Pepe Laaksonen - Veli kuu 1988

Veli kuu oli Pepe Laaksosen ainoa soololevy ja ilmestyi Dingon jälkeisen S.E.X. yhtyeen hajottua. Kyseinen bändi oli ihmeellinen välitila tai vaihe, ehkä keulakuva-liideri Neumannin Dingo-manian jälkeisen ilmeisen itsensä etsimisen ja eksyneenä olon takia. Bändi loppui aika pian levyn ilmestymisen jälkeen eikä päähahmo halunnut sitä ilmeisesti edes juurikaan promota. Albumi on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssä ja sehän on Nipalle tyypillisesti puolittain aivan jees julkaisu. 

Levyn ainoa jonkinlaista radiosoittoa saanut kappale oli "Vierivä kivi", joka oli Pepe Laaksosen laulama ja käsialaa. Kyseinen biisi löytyy tältä soololevyltäkin, mutta en jaksa tarkistaa onko versio sama. Jussi Kinnunen soitti bassoa kummallakin levyllä Laaksosen hoitaessa pätevästi jo MAC-yhtyeessäkin hoidetun kitaristin tontin.

Albumi julkaistiin Dingon perustaman Bang Trax-levymerkin kautta, jonka katalogi on hämmentävä sekoitus Tannaa ja sitten kasarin lopun ulkomaille kurkottanutta keskinkertaista tai nykyisin camp-arvoa nauttivaa "kansainvälisen tason" musiikkia. Siellä seassa eestiläinen vanhan ajan tanssimusaa soittanut Modern Fox ja Pienten miesten debyytti. Tuotannosta Veli kuu ei jää kiinni, sillä sillä pallilla istui T.T. Oksala ja kansikuvat teki aikansa valokuvauksen rokkistara Riipinen. Oksalan lahjana rummut soivat pinnassa, piti tätä sitten hyvänä tai huonona asiana.

Eikä Veli kuu olekaan mitenkään huono albumi (joskaan ei erityisen mieleen jääväkään). Laaksosen ääni on perusmiellyttävä edukettusosastolla. Muutama biisi on oikeasti aika hyvä (esim. Elämän tanssi, Taivaaseen, Vierivä kivi) ja jossain toisessa rinnakkaisuudessa olisivat voineet olla kasarin lopun radiosoitossa. 

Ehkä levyllä on himpan verran sellainen "muusikko tekee soololevyn" henki ja kyllähän Laaksonen taisi klassisesta Dingo-porukasta se taitavin ja monipuolisin muusikko olla. Ilmeisesti levyn teon aikana hän toimi myös studiomuusikkona. Basismista on levyllä jäänteenä Kinnusen ja ilmeisesti Jippo-veljen soittamat tavallista erottuvammat rytmiset setit ja vaihdot biiseissä. 

Ehkä yksi syy soolouran urattomuuteen oli, että Laaksonen ei kai koonnut mitään pysyvää kokoonpanoa ja sellaista tavoitteellista meininkiä. Tätä pyörii nyt kirppareilla ja kandee korjata muutamalla eurolla talteen.

Ruoto - Päivännäkemättömät 2024

Blogit ovat nykyään vähän sellainen unohdettu muoto, jota joku viitseliäs keski-ikäinen jaksaa lukea ja kirjoittaa. Uusien blogitekstien lukumäärät heti julkaistessa ovat todella pieniä, MUTTA pitkäaikaisen blogin voima lieneekin siinä, että päivittäiset hitit koko blogin sisältöön ovat sellaista 70-100 lukukertaa. Jos tästä vähentää botitkin, lukijoita ja huomiota piisaa ihan kohtuullisesti, etenkin kuukausitasolla.

Toisinaan Levyhyllyyn ilmestyy sinne varta vasten lähetetty levy ja yllätys on aina mieluisa etenkin silloin kun äänite paljastuu mukavaksi kuunnella.

Pudasjärveläinen Ruoto on toiminut ilmeisesti jo 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti ja eri kokoonpanoilla. Keikkailu on painottunut Pohjois-Suomeen. Levyn ja yhtyeen kappaleista ilmeisesti ylipäätään vastaa kitaristilaulaja Ossi Oinas-Panuma. Albumin materiaali on syntynyt pitkällä aikavälillä 2014-2023, painottuen kuitenkin ilmeisesti korona-aikaan 2019 --> Bändi on aloittanut hyvin nuorella iällä ja tässä voisi monen pohjois-suomalaisen syrjemmässä syntyneen yhtyeen tavalla turvautua kliseeseen "ei ollut mitään muuta tekemistä ja musiikki elää omaa elämäänsä".

Ihan omaa muusta maailmasta irrallista elämää musiikki ei kuitenkaan ainakaan omiin korviini elä, vaan siinä kanavoidaan juurikin niitä yleisesti miellettyjä "pohjois-suomalaisia" elementtejä, kuten Yrjänä, CMX, Absoluuttinen nollapiste, Yari ja lätkäistään nyt vielä etelä-pohjanmaalainen Noitalinna huraa! siihen päälle. Lueteltuja artisteja ja bändejä yhdistää tietynlaisen kulmikkuuden lisäksi myös vahva lyyrinen tai "kirjallinen leima" ja suomeksi lauletussa musassa tekstit ovat tärkeä osa. Ja sehän toimii Ruodollakin.

CMX ja Yrjänä on nykyään sellainen vaikuttaja joka aikaisempien vuosikymmenten Dave Lindholmien ja muiden tapaan inspiroi nykyisiä sukupolvia kanavoimaan jotain niinkin kliseistä termiä kuin alkuvoimaista. Ruoto ei tietenkään apinoi edellä mainittua, mutta kanavoi vaikutteita vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi edesmennyt Kehrä (nykyisin Kaunosyvänne). 

Kummallakin on yhtäläisyyksiä keskenään, mutta myös oma ääni, joka Ruoto-yhtyeen tapauksessa on myös soitossa kuuluva notkeus ja lyyrisyys ja laaja paletti sekä tietynlainen kansanmusiikinomaisuus. Ruodon musiikissa on hyvin vahva paikan tunne ja se paikka on metsä puroineen, kuusikkoineen jne. Bändi operoi triona ja soitto ja sovitukset toimivat erittäin hyvin. Lisää laitetaan mukaan lähinnä lauluharmonioissa ja tarkkaan mietityissä hillityissä instrumenttilisissä (syntikka ja torvi yms.). Omaan korvaan ja sydämeen levyn huippukohdaksi on tällä hetkellä muodostunut A-puolen lopettava kaksikko: suureellinen "Suuret linnut" ja herkkä riisuttu akustinen pikkufolk-biisi "Piilosi".

Koko paketti on tarkkaan mietitty biisijärkkää myöten ja kyllähän tämä vähän surulliseksi vetää, että 2024 tällainen on julkaistava omakustanteena ja radiosoittoa tai niiden listoille pääsyä on turha odottaa. Sellaiseksi ovat maailman laittaneet toteaa keski-ikäinen blogin pitäjä.

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.

Drive-By Truckers - The New OK 2020

Isi & Pojat Myrskystä ‎– Kersantti Perverssin Pojat Myrskystä 2017

Isi & Pojat Myrskystä on tuttu kaikille 80-90-luvun taitteessa Soundien demopalstoja nuohonneille. Bändi keräsi niissä kehuja ja julkaisi pari äänitettä aikansa pienlevy-yhtiö UJO:lle. Yhtye on aktivoitunut 2010-luvulla ja olen itse nähnyt ainakin pari keikkaa, koska tyypit ovat alunperin tältä kylältä. Toinen 90-luvun taitteen ex-Anjalankosken kaupungin yhtye, joka on jäänyt mieleen oli kauhu-punkbillyä soittanut Ferox, eikä yhtään hullumpi bändi sekään.

Tämä uutta materiaalia sisältänyt cd-EP livahti ilmestyessään ohi ja sitä taisi saada ostettuna ainoastaan Hippie Shake Recordsilta. Osan biiseistä tunnistan kuulleeni yhtyeen keikalla.

Bändin musiikki on sellaista, että toisin tehtynä voisi hyvinkin olla, että en pitäisi tällaisesta, tai se ei ainakaan tekisi suurempaa vaikutusta. Isi & Poikien Myrskystä musiikkia voisi nimittäin luonnehtia termillä "rappari-rock", jota käytettiin 70-luvun lopussa esimerkiksi yhtyeestä Popeda. Eli niin sanotusti työväenluokkaista rokkia sanoituksilla joissa vilahtelee yhteenliimautuneet pornolehden sivut, viina, vankilasta himaan yms. kuvasto. EP:n seitsemästä biisistä laskentatavasta riippuen kolme tai enemmän on covereita, jotka toisaalta luetaan omalla tavallaan ja ne muuttuvat Isi & Pojat-biiseiksi. Ohio Express, The Who ja Chuck Berry.

Biisit on miksattu hyvin yhteen, jolloin kyseessä on saumaton kokonaisuus. Musiikki jyrää alusta loppuun, Isi Martikainen hyvä rock-karjuja, soitto pelaa, kitaristi Hyvärinen on taitava ukko ja vastuussa myös levyn lyriikoista. Ekassa biisissä kerrotaan jo mistä on kysymys: "Laita aivot paperipussiin ja rupea ravistaan".
Tässä vaiheessa tuleekin bändin erikoiskortti; jo ekan Chuck Berryilyn välissä tulee Land of Thousand Dances-pätkän lisäksi kunnon Beefheart-takomisosuus, tai tässä kohtaa mieleen tulee jo Radiopuhelimet. Eli bändi osaa sekoittaa puupäistä ja puupäistä, mutta erikoiskulmaista meininkiä. Kierroksia lisätään kolmosbiisi "Steriloitu koti" lähtien ja nyt ollaan ihan Radiopuhelimissa. Ja tämähän ei vielä riitä, vaan seuraava "Toby Dammit", jonka painostavan sekavat sanat saavat taaksensa kunnon Stooges-fonin ja kertsissä yllävät fm-syntikat. Ja bändi takoo taustalla hampaat irvessä. Yhteenmiksattu "Kevyt kenkäinen Baby" palauttaa popeda-menon, mutta jyrää kuin... jyrä. EP lopetetaan bändin luennalla kahdesta The Who-yhtyeen biisistä ja päättyy ukkosen jyrinään ja sateeseen.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - For The Ages to Come 2016

Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.

Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.

Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.

Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.

Dana Gillespie - Andy Warhol 1971 (1973)

Koen olevani jonknnäköinen Bowie-fani ja lukenut yhden kohtuullisen hyvän elämänkerran + jonkun kohtuullisen hyvän erikoisnumeron 2000-luvulta. En ollut kuitenkaan tietoinen, että kappale "Andy Warhol" irtosi Bowien kynästä juurikin Dana Gillespielle. 

Artisti eli tuolloin aikamoista tuotantokautta ja Gillespien lisäksi osansa sai myös Arnold Corns-yhtye, joka oli ehkä enemmän vedätys: college-yhtye, jolle Bowie teki biisejä, otti laulajaksi kuvataiteen opiskelijan (joka ei kuitenkaan laula äänitteillä) ja testasi Hunky Doryn ja Ziggyn tulevaa materiaalia. Taustalla soittivat Ronson & co. Aivan kuten tässäkin.

Mutta tämä versiohan on hyvä. Se äänitettiin 1971, mutta Bowie päätti levyttää kappaleen myös itse, jolloin Gillespien versio hyllytettiin pariksi vuodeksi ja se ilmestyi vasta 1973. Neiti oli ja on lauluartistin lisäksi myös näyttelijä ja oli mm. Maria Magdalenan roolissa Lontoon alkuperäisessä Jesus Christ Superstarissa.

Versiot ovat mukavan radikaalisti toisistaan poikkeavat ja kumpikin tahollaan erinomaisia.

 

George Gerdes - Son of Obituary 1972

Kuukausi sitten postasin uskiskirppiksiltä löytyneistä levyistä ja lupasin ehkä palata niihin pariin muuhunkin, mitä laarista lähti mukaan. Itse asiassa palasinkin jo, Frank Pourcelin Concorde-levy oli samassa kasassa kuin Gérardin mainio folk-puolikas.

Nyt tullaan kolmanteen levyyn, joka kanneltaan lupaa joko hittiä tai hutia. George Gerdes on kadonnut historian hämäriin. Mies elää käsittääkseni edelleenkin ja on ollut paikallisesti aktiivinen, mutta kahta UA-majorlafkalle levytettyä pitkäsoittoa lukuunottamatta hänen tuotantoaan on löytynyt lähinnä 80-luvun uusfolk DIY-kokoelmilta. Gerdesisistä onkin sanottu, että hän pääsi tavallaan vahingossa luikahtamaan suurelle levy-yhtiölle kuumimman singer-songwriter aallon mukana. Ensilevy Obituary ei ole itselleni juuri tuttu, mutta tämä "jatko-osa" oli mukava yllätys.

Sen verran tiedän levynteon taustoista, että Gerdes matkusti äänittämään Nashvilleen ja levyllä soittaa kaupungin kivenkovia sessiomiehiä pilvin pimein. Musiikki ei ole kuitenkaan puhdasta kantria; sitä liipataan läheltä vain pari kertaa, vaan ehkä enemmän 70-luvun alun folkkia maustettuna amerikkalaisella musiikkiperinteellä.

Gerdesin biisejä ja ulosantia on verrattu Loudon Wainwrightiin ja käsittääkseni tällä tarkoitetaan kummankin musiikissa olevaa selkeästi humoristista viitettä. Huumoriahan voi myös repiä karkeistakin asioista. Kappaleet ovat läpi levyn 70-luvun alun laulajalauluntekijä laatua, mutta levyltä nousee jo kolmannella biisillä näppärän nerokas 'Sack of Woe'. Levyn nimikappale on oikeaa kantria ja kakkospuolen avaava 'Roll Me Over Jehovah' flirttailee rokin kanssa ja lienee syy, miksi levy on jatkanut todennäköisesti kuolinpesästä maallista matkaansa helluntailaisten kirppikselle. Kakkospuoli on muutenkin niin sanotusti laidbackisti rokkaavampi kuin paraatiposki. Mielikuviin nousevat Stones ja Steve Miller Band.

Tämäkin oli saanut kohtalokseen ns. cut-outin, eli ei ole kelvannut ostavalle yleisölle täysihintaisena. Käsittääkseni levyä löytyy enemmänkin tämän maan kirppislaareista, että ehkä tämä kirjoitus on jonkinlainen suositus. Kannestaan huolimatta, tai siitä johtuenkin hyvä levy.

Juva - Rocksielu 1974

Jukka Kuoppamäen Satsanga oli yksi niistä pienlevy-yhtiöistä, jotka operoivat 70-luvun Suomessa, julkaisten uutta musiikkia ja niitä aikakautensa kokoelmia. Kuoppamäen omat levyt julkaistiin yhtiön kautta, mutta jakelu meni muita reittejä ja tämä hänen omien puheidensa mukaan koituikin firman tuhoksi 70-luvun lopussa, kun samassa rytäkässä kaatuivat Lovet ynnä muut.

Satsangaan ja Kuoppamäkeen liittyy erikoinen tämän paikan, eli etelä-Kymenlaakson juonne: haminalainen Castanja-yhtye toimii monta vuotta Kuoppamäen taustabändinä ja levytti oman aivan kohtuullisen hyvän jytäalbumin yhtiölle, plus kolme sinkkua. Yhtyeen pitkäsoitto sai kuitenkin noottia sen vanhanaikaisiksi koetuista sanoituksista. Elettiin tiedostavuuden aikaa, joten Castanjan jytä oli aivot narikkaan (diskoon) osastoa. Sulkeissa mainittu disko mainitaankin tällä levyllä monta kertaa.

Castanja ei omana yhtyeenä siis menestynyt erityisen hyvin, vaikka Kari Hillon ja Matti Juvan aikaisempi yhtye Strings oli saanut jonkinlaisen hitin vuoden 1969 kappaleella "Hailii happamii". Vuonna 1974 levytetty ja julkaistu Juvan soololevy 'Rocksielu' sisälsi etelä-kymenlaaksolaisisia enemmänkin: tuottajana ja kitaristina toimi Juha Björninen, joka liittyi parin vuoden päästä Piirpaukkeeseen ja siitä eteenpäin studiomuusikoksi. Toinen studiokettu Pekka Helin oli edellämainitun tavoin myös Karhulasta ja oletan oikeastaan kaikkien levyn muidenkin muusikoiden olleen sieltä. Lyriikkoja kirjoitti Juvan lisäksi 2000-luvun haminalainen "äijäkirjailija" Jari Nenonen, joka käsittääkseni toimi kaupungin diskoissa DJ:nä 70-luvulta ysärille.

Tuotannollisesti levy on mukiinmenevää jytää, mukana on myös ripaus groovausta. 'Pikatien haltiatar'  heilahtaa melkein valkoisen miehen reggaen puolelle, joka oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin harvinaista.

Sanoituksissa mennäänkin sitten tälläkin levyllä pusikon ja aidan kaikilta puolilta. Seassa on velvollisuuksista muistuttavaa kamaa (Hiilenpuhaltajat), diskossa heilumisen ylistystä 'Discolintu'-kappaleessa (tosin pienellä moralistisella viballa). Sitten kakkospuolella tulee peräkkäin Neuvostomatkailuromanssista kertova 'Tyttö maasta taigan' ja perään 'Taisit olla kuudentoista'. Tällaista ei enää tehdä.

Eikä tarvitse.

Levyltä irrotettiin sinkku 'Catakombi/Vanha tammi'. A-puoli on käsittääkseni tehty samannimiselle haminalaiselle diskoteekille, joka oli aikansa yleinen tapa. Biisiä soitettiin yleensä illan alkuun ja pitkin iltaa paikan nimibiisinä. Toiseksi viimeisenä tulee kansallisromanttinen 'Kalevalan kansa', jossa ylistetään maan puhtautta ja luontoa. Viimeisessä kappaleessa palataan 'Ruotsinlaivalla' rakkaaseen kotimaahan.

Melkoista sillisalaattia siis ja siitä voi haistaa ihan suoraan myös Jukka Kuoppamäen vaikutuksen taustabändinsä jäsenten aiheisiin ja biiseihin. Oppipojat eivät tässä pääse edes patetiassa mestarin tasolle.

Puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen ihan kiehtova levy, mutta ymmärrän miksi 2013 tämä pistettiin Castanjan pitkäsoiton uudelleenjukaisuun bonukseksi eikä julkaistu omana levynään.

Merkattu maa - Karuselli pyörii 1995

Menin helmikuussa 1995 asepalvelukseen Upinniemen varuskuntaan. Tupamme ikähaarukka oli erään vapaaehtoisen puupää  lapsisotilaan 17-ikävuoden ja tuvan seniorin; 29-vuotiaan diplomi-insinöörin välillä. Jo silloinkin ihmettelin sitä lehmänhermoisuutta, jota tämä pappero tunsi meitä hätäisesti parikymppisiä räkänokkia kohtaan.

Näin jälkikäteen ajatellen kummankin edellämainitun ikä oli hassussa suhteessa koko poikakerholaitokseen ja sen toimintaan, mutta insinööri jäi mieleen mukavan leppoisan luonteensa lisäksi myös siitä, että tuvassa soittaessamme kassuilta omia musiikkejamme, hän kuuntelin AINA Yö-yhtyettä sekä fanitti sitä ihan täysillä ja pokkana. Vuonna 1995 oli kulunut hirvittävät kymmenen vuotta Porin pöyhötukka-ajasta, enkä usko että kukaan muukaan tuvasta piti 'Joutsenlaulun' fiilistelyä muuta kuin huvittavana ja todellakin ajastaan jääneenä. Yö-yhtyehän kiersi ja levytti tuolloinkin, mutta oli todellakin eilisen tähde ja vuosikausien aallonpohjassa.

Tästä päästäänkin sopivalla aasinsillalla samaisena vuonna 1995 julkaistuun porilaisen Merkattu maa-yhtyeen 'Karuselli pyörii'-levyyn. Absurdisti bändi oli aloittanut jo vuonna 1986 Pori-ilmiön jo hiipuessa, mutta ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin ja luonnollisesti omakustanne-CD:nä. Jotain homman muodikkuudesta kertoo se, että edellisvuoden Dingon comeback-levyn myynti jäi 1994 tuhansiin kappaleisiin. Siis kasarilla kultaturbomäärän myynyt yhtye, jonka paluun piti olla yhtä kyselty ja odotettu kuin Beatlesien.

Tästä taas toisella hyppäyksellä takaisin Poriin ja porilaiseen Jussi Lehtisaloon, joka on muodostanut tavaramerkikseen tietynlaisen käppäisen ja keskinkertaisen musiikin aidon fanituksen, ilman mitään 00-luvulla muodissa ollutta "ironista kulmaa". Tai ehkä nämä kaikki yhdessä muodostavat oman oudolla tavallaan nautittavan ja vapauttavan kokemuksen, kenties samalla tavalla kuin vaikkapa sight-seeing kävely peltihökkelöitä sisältävällä teollisuusalueella.

Karuselli pyörii kuulostaa ilmestymisvuotensa erikoisuudelta: rokkaavaa porirockkia aidoilla romanttisilla porirock-sanoituksilla, jotka voisivat olla jääneet Hakulisen Jussin tai Nipa Neumannin pöytälaatikkoon vuonna 1986.
Kliseitä, niitä pitää olla. On Noitakulkuria, kävellään öisen sataman hiekkarannalle (juuh..), kirjoitetaan Päiväkirjaan, kävellään Hiljaisia siltoja ja niin edelleen. Lyriikat ovat hämmentävällä tavalla riimityksiltään niin kliseisiä ja kömpelöitä, että niissä on jotain kiehtovaa.

Itse biisit sisältävät koukkuja, osia ja ne on tehty sinänsä varsin kunnianhimoisesti. Tuotanto on ysärin alun perus, Charvel-kitarat vetelevät kliseistä hardrokkaavaa demppausta, soundit niin kuin ohjekirjasta ja niin edelleen. Välillä vedetään tietenkin Nipan balladien tyylistä akustista juttua, kuten esim. 'Mariia'-kappaleessa. Kasarin Poriin verrattuna syntikat eivät ole niin pinnassa, mikä vähän latistaa kokemusta. Vokalistin ääni on perus perus, eikä sinällään häiritse, mutta siitä uupuu myös Nipan, Ollin tai Jussin "tunnistettava puute", joka tekee ne muistettaviksi.

Niin. Missä menee maakuntayhtyeen ajastaan jääneisyyden, silkan roskan ja romanttisten kliseiden muodostaman oudon kiehtovuuden raja? Tai syy? Ja ennen kaikkea miksi se sijaitsee... siellä?

Merkattu maa toimi muuten vuoteen 2006 asti, eli noin 20-vuotta. Yhtyeen viimeiseksi keikaksi jäi ennen lopettamistaan Yö-yhtyeen lämppääminen.

Ei heikoille.

Royal Trux - Sweet Sixteen 1997

Amerikkalaisen Royal Trux-yhtyeen pistäytyminen suuryritys/levy-yhtiö Virginin kiinnityksenä on oma mielenkiintoinen kuriositeettinsa 90-luvulta.

Nirvanan 'Nevermindin' lyödessä isosti läpi, jokainen levyfirma kiinnostui "alternativebändeistä" ja oli valmis suuriinkin rahallisiin satsauksiin löytääkseen seuraavan karhean miljoonamyyjän.
UG-skene itse eli vielä vahvasti 90-luvun alussa 80-lukulaisten ideaalien kirkkaudessa, bändien kiertäessä romukuntoisella pakettiautolla pieniä luolia ja levyttäen kädestä suuhun eläville pienlevy-yhtiöille - toisin kuin kokkelipöyhötukat ja muut teeskentelijät.

"Aito asia" oli homman nimi ja Virgin tarjosi 80-luvun lopusta toimineelle Royal Trux-kaksikolle oikeaa miljoonan dollarin ennakkoa kolmesta levystä. Ideana oli, että jos skenen vanhempi sankariporukka on rosterissa, se innostaa uusiakin löytöjä hakeutumaan juuri Virginin puheille.

Jennifer Herreran ja Neil Hagertyn muodostaman kaksikon jälkimmäinen jäsen oli ansainnut katu-uskottavuuskannuksensa 80-luvun Pussy Galore-yhtyeessä, jonka johtohahmona toimi Jon Spencer, jolla oli myös oma (ehkä näkyvämpi) annettavansa 90-luvun alternative-skenelle. Kaksikon aikaisemmilla levyillä oli ollut suorastaan metelin puolella oleva suunta, vaikka Drag Citylle julkaistulla Cats and Dogsilla oli jo jotain melodiantapaistakin. Lisäksi pariskunta oli tiedettävästi heroinisteja, mutta se toi varmaan oman uskottavuuslisänsä. Herrera/Hagerty osti ennakoilla talon Virginiasta (!), rakensi sen tiloihin oman studionsa ja legendan mukaan loppurahat sijoitettiin huumeisiin.

Apulaisten kanssa äänitetty 'Thank You' maistui entisille seuraajille, mutta sitä seurannut 'Sweet Sixteen' jakaa mielipiteitä.

Itse pidän levystä, ehkä sen helposti lähestyttävyyden takia. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi silti joka tytön ja pojan, tai unelmavävyn musiikkia. Royal Truxia ja Jon Spencer Blues Explosionia yhdistää, että ne esittävät ilmiselvästi jotain rokin ytimen tiivistynyttä muotoa, mutta BE:n ollessa enemmän kallellaan esimerkiksi rockabillyyn (toki mukana myös meteliä), Herrera/Hagerty olivat 90-luvun "glitter twins" ja Royal Truxin musiikissa on pohjalla Stonesmainen "epätäydellisyys" ja heilunta.
En tiedä oliko Sweet Sixteenin kohdalla jonkinlaisia levy-yhtiöpaineitakin, tai jopa oikeaa omakohtaista halua olla ulosanniltaan vähän enemmän "siistiytynyttä" ja normirakenteista, mutta tämä tuntuu monelle yhtyeen fanille olevan juuri liikaa. Mitäänhän tässä ei ole puleerattu liiaksi, homma huojuu edelleen jne. mutta "luonnosmaisuuden" sijaan tässä on myös monimutkaisempiakin kuljetuksia, aika hyvää soittoa ja... svengiä. Pikkuserkkuyhtye Blues Explosion kurkkailee ilmiselvästi lääkekaapista, välillä funkataan kuin James Gang konsanaan ja välillä ollaan taas kuin parhaimpien päivien Alice Cooper Band. Tämä kaikki tietysti hälläväliä tyylillä ja asenteella, missä ei ole niin nuukaa nuotin, tai iskun paikalla - kunhan se on oikeassa paikassa.

Tämä kaikki kansien sisään, missä kaupanhyllystä tuijottaa täyteen yrjötty WC-pönttö, kuvan suorastaan tunkiessa vatsahapon lemua sieraimien sisälle. Virgin ei ollut levyn sisältöönkään tyytyväinen. Ajat kulkivat taas eteenpäin ja yhtiö tarjoutui päästämään bändin sopimuksestaan ilman sitä kolmatta levyä, jolle äänitetty materiaali julkaistiin osittain seuraavalla, taas Drag Cityn kautta ulostetulla levyllä.

Come On Let's Go! - Power Pop Gems From The 70s & 80s 2019

Jatketaan kokoelmilla, mutta tällä kertaa ihan toisenlaisessa ilmansuunnassa.

Big Beat uudelleenjulkaisufirma oli takavuosina ahkera esimerkiksi 60-luvun garagebändien kohdalla, joita ilmestyi omaankin levyhyllyyn kohtuullisen paljon.
Kovin kaukana tuosta menosta ei olla tällä 70-80-luvun power pop-kokoelmalla.

Rock- ja popmusiikin synnyn jälkeen markkinakoneistot kävivät jauhamaan ja yksi sen ilmentymä oli kierrätystyylit. Toki myös yleisön maun tyydyttäminen vaikutti, sillä power pop-tyylilajin syntyessä 70-luvun alussa (jos pioneereina voidaan pitää kokoelmalta löytyvää kaksikkoa Big Star ja Flamin Grooviesien ikonista 'Shake Some Action'-kappaletta) rockmusiikki oli keinahtanut jo aivan toiseen suuntaan. Puoli vuosikymmentä aikaisempi pirteän vauhdikas ja kokeileva rock oli muuttunut loputtomiksi jameiksi, progen mutkikkuudeksi tai äänekkääksi bluesskaalan jyystämiseksi. Tämän vaihtoehtona lähinnä soul ja funk. Edellämainittu bändikaksikko ei nauttinut aikanaan mitään suuren suurta suosiota, mutta yhdessä 70-luvun alussa julkaistun niin ikään ikoninen Nuggets-kokoelman kanssa vilautti taas korttia lyhyiden, napakoiden ja tarttuvien kappaleiden puolesta. Tähän mukaan The Beatlesien alku- ja keskivaiheen melodisuus, 12-kielisillä kitaroilla soitetut leadit jne.

Itse power pop termi näki päivänvalon jo 60-luvulla Pete Townsendin kuvaillessa sillä yhtyeen singlekappaletta 'Pictures of Lily', mutta oman pienen alavirtansa homma pääsi muodostamaan vasta punk-musiikin siivottua pöytää. New Yorkin "oikea punk" oli monin osin suurelle radioiden äärellä olevalla yleisölle liian rajua, eivätkä suuret levy-yhtiöt pystyneet yhtyeitten epästabiilien tilojen takia hyödyntämään liikettä tarpeeksi taloudellisesti, mutta pinnan alla kytenyt power pop otettiin astetta paremmin vastaan. Yhteisesti nämä kaksi ilmiötä nähtiin ja kuultiin Blondie-yhtyeen cover-hitillä 'Hangin on the Telephone', joka oli losilaisen power pop-yhtye The Nervesin kappale.

Kokoelma alkaa cover-luennalla Richie Valensin kappaleesta ja The Paley Brothersien taustalla soittaa samoista lähteistä ammentanut punkpioneeri The Ramones. Levyn 24 kappaletta kuunnellessa tuntuu välillä, että soittimeen on eksynyt Nuggets- tai Pebbleskokoelman levy, mutta biisit ja tyyli kyseisten kokoelmien "siistimmästä päästä". Välillä varhaisen punkin vauhtiin pinkovat biisit ovat kuitenkin puunattuja, kurinalaisia ja tietynlaisesta sapluunasta veistettyjä, joten mieleen hiipii väistämättä ajatus, onko mikään näistä pystynyt pitämään tällaista tasoa koko pitkäsoiton verran? Tuskimpa ja oletan tämänkin homman olevan parhaimmillaan seiskatuumaisilta singleiltä. Esitysten solistit ovat asteen verran karheampia, kuin Huey Lewis, mutta eivät silti mieleenjäävän rouheita, eikä se ole tarkoituskaan. Kokonaisuus ratkaisee. Itse biiseistä omaan korvaan nousee mainittujen (ja itselle puhkisoitettujen) Big Starin (September Gurls) ja Flamin Grooviesin lisäksi käsittääkseni detroitlaisen The Romanticsien 'What I Like About You' provosoivan vokalismin takia, The Spongetonesien biitlesiaanisen melodinen '(My Girl) Mary Anne' ja The Shoes-yhtyeen byrdsmäinen 'Tomorrow Night'. Kaikki korvakarkkia singlemitassa.

Yhtä kaikki, muutamaa sinkkuhittiä lukuunottamatta tyylilaji ei myöskään päässyt paistattelemaan valtavirran keskipisteessä. 80-luvulle tultaessa jutun ideaaleja oli kuitenkin vahvasti mukana astetta menestyneemmässä 'paisley popissa', jota mm. The Bangles edusti. Yhtye coveroi läpimurtolevylleen Big Starin 'September Gurlsin'.

Pienet miehet - Painoton maa 1991

Helsinkiläisen Pienet miehet-yhtyeen 'Viis laiskaa auringossa' oli pikkuradiohitti vuonna 1989 ja varmasti suurelle yleisölle yhtyeen ainoa etäisesti tuttu kappale. Ex-Dingopesän ja Lasse Norreksen Bang Traxin julkaisema levy ei kokonaisuutena ole kuitenkaan mikään täysosuma. Yhtyeestä oltiin kuitenkin tietyissä vähän yllättävissäkin musiikindiggailupiireissä innostuneita ja seuraava, pienen Final Mix Recordsin julkaisema 'Painoton maa' on hankalan saatavuuden lisäksi jonkinlaisessa kulttimaineessa. Toisin kuin debyytti, sitä ei tule kirppisten laareissa juuri koskaan vastaan. Levy on kaukolainassa Kauniaisten kirjastosta.

Yhdysvaltalainen The Grateful Dead nautti vanhoilla päivillään pitkästä aikaa kaupallista suosiota juuri 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ja Pieniä miehiä verrattiin musiikkilehdistössä usein edellä mainittuun. Debyyttilevyllä voi temaattisesti yhteyttä nähdä Jäky Järnefeltin sanoituksissa, mutta muuten levy on tuotettu ehkä keskitien J. Karjalaiseksi (Jii vierailee muuten huuliharpussa Painoton maa-levyllä). Kakkoslevyltäkin sai yksi biisi jonkun verran radiosoittoa, mutta katosi kohtuullisen pian aalloilta, joten Painoton maa ja sen biisit ovat jääneet lähinnä etäisen mielikuvan tasolle. Muistin radiobiisin olleen 'Kuningas', mutta se oli itse asiassa 'Terassille tuulee'.

Mutta itse levyyn: 'Mäen päällä' avausbiisi on itsessään jo jännä. Orfeuksen aikaista Isokynää muistuttava kappale on sanoitukseltaan kerrosteinen, eikä Daven nonsenseä. Biisin alussa isä ja poika ajavat polkupyörillä maaseudun hiekkatiellä nousten korkealle mäelle. "Poikani kuule" tyyppisen alun jälkeen kertomus kääntyykin yllättäen naamiot riisuvaksi alkoholisti-isän tunnustukseksi ja huonojen lähtökohtien selitykseksi, mutta myös yritykseksi katkaista kierteen jatkuminen. Ja tämä kaikki suoraan ns. puun takaa. Kappaleen lopussa siirrytään taas havainnoimaan maisemaa, sisällyttäen kuitenkin symbolisia kielikuvia ja ajatuksia.
Kakkoskappale 'Tulva' joutuu tämän jälkeen kovaan paikkaan, mutta sulattaa sydämen laid-back tyylisellä hillityllä rokkauksella. Nyt myös aletaan lunastella niitä Dead-viittauksia homman kuulostaessa 70-luvun lopun Dead-levyltä. Kolmosbiisi 'Terassille tuulee' jatkaa Deadhead-linjalla makeiden kitaroiden ja lap-steelin kera. Voisi olla aivan hyvin Jerry Garcian laulama. Tämä soi siis radiossa. 'Pian unohdan' akustisen pikkauksen kanssa, wah wahin ja sähköpianon säestämänä on taas silkkaa Deadia. Yhtyeessä soitti kolme poikkeuksellisesti kolme kitaristia ja tässä homma toimii täydellisesti. Sitarikin helähtää. Puolen päättää niinikään akustinen 'Rauhan kartta', joka kaikuilee 70-luvun CSN&Y jenkkifolkkia. Tai Deadin 'Mountains of the Moon'ia. Sanoituksessa ollaan Viiden laiskan linjoilla jättämässä tänään taakse kateutta, kilpailua ja systeemin painostusta.

Koko ykköspuoli vedettiin oikeastaan 5/5 tasolla, joten niin sanottu kakkospuoli herättää pelkoa. Voiko tämä jatkua? Avausbiisi 'Vaarallinen räme' on astetta kokeellisempaa. Mutta ei pahalla tapaa, vaikka efektiä, prosessoitua laulua ynnä muuta tulee rämeellä sekoillessa ja vaaroja vältellessä vastaan. Kappaleen pituuskin poikkeaa kaksiplus-minuutillaan A-puolen järestään yli neljäminuuttisista. 'Satamalaulu' on sinänsä ihan näppärä, mutta ehkä lähempänä J. Karjalaisen täytebiisejä. 'Musta päivä' rämähtää käyntiin Cortez the Killerin henkeen. Itse biisi kuitenkin aika perus perus radiorockkia. 'Matka jatkuu' kumartaa amerikkalaisten matka- ja rekkalaulujen suuntaan. Jii vierailee tässä kappaleessa huuliharpussa. Mutta itse biisi ajelee aika tarkasti tien keskiviivassa kiinni ja keskivauhdilla. 'Kuningas' taisi olla levyn toinen ajoittain radiossa soinut biisi? Nyt hypätään sävellyksellisesti taas ylös 3/5 kasasta. Ehkä tässä haisee kohtalokkaasti The Bandin kellari, mutta se on ihan hyvä tuoksu. Levy päättyy levynpäätöslauluun 'Kun levy loppuu'. Sanoitus ja sävelet osuvat oikein hyvin. Pelkkä sähköpiano, basso ja rummut taustalla.

Myyttinen maine kadonneena levynä ei ole tuulesta temmattu. Huolimatta pienestä tasollisesta notkahduksesta albumin keskivaiheen jälkeen. Kyllä tässä kurotettiin tai ainakin yritettiin sinne "kosmisen amerikkalaisen musiikin" suuntaan ja lopputulos samalla tavalla hillitty, rivien välistä luettava, kuin monella esikuvallaan.

Primal Scream - Beautiful Future 2008

Primal Screamin kohdalla olen ottanut projektin, että ostelen puuttuvat levyt kirppiksiltä aina kun niitä tulee vastaan. Tämä kymmenen plus vuotta sitten julkaistu cd tarttui mukaan kohtuullisella kolmen euron hinnalla, mutta viittä euroa en ole vieläkään viitsinyt/uskaltanut maksaa siitä Screamdelicaa seuranneesta Stones-larppilevystä.

Beatiful Future oli järjestyksessään huima yhdeksännes pitkäsoitto ja sai muistaakseni ihan ookoo vastaanoton, joskin Scream on omassa ikäluokassaan mennyt jo ajat sitten (sanotaan uudelleen) Stones-luokkaan, jossa levyt ovat yleensä ihan ookoo tasoisia, mutta suurin pöhinä itse yhtyeeltä on jo vähän ohi, eikä näitä kaikkia ole mitenkään perusteltua omistaa. Henkistä vertauskohtaa voi tosiaan laittaa sinne Rollareitten 70-80-luvun taitteen levyihin, joissa pienin päivityksin tehtiin ihan mukiinmenevää "rollarimusaa". Beatiful Future ei kuitenkaan onneksi tällä kertaa sisällä yhtye-pastisseja. vaan on kohtuullisen melodinen ja ennenkaikkea kuuntelijaystävällinen Primal Scream-levy. Bobby Gillespie laulaa niinkuin Bobby Gillespie laulaa, melodisuuden tullessa pääosin laulun taustalle heitetyistä kööreistä tai synalaineista. Lopputulos on aina ollut itseäni miellyttävän "impressionistista" jättäen kuuntelijan omille korville tilaa täydentää sen. Tästä syystä oikeastaan kaikki Scream-levyt ovat kestäneet tältä osin aikaa ilman puhkikulumista.

Artistivieraat taitavat olla Primal Scream levyillä pakollisia ja nuorta naisääntä tarjoaa itselleni tuntematon Lovefoxx. Kypsempää naisääntä tarjoaa itse Linda Thompson ja Josh Homme soittaa yhdellä kappaleella kitaraa.

Monesta Scream-levystä poiketen tältä levyltä puuttuvat kokonaan ne kireän piinalliset osuudet tai tykitykset, joten jonkinnäköistä yhtyeen easy-listeningiä. Levy oli ensimmäinen, jolla ei ole mukana nyt jo haudassa olevaa kitaristi Robert Youngia. Se on tähän asti myös viimeinen, jolla soitti tuohon aikaan takaisin Stone Rosesiin palannut Mani.

Kohta pitää alkaa merkitä muistiin mitä Primal Scream-levyjä hyllystä löytyy, ettei tule tuplakappaleita. Kirppiksillä näitä nimittäin piisaa.

Depeche Mode - Songs of Faith and Devotion 1993

Tällä levyllä on suora yhteys edellisen kirjoituksen Primal Scream-yhtyeeseen, joka oli mukana albumin maailmankiertueen toisella osalla. Kiertue oli henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas Depeche Modelle, tuoden mukanaan hermoromahduksia, yhtyeestä eroamisia ja vokalisti David Gahanin kohdalla takahuoneessa huhujen mukaan useita heroiininkäytön aiheuttamia sydämenpysähdyksiä ja käynnistyksiä. Tähän päälle nistibändi Primal Scream mukaan rundaamaan, niin oli jopa erikoista, että muutaman vuoden päästä DM oli edelleen kasassa ja levyttämässä.

Vuonna 1980 perustettu Depeche Mode nousi pitkin 80-lukua niin sanottujen synabändien eturiviin ja edeltäjä 'Violator'in ilmestyessä 90-luvun taitteessa se oli jo jäätävän suuri ja suosittu. Yhtyeen tummasävyinen musiikki kohtasi niin sanotun suuren yleisön maun, mutta käväisi myös tarvittaessa samanlaisissa kokeellisissakin sävyissä, kuin aikalaisensa Orchestral Manoevers in the Dark.

90-luvun suuret musiikilliset tuulahdukset taikka muutokset tapahtuivat konemusiikin saralla. Hip-hop ja tekno nousivat valtavirtaan ja sen huipulle. Depeche Modea voi syystäkin pitää tämän linjan pioneerinä, mutta Songs of Faith and Devotioinilla yhtye otti tietoisen askeleen tästä pois ja se on tähän päivään asti jäänyt bändin ainoaksi niin sanotuksi rokkilevyksi. Myös tässä suhteessa DM ja Primal Scream olivat hengenheimolaisia kummankin yhdistellessä rock-elementtejä elektroniseen tuotantoon vuonna 1993. Dave Gahan heilui MTV:llä tatuoituna ilman paitaa suuren kitaransa kanssa sinkkubiisillä 'I Feel You', vaikka tausta olikin hyvin synteettistä. Levyn tuotannosta vastasi aikansa tähti Flood, joka yhdisteli muuallakin perinteistä soittoa ja koneita, sekä oli ollut yhdessä bändin kera tuotantovastuussa edelliselläkin levyllä.

Yhtye itsekin halusi irtiottoa ja estää tuotantotavan ja studiotyöskentelyn kangistumisen tiettyihin uomiin, joten levy päätettiin tehdä paria vuotta aiemmin ilmestyneen U2:sen 'Achtung Baby'n tyylillä erilliseen asuintaloon rakennetussa studiossa, jossa bändi myös majailisi yhteisasumuksessa. Talo löydettiin Madridista, jossa levyn ensimmäinen osuus äänitettiin. Siinä, missä edellinen Violator äänitettiin vahvasti sekvenssoidulta pohjalta, uudelle levylle haluttiin oikeata soittoa ja Alan Wilder äänitti muutamaankin raitaan liverummut. Rummut kuitenkin pätkittiin tahallisesti eri järjestykseen, jolloin syntyi hyvin konemainen ja synteettinen vaikutelma. Myös kitarat ja muut ajettiin lopuksi suuren Roland System 700 modulaarin läpi ja koko roska tietenkin pistettiin narulla tarkasti synkkaan.

Kaikki tämä tehtiin ilman suurempaa esituotantoa ja demottelua, joten sessioissa alkoi syntyä vaikeuksia. Yhtye teki myös aikaisemmasta poiketen yhteisiä jami-sessioita, joista pyrittiin saamaan jotain äänitettävää. Martin Gore taisteli paineiden kanssa, joita edeltäjän jättimenestys oli saanut aikaan, Dave Gahan oli tässä välissä asunut Los Angelesissä, jossa oli hengannut ja imenyt vaikutteita mm. Jane's Addiction-yhtyeestä. Hän oli myös imenyt bändiltä alkavan heroiiniriippuvuuden, joka paheni yhdessä saman katon alla asuessa ja porukan alkaessa tulemaan toimeen keskenään huonommin ja huonommin. Ensimmäinen neljän viikon äänitysrupeama menikin suoraan roskakoriin. Sessioita suoritettiin Madridin lisäksi Hampurissa ja Lontoossa.

Yhtä kaikki, levy miksattiin Lontoossa ja ilmestyessään se nousi sekä Yhdysvaltain, että Britannian listakärkeen, valtasi MTV:n myi kuin häkä. Avausbiisi 'I Feel You'n lisäksi levyltä löytyy sellaiset elämään jääneet klassikot, kuin 'Walking in My Shoes' ja 'In Your Room'. Kokeellisemmasta ja erikoisemmasta puolesta taas huolehtii esimerkiksi levyn keskellä oleva säkkipillien avaama 'Judas'.

Albumi sijoittuu omassa muistokokemuksessa lukioaikoihini ja myös lokeroon "enemmän tyttöjen mieleen oleva bändi". Levyä ja Depeche Modea tulikin välillisesti kuunneltua paljon, vaikka tuolloin en yhtyeen levyä olisi hyllyyni hankkinut. Näin 2019 cd on hyvä löydös parilla eurolla kirpputoreilta, eikä ole monen aikalaisensa tavoin kärsinyt puhkikuuntelusta, vaan tunnetuimpien kappaleidensa ulkopuolella on mukavan tumma ja muistista häipynyt levy.

Songs of Faith and Devotion pakattiin video/kuvataitelija Anton Corbjinin tekemiin vahvasti aikansa näköisiin kansiin ja yhtye lähti alussa mainitulle maailmankiertueelle, jonka lopuksi Alan Wilder erosi bändistä. Päätöksensä hän oli tehnyt jo levyttäessä. Fletcher sai 158 kiertuepäivän aikana niin pahan hermoromahduksen, että joutui sairaalahoitoon, Martin Gore ryyppäsi kuin viimeistä päivää ja Gahan vaipui tämän tästä koomaan. Seuraaja 'Ultra' ilmestyikin vasta 1997, kutistuneella kokoonpanolla.

Hits by the Kids - Eri esittäjiä 1987

Tämä levytapaus on käsittääkseni tuttu usealle 80-luvulla varhaislapsuuttaan viettäneelle, koska olen kuullut useammastakin suusta Hits by the Kidsin olleen usein ensimmäinen levy, joka on omistettu. Itse olin vuonna 1987 jo ohi kohdeiän ja saan edelleen alitajuisia torjuntareaktioita tällaisista lastenlevyistä. Pureudutaan syihin kotvasen kuluttua, mutta ehkä tätä mainostettiin telkussa ja kansikuvan "rokkimeininki" on edelleen vaivaannuttava. Etenkin sellaisen silmin, joka oli ruvennut juuri piilottelemaan omia pikkuautojaan pois silmistä kaappiin.
Koska levy löytyi useammastakin kodista, oletan että tätä kansainvälistä SOS-lapsikyläketjua tukenutta levyä on myyty tavallista huokeammalla hinnalla. Siihen lienee vaikuttanut myös se, että tämä on cover-levy ja alaikäiset esittäjät ovat varmaan saaneet kertapalkkion.

Tai sitten se on ollut tyyliin kaikille jätskit, koska esiintyjälistaa (tai siis laulajalistaa) lukiessa tajuaa samantien, että levyllä esiintyy aikansa ammatti- ja studiomuusikoiden jälkikasvu. Mukana on myös vielä Tommi Metsäketo nimellä esiintynyt Tomi, jonka isä Martti Metsäketo oli musiikkituottaja ja vastuussa yhden kappaleen kööreistä. Ohitan kylmästi laulavat lapset ja luettelen lisää tuotantotiimin ja levyllä soittaneet aikuiset: rummuissa Vesa Aaltonen ja Pepe Kettunen. Fonia soittaa Heikki Keskinen, suuren osan kööreistä hoitaa Jokke Seppälä ja levyn tuotannosta ja lopuista instrumenteista vastaa 80-luvun jokapaikan häärääjä Rele Kosunen, joka oli Uuden iloisen teatterin kantavia jäseniä. Ohitetaan lapset vielä toisen kerran ja luetellaan armeijatyyliin sukunimiä: Kokljushin, Hurmerinta, Sorvali ja niin edelleen. Perin tuttuja nimiä.

Tekijöissä vilahtaa Jokke Seppälä jonka 2000-luvun alun "lastenyhtye" Kids sai tai siis sen taustajoukkue sai aikanaan kovasti kritiikkiä siitä, että vielä lapsuuttaan viettävät tytöt laitettiin laulamaan bailaamisesta yms. mistä tytsit eivät haastattelun mukaan itsekään perustaneet. Samaa exploitaatiota ja lasten laittamista aikuisten maailmaan ilmenee tälläkin levyllä. Pikkupojat vetävävät 'Ajetaan tandemilla', laulavat 'Naiselleni', ikävöivät 'Dorista', haaveilevat 'Haaveissa vain ootko mun' ja niin edelleen. Ei siinä, etteikö lastenmusiikissa voisi käsitellä aikuistenkin asioita, mutta Seppäsen projekteissa lapset siirrettiin suoraan aikuisten 'kulutusmaailmaan' Oskari Olemattoman kummitustarinoiden sijaan. Suutari Joonaksesta otettiin uusintapainokset joita kuunneltiin uudelleen, Hits by the Kidsistä ei sellaista tule. Seppänen ja Kosunen olivat tuttuja häärääjiä niin Euroviisujen, kuin MTV:n taustalaulajina ja jotain hyvin yrittäjähenkistä tässäkin lastenkulttuurissa on. Ainakin edellisvuosikymmenen opettavaisuuden rinnalla.

Itse levy ilmoittaa sisällön olevan: "Kotimaiset rocksuosikit lasten esittäminä" ja naisenkaipuun lisäksi levyltä löytyy versioita mm. 'Kitara, taivas ja tähdet', 'Autiotalo' jne. Vuonna 1987 nämä eivät olleet enää varsinaisesti sen päivän hittejä, mutta meno on siis tuollainen. Sarkastisen hymähdyksen nostaa lasten laulama Sig-yhtyeen 'Hyvää syntymäpäivää', vaikka Matti Inkinen veikin hautaan asian lopullisen totuuden (mikä se sitten olikin).
Rele Kosunen ja kumppanit röpäyttää cover-versiot perusstudiomuusikoiden varmuudella, mutta hämmennykseksi kappaleet vedetään alkuperäisissä sävellajeissa, joten on selvää, että muut kuin joku Metsäketo tippuvat kertosäkeessä tai jossain muussa kohtaa äänille, jotka eivät kanna. Vedot eivät muutenkaan ole puhtaita, joten oletan sessioiden olleen todella pikaiset: sedät ovat soittaneet suoraan niinkuin levyversioissa ja Kidsit ovat sitten parilla otolla vetäneet, mitä ovat saaneet narulle. Pillit pussiin, levy painoon ja täts it.

En tiedä oliko 'Hits by the Kids' ensimmäinen lastenmusiikkilevy, jossa lapset esittivät aikuisten lauluja, mutta tämän jälkeen tyylisuunta oli vallitseva Tenavatähti-kisoineen yms.

Panssarijuna - Estonia 2014

Panssarijuna-yhtye jakaa mielipiteitä, eikä omanikaan ole ihan kiveen kirjoitettu. Yksi syy saattaa olla Johnny Wittu taiteilijanimen takana oleva vokalisti, joka joko ärsyttää tai.. ei ärsytä. Yhtye on ollut Levyhyllyssä jo muutaman vuoden takaisen Gafoni/Jotenkin groteskii-julkaiseman joulusplit-seiskan kanssa. Sillä Panssarijuna vetäisi kuitenkin kovan paketin U.F.O. Ojalan edestä.

12.9.2014 julkaistu cd-single EP on viisibiisinen teemalevy ja teeman aiheena tietysti sukupolvemme lähin suuronnettomuus, jossa virolainen M/S Estonia upposi hukuttaen hyiseen syksyiseen mereen suurimman osan matkustajista ja miehistöstä.

Traumabluesiksi tituleerattu ja mölyorkesterinkin maineessa (ainakin ollut) Panssarijuna soi tällä EP:llä hillitysti ja hallitusti. Viidestä biisistä vain yksi on nopeatempoinen ja pääosaan nousevat teemalliset lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelulla korvaan jäi avausbiisi, mutta kyllä muillekin teoksessa sijansa on. Naivistisen hellyttävästi laulettu kakkosbiisi "Avo Pihti" kertoo olettamuksen tästä mystisesti pelastumisensa jälkeen kadonneesta perämiehestä, joten Estoniaa on todellakin pohdittu monelta kantilta, tai ainakin luettu asian tiimoilla pyörineet huhut ja salaliittoteoriat. Sama jatkuu kahden muun matkustajan asemaan sijoittuvissa kappaleissa.

Musiikillisesti ykkösbiisi tuo mieleen Neil Youngin Crazy Horsen, mutta puhevikaisesti lauletut vokaalit J. Karjalaisen. Suomisijoituksia tulee levyllä myös Göstaan ja Daveen, joskin levyn muut biisit ovat soitannolliselta tuotannolta enemmän rootsia ja riisuttua. Tämä tietysti korostaa levyn tekstipuolta.

Ei tämä mikään Southern Rock Opera ole, mutta kunnioitettavaa "hulluutta" ja rohkeutta tehdä tällainen. Ja kyllä tälle sijansa löytyy.

Jukka Nousiainen - Ei enää kylmää eikä pimeää 2018

Katselin tuossa, että viime aikoina Levyhyllyssä on pyörinyt aika paljon tuoretta kamaa.

Toisaalta uusia levyjä on tullut ostettua viime vuosien aikana aika minimaalinen määrä. Mutta kiitos kirjastolaitoksen; uutuuksia tulee katsastettua niistä hyllyistä usein ja vieläpä monipuolisesti.

Kirjaston hienous on siinä, että täällä maakunnissakin vielä tuetaan pikkulafkoja ja ostetaan heiltä ainakin yksi kappale. Kunnallinen laitos luottaa edelleen pääosin CD-formaattiin, ehkä ihan hyllytilan ja rakenteidenkin takia, vaikka myös vinyylejä on kaivettu keskusvarastoista taas näytille. Siihen nähden huhut Helsingin uudesta ja uljaasta tulevasta Oodi-kirjastosta ilman levyosastoa tuntuvat... väärältä.

Noh, sivuraiteilta asiaan: Jukka Nousiainen julkaisi uuden soololevynsä, järjestyksessään kolmannen jo toukokuussa, mutta ei tullut tsekattua sitä vielä tuolloin. Omistan Nousiaisen ensimmäisen soolon vinyyliversion, kakkoslevy taitaa olla kuunneltu kirjastoversiona. Pidin etenkin debyytistä, joten keväisen julkaisun missaaminen menee varmaan lähinnä nykyisen musatarjonnan runsaudenpulan piikkiin. Jonkun haastiksen lukaisin muistaakseni ja siinä tulevasta levystä luvattiin tulevan yhteiskunnallinen, koska Jukkaa niin sanotusti kiukutti nykymeno ja kaiketi erityisesti Tampereen kaupunki ja Keltaisen talon kohtalo.

Koska levyä luonnehdittiin 'kantaaottavaksi', niin mieli vetelee yhteyslankoja levyn tunnelmista ja tyyleistä erinäisiin - 70-luvun artisteihin. Kantaaottavuus ei tarkoita Nousiaisen(kaan) kohdalla suoranaista paasausta ja ratkaisukeskeistä lähtökohtaa, vaan on toteavampaa, ehkä välillä ilkeääkin jne. Mutta Hotelli Hannikaiset, Punaisen planeetan Nurmio ja miksei jopa Alatalon Mikko (tai siis Harri Rinne) soivat sieltä kaiken seasta. Nousiainen on aina ollut harakkamaisen taitava ottamaan vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta kääntänyt kaiken kuitenkin itsensä kuuloiseksi ja omaksi. Nyt levy aloitetaan instrumentaalilla, jonka jälkeen pudotellaan biisiä biisin perään, kunnes ehkä taas 70-lukulaisesti niputetaan välillä kitkerätkin ajatukset ABC:den tuhoamista kirkonkylistä, ahneudesta ja vihasta levyn lopetusbiisiin, jossa uljaasti sekä tällä kertaa optimistisesti astutaan ovesta toiseen maailmaan, jossa ei ole kylmää eikä pimeää. Siinä karumpikin musanystävä joutuu pyyhkäisemään silmäkulmaansa.

Soundimaailmaltaan uusi levy on enemmän niin sanotusti puunattu kuin välillä suttuisenkin kuuloinen, mutta silti tyylikäs debyytti. Toisinaan levyllä ollaan suorassa AOR-Eppu soundissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Taustasoittajina vilahtaa tuttuja skenenimiä Kalevi Suopursusta Mikko Siltaseen, joka on Räjäyttäjistä poiketen basson sijasta steel-kitarassa. Siinä missä Litku Klemetin kohdalla kyllästyin oikeastaan turhankin nopeasti retropohjaiseen musiikkiinsa tämä Nousiaisen uusin on jaksanut pyöriä soittimessa.

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.