Kairon; IRSE! - Polysomn 2020

Tämän yhtyeen kohdalla tulee suurimalle osalle varmasti mieleen, että onpas tyhmä bändinimi. No, tämä lienee tarkoitus ja jää mieleen. Ehkä joku viittaus 00-luvun post-rock yhtyeitten suuntaan?

Omalla kohdalla bändistä ja nimestä tulee myös mieleen erikoishevi, mutta yhtyettä kuunnellessa tämä jää lähinnä miehistön viiksekkääseen ja pitkätukkaiseen ulkonäköön, joka voisi olla jostain geneerisestä stoner-yhtyeestä.

Kairon; IRSE!:n nimi vilahteli monissa viime vuoden "parhaat levyt" listoilla ja kun vierailin viime viikolla Kouvolan pääkirjastossa ja tämä siinä hyllyssä nyt kuitenkin oli, niin mukaanhan se oli otettava. Ennakkoluuloista huolimatta.

Levyn alussa hevi-mielikuva on ehkä perusteltukin, koska suhteellisen raskasta ja massiivista tavaraa tulee. Riffitkin vyöryvät sinne alaspäin, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä monimuotoisemmaksi soppa keittyy. Bändin meininkiä on maalailtu kuvauksissa King Crimsonista My Bloody Valentineen ja padassa keitellään tosiaan sukkia 70-luvulta 90-luvulle. Kitarathan ja niiden toisinaan pystyttämä muuri on pääosassa, mutta yhtä tärkeää osaa näyttelee myös syntetisaattori. Tunnelmia kehitellään post-rock tyyliin, mutta edellä mainitun oltua usein aika puhdasta instrumentaalimusiikkia, Kairon; IRSE!:ssä on mukana vokaalit. Tässä ehkä itselle se suurin kipupiste, sillä ne ovat pääosin sitä shoegazen vokaalitapettia. Jotkut pitävät siitä. Noh, vokaalien osalta tämäkään ei ole koko totuus; itselle tuli välillä mieleen 00-luvun MGMT juuri osittaisen melodisuuden ja syntikka-arpeggioiden yms. takia. Toki mainitulla yhtyeellä mielenkiintoisemman kuuloiset laulajat.

Mitä mitäs. Nuoria kloppeja ja hyvä paketti. Ei tästä mitään omaa vuoden 2020-levyä tullut, mutta jos joku sitä mieltä on, niin aivan perusteltu näkemys. Hyvin tehtyä ja hyvän livebändin maineessa. Sitten joskus taas kun sen aika on..

Jane Weaver - The Electric Mountain 2016

Jotenkin soundista ja menosta tulee mieleen 'Valonnopeus'-ajan Rättö & Lehtisalo. 

Julian Cope - Self Civil War 2020

Julian Cope on nyt kuusikymppisenä elänyt taas uutta taiteellista aktiivikauttaan. Pari vuotta sitten ilmestynyt mainio 'Drunken Songs' on saanut seurakseen Dope-yhtyeen useammankin äänitteen, viime vuonna ilmestyi 'John Blance Enters Valhalla' ja nyt Cope julkaisi uusimman pitkäsoittonsa, jota on verrattu hengeltään 90-luvun klassikkolevy 'Jehovahkill'iin, eikä vertaus olekaan tuulesta temmattu.

Tälläkin kertaa Cope onnistuu yhdistämään kohtuullisen sakiahkoja visioita, ääniä ja kielikuvia suhteellisen helposti lähestyttävän tavaran kanssa. Levyä on kuvailtu krautrock-henkiseksikin ja mukavaa, ettei vanha kettu mene sieltä 4/4 aidan alta, vaan tavallaan rytmillisesti junnaavat 'A Cosmic Flash' ja 'Berlin Facelift' onnistuvat kaivamaan sieltä esikuvasta sen oleellisen yllättävän outouden.
Oikeastaan voisi sanoa, että Cope on tämän ja edellisen Drunken Songsien kanssa onnistunut pitkästä aikaa tekemään hyvät alusta loppuun kestävät albumit. 13 kappaleesta tulee mittaa, vaikka pari niistä on ns. lyhyitä "välikappaleita". Neljään vaiheeseen jaettu levy onkin juuri albumi ja kokonaisuus, missä mielessä on hienoa, että Copen tyyliset jäärät niitä vielä tekevät. Ja etenkin kun homma tällä kertaa toimii.

Levyllä soittavat uudet miehet; ainoastaan Fat Paul on tuttu jo Copen 00-luvun Black Sheep-yhtyeestä. Sähkökitaraa vetelee aivan kelovollisilla glamliideillä Christopher Holman ja Fat Paulin lisäksi rumpuja soittaa Philippe Legende niminen tyyppi. Cope itse hoitelee akustiset, basson, tutut mellotronit, sekä syntetisaattorit.

Albumin pitäisi olla ensimmäinen kannessakin komeilevan "Our Troubled Times"-sarjan levyistä. Toivottavasti näin on. Julian Cope aktivoitui myös vuodenvaihteessa pidemmälle kiertueelle ja oli aika lähellä, etten ostanut lentoa Isoon Britanniaan. Keikkoja ehti tapahtua vasta muutama, kun Cope sairastui pahaan flunssaan ja joutui perumaan niistä ison kasan. Sitten tuli korona, joka hoiti loput.

Kraftwerk - 1 1970

Florian Schneider poistui tosiaan keskuudestamme pari viikkoa sitten, ilmeisesti jo jonkin aikaa sairastettuaan. Tai keskuudesta ja keskuudesta, koska ilmeisesti juuri Schneider oli yhtyeestä se, joka oli vastuussa "haastavasta" ulosannista, niukoista haastatteluista ja äärimmäisen tarkoin varjellusta julkisuuskuvasta.
Toisaalta hän oli jäänyt pois yhtyeestä jo vuonna 2008, eikä ole viimeiseen kymmeneen vuoteen kiertänyt messissä, keskittyen omaan "soolomusiikkiinsa".

Pääkaksikon toinen osapuoli Ralf Hütter taas oli hetken aikaa poissa yhtyeestä tämän levyn jälkeen, Schneiderin soittaessa yhdessä tällä albumilla viimeisessä kappaleessa rumpaloivan Klaus Dingerin ja kitaristi Michael Rotherin kanssa, joista jälkimmäiset menivät pian perustamaan yhtyeen NEU!, kuten kaikki tänne eksyneet varmasti jo tietävätkin. Seuraavat levyt '2' ja 'Ralf und Florian' toteutettiin kokoonpanolla, jossa soitti vain kaksikko itse. Tällä levyllä rummuissa on Dingerin lisäksi Andreas Hohmann, joka soitti levyn alkupään sessioissa.

Kraftwerkillä ja sen johtohahmoilla oli tosiaan taipumus kirjoittaa yhtyeen tarina ja musiikki mieleisellään tavalla ja siihen ei kuulunut debyytti, kakkoslevy, eikä kaksikon nimikkolevy. En tiedä onko näitä julkaistu edelleenkään muina kuin enemmän tai vähemmän bootleggeinä? Virallinen selitys on ollut, että masternauhojen äänentaso- ja laatu eivät ole tarpeeksi hyviä, mutta eiköhän syynä vain ole sen tosiasian hiekkaan piilottaminen, ettei Werk ollut alusta asti ihan sellaista hillittyä,  minimalistista ja tarkoin harkittua elektronista musiikkia miksi kaksikko sen halusi esitellä.

Tai no, kyllähän tämä on tavallaan tuotannoltaan minimalistista, mutta soitannollisesti ei olla tekemisissä 70-luvun puolesta välistä tutun timantin- ja soundin hiomisen kanssa, vaan debyyttilevy seuraa aika tarkasti ympäröivän Saksan musiikkiskenen jamihenkistä musiikkia, josta tällä levyllä on mukana vielä ns. rock-kulmaa.

Uskallusta ja kokeilua sinänsä piisaa ja musiikkia voi surutta luonnehtia osittain avant-garde henkiseksi. Kaikki plöräykset ja pöräykset eivät ole tarkoitettu massojen viihteeksi, tai düsseldorfilaiseen diskoteekkiin tanssittavaksi levyn jakautuessa neljään pitkään kappaleeseen, joista kakkospuolen ykkösbiisi 'Megahertz' on vielä suhinaa ja plörinää ilman biittiä. Kumpainenkin Hütter sekä Schneider olivat taustaltaan klassista musiikkia opiskelleita muusikkoja, joiden irtiottona tätä levyä voi myös pitää. Ralf soittelee urkujen lisäksi myös vapaata sähkökitaraa ja Florian puhaltelee huiluunsa, joka kulkee filttereiden ja oskillaattoreiden läpi. Mutta siis: päällekäyvän staccaton värittämää jamimusaahan tämä on ja viimeisellä biisillä Dinger paukuttaa jo miltei motorikkia.

Sinänsä myöhempi hiekkaan peittely levyn kohdalla on hassua. Jos leikkii ajatusleikkiä, että tämä olisi joku ultra-rare kadonnut klassikko hidden gem krautrock-levy, niin tämä olisi monien suosikkilistoilla. Nyt vertailukohta yhtyeen muuhun tuotantoon on rankka ja epäreilu.

Kannesta oli vastuussa Hütter joka haki innoitusta Andy Warholin sarjallisuudesta ja tavallisten esineiden ja tuotteiden kehystämisestä. Kakkoslevyhän oli tismalleen samanlaisella kannella, mutta eri värillä. Klaus Dinger taisi napata idean NEU!-levyille lähtiessään yhtyeestä.

W.H. Lung - Incidental Music 2019

Kuulin englantilaista W.H. Lung-yhtyettä vähän aikaa sitten ja tykästyin oitis bändin kasaria ja dronea yhdistävään soundiin. Livenä vähän isommalla kokoonpanolla esiintyvä yhtye on luovalta ytimeltään manchesteriläinen trio, joka kuulostaa aika pitkälti päivitetyltä versiolta Echo & The Bunnymenista, Spacemen 3:sta ja kasarin FM-syntetisaattoriyhtyeistä. Tähän mukaan vielä ripaus sekvenssoitua "motorik-soundia" ja toisaalta kotikaupunkinsa tanssittavuutta, niin oletan tämän olevan tietävien nuorten aikuisten keskuudessa kohtuu tykätty yhtye.

Ensin kuultu kiihkeä bunnymanisointi 'Inspiration!' innosti kuuntelemaan koko levyn, mutta tässä tapahtui nyt sellainen ikävä juttu, ettei levy ole alusta loppuun omaan korvaan nyt ihan täysin timanttinen. Levyn avaava 'Simpatico People' on kymmenenminuuttisena myös ehkä levyn kovin biisi, jossa jännite säilyy alusta loppuun. Syntikka pörisee ja kylmät kasarikitarat soivat, niinkuin kylmien kasarikitaroiden kuuluukin soida. Laulajan ääni on periaatteessa tavanomainen, mutta myös kulmikas, eikä täysillä heittäytyminen tietysti haittaa menoa.

Levyn ongelma on, että sen kiinnostavuus laskee tasaisesti loppua kohden, sekä muuttuu asteen verran tavanomaisemmaksi tyylilajissaan. Ehkä yksi selitys on, että internetin perusteella se on nykytyylin mukaisesti enemmänkin kokoelma bändin aikaisemmin julkaisemia sinkkuja, sekä uusia biisejä, eikä harkiten koostettu kokonaisuus kaarineen ja draamoineen. Jokainen kappale pitää sisällään sinänsä paljonkin mielenkiintoista ääntä, soundia ja musiikkia, mutta tällaisenaan levy on ehkä hivenen puuduttava.

Mutta jos bändi on julkaissut avausbiisin tasoisen yksittäisenkin kappaleen, niin hyvähän tämä on. Ainakin melkein. Niinkuin muuten moni kasarin ja ysärin vastaava levy.

Primal Scream - Vanishing Point 1997

Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.

Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.

Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.

Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.

Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.

Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.

Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.

Etenkin niissä instrumentaaleissa.

Stereolab - Emperor Tomato Ketchup 1996

Jotkut yhtyeet pysyvät vuodesta toiseen sellaisella harmaalla vyöhykkeellä, että pitääkö niistä vähän vai yhtään. Stereolab osuu itsellä juuri sille alueelle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, monet osat joita yhtye käyttää periaatteessa lähellä sydäntä, yhtyeellä ihan omakin ääni ja niin edelleen. Mutta joku häiritsee näin parinkymmenen vuoden satunnaisen kuuntelunkin jälkeen.

Stereolab perustettiin Lontoossa 90-luvun alussa McCarthy-indieyhtyeen kitaristi Tim Ganen tavattua Laetitia Sadierin ensin Ranskassa ja tämän muutettua Ganen kutsumana Englantiin. Sadier lauloi bändin viimeisellä levyllä. Stereolabin ensilevy 'Peng!' ilmestyi vuonna 1992 musiikin ollessa pariskunta Gane-Sadierin säveltämää. Japanilaisesta kulttifilmistä nimensä ottanut Emperor Tomato Ketchup oli jo yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja välissä oli julkaistu nippu sinkkuja ja EP-levyjä. Mukana oli myös kokoonpanon toinen naislaulaja, vuonna 2002 pyöräilyonnettomuudessa kuollut australialaislähtöinen Mary Hansen. Jo McCarthy-yhtye oli sanoituksissaan ollut voimakkaasti vasemmistolainen ja Stereolabin englanniksi ja Sadierin äidinkielellään ranskaksi laulamat tekstit jatkoivat tästä, ottaen mukaan myös ranskalaisia 60-luvun radikalismissa vaikuttaneita 'situationistisia' teemoja pyrkimättä kuitenkaan suoraan sloganieeraukseen tai paasaukseen. Tähän päälle musiikillisesti ilmeiset vaikutteet Can-yhtyeeltä, toisto, välillä Los Mutantesin mieleen tuonut viihteellinen groove ja niin edelleen, niin pakka fanitukseen pitäisi olla kasassa.

Mutta joku tässä tökkii edelleen. Ehkä kaikesta läpitunkeva hillitty älyllisyys, lounge-vaikutteet ja ennen kaikkea naislaulajien ohuet äänet, jotka sinänsä sopivat tähän musiikkiin, mutta... en tiedä. Gane, Sadier ja kumppanit ovat ajaneet varmasti juuri tällaista musiikillista lopputulosta takaakin, mutta itseltäni se kimpoaa osittain ohi. Levyn kuuntelee kyllä läpi, mutta vahvalla "kevyesti keskellä päivää"-fiiliksellä. Ei tämä ole varsinaisesti huono, mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Sadier ja Gane olivat pariskunta, joiden ero samaisena vuonna jolloin Hansen menehtyi ei päättänyt yhtyeen uraa. Mutta bändi on ollut miltei kymmenen vuotta telakalla, enkä usko ihan heti palaavan, sillä Berliiniin muuttanut Gane pyörittää omaan korvaan astetta mielenkiintoisempaa projektiaan Cavern of Ati-Matteria. Sinänsä hassua, koska sen musiikilliset lähtökohdat ovat pitkälti samat, kuin Stereolabilla.

Edit: Ja olin väärässä. Stereolab palaa kesällä keikkalavoille ja näkyy alan festivaaleilla pitkin Eurooppaa.

Faust - The Faust Tapes 1973

Legendaarisen krautrock-yhtye Faustin Faust Tapes jakaa edelleen mielipiteitä. Osa pitää sen leikkaa-liimaa tilkkutäkkiä osoituksena neroudesta, jotkut aikalaiset taas terrorina ja huijauksena.

Saksalainen Faust oli levyttänyt jo pari levyä, kun se siirtyi englantilaisen Virginin ja miljonääri-hipsteri Richard Bransonin suojiin. Yhtyeen manageri teki diilin, jossa uusi levy-yhtiö sai bändin Wümmessa äänitetyt nauhat haltuunsa. Legendan mukaan eräs Virginin ääniteknikko oli yhtyeen kova fani ja parsi näistä nauhoista kasaan Faust Tapes-levyn, jossa on minuutin parin mittaisia pätkiä jollain tavalla yhteen liitettynä.

Edellinen 'So Far' oli jonkinlaista minimalismia VU:n hengessä ja uudet Tapesin biisit ja aihiot meiningiltään ja aihoiltaan ennakoivat tulevan mestariteos 'IV':sen soundia. Levy on sekoitus dronea, meteliä, free jazzia, faust-jumitusta ja sitä sellaista krautrockin hulluutta. Kunnon sekoilua, jota leikellään tunnelmasta toiseen, laadusta paskaan ja takaisin.

Koska Virgin sai nauhakasan ilmaiseksi, siitä ajateltiin tehdä erittäin edullinen julkaisu. Kanteen lätkäistiin 49 pencen hinta, joka vastasi tuohon aikaan seiskatuumaisen kustannusta kuluttajalle ja levyt kauppojen hyllyille. Yli 50 000 englantilaista kiikuttikin tämä kotiin tietämättään tarkemmin sisällöstä, josta johtuen Faust Tapes oli pitkään lentävä lause englantilaisten musiikinkuluttajien keskuudessa. Eikä aina mairittelevassa sävyssä.

Yhtä kaikki, puoli vuosikymmentä myöhemmin Throbbing Gristlen tyylisen industrial-pioneerit kuulostivat välillä törkeän paljon Faust Tapesilta.

Faust Tapes on ollut hyllyssä cd-versiona ehkä vuosikymmenen, mutta huolimatta neloslevyn ja bändin fanituksesta omat kuuntelut jäivät silloin pariin kertaan. Nyt levy on soinut autossa tovin ja mieli on muuttunut. Eihän tämä olekaan niin clip-arttia ja tällainen levoton poukkoilu kuulostaa oudon nykyaikaiselta. Etenkin kun välissä tulee usein kaunista Faust-musiikkia.

Cosmic Jokers - Sci Fi Party 1974

Cosmic Jokers jakaa krautrock-diggarit kahteen leiriin. Toisten mielestä kyseessä on yksi olennaisista kosmisista yhtyeistä, toisten mielestä päämäärätöntä jämänauhaa.

Asiaa tuntevat tietävät tarinan "yhtyeen" ja levytysten taustalla. Ohr- ja Pilzt-levymerkkien takana ollut Ralf-Ulrich Kaiser keräsi levymerkille levyttäneitä muusikoita studioon, antoi heille LSD:tä ja pisti äänityksen päälle. Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa keväällä 1973, joissa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Kaiser leikkeli ja liimaili tämän jälkeen nauhoja yhdessä partnerinsa Gille Lettmannin kanssa, joka myös puhui ja vokalisoi tälle levylle. Rumpuihin vähän (no ok.. paljon!) efektejä, Schulzen leikattua syntikkaa sinne tänne ja niin edelleen. Kaiser julkaisi vuonna 1974 yhteensä viisi albumia Cosmic Jokersin nimellä, kunnes Schulze haastoi hänet oikeuteen naamansa laittamisesta levynkanteen ja soittonsa julkaisemisesta - ilman lupaa. Tarinan mukaan Göttschingkin kuuli musiikkia ensimmäistä kertaa berliiniläisessä levykaupassa ja ihmetteli, kuka tutun kuuloinen kitaristi sillä soittaa. Tiettävästi kaikki musisoijat eivät olleet edes tietoisia nauhan pyörimisestä sessioissa.

Oikeusjuttu ja viranomaisten painostus Timothy Leary-yhteydestä sai Kaiserin sulkemaan putiikin ja lähtemään lipettiin Sveitsiin.

Omasta levyhyllystä löytyy muutama Cosmic Jokers cd-julkaisu ja kuulun myös siihen porukkaan, joka ei tästä hirveästi innostu. Yllättäen tämä Sci Fi Party miellyttää jollain tapaa enemmän, kuin edeltäjät, joissa on kaksi pitkää jamiraitaa. Levyä voisi pitää jopa enemmän Kaiserin 'Cosmic Couriers' alalevymerkin sampleri-levynä, koska näitä kuulleena sieltä nousee teemoja ja versioita, jotka soitettiin myös esimerkiksi Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levylle ja niin edelleen. Gillin efektoitua puhetta, kuiskailua, elektronisia efektejä ja yksi krautrockin mittapuulla kinkkisemmän kuuloinen sävelkulkujamittelu (joka muistuttaa ihan oikeaa progea). Osin elementtejä edellisiltäkin levyiltä, mellotronikuoron huokailua jne. Siis kunnon sillisalaattia, mutta oudon toimivaa sellaista.
Sci Fi Party All Night Long!

Julian Cope - Rite² 1997

Kuudettakymmenettä ikävuottaan lähestyvä Julian Cope teki 90-luvun alkupuolella toisen tulemisensa soolouran ns. kaupallisessa suosiossa. Ensimmäinen suosion päivä oli jo vuosikymmentä aikaisemmin vastikään käsitellyn The Teardrop Explodes post-punk-yhtyeen kanssa ja miehen vuoristoratamaista, kaupallisen ja kaupaksi käymättömän tuotannon väliä nähtiin pitkin 80-lukua. Vuoden 1987 'Saint Julian'-levyyn panostettiin levy-yhtiönkin toimesta ja se myös poiki keskitason tunnettavuutta. Cope itse taas veteli juuri vuoristoratamaisella tuotannolla ja asenteella mattoa itsensä ja levy-yhtiösetien jalkojen alta.

90-luvun alussa julkaistiin miehen yleisesti mestariteoksena pidetty 'Peggy Suicide'-albumi, joka nosti Copen taas hetkeksi musiikkilehtien kansiin ja sisälle. Albumin taustalla pyörivät toki samat suurta yleisöä hämmentävät aiheet, jotka ovat sitten pistäneet niitä kapuloita rattaisiin. 'Jehovahkill'-nimisenä julkaistu seuraaja oli liikaa Island-levy-yhtiölle ja Cope potkaistiin ulos sopimuslistoilta. Osasyy saattoi olla myös hänen maineensa hankalana yhteistyökumppanina. Tästä alkoi muutaman vuoden ajan jatkunut palloilu erinäisten levy-yhtiöiden listoilla, joista usea julkaisi vain yhden levyn. Jehovahkillin jälkeisen "trilogian kolmannen osan" julkaisi amerikkalainen American Records ja 'Interpreterin' Chrysaliksen alainen Echo Label. Viimeksi mainitulta Cope sai kenkää suostumatta lähteä Yhdysvaltoihin promoamaan kyseistä levyä (hän vetosi lentopelkoon, myöhemmin juttu on muuttunut "maan politiikan vastustamiseksi").

Rite² oli ensimmäinen hänen itsensä pyörittämän Head Heritage-yhtiön levy. Merkki onkin julkaissut tähän päivään mennessä miltei kaikki Copen omat levyt ja tukun muita artisteja. Levy on periaatteellista jatkoa vuonna 1993 ilmestyneelle Rite-albumille, jonka Cope teki yhdessä Donald Ross Skinnerin kanssa. Yhteistä kummallekin, tai koko Rite-sarjalle, että siinä ei liikuta juurikaan perus popkappaleiden kaavoissa, vaan levyt koostuvat muutamasta pitkästä jami- tai elektronishenkisestä kappaleesta. Kun tähän laittaa vielä taustaksi vuonna 1995 ilmestyneen Copen kulttikirja 'Krautrocksamplerin' ymmärtää mistä on kyse.

Tämä levy on kirjattu ainoastaan Copen nimiin, mutta sisältää vahvan panoksen tuon ajan musiikilliselta kumppanilta Thighpaulsandralta, jonka kanssa ilmestyi samana vuonna myös Queen Elizabeth nimellä suhinalevy. Tim Lewis-nimellä syntynyt syntetisaattorimies on oman soolo- ja tuottajauran lisäksi kunnostautunut mm. Coil-yhtyeen jäsenenä. Cope ja apulainen eivät menneet kuitenkaan sieltä, missä aita on matalin, vaan levy sisältää hypnoottisuudesta ja junnaavuudestaan huolimatta niitä alkuperäinen krautrockin arvaamattomia piirteitä. Avauskappale 'Ver' rakentaa monotonisen rytmin päälle mattoja mellotronista ja lauletuista puheäänistä. Oudolla tavalla mahtipontinen riffi kumartaa Amon Duul II:sen suuntaan kannattaen koko miltei 11-minuuttisen. Kakkosbiisi 'Hill of Odin' on hillityllä tavalla pieni ja funky länkyttävällä kitaralla junnaava puhekappale. Eloa siihen luodaan pienillä väng-äänillä ja muulla kuvittamisella 15 ja puolen minuutin mitalla.
Kolmantena tuleva yli 19-minuuttinen 'D-c.o.m.p.o.s.e.r.' on levyn keskiöbiisi, joka koostuu pelkästään simppelistä Tangerine Dream-tyylisestä kolmioskilaattorisen syntikkaäänen sekvenssistä, jonka taakse soitetaan mellotronilla stemmoja ja teemoja. Välillä lautanen sihahtaa, ARP 2600 mouruaa kaukana metallisesti ja sekvenssi poikkoilee kaikuseinistä. Levyn päättävällä 'The Ringed Hills of Ver'illä palataan taas astetta orgaanisempaan menoon kaiutetun bassokitaran, kitaran ja urkujen kera.

Omalle levymerkille ilman jakelusopimusta levytetty musa teki myös sen, että näitä ei juurikaan näkynyt tuolloin vielä elossa olleiden levykauppojen hyllyssä. Niimpä omakin Rite² kuuntelu on rajoittunut siihen mitä netistä löytyi. Nykyään käytännössä kaikki harvinaisuuksia jakaneet mp3-blogit ovat kuolleet, mutta levy kuuluu toistaiseksi muualta. Helsingissäkin Copen HH-tuotantoa löytyi lähinnä kahdesta kaupasta, joista kumpikin on lopettanut ajat sitten (Dis'n Dat ja Popparienkeli).
Levy kelpasi leikeltynä soundtrackiksi myös artistille itselleen. Se soi miehen BBC:lle tekemässä amatööri-arkeologiakirjaan pohjautuvassa tv-sarja 'Modern Antiquarianissa', joka esitettiin 2000-luvun puolessa välissä.

Cavern of Anti-Matter - Void Beats/Invocation Trex 2016

Tim Gane oli vuonna 2009 "telakalle" jääneen Stereolabin alkuperäisjäsen ja hänen nykyinen, enemmän tai vähemmän sooloprojektinsa on yhtye Cavern of Anti-Matter. Mukana on myös toinen ex-Stereolab Joe Dilworth, sekä syntetisaattorimies Holger Zapf. Projekti ja yhtye on lokatioitunut Berliiniin.

Tässä vuoden sisään on tullut yhtyeen kappaleita parikin kertaa vastaan musiikkilehtien sampleri-levyillä, mutten innostunut ihan hirveästi. Kiitos auton cd-soittimen, biisejä tuli pyöriteltyä kuitenkin niin paljon, että Sonic Boomin feattaama/vocoderin ja syntikan läpi puhuma 'Planetary Folklore' rupesi kimpoilemaan sen verran sakiasti, joskin myös tyylikkään pienimuotoisesti seinästä seinään, että innostuin bändistä koko ajan enemmän. Hämäystä aiheutti, että kappaleen tausta on aika pitkälti sama, kuin toisella kokoelma-cd:llä oleva levynavaus 'Tardis Cympals', tosin näin kuusiminuuttisena puolet lyhyempänä.

Stereolabin musiikki oli minimalistista ja tyylikästä, vaikkei lempiyhtyeitä ole ollutkaan. Tämä toimii kuitenkin jonkinlaisen tyylitakuuna Ganen levylle ja Cavern of Anti-Matter puristelee oikeammista kohdista. Musiikki kumartaa motorisen krautin puolelle, mutta sisältää niin paljon omia palasia, taustaa ja eväitä, että voidaan puhua ainoastaan vaikutteisesta musiikista. Ei siis mistään puhtaasta apinoinnista. Mukana on juuri se tarvittava annos arvaamattomuutta ja hulluutta + teknon pioneeriajan minimaalista rytmiä, piippauksia ja filtterin vääntöä, että tykästyin tähän koko levyn kuuntelun yhteydessä oikeastaan törkeän paljon.

Saksalaista täsmällisyyttä löytyy myös levyn äänellisestä tuotannosta. Muutamaa layeria soitellaan päällekkäin ilman turhia sotkuja. Analogista virettä on jätetty mukavasti ja bassolinjat heiluvat läskeinä. Välillä homma nostaa hymyn suupieliin, kuten Clusterin Zuckerzeitin ja Neu!:n yhdistelmältä kuulostavalla 'Insect Fearilla'. Yhdeksänminuuttinen 'Hi-hats Bring the Hiss' heiluu jo alussa arpeggionsa kanssa analogisessa vireessä, mutta pistetään kolmen ja puolen minuutin kohdilla tykittämään vielä kovemmin.
Levy on 72 minuuttisena kohtuullisen pitkä, mutta sujuvasti menee alusta loppuun. Hommaa kevennetään Sonic Boomin resitoiman aiemmin mainitun biisin lisäksi ex-Deerhunter Bradford Coxin laulamalla biisillä 'Liquid Gate'. Nimibiisi tykittää hiukset pystyyn toisiksi viimeisenä ja lopussa rauhoitellaan tyylikkään oikeaoppisesti.

Tällaisia menneitten aikojen elektronisia tuulia yhdisteleviä levyjä löytyy aika paljon. Itselle tulee mieleen levyhyllystä löytyvä kuuden vuoden takainen Cafe Ciganon 'Evil Madness', jolla kynnettiin samoja polkuja. Cloudland Canyon, Zombi, tai miksei levyn kanssa myös hyvin samanhenkinen kotimainen Sonic Temple Assassins. Eikä siinä mitään vikaa.

Sonic Temple Assassins - Subtle Music 2015

Sonic Temple Assassins on Jani Hellenin projekti/bändi, joka on julkaissut äänitteitä pitkin 2000-lukua. Ne on julkaistu CDR:inä ja nykyisin c-kasettimuodossa ja hyvin pienillä painoksilla lähinnä kädestä käteen. Hellenin musiikkia on myös erinäisillä ug-kokoelmilla ja tämän kassun kylkiäisenä tuli Oneiroksen cdr, jossa artistin lisäksi myös meluyhtye Ashtray Navigationsia.

Sain käsiini Subtle Musicin kappaleet jo aikaisemmin sähköisessä muodossa ja tämä erittäin rare (Raution Phinnweb puhuu kymmenen kassun erästä) kierrätyskaseteille nauhoitettu julkaisu jatkaa siitä, mihin edellinen Levyhyllyssä ollut kassu loppui. Elikkäs sen kakkospuolen täytti Berliinin koulukunnan tyylinen yksinkertainen, mutta vangitseva sekvenssi.

Jossain mielessä Subtle Musicia voisi pitää musiikillisena tutkielmana krautrockista/kosmisesta musiikista. Siis vähän samaan tyyliin, kuin vaikka taidemaalari ottaa teoksen ja tekee siitä omia varitaatioitaan. Olen aiemmin puhunut allergiastani nykykrauttia kohtaan silloin, kun se tehdään pillifarkut jalassa 1:1 takoen Neu!:n 4/4 komppia.

Alussa meinasin, että tämä putoaa vähän samaan kuoppaan, mutta ekan kappaleen suorista Harmonia/Neu/Werk vaikutteista huolimatta siinä on jotain sympaattisen aseistariisuvaa, joka Siinain tyylisiltä samassa vaossa kyntäjiltä puuttuu. Subtle Musicissa kuullaan kitaraa ja rumpukonetta, mutta pääosassa on syntetisaattori (Arturia Minibrute?). Pienet ja isommat viittaukset (kuten kakkoskappale 'Weiter Wegen' alussa oleva Faustin 'Krautrockin alun viiveheilautusta matkiva lähtö) saavat hymyn nousemaan huulille. Kaikkea on juuri tarpeeksi ja tarpeeksi vähän. Kolmosbiisi 'Ich fühle Luft von Anderem Planeten' yksinkertaisen sekvenssin, kaipailevan pienen melodian ja korvasta toiseen seilaavan filtteröidyn äänen kanssa on täysin siellä asian ytimessä. Neloskappale marssittaa Achim Reichelin tyylisen toistuvan delay-kitaran ja seuraava 'Kiss My Curved Rainbow' (mainio alkuperäisen krautin henkinen sanaleikki/väännös) lähtee sinne autobahnille. Kasetin päättävä 'Like an Unfinished Aeroplane Across the Sky (Aurora Lucis Rutilat II)' nousee majasteetillisesti siivilleen rokkaamaan taivaalle tohtori Faustuksen kanssa. Siinä ollaan lähellä näitä ulkomaiden tyylittelijöitä, kuten Cloudland Canyonia, eikä yhtään hullummin. Subtle Musicissa ollaan sisällä tietynlaisessa romantiikassa tai romanttisessa musiikissa, mitä toki Kraftwerkin hyödynsi 70-luvun puolen välin vuosinaan. Tätä alleviivaa vielä samantyyliset pienet, toistuvat ja yksinkertaiset melodiat.

Tässä on itse c-kasetilla kuunneltuna vähän samaa fiilistä, kuin kesällä ostamassani Varropasissa: kummassakin periaatteessa tarkka ja kliininen musiikki on laitettu nauhalle, joka toistaa sen miten nyt sitten toistaakaan. Tietojeni mukaan myös puolien pituus/rakenne poikkeaa painoksessa toisistaan, eli tyhjää on lopussa enemmän tai vähemmän. Ehkä se on oikein meille nettiaikaan tottuneille hienohelmoille, jotka eivät nyt pysty hyppimään biisien välillä. Kymmenen kasettia pitäisi mennä heittämällä tätä kamaa. Tuolta voi jäljittää tekijää: http://www.phinnweb.org/finndiscog/STA/.

Krautrock-miksaus 21.11.2015

Olin tossa soittelemassa levyjä ja tässä dj-setin krauttimiksaus. Tämä kaikki puoleen tuntiin. Ekat levarisetit mitä olen tehnyt ja alkupuolella parit liu'ut biisien välillä onnistui ihan mallikkaasti.

Kraut-Mix by Jaxen on Mixcloud

Kraftwerk - Kraftwerk on Mitternacht 1975

Tälläiset bootlegit ovat yksi syy arvostaa internettiä ja osuvat sinne fantasiaan koko maailman vapaasta verkkopalvelusta, jollaisena internet nähtiin tai ainakin kuviteltiin ennen sen syntymää. Näitä bootseja ja harvinaisuuksia liikkui 2000-luvun vertaisverkon p2p-palveluissa ja ne mahdollistivat ylipäätään kuulla montaa äänitettä, jonka käsiin saaminen olisi vaatinut muuten onnea ja salatieteitä. Hommaa yritettiin rajoittaa ja estää sulkemalla palveluja ja reittejä, sekä asettamalla lataajille ja palvelujen ylläpitäjille tähtitieteellisiä korvausvaateita siitä, että latasivat neljäkymmentä vuotta sitten loppuunmyytyjä pienpainoksia kuunneltavakseen. Tässä utopian dystooppinen puoli.

Spotifyn ilmestyessä kehiin ja suunnilleen kaikkien julkaisunhaltijoiden liityttyä mukaan näitä samoja levyjä saikin yhtäkkiä kuunnella ilmaisversiollakin ja Youtuben polisoinnistakin luovuttiin hiljalleen. Vanhan levyn uudelleen painaminen ja koko maailman kattava fyysinen jakelu olikin rahallisesti arvioiden yksittäisenä julkaisuna turhaa. Tämä kyllä sikäli huono, että omasta hyllystäkin löytyvät 90-luvun ranska- ja ties mitkä painokset ovat usein äänenlaadultaan jopa minun korvaani luokattomia.

Kraftwerk on yhtye, joka on pitkin historiaansa halunnut kirjoittaa sitä itse, sekä ollut hirveän tarkka uudelleenjulkaisuidensa äänen- ja paketinlaadusta. Tässä kaksikko Hutter/Schneider on mennyt välillä metsään. Klassisten levyjen uudet kannet ovat kyllä tyylikkäitä, mutta vanhoissahan ei ollut varsinaisesti mitään vikaa (ellei tällaiseksi sitten lueta esimerkiksi Autobahnin alkuperäiskannen takakuvaa, missä neljä pitkätukkahippiä istuu takapenkillä..).

Tämä bootleggi on miltei tasan neljänkymmenen vuoden takaa yhtyeen keikalta Isossa Britanniassa syyskuun 21. päivä 1975. Setin pituus on edellisvuoden yli kahdesta tunnista laskenut vähän päälle tunnin mittaiseksi, mutta pitää yllättäen sisällään bändin alkupään kamaa, jotka ovat vielä aika suoraan kosmisen musiikin ja krautrockin alla. Mukana on improa ja maalailua ja yllättävintä on, että samana vuonna ilmestyneeltä Radio Activityltä ei ole mukana yhtään biisiä. Aikaisempien vuosien sinkkubiisit Kometenmelodie (1&2) ja Autobahn esitetään. Tästä muuten mielenkiintoinen näkökulma; Yhdysvalloissa yhtye sai maineen 'yhden hitin bändinä' huolimatta 80-luvun taitteen ilmeiseen vaikutukseen maan elektro- ja räp-musiikissa. Autobahnin jälkeen yhtye ei maassa suuria yksittäisiä hittejä saanut, vaan ne sijoittuivat manner-Eurooppaan ja tietysti Brittein saarille.

Sonic Temple Assassins: An Lá na Beann 2014

Kirjoitukset 70-luvun edistyksellisesta jazz-musiikista johtivat siihen, että tälläinen kolahti postiluukkuun. Sonic Temple Assassins nimen jäljet johtavat Hämeen suunnalla vaikuttavaan Jani Hellèniin ja tämän on julkaissut viime vuonna Äänipää Records Tapes. C-kasetilla liikutaan, mutta minuahan ei tunnetusti haittaa sen kihisevä äänenlaatu.

Kannessa lupaillaan sisällön olevan 'fenno hibernian pagan jazz' meininkiä ja kannessa on nähdäkseni hirven pääkallolaki sarvineen. Levyn nimikin on iirinkielellä kirjoitettu 'hirvensarven päivä'.
Ykköspuolen täyttää kahdeksan kappaletta, jotka on äänitetty Irlannissa 2013 ja joihin Hellèn on tehnyt Suomen päässä muutamia päällekkäisäänityksiä. Kappeleet on nauhoitettu yhteistyössä irlantilaisen pienlevy-yhtiö Deserted Villagea pyörittävän Gavin Priorin kanssa. Äänitteen fonit soittaa taas Fergus Cullen.

Jazzissa mennään ja siellä vaaravyöhykkeellä. Mukavuusalue ei kuitenkaan ylity liikaa ja tavallaan kolmikon musiikki menee myös sinne kokeellisen musiikin poluille. Foni kuljettelee välillä melkeimpä sinne free jazzin puolelle, mutta toisaalta mukana on vastapainoksi myös miltei ambienttia meininkiä ja monotonista motorik-menoa. Mielenkiintoinen nauha ja tosiaan vaikea lokeroida, mikä on vain hyvä asia. Kakkospuolen täyttää Hellènin Arturia Microbrutella ja reverbillä soittama yksinkertainen, mutta hypnoottinen berliinin koulukunnan tyyppinen sekvenssi ja filtteröinti.

Sonic Temple Assanssins nimellä on julkaistu vuosien aikana kohtuullisen paljon projekteja ja äänitteitä. Useista on lähinnä kasetti- tai muita pienpainoksia. Tämä kasetti oli ainakin sen verran mielenkiintoista, että tsekkaan seuraavatkin, kun tulee vastaan. Tätä kasettia on käsittääkseni ainakin jossain vaiheessa saanut kiertotien kautta Irlannista Desert Villagen nettisivuilta. http://www.desertedvillage.com/

Tilattavissa nykyään diginä Bandcampin kautta: https://desertedvillage.bandcamp.com/album/an-l-na-beann

Torn Hawk - Born to Win (Life after Ghostbusters) 2013

Kaikille blogia seuraaville lienee selvää, että olen aika kova krautrock-fani ja viihtynyt tavaran parissa vuoden 2000 tienoilta asti. Tuolloin alkoi taas saamaan genren uusintapainoksia ja nykyään vielä olemassa olevien kivijalkakauppojen hyllyissä on yleensä kohtuullisen laaja osasto alan levyjä. Myös aika ja kaupaksi käynti on tehnyt tehtävänsä ja poistanut mukavasti ne tyylilajin levyt, jotka muiden genrejen tavoin ovat olleet sitä 95% huttuosastoa.

Krautrock on varmaan jo ohittanut uudelleenpaluun jälkeisen "muodikkuutensa" aallonharjan. Maailmalta ja Suomestakin löytyy vino pino artisteja ja yhtyeitä, jotka namedroppaavat tyylilajin ja toiset kertovat soittavansa sitä, tai ainakin sen vaikutteista musiikkia.
Tässä onkin omaan ja monien muiden korvaan ongelma; etenkin 'motorik'-tyylisuunnan musiikkia on periaatteellisen helppoa kopioida, mutta siinä pudotaan helposti siihen sudenkuoppaan, joka väijyy näissä hommissa.
Saksalainen musiikki 60-70-luvun taitteessa loi jotain uutta. Omiin korviimme teknon ja kaiken muun jälkeinen 4/4-komppi on toki hypnotisoiva, mutta aikalaisille se oli sen lisäksi vielä radikaali. Monotonista musiikkia, johon liitettiin lähinnä taidemusiikin puolella siihen asti pyörinyttä hälyä, sekä toistoa. Poikkesi vahvasti ajan muusta estetiikasta. Asioita ei voi olla vertaamatta, kun kuuntelee jotain sinänsä ulkokultaista Neu!/Can-imitaatiota; riskiraja pidetään pillihousujen soittamassa musiikissa yleensä turvallisen kaukana.

Torn Hawk nimellä musiikkia tekevä amerikkalainen Luke Wyatt on tällä hetkellä tunnettu noissa Pitchfork-kuvioissa tehden elektronista kylmäkantaista musiikkia, jota väritetään hivenen vääristynein äänin. Jossain oli käytetty kuvausta 'VHS-tyylisiä instrumentaaleja', joka antaa kuvan meidän kalkkisten muistamasta nauhavenytyksestä, jota kyseinen nauhuri teki tusinakäppä-action elokuvien alussa. Samaa vääristymää, mutta tällä kertaa joko oikeaa, tai nauhakaikuemulaatiota käytetään tässä Black Deer-maxisplitillä. Rumpukone hakkaa monotonisesti, mutta sillä pehmeällä urkujen rumpukonetyylillä, Wyatt soittaa iloisen kuuloista surf-tyyppistä kitarointia efektien läpi ja kaiun häntä heiluu. Samalla kaikki muuttuu jotenkin surumieliseksi ja yksinkertainen bassosekvenssi kulkee taustalla kuin juna.

Michael Rother ja Manuel Göttsching ovat ilmeisiä esikuvia ja tämä voisi oikeastaan olla ihan kumman tahansa levytys. Myös ensin mainitun Harmonia ja Cluster hiipivät mieleen. Tavallisesta kraut-apinoinnista tämän erottaa kuitenkin harkitsemattomat ulvahdukset ja kaiun värittämä ambienssi, jotka eivät ole turhan tuotettuja - tai sitten ovat juuri oikein tuotettuja. Ehkä tässäkin se hyppy tuntemattomaan pidetään sopivan kaukana, mutta kotikutoinen hypnotisointi jatkuu läpi koko biisin.

Tämän levyn kuuntelua joutuu rajoittamaan youtubeen, koska tämä on Andy Beta-julkaisijan julkaisu ja painos on todennäköisesti pienen piirin DJ-juttu. Torn Hawk on tehnyt myös kasettijulkaisun, joka on matkannut lähinnä kädestä käteen.

Amon Düül II - Tanz der Lemminge 1971

Kuten eilinen (todennäköisesti) äärimuslimien suorittama raukkamainen teko osoittaa, kynä tai musiikki voi olla joillekin AK-47:aa tai miekkaa pelottavampi. Tämän ovat saaneet tuta myös Saharan tuaregit pari vuotta sitten, kun paikallinen keskiajasta ammentava ääri-islamilainen liike kielsi soittamisen käsien katkomisen uhalla.

Yksi eilisen iskun uhreista oli Georges Wolinski, joka on Suomessa varmaan tunnetuin sarjakuvien ystäväpiirissä 'Paulette'-sarjastaan, jota julkaistiin hetken kotimaisessa Tapiirissa. Wolinskissa, jos kenessä henkilöityy Euroopan vuoden 1968 henki ja liikehdintä, koska hän aloitti tuona kuohuvana vuotena oman satiirisen L'Enragé-lehtensä ja matka jatkui loppuun asti jähmeiden rakenteiden ja instituutioiden pilkkaamisessa. Lehti sai vihaajia uskonnollisten konservatiivien ja äärioikeiston piirissä. Nyt se sai myös omat marttyyrinsa, sillä islamistit paljastivat mitä he oikeasti eurooppalaisuudessa pelkäävät.

Amon Düül ja siitä ponnistanut Amon Düül II:en ponnistivat tuosta samasta Eurooppaa ravistelleesta liikehdinnästä samana vuonna. Yhtyeen tapaan käsitellä aiheita ja tabuja ei tarvitse hirveästi edes vedellä yhtäläisyysmerkkejä. Yhtyeen ensilevy oli nimeltä 'Phallus Dei' eli Jumalan Kyrpä ja se asui Münchenissä kommuunissa. Yhtye sijoitti itsensä poliittiseen laitavasemmistoon, mutta ymmärrys loppui sentään Bader Meinhoff-porukan ilmestyessä liepeille. Amon Düül II:sen kokoonpano eli koko olemassa olonsa ajan, mutta kautta linjan sen soitossa säilyi sellainen erikoinen 'amatöörimäinen virtuoositeetti', joka kuuluu tälläkin levyllä. Selityksenä lienee, että yhtye keikkaili alusta lähtien törkeän paljon, jopa päivittäin yliopistoissa, klubeissa ja missä tahansa, minne sai sähköt ja ihmisiä yleisöksi.

Vuonna 1971 ilmestynyt Tanz der Lemminge oli järjestyksessä yhtyeen kolmas levy ja jatkaa Amon Düül II:sen alkuaikojen linjaa voimakkaasta jamittelusta. Tämä on itse asiassa yhtyeen viimeinen levy, joka perustuu osittain jamittelulle. Seuraava (mainio) 'Carnival in Babylon' on jo astetta formaalimpi, mikä ei Amon Düül II:sen tapauksessa tarkoita vielä mitään.. Levy julkaistiin tupla-albumimuodossa ja kakkospuolen täyttää yhtyeen 'Chamsin' elokuvalle tekemä soundtrack. Levyn avaava 'Syntelman's March of the Roaring Seventies' koostuu neljästä osasta ja sitä voisi kuvailla proge-folkiksi. Kakkoskokonaisuus 'Restless Skylight-Transistor-Child' soittelee alussa Amon Düülmaisesti jytää, mutta siirtyy hypnoottiseen intiavaikutteiseen ragaan, jonka taustalla mellotron huokailee aavemaisesti. Lienee turha mainita, että koko levyllä vokalisoidaan vähän väliä hyvin saksalaisittain englantia korostaen. Matka jakuu heviriffin kera eteenpäin, viulu valittaa ja meininki on kova. Välillä palataan taas mellotron-folkkiin.

Kakkoslevy on siis edellämainittu 'Chamsin'-elokuvan soundtrack ja ensimmäinen osa, koko vinyylipuolen täyttänyt 'The Marilyn Monroe-Memorial-Church' on puhdas improvisaatio parhaaseen Ash Ra Tempel/varhainen Tangeri Dream henkeen. Ja tietysti Pink Floydin 'Sauserful of Secrets'. Kilistelyä, kolistelua, nauhakaikua ja erittäin space-rock meno. Räiskiminen jatkuu viimeisellä puolella, jonka aloittavalla 'Chewinggum Telegraphilla' kitaristit esittelevät pyrotekniikoitaan. 'Stumbling Over Melted Moonlight' lainailee Floydin Ummagummalta löytyvää synkkää riffiä, kunnes siirtyy nakitteluun. Levyn päättää 'Toxilogical Whispering' kitaroinnin ja junnaavan basso/rumpukompin säestämänä. Nauhakaiku sirisee ja kitarat kurkottelevat tähtiin. Soundtrack-puolelta puuttuvat vokaalit kokonaan ja kokoonpanokin on hivenen erilainen, kuin ykköslevyllä.

Amon Düül II:sen ahkerasta keikkailusta huolimatta ensimmäiset kolme levyä eivät myyneet mitenkään merkittävästi ja bändi sai kenkää Liberty-levy-yhtiöltä. Samaan aikaan yhtyeen konsertissa syttyi tulipalo, missä kahden yleisön jäsenen kuoleman lisäksi tuhoutui koko yhtyeen soitinlaitteisto. Tarina jatkui kuitenkin United Artistien leivissä ja kohtuu kuuluisana kulttibändinä.

Pepe Willberg - Pepe & Saimaa 2014

Huomenna Helsingin juhlaviikoilla Pepe Willberg ja Saimaa esiintyvät yhdessä toisen ja viimeisen kerran. Yhteistyö jäi näin lyhyeksi, mutta homman alkuperäinen tarkoituskaan ei ollut tämän pidempi yhteiskeikkailu. Yksi suurimpia syitä tähän on tietysti Saimaa-orkesterin koko, jossa on mukana kuoroja myöten niin paljon jengiä ettei sellainen vain voi toimia tässä maassa taloudellisesti tai logistisesti.

Huolimatta levyn arvostelu ja yleisömenestyksestä se on myös syntynyt vähän niinkuin sattumalta tai vahingossa. Pepe Willberg oli pudonnut levy-yhtiöiden listoilta ja Saimaa oli taas Tehosekoitin veteraani Matti Mikkolan suurbändi, jolle suurin osa tämän levyn kappaleista on sävelletty jo kymmenen vuotta sitten. Saimaa bändinä kuivui kokoon ja Willbergin ura Mestareiden jälkeen ei ole ollut nousukiidossa - päinvastoin. Willberg sai levytyssopimuksen Suomen musiikki-yhtiöstä ja hänelle tarjottiin Mikkolan säveltämä kappale, jonka jälkeen niitä kaivettiin pöytälaatikosta vielä lisää. Sävellyksiin tilattiin vielä lyriikat Timo Kiiskiseltä ja Johanna Vuoksenmaalta (jälkimmäinen sanoitti kahden levykappaleen säveltäneen äänittäjä Eppu Koskisen kappaleet) ja hommaa pistettiin purkkiin monessa eri paikassa ja erittäin monen soittajan kanssa (wikipedia kertoo levyllä olevan 80 eri henkilöä).

Silti, kun levyä kuuntelee niin on outo vahva tunne, että juuri Willberg on oikea ja ainoa laulaja, jolle näitten kappaleitten laulaminen kuuluu. Osasyy on tietysti, että jos on kuullut historian Pepe & The Paradisea, niin samanlaista kunnianhimoista iskelmäähän tämä on. Mikkola oli jo Tehosekoittimen aikana aika hyvä tekemään pastisseja, mitkä eivät jää kiinni varastamisesta ja samaahan tämäkin on. Itselleni tämä kuulostaa myös vahvasti sukupolvilevyltä; siltä musiikilta, jota kuuli alle kouluikäisenä ja jonka tiesi jo silloin soivan menneestä maailmasta.

Mikkolan sävellykset ovat polveilevia, suurieleisiä ja täynnä nyansseja, jotka pääsevät oikeuksiinsa erityisesti luureilla kuunnellessa. Orkestrointi on retro, samaten bändin arsenaali. Tämä voisi Moogeineen ja Hammondeineen olla suoraan sieltä vuodelta 1976, Kotilainen, Procol Harum, The Band ja Beach Boys. Lopussa Mikkola päästää radiohitissä irti Born to Run-ajan Springsteenin ja levyn lopettava 'Elämän seppeleet' on aivan tajuton eepos. Ja tämä kaikki niin, että apinoinnista ei voi kuitenkaan puhua. Kappaleiden tekstit ovat suurien inhimillisten asioiden äärellä. Oikein hyviä, vaikka joidenkin mielestä ne ovat ainoa levyn päälleliimattu elementti. Jotain kertoo, että huolimatta siitä, että osa kappaleista on aika pitkiä ja moniosaisia tämän levyn laittaa heti soimaan uudestaan.

Isohan tämä on. Jo vuonna 2011 julkaistu 'Lyhyenä hetkenä' oli Radio Suomen soitetuin kappale vuonna 2012. Pitkäsoiton ilmestyessä se nousi välittömästi listaykköseksi ollen Pepe Willbergin ensimmäinen listaykkössoololevy. Levy on myynyt fyysisinä kappaleina tähän päivään nähden huimat 10 000 kappaletta. Willberg olikin yhtäkkiä kesän toivottu esiintyjä, tosin Ruisrockkia lukuunottamatta ilman Saimaata. Ja nyt pillit pussiin. Puheiden mukaan Mikkolan ja Willbergin yhteistyön pitäisi kuitenkin jatkua.

Jane - S/T 1980

Saksalainen Jane toimi alunperin vuosien 1970-82 välillä ja katsojastaan riippuen joko luetaan krautrockin suuruuksien joukkoon, tai sitten ei. Yhtye levytti kuitenkin kaikki levytyksensä hampurilaiselle krautlegendaariselle Brain-levymerkille.

Janen alkuperäinen tyyli oli vahvasti kosketinvoittoinen (hammond) versio sinfonisesta progesta. Omaan korvaan alkupään urkulevyt ovat turhan tavanomaista progea, mistä puuttuu saksalaisen tyylilajin paras twisti. Vuonna 1976 ilmestynyttä 'Fire, Water, Earth & Air'ia pidetään progepiireissä yhtyeen taiteellisen uran huipentumana. Olen itsekin levyn kuullut, mutta se ei jättänyt juuri mitää muistijälkeä.

Omaan korvaani Jane onkin mielenkiintoisempi tilanteissa, joissa se on matkinut jotain muuta (täällä joskus puheena ollut 'Age of Madness'-levy ja Pink Floyd) ja tässä 80-luvun taitteen kiekossa, jossa mukaan on tullut jo vaikutteita uudesta aallosta ja muusta. Paikalleen jäämisestä yhtyettä ei kuitenkaan voi moittia.

Levyä edeltänyttä vuoden 1979 albumi 'Sign No. 9' pidettiin fanien ja yhtyeenkin silmissä epäonnistuneena ja harha-askeleena. Sen kitaravoittoisuus jatkui kuitenkin tällä nimettömällä seuraajalla, eikä se minua haittaa, koska kitaristi Klaus Hess soittaa hienoja juttuja. Suurin muutos lieni, että yhtyeeseen otettiin pysyvä (pysyi tosin yhden levyn verran) laulaja. Aikaisemmissa levytyksissä kukin yhtyeen jäsen hoilaili ja mölisi vokaaleita, joka oli ehkä epätasaisen kuuloista. Tosin eipä tälläkään levyllä laulavaa jugoslavialaista Predac Jovanovicia voi moittia tavanomaisuudesta..

Vuosi oli 1980 ja myytistä huolimatta progekin osasi mukautua tähän. Levyn kymmenestä biisistä vain kolme on yli viisiminuuttisia. Silti koko albumi kuulostaa jollain oudolla tavalla kajahtaneelta. Eikä tietysti vähiten Jovanovicin joskus uutta aaltoakin lähennelleestä vokalisoinnista johtuen. Biiseissä on vahvat rytmit ja toisinaan pieni kevythevi-viba. Hidas tempoltaan, mutta jollain oudolla tapaa Scorpparit mieleen tuova. Paras esimerkki varmaan kakkosbiisi rockballadimainen 'New Man in Town' tahatonta vai tahallista käppäneroutta? Sama koskee levyn avaavaa rokkaavaa kitaradualeilla etenevää 'On My Way'tä.

Janen 'Mask' nimelläkin tunnettu nimetön levy on siis oikein mielenkiintoista kuunneltavaa. Ei toki mitään genrensä ykköskastia, mutta vikoineen ja hevikäppäisyyksineen askeleen verran mielenkiintoisempaa, kuin perustallaus. Oikeastaan tällä levyllä on juuri niitä elementtejä, mitkä tekevät krautrockista mielenkiintoisen 'tyylisuunnan'. Vaikka se toki vaatii hivenen sulattelua kuuntelijalta.

Laulaja Jovanovic lähti levyä seuranneen kiertueen jälkeen takaisin Jugoslaviaan (hän oli jo 60-luvun lopussa muuttanut Ranskaan, kiertänyt maailmaa ja pitänyt hippivaatekauppaa Ibizalla), jossa hän toimi 80-luvulla paikallisessa synabändi D'Boysissa. Jane julkaisi vielä yhden albumin vuonna 1982, kunnes ajautui hajaannukseen. Johtaja Peter Panka kierteli yhtyeen nimellä 80-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä yhtye yritti uudelleenkokoamista, jonka seurauksena hajosi taas kahteen osaan. Tätä jatkui vuoteen 2007 asti, jolloin nimenhaltija Panka menehtyi syöpään. Tällä hetkellä maailmalla kiertää kolme erillistä Janea, joissa soittaa yhtyeen alkuperäisjäsenistöä.

NEU! - '75 1975

En nyt ihan tasan varmaan muista onko NEU!:n levyistä ollut juttua täällä? Varmaa on, että Michael Rotherin soololevy oli vähän aikaa sitten kuuntelussa ja Dingerin La Düsseldorf ainakin pari kertaa pyörähtänyt Levyhyllyssä.

Kapiteeleilla kirjoitettu NEU! ja sen kolme levyä (erityisesti se ensimmäinen) edustavat sellaista musiikkia joka varmaan vastaa puhtaimmin ihmisten mielikuvaa 'oikeaoppisesta' musiikillisesta krautrockista. Rotherin unenomaisesti kulkevat, kulmattomat kitaralinjat ja Dingerin monotoninen, mutta hypnotisoiva 4/4 rumpubiitti ovat varmaan se yhdistelmä, jota kopioidaan helpoiten, kun halutaan ylittää krautlandin raja siellä mistä aita on matalin. Silti joka ikisen kerran, kun laittaa NEU!:n levyn soimaan ei voi olla hämmästymättä kaksikon ja musiikin yhteisestä magiasta.

Düsseldorffilaiset Michael Rother (joka soitti beat-bändeissä teininä 60-luvulla) ja taiteilija Klaus Dinger rekrytoitiin 1971 Florian Scneiderin Kraftwerkin kokoonpanoon paikkaamaan yhtyeestä väliaikaisesti lähtenyttä Ralf Hütteria. Kolmikon livesoittoa voi ihailla Youtubesta löytyvällä parilla televisio-livellä. Pian tämän jälkeen kaksikko lähti omille teilleen perustaen NEU!-yhtyeen, tai tarkemmin sanoen duon. Yhtyeen ensimmäinen levy on myöhemmin nostettu ainakin taiderockin piirissä yhdeksi vaikutusvaltaisimmista albumeista.

Legendaariselle Brain-levymerkille vuonna 1972 tehty debyytti myi ug-levylle nähden ihan kohtuullisesti; noin 30 000 kappaletta. Tätä seurasi seuraavana vuonna tehty NEU! 2, joka on myös sikäli mielenkiintoinen, että levyn alkupuoli on ykköslevyn tasoista ja tapaista tavaraa, mutta levyn loppupää on jonkinnäköinen 'remix' yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Tämä siis ajalta ennen remiksauksia. Syyksi tähän kerrottiin pitkään olleen kiire ja studioajan loppuminen, mutta kirjallinen lähde kertoo todelliseksi syyksi yksinkertaisesti materiaalin puutteen, johon hädässä vastattiin kierrättämällä ja manipuloimalla vanhoja raitoja.

Tässä vaiheessa yhtye lähestyi toista taiteellista ja elektronista duoa Clusteria ja suunnitelmissa oli kaksikon mukaan ottaminen vahvistamaan NEU!:n live-esityksiä. Homma kuitenkin kääntyikin niin, että rauhallisempi Rother rupesi viihtymään Cluster-kaksikon kanssa paremmin, kuin hyvin mikä johti muuttoon Frostin-tilalle ja Harmonia-yhtyeeseen. Trio teki vuosina 1974 ja 75 klassikot 'Musik von Harmonia' ja 'Deluxe'. Samaan aikaan Dinger oli rekrytoinut omalle taustalleen veljensä Thomas Dingerin ja Hans Lampen soittamaan perkussioita ja syntikoita joka johti toiseen krautrock-legendaan; La Düsseldorf-yhtyeeseen.

Vuonna 1975 NEU! oli käytännössä siis hajonnut, eikä kaksikko Rother-Dinger ollut soittanut toistensa kanssa pariin vuoteen. Kaksikolla oli kuitenkin sopimus Brainin kanssa kolmesta levystä, joka piti täyttää päästäkseen eteenpäin. Rotherilla oli Frostin maatilalla syntynyt kuitenkin jonkin verran materiaalia, joka ei soveltunut Harmonian käyttöön ja Dinger oli säveltänyt omia juttujaan. Näin kaksikko palasi yhteen ja levystä tuli yksi albumi niiden joukossa, jotka ovat hyvin selkeästi fifty-fifty splittejä tekijöidensä kesken. Tässä mielessä vinyyli oli muuten oiva tallennusmuoto; sinä saat levyn ykköspuolen, minä kakkospuolen ja se täytetään, kuten itse haluaa. Tosin '75 kohdalla sekä Dinger, että Rother soittavat kokonaisuudessaan myös toistensa levypuolilla. Levyn tuotannosta vastasi kaksikon luottomies, entinen 'kolmas-NEU!' ja edesmennyt legenda Conny Plank.

Rotherin ykköspuoli jatkaa aikaisempien NEU!-levyjen ambientimpaa linjaa. 'Isi' hyväilee selkäydintä viisi minuuttia yksinkertaisen kosketin- ja pianomelodian ja sen motorisen kraut-kompin ja kitaran kanssa. 'Seeland' jatkaa sentimentaalisen pakahduttavalla linjalla kosmisten syntikoiden hiippaillessa taustalla, Rotherin kitaran vaeltaessa uljaasti ja Dingerin täsmäiskemän perkussioiden kanssa. Yksi syy muuten NEU!:n joka kertaiseen yllätysmomenttiin on minimalististen taustaäänien lähes täydellinen soundi. Hurjaa. Puolen päättävä 'Leb' Wohl' jatkaa verkkaisella rytmillä ja aaltojen huokailulla taustalla. Mukaan nousee huokaileva hyräilylaulu.

Kakkospuoli poikkeaa sitten NEU!:n aikaisemmasta tuotannosta siten, että Dinger toi mukaan myös soittokaverinsa eli pikkuveli Thomasin ja Hans Lampen, jotka takovat dualina rumpuja koko puolen. Klaus itse myös vokalisoi kakkospuolen ja soittaa kitaraa. Puolikas on ykköspuolen liki täydellinen vastakohta; sen avaava 'Hero' on jonkinlaista suoraa rokkia, jonka päälle Dinger laulaa antaen kaikkensa, mutta vähän kummallisesti, karjuen ja epäpuhtaasti. Jos joskus ihmettelee mitä John Lydonille tapahtui, kun Pistolsin jälkeen hyppäsi PiL-hommiin, niin kannattaa kuunnella tämä biisi. Post-punkkia jo ennen kuin punkkikaan oli olemassa. Kappaleesta ja sen soundista tulee nimeä myöten myös vahvoja assosisaatioita paria vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Bowien kappaleeseen.
'E-Musik' palaa lähemmäs edellisten levyjen fiiliksiä ja maisemaa motorisen kompin nakuttaessa taustalla ja kitaroiden vaellessa pitkien äänten polkuja. Tätä hypnotisointia jatkuu miltei kymmenminuuttisen verran. Missä se biisi on? No, tässä tavarassa se matka ja se fiilis ovat tärkeämpiä kuin päämäärä, eli sävellys. 'After Eight' on jossain levyn kahden edellisen biisin välimaastossa ja tuo mieleen jo vahvasti seuraavana vuonna debyyttinsä julkaisseen Dingerin ja apumiesten La Düsseldorfin. Siinä on jotain outoa lähestyvää 80-lukua ja punkkia, ennenkuin ne olivat edes ilmestyneet.

Levyn ilmestyttyä kaksikko lähti samantien omille teilleen. Rother soolouralleen ja Dinger omaan bändiinsä, josta tuli saksankielisessä maailmassa yllättävän menestynyt. Rother itse totesi levyn olleen kummankin osalta kuitenkin enemmän, kuin pelkkä puolikas soololevy ja osiensa summa. Dinger sai hänestä ja hänen biiseistä irti vielä enemmän ja levyn kakkospuolella taas toisinpäin. Omaan korvaani tämä '75 on miltei yhtä hyvä, kuin debyytti, joskin historian perspektiivissä tällä ei ole samanlaista 'maatajärisyttänyttä' vaikutusta, kuin debyytillä Se uudisti aika pitkälti sitä, miten ja mitä länsimainen pop-musiikki voi esittää. Ja vei Velvettien-tyylistä monotonista taiteilua harppauksella eteenpäin.
Vai oliko kolmas levy sittenkin vaikutusvaltaisempi? NEU! '75 soi monen parina seuraavana vuonna framille nousseen muusikon levylautasella. Olisiko ollut yhtyeitä kuten Pere Ubu, Ultravox, Bowie, Joy Division, PiL, Gary Numan ja niin edelleen? Tai olisivatko ne soittaneet samanlaista musiikkia? Mene ja tiedä.

Rother-Dinger kaksikko palasi yhteen kymmenen vuotta myöhemmin 1985-86. Yhdessäolosta ja sessioista syntyi materiaalia, mutta varsinaista uutta NEU!-albumia niistä ei tullut. Kaksikon välit ja kommunikointi (todennäköisesti Dingerin kohdalta) pettivät taas kerran ja nauhoitettu materiaali jaettiin kummallekin puoliksi. Tarkoituksena oli miksata ne vielä yhdessä, mutta Dinger julkaisi omat osansa nauhasta 1995, eikä reagoinut Rotherin lakimiehen välityksellä annettuun pyyntöön poistaa levyä. Kyseisestä levystä on nyt olemassa 'virallinenkin' vuonna 2010 julkaistu versio, mutta täytyy myöntää, etten ole sitä kuullut. Dinger kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2008.