Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

Amy Winehouse - Back to Black 2006

Aloitetaan kevään ensimmäinen kuukausi myös yli kymmenen vuoden takaisella levyllä ja ilmiöllä.

Lontoolainen (ja kinnostavasti myös lontoonjuutalainen) Amy Winehouse levytti uransa aikana ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, joista ensimmäisen 'Frank'in jälkeen ehti kulua kolmatta vuotta, ennenkuin tämä toinen ja viimeiseksi jäänyt 'Back to Black' saatiin ulos. Debyytti oli jazz-vaikutteinen, mutta seuraajalle mukaan tuli enemmän 50-60-lukujen tyttöbändien henkeä, jota Winehousen oma olemuskin heijasteli.

Levyä äänitettiin New Yorkissa pitkän kaavan mukaan ja tuottajakrediitit jaettiin aika tasan Mark Ronsonin (myös lontoon juutalainen, jos se johonkin liittyy) ja new-yorkilaisen Salaam Remin kesken. Albumin kaikki kappaleet ovat ainakin osittain Winehousen itsensä kirjoittamia ja levyn taustabändiksi hän hankki paikallisen Dap-Kings yhtyeen, joka oli ja on nykiläisen Sharon Jonesin taustaorkesteri.

Back to Blackilla osui kaikki kohdilleen. Sen lisäksi, että Winehousen kirjoittamat kappaleet ovat koukukkaita ja samalla muistettavia (tai siis mukana laulettavia) artisti kuulostaa Artistilta isolla Aa:lla. Ihan heitosta lähtenyt 'Rehab' on varmaan tyylilajin parhaita kappaleita, toki kuorrutettuna kylmäävällä twistillä Winehousen omasta elämästä. Tuotanto sijoitti levyn lokeroon, josta ammensi tuohon aikaan moni muukin. Tavallaan hyvin pelkistetyn retro äänikuva tuo korviin sellaisen 50-60-luvun, joka on hyvin romantisoitu, mutta soi samaan aikaan pelkistetyn nykyaikaisesti ja pystyy täyttämään illan tanssilattiat. Arkkitehtuurissa funktionalismi oli alunperin periaatteiltaan hyvää tarkoittava, vilpitön ja puhdas, mutta bitumiittiseinäiset 70-luvun aravalaatikot sen synkkä varjopuoli. Winehousen levyn tapauksessa sama tapahtui sitten kaiken maailman Baseballsien kanssa, jotka hyppäsivät pöydälle täyttämään tilan.

Artistin omistautumisesta antaa hyvän kuvan se, että sessioiden jälkeen hän soitatti siitä poltettua CD:tä autostereoissa kuullakseen miltä veto ja musa kuulostaa niillä laitteilla, joilla musiikkia tullaan kuuntelemaan. Lauluotoissa hän pyrki täydellisyyteen, mikä levyn 34 minuutin pituudella pitääkin paikkaansa. Tähän tietty se sama disclaimeri kuin Janis Joplinilla; kaikki rähinät ja kähinät on tarkkaan harkittu, sijoitettu ja suoritettu. Levyn instrumentaatio on myös tarkoin harkittu jättäen tilaa niin Amyn äänelle, rytmille kuin toisilleen ja kuuntelija täyttää itse ne aukot, joita luulee siinä kuuluvan. Näin siitä hommasta tulee kestävämpää.

Tässä kohtaa on sanottava, että levyn ilmestyessä ja ilmiön Amy Winehouse kohdalla itse ajattelin musiikin olevan muille kuin itselleni suunnattua Adelen yms. samoille apajille tulleiden kanssa. Eikä tilannetta auttanut kotimainen musiikki- ja muu lehdistö, joka referoi brittien keltaisen lehdistön jatkuvalla syötöllä ilmestyneitä lööppejä. Tunnustan, että artisti meni Peter Dohertyn ohella (jonka musaa en ole muuten kuullut nuottiakaan...) sinne Englannin Matti Nykäsiin tai Samuli Edelmaneihin.

Tähän verraten näin yli kymmenen vuoden jälkeen on oikeastaan hämmentävää, kuinka laadukkaan (mutta myös lyhyen) albumin kohdalla sille osui tajuton kaupallinen menestys.

Siinä, missä edellisen kirjoituksen MGMT pääsi kulttibänditason huimaan maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin, Amy Winehouse siirtyi kakkoslevyllä suoraan Madonna-luokkaan. Tänä päivänä Back to Blackkia on myyty fyysisesti huimat yli 12 miljoonaa kappaletta, joista yksin Briteissä miltei 4 000 000. Winehouse oli levyä seuraavana vuotena artisti, joka kutsuttiin lavalle esimerkiksi Rolling Stonesien keikalla. Back to Black kahmi Grammy palkintoja joka sarjassa, mutta gaalassa voisi Jyräys Hämäläisen tyyliin sanoa näkyneen varoitusmerkit. Winehouse pokkasi viisi pokaalia ja esiintyi gaalassa satelliittiyhteyden kautta Lontoosta, mutta syy taisi olla voimassaoleva maahantulokielto Yhdysvaltain maaperälle.
Winehousen olemus oli usein päihtynyt, tästä eteenpäin keikoilla jopa niin päihtynyt, että hän mokaili niitä. Artisti oli jo aiemmin ollut moniongelmainen; Lontoon diiva, joka puhui pahoja suustaan, kärsi syömishäiriöistä, perfektioinismista, itsetuhoinen ja oli ongelmissa kaikkien huumeiden kanssa, joita vain käsiinsä sai. Ennen kuolemaansa hän oli päässyt tosin eroon heroiniista, mutta henki lähti 27-vuotiaana alkoholin yliannostuksella. Postuumisti hänelle myönnettiin palkinto levystä, joka on ja jäänee 2000-luvun eniten Briteissä myyneeksi fyysiseksi äänitteeksi.

Ernie Hawks & The Soul Investigators - Scorpio Man 2018

Musiikin kulutuksen siirtyessä pääosin sähköiseen muotoon, suoratoistopalveluihin jne. tulee klassinen "levynkansi" katoamaan tai ainakin muuttamaan muotoaan johonkin toiseen suuntaan. Mielikuvillahan siinäkin markkinoidaan, mutta luotetaan staattisen kuvan voimaan. Scorpio Manin kansi kertookin aika tarkkaan levyjä pläräilleelle ja kuunnelleelle mitä sen sisällä saattaa olla.

Ernie Hawksin 'Scorpio Man' pyörähti viime vuoden puolella parikin kertaa silmään, mutta itse levyä ei tullut tsekattua. Ja suurin syy miksi tämä tuli noukittua kirjaston uutuus-cd hyllystä on juuri levyn perinteitä kunnioittava tyylikäs kansikuva, joka houkuttelee, mutta asettaa myös kysymyksen, että mitäs mitäs?

Mikään pohjoisen intiaani Ernie Hawks ei kuvasta huolimatta ole, vaan salanimen takana on Erno Haukkala. Hän on pitkänlinjan puhaltaja, jonka olen itsekin nähnyt lavalla ainakin Paukkumaissin riveissä. Muita Haukkalan yhteyksiä ja yhtyeitä on levyllä säestävä pitkään toiminut Soul Investigators, Asan Jätkäjätkät. Soul Captain Band, Astro Can Caravan jne. Eli lähes kaikki ykkösrivin puhaltimia soittaneet orkesterit. Pääinstrumenttina on pasuuna, mutta soittaa myös tuubaa sekä tällä levyllä sooloinstrumenttina poikkihuilua.

Scorpio Manilla kappaleet on laitettu Haukkalan ja taustayhtyeen nimiin. Kappaleita on kahdeksan ja tyylilaji on 60-70-luvun taitteen psykedeelinen funk, joka on tuttu aikakautensa elokuvien ääniraidoilta ja takaa-ajokohtauksista. Musiikkimedioissa kyseltiin Haukkalan sooloinstrumentista ja sitä pidettiin "erikoisena" mustaan rytmimusiikkiin, mutta onhan poikkihuilu herranen aika soinut aikaisemminkin funk-musiikissa ja jopa kotoinen Loiron 4+20 pitää sisällään Veskun huiluilua soulahtavan jazzin päälle. Haukkalan alter ego Hawks nauttii myös siitä, että huilu ei ole hänen pääinstrumenttinsa ja samalla hän pystyy olla sen kanssa "vapaampi". Haukkala puhkuukin sielukkaasti, käyttää pedaaleja äänen muokkaukseen ja kävelee perinteisesti tällaisessa musiikissa usein kitaralle varatulle alueelle. Soul Investigators soittaa rouheasti ja levyn tuotanto on mallikasta; jouduin edellisen levyn jäljiltä laskemaan auton cd-soittimen volaa, koska musa tuli hyvin kovaa, puhtaasti ja bassovoittoisesti. Jo ekassa biisissä makeasti pörisevä kitara kertoo mitä korvakarkkia on tulossa.

Tunnustuksena on sanottava, että tällainen instrumentaali-funk on omassa kaveripiirissä ollut monella muulla lähempänä sydäntä kuin esim. itselläni joten levyn alussa olo oli tätä kautta vähän skeptinen. Tyylilajin suurin sudenkuoppa on omissa korvissani aika yksinkertainen; riffi ja juttu kun lähtee, niin se on usein hyvin tykki ja homma toimii, mutta biiseihin sävelletyt pakolliset "kertsit" tai vaihdot (että saadaan sama riffi taas sen jälkeen toimimaan) latistavat usein koko biisin. Scorpio Manin alussa tämä on kierretty hyvin tuomalla pääriffille harmoniateemoja, jotka tuovat sitä vaihtelua ajamatta lumeen jumiin tai metsään. Joka tapauksessa hikistä ja ärhäkkää funkkia, joka menee perinne- ja tyylitietoisuudessaan tyylilajin klassikoihin tässä maassa.

Levy ei ole pitkä ja tyylillinen "yhdenmukaisuus" aiheuttavat kuitenkin sen, että tämä pyörähtää aika nopeasti läpi ja en nyt sano, että toistaa itseään (mikä jossain saksalaisessa musiikissa katsotaan meriitiksi..), mutta aiheuttaa ettei tätä nyt yli viikkoa voi kuunnella putkeen. Levystä on käsittääkseni vinskaversiokin + sinkku, joten DJ:t ovat varmaan hamstranneet omansa, koska funk-diskoonhan nämä sopivat kuin... sinne tehtyinä.

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.

The Band - Music From Big Pink 1968

Music From Big Pink heiluu yleensä kaikissa alan lehdissä ynnä muissa "tärkeimpien albumeiden" tai 60-luvun parhaiden levyjen joukossa. Se on nauttinut ilmestymisestään lähtien suurta suosiota erityisesti muusikkojen keskuudessa, jotka yleensä ylistävät sitä kilvan. Eric Clapton omien sanojensa mukaan muutti täysin musiikkinsa ja soittonsa suuntaa kuultuaan levyn ja soittihan kotoinen Wigwamikin The Bandin biisejä keikoillaan. Tai oikeastaan bändi kuulosti The Bandilta.

Henkilökohtaisesti en ole aikaisemmin päässyt oikein sisään yhtyeeseen tai tähän levyyn, vaikka tämän cd-reissue on löytynyt ainakin kymmenen vuotta hyllystä. Ajattelin taas testata oman muusikkouden ja keski-ikäisyyden tason antamalla tälle uuden mahdollisuuden ja hyvinhän siinä kävi.

Levy oli kanttaan myöten jonkinlainen antiteesi aikansa psykedeliaa ja jamirokkia vastaan, jotka perustuivat kovaan volyymiin ja instrumenttitaituruuden esittelyyn. Kannesta on vastuussa itse Bob Dylan, jonka omassa Self Potrait-levyssä on herran vastaavan tyylistä maalaustaidetta. Kaikki tietävät, ettei Dylanin ja Bandin yhteiset asiat olleet tässä: orkesteri oli 1966 hänen taustabändinään ja levylle nimensä antaneessa Woodstockissa sijainneessa Big Pink-kommuunitalon kellarissa äänitettiin heidän yhteiset The Basement Tapesit, jotka julkaistiin 1975. Tämä levy tehtiin nimestään huolimatta kuitenkin studioissa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Dylan on myös osittain tai täysin vastuussa kolmesta levyllä olevasta biisistä.

Elikkäs se ajastaan poikkeava ja uraa uurtava linjaus The Bandin levyllä on, että se oli eräänlainen paluu perusasioihin. Ei ihmeellisiä kokeiluja, pitkitettyjä sooloja tai temppuilua, vaan hyvin tehtyjä yksinkertaisia biisejä. Eräällä tavalla roots-rockkia, mutta ei sitten kuitenkaan.
Levyn ja yhtyeen biisit nimittäin sulattelevat sisälleen aikamoisen määrän tuon ajan musavaikutteita: rokkia, folkkia, kantria sekä myös soulia. Soitto on rouheaa, mutta myös selvästi taitavaa, kuten paljon käytetyt stemmat. Yhtyeen neljä eri jäsentä laulaa päävokaaleja, mutta homma pysyy silti kasassa. Jokainen on omanlaisensa, mutta samanlainen. Ehkä jotain kokeilevaakin levyllä on Garth Hudsonin kosketinten ja syntikoiden muodossa. Brittiläinen The Charlatans luotti hänen maukkaaseen kosketintyyliinsä kopioiden sen soundit vuoden 1995 roots-henkiselle levylleen.

Levy ei ollut mikään järjettömän suuri kaupallinen menestys, vaikka myi ihan kohtuullisesti. Siltä irrotettu The Weight oli pikkuhitti Yhdysvaltain lisäksi bändin alkuperäisessä kotimaassaan Kanadassa ja Englannissa, mutta seuraavan vuoden Woodstockin keikka ja biisin mukana olo Easy Rider elokuvassa nostivat yhtyeen seuraavalla levyllä kaupalliseen ykkössarjaan.

Ike & Tina Turner - Nutbush City Limits 1973

Tina Turnerin osittain omaelämänkerrallisen biisin mukaan nimetty Nutbush City Limits jäi pariskunta Ike & Tina Turnerin viimeisiksi levytyksiksi yhdessä. Kappale julkaistiin sinkkuna ja se pärjäsi R&B/Soul-listalla kohtuullisesti, mutta ei erinomaisuudestaan huolimatta ollut valtavirtahitti.
Itse asiassa kaksikon musiikki ei pariskunnan korkeasta musiikillisesta profiilista huolimatta hätyytellyt listojen kärkipäätä lukuunottamatta paria vuotta aiempaa Top10-luentaa kappaleesta 'Proud Mary'.

Tämä levy kertoo myös omalla tavallaan miksi: samaan aikaan Marvin Gaye ja monet muut julkaisivat tiedostavia valtavirtaan astuneita albumeja ja I & T:n (tai siis Iken) levykokonaisuuksia voi kutsua exploitaatioiksi. Ike poseerasi kansissa mustien panttereiden asussa, levyiltä löytyi muutama nyrkin kova funk-vetäisy, mutta kokonaisuudet olivat hajanaisia, eivätkä soittajat tahtoneet pysyä bändeissä. Syyt tähän löytyivät todennäköisesti Iken hankalasta luonteesta ja narkomaniasta.

Nutbush City Limits ei ole läpeensä huono levy. Tai oikeastaan ollenkaan, mutta silti enemmän kasa irtobiisejä, jotka on kyllä soitettu ärhäkän funkisti ja mukana on mausteena aikansa uutuutta; syntetisaattoria. Nimibiisistä liikkuu edelleen huhuja, että sillä soittaisi samaan aikaan Los Angelesissa asunut Marc Bolan, mutta lähteestä riippuen tämä joko luetaan todeksi, tai huhuksi. Joka tapauksessa biisi rokkaa t-reximäisesti ja on yksi Tinan uran parhaita biisejä. Levyllä pyöritään funkista souliin ja gospeliin ja Tinan laulu pitää kaikkea pinnan yläpuolella. Kuvaavaa on kuitenkin, että levylle on tehty uusi versio pariskunnan (tai no Tinan) kuuden vuoden takaisesta mestarillisesta luennasta 'River Deep, Mountain High', joka on todella väsynyt.

Rehellisyyden nimissä Ike Turnerhan on luettava samoihin rockin pioneereihin Chuck Berryn, Little Richardin ja Bo Diddleyn kanssa. Ihan ajallisestikin (aloitti levyttämisen jo 50-luvun puolella). Hän oli vastuussa myös populaarimusiikin historian ensimmäisestä levytetystä särökitarasta (Rocket 88). Mutta näiden knoppitietojen rinnalla voi miettiä miten hyvin yllämainitut kolme artistia olivat virran ja ajan hermolla vuonna 1973. Ei mikään läpihuono levy.

Jesus Christ Superstar - Andrew Lloyd Webber & Tim Rice 1970

70-luvun taitteessa 'Rock Ooppera' eli suuruuden aikaansa, jolloin sellaisia putkahti sekä tuotantotiimien, että yksittäisten bändien tekeminä. Ajatus ja muoto saivat sytykettä musiikkia mullistaneesta albumimuodon yleistymisestä ja hommaa jatkettiin lavan puolella pitkittäen teoksia parinkin tunnin mittaisiksi. Asiaan kuului tietysti mahtipontisuus ja valtavan kokoiset aihealueet, eikä rock-oopperan ja teema-albumin väillä ole välttämättä suuria eroja. Kummassakin genressä on mukana myös todella älyttömiä tekeleitä, mutta Jesus Christ Superstar on varmasti yksi onnistuneimpia, olen jostain syystä silti vältellyt sitä tähän astiseen elämääni.

Teoksen musiikista vastasi Andrew Lloyd Webber, joka iski myöhemminkin lukuisan kerran niin sanotusti kultasuoneen. Tekstit teki Tim Rice. Levyn tapahtumat ja laulut perustuvat Jeesuksen viimeiseen viikkoon ja saapumiseen Jerusalemiin ja pohjatuivat evankeliumien yhdistettyihin tarinoihin ja amerikkalaisen aikansa katolisjulkkiksen ja radioevankelista Fulton J. Sheenin Jeesusta valottavan best-selleriin 'Life of Christ'. Tarinaa on vielä viihteistetty/dramatisoitu levyn Jeesus, Juudas ja Maria Magdalenan draamalla. Levyä edelsi vuoden 1969 single-julkaisu 'Superstar', josta ei yksinään kovin suurta hittiä kuitenkaan tullut. Sama biisi löytyy kyllä levyltäkin.

Levy äänitettiin luonnollisesti Lontoossa ja siinä on mielenkiintoisia laulajia; Jeesuksen roolin vetää Ian Gillan, joka oli edellisvuonna levyttänyt ensimmäisen Purple-levytyksensä sinfoniaorkesterin kanssa ja Tim Rice oli vaikuttunut tätä seuranneesta 'Child in Time'-biisistä. Tietojen mukaan hän veti oman osuutensa tälle levylle kolmessa tunnissa ja yllättäen 'makoisamman' Juudaksen roolin vetänyt Murray Head loistaa levyllä paremmin. Saman miehen moni muistanee Abba-miesten 'Chess' musikaalista ja sille laulamastaan hitistä 'One Night in Bankok'. Tulkintaa siis lauluraidoilla piisaa, muidenkin kuin tämän kaksikon toimesta. Biisien taustat vaihtuvat musikaalihengen, gospelin, hengellisen musiikin, soulin ja ihan silkan 70-luvun taitteen progen välillä. Toteutus on sopivan raaka ja kuoroja piisaa myös paljon. Kappaleet ovat iskeviä, mutta eivät ehkä niin puhkisoitettuja, kuin ne pari samaan 'hippimusikaali'lokeroon iskeneellä 'Hair'illa. Välillä mieleen hiipii kaikessa raakuudessaan Peter Hammill ja Van Der Graaf Generatorin rintanapit lennättävä paisuttelu.

Alkuperäinen levy (joka minultakin löytyy) julkaistiin tupla-albumilootana, jossa mukana on tyylikäs bookletti. Huolimatta BBC:n sille laittamasta (tai sen takia) pannasta levy lähti myymään todella hyvin ja oli muutaman kuukauden päästä Yhdysvalloissakin listan kärjessä. Ja siitä syntyi sitten toinen tarina, kun levyn menestyksen innoittamana sitä ryhdyttiin siirtämään Broadway-musikaaliksi. Musikaalin porukka julkaisi levystä oman ihan hyvän live-versionsa ja kolme vuotta myöhemmin siitä tehtiin vielä elokuva, jonka soundtrack luonnollisesti myös julkaistiin levynä.

Nikka Costa - Like a Feather 2001

Nikka Costa tämän biisin videoineen on jäänyt kummittelemaan takaraivoon 2000-luvun alusta lähtien. Video oli tyylikäs, kappale tuon ajan uusio-Princeilyä (jota harrasti myös Beck 'Midnite Vultures' levyllä). Itse asiassa videon alun mikkiliikkeet ovat suoraan Prinssin varastosta. Eikä kappalekaan ollut umpihuono.

Jotain tästä ehkä puuttuu. Ehkä osa selittyy, että Costa kiersi näihin aikoihn Lenny Kravitzin kanssa? Kaikesta sielukkuudestaan huolimatta vähän puserrettua ja teennäistä, vaikka palikat noin muuten kunnossa.

Knoppitietoa: Vuonna 1972 syntynyt Nikka Costa oli jonkinlainen tenavatähti 80-luvun alussa ja hänen isänsä oli elokuva- ja viihdemusiikin mies Don Costa, joka oli tunnettu muun muassa yhteistyöstään Frank Sinatran kanssa ja hitti-instrumentaaliversiosta kappaleesta 'Ei koskaan sunnuntaisin'.

The Isley Brothers - Ohio/Machine Gun 1971

Viimeisimmässä Mojo-lehdessä on pääjuttuna CSN&Y superyhtyeen neljäkymmentä vuotta sitten tehty 31 stadionin kokaiinipöllyinen jättikiertue, jossa herkimpien kappaleiden tempojen kanssa oli ongelmia, kun vauhti oli kova. Neil Young kiukutteli, tuli ja meni koko 'superyhtyeen' toiminnan ajan, mutta vaikka hän käytännössä hajotti yksikön, niin hänen 'jokerikortti' panostaan pidetään tärkeänä elementtinä. Kentin yliopiston verilöyly 1970 sai Youngin reagoimaan nopeasti ja edellisenä yönä sävelletty kappale levytettiin sinkulle heti seuraavana päivänä. Ohio on vedetty suoraan, laskelmoimatta ja tunteella purkkiin ja pääosaan nousee tietysti kappaleen laulaja David Crosby joka rupesi itkemään lauluottonsa jälkeen. Sama ylimaallinen sielukkuus koskee myös Jimin 'Band of Gypsies' levyn funkkia livenä sisään vedettyä 'Machine Gunia'.

Joskus pelottomuus kannattaa ja jo 50-luvulla doo-wob bändinä perustettu, mutta soulin kautta kivenkovaksi funk-bändiksi ajautunut Isley Brothers mätkäisi kummatkin biisit yhteen ja levytti ne 'Givin' It Back' levylle. Teoksen aloittava Ohio luetaan sielukkaana versiona, kitarasoolo seurailee Young/Stillsin makeaa käppätyyliä. Biisipotpuri on selkeästi muokkautunut bändin keikoilla. Keskellä vähän rauhoitutaan ja lähdetään kasvattamaan Machine Gunia. A Bullet fly, children run, mothers screaming ja samaan aikaan puheääni taustalta nousee pyytämään äideiltä anteeksi, että heidän poikansa eivät tiedä mitä tekevät. Kitara nakuttaa Jimin konekiväärikomppia ja bändi vetää kappaleen alkuperäisen funkin vielä astetta pidemmälle. Kitarat sooloilevat rohkeasti - pitää huomioida, että Jimi itse oli kappaleen levytyksen aikana ollut mullan alla vasta vuoden päivät. Lopussa vokaalit palaavat vielä Ohion kertosäkeeseen.

Vaikka Isley Brothers siivosi hivenen Ohion sanoitusta (kappaleessa on alunperin suora viittaus Richard Nixoniin ja huhujen mukaan itse presidentti järjesti sille soittokieltoja - mikä ei estänyt silti biisiä nousemaan listasijalle 14.) se ei poista tämän cover-potpurin voimaa. Jos toisten biisejä soittelee, niin näinän se juuri pitäisi tehdä.

Tina Turner - Private Dancer 1984

Koska täällä on pitkän aikaa vietetty kaiken maailman marginaalisten EP:itten ja kasettijulkaisudemojen parissa, kynnetty syvällä punkissa ja poikettu korkeintaan jossain muodottomassa suhinassa, on aika tehdä perinteinen peliliike siirtymällä äärimmäisen tunnettuun ja kaupalliseen musiikkiin.

Tina Turner on toki pyörähtänyt Levyhyllyssä aiemminkin (ainakin pari kertaa), mutta toisenlaisissa merkeissä ja toisenlaisessa musassa. Tina yhdessä miehensä Iken kanssa teki musiikkia 50-luvulta 70-luvun lopun avioeroon, jonka aikana syntyi aika monta hittiä, monta helvetin kovaa cover-versiota ja muutama Tinan (vaikkakin Ike nappasi feimit) itsensä kirjoittama tajuttoman kova biisi, kuten vaikkapa 'Nutbush City Limits' tai eeppinen 'River Deep, Mountain High'.

Pariskunnan yhteiselo ei tunnetusti ollut millään hirveän terveellä pohjalla Iken ollessa tiettävästi tyrannimainen, väkivaltainen ja mustasukkainen narkkari. Avioliiton loputtua väsynyt Turner luopui oikeuksistaan tekemäänsä materiaaliin vastavuorona taiteilijanimen säilyttämiseen Tina Turnerina. Sooloura lähti kuitenkin todella väsyneesti käyntiin, jos ollenkaan. Private Dancer oli jo yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen Turnerin viides sooloalbumi, mutta jostain ihmeellisestä ajoituksesta ja syystä johtuen nosti eilisen tähteen maineeseen juuttuneen Turnerin yhdeksi 80-luvun puolivälin suurimmista ilmiöistä ja tähdistä.

Yksi syy tähän saattoi olla Turnerin sveitsiläinen elinkumppani/manageri ja vuosi sitten viimein myös aviomies Erwin Bach, joka tunki artistin oikeisiin paikkoihin ja loi 'ikinuoren rautamummon' hahmon. Pitää muistaa, että vuonna 1984 rock-musiikki eli aikaa, jossa vasta sen ensimmäinen sukupolvi vanheni ja joutui kamppailemaan uskottavuuden kanssa. Toki ihan ensimmäinen fiftarisukupolvi oli joutunut tilanteeseen jo aiemmin, mutta tuloksena olikin turvonneita Elviksia tai kasvokiristettyjä Pikku Richuja tai Richardsin Cliffejä. Eikä pidä unohtaa myöskään, että usein kauneudellaan ja viehättävyydellään pelaavat naisartistit joutuvat vielä ihan eri korttien ja pelin varaan kun kilsoja alkaa tulla naamaan ja mittariin.

Private Dancer on levynä ja äänilähteenä kiistatta albumikokonaisuus, muttei tietenkään sellaiseen 70-luvun albumikokonaisuushenkeen, jossa haastettiin kuuntelija ja kerrottiin ehkä tarina tai jotain muuta hämärää. Se on sliipattu 80-luvun albumi, jossa ei sinänsä ole mitään häiritsevää (jollei niiksi lue nykyisin jo kirkonkirouksesta poistuneita kasarisoundeja), vaan kaikki ovat tasapainoisesti tehtyä, tuotettua ja valittua musiikkia ja ääntä. Tavallaan menevää, mutta vahvasti keskitempoista ja aikansa perkussioihin nojaavaa musiikkia. Vähän samanlaisen tempunhan teki edellisenä vuonna David Bowie, jonka 'Let's Dance' nosti artistin 70-luvun kulttisarjan ykkösluokasta stadioneiden täyttäjäksi. Toki kyseinen levy pelittää kaikilla mittareilla ja jopa haastaa vähän kuulijaakin. Eikä sillä ole kuin yksi cover-versio toisten biiseistä. Tai no miten sen haluaa laskea.

Sinänsä on mielenkiintoista miksi Private Dancer kuulostaa kokonaisuudelta, koska levyllä on mukana erinäinen liuta tuottajia, biisit ovat osittain toisten hänelle tekemiä, osittain kasariversioita takavuosien suurista hiteistä joista kolme- neljä on vielä helvetin tunnettujen biisien covereita. Näistä viimeisessä heilautettiin varmaan kunnianosoitus Tinan menneisyydelle, jossa Ike/Tina-kaksikko bändeineen teki luentoja aikamoisistakin klassikkobiiseistä onnistuen usein sellaisessa harvinaisuudessa, että niissä saattoi olla alkuperäistä kovempi meno.

Tuottajina levyllä on mukana muun muassa Heaven 17 synabändin kaksikko Martyn Ware ja Ian Marsh, 80-luvun supertuottaja Terry Britten (Cliff Richard, Michael Jackson ja seuraavan vuoden Mad Max elokuvahitti 'We Don't Need a Another Hero') ja niin edelleen. Levyn nimibiisi on Dire Straits-miehen Mark Knopflerin käsialaa. Ajan hengestä kertoo, että esimerkiksi torvi- tai jousisektioita on levyltä turha etsiä. Ne soitetaan aikansa syntetisaatoreilla. Bowien Let's Dancesta oli napattu mukaan idea vierailevasta kitaravirtuoosista, jota tällä levyllä tosin kuultiin vain nimibiisissä ja Jeff Beckin kasarimuodossa.

Mikä puhaltaa levyn sinänsä ihan asianmukaisiin, mutta sliipattuihin biiseihin eloa on tietysti Turnerin ääni, joka ei tuolloinkaan vanhetessaan ollut huonontunut. Uran aikaisempi etelä-soulin raakuus korvattiin sliipatumalla kamalla, mutta Tinan raspinen ja elämää nähnyt ääni yhdessä taas musiikillisen puunatun taustan kanssa muodosti yhdessä kontrastin, tai kahden elementin törmäämisen, joka toi levyyn eloa ja liikettä. Tämä on asia, mikä erottaa Tinan kasarikaman ja mikä aika monen muun yrittäjän kohdalla jäi uupumaan puuteroidulla kahdeksankymmentäluvulla.

Kaikki ei levyllä osu aivan kohdilleen. Esimerkiksi versio Beatlesien 'Helpistä' ei lähde, mutta oli mukana varmasti niin sanottuna varmana nakkina. Toisaalta Tinan luenta Bowien dystooppisesta (ja ilmestymisvuonna toden totta ainakin kalenterillisesti ajankohtaisesta) '1984'-biisistä kylmine kasarisoundeineen toimii vielä parempana vieraannuttamisefektinä, kuin biisin alkuperäisversio. Luenta Al Greenin 'Let's Stay Togetherista' on vähemmän yllättävästi myös sliipattu, mutta sopi varmasti esimerkiksi salkunhoitajan tai pörssimeklarin illan hempeiden hetkien taustamusaksi - tai stereojärjestelmän ominaisuuksien testaamiseen. Eikä perkussioversoinen versio vuoden 1974 hitistä 'I Can't Stand the Rainista' ole lainkaan hullumpi kasarisyna-brasseineen. Levylle tehdyt uudet biisit ovat hyvin tehtyjä, tarttuvia ja täynnä pieniä koukkuja, joita tälläinen kama parhaimmillaan sisältää.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

P.M. Dawn - Of the Heart, of the Soul and of the Cross: The Utopian Experience 1991

Harva asia vanhenee niin kovasti, kuin niin sanottu ajanmukainen musiikki. Ja siinä etenkin biitit ja niiden soundit. Ainakin hetkeksi.

Lähivuosina on tullut uudelleenkuunneltua montaa 90-luvun suosikkia. The Orbin parhaimmaksi levytykseksi omiin korviin jäi 'Live 93'. Siitä syystä, ettei muita levyjä pilaavat vanhanaikaiset biitit ole pääosassa. Soul II Soulin ja muiden aikansa klubijyrien soitettu/sämplätty 'aidonkuuloinen' rumpubiitti ei tietysti ole pahimmasta päästä, mutta yhtään tahtia 'madchesterin' James Brown komppia en halua enää kuulla. Ikinä.

P.M. Dawn kuului näihin Soul II Soulin ja vastaavankaltaisiin klubiystävällisiin hip hop/r&b orkestereihin. De La Soul on tietysti ollut myös suuri vaikuttaja miltei jokaiselle näistä hempeistä ja taiteellisista hoppareista, jotka pysyttelivät myös lähellä mustia soul-juuriaan.

Yhtye oli New Jerseyläisen veljeskaksikon duo, tai on sitä vieläkin koska suosion hiipumisesta huolimatta ei ole missään vaiheessa lopettanut. Tosin toinen veljeksistä on lähtenyt omille teilleen. Veljesten Attrell ja Jarred Cortesin isä kuoli varhain ja kasvatti-isänä toimi George Brown, joka tunnetaan Kool & The Gangin perustajajäsenenä. Musikaaliset lähtökohdat olivat siis mallillaan.

Nimillä Prince Be ja DJ Minutemix esiintynyt kaksikko sai pakit levy-yhtiöiltä juuri liiallisten yhtäläisyyksien takia aiemmin manittuun De La Souliin. Brittiläinen Gee Street otti yhtyeen talliinsa ja bändin ensisingle saavutti saman tien suosiota lehdissä ja kuuntelijoilla. Kaksikko lähti työstämään tätä maailmaa syleilevästi nimettyä pitkäsoittoa, jonka valmistuessa Gee Street olikin jo konkurssissa. Pesä myytiin eniten tarjoavalle, joka sattui olemaan Blackwellin Island Records. Levy myi etenkin Briteissä hyvin ja poiki yhden suuren ja pienenpiä kansainvälisiä hittejä. Kaksikko muistettaneen myös vaatetuksestaan, jossa oli varmaan mahdoton liikkua eteenpäin (housut polvissä, rimpsuhuivit silmillä).

Levy on tyypillinen 90-luvun taitteen 'taiteellisempi' hip-hop-levy, joka tasapainoilee perinteisen laulurakenteen ja biittiin perustuvan musiikin välillä. Kun siedättää itsensä tasatahtiin jauhaviin tuhat kertaa kuultuihin biitteihin, muistaa taas ettei tämä ollutkaan hullumpi levytys. Tähän aikaan tälläinen hoppi perustui pitkäli sämpleistä rakennettuihin biiseihin, jotka lainapaloista huolimatta muodostuivat usein ihka uusiksi omiksi kokonaisuuksikseen. Sämpleistä (joista sisäkannessa luetellaan vain murto-osa..) löytyvät kaikki alan pakolliset Hugh Masakelasta Chick Coreaan ja Dennis Coffeyn detroit-funk-kitaraan.

Levy huokuu nimeään myöten 90-luvun alkulaista 'hippihenkeä' mikä yhdistettiin hopin tähän muotoon, joka poikkesi siitä tylymmästä, rotutietoisesta, militantimmasta ja usein myös väkivaltaa ihannoivasta kamasta johon muun muassa tuolloin supersuosittu gangsta-tyyli kuului. Miltei puhemaisia osuuksia, taustalaulua, mellotronmaisia huilusämplejä ynnä muuta. Paperilla levy kuulostaa paremmalta, kuin mihin se lopulta kokonaisuutena pystyy. Ei se kuitenkaan toivoton ole, kaikkea muuta.

Levyn suurin ongelma on pienoinen pliisuus, pituus ja se tasatahtinen komppi sekä fiittaus. Prince Be ei ole vokalistinä/räppääjänä suuresta fyysisestä koostaan huolimatta mitenkään mieleenjäävä. Joka tapauksessa levyltä löytyy useampikin pätevä aikansa kutu-hoppi ja todella monta hienosti tehtyä sämpleä.

Bob Seger - Beatiful Loser 1975

Bob Seger mainitaan usein (ja nopeasti) sivulauseesta puhuttaessa Amerikan Detroitin rock-kaanonista. Seger aloitti 60-luvun puolessa välissä ja soitti ja lauloi eri yhtyeineen vähemmän yllättävästi soul-pohjaista rokkia, Detroitista kun oltiin.
Samaan aikaan, kun toiset kaupungin aikalaiset MC5, Up! ja Stooges katosivat katujen spurguiksi, tai taistelivat levytyssopimustensa puolesta joutuen lopulta komeroon, Segerin ura lähti ihan toiseen suuntaan.
Seger ei Suomessa ole kovinkaan tunnettu, mutta artistina ja biisinkirjoittajana hallitsi Yhdysvaltojen ilmatilaa suvereenisti 70-luvun puolessa välissä.

Jotta tälläistä tapahtuu, täytyy usein tehdä joitakin myönnytyksiä. Tästä on Segerinkin kohdalla kyse. Beatiful Loseria kuunnellessa heiluu koko ajan kahden välillä; onko tämä tylsää 70-luvun keskitien rokkia, vai oliko tuo sointukulku kuitenkin merkki musikaalisesta neroudesta? Segerin ääni kuitenkin pitää veneen keulaa pinnalla. Jos jotain on niin sanotusti siunattu sielukkaalla äänellä, niin Bob Seger oli siinä jonossä ensimmäisinä.

Sielukkuus mainittiin edellisessä kappaleessa. Segeriä säestää tuolloin vielä soittaneen Silver Bullet Bandin lisäksi äänityspaikan Muscle Shoals Rhythm Section. Paikkahan oli legendaarinen Alabaman pikkustudio, josta suollettiin vihamielisestä ympäristöstä huolimatta aika pitkälti kaikki sielukkaan rokin klassikot (noh, olihan myös Staxit ja Motownit).
Beatiful Loser ei kuulostakaan sieluttomalta ja välillä esimerkiksi "Jody Girl"lin tapaisten kappaleiden hiljaa takaa nousevat mellotronit nostavat ihokarvat pystyyn. Luulen jopa, että tämä on niitä klassisia levyjä, jotka "paranevat kuunneltaessa". Levyltä löytyy myös ookoo versio Tina (ja Ike) Turnerin Nutbush City Limitsistä.

The Isley Brothers - The Heat is On 1975

Gospel-ryhmänä jo vuonna 1954 aloittanut Isley Brothers on varmaan yksi vanhimpia länsimaisessa pop-musiikissa toimineita ryhmiä. Eri kokoonpanomuotoja käsittänyt yhtye toimii vieläkin vaikka tiukin musikaalinen anti annettiin jo kaukaisilla vuosikymmenillä.

Isley Brothersien nousu musiikin ykkösluokkaan sijoittui 60-luvun loppuvuosille, jolloin yhtyeen omat ja toisten biiseistä tehdyt versiot valuttivat tiedostamisen vuosikymmenen hienoimpia sielukkaita hetkiä.

Tämä kaikki käännettiin taloudelliseksi voitoksi 70-luvun puolessa välissä, jolloin tämäkin yhtyeen ensimmäinen Yhdysvaltojen listaykköseksi yltänyt levy ilmestyi.

Musiikki oli tässä vaiheessa muuttunut vuorotteluksi 70-luvun puolenvälin kireää Funkadelic/Parliamet-funkkia ja balladeja, jotka ovat levyllä jakautuneet noin 50/50. Envelope haukkoo kitaroissa ja bassoissa. Stevie Wonderiakin avustanut syntikka-kaksikko Malcom Cecil ja Robert Margouleff ohjelmoivat levyn ARP-syntetisaattorijutut.

The Heat is On liittyy siis suoraan niihin lukemattomiin timanttisiin 70-luvun funk-levyihin, jotka ilmestyivät ennen discon nousua.

Merry Clayton - Gimme Shelter 1970

Merry Clayton lauloi naisäänen tälle edellisen vuoden Stones-klassikolle ja teki siitä vuonna 1970 oman oikeutetun versionsa. Biisi oli pikkuhitti, muttei suurempi suksee.
Biisiä on koveroitu itse asiassa yllättävänkin pätevästi vuosien saatossa (ehkä surkeimmat nöösit eivät ole uskaltaneet sen sielukkuuden takia kajota siihen).

Merry lauloi taustoja myös Lynyrd Skynyrdin 'Sweet Home Alabamalla'.

Soul II Soul - Club Classics Vol. One 1989

Soul II Soul soi omana yläaste-aikana runsaasti MTV:llä ja itse asiassa ihan joka paikassa. Koska poikien piti pitää miehekkäästä kitaramusiikista, yhtye upposi enemmän ikäisiin teinityttöihin. Soul II Soulin musiikki oli kyseenalaista, koska esimerkiksi tältä levyltä saa kaivamalla kaivaa sähkökitaraa ja tuskin silloinkaan sellaista löytää. Puoli vuosikymmentä myöhemmin musiikkimaku oli kehittynyt vastaanottamaan Massive Attackin tyylistä tavaraa, mutta Soul II Soul oli silloin jo ns. mennyt.

Massive Attackkiin vertaaminen onkin paikallaan, sillä yhtyeet ponnistivat alunperin samankaltaisista lähtökohdista (kummatkin alunperin Soundsystemeitä) ja Massive Attack laulaa jopa tällä levyllä yhden biisin taustat. Soul II Soulia voisikin kuvailla sellaiseksi musiikillisesti vähän siloitellummaksi Massive Attackiksi. Yhtyeeltä puuttui Tricky Kidin tyyliset tummemman tien tallaajat ja kulmikkuus. Sitä vastoin Jazzie B:n luotsaama porukka osui ehkä enemmän aikansa kultasuoneen tällä r'n'b:llä.

Club Classics Vol. One ei ole kuitenkaan millään tapaa aikansa eurohumppaa tai siirappista myöhemmän ajan ärränbeetä. Ehkä vettä on virrannut Araratissa jo tarpeeksi, mutta Nellee Hooperin taustat ja biitit eivät kuulosta tippaakaan vanhentuneilta, jolta tälläisen vuonna 1989 tehdyn rytmikaman olettaisi pahimmillaan kuulostavan.
Jazzie B:n biisit ovat tarpeeksi biisejä, että niissä säilyy mielenkiinto ja kaikessa yksinkertaisuudessaan musiikki toimii edelleen. Musiikki yhdisteli klassisia soul-musiikin elementtejä massiivisempiin, mutta yksinkertaisiin biitteihin. Vähän jousia, funk-bassoa ja naislaulajattaret tai mumiseva pseudo-räppi siihen päälle. Ehkä vielä ripaus house-pianoa.

Toimi aikanaankin, sillä levy oli törkeän suosittu sekä Briteissä, että Yhdysvalloissa valloittaen sekä r'n'biittilistat, että ihan oikeat levymyyntilistat.

Jotain Soul II Soulin katulähtökohdista kertonee kuitenkin, että tällä levyllä naispäävokaalit laulanut Doreen Waddell kuoli miltei kymmenen vuotta sitten 2002 paetessaan kaupasta myymälävarkaana ja jääden kolmen auton alle.

Ted Taylor (Love Is Like A) Ramblin' Rose 1965

Onhan se MC5:sen versio kova, mutta niin on tämäkin!

Thee Hypnotics - Soul, Glitter & Sin 1991

Hyvin varustetusta lehtipisteestä tarttui mukaan brittiläisen 'Shindig' musiikkilehden kolmosnumero. Törkykalliin lehden piiffi on kohtuullisesti toimitettu sisältö, joka keskittyy vanhan marginaalisen psykedelian, garagen, soulin, folkin ja niin edelleen kakkos- ja kolmosdivarin yhtyeisiin. Se, kiinnostaako sisältö sitäkään määrää ostajia, jotka mahdollistavat lehdelle mainosmyynnin, en tiedä.

Shindigin journalismi on piristävää 'juotetaan entistä artistia känniin' tyyliä, joten mitään tuppisuita ei haastatteluissa ole.

Numerossa oli pitkä historiikki englantilaisesta Thee Hypnotics orkesterista, joka toimi 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin nauttien kohtuullista keikkasuosiota, mutta ei monesta syystä lyönyt ikinä paremmin läpi. Ja hetkinen, levyhyllyssänihän on 90-luvun alusta ollut bändin toisiksi viimeinen pitkäsoitto 'Soul, Glitter & Sin'.

Thee Hypnoticsin rock-maine saapui jopa Kotkan kaltaiseen pikkukaupunkiin, jossa plärättiin englanninkielisiä musiikkijulkaisuja ja ihasteltiin yhtyeen (1:1) Stoogesin näköistä ulkonäköä. Ei kannata nauraa, sillä omatkin ensi kokemukset James Osterbergin bändistä olivat kaverin kasetilta kopioidut kaksi ekaa levyä. (Uudenpien) Uusintajulkaisujen aika tuli vasta monta vuotta myöhemmin.

Thee Hypnotics olikin eräänlaisen retro-bändin maineessa. Tällä levyllä MC5/soul/Stooges pastissiin oli tullut mukaan vielä film-noir retroilua. Elokuvamaisen kuuloinen levy pitää sisällään myös tanakasti pöräyttelevät torvisektiot.
Periaatteessa Primal Screamkin teki ennen Screamadelicaa tälläistä samanlaista retrovedätystä, saatikka Atlantin toisella puolella toimiva Black Crowes, joka ystävystyi yhtyeen kanssa. Soul, Glitter & Sin on jonkinlainen synkkä soundtrackki heroinismille, sillä bändi oli ennen levyä pitkään tauolla rumpalin melkein kuollessa auto-onnettomuudessa ja basistin oikeasti kuollessa yliannostukseen. Tällä aikaa yhtye keskittyi tärkeimpään harrastukseensa; narkaamiseen. Bändi suoritti tässäkin asiassa hiilipaperikopion 70-luvun esikuvistaan, mikä huonon manageroinnin kanssa johti sitten yhtyeen uran täydelliseen mahalaskuun.

Soul, Glitter & Sin ei ole varsinaisesti huono levy. Se on vain äärimmäisen raskas kuuntelukokemus. Bändi soittaa jylhät riffinsä hienosti ja kappaleet ovat sielukkaita, mutta levyn toteutus kaikkineen on raskas, verkkainen ja tunkkainen. Itse asiassa tämä levy muistuttaa siitä, miten hyvin Atlantan pojat Black Crowesissa käänsivät samat ainekset paljon maistuvammaksi keitokseksi.. hmm.. Missäs ne niiden levyt olikaan?

The Gospel Truth: The Gospel Soul and Funk of Stax Records 2010

Stax oli kahdesta klassisesta amerikkalaisesta soul-levymerkeistä se raaemman kuuloinen. Etenkin, jos vertaa sen levytyksiä Motownin Los Angelesiin muuton jälkeiseen tavaraan. Sijainnistaan johtuen Staxin levyille jäi jotain syvän ja kuuman etelän henkeä (ja hikeä), joka puuttuu yleensä sliipatummasta Moottorikaupungin/Losin kamasta.

Beat Goes Public on ACE-recordsin (hyllystä löytyy aika kasa Ace:n 90-luvun garage- ja psykedelia-uusintajulkaisuja) alamerkki, joka on vuosien aikaan uudelleenjulkaissut erinäisen määrän mustaa funkkia. BGB nauttii myös kohtuullisen hyvää mainetta, mikä ei mustan musiikin ryöstöjulkaisuissa ole ihan Raamattuun kirjoitettu fakta.

Nyt puhutaan siis amerikkalaisesta gospelista, eikä nykyuskisten laimeasta Jeesus-musiikista. Sanahan tarkoittaa alun perin evankeliumin julistamista. Musiikkilaji syntyi siinä muodossa kuin se nyt tunnetaan 1900-luvun taitteen Amerikassa, jossa mustilta orjilta oli aiemmin kielletty heidän pakanalliset uskonsa, mutta sallittu tanssiminen ja laulaminen kristinuskon yhteydessä. Tämä tietysti sen takia, että nämä hoivattavat lapselliset villit omaksuisivat helpommin sen Oikean uskon. Homma lähti kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja gospel muodosti mustapohjaisen populaarimusiikin tärkeän, mutta vähemmän tunnetun kivijalan yhdessä bluesin kanssa.

Gospel laski siemenensä myös mustalle soul- ja funkmusiikille, sillä bluesista poiketen poljento oli reipas ja positiivinen. Gospelin esittäminen oli myös sukupuolellisesti tasa-arvoista, sillä usein sitä esittivät myös naiset, toisin kuin esimerkiksi sen perillistä rock'n rollia. Alkuperäisten gospel-yhtyeiden kiertueilla luonnollisesti juopoteltiin ja tehtiin huorin kuten muissakin piireissä, mutta yhteisö ei puuttunut asiaan. Mutta auta armias, kun artisti alkoi esittää myös maallista musiikkia niin syntiselle käännettiin selkä.

Staxin kokoelmalle on niputettu tienristeyksessä olleen tyylilajin 70-luvun levytyksiä. Gospel oli aiemmin muokkautunut souliksi ja nuori yleisö ei halunnut kuunnella sanaa samalla tavalla, kuin vanhempansa. Ratkaisu oli yhdistää bändien vauhdikkaaseen ja sielukkaaseen lauluun Staxin napakkaa funkkia. Yhtiö perusti tätä varten 'Truth' ja 'Gospel Truth' alamerkin, jolta kokoelman biisit ovat. Ja osa jytää muuten ihan perkeleen kovaa, Sanomasta huolimatta (tai sen lisäksi). Jos Staxin soulit ja funkit on jo kuultu ja nähty, niin tässä hyvä kokoelma vähemmän tunnettua kamaa ja vähän eri kulmasta.

Fine Young Cannibals - S/T 1985

Britit osasivat 80-90-luvulla valtavirran popin. Tästä kiistattomia todisteita tarjoavat muun muassa sellaiset artistit kuin Seal, Terence Trent D'Arby, George Michael ja FYC.

On sanomattakin selvää, ettei bloginpitäjä pienenä poikana voinut sietääkään kyseisiä artisteja. Ne vetosivat vanhempiin tyttöihin, olivat musiikillisesti 'pliisua' ja FYC:n tapauksessa laulaja Roland Gift vetosi vielä pieneen rasistiin. Oudon kaunis laulaja-näyttelijä Gift on osittain musta, mikä ei musiikistaan samaistumisen kohteita etsivään pikkupoikaan iskenyt.

Ihminen kasvaa ja joutuu onneksi usein ihmettelemään omia ennakkoluulojaan. Toisaalta tuon ikäisenä musiikki, jossa on mukana torvet oli myös mielestäni kyseenalaista.. Voi kyynel!

FYC:n debyytti ja samalla toiseksi viimeinen levy sisältää sielukasta kasari-musiikkia. Lisäarvoa tuo Roland Giftin epätavallinen, mutta sielukas ääni. Birminghamilaisen 'The Beat' orkesterin David Steele ja Andy Kox viettivätkin kahdeksan kuukautta kuunnellen yli 500 kasetillista koelaulua, kunnes viimein päätyivät Giftiin.
Levyn avaava 'Johnnie Come Home' nousi hitiksi kotimaassaan. Yhdeksi levyn kohokohdista nousee myös Elvis-tulkinta 'Suspicious Minds'. Harva Elvari-coveri on oikeutettu, mutta FYC:n kasari-soul on todella hieno. Debyytillä yhtye kiidätti nousukiitoon, joka lunastettiin seuraavalla ja viimeisellä levyllä. Kakkoslevy 'The Raw and the Cooked' nousi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin. Soitettiin hiteistään puhki ja bändin jäsenet lähtivät omille teilleen.