Pekka Pohjola 1952-2008

Taas lähti yksi. Tän vuoden headcountti alkaa olla pitkä.

Blue Öyster Cult - S/T 1972

Long Islandilainen (amerikassa, kuulemma siinä New Yorkin vieressä) BÖC aloitti toimintansa vuonna 1970. Ensilevy julkaistiin vuonna 72 ja aloitti bändin Black&White-kauden. B&W siis mustavalkoisista levynkansista.

Aikalaismedia vertasi musaa Kellopeliappelsiini-elokuvaan. Itse en ehkä moiseen lähtisi, mutta toisaalta ymmärrän reaktiot silloiseen kieroon hard-rockkiin. Mystisiäkin teemoja sisältävät sanoitukset yhdistettynä äijien nahka ja niittikuteisiin.. Blue Oyster.. no tangoa levyllä ei kuitenkaan ole.

Eka ja toka 'Tyranny & Mutation' pyörivät silloin tällöin soittimessa. Vinyylien kannet päästävät optiset kansitaiteet oikeuksiinsa.

Ramones - End of the Century 1980

Punkin epävirallinen keksijäorkesteri kynti perusklubeja samaan aikaan, kun toveriaktit keikkuivat stadioneilla ja listojen huipulla. Tilanne haluttiin muuttaa ja tuottamaan palkattiin Joey Ramonen ihailema tupeita ja aseita rakastava 60-luvun tuottajaguru Phil Spector.
Seinähullun Spectorin ja Ramosesien yhteistyö ei sujunut suinkaan ongelmitta, mitkä on dokumentoitukin ihan hauskasti. Pistoolia soittajan ohimolla, vankina äijän himassa jne.

Vaikka Johnny Ramone ei levystä piittaakaan (eikä muuten paljoa soittanutkaan) ei tämä ole huono. Joeyn upea laulu pääsee levyllä oikeuksiinsa. Ramonesin tyyli putoaa muutenkin hyvin perinteiseen Spector-rokkiin (sitähän se loppujen lopuksi onkin). Valitettavasti tästäkään ei aikanaan mitää megasuxeeta syntynyt, mutta hauska levy silti. Tosin Ramonesiin tutustuminen kannattaa ehkä aloittaa jollakin aiemmalla levyllä.

Juice Leskinen & Coitus Int - S/T 1973

Lukaisin Juice Leskisen omaelämänkerran 'Siinäpä tärkeimmät, Juice Leskinen E.C.H (ennen kirroosia)'. Kaivelin hyllystä Leskisen ekan yhtyeen debyytin, muistellen sen sisältäneen muutaman hyvän rallin. Levylle kappaleita ovat tehneet Harri Rinne, Alatalo ja Leskinen.

Jos Juicesta myöhemmin syntyi instituutiomainen vanha jäärä, jonka muutamaa laulua hoilattiin musiikin tunneilla, tämä levy tarjoaa yllättäviä hetkiä. Melankolisten juoma/ero/itku-biisien sijasta levyllä soittaa lauma tamperelaisia hashishämyjä (vaikka Mikko Alatalo myöhemmin sepittikin matkustaneensa eri keikkabussissa). Toki pari pakollista ryyppäysbiisiä mahtuu sekaan. Hengenheimolaisuutta toiseen saman ajan tamperelaishämyorkesteriin Virtaseen löytyy rutkasti. Veikeitä hetkiä (vaikka tälläisissä julkaisuissa p-reiän kokoinen cd-kansi ärsyttää; Juntusen sisäkannen sarjakuva ei pääse oikeuksiinsa.).

Tohtori Orff & Herra Dalcroze - Täällä vartioin minä! 2002

Lastenmusiikki on helveetin vaikea laji. Lapset itsehän jaksavat kuunnella smurffihitit vol. 9 non-stoppina 24/7. Vanhempien henkinen ja fyysinen kuntohan siinä on enemmän koetuksella.

Hyvä lastenlevy hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Muksut voivat jytätä tukka heiluen viihdyttävien sanoitusten kanssa. Ja vanhemmallakin saattaa jalka vipata musiikin tahdissa ilman myötähäpeää tai masokististä aivokuoliota.

Tohtori Orff & Herra Dalcrozen taustoista en tiedä enempää, kuin mitä Myspacen sivuilla sanotaan. Haiskahtaa (entisiltä) kansanmusiikin opiskelijoilta.

Vaikutteiksi ovat luetelleet: Led Zeppelin, The Who, Neil Young, Kipparikvartetti, Pelle Hermanni, Jukka Parkkinen, Kari Hotakainen, Noitalinna Huraa!, live-kirkkourut ja siinä varsinkin jyrkempi bassopuoli Kalevi Kiviniemen tahi oikeastaan kenenhyvänsä soittamana. Gary Larson, Martti Vasamaa, Deep Turtle,Bob Dylan,Muse, Porilaisten marssista se epäkesko bassorumpukohtaus, Deltahead...

Hyvää musaa.

Edit: Saamani tiedon mukaan Hannu Sepponen on samainen mies Noitalinna Huraan! takaa.

Hawkwind - Warrior on the Edge of Time 1975

Diggailen etenkin tämän kantta. Muutenkin Michael Moorcockin fantasia on aina miellyttänyt ja mies mölisee (tosin kiusallisesti) tekstejään tällä levyllä. Lemmyn viimeistä Hawkwind-levyä on aina vähän parjattu, mutta syyttä; tämä jatkaa siitä mihin Hall of the Mountain Grillilla jäätiin. Levyn avaava Dave Brockin Assault and Battery/The Golden Void on ehdottomasti parhaita HW-biisejä. Junnaava riffi ja Lemmyn murahteleva basso. Levyllä on paljon hienoja mellotroneja, moogia ja saksofoneja.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä ja kuulla, mihin olisi päädytty jos Lemmy ei olisi saanut tämän jälkeen kenkää.

Mercury Rev - Strange Attractor 2008

Juuri julkaistu Mercury Revin uusin ei herättänyt lainkaan edellisten levyjen kaltaista mielihyvää. Jotenkin tuntuu, että tyypit ovat pahemman kerran hukassa kliinisten elektronisisten taustojensa kanssa.

Tähän peilattuna yhtyeen sivuilla ilmaiseksi jaettava Strange Attractor on outo lintu; levytyssessioissa ylijääneet 11 kappaletta elektronista musiikkia kuulostavat hyvältä! Instrumentaalit on tehty erinomaisella maulla. Äänimaailma on samalla tavalla upean elokuvamainen, kuin orkesterin parhaina hetkinä muutenkin.

Esa Kotilainen - Ajatuslapsi 1977

Kuusankosken haitarisankari Esa Kotilainen tunnetaan kaiketi parhaiten Wigwamin Nuclear Nightclub levyn syntetisaattoreista. Miehellä oli aiempaa musiikkitaustaa Hectorin ym. 'edistyksellisten' suomiartistien taustalta.

Love-Records julkaisi levystä alkuperäisen 500 kappaleen painoksensa vuonna 1977. Vasta nyt levystä tehtiin uusintapainos ja cd-julkaisu. Levy ja odotukset ovat tietenkin tällä aikaa ehtineet kasvaa lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Onko se niiden arvoinen?

Kotilainen oli 70-luvulla tutustunut sen ajan Suomessa tuntemattomampiin artisteihin, kuten Tangerine Dreamiin ja Klaus Schultzeen joita ilman levyä tuskin olisi syntynyt. Vertailu on kuitenkin sikäli turhaa, että Ajatuslapsessa yhteistä edellä mainittuihin on muoto ja syntetisaattorit. TD ja Schultze nojasivat myös noihin aikoihin voimakkaasti sekvenssointiin, jota Ajatuslapsessa on minimaalisesti. Kotilaisen ilmaisua voisi kuvata sanomalla sitä folk-musiikiksi elektronisilla soittimilla.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja samanaikaiseen saksa-kamaan tutustuneena Kotilaisen Ajatuslapsella on oma oikeutettu paikkansa 70-luvun elektronisessa musiikissa. Levy on oikeata tavaraa juuri samalla tavalla, kuin Wigwamkin sitä aikanaan oli.

Graham Central Station - Pow

Piu!
Larry Grahan on tavallaan syyllinen syntyneeseen peukkubasso-saastaan, mutta annetaan se äijälle anteeksi. Sly Stonen jäätyä pöhnässä makaamaan asuntovaunuunsa Graham jatkoi musiikillisesti eteenpäin siitä mihin Sly & the Family Stone parhaimmillaan oli päässyt.

Easy Rider - Soundtrack 1969

Dennis Hopperin myyttisen lännenelokuvan (moottoripyörien selässä) soundtrackki on yksi parhaista 60-luvun ääniraidoista. Ellei paras.

Koko kirjo Steppenwolfin prätkärockista, Jimi Hendrix Experiencen sähköisestä free-jazzista ja Electric Prunesien pseudo-uskonnollisen musiikin kautta Roger Mcguinnin runolliseen country-folkkiin.

Viime talvella pääsin katsomaan tämän Orionin valkokankaalta. Toimi.

Dub Side of the Moon - Easy Star All-Stars 2003

Ideana hölmö, levynä erittäin toimiva.
Pink Floydin Ultimatemega-supermenestysklassikko-levy muutettuna reggae/dub-versioksi. Biisit ovat samaan aikaan sekä uskollisia alkuperäisille versioille, että yllättävät klassisella dub-poljennollaan. Kaikki tämä vääntää suupielen hymyyn.

Motörhead - No Sleep 'til Hammersmith 1981

Vuonna 1981 klassinen Motörhead oli nousukiitonsa huipulla. Trio Lemmy Kilminster, Philty 'Animal' Taylor ja 'Fast' Eddie Clarke olivat olleet kolme vuotta tien päällä. Piristeiden ja 24/7 dokaamisen kyydittämä bändi oli niin kovassa livekunnossa, että kaltaiseni maallikko etsii hädissään lähintä pommisuojaa.

The Whon 'Live at Leeds'in ohella yksi parhaita yrityksiä vangita rokkilive äänilevylle. Tässä on kaikki jutut mitä bändi oli tehnyt tätä ennen ja tämän jälkeen. Livenä. Mitään muuta ei oikeastaan tarvita. Lähtee Ace of Spadesilla ja loppuu Motorheadiin. Capricorn on levyn ainoa hmm.. pohtivampi biisi.

Tällaisestä sitten kaiketi palaa, koska alamäki alkoi ja pian; Eddie Clarke lähti vetämään. Bändi ei palannut mun mielestä koskaan enään aikaisempaan loistoonsa. Niin ja levy on äänitetty kaikkialla muualla, paitsi Lontoon Hammersmithsissä.

Thor!

Hipgnosisin karseat levynkannet

Storm Thorgerson, Aubrey Powell ja myöhemmin Peter Christophenson muodostivat ryhmän Hipgnosis. Äijät ovat varmaan kuuluisimpia Pink Floydin levyn kansista, joita he tekivät Sauserful of Secretsistä Animalsiin asti. Viimeksi mainitussa Roger Watersin nimi oli unohtunut sisäpuolen krediiteissä kannen ideoinnista, joten Watersin aikana Hipgnosis ei enää uusia Floyd-kansia tehnyt..

Aikana ennen Photoshoppia porukalla oli eittämättä monessa työssään oma (outo) hämmästyttävä tyylinsä, joka toi lisäarvoa levykokemukselle. Omat Floydinikin ovat viimeisiä vinyylimuodossa ilmestyneitä, joten kansitaide pääsee niissä oikeuksiinsa. Suomalaisista artisteista ainakin Jukka Tolosella on ollut kunnia saada Hipgnosis tekemään kannet levyynsä.

70-luvun lopussa ja 80-luvulle tultaessa Hipgnosis teki lähes kaikille kuuluisimmille yhtyeille kansia, joiden tyylistä en pidä ollenkaan. Päättäkää itse.

Dave Lindholm - Sirkus 1973

Oma ensikosketus Lindholmin tuotantoon tuli penskana 'Tupakka, viina ja villit naiset' biisin myötä, joka on maailman toiseksi paskin biisi (paskin on vielä tekemättä). 'Pieni hento ote' taas taitaa olla kansanopisto-hippien maammelaulu.

Sirkus on hyvän kuuloinen levy. Ei tätä varmaan olisi tehty ilman Bob Dylania, mutta kyllä Davella on oma runollinen otteensakin mukana. Rytmiryhmänä toimi ex-/nykyinen ja tuleva Wigwam; Hulden, Österberg ja Groundstroem. Lindholm on ollut yllättävän hyvän makuaistin omaava kitaristi. Tekstit toimivat. On se jännä miten artistit myöhemmin väsyvät.

Valot sammuu, haju jää.

Heart - Mainstage (Live on TV - 1976)

Pöyhötukat, olkatoppaukset ja savupommit ovat vielä kaukana tulevaisuudessa. Huilua, duaalisooloja, rytminvaihtoja ja syntetisaattoreita.. tämähän on progea!

Steppenwolf - Sookie Sookie 1968

Steppenwolfin kulta-aika jäi lyhyeksi, mutta hetken aikaa nämä jannut oli aika rok.

David Bowie - The Man Who Sold the World 1970

Bowien hevilevy. Ennen erinomaista Hunky Dorya (suosikki!) ilmestynyt The Man Who Sold the World pyörii aina silloin tällöin levylautasella. Musiikillisesti liikutaan jossain äänekkään rokin ála varhainen Zeppelin/Black Sabbath ym. maastossa. Tulevien glam-levyjen riffi-iloitteluun on kuitenkin vielä matkaa, mikä tavallaan myös tuo levylle oman kotikutoisen viehätyksensä.

Sanoituksissakin liikutaan aika synkissä vesissä. Vaikuttimet tulevat Crowleyin, Nietzchen ja Lovecraftin kaltaisilta kirjailijoilta. Yli-ihmisiä, kylmiä koneita ja kuolevaisten moraalin yläpuolella olemista. Ei mikään kevyt paketti. Ja kannessa David loikoilee sohvalla naisten mekossa.

90-luvulla David piti erinomaista nimibiisiä keikkasetissä; ja kakarat haistattelivat Nirvanan kappaleella ratsastamisesta!

Scorpions 1972

Teini-ihme Michael Schenker. Sehr Kraut!

Manuel Göttsching - Inventions for Electric Guitar 1975

Tämä on näitä levyjä, joka saa ihmettelemään miten paljon edellä aikaansa jotkut ovat olleet.

E2-E4 80-luvun alussa oli selkeästi minimalistista house-musiikkia, ensimmäinen soololevy Inventions for Electric Guitar taas jonkinlaista kitaralla soitettua esi-teknoa. Saattaa näin kuvailtuna kuulostaa kornilta, muttei ole sitä kuunneltuna.
Göttsching työskenteli siis pelkän kitaran ja kaiun kanssa; levyllä ei ole rumpu tai rytmiraitaa, vaan pelkkiä kitarakerroksia, jotka äijä sekvenssoi katsomalla soittaessaan metronomia.. kunnioitettavaa käsityöläisyyttä! Siis rytmikästä pulputusta, esi-trancea ja niin edespäin. Bassot on tehty hidastamalla raitojen nauhoja. Suosittelen ostamaan, tai etsimään netistä.