Mojo - Brain Damage CD kok. 2014

Mojo on näitä hintavia keski-ikäisille ja keski-ikäistyville varakkaille ja tietyin varauksin ennakkoluulottomasti musiikkia kuunteleville suunnattuja lehtiä.

Kotimaisen 'rock-median' kuoltua nämä alkavat olla ainoita, joita jaksaa silloin tällöin lueskella. Wire-lehteä ei tähän kasaan voi oikein lukea, joten parasta tässä skenessä on Uncut. Mojokin on välillä ihan ookoo.

Viimeisimmän numeron otin metsästykseen (tämän kanssa sai tosiaan nähdä vaivaa) ihan sen takia, että muutamalla eri boardilla oli kehuttu sen kansi-CD:tä. Kaikki kolme; Wire, Uncut ja Mojo pitävät yleensä mukanaan usein kokoelma-CD:n, joka on kasattu lehden teeman, tai juuri julkaistun musiikin mukaan. Näitä on pyörinyt omissakin nurkissa ja ne ovat yleensä olleet aika vähällä kuuntelulla. Kesällä auton soitin vaihtui kuitenkin huimasti kasetista cd-soittimeksi, joten autoillessa on tullut valittua mukaan kaiken näköistä vähemmälle kuuntelulle ja huomiolle jäänyttä tavaraa, yhtenä nämä kokoelmat. Ja onhan siellä ollut ihan pätevää kamaa.

Uusimman Mojon pääjuttuna on pitkä Floyd historiikko/haastattelu ja kokoelman nimi ja kansi kumartavat yhtyeen suuntaan. Musiikillisesti lähimpänä on levyn aloittava The Coffin Daggersien luenta yhtyeen biisistä 'Interstellar Overdrive'. Kappale/riffi on vuosien saatossa saanut osakseen niin monta stoner-henkistä louhintaa, ettei tämä nyt tee vaikutusta suuntaan tai toiseen. Muutenkin kokoelman psykedeliahenki on siellä stonerin ja synkkyyden puolella, mutta jotain hengen veljeyttä Barrettin ajan synkemmän puolen räminään ja ulvontaan löytyy alusta loppuun.
Tämän suuntainen psykedelia on asteen verran monotonista ja siitä usein puuttuu se Hawkwindin jäljittelijöistään erottava törky-artsyelementti. Mutta kyllä tämän kuuntelee silti alusta loppuun uudestaan. Levy petraa koko matkan alusta eteenpäin. Massasta nousevat esille ensimmäiseksi neloskappale, eli Foxygenin 'Star Power II: Star Power Nite, joka niputtaa Hawkwindit, Stonesit ja Gro-Magnonin. Ruotsalainen Goat on jo hyväksi havaittu, ja sen tuaregi/afrokitarointi yhdistettynä rääkyviin akkoihin toimii kuin häkä. Levyn päättää Electric Wizardin jyystö 'Sadiowitch'.
Tässä välissä ollaan käyty läpi kaikki Stooges, Black Sabbath ja Suicide-vaikutteet. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kokoelma toimii. Cd:llinen kitaravetoista psykeä.

Chestburster - Secrect Sex Tape 2012

Secret Sex Tape ilmestyi aika tasan tarkkaan kaksi vuotta sitten. Ensin 100 kappaleen kasettipainoksena ja myöhemmin tänä vinyylinä. Painoksissa on kahden biisin eroavaisuus, jossa kassulla ollut coveri on korvattu vinyylillä omalla biisillä.

Chestbursterin nimi vilahti omiin silmiin jossain vaiheessa, kun olivat soittamassa tuttujen bändin kanssa ja nettitarkistus herätti mielenkiinnon. Tosin melko pitkä tovi vierähti, ennenkuin tämän levytyksen sai käsiinsä.

Bändi on käsittääkseni täysin kuusankoskelainen ja pitää 'kouvola-skenen' henkisen pahoinvoinnin lippua korkealla, tai puolitangossa sanoitusten synkeässä pervoilussa. Laulaja Gyntsä vetää vieraan kielen vielä asiallisesti, mutta itsesuojelu skippaa omalla kohdalla sanoitusten tarkemman kuuntelun tai analysoinnin (hihhih).

Bändi on käsittääkseni keikkaillut paljon sekä punk, että lepis-hevibändien kanssa ja putoaa musiikissaan jonnekin sinne väliin. Punkkia se ei ole, vaan lähempänä rokkia, mutta vahvoilla stoner- tai sludgekin mausteilla. Toisaalta kaukana ei olla myöskään noise-rockista ja tuotanto on mukavan huolimatonta. Soolot vedetään ja nakitetaan sillä blues-pohjaisella skaalalla ja mieleen livahtaa välillä vanha kunnon Blue Cheer, vaikka ihan samoihin (soitannollisiin)törkeyksiin ei mennä. Ehkä myös Wipers.
Jostain syystä levyn B-poski iskee ykköspuolta kovempaa, mutta tyylillisesti ja tasollisesti niillä ei varsinaista eroa ole. Ehkä se johtuu niiden niin sanottujen nyanssien käyttöön otosta levyn loppua kohden, jonka kruunaa päätösraita 'Pissburned II'. Jumalauta.

Kova levy ja mukavan sekava sekoitus vähän kaikkia yllä mainittuja juttuja, joten ei tästä pääse vieläkään varsinaiseen selvyyteen ja kuuntelee mielellään uudestaan ja uudestaan.

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Brain Donorin 'Love, Peace & Fuck' oli täällä käsittelyssä 'vähän aikaa sitten'. Eli kesällä 2010..
Aika rientää hurjaa tahtia, mutta otetaan levy uudestaan käsittelyyn, koska se on pyörinyt tässä soittimessa uudestaan ja vielä aika paljon.

Brain Donor oli englantilaisen lauluntekijä/muusikko/kirjailija Julian Copen 'voima-trio', joka toimi noin kymmenen vuoden ajan vuodesta 1999 sen toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiseen levyyn 'Wasted Fuzz Excessiveen' (2009) asti.
Copen lisäksi triossa soittivat kitaraa Doggen ja rumpuja Kevlar nimiset kaverit, joilla on kyllä oikeat nimetkin ja joista kumpikin soittaa nykyisin Jason Piercen Spiritualizedissä. Miksi Brain Donor on todennäköisesti postuumi johtuu siitä, että Julian Cope ja Doggen ovat mitä ilmeisemmin lopullisessa välirikossa. Kuten myös Cope ja levyn syntikoiden läpi filtteröinyt tuon ajan luottotyyppi Thighpaulsandra (soitti myös myöhemmin Spiritualizedissä ja Coilissa).

Love, Peace & Fuck oli trion ensimmäinen levy, joita tuli lopulta nelisen kappaletta pitkäsoittoja, pari sinkkua ja kokoelma. Yhtyeen ilmestyessä kehiin se ja sen levytetty tuotanto jakoivat ja jakavat edelleen Copen fanien mielipiteet jyrkästi. Osa pitää, osa ei todellakaan pidä. Muistan itsekin, etten ollut kymmenisen vuotta sitten ihan hirveän innostunut tästä levystä kuunnellessani sen ensimmäisen kerran läpi.
Cope on mies, joka ei ole jäänyt niin sanotusti laakereille lepäilemään, vaan tyyli ja samalla myös avustajat ovat lentäneet tien reunaan tasaisin väliajoin.
Tämä omapäinen vittumaisuus on tavallaan kunnioitettavaa, koska näinhän sitä uutta syntyy, mutta toiselta kantilta se näkyy myös Copen diskografian epätasaisuutena. Tätä ennen 90-luvulla mies oli 'kylpenyt' krautrockissa kirjoittaen ja tehden sitä ja samalla tehnyt myös levyjä, joissa hänen eittämättä taitava lauluntekijätaitonsa pääsi oikeuksiin.

Brain Donorin idea taas oli soittaa kabuki-maskit naamalla äänekästä (joskus mökän puolelle menevää) hard rockkia MC5:sen, Blue Cheerin, Montrosen ja tietysti myös Kissin(!) hengessä. Toinen vaikutin oli japanilainen 70-luvun alun jytä. Tuplakaulakitarat ja bassot ja platform-bootsit.
Homman onnistuminen jakoi mielipiteitä ja pahimmillaan Brain Donor kuulostaa keski-ikäiseltä stoner-projektilta tai terapiä-bändiltä. Sulateltavaa siis riitti ja ennen levyn ilmestymistä yhtyeen ekalta keikalta Royal Albert Hallissa osa jengistä käveli ulos salista kesken keikan. Brain Donorin 'uran' edetessä maskit putosivat naamalta ja levyttävä kokoonpano laajeni. Lopulta viimeisellä levyllä musiikkikin oli jo aika lähellä suhinaa.

Levy ilmestyi sekä cd, että vinyyliversiona, joista minulla on onni omistaa jälkimmäinen. Tuplavinyyli, jonka kiekot ovat neon-vihreän sävyisiä plus avattaviat kannet myrkynvihreitä. Kannessa ja sisäkannessa piirretyt kuvat yhtyeestä ja maskinaamasta. Levyn julkaisi Impressario niminen lafka Headheritagen (Copen yhtiö) alaisuudessa.
Tuotanto ja musiikillinen ohjaus olivat Copen käsissä, joka soittaa triossa bassoa ja laulaa. Basso soi muuten yllättävän tämäkästi. Rummuissa Kevlar ja kitaristin tontilla Doggen, jonka riffittely ja tykittely pitää levyä pinnan yläpuolella sen alusta loppuun. Ja tarvittaessa sujuu myös se maalailevampikin ote. Käytännössä biisit ovat kolmikon yhteistä käsialaa.

Levyn avaavat 'She Saw Me Coming' ja 'Get Off Your Pretty Face' vetävät juuret aika perinteisessä 'Tigh Pants' tyylisessä Stooges-kamassa. Samankaltaista junnaavaa riffiä, mutta nyt enemmän stoner-hengellä ja falsettilaululla huudatetaan puolen päättävällä liki kahdeksanminuuttisella 'Pagan Dawnilla', mikä aiheutti silloin ensimmäisellä kerralla vähän näppylöitä, mutta nyt menettelee.

Kakkospuoli täyttyy kolme/neliosaisesta 'Odin's Gift to his Mother' biisistä, jossa matkaillaan alun Kissittelyn jälkeen keskiosassa Doggenin nauhakaikukitaran siivillä hivenen esoteerisemmille vyöhykkeille. Muistuttaa Kevlarin soittamine symbaaleineen vuoden 1976 obskuuria Temple kraut-yhtyettä. Kovaa kamaa. Lopussa fuzz-wah raikaa ja Hendrixhän sieltä tulee mieleen.

Kolmospuolen avaa stoneraava 'U-Know!'. Sabbathmainen riffittely ja lyriikkana pelkkä kappaleen nimen huutaminen säkeistön loppuun. 'You Take The Credit' taas hakkaa ja nytkyttää enemmän post-punkkivaikutteisena epämusiikkina. Tai Canina? Tässäkin Doggen (tällä levyllä muuten nimellä Dogman) esittelee tajuttomia soittoskillssejään täyttäen tilaa siellä missä pitää. Muutenkin jannu vetää alkuaikojen Eddie van Halen tyyliin biisien soolot pääasiassa ilman toisen kitaran komppausta taustalla. Lopputulos on ei nyt hutiloitu, mutta aika likainen ja tuo mukaan sitä paljon puhuttua henkeä. Puolen päättävä 'Hairy Music' muistuttaa ehkä eniten sitä Copen pop-puolen ja soolotuotannon tavaraa.

Nelospuolen 'She's Gotta Have It' toimi jo silloin ensi kuulemalta ja summaa ehkä levyn kaikki puolet 20-minuuttiseen itseensä. Alun käppäriffittely vedetään sitten kymmenen minuutin jälkeen hitaaksi, ensin basson ja rumpujen jauhamaksi yhden soinnun riffiksi, johon muutaman minuutin jälkeen liittyy myös kitara mukaan. Jyrisee, kuin maanjäristys katakombien alla ja levy päättyy majasteetillisen mastodonttisesti.

Ajatuksena levyn cd-versio kuulostaa hivenen puuduttavalta, koska puolen vaihtelu katkaisee mukavasti näitä erilaisia, mutta raskaita tiloja, joita levy pitää sisällään. Yli tunti yhteen putkeen tätä?

Nyt uudelleen löydettynä tämä levy kuulostaa yllättävän kovalta, etenkin kun vertailu saman ajan muuhun Cope-kamaan on kadonnut sinne historian hämäriin. Toki tähän aikaan ja edelleenkin, oli sitten musiikin tyylilaji heviä tai suhinaa, äijän lyriikat ovat sitä samaa odinismia ynnä muuta.
Tavallaan ymmärrän ihmetystä ja syytöksiä keski-ikäisten stoner-larppauksesta (Cope kertoi inhoavansa oikeaa heviä), sillä Brain Donor ei ole puhtaasti mikään erityisen hyvä stoner- tai heviyhtye. Onneksi, sillä ehkä sen takia tätä jaksaa kuunnella?

Seremonia - Rock'n Rollin maailma 2012

Legendaarisen pelottelukasetti on ollut täällä aikaisemmin käsittelyssä. Nyt Seremonia-orkesteri tekee tekstistä pätevää stoner/doom-pastissia, joka kruunataan tällä Sami Sänpäkkilän mahtavalla videolla.

Pharaoh Overlord - Horn 2011

Kultakirjasimin painettua ja avattavaa vinyylialbumia katsoessa tulee mieleen, että juuri tätä pitäisikin saada aina 17,90 eurolla kälyisen muovikansi-cd:n sijasta.

Pharaoh Overlord on yksi Jussi Lehtisalon loputtomista projekteista ja tälläkin hetkellä käsittääkseni kokoonpano on muuttunut Lehtisalon ollessa ainoa pysyvä jäsen. Pharaoh Overlord soittaa myös vähemmän yllättäen jonkinnäköistä heviä, kuten valtaosa Lehtisalon projekteista.

Bändi ei ole mikään suurimpia suosikkejani ja levyjen tason vaihtelukin on hurjempaa, kuin Circlellä (joka tämänkin levyn kokoonpano on ilman Mika Rättöä). 'Siluurikaudella' ei niin sanotusti avautunut ollenkaan ja ensilevyn stoner putosi vain osittain. Sunn0))):n lämmittelijänä tosin pidin heidän setistään.

Olikin oikein mukavaa, että näyttävien kansien lisäksi itse sisältökin oli tällä kertaa pätevää tavaraa. Horn ei ole mikään perheen kanssa illanvieton taustalla soiva levy, vaan aika raaka ja rajukin live-nauhoitus yhtyeen Lahden keikalta 2010. Levyn avaa oma takavuosien suosikki; Spacemen 3 laina 'Revolution', jonka retardin ja junnaavan MC5/Stooges-pastissin Overlord onnistuu soittamaan ilman, että jännite loppuisi.

Levy ei ole pelkkää junnausta, mutta yllä mainitusta Stoogesista tulee mieleen bändin vuosi sitten julkaistut vuoden 1971 konserttinauhat, joissa silloin hetken kaksikitarainen detroittilaiskopla soittaa myös samanlaisia monen minuutin pituisia ja vielä aika hyviä junnaavia riffittelyjä, joihin Iggy sitten jossain vaiheessa kampesi itsensä karjumaan jotakin.

Nelibiisinen livekooste sisältää siis aika äkäistä kitarointia. Tällä kertaa kolmen kitaristin kera. Bändissä oli/on Lehtisalon ja Leppäsen rytmiryhmän lisäksi kitaroissa tutut Rautatie-ajan Circle-miehet Westerlund sekä Pekka ja Julius Jääskeläinen.

Tätä vinyylipainosta on tehty kuuleman mukaan 500 kappaletta, joten saattaa jopa olla niin, että levy jossain vaiheessa loppuu varastosta. Mikäli siis kaikki koti- ja ulkomaan Pharaoh ja Circle-fanit ostavat sen. Suosittelen.

Pink Fairies - Finland Freakout 1971 2008

Pink Fairies oli 'legendaarinen' englantilainen orkesteri, joka operoi yhdessä Ladbroke Groven-skenessä muun muassa Hawkwindin ja kumppaneiden kanssa. Itse asiassa yhtyeet keikkailivat paljonkin yhdessä ja välillä oltiin lavalla yhdistettynä Pinkwind-yhtyeenä. Skeneen kuului ilmaiskeikkoja, vallatuissa taloissa asumista, pienlehtiä ja .. no huumeiden käyttöä, vallatuissa taloissa asumista, ilmaiskeikkoja, pienlehtien tekoa ja huumeita.

Pink Fairiesin juuret olivat englantilaisessa agit-prop/räminä The (Social) Deviants-yhtyeessä, joka majaili 60-luvun lopussa San Fransiscossa. Bändi potki pois perustajansa Mick Farrenin ja otti mukaan Pretty Thingseissä soittaneen ja laulaneen rumpali Twink Alderin, joka yhdessä basisti Duncan Sandersonin, toisen rumpalin Russell Hunterin ja kanadalaislalähtöisen kitaristi Paul Rudolphin kanssa muodosti Pink Fairiesin. Yhtye majaili jonkin aikaa Friscossa matkien Grateful Deadin jammailevaa tyyliä, jonka se tajuttoman volyymin kera toi mukanaan palatessaan takaisin Englantiin vuonna 1971.

Bändi kävi muutaman vuoden kestäneen uransa aikana läpi miehistönvaihdoksia ja julkaisi kolme studiolevyä, joista yksi on hyvä, ensimmäinen kohtuullinen ja keskimmäinen kehno. Yhtye itse piti juttunaan livejameja. Omien sanojensa mukaan ne menivät joskus erittäin hyvin, joskus erittäin huonosti. Mutta tämän takia jännite säilyi keikalta toiseen.

Onkin hassu yllätys, että basisti Sandersonin mielestä bändin paras äänite on tämä neljäkymmentä vuotta sitten YLE:n arkistoon äänitetty live-esitys Turun Ruisrockista. Levy julkaistiin vuonna 2008. Festivaali järjestettiin vielä silloin Woodstockin hengessä (ja jo syksyisten säiden armoilla) elokuun lopussa. Samoilla festivaaleilla esiintyivät myös sellaiset ulkomaan ihmeet, kuin Kinks, Jeff Beck Group, Juicy Lucy, Canned Heat ja Fairport Convention, joten kyseessä lienee ollut kaikkien aikojen kattaus. Näin ainakin paperilla.

Yhtye nousee triona lavalle ja on sen verran ehtinyt tutustua kenties suomalaiseen naissukupuoleen, että tervehtivät yleisöä sanomalla 'moi'. Tämän jälkeen alkaakin rytistä niin perkeleesti. Bändi ei nimittäin tullut Turkuun asti muniin puhaltelemaan.

Yhtye tykittää avauksena free-form vedon Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsista'. Pelkkä kappaleen henkiin saaminen livenä on jo sellainen saavutus, että pelkästään tämä saa nostamaan hattua. Hunterin rummut tykittävät läpi keikan ja unohdettu kitarasankari Paul Rudolph vetelee nauhakaiun ja kierron kanssa erittäin mureaa kitarointia. Bändi käy läpi tuon ajan jamibiisinsä ja päättää keikan omaan versioonsa Venturesien 'Walk Don't Runista'.

Äänite on laadultaan rupinen kuin spurgun perse, nauha sihisee ja niin edelleen, mutta ei tässä mitään hi-fiä ole soitettukkaan. Finland Freakout on ultimaattinen metelöivän jamibändin nauhoite. Melkein täysi tunti kaahausta.

Steel Mammoth - Nuclear Barbarians (ep) / Atomic Mountain 2007

Tänä vuonna alkanut tutusmiseni Steel Mammothiin jatkaa Levyhyllyssä degeneraatiotaan. Edellinen sivistyssanaa käyttävä lause tarkoittaa käytännössä tutustumista yhtyeeseen tuotantoon käänteisessä järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan.

Miksi niputan nämä kaksi levyä ainutlaatuisesti yhteen kirjoitukseen johtuu siitä, että ensimmäinen EP sisältää vain viisi biisiä (maksoin tästä 16 euroa!), joista yksi on myös sitä seuranneella Atomic Mountainilla. Ensimmäinen pitkäsoitto taas ei kokonaisuutena ole ihan säteilymittarin läpi menevää tavaraa, vaan rupeaa toimimaan vasta levyn puolivälin 'Commando Leopardin' (!!) 11 minuuttisen feedback-rutinan ja korinan jälkeen. Mp3-aikana nämä kaksi levyä yhdistämällä saa aikaan hyvän kokonaisuuden.

Yhtyeen ilmaisu ja musisointi on kieltämättä tiivistyntyt viimeisellä Nuclear Ritual-levyllä, mutta toisaalta kahdella uusimmalla levyllä ei ole esimerkiksi 'Steel Tormentorin' tyylistä päin persettä laukaavaan hevikompin päälle laulettua falsettikertosäettä 'Steel Tormentor, torment the Steel!'

Steel Mammothin kohdalla kirjoituksissa on aina pohdittu sitä parodian ja tosissaan olemisen rajaa. Postmodernisesti ironinen hipsteri-sukupolvi saattaa saada tästä jotain sellaisia viboja. Itse selkäliput ja mulletit paikanpäällä nähneelle tässä on taas jotain kummallisen sympaattista ja lämminhenkistä menoa. Kouluvihkoon piirustettu heviunelmabändi herää eloon.
Itse musahan nojaa taas sinne jurakauden esiheviin. Raskaita, mutta vähän köpöisiä blues-pohjaisia riffejä. Liian urpoa stoneriksi, liian stoneria urpoksi.

Steel Mammoth - The Kingdom Of The Golden Hammer 2008

Steel Mammothin uusin levy 'Nuclear Ritual' oli kirjoituksen kohteena puolisen vuotta sitten. Sen kansi on ehkäpä kuvaavampi, kuin tämän edeltäjänsä, joka paljastuu nopealla vilkaisulla Ville Pirisen käsialaksi. Pirinen on myös yhtyeen vokalisti, vaikka koko porukka kätkeytyykin pseudonyymien taakse.

Musiikillisesti Steel Mammothissa on kuvastostaan huolimatta kyse enemmän southern-rockista esiheviblues-maustein (Budgie).
Vokaalit vedetään tankerolla ja tekstien tahallisesta 80-luvun lopun Games Workshopin pelinkansista huolimatta mieleen tulee vahvasti pari pohjoisen maakuntien juurevaa rokkibändiä; Jolly Jumpers ja 22-pistepirkko. Niille löytynee selityksenä jonkun pseudonyymin taakse piiloutuva Anssi Kasitonni juurevine riffeineen.

Verrattuna uudenpaan 'Nuclear Ritualiin' tämä levy tuntuu jopa tarttuvammalta. Harva bändi voi vetää tankerolla laineja tyyliin 'Heavy Metal Poser Barbarians Serving the Black Gold Tyrant' tai 'Rockin Behind the Enemy Lines' kuulostaen helvetin hienolta.

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Aikoinaan kun ostin tämän vihreän tuplavinyylin täytyy sanoa, että olin pettynyt. Levy oli siis Julian Copen sivu(tai tuossa vaiheessä pää)projekti, jossa soittivat hänen lisäkseen Doggen ja Kevin 'Kevlar' Bales. Jälkimmäinen kaksikko soitti tuohon aikaan myös Spiritualizedissa. Trio soitti tätä äänekästä rokkiaan kabukimaskit kasvoillaan.

Julian Cope oli tässä vaiheessa kääntänyt selkänsä pop ja krautpsykedelia juurilleen.
Kitaran dominoima Love, Peace & Fuck kuulostaa huonona päivänä kuunnellessa lähinnä korttelibändin kauheiden pajarien jälkeen soittamalta nakitushardrockilta. Homma on soitettu melkein suoraan sisään ja pelkältä trio-pohjalta. Sen kummempia päällekkäisäänityksiäkään ei ole, mitä nyt levyn tuottanut Thighpaulsandra on jossain vaiheessa vähän väännellyt namiskoja. Doggenin nakitukseen ja Blue Cheer / Sir Lord Baltimore tyyliseen esiheviin siis nojataan.

Jostain syystä ostin vuosi sitten saman yhtyeen (no rumpali on vaihtunut) uusimman ja Copen ja Doggenin välirikon takia todennäköisesti myös viimeisimmän levyn 'Wasted Fuzz Excessiven', josta tykkäsin kovasti. Levyn päättävä esoteerinen vuonon sumussa soiva 'Fokkinger Slag' saksofoni-riffeineen ja paatoksellisine runoineen on yksinkertaisesti helvetin hieno, joten ajattelin antaa tälle debyytille vielä uuden mahdollisuuden.

Eli takaisin levyyn; yhtyeen esitellessä itsensä vuonna 2000 Queen Elisabeth Hallissa, jengi lähti vetämään kesken keikan. Niin radikaali oli Copen suunnanvaihdos hassusta lauluntekijästä kovaäänisen rock-bändin basistilaulajaksi. Lehdet haukkuivat levyn lyttyyn, eikä jengi digannut. Tämä tosin muuttui kuulemma jo puoli vuosikymmentä sitten ja Love, Peace & Fuck nauttii nykyään jonkinnäköistä kulttisuosiota yhdysvaltain underground-metallipiireissä.
Uudelleen kuunneltuna tämä onkin itseasiassa ihan mukiinmenevää MC5/Stooges rytinää. Doggen nakittaa vielä soolot Eddie Van Halen tyyliin livenä ilman komppikitaraa, mikä toimii hyvin. Muutama biisi on jopa oikein tarttuvakin. Levyn päättävä 20 minuuttinen 'She's Gotta Have It' ja etenkin sen junnaava loppu kolisi tosin jo ensi kuulemalta.

Sleep - Sleep's Holy Mountain 1992

Sunn O))) on ollut täällä useaan kertaan hehkutuksen kohteena, joten otetaan myös doom/stoner/drone-metallin pioneeribändi Sleep kehiin.

Sleep's Holy Mountainia pidetään yleisesti yhtenä genren tärkeimmistä levyistä ja kyllä se toimii allekirjoittaneellekin. Alunperin Earache-levymerkille lähetetty demo innosti lafkan julkaisemaan levyn ihan sellaisenaan. Tämä sattuma on todennäköisesti syynä, miksi levy on kestänyt ajan hammasta ehkä paremmin, kuin leveämmällä pörinällä äänittäneet seuraaja-bändit.

Ilman Black Sabbathin mainitsemista ei taida voida kirjoittaa stoner-metallista. Sleepin debyytti ei varasta kuin BS:n ensimmäisen levyn tunnelman (ja muutaman riffin tietenkin). Mukaan voisi heittää vielä Blue Cheerin kaksi ensimmäistä räkä-psykedelia-metalli-prätkä levyä, jolloin sanallisesti saa oikean kuvan tästä levystä. Siis rupisilla saundeilla soitettua pörinää.

Hawkwind - Silver Machine 1972

1972 ajat olivat näemmä oudot. Yksinkertaisen boogien ja kirkuvan EMS-syntetisaattorin yhdistelmä meni suoraan Englannin top-10:iin. Bändi soitti jopa Wembleyn stadionilla.

Tässä esiintyvä tanssijatar ei eksoottisesta koreografiastaan huolimatta ole yhtyeen ykköstanssija eli Lady Stacia, joka esitteli maaemon reheviä muotojaan tanssiessaan yleensä alasti.

The Sword - Gods of the Earth 2008

Pitkästä aikaa uutta heavenderia.
The Sword nimisiä bändejä on maailmassa varmaan satoja. Tätä Swordia ei kannata sekoittaa saman nimiseen kanadalaiseen kasaribändiin, vaan TÄMÄ The Sword tulee Yhdysvaltojen Teksasista.

Metallican fanit ovat tutustuneet yhtyeeseen jo Guitar Player pelistä ja yhtye lämppäsi yllämainittua parillakin rundilla.
Huolimatta kornista kasariin viittaavasta falloskannesta The Sword soittaa Black Sabbathin ja Slayerin sekoitukselta kuulostavaa doom/stoner heviä. Itse musiikkilajiin bändi ei kyllä tuo mitään uutta, mutta sehän riittää, että levy jytää.

Ekasta biisistä lähtien on selvää, että levyllä piiskataan hevoset laukkaan ja taotaan miekkaa niin, että kipinät lentelevät. Genre, jota virheellisesti kutsutaan power-metalliksi pitäisi kuulostaa tältä.

Randy Holden - Fruit & Iceburgs/Between Time/Fruit & Iceburgs (Conclusion) 1970

Sunn 0))):n keikkaa odotellessa aikamatka taaksepäin. Pari biisiä Randy Holdenin (ex-Blue Cheer, Other Half ym.) klassiselta soololevyltä. Oopperatalon lava, Monoliittinen seinä Sunn:in vahvistimia ja rumpali. Äärimmäinen kitaralevy.

The Desert Sessions 9 & 10 - 2003

Aavikkosessiot ovat tai olivat Queens of the Stone Age nokkamiehen Josh Hommen (ja pääosin bändin miehistön) sivuprojekti, joissa soittokamat pistettiin aavikolle pystyyn ja annettiin palaa substanssien kera. Vierailijoina on toiminut iso joukko erilaisia muusikoita, joista tuolla kertaa tunnetuimpina PJ Harvey ja mm. Marilyn Mansonin ja Nine Inch Nails:in riveissä toiminut Twiggy Ramirez.

Olen aika pitkälti allerginen ketjulompakko-kamalle ja myös QOTSA:lle, mutta tämä Desert Session on aina kolissut. Biisimateriaali vaihtelee PJ:n laulamista aavemaisesta biiseistä 'Covered in Punk's Blood':in myllytykseen. Mistään suorasta haahuilusta ei ole muutenkaan kyse, vaan homma perustuu 'oikeisiin' biiseihin. Ehkä neljätoista biisiä on vähän liikaa, mutta vain vähän.

RIP Dickie Peterson 1946-2009

Pentagram - First Daze Here 2001

Pentagram oli amerikan ensimmäisiä doom-heavy-yhtyeitä. Bändi aloitti 70-luvun alussa ja First Daze Here on kokoelma äänityksiä ja demoja tuolta ajalta (1972-76). Yhtye julkaisi ensimmäisen oikean levynsä vasta 80-luvun taitteessa. Ja melkein kokonaan eri kokoonpanolla - tosin edelleen Bobby Liebling johdolla. Epäonninen levytysura on synnyttänyt joukon urbaanilegendoja; yhden mukaan itse Gene Simmons tykästyi bändiin ja olisi halunnut erään kappaleen Kissille. Bändin kieltäydyttyä hän vaikutti levytyssopimuksen hylkäämiseen. Tämä on kuitenkin puppua ja todetaan kokoelman jatko-osan First Daze Here Too levyn sisäpusseissa. (Kiss kyllä kävi tsekkaamassa bändin).

Laahaavaa ja uhkaavaa Black Sabbath soi vahvasti, mutta Pentagram oli juonut homman selkäydinpirtelöä ja teki homman jopa esikuvaansa paremmin. Stönerin Döömin tultua.. muotiin, sai Bobby Liebling piireiltä viimein tunnustusta tähän päivään asti jatkuneesta työstään. Kuulin muutaman vuoden takaista levyä, eikä se kalvennut yhtään nykyisten yrittäjien rinnalla.

Jex Thoth - S/T 2008

En ole hirveästi kallellaan doom-metalliin, mutta tämä Jex Thoth kolahtaa. Hevissähän on hirveän tärkeää erotella genret kaupunginosaa myöten (etelä-Göteborg-deathmetal), joten tämäkin on muistaakseni tägätty 'doom-rockiksi'. Jex Thoth on kuitenkin Californiasta, tarkemmin San Franciscosta.

Stoneria kohti nojataan, mutta bändin erottaa ketjulompakko-kamasta laulajatar Jex Thoth. Naisvokalisti, etenkin hyvä sellainen on varmasti harvinaisuus tässä genressä. Bändi oli nimittäin vielä edellisellä EP:llä nimeltään 'Totem', mutta muutti sen metsäpapitar-laulajatterensa mukaan.
Mikäs siinä, koska niin paljon nojataan hänen äänensä karismaan. Eikä taustoissakaan mitään vikaa ole. Randy Holdenin Population II ja laahaava 70-luvun Black Sabbathan tässä soivat, muttei se häiritse. Kitarat murisevat ja rytmi laahaa tyylinmukaisesti.

Randy Holden - Population II 1969

Maailman tuntemattomin 'kitarajumala' soitteli Friscon bändeissä, joista kuuluisin pesti oli vuosi Blue Cheerissä. Bändin puolihuonon New!Improved! levyn jälkeen hän lähti vetämään ja levytti soololevyn Chris Lockheedin (ex-Kak) kanssa. Holdenilla oli sponsorina Sunn- vahvistinmerkki, jolta saatiin 16 kappaletta 200watin kaappeja. Rummut ja kaapit oopperatalon lavalle ja levy purkkiin.








Levyllä soittaa siis kitara/rumpu-duo, joskin vähän päällekkäisäänityksiä on tehty. Jumalauta mikä kitarasaundi! Bassot soitetaan osittain kaappirivin feedbackillä Lockheedin takoessa takana kannuja. Kitara valittaa jonkinlaisessa neandertaalisessa hevissä. Stoneriksikin tätä voisi kutsua. Etenkin päätösbiisissä 'Keeper of My Flame', jonka lopussa nopeus vielä pudotetaan laahaamaan. Kosmista.

Eipä tästä sitten enempää tullut; Holdenin vahvistimet varastettiin ja levy-yhtiö hyllytti levyn. Holden vetäytyi musiikista.