä Band - S/T 1985

Viime vuonna seitsemänkymppisiään viettänyt Ippe Kätkä on tehnyt pitkän uran suomalaisessa musiikissa. Levytysura alkoi jo 60-luvulla, jäsenyyksiä yhtyeissä ja suuri määrä sessioita. Rumpalit ovat yleensä takarivissä, ellei suu käy Remun tyyliin. Kätkän oma hetki framilla koitti, kun Remun hommista lähtenyt Albert Järvinen, Pave Maijanen ja Kätkä perustivat "superkokoonpano" Royalsin. Koska en aikalaiskonsertteja nähnyt, vaan kuuntelin myöhemmin kirjastojen Royals-levyt, niin yhtye oli jälkikäteen ehkä kuitenkin levyiltä kädenlämpöinen ja enemmän yhtyeissään sivumiehiksi jääneiden, mutta eittämättä taitavien muusikkojen muusikkobändi.

Kotkan kirjasto on monen muun kirjaston tavoin kaivellut vinyylivarastoaan takaisin hyllyyn ja otin sieltä tällä viikolla pinkan kotiin kannettavaksi. Neljästä levystä kolme oli tietynlaisia kuriositeetteja, joihin ehkä palataan myöhemmin ja Kätkän yhtyeen levy ehkä sellainen musta hevonen. Joka sitten pääsikin tavallaan yllättämään. Kansi ja vuosiluku 1985 eivät antaneet odottaa sisältöä, joka olikin jazzia ja vielä peräti kevyin free-maustein. Kätkä oli itse koonnut bändin, toimi sivutuottajana ja miksasi levyn - rumpujen soiton ohella, mutta sävelmateriaalista vastasivat bändin puhaltaja Kari Komppa ja kiipparisti Heikki Heinonen. Esekin ja Jazz-liiton tuotantotuesta nauttineen levyn päätuottaja oli Edward Vesala ja se on varmaan näitten laadun tae. Ääni- ja tyylimaailma on tunnistettavaa ja linkittyy edellämainittuun, mutta Kätkän nimen yhtyeen edessä lunastaa levyn meiningin perustuminen vahvasti perkussiivisuuteen.

Levy on instrumentaalinen, paikoin revittelevä ja pääosassa on Kätkän kannujen lisäksi Kompan ja Takku Ylisen puhaltimet. Seppo Tyni revittelee kitaraa. Avauskappale 'Ronald Duck' lienee suora viittaus aikansa presidenttiä näytelleeseen näyttelijään. Kakkospuolen 'Nätsi (The Magic Man) taas kumartaa nimessään vanhan soittokaverin ja Seitsemän seinähullun veljeksen taikuri Nätsin suuntaan.

Kyllähän tämä on sellainen levy, että jos kirppiksellä tulisi vastaan niin mukaan lähtisi. Mutta Disgocsin 20+ euron pyyntihinnat kertonevat pienestä painoksesta ja asianharrastajien arvostuksesta, joten tuskin tulee vastaan.

Kamasi Washington - Heaven and Earth 2018

Lisää kirjastolöytöjä.

Kamasi Washington on artisti, jonka kuva on pyörinyt viime vuosina erinäisissä musiikkilehdissä. Siis niissä vielä ilmestyvissä ja suhteellisen laadukkaissa sellaisissa. Tutustuminen on kuitenkin syystä tai toisesta jäänyt koko ajan väliin, mutta nyt tämä kirjastosta löytynyt tuplalevy (tai oikeastaan mukana olevan Choice EP:n kanssa triplalevy) korjasi puutteen.

Washington on siis Pitchforkeissa ja muissa medioissa suitsutusta saanut, kesäisillä laatufestareilla esiintyvä artisti, joka on hivenen yllättäen syntynyt 80-luvun puolella. Ulkonäkö siis pettää, eikä kyseessä ole 60-70-luvun tyyliin jo kypsään ikään päässyt fuusioiva jazz-mies. Washington syntyi 1981 Losissa ja hänen vanhempansa ovat käsittääkseni joko musiikin tai soiton opettajia ja Kamali itse on opiskellut UCLA:ssa muun muassa etnomusiikkia. Orkesterinjohtaja soittaa itse tenori-saksofonia.

Levyn avaava kung-fu tunnarin uudelleenluenta "Fists of Fury" on aika viihteellinen, joskin tietysti funk, mutta ei lupaa levyltä vielä mitään suurempaa. Mukana on jo heti levyjen (Heaven ja Earth) läpi jatkuva suuri ihmiskuoro, joka tuo oman elokuvamaisen viihteellisyytensä. Sama kööri jatkaa tietenkin 60-70-luvun jazzteemoille kumartavalla 'Can You Hear Him'illä, joka fuusioi mennyttä ja nykypäivää, niinkuin oikeastaan koko levykolmikko. Mutta se tehdään niin tyylikkäästi, että kuoron huokaillessa ja sävelten kulkiessa alla sointuvaihtoineen Kamali töräyttää kappaleen loppuosassa hivenen särötettyä ja kaiutettu fonia niin, että pappailusta ei ole kyse. Räässä ja freessä käydään kuitenkin vain kastamassa pikkuvarvas, joten mitään Impulsen tai muitten aikalaisten vastaavaa haastavaa ja raastavaa vyörytystä ei tule kajareista.
Äänimaisemassa on nähty vaivaa ja mukana on pieniä visionäärisiä kikkoja, kuten jopa hivenen motorisessa 'Connection'-kappaleen syntetisoidussa, taikka ring modulaattorin läpi soitetussa komppikitarassa, joka nousee kappaleen lopussa sooloilemaan metallisen kilahtavilla soundeillaan. Välillä ei tiedä soundien puolelta, ollaanko 70- vai 10-luvulla, lukuunottamatta siis tiettyä viihteellisyyttä, jonka yli ei astuta missään vaiheessa liian pitkälle. Osassa kappaleissa lauletaan, mikä keventää musiikki- ja kappalemassaa.

Itse olen levykolmikosta mieltynyt ehkä eniten 'Earth' osioon, jonka avaa jousien keinuttama suureellinen 'The Space Travelers Lullaby', jonka teeman nyökkäyksen suunnan jokainen kokeellista jatsia joskus kuullut tietää. Kappale loppuu orkestraation poistuessa taustalla ja Kamalin soittaessa herkästi tenoriaan niin, että jokainen huulten puhalluskin kuuluu. Seuraava 'Vi Lua Vi Sol' ankkuroi perinteitä nykypäivään vocoderin/autotunen läpi laulettuna läskibasson kuljettaessa akustisen pianon ja rumpujen kanssa taustaa, puhaltimien ja syntikoiden vaeltaessa unisonon ja harmonioiden välillä. 'Journey' on uskonnollisen kuuloinen halleluja-lauluineen. Bändin pasunistin säveltämä 'The Psalminist' funkkaa kahden rumpalin tahdittamana ja levyn lopettava 'Show Us the Way' lipuu soinnuttelun ja kuoron viemänä kohti Kamalin kirkuvasti ja kirskuvasti soittamaa sooloa, jonka taakse purjehtii kuoro ja synteettiset jouset, päättyen suorastaan eeppisesti.

Levyn keskeltä löytyvä Choice EP on pitkälti samaa kamaa. Mukana on pari coveria, mutta mielenkiintoisin biisi puhallukseen ja sen ääneen luottava, rumpujen mielenkiintoisen kuvittavasti kuljettama 'Agents of the Multiuniverse'. Siihen päälle vielä ärähtelevästi funkkaava levynlopetus-cover 'Ooh Child'. Poikkeavuus kahteen muuhun levyyn on tältä levyltä puuttuva kuoroilu.

Niin. Jos Coltranet (sekä John, että Alice), Pharoah Sandersit, Sun Ra sekä David Axelrodin viihteellisyys ja siihen päälle vielä pseudo-uskonnollisuus maistuu, niin varmasti myös tämä levy.

Amy Winehouse - Back to Black 2006

Aloitetaan kevään ensimmäinen kuukausi myös yli kymmenen vuoden takaisella levyllä ja ilmiöllä.

Lontoolainen (ja kinnostavasti myös lontoonjuutalainen) Amy Winehouse levytti uransa aikana ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, joista ensimmäisen 'Frank'in jälkeen ehti kulua kolmatta vuotta, ennenkuin tämä toinen ja viimeiseksi jäänyt 'Back to Black' saatiin ulos. Debyytti oli jazz-vaikutteinen, mutta seuraajalle mukaan tuli enemmän 50-60-lukujen tyttöbändien henkeä, jota Winehousen oma olemuskin heijasteli.

Levyä äänitettiin New Yorkissa pitkän kaavan mukaan ja tuottajakrediitit jaettiin aika tasan Mark Ronsonin (myös lontoon juutalainen, jos se johonkin liittyy) ja new-yorkilaisen Salaam Remin kesken. Albumin kaikki kappaleet ovat ainakin osittain Winehousen itsensä kirjoittamia ja levyn taustabändiksi hän hankki paikallisen Dap-Kings yhtyeen, joka oli ja on nykiläisen Sharon Jonesin taustaorkesteri.

Back to Blackilla osui kaikki kohdilleen. Sen lisäksi, että Winehousen kirjoittamat kappaleet ovat koukukkaita ja samalla muistettavia (tai siis mukana laulettavia) artisti kuulostaa Artistilta isolla Aa:lla. Ihan heitosta lähtenyt 'Rehab' on varmaan tyylilajin parhaita kappaleita, toki kuorrutettuna kylmäävällä twistillä Winehousen omasta elämästä. Tuotanto sijoitti levyn lokeroon, josta ammensi tuohon aikaan moni muukin. Tavallaan hyvin pelkistetyn retro äänikuva tuo korviin sellaisen 50-60-luvun, joka on hyvin romantisoitu, mutta soi samaan aikaan pelkistetyn nykyaikaisesti ja pystyy täyttämään illan tanssilattiat. Arkkitehtuurissa funktionalismi oli alunperin periaatteiltaan hyvää tarkoittava, vilpitön ja puhdas, mutta bitumiittiseinäiset 70-luvun aravalaatikot sen synkkä varjopuoli. Winehousen levyn tapauksessa sama tapahtui sitten kaiken maailman Baseballsien kanssa, jotka hyppäsivät pöydälle täyttämään tilan.

Artistin omistautumisesta antaa hyvän kuvan se, että sessioiden jälkeen hän soitatti siitä poltettua CD:tä autostereoissa kuullakseen miltä veto ja musa kuulostaa niillä laitteilla, joilla musiikkia tullaan kuuntelemaan. Lauluotoissa hän pyrki täydellisyyteen, mikä levyn 34 minuutin pituudella pitääkin paikkaansa. Tähän tietty se sama disclaimeri kuin Janis Joplinilla; kaikki rähinät ja kähinät on tarkkaan harkittu, sijoitettu ja suoritettu. Levyn instrumentaatio on myös tarkoin harkittu jättäen tilaa niin Amyn äänelle, rytmille kuin toisilleen ja kuuntelija täyttää itse ne aukot, joita luulee siinä kuuluvan. Näin siitä hommasta tulee kestävämpää.

Tässä kohtaa on sanottava, että levyn ilmestyessä ja ilmiön Amy Winehouse kohdalla itse ajattelin musiikin olevan muille kuin itselleni suunnattua Adelen yms. samoille apajille tulleiden kanssa. Eikä tilannetta auttanut kotimainen musiikki- ja muu lehdistö, joka referoi brittien keltaisen lehdistön jatkuvalla syötöllä ilmestyneitä lööppejä. Tunnustan, että artisti meni Peter Dohertyn ohella (jonka musaa en ole muuten kuullut nuottiakaan...) sinne Englannin Matti Nykäsiin tai Samuli Edelmaneihin.

Tähän verraten näin yli kymmenen vuoden jälkeen on oikeastaan hämmentävää, kuinka laadukkaan (mutta myös lyhyen) albumin kohdalla sille osui tajuton kaupallinen menestys.

Siinä, missä edellisen kirjoituksen MGMT pääsi kulttibänditason huimaan maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin, Amy Winehouse siirtyi kakkoslevyllä suoraan Madonna-luokkaan. Tänä päivänä Back to Blackkia on myyty fyysisesti huimat yli 12 miljoonaa kappaletta, joista yksin Briteissä miltei 4 000 000. Winehouse oli levyä seuraavana vuotena artisti, joka kutsuttiin lavalle esimerkiksi Rolling Stonesien keikalla. Back to Black kahmi Grammy palkintoja joka sarjassa, mutta gaalassa voisi Jyräys Hämäläisen tyyliin sanoa näkyneen varoitusmerkit. Winehouse pokkasi viisi pokaalia ja esiintyi gaalassa satelliittiyhteyden kautta Lontoosta, mutta syy taisi olla voimassaoleva maahantulokielto Yhdysvaltain maaperälle.
Winehousen olemus oli usein päihtynyt, tästä eteenpäin keikoilla jopa niin päihtynyt, että hän mokaili niitä. Artisti oli jo aiemmin ollut moniongelmainen; Lontoon diiva, joka puhui pahoja suustaan, kärsi syömishäiriöistä, perfektioinismista, itsetuhoinen ja oli ongelmissa kaikkien huumeiden kanssa, joita vain käsiinsä sai. Ennen kuolemaansa hän oli päässyt tosin eroon heroiniista, mutta henki lähti 27-vuotiaana alkoholin yliannostuksella. Postuumisti hänelle myönnettiin palkinto levystä, joka on ja jäänee 2000-luvun eniten Briteissä myyneeksi fyysiseksi äänitteeksi.

Lasse Mårtenson - Voiko sen sanoa toisinkin 1977

Jatketaan uskontoteemalla.

Alkuperäinen idea tälle levylle oli Levyraadin juontaja Jaakko Jahnukaisen ja tämän sotakaveri rovasti Erkki Arhinmäen ajatuksista tehdä televisioitava messu, joka nojaisi afroamerikkalaisiin gospel-biiseihin. Säveltäjäksi valittu Lasse Mårtenson halusi kuitenkin tehdä suomalaisemman lähestymisen ja koko homma televisoitiin ja lähetettiin Mainos-TV:n toimesta vuonna 1966.

Itse levy äänitettiin Scandia-studiossa ja Mårtensonin uusiin hengellisiin sävellyksiin ja liturgianosiin teki sanoitukset Solja Tuuli salanimen taakse kätkeytynyt Sauvo "Saukki" Puhtila. Messuosat luki pastori Uolevi Nurminen. Taustoja soittivat sekä Esko Linnanvallin orkesteri, että Lasse Mårtensonin trio. Jälkimmäiseen kuuluivat hänen lisäkseen tuleva Love-mies Christian Schwindt rummuissa ja Pekka Sarmanto bassossa. Mårtenson hoiteli pianot ja sähköurut. Laulajina vieraili suuri joukko aikansa tähtilöitä.
Idea oli soittaa jazzahtavasti ja sinnepäinhän koko levy on. Siltä löytyy myös useita lapsuudessa ja riparilla korvia hivelleitä tai rääkänneitä uskonnollisia uuslauluja, kuten 'Jumala rakastaa maailmaa', 'Ei ole aikaa' ja 'Kiitoslaulu', jotka olivat hyväksyttyjä uskisten soitettavaksi ja ennenkaikkea löysivät tiensä koteihin parissa "Suuren toivelaulukirjan" osassa.

Vaikka olen aikuisiällä tultaeesa muuttunut kivenkovaksi ateistiksi, enkä ole tästä lipsunut, löytyy korvista aina silloin tällöin ymmärrystä myös hengellistä musiikkia kohtaan. Ylipäätään koko läntinen (ja miksei muukin) notaation kautta säilymään ruvennut musiikkikulttuuri on ollut hengellistä kuten myös suuri osa kansanmusiikista. Mårtenson ja kumppanit ottivatkin rohkean askeleen "sanoa toisin" perinteisiä uskonnollisia kaavoja ja tästä on hyvä esimerkki levyltä löytyvä uskontunnustus 'Credo', joka luetaan moniäänisesti ja limittäin. Oma suosikkini levyltä on sodanvastainen, laululiikkeen mieleentuova 'Terve, rauha', jonka Heli Keinonen laulaa pistävällä äänellä. Keinonen nousi levyttäväksi artistiksi 1966 laulamalla itäkarjalaisia kansansävelmiä. Tästä matka jatkui myöhemmin Sudaniin, jossa hän kääntyi muslimiksi ja on myöhemmin toiminut arabian kielenopettajana Suomessa.

Albumimuodossa messu ilmestyi vuonna 1967 Metronomen kustantamana. Siinä painoksessa on Jaakko Jahnukaisen kansitekstit, joita en ole nähnyt. Maailma oli tuolloin erilainen; levy pamahti lokakuussa ohi Beatlesien 'Sergeant Pepperin' ja pysytteli ykkösenä neljä viikkoa ja listalla 60 viikkoa ollen vuosien 67-68 myydyimpiä albumeita. Wikipedian mukaan kokonaismyynti oli 9500 kappaletta, mikä myöhempien vuosien rinnalla tuntuu lukuna pieneltä. Mutta albumimuoto taisi ohittaa singlen myyntimäärissä Suomessakin vasta 70-luvun lopussa.

Tästä päästää aasinsiltaan vuoteen 1977. Schwindt irrottautui ymmärtääkseni Love Recordista jo hivenen aikaisemmin, eikä ollut enää firman alamäen ja konkurssin aikoihin kuvioissa. Hän perusti yhdessä Mårtensonin kanssa Kompass Records levymerkin, joka toimi 90-luvun alkuun asti, kunnes myytiin isommille. Koska kumpikin soittaa tällä kyseisellä levyllä, sen aikaisempi maine ja menestys varmasti osaltaan innoittivat uudelleenjulkaisuun ja tähtäämiseen tällä keinoin saada firmalle helppoa kapitaalia. Mielenkiintoista kuitenkin, oliko syynä kenties lupa-asiat, niin tällä uusintajulkaisulla sanotaan asiat hivenen toisin; Eddy taiteilijanimellä esiintyneen Tapani Lehikoisen laulaman 'Kerro se kaikille' tilalla laulaa vuoden 1977 versiossa Pepe Willberg. Kappalejärjestyskin on hivenen erilainen, mutta en tiedä onko levylle tehty uusintana muitakin kappaleita.

Yhtä kaikki; levy on omassa tosikko- ja totisuudessaan sekä paatoksessa pinnan yläpuolella.

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

John Martyn - Solid Air 1973

Taannoisen Roy Harper-kirjoituksen jälkeen otetaan toinen folkin ja "edistyksellisen" musiikin raja-aitoja omiin tarkoituksiinsa siirrelleen englantilaisen artistin levy. Harperin aikalainen Martyn oli kohtuullisen suosittu vuosikymmenten taitteen folk-skenessä herättäen Island-levy-yhtiön Chriss Blackwellin mielenkiinnon ja levytyssopparin. Martyn oli myös henkilökohtainen ystävä toisen Islandille levyttäneen folk-artistin Nick Draken kanssa.
Siinä missä Drake oli vähän levyjä myynyt luomupikkaaja akustisensa kanssa, Martyn kehitti itselleen tätä edeltäneellä 'Bless the Weather'-levyllä uuden tyylin soittaa akustista kitaraa Echoplex-nauhakaiun kanssa.

Kaikulaite pääsi täyteen tohinaan Solid Airilla, jossa se kaiuttaa ja saturoi levyn kitaroita. Toinen levyn kulminaatiopiste on Fairport Conventionin basisti Danny Thompsonin kontrabassottelu. Myös toinen Convention taustainen mies, eli Richard Thompson soittaa levyllä mandoliinia. Echoplex päästetään välillä täysin valloilleen, kuten esimerkiksi miltei tunnistamattomalla luennalla Skip Jamesin 'I'd Rather Be the Devil' kappaleella, jolla se muistuttaa krautti Achim Reichelin kamaa. Oman kulmikkaan säväyksen levylle tuo myös amerikkalaisen John "Rabbit" Bundrikin koskettimet, joiden tälläkin levyllä soiva clavinetti on varmasti porautunut sukupolvien tajuntaan (myös Islandille levyttäneen) Bob Marley & The Wailers-levyn 'Catch A Fire' levyn kautta.

Martyn oli kova jazz-fani, joten hänen kappale- ja sointimateriaalinsa ottaa myös sieltä suunnasta, kuulostaen välillä kovin läheltä Tim Buckleyltä savuisen saksofonin soidessa taustalla. 'Over The Hillillä' päästään taas lähemmäs bluegrassia. Aiemmin mainittu 'I'd Rather Be the Devil' soi funkisti ja räkäisesti. Levyn kappalemateriaali on intensiivistä ja laadukasta läpi linjan. Martynin tapauksessa kirsikka kakun päällä, tai hänen tapauksessaan drinksussa on miehen savuinen ja humalaisen kuuloinen ääni. Instrumenttia ei feikattu, vaan viritetty pitkin uraa Martynin uran läpi jatkuneella intensiivisellä päihteiden käytöllä, joka johti mahdollisen kaupallisen läpimurron kynnyksellä mahalaskuun Martynin noustessa välillä lavoille täysin putoamispisteessä.

Kokeilijana Martyn ei jäänyt makaamaan paikoilleen, vaan 70-luvun lähestyessä loppua hän otti levy-yhtiönsä artistien kautta vahvasti reggae-vaikutteita musiikkiinsa. 80-luvun alussa avioeron seurauksen Martynin huumeiden- ja alkoholinkäyttö siirtyi täyteen itsetuhon tilaan. John Martyn kuoli alkoholismin aiheuttamaan tilaan 60-vuotiaana vuonna 2009.

Serot - Otava 2017

Serot on uudehko suomalainen konemusiikkiyhtye, joka julkaisi ensimmäisen albuminsa pari vuotta sitten. Tämän vuoden alussa ilmestyi kolmihenkisen yhtyeen toinen pitkäsoitto 'Otava'. Levystä on sekä vinyyli, että cd-versio, joista tässä kirjoituksessa käsitellään jälkimmäistä. Formaattiversiot poikkeavat keskenään aika paljon sekä biisimääriltään, että sisällöltään.

Aikaa on pyörähtänyt mittarissa sen verran, että tällainen levyn kohdalla tuntee itsensä aivan kääväksi: yhtye luokittelee itsensä underground-konemusiikkiyhtyeeksi, soittaen samanlaista musaa joka oli konemusiikin valtavirrassa ja etulinjassa vuosien 1994-95 paikkeilla. Siis silloin kun itse tällaisia kuuntelin. Ja mikä 90-lukulaisempaa, kuin cd-levy?

Noh, konemusiikin yksi keskeisiä piirteitä on tietysti sen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Yleensä sen tekemisessä käytettyjen laitteiden oman kehityksen toimesta (tai vaihtoehtoisesti niiden musiikille asettamien rajoitusten mukaan...). Nykyisen äkkipikaisen ja ehkä yliboostatun läppärieditoinnin aikana jazz-vaikutteita palettiinsa ottanut (juuh, Rinneradio) ja tavallaan aika minimalistinen soundipaletin bändi kuulostaa tasan siltä samalta kamalta, mitä saatoit kuunnella istuessasi pimeänä sunnuntai-iltana keskustan kahvilassa joskus vuonna 1995. Eli myös konemusaskene näköjään kierrättää juttujaan.

Serot on siis osittain "oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musaa, jossa rumpali soittaa padeja ja kilkuttimia, kitaristi omia juttujaan, päälle läppäriä, samplereita ja synia DJ-hengessä. Aiempi maininta jazz-vaikutteista johtuu suoraan levyn avaavista kahdesta biisistä, joista ensimmäisellä vierailee pianisti Iiro Rantala, jälkimmäisellä puhaltaja Verneri Pohjola. Etenkin jälkimmäisestä tulee hyvin vahvat Rinneradio vibat, tosin sillä erolla, että Serotin versio kyseisestä estetiikasta on ottaa siitä "parhaat palat". Rehellisesti en nimittäin vieläkään osaa sanoa oliko/onko Rinneradion 'Rok' hyvä levy vai ei.
Serotin 'Otava' sen sijaan on oikein mainio albumi. Udu ja Konto nimisten aloituskappaleiden jälkeen levyllä tulee vielä pari muuta biisiä. Loput yhdeksänkappaleisesta albumista koostuu kunnon 90-luvun henkeen toisten artistien (käsittääkseni alan kuumia tekijöitä?) tekemistä "remixeistä". Lainausmerkit remiksissä sen takia, että kyseiset uudelleenmiksaukset poikkeavat alkuperäisistä niin paljon, että niitä voi aivan hyvin käsitellä omina kappaleinaan. Meininki on edelleenkin, kuin vuonna 1995 tuoden hetkittäin hyvin vahvasti mieleen Orbin 'Orbus Terranum'in. Suurin ero on lähinnä, että Serot ei sämplätessään käytä hirveästi puhuttua ääntä.

Tyylit kiertävät. Itse kuuntelin 80-90-luvun taitteessa 1960-luvun musiikkia ja tunsin sen olevan jotenkin lähellä sydäntä. 2010-luvun lopussa nuoriso(?) haluaa taas näköjään tehdä 90-luvun puolenvälin musiikkia.

Blodwyn Pig - Sing Me A Song That I Know 1969

Jostain syystä saan tästä biisistä aina ihmeellisen Muppet-Show assosiaation... Ehkä se ei ole huono juttu.

Kappale on siis brittiläisen, lyhytikäiseksi jääneen Blodwyn Pigin ensilevyltä. Bändiä voisi ehkä luonnehtia jonkinlaiseksi superyhtyeeksi (tai olla luonnehtimatta), koska miehistön jäseniä tuli ja meni myöhemmin varsin suosituista orkestereista ja suosittuihin orkestreihin. Perustaja kitaristi Mick Abrahams soitti ennen Pigiä Jethro Tullin ensimmäisen levyn kokoonpanossa. Abrahams ei tosin viihtynyt tässä perustamassaankaan bändissä, vaan hänen lähtönsä jälkeen hänet korvasi ex-Yes mies Peter Banks. Bassoa soittanut Andy Pyle painui tämän yhtyeen hajoamisen jälkeen Juicy Lucyyn ja sitten jonkinlaista suosiotakin nauttineeseen Savoy Browniin. Laulaja-fonisti-huilisti Jack Lancaster ei ollut ennen bändiä suositussa orkesterissa, eikä hän ollut sellaisessa Blodwyn Pigin hajoamisenkaan jälkeen, mutta levytti fuusiota ja oli sessiomiehenä lukuisten ihan asia-artistien levyillä. Lisätään listaan vielä Larry Wallis, joka viihtyi bändin riveissä tovin.

Mutta oman elämän Jake Nymanointi sikseen ja Bloodwyn Pig kuunteluun. Se oli ihan jeessiä jatsahtavaa rokkia progemausteilla.

John Stevens - Suite for Two 1985

Uusia juttuja löytää välillä yllättävistä paikoista. Tai yllättävistä ja yllättävistä. Toukokuussa oli lasten musiikkiopiston kevätkonsertti, jossa kumpainenkin esiintyi, kuten iso joukko kylän muita lapsisoittajia ja nuoria. Konsertin päätti tuubansoiton opettajan ja teini-ikäisen edistyneemmän oppilaan tuba-duetto.

John Stevens on yhdysvaltalainen nykysäveltäjä (s. 1951), joka on ottanut teoksiinsa elementtejä myös jazz-musiikista. Neliosainen "Suite For Two" on lyhykäinen teos, mutta kysyy varmasti soitto- ja puhalluskuntoa. Mikä youtube-äänitteessä tietysti jää puuttumaan on kahden tuuban keskinäinen resonointi tilassa. Teos on muutenkin minimalistinen luottaen selkeisiin linjoihin ja leikkaus/resonointipisteisiin.

Eero Koivistoinen - Muusa ja Ruusa 1971

Muusa ja Ruusa kuuluu myös niihin "kadonneisiin" ja keräilijöiden metsästämiin levyihin, joiden alkuperäispainoksesta maksetaan rahasummia. Ja jonka Svart-records on uudelleenjulkaissut. Kuten myös Levyhyllyssä kauan sitten pyörähtäneen Eero Koivistoisen 'Valtakunta'-levyn. Levyjen säveltäjän lisäksi niitä yhdistää, että kummatkin on tehty runoilijoiden runoihin (Muusa ja Ruusa Kirsi Kunnaksen loruihin), sekä levyllä vierailevat laulajat; Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja Elias Mönkkönen salanimellä laulava Eero Raittinen.

Vuonna 1968 julkaistu Valtakunta oli yhdistelmä aikansa musiikkijuttuja, jotka nivottiin yhteen valituilla runolyriikoilla, vaikka olihan siinä seassa myös selkeätä yhteiskuntakritiikkiä. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin Muusa ja Ruusa taas on lastenlevy. Tai siis aikansa lastenlevy. Musiikillisesti albumi sisältää laulelmia, solistien laulamia eri tyyppisiä lauluja, jazzia, bluessia, hillbilly-menoa (Loirin laulama lastenlevyjen pakollinen kumulatiivinen kappale; tällä kertaa 'Jussin talo'). Oma aikansa kuva on levyllä soivat syntetisaattorit/äänilähteet; vastikään edesmenneen Erkki Kurenniemen DIMI-syntetisaattori ja EMS VCS3 (Putney), joilla pöristetään robottiripulia, auton surinaa ja 'Sammakkokeittoa'. Huilut ja puhaltimet soivat, ääninauhat pyörivät ja välillä Kunnaksen lyriikoissa/runoissa liikutaan alueilla, joita ei nykylastenmusiikissa käsitellä. Kuten tehosteiden värittämässä 'Herra Pii Poo'-kappaleessa, jossa herra noita jäi junan alle - ja kuoli myöhemmin.

Levyn sisältö kuulostaa näin ylöskirjoitettuna aikamoiselta sillisalaatilta ja sellainen se onkin. Vielä, kun tähän lisätään selkeä ja pelkäämätön kokeellisuus, on ymmärrettävää ettei tästä tullut Mörköoopperan tyylistä sukupolvikokemusta. Selkeintä perinteistä lastenlaulukamaa levyllä tarjoavat Seija Simolan Taina-tyttären laulamat 'Jansmakko erikois' ja 'Mistä on pienet pojat tehty?'. Kotosalla istuva (kaiken kuullut..) lapsiraati on ehkä pari vuotta kohdeyleisöä vanhenpaa, mutta antoi levylle osittain hyväksyvät arvosanat. Tunteissa liikutaan vuoristorataa.

Eero Koivostoinen opiskeli tähän aikaan Berkleyssä säveltämistä ja musiikkia ja levyn sävelmät voi nähdä jonkinlaisina tutkielmina eri tyylilajeista. Koivistoinen julkaisi tämän jälkeen monta muutakin edelleen kulttimaineessa olevaa albumia. Svart teki uudelleenjulkaisun kohdalla taas kerran huolellista työtä metsästäen WSOY:n arkistoista alkuperäiset nauhat, jotka putsattiin. Niin ja tietysti samalla taas kulttuuriteon.

The Winners: Pori Jazz Festival Composition Contest 1973

Vuoden 2013 uudelleenjulkaisun saatteena on teksti; "Suomen Jazzliitto järjesti vuonna 1972 yhteistyössä opetusministeriön sekä Luovan säveltaiteen edistämissäätiön kanssa kansallisen jazzsävellyskilpailun."

Kilpailun tavoitteena oli haastaa jazz-säveltäjät säveltämään maahan tasokkaita jazz-teoksia, joista katsottiin kärsittävän puutetta. Kisaan osallistui joukko eturivin jazz-miehiä, tosin osa jättäytyi kansitekstien mukaan myös pois. Raati valitsi biisit mukaan vuoden 1972 Pori Jazzeille, jossa käytiin loppukilpailu. Neljän kärkeen pääsivät voittaja Jarmo Sermilä, toiseksi katsottu Edward Vesala, Ilkka Willman ja neljänneksi Mike Koskinen.

Edellä mainituista kaltaiselleni maallikolle ovat tuttuja Vesala ja Koskinen. Voittajanelikon kappaleet taltioitiin vuoden 1973 tammikuussa Finnvoxin studiolla Vesalan soittaessa Pekka Pöyryn, Teppo Hauta-ahon, Heikki Sarmannon, Ilpo Saastamoisen, Paroni Paakkunaisen ja Juhani Aaltosen avustuksella. Kukin biisi on noin kymmenminuuttinen teos aikansa nykyjazzia tai fuusiota, eikä tätä alkuperäistä painosta varmaan tehty ihan hirveän isoa määrää - sen verran haastavahkoa kamaa kuitenkin. Erikoisia rytmityksiä, puhaltimia, särötettyä rhodesia ja kaikkea muuta aikansa edistyksellistä menoa, ei siinä mitään. Ajankuvaa ja tavallaan hellyyttävääkin, että tällainen kilpailu ja ylipäätään kelailu järjestettiin. Musiikki otettiin tosissaan. Toisaalta tuosta vuodesta vain paria vuotta aiemmin oli saatu vasta pop-jazz konservatorio ja samalla "uskottava opinahjo" ei klassiselle musiikille. Samaa rimpuilua tämäkin kisa?

Kulttuuriteko tämänkin uudelleenjulkaisu, josta vastasi Rocket Records. Levy-yhtiö on toiminut erittäin aktiivisesti okskuurien, tai muuten kadonneiden levyjen uudelleenjulkaisijana. Firman katalogi on kunnioitusta herättävä, mutta tällä hetkellä Rocket tuntuu keskittyvän lähinnä uusien julkaisujen ulostamiseen, joita näyttäisi viime vuonnakin tippuneen tasaiseen tahtiin. Ehkä myöskin Svart-records on astunut markkinoille ja vähän samoille apajille. Rocket on myös tähän asti pitäytynyt levyjen julkaisussa cd-muodossa, sekä Spotifyssa, kun hipsterit ja levynörtit kaipaavat vinyylejä. Tai siis ne, ketkä nykyisin edelleenkin ostavat levyjä. Ja näitähän Svart tekee.

Aino Venna - Aino Vennan joulu 2016

Vuosi 2016 ei poikkea edeltäjistään, vaan artistit julkaisevat tutuksi tulleeseen tyyliin joululevyjä. Vuonna 1982 syntynyt laulaja-lauluntekijä Aino Venna julkaisi myös omansa, joka on mukavalla tavalla poikkeava. Tai levy on tavallaan kaksijakoinen; osa tulkinnoista on totutun hartaita ja esikuvilleen uskollisia, osa on sovitettu uudelleen ja jopa yllättävällä tavalla.

Levyn avaava 'Varpunen jouluaamuna' kuuluu ensin mainittuihin ja kappaleen voima on tosiaan sen sanoissa, joten mitä sitä muuttamaan. 'Avaruus' on vähäeleinen luenta Lumiukko-piirretyn suomennetusta tunnusbiisistä. Seuraavat kevyemmät palat 'Joulupuu on rakennettu' ja 'Joulupukki suukon sai' ovat sovitettu bändille, mielikuvituksellisesti ja toimivasti. Samoin 'Joulumaa'. Levyllä on kolme vieraskielistä biisiä, yksi ranskaksi, yksi englanniksi ja yksi portugaliksi(?). 'Sylvian joululaulu' ja 'Jouluyö, juhlayö' ovat taas perinteisesti sovitettuja. Lennon-luenta 'Happy Xmas' kuulostaa sovitukseltaan etäisesti Flaming Lipsiltä.

Ei tämä mikään täydellinen levy, tai joululevy ole, mutta kyllä tämä kannattaa kuunnella, jos tavalliset joululevyt ottavat ns. päähän.

Rinneradio - Aromaa Alt Too 1996

Rinneradion ambienttia, jazzia ja teknorytmejä yhdistellyt musiikki aiheuttaa itselleni vielä 20-vuotta jälkeenpäin päänraaputusta. Osittain 70-lukulainen "edistyksellinen jazz-estetiikka" ja 90-luvun sämpläykset ja huokailut ovat ookoo - osittain jokin hommassa on aina tökkinyt.

Suuri yleisö oli toista mieltä ja Rok pitkäsoitto löysi tiensä keittiöiden cd-soittimiin, television ohjelmamusiikiksi ja toi "ambient-jazzin" Pori Jazzeille. Itse en osaa sanoa edelleenkään juuta, enkä jaata.

Nat King Cole - Nature Boy 1948

Hunajaääninen Nat King Cole oli ensimmäisen aallon mustia laulajia, jotka löivät läpi koko Yhdysvaltojen, värikoodauksesta riippumatta. Colen elämä seurasi useiden etelävaltioiden mustien elämää; hän syntyi Alabaman Montgomeryssä, mutta muutti neljävuotiaana perheineen paremman elannon ja kohtelun perässä Chigagoon. Laulu-ura alkoi Los Angelesissa ja naistenmiehen maineessa ollut Cole nousi yhtyeineen suursuosioon. Esitetty repertuaari perustui osittain folk-pohjaiseen materiaaliin, jota kannatteli Colen pehmeä ääni. Ajalle tyypillisesti hän kohtasi urallaan myös avointa ja piilotettua rasismia kiivetessään musiikin avulla aikansa sosiaalisessa portaikossa.

Nature Boy on kappaleena sellainen, että jos nimi ei tuttu, niin ensimmäisten tahtien kohdalla muistaa kuulleensa tämän. Kappaleen taustatarina on astetta mielenkiintoisempi; sen säveltäjä oli eden ahbez (pienet kirjaimet tarkoituksella), New Yorkissa 1908 syntynyt juutalaisen isän ja skottiäidin poika joka muutti Kaliforniaan.
Osavaltioon oli muuttanut myös runsaasti pakolaisia Saksasta, jossa oli 1900-luvun alussa toiminut Wandervögel-liike. Liike oli kohtuullisen suosittu, mutta kiellettiin kansallissosialistien noustua valtaan yhdessä partioliikkeen ja muiden nuorisojärjestöjen kanssa ja korvattiin Hitler-jugendilla. Osa Wandervögel-porukastakin oli ollut antisemitismin leirissä jo varhain, mutta liikkeen pääpiirteenä oli "paluu luontoon", vaellusretkeily, romanttinen matkustelu ja "puhdas elämä". Ensimmäisen maailmansodan mielettömyys vain lisäsi liikkeen suosiota sodan jälkeen ja Hermann Hessen pienoisromaani 'Matka aamun maahan' sisältää elementtejä tästä. Mukana kannettiin usein myös soittimia, joilla soitettiin iltanuotilla kansanmusiikkia. Yhdysviivoja ei ole vaikea vedellä myöhempään hippiliikkeeseen ja Lauren Canyonille ilmestyivät jo 40-luvulla ensimmäiset luomu/raakaruokakaupat. Los Angelesissa ahbez asui ulkosalla, nukkui pitkät ajat Hollywood-kyltin ensimmäisen ällän alla, kulki sandaaleissa ja kaavussa, antoi tukkansa kasvaa harteille ja eli kolmella dollarilla viikossa.

Nature Boy on sanoitukseltaan osittain omaelämänkerrallinen ahbezin kertoessa kohtaamisestaan elämänsuunnan muuttaneen oman mentorinsa Bill Pesterin kanssa, jonka Cole laulaa hunajaisella äänellä. Kirjoittaja yritti tarjota kappaletta artistille Lincoln Theatren keikalla, jolloin hänet ensin torjuttiin. Cole kuitenkin kiinnostui paikalle jätetystä nuottikopiosta ja esitettyään sen yleisölle päätti, että haluaa levyttää kappaleen. Kappale levytettiin Capital-Recordsin omassa studiossa sovittaja Frank De Volin vangitessa levytykseen "lumotun ilmapiirin". Kappaleesta tuli jättimenestys sinkun myydessä miljoona kappaletta yksin vuonna 1948. Nature Boy oli yksi niitä kappaleita, jotka nostivat Colen suureen maanlaajuiseen suosioon ja ahbez sai rojalteina 20 000 dollaria (nykyrahassa yksi nolla lisää). Hän jakoi omasta osuudestaan puolet ihmisille, jotka olivat auttaneet kappaleen tekemisessä ja saattamisessa Colen käsiin. Nature Boyn ovat esittäneet sittemmin artistit Frank Sinatrasta Lady Gagaan,

Nat King Cole kuoli 1965 keuhkosyöpään vain 45-vuotiaana. Ahbez ehti nähdä hippiliikkeen nousun ja poseeraamaan Brian Wilsonin ja Donovanin rinnalla valokuvissa henkisenä isähahmona. Levytyksiä oli pitkin uraa, joskaan mistään niistä ei tullut Nature Boyn kaltaista menestystä, vaikka hän teki mm. vuoden 59 beatrunoutta ja exoticaa yhdistelleelle albumille promootiokiertueen kävelemällä mantereen rannikolta toiselle. Ahbez menehtyi 1995 86-vuotiaana auto-onnettomuudessa saamiin vammoihin.

Henrik Otto Donner - Parhaita ottoja 2009

Pari vuotta sitten veneestään tipahtanut ja Pietarsaaren vierasvenesatamaan hukkunut Henrik Otto Donner on yhdessä Love Recordsin perustamansa Atte Blomin kanssa kiistattomasti vaikutusvaltaisimpia hahmoja Suomen populaarikulttuurin historiassa. Jos kaikki kaksikon levytyttämään päästämät artistit (kolmas Love-mies Schwindt keskittyi eniten yhtiön talouden pystyssä pitämiseen) eivät olleet kaupallisia menestyksiä, niin heidän julkaisupolitiikkansa saneli silti lopulta sen, mistä 60-80-luvun musiikissa puhuttaessa tässä maassa edelleenkin puhutaan.

Donner vietti muutaman vuoden 70-luvun alussa toisessa vaikutusvaltaisessa työssä Yleisradion musiikkipäällikkönä ja hänen säveltäjäuransa ulottui 60-luvun alusta 2000-luvulle (vai 90-luvulle?). Sibelius-Akatemiassa säveltämistä opiskellut Donner oli Joonas Kokkosen oppilas, opiskeli Viinissä György Ligetin johdolla, Siemensin elektronisen musiikin studiolla Munchenissä ja Zagrebissa hän tutusti Terry Rileyhin, jonka kanssa tehty monivuotinen yhteistyö johti Rileyn kutsumiseen Helsinkiin ja maan ensimmäiseen 'happeningiin'.

Ylläolevan valossa on mielenkiintoista ja lokeroivaa, että tämän kahden cd:n kokoelman musiikki jaetaan kahdelle levylle, joista ensimmäinen sisältää Donnerin säveltämiä lauluja eri runoilijoiden teksteihin ja jälkimmäinen Donnerin toisen/kolmannen Love-miehen Schwindtin kanssa jakamaansa rakkauteen; jazz-musiikkiin. Toki korkeakirjallisen tekstin yhdistäminen pop-musiikkiin oli tässä maassa uraa uurtavaa, vaikka esimerkiksi Otava-kustannus ehti tässä hivenen edelle. Love operoi edistyksellisen jatsin saralla Otavan ja muiden luovuttua miltei ylhäisessä yksinäisyydessä 70-luvun puoleen väliin, jolloin Hi-Hat toi markkinoille omia levyjään samaan tyyliin, kuin progea.

Ykköslevy, eli laululevy sisältää musiikkia ei-kronologisessa järjestyksessä vuosien 1967-1980 väliltä ja lauluja esittää mielenkiintoinen kavalkadi Vesa-Matti Loirista Pave Maijaseen ja Heikki Kinnusesta Kirkaan. Mukana on myös Donner itse Taistelulaulajat 70:n solistina (Laulu taantumuksesta), sekä Blues Section/Wigwam-rumpali Ronnie Österberg, jonka söpöstä naamasta yritettiin hetken leipoa Johnnyn ja Dannyn tyylistä tyttöjen suosimaa laulajaa. Mukana on myös Tauno Palon jäähyväisalbumilta kappale 'Eliisa ja kaksitoista joutsenta'. Donnerin sävellykset polveilevat niin sanotusti runollisesti ja taustasoiton orkestraatiot ja jazz-vibat menevät selkeästi päällekkäin kakkoslevyn materiaalin kanssa. Kakkoslevyn materiaali kellottaa aikavälille 1968-2000, eikä ole tietty mitään pappa-jazzia lopussakaan, vaan hommaa töötätään välillä rajustikin. Donnerin sooloinstrumenttihan oli trumpetti ja samaten edesmennyt Peter von Bagh siteeraa levyn kansitekstissä vuoden 1970 Helsingin sanomissa julkaistua vertausta Miles Davisiin.

'Parhaita ottoja' on ihan mukavasti koostettu ja valikoitu kokoelma. Voisi olla tietysti laajempikin ja sellainen olisi satavarmasti artistin kuoleman jälkeen ilmestynytkin, ilman levyteollisuuden tämän hetkistä halvausta.