Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

Elektric Music - Esperanto 1993

Edellisestä Kraftwerk-kirjoituksesta päästäänkin mukavaa siltaa pitkin tähän vuonna julkaistuun ja historian hämäriin jääneeseen elektronisen musiikin levyyn.

Esperanto on Karl Bartosin Elektric Music-nimen alla julkaistu levy, jolla vierailee kappaleentekijänä ja vokalistina mm. OMD:n Andy McCluskey. Parilla biisillä sävellyskrediitit jakaa levynkannenkin tehnyt Emil Schult, joka oli pitkään Kraftwerkin kansitaiteilija, lyyrikko ja yhtyeen yleisen ilmeen takana muutenkin. Osalla biiseistä krediitit jaetaan toisen Elektric Music-perustajajäsenen, mutta poisvetäytyneen Lothar Mannteufellin kanssa.

Karl Bartos itse oli jäsenenä Kraftwerkin loistonpäivien ajan ja osakirjoitusvastuusta useista yhtyeen ikonisista kappaleista. Bartos palkattiin alunperin soittamaan elektronisia perkussioita Autobahnia seuranneelle Yhdysvaltain kiertueelle, mutta siirtyi roolistaan sujuvasti yhtyeen perusjäseneksi aina vuoteen 1990 asti. Hän oli mukana vuonna 1991 julkaistulla The Mix-albumilla, mutta oli ilmeisen kyllästynyt yhtyeen verkkaiseen toimintaan ja ero oli rivien välistä luettavissa riitaiseksi.

Halusi tai ei, niin Elektric Music luetaan äänitteenä aina tätä taustaa vasten. Jos mutkia vedetään suoriksi, niin tässä yhtyeen keskeinen jäsen (joskin hierarkiassa aina kaksikon Hütter/Schneider takana) tekee levyn omilla mieltymyksillään ja taidoilla ilman kaksikon kahlintaa ja äärimmäistä laadunvalvontaa.

Siinäpä koko levy pähkinänkuoressa.

Mutta. Ei se nyt ihan näin yksinkertaista ole. Esperanto ei ole laisinkaan hullumpi albumi, vaan sillä on omia vahvuuksiaan. McCluskeyn tapaiset fanipojat levyllä tuovat oman sidontansa sen hetkiseen aikaan. Vokalisoituja kappaleita voisi kuvailla "Kraftwerkkia Pet Shop Boys-laululla". Toisaalta levyllä käytetään runsaasti puhesynteesiä, jota runttaillaan, loopataan ja pyöritellään taattuun ysärin alun elektronisen musiikin tyyliin.
Levy sai ilmestyessään sapiskaa aikansa tekno-soundeista ja estetiikasta, mutta aikahan tunnetusti syö lapsensa ja nyt ysärin tekno kuulostaa yhtä teollisromanttiselta, kuin 70-luvun moottoritie vastaavasti ysärillä. Tähän samaan soundiensa päivittämiseenhän Kraftwerk itsekin pyrki The Mixillä. Albumi on rakennettu siten, että alun tekno-pop Shop Boysista siirrytään edetessä hiljalleen puhesynteesiin ja kierrokset tavallaan kovenevat loppua kohden, jota voi kuvailla Kraftwerk meets ysäritekno/elektronica.

Bartos vs. Kraftwerk on tietenkin ilmeinen tilanne, missä kumpikin tarvitsisi toistaan. Mutta levy on silti yllättävän kelvollinen, vaikka siitä puuttuu se jonkin "lopullinen" laatusinetin tuoma ehdottomuus.

Vahva suositus.

The Chemical Brothers - No Geography 2019

Ysärin brittiläisen "Big Beat"-tyylilajin kruunatut kuninkaat viettivät viime vuonna pyöreitä vuosipäiviä. Simonsin ja Rowlandsin DJ/konekaksikko aloitti jo vuonna 1989, suurimman suosion osuessa 90-luvun loppupuoliskolle ja 2000-luvun alkuun.

Debyyttipitkäsoitto 'Exit Planet Dust' ylti miljoonamyyntiin aikana, jolloin teknomusiikki ns. "teknomusiikkina" oli valtavirtaa. Tästä kellotettiin levy levyltä 2000-luvulle asti parannuksia, kunnes levymyynnin hiipuminen kosketti Brothersejakin. Itse tykkäsin debyytistä kovastikin ja sen yhdistelmä teknon monotonisuutta ja filtterinvääntöä ja isoa rokkisoundia oli ensi kuulemalta leuat loksauttava. Ehkä big beat oli sellaista teknon nu-metallia ja vähän junttia, mutta voi pojat, että se rokkasi (ja miellytti suurta yleisöä).

Edellämainittu yhdistelmä pitää kuitenkin sisällään itsensä toistamisen vaaran ja Chemical Brothers häippäsikin omista suosikeista muutamien ostettujen cd-sinkkujen yms. jälkeen. Kaksikko on kuitenkin jatkanut levyttämistä koko 2000-luvun puolen, uusien levyjen ilmestyessä parin kolmen vuoden välein.

Minulla ei ollut suoraan sanoen mitään tietoa tai edes kiinnostusta, miten yhtye on päivittänyt soundiaan tämän vuosituhannen puolella, vai onko laisinkaan. No Geography tuli kuitenkin vastaan lähikirjaston uutuushyllyssä ja cd on edelleenkin siitä mukava, että sen kuuntelee esim. autoillessa kokonaisuudessaan. Jos ei heti lähde, niin musiikki ja yhtye saa levyn pyöriessä armonaikaa, toisin kuin youtube-kuunteluissa, missä väärä kohta saattaa helposti johtaa mielipiteeseen. Joka voi olla väärä.

Albumin avausbiisillä tulee heti vastaan ensimmäinen vieraileva artisti, jollaisten kera oikeastaan kaikki Brothers-levyt onkin tehty. Norjalainen Aurora on sinällään tuttu. Ehkä aiheuttaa itsessäni jonkinlaista ärsytystä, mutta aiheuttaapa sentään tunteita. Murtaen lausuttu ja laulettu englanti täyttää sen mystisen kiintiö-skandinaavipeikkotytön paikan johon Björk alkaa olla jo liian mummo. Mutta kyllähän tämä levy jytää, kuin olisi edelleenkin vuosi 1995. Biitit ovat isoja, 808-narisee ja heiluu (hauskasti yhdessä biisissä sillä tehty aika random-riffi laulatettiin lopun lapsikuorolla, tai ehkä toisinpäin?). Aurora Aksenes on mukana useammallakin kappaleella, toinen päävierailija on räppääjä Nene.

Tällainen musa toimii parhaimmillaan ja samalla periaatteella, kuin junan vessa. Eteenpäin ja välissä muutama psykedeelinen slovarin tapainen. Nimibiisi jytkyttää big beattia, jota päivitetään tähän päivään vaporvawe-henkisellä synalla ja kyllähän se toimii. En tiedä miten suhtautuisin, jos olisin kuunnellut Brothersia koko ajan, mutta ihan mukavalta kuulostaa 20-vuoden tauon jälkeen.

Fluke - Oto 1995

Fluke nimenä ei sano kovinkaan monelle varmaankaan mitään siihen nähden, että yhtyeen musiikki on soinut pitkin 90- ja 2000-lukua jäätävän suosituissa tietokonepeli- ja elokuvasoundtrackeillä. Näihin lukeutui Get Carterin uusintaversio, Matrix Reloaded-elokuva, Wipeout-pelin soundtrack, Sin City ja niin edelleen. Tähän päälle vielä rahakkaita mainosbiisejä, niin taskurahoista ei ainakaan ole ollut puutetta, siihen nähden, että vuonna 1997 yhtyeen levymyynti jäi Yhdysvalloissa 14 000 kappaleeseen. Fluke toimikin ehkä jonkinlaisena pioneerina uudenlaisen musiikin ansaintamallin kanssa.

Yhtye toimii edelleenkin, tosin kaksimiehisenä alkuperäisjäsen Mike Tournierin jäätyä 90-luvun lopussa pois porukasta. Fluken juuret olivat jo 80-luvun acid housessa (jäsenistön soitettua tätä ennen punk-yhtyeissä), mutta kolmikolla oli myös taiteellisempi puoli kaikkien diggaillessa Cabaret Voltairesta ja Giorgio Moroderista. Yhtye sai hiljalleen kasvavaa klubisuosiota ja tämä kreikan kielen "korva"-sanasta nimensä saanut levy oli ensimmäinen, joka nousi mainstream-listoille briteissä. Oto oli myös ensimmäinen, joka aikaisemmasta linjasta poiketen perustui downtempolle. Ehkä tästä syystä se on kestänyt aikaa paremmin, tai ainakin omaa korvaa miellyttävämmin, kuin moni muu aikansa tekele, taikka Fluken oma levytys. Yhdessä hyvän kansikuvansa kanssa se tarjoaa viileää, kohtuullisen minimalistista 90-luvun elektronista musiikkia, joka nojaa ambienthouseen. Fluke sisältää biittiä ja kaikki aikansa laitteet niiden laitteiden äänet. Toteutuksen minimalistisuus ja suorista muotibiiteistä pois pysyminen saavat kuitenkin kaiken kuulostamaan edelleen ehkä leimallisesti 90-lukulaiselta, mutta myös siltä 90-luvulta, joka yritti kurkottaa teknologian tarjoamaan tulevaisuuteen.

Vokaaleja tarjoilee sielukkaasti aikansa muodikkaassa acid-jazz yhtye Brand New Heaviesissä laulanut Jay Ella Ruth, silloin kun Flukelaiset eivät itse puhu/laula monotonisesti (ja filtteröitynä). Itse musakin perustuu toiston, biitin ja monotonisen hypnoottisuuden lisäksi tyylilajiin kuuluvaan filtterinvääntöön. Avausbiisi 'Bullet' soi kaikuisasti kimpoillen ja muistuttaa melkein kymmenen vuotta myöhemmin tullutta Cliff Martinezin 'Solaris'-elokuvan steelrumpumaista soundtrackkia. Toisena sinkkuna julkaistu 'Tosh' soi hyvin brittiläisesti filtteri/vocoder-laulunsa kanssa. Välillä esimerkiksi kappaleen 'O.K.'n kohdalla ollaan hyvin ambienteissa tunnelmissa. Levyn päättävä Setback taas alkaa muistuttaa kappelerakenteeltaan (tai sen takia, että siinä toistetaan jo kahta sointua) naislaulun alle jotain Floydin Great Gigs in the Skyta. Hyvin 90-lukulaista musaa, mutta nyt taas jo tuoreen kuuloista.

Xenophobia - Rushing The House 1992

Rushing The House on omalla tavallaan kuvaava dokumentti aikansa teknomusiikista. Kappale ei ole jäänyt mihinkään klassikkoasemaan ja on sanoitustaan myöten sitä käyttö(hehheh) musiikkia ravetapahtumiin, joissa Xenophobia esiintyi 90-luvun alkupuolella jopa kymmenien tuhansien ihmisten laittomissa bileissä.

Xenophobian juuret olivat kuitenkin jo 70-luvun lopussa, jolloin Sid Truelove ja Zillah Mynx tapasivat toisensa. Kumpikin oli punkki, näistä jälkimmäisen hengatessa teininä Damnedin ja muiden ensiaallon punkkareiden kanssa. Yhtye muutti asumaan anarkopunk-yhtye Poison Girsien kanssa (RIP Vi Subversa 1935-2016) ja kokoonpanotkin olivat keskenään sekaisin. Sid ja Zillah muuttivat yhtyeensä nimeksi Rubella Ballet ja esiintyivät sekä levyttivät värikkäästi pukeutuen 80-luvun alusta 90-luvun alkuun. Kaksikko asui myöhemmin kahteen pekkaan 24-kerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa ja tomikompeistaan tunnettu Sid (soitti lainarumpalina myös Flux of Pink Indiansien 'Neue Smell' EP:llä) ei voinut harjoitella siellä. Niimpä hän teki itselleen nauharumpusämplejä jo 80-luvun alussa ja homma johti lopulta teknomusiikin väsäämiseen.

Läpi koko olemassa olonsa kokoonpanomuutoksista kärsinyt Rubella Ballet teki muutaman genrensä hienoista levytyksistä, sekä täyspitkän, joka kestää kuuntelua. Teknoryhmä Xenophobia sen sijaan on mitä on, mutta ilmiönä se, että entiset squattaajat ja aikaisemmin punkin DIY-skenessä pyörineet rupesivat pyörimään Englannin rave-skenessä ei ollut tuohon aikaan mikään harvinaisuus.

Hieroglyphic Being Boiler Room London Live Set 2015

Jamal Moss, eli artistinimeltään Hieroglyphic Being on osunut pariin kertaan silmään Wire-lehdessä, edellisen kerran viime kuun numerossa. Lehdessä häntä verrattiin/asetettiin toisen Chigacossa vaikuttaneen mustan muusikon Sun Ran jalanjäljille.
Musiikillisesti ollaan ehkä eri suunnissa, mutta 16-vuotiaana kasvattiperheestään kadulle potkittu, teknoluoliin ja sieltä keskiluokkaisten naisten dj-pelipoikana etnologian ja antropologian yliopistotutkintoon asti suojeltu ja autettu Moss on haastatteluissa saarnannut Ran tyyliin positiivistä sanomaa ja mustien (vähemmistön) macho-gangstakulttuurin ihannointia ja sen aiheuttamaa lokerointia vastaan.

Sun Ra pelasti, vaatetti ja pisti soittamaan musiikkia muun muassa Pharoah Sandersin (sekä vaati opiskelemaan muinais-egyptiläistä kulttuuria). Lavalle mentiin far-out kuteissa ja samanlaista eksentristä pukeutumista harrastaa myös vähän päälle nelikymppinen Moss. Kolmenkymmenen asteen helteessäkin kuljetaan nahkaisissa käsivarsisuojissa, ninjatossuissa ja mustassa asustuksessa.

Jamal Moss pyöri uransa alussa chigacon housepiirien sankarien suojeluksessa ja heittää aktiivisesti sekä dj- että livetyskeikkaa, joita hän soittaa kolmella iPadilla päällekkäin plus mikseri ja levarit. Hänen pyörittämä levy-yhtiökin on ehtinyt julkaista jo yli 70 julkaisua.

Petar Dundov - Oasis 2008

Tekno-skene on itselleni kohtuu tuntematon, enkä tiedä varmuudella kuvioita, mutta olen ymmärtänyt, että kroatialainen Petar Dundov on pitkään ollut niin sanottu tekijämies. Hän aloitti elektronisen musiikin tekemisen samoihin aikoihin, kun Rautaesirippu sortui ja sitä seuraavat Balkanin 90-luvun sodat alkoivat.

Jugoslavia oli siitä erikoinen itäblokin maa, että siellä oli jostain syystä paljon syntetisaattoriosaamista ja bändejä jo 70-luvulta asti. Maassa oli 80-luvulla erittäin voimakas diy- ja kasettiskene jonka tuotoksia voi nykyään kuunnella kohtuu helposti Youtubesta. Dundov on tunnettu analogi-kaman keräilijä ja teknon tekijöiden siirtyessä 90-luvulla digitaaliseen tekemiseen, hän rupesi haalimaan pihamyynneistä ja muista halpaa gearia kotistudioonsa. Toki sieltä löytyy digitaalistakin räkkisynaa ja äänitintä.

Dundov on julkaissut suuren osan materiaalistaan belgialaisen Music Man-lafkan kautta, myös tämän 'Oasis' kappaleen. Biisi on oikein miellyttävä kymmenminuuttinen transsi, jossa käydään etnisehköä skaalaa läpi biitin naputtaessa väsymättä taustalla. Kaiut värittävät lopputilan ja mieleen nousee vahvasti 80-luvun Manuel Göttsching ja hänen 'E2-E4' sekä OMD:n eli Orchestral Maneuvers in the Darkin sinkkujen taiteellisemmat (ja vahvasti motorisen krautin vaikutteiset) b-puolet. Ehkä myös Solariksen uusioversion soundtrack.

Dayglo Maradona - Rock Section 2014

Diego Maradona ei sattuneista syistä nauti Brittein saarilla hirveästi arvostusta, joten huhtikuussa 2014 nettiin ilmestynyt ja kesäkuussa Rough Traden kautta julkaistu 250 kappaleen painoksinen 12" sinkku kimpoilee käden kautta. Kannessa lukee yhtyeen nimenä 'Dayglo Maradona' ja Bandcamp väittää kyseessä olevan Julian Copen tekemä miksaus saman nimisen yhtyeen vuoden 1989 klubi-hitistä.

Kyseinen yhtye on olemassa vain Julian Copen mielikuvituksessa ja liittyy miehen juuri ilmestyneeseen proosakirja 'Route 131':seen. Kirja sijoittuu 80-luvun loppuun ja risteilee rokin ja jalkapallohuliganismin seassa. Se on kuulemma erittäin hyvä ja sen sivuilla vilahtelee enemmänkin kuvitteellisia 80-luvun lopun rave- ja teknoartisteja. Jotta homma menisi vielä hämärämmäksi hoaxin ja toden sekoitukseksi itse kappale 'Rock Section' on oikeasti Skin Patrol-nimisen levyttämättömän pikkubändin biisi vuodelta 1979, josta kuvitteellinen Dayglo Maradona oli muka tehnyt kymmenen vuotta myöhemmin klubihitin..

Itse en omista tätä kaksitoistatuumaista, mutta paraatipuolen biisi on kuunneltavissa 'yhtyeen' bandcamp-sivuilla ja kakkospuolen remixin, jonka on tehnyt oikeasti ja oikeaoppisesti vielä itse Andrew Weatherhall löytää netin 'mixtapeista' helposti. Remixi kuulostaa aika totaalisen erilaiselta, kuin a-puolen biisi ja tämäkin kuuluu kuvaan. Copen itsensä tekemä 12-minuuttinen biisi tiivistää aika hienosti 80-90-luvun taitteen 'baggy'-soundin. Eihän Cope ensimmäistä kertaa ole pappia kyydittämässä, vaan oli 90-luvun alussa käsittääkseni vahvasti sen ajan ug-teknon fani ja miehen levyillä flirttailtiin useastikin siihen suuntaan.

Jos vuosi olisi 1991, ostaisin tämän kiekon heti. Koska nyt on kuitenkin 2014, niin pohdin kaksi kertaa tilaanko suoraan Rough Tradelta. Levykaupoista tätä ei tule löytymään.

http://dayglomaradona.bandcamp.com/

Orkidea - 20 2011

Orkidea tuli dj-nimenä vastaan jo muinaisessa Kotkassa. 90-luvun alkupuolella nimi oli mielestäni lähes joka viikonloppu erinäisten diskojen ja 'klubien' ilmoituksissa ja flaijereissa. En ollut silloin juuri kallellaan rave-skeneen (vaikka moni kaveri oli) ja miehen soittamasta musiikista tuli mieleen trance - pahimmanlaisena. Luulin myös helsinkiläistä Orkideaa jo skenen vanhaksi ketuksi, vaikka teininä aloittanut Tapio Hakanen on itse asiassa pari vuotta itseäni nuorempi.

Orkidea aloitti dj-soittonsa siis varhaisteininä ja 20 levyn nimenä tarkoittaa artistin juhlavuotta. Vaikka aiemmin pääsääntöisesti työkseen juuri paikan päälle sopinutta jyystöä (yleensä trancea) soittanut Orkidea soittaa teknoa, siviilipuolella hän on kuuleman mukaan laaja-alainen musiikin ystävä.

Tämä on käsittääkseni Orkidean kolmas levy omaa musiikkia, joten levytystahti on harkitun verkkainen. Artisti itse, tai ainakin levy-yhtiön saatteet kutsuvat musiikkia retro-futuristiseksi ja Orkidea poseeraa promokuvissa eurorack-modulaarisynan edessä. Vaikka minulla onkin tietynlainen juustoallergia, kuulostaa 20 omiin korviini yllättävän freesiltä. Tämän hetken kuuminta hottiahan taitaa olla soundi, joka yhdistelee italon juustoisia teemoja viileisiin biitteihin. Eli siinä mielessä Orkidea on retro-futurismissaan ihan ajan terällä, tai sitten kaltaiseni setä on jo niiiiin ulkona kuvioista, että voi voi.

Pitkäsoittona 20:ssä tulee vastaan vähän se, että tämä on tekno-dj:n tekemä levy. Biitti jatkuu alusta loppuun ja katkeamattomasti samana joten parinkymmenen minuutin kohdalla koti- ja työkuulokkeista homma on vähän kuultu. Tai vaatisi ainakin taustatoiminnoksi jonkun 3rd-person shooter-pelin ja lauman parikymppisiä teinejä. Uskoisin kuitenkin, että toimii sille tarkoitetussa ympäristössä, eli teknoluolissa tai maakuntien teiniautoissa. Viileät analogisvaikutteiset (tai mistä tiedän vaikka aidot) soundit pelittävät kuitenkin ja biisit yksittäisannoksina toimivat erittäin hyvin. Itse asiassa välillä ihmettelen, miksi palaan levyn pariin koko ajan. Mutta palaan silti.

Susumu Yokota - Acid Mt. Fuji 1994

Susumu Yokota on japanilainen korkean profiilin dj, joka on nauttinut 2000-luvun alussa suurempaakin suosiota. Levynpyöritys-skene on minulle hivenen tuntemattomampaa, mutta 90-luvun alussa nyökyttelin kyllä hyväksyvästi electronican suuntaan.

Acid Mt. Fuji ei kuitenkaan ole mikään levynpyöritysmiksaus, vaan Yokotan ns. techno-soittimilla soittama levy. Sitä on vaikea sijoittaa oikein mihinkään lokeroon, sillä vaikka se pitää sisällään ambient-henkistä äänimaisemaa, on siinä myös acid-housen suoraa ja militanttia henkeä. Rolandin x0x jyskyttää useimpien biisien taustalla.

Tämä levy putoaa omaan makuuni, kun vähän käpäsiin/yksinkertaisen suoriin rytmitaustoihin yhdistetään majasteettisesti kasvavia maalailuja. Ja väännetään niitä filttereitä. Mukana on vielä ripaus artsyilyä. Eihän tämä kama kovin kauaksi elektronisen pioneerien musiikista ollut ajautunut.

The Orb featuring David Gilmour - Metallic Spheres 2010

Täytyy sanoa, etten odottanut todellakaan suuria kun kuulin Orbin (eli tässä tapauksessa Alex Pattersonin apulaisenaan Killing Joken Youth) lyöttäytyneen yhteen David Gilmouren kanssa.

Levynkansien (deluxe-painos, lisälevynä 360D miksaus) tarra kertoo vuoden 1990 jälkeen syntyneille David Gilmouren olevan Pink Floydin kitaristi. Gilmouren soololevyt ovat kuuleman mukaan (en ole tutustunut, vaikka Floyd-fani olenkin) parantuneet mitä lähemmäksi nykypäivää on tultu. Orbin taas heikentyneet. Viimeinen oma Orb ostokseni on 'Orblivion' vuodelta 1997. Ja se oli paska.

Floydista julkaistiin 90-luvulla joukko trance-bootleggeja, joiden takana oli tiettävästi The Orb. Koiranhaukunnan lisäksi myös Live 93:en kansi oli tavallaan kunnianosoitus tälle ambientinkin pioneeribändille.

Nyt oppipojat ja oppi-isä pääsivät viimein samalle levylle. Ensimmäisestä tälläisestä yhteistyöstä ei Orbin kohdalla ole kuitenkaan kyse, sillä jo vuoden 91 klassikkolevyllä 'The Orb's Adventures Beyond the Ultraworld' oli mukana proge-kitaran veteraani Steve Hillage vaimoineen.
Levyn kaikki biisit ovat Patterson, Gilmour & Youthin yhteistyötä, paitsi kolme joista yhdessä on mukana itse Graham Nash.

Levyn alku ei lupaa hyvää kajareiden toitottaessa 90-luvun lopun perus Orbia, jonka päälle Gilmour päästelee valittavia vanhanaikaisia kitarakuvioitaan. Jossain vaiheessa kuitenkin homma lähtee toimimaan ja levyllä tulee yllättävän diippejä hetkiä. Etenkin kakkosbiisin lopun dub jytää siellä, missä Orb parhaimpina aikoinaan seikkaili.
Levy jakautuu kahteen yli 20-minuuttiseen biisiin, jotka jakautuvat taas lyhyempiin pätkiin, jotka on miksattu putkeen. Albumin artisti-rojaltit menevät brittiläisen Pentagoniin murtautuneen hakkerin tueksi, jota uhkaa oikeudenkäynti ja vankilatuomio Yhdysvalloissa. Levy on saanut ristiriitaisen vastaanoton, minkä myös itse jaan. En tiedä onko tämä hyvä vai huono levy. Vai kumpaakin?