King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

Richard Barbieri & Steve Jansen - Stone to Flesh 1995

Barbieri/Jansen kaksikko on ehtinyt tehdä yhdessä jo aikamoisen kasan levyjä. Kaksikosta ensimmäinen ei ole täysin tuntematon itselleni, sillä Barbierin joku synteettinen kappale (pitääkin tsekata muuten mikä) herätti mielenkiinnon muutaman vuoden takaisella MOJO:n kansilevyllä, mutta sen tarkempaa tsekkausta ei silloin tullut tehtyä.

Herrat ovat Levyhyllyblogissa kyllä vilahtaneet, sillä Jansen soitti brittiläisessä uuden aallon, tai syntikkapopin kulttibändi Japanissa rumpuja, Barbieri syntikoita.

Japan oli kultti- ja hetken verran kasarilla valtavirtasuosittu, toimien vuosien 1974-1982 ja vielä toisen kerran 1989-1991 välillä. Jälkimmäisellä kerralla kuitenkin nimellä Rain Tree Crow, eikä sisältänyt kaikkia alkuperäisiä jäseniä.

Kaksikon levyjä tulee (ja on nyt tullutkin) tsekattua varmaan enemmänkin, koska Youtube sen mahdollistaa. He perustivat yhdessä (myös ex-Japan) Mik Karnin kanssa riippumattoman Medium Records-levy-yhtiön julkaisemaan omaa musiikkiaan, mikä ehkä selittää osaltaan tutkan ali lentämisen.

Vuonna 1995 ilmestynyt Stone to Flesh putoaa tänä päivänä aika helposti ja varmasti niin sanotun "post rockin" lokeroon. Radiohead tuotteisti tyylilajin, mutta tämä LP kuulostaa henkisesti aika kovastikin samalta, kuin edellä mainitunkin yhtyeen esikuva Talk Talk ja "Spirit of Eden". Samanlaista perusrokista poikkeavaa dynaamiikan käyttöä, orkestrointia ja niin edelleen. Huuliharppu Stone to Fleshillä kuulostaa jopa niin paljon edellä mainitulta, että piti tarkistaa ja sen soittaakin Mark Feltham, mies Talk Talkin harpun takaa. Rohkea voisi sanoa, että tässä on se kolmas tuon tyylinen Talk Talk-levy, joka ei ikinä ilmestynyt. Vierailijoina on Felthamin lisäksi Porcupine Treen Colin Edwin (Barberi on näköjään soittanut kyseisessä bändissä vuodesta 1993).

Osa kappaleista on instrumentaaleja, osa vokalisoituja. Musiikki polveilee, hiljenee ja kasvaa. Välillä livutaan ambientin puolelle ja koko ajan ollaan äänimaisemassa. Soundit ovat ylipäätään mielenkiintoisesti tehtyjä ja valittuja. Biisit ovat hyviä, mutta myös tarpeeksi "hähmäisiä", joten löytämisen ja uutuuden viehätys ei karise hetkessä. Eri jees. Tulee aivan varmasti tsekattua näiltä lisää.