Absoluuttinen nollapiste - Suljettu 1999

Vuonna 1999 en ollut päivätöissä, enkä vielä innostunut tai rahallisesti edes kykeneväinen ostelemaan valtavia määriä cd-levyjen muovikansia hyllyyn. Tästä syystä musiikkilehdet tuli luettua kirjastoissa tavattoman tarkkaan ja arvostelut olivat hyvin tärkeä osa ostopäätöstä. Ja niitä kehuja Suljettu saikin. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan oli ollut rajoittunutta, vaikka muutamasta irtobiisistä pidinkin.

Absoluuttinen nollapiste aloitti oman levytysuransa 90-luvun puolivälin tietämillä ja on itseni kanssa saman ikäistä porukkaa. Matkalla kohti keski-ikää. Nyt.
Vaikka yhtye sai juuri noihin aikoihin huomattavan määrän musiikkilehtien palstatilaa (Liimatan kieltämättä mielenkiintoisen lyriikan takia) bändi ei ole missään vaiheessa ollut suosiossaan siinä pisteessä, että keikkoja kannattaisi heittää yliopistokaupunkien ulkopuolella.

Nollapisteestä sanottiin, että sen meno oli kuin outo täydellinen jäänne Love-recordsin 70-luvun puolen välin katalogista, mikä ei ollut ikinä kuullutkaan tässä välissä olleesta punkista tai uudesta aallosta. Vaikka jäsenistö oli todennäköisesti syntynyt vuonna 1976. Tässä mielessä 'Suljettu' heitti vielä lisää pökköä pesään; se oli teema-albumi. Tämä ei ollut vielä vuonna 1999 muodikasta. Eikä Nollapiste tästä kaikesta huolimatta edes retroilua.

Suljetulla on pari Otsalan sanoittamaa kappaletta, mutta kaikki loput ovat Liimatan tekstikynästä. Teema-albumi kasaa kuvaa syrjäseudun rintamaiden hivenen onnettomasta perheestä, josta ei myöskään tragediaa puutu. Ei voi kuin ihmetellä Liimatan lyyrikon taitoja. Mies yhdisti tajunnanvirtaa ja rivien välistä tarkkaa kuvausta, jonka jokainen rintamamiestalon vinttihuoneen kaltevalla seinällä olleet Sweetin julisteet nähnyt tunnistaa. Ja pahvilaatikkoon pakatut Busterit.

Yhtyeen proge sellaisenaan ei ole mitenkään erityisen mieleenjäävää. Ihan ookoota, kivoja sointukuljetuksia ja niin edelleen, mutta mitään ELP:n tyylistä järjettömän pompöösiä fanfaarimenoa ei löydy. Ehkä lähin vertailukohta löytyykin jostain Floydin tavasta musiikin kuvittajana tekstien taustalla. Mutta kun tämän yhdistää Liimatan teksteihin, syntyy täydellisen Nollapiste-menon. Levyn päättää tai huipentaa pohjolamaisesti nimetty 'Suvannossa ylpeä ilme' (I-V), 20-minuuttinen kaiken niputtava teos, jonka lopussa on jo sellaista musiikillistakin jylhyyttä, jota proge voi parhaimmillaan olla.

Suljettu on edelleenkin ainoa Nollapisteen fyysinen äänite, joka minulta löytyy. Ei sillä etteikö tämä olisi tehnyt silloin vaikutusta. Minä en vain ole ihan tajuton yhtyeen fani. Levyn jälkeen yhtye siirtyi käsittääkseni seuraavilla levyillä kevyempään ilmaisuun.

Suljettu julkaistiin viime vuonna esikuvilleen kunniaa tekevänä tuplavinyylinä ja bändi kiersi 'albumi-klassikot' hengen mukaisesti esittämässä Suljettua kokonaisuutena. Tällä hetkellä yhtye työstää kuuleman mukaan uutta teema-albumia.

Yö - ...Ja tapahtui niinä päivinä 1984

Pysytellään edelleen live-albumi teemassa. Seuraavan 'Nuorallatanssija'-levyn kakkoskappale lainaa samaa Jouluevankeliumin lainia, jolla tämä Tavastialla äänitetty live on nimetty. Knoppitieto tietää kertoa, että levyn kansikuva on kuitenkin otettu Tampereen Ylioppilastalolta.

Levy on sikäli ajankohtainen, että tällä hetkellä Yö:n tämän ajan primus motor, biisintekijä Jussi Hakulinen keikkailee harvakseltaan Jussi Hakulinen Distortion kokoonpanolla esittäen tämän ajan menevämpiä yöpaloja yhdessa covereiden ja Appendix-kaman kanssa. Nettipätkissä Hakulisella on peryksidi-peruukki päässä, mutta ei se bändi toivotonta kamaa ole ja jos vastaan tulee, niin saatan hyvinkin mennä katsomaan.

Yö:n juurethan olivat monelta suuntaa upotettu punkin ja uuden aallon pohjalle. Varietee oli selkeä pop-levy, mutta tällä sen jälkeen julkaistulla livellä päästettiin ne alkuperäiset vaikuttimet vielä hetkeksi esille.

En nyt sano, että '..ja tapahtui niinä päivinä' on punk-levy, mutta tuo vahvemmin esille sen puolen yhtyeen musiikista. Kolme levyn yhdeksästä biisistä on covereita ('Sankari palaa sodasta' voidaan lukea Clash-biisiksi), loput sinkuilta ja edellisen levyn 'Varieteen' ylijäämistä. Ai niin, loppuuhan 'Skitsofreenikon päiväkirjakin' noloon hetken luentaan 'Tequilasta'. Jos nyt jotain kulttuuritekoa levyltä väen väkisin haluaa etsiä, niin levyn päättävä 'Kollaa kestää' oli varmasti minulle ja monelle muullekin ensimmäinen kerta, kun kyseisen orkesterin biisiin törmäsi.
Seuraavalta 'Nuorallatanssijalta' mukana ei ole yhtään maistiaista levyn nimeä lukuunottamatta. Sitä en tiedä soittiko bändi niitä tuohon aikaan muutenkaan keikalla. No, parempi näin, sillä eipä siltä montaa hyvää biisiä löydy. Yön 'laadukkaan' tuotannon voikin raapia kasaan yksittäisistä biiseistä näiltä kolmelta ensimmäiseltä levyltä.

Levyn julkaisun aikana Yö:n liikkumatilaa oli alkanut rajoittaa toinen porilaisyhtye Dingo. Konsertti äänitettiin huhtikuun alussa ja julkaistiin pika-pikaa ulos jo kesäkuussa. Levyn julkaissut Poko päätti tehdä albumista "rajatun" 14000 kappaleen painoksen, josta tietojen mukaan 8000 yksikköä julkaistiin vielä c-kasettina.

Tiedä sitten kuinka "harvinainen" levy tuollaisen painoksen jälkeen markkinoilla olisi. Omakohtainen muisto levystä on, että kaveri vei omansa teinivuosina soittokämpälle "paskana levynä", jonka jälkeen valkoiset turhautuneet hetero-pojat pistivät sen silpuksi yhdessä astetta harvinaisemmat alkuperäisen 'Moottorilinnut'(!) vinyylin kanssa. Taisi siellä musiikillisessa miehistymisriitissä muitakin levyjä tuhoutua.

Kiss - Alive! 1975

*Uusinta vuodelta 2007*

Blogin alkuaikoina sivuttiin Kissin Alive!a, mutta koska silloinen teksti oli pituudeltaan ehkä lähempänä haikua, palataan asiaan uudemman kerran.

Vaikka Kiss on onnistunut vuosikymmenten aikana vakiinnuttamaan itsensä ikonin asemaan, yhtye on aina jostain ihmeen syystä kärsinyt ahdistusta ja alemmuuskompleksia musiikillisen arvostuksen puutteesta ynnä muusta, vaikka on aina yrittänyt esittää kaikkea muuta.
Rehellisesti sanoen Kissin musiikilliset ja ulkomusiikilliset hetket eivät aina ole kestäneet päivänvaloa ja homma on välillä ollut silkkaa rim jobia. Silti yhtyeellä on eittämättömät musiikillisetkin ansionsa. Ja bändiltä löytyy useampikin pätevä teos ajalta, jolloin pitkäsoitot olivat voimissaan.

Nykyään Kiss on yksinomaan kahden bisnesmiehen pyörittämää sirkusta, jonka olemassa ololle ei voi keksiä muuta perustaa, kuin aina maksamaan valmiin kiss-armeijan ja ikäiseni keski-ikäistyvät töissäkäyvät ihmiset, jotka nostalgian takia ovat valmiita maksamaan kalliin lipun tuhat kertaa kerratusta esityksestä.

Aina ei ollut näin.

Alunperin Kiss oli neljän henkilön muodostama bändi, jossa jokainen pisti peliin omat panoksensa ja jakoi voitot tasan neljään osaan. Vuonna 1973 aloittanutta Kissiä ei voinut syyttää yrityksen puutteesta. Aikansa glam-esimerkin mukaan pommit ja pyrot jysähtelivät vaikka kortteliklubin lavalla äijien kolautellessa platform-bootsit jalassa päitään matalaan kattoon. Pääasia oli kova ja näyttävä meno, jota tuki yhtyeen yksinkertainen ja iskevä hard-rock.

Vaikka puitteet olivat alusta asti suureelliset eivät bändin kolme ensimmäistä levytystä olleet mitään täysosumia, tai edes menestyksiä. Bändi ja levy-yhtiö pullauttivat ensimmäisen 13 kuukauden aikana ulos kokonaiset kolme(!) pitkäsoittoa, mutta ei tärpännyt. Kaikki kolmet sisältävät myös täysiä Kiss-klassikoita, mutta jokainen on pilattu lattealla tuotannolla.

Levy-yhtö päätti ottaa riskin ja levyttää niin sanotun live-levyn. Live-levyt eivät yleisesti ole artisteilta niitä menestyneimpiä ja yleensä sellaisen julkaistakseen bändien piti olla jo kohtuullisen suosittu, että sellaista ylipäätään saatiin edes myytyä hyllystä. Tämän kaiken takana oli epäsuhta Kissin suuren konserttisuosion ja keskinkertaisen levymyynnin välillä.

Levyn tuottajaksi palkattiin Eddie Kramer, mies joka oli ollut myös Hendrixin luottoäänittijä. Mies oli äänittänyt myös yhtyeen ensimmäisen demon, joka kuulostaa paremmalta, kuin varsinainen debyytti. Levyä varten äänitettiin useita eri konsertteja, joista oli tarkoitus valita parhaat palat live-levylle. Koska äijät hyppivät ja pomppivat, kitarat savusivat ja pommit paukkuivat (kuten Kiss-keikkaan kuuluukin), ei soitto ollut turhan tarkkaa. Tätä sitten korjailtiin kolmen viikon ajan studiossa, joten vaikka Alive!a aikanaan väitettiin live-levyksi, se ei sitä ole. Paul Stanley laulaa itsensä kanssa stemmoja, rummut ovat korjattu, kitarat tuplattu ja niin edelleen. Joku väitti joskus, että aitoa livesoittoa olisi ainoastaan rumpuraidat, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Eipä sillä, kaikki ajan konserttitaltioinnithan ovat samanlaista 'paranneltua todellisuutta'.

Ja miksipä ei? Alive! pitää sisällään ensimmäisen kolmen levyn  kingeimmät biisit, mutta tällä kertaa vielä kunnon soundeilla ja menolla. Avausbiisi Deuce irtoaa kymmenen kertaa paremmin, kuin debyytin versio. Levy summaa hienosti alkuaikojen rock-Kissin, vaikka tämän jälkeenkin tuli toki vielä paljon niitä hyviä jytäbiisejä. Koska homma toimi, Alive-konsepti piti tietenkin uusia ja tällä hetkellä taidetaan liikkua numerossa III?

Alive!sta tuli yksi Kissin suurimpia menestyksiä ja kaupallinen läpimurto. Tätä olivat haukkana seuraamassa muutkin levy-yhtiöt ja 70-luvun puolessa välissä oli varsinainen 'live-boomi' bändien julkaistessa 'konserttilevyjä'. Cheap Trick, Peter Frampton ja Jackson Browne onnistuivatkin siinä kohtuullisen hyvin.

Wah-wah pedaali

Wah-wah on varmasti yksi tunnetuimpia yksittäisiä kitaran, tai miksei minkä tahansa muunkin soittimen efekti. Englanninkielinen nimi viittaa tietenkin efektin tuottaman soundin ääniasuun. Ennen elektronisia laitteita samanlaisen ääniefektin sai aikaan esimerkiksi torvella blokkaamalla sen ulostuloa dumpperilla, mitä harrastetaan vieläkin.

Pedaali on yksinkertaisesti suodin, joka päästää filtterin asennosta riippuen läpi eri taajuuksia 'paksusta ohuisiin' ääniin. Samanlaista efektiä saa aikaan monella muullakin tavalla. Itselläni on esimerkiksi Moogin Low Pass Filter, joka leikkailee iskujen voimakkuuden mukaan taajuuksia kuulostaen auto-wahilta. Auto-wah taas on laite, jolla efekti tehdään automaattisesti ilman jalalla säätöä. Kyseinen laite ei ole nykyään mitenkään suosittu niin sanotun normaalin pedaalin rinnalla, sillä wah-wahin juttuhan on juuri se musiikin mukaan elävästi säädeltävä ja soitettava ääni.

Ensimmäiset pedaalit tehtiin jo 40-luvulla, mutta laitteiden massatuotanto alkoi vasta 1966. Valmistajia oli monia, kuuluisin alkupäästä oli varmaan aikansa vahvistinvalmistaja Vox. Samaisena vuonna ei ilmestynyt mitään varsinaista jättihittiä, missä efektillä olisi ollut samanlainen osuus kuin vaikkapa äänensärkijällä Rolling Stonesin 'Satisfactionissa'. Cream ja Eric Clapton ovat kuitenkin ehkä se alkuajan tärkein pioneeri, josta moni äänekkään bluesin soittaja plokkasi efektin mukaan soundipalettiinsa - kuuluisimpana varmaan Jimi Hendrix Dunlopin wah-wah-versiollaan. Jimiä voi surutta pitää wah-wahinkin kuninkaana sekä live, että levytyspuolella jolla hän vangitsi efektin aika kuolemattomasti useisiin kappaleisiinsa.

Wah-wah pedaali oli tärkeä osa lähes kaikkien 70-luvun taitteen kitarasankarien repertuaaria yhdessä särön ja feedbackin kanssa. Täältä pedaali matkasi värittämään progen maalailuja, eikä unohtaa voi tietenkään funkin wägätystä. Pedaalia tungettiinkin joka paikkaan; torvien eteen, lauluun, bassoon ja niin edelleen. Äkkiseltään ei tule mieleen oikeastaan mitään 70-luvun alun hämy- tai funk-levyä, joilta ei efektiä löytyisi.

Suomalaiskansallinen ikoni aiheesta on tietenkin Uuno Turhapuro elokuvat, joiden hassun halvan efektimaailman kivijalka oli pedaalilla riipaistut juoksutukset. Liekö idea varastettu tähän, tai ainakin tunnariin kuitenkin suuren maailman Shaft-elokuvista?

Ainut aika, jolloin wah-wah pedaali on ollut kirkonkirouksessa oli punkin ja uuden aallon vaihe, sekä tätä  seurannut kasari-coolailu. Pedaali ilmestyi 70-luvun lopun jälkeen kuvioihin uudestaan vasta 80-luvun lopulla, mutta on pysynyt siellä siitä lähtien poistumatta. 80-luvun lopussa laite oli vielä sen verran harvinainen, ettei se ollut mikään maakunnan soitinkaupan perushyllytavaraa. Tai ainakaan pätevä sellainen. Oma ensimmäinen ja tähän asti ainoa wah-wahhini oli Schallerin umpisurkea versio 90-luvun taitteesta. Cry Baby oli tuohon aikaan ihan omassa hintaluokassaan ja lukiolaisen säästöjen tavoittamattomissa.

Itse kitaristina olen sitä mieltä, että pätevyydestään huolimatta wah-wah on sellainen laite, mikä polkaistaan käyntiin siinä vaiheessa, kun soolosta on eväät loppu. Malliesimerkki tästä on tietenkin aina ollut Metallican Kirk Hammet, joka oli yksi laitteen uudelleen tuojista. Efektinä se tuo kieltämättä omaa villiä väriä tilutuksiin ja pitkiin venytyksiin. Mutta saahan sillä kitaran kuulostamaan.. vaikka sitarilta!

Amebix - Arise! 1985

Amebix on yhtyeitä, joita ei paljoa niin sanotussa valtavirrassa noteerata, mutta punkin ja hevin viemäriosastolla, niin sanotussa 'crust-punkissa' yhtye on varmaan se kaikkein pyhin.

Etelä-Englannin maaseudulta ponnistanut Amebix aloitti toimintansa erinäisten kokoonpanojen kautta jo 70-luvun lopulla ja luettiin loppuun saakka jostain ihmeen syystä 'anarko-punk' bändiksi. Yksi iso syy tähän oli varmaan bändin ja sen jäsenten aika extreme elämäntyyli yhteiskunnan ulkopuolella. Bändi muutti Bristoliin, jossa se viiden vuoden ajan asui vallatuissa taloissa ja narkkasi, asuen välillä suoranaisissa raunioissa.. Tämä yhdistettynä bändin gootti/angsti-kuvastoon ja ankeaan musiikkiin saa bändin kieltämättä tuntumaan metallin ja punkin yhdistelmänä todellisemmalta, kuin vaikkapa saman aikakauden Venomin.

Amebix levytti ennen tätä pitkäsoittoa muutaman singlen ja etsi omaa musiikillista muotoaan. Arisella se löytyi ja se on ankea yhdistelmä Motörheadia, Hawkwindia, Bauhausia ja Killing Jokea. Vuonna 1985 alkoivat hardcore yhtyeet kallistumaan sinne metallin puolelle, malliesimerkkinä kaikista suurin - Discharge. Lopputulos oli sen tapauksessa koominen, mutta Amebix otti metallin elementteja ja yhdisteli niitä lähtökohtiinsa, joissa ei ollut liiemmin soittotaitoa. Tämä yhdistelmä kuulostaakin lopulta metalliselta, mutta on liian puupäistä vajotakseen Dischargen metalliaikojen tyyliseen keskinkertaisen hevin suohon. Arise! ja Amebix on vitun ankean kuuloista hidasta käppämetallia.

Tämä vaatii tietty kuuntelijalta totuttelua. En itsekään lämmennyt alussa yhtyeen pseudo-metallille, mutta nykyään se kuulostaa jopa paremmalta, kuin aikansa thrashit. Ainakin omaan korvaani. Kappaleiden maailma liikkuu sodan kauhuista skitsofrenialääkkeisiin.

Arise!:n julkaisi Jello Biafra 'Alternative Tentacle' levymerkillään. Biafra oli innostunut bändistä ja halusi heidän levyttävän pitkäsoiton, mutta saatuaan käsiinsä ankeat loppunauhat Biafra oli kuuleman mukaan hämmentynyt. Levy kuitenkin julkaistiin ja se menestyi kohtuullisen hyvin riippumattomilla listoilla.

Amebix julkaisi paria vuotta myöhemmin vielä metallisemman 'Monolithin', mutta se ei herättänyt samanlaista innostusta ja yhtye pisti pillit pussiin, kunnes pari vuotta sitten lukuisten muiden kasarikummajaisten kanssa palasi yhteen ja kiertää tälläkin hetkellä.

The Adverts - Crossing the Red Sea with The Adverts 1978

The Adverts oli omana aikanaan suosittu, mutta nykyisin vähemmän tunnettu englantilaisen punkin ensimmäisen aallon bändi. Yhtye toimi vuosien 1976-79 välillä julkaisten useita menestyneitä singlejä ja kaksi pitkäsoittoa, joista tämä klassikoksi luettu 'Crossing the Red Sea With The Adverts' oli se ensimmäinen. Seuraavaa levyä en ole kuullut, mutta käsittääkseni se on aivan totaalisen toista laatua, ei menestynyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi. Advertskin kärsi siis useiden muiden punk-bändien tapaan 'toisen levyn syndroomasta'.

Adverts, tai sen pääkaksikko - myöhemmin aviopari T.V. Smith ja Gaye Advert olivat alun perin kotoisin Devonin rannikon pikkukaupungista, josta uudelleen lokalisoituivat Lontooseen. Minulla on sellainen mielikuva, että taidekoulun käynnistä oli myös kyse.

The Advertseja syytettiin jo 70-80-luvun taitteessa 'kaupallisuudesta' ja kaikesta muusta pahasta. Mustakulmaiseksi meikattu basisti Gaye Advert oli kovasti kuvattu zinejen kansikuvatyttö ja lehtien lemmikki, jonka perään punkkipojat kuolasivat pitkin läntistä Eurooppaa. Tyttö, joka oli mukana bändissä ja soittikin vielä jotain. Gaye aikalaistensa kanssa avasikin monelle tytölle ainakin sen mahdollisuuden siirtyä musiikissa katselijasta tekijäksi.

Kohtuullisen suuresta kaupallisesta menestyksestä huolimatta Advertsien biisit eivät ole asianharrastajien pienen piirin ulkopuolella juurikaan jääneet elämään, toisin kuin useiden muiden aikalaistensa vastaavat. Perustallaaja on hyvinkin pystynyt kävelemään tähän päivään asti helposti kuulematta yhtyettä.

Laulaja-primus motor T.V. Smith oli näppärä biisintekijä brittiläisten eksentrikkojen jatkumossa ja tätä levyä kuunnellessa yllättyy aina kappaleiden runsaista, mutta vähäeleisistä koukuista. Adverts onkin ihan reilusti siellä 'älykköpunkin' puolella, joka toi toki oman painolastinsa. Kaljatölkin pukkaajat varmasti vihasivat tätä jo silloin, vaikka mukana on toki myös messissä hoilotettavaa tavaraa.

Joku sanoikin joskus, että Advertsin biisit ovat kuin Yesin teosten nopeita osia. Kahteen-kolmeen minuuttiin pystyy mahduttamaan paljon yksinkertaisia rytmikikkoja, stemmoja ja niin edelleen. Tätä taustaa kun kuuntelee vaikkapa levyn biisin 'Newboys' ei voi muuta kuin nyökätä. Progeahan tämä.. tai no.. tarttuvaa sellaista. Tästä perinteestä on toki ammentanut moni myöhempi brittimuusikko, sanotaan nyt vaikkapa Pulp.

Kuten aikaisemminkin olen lässyttänyt aiheesta, punkin ideaali julkaisumuotohan on joko single, tai seiskatuumainen EP. Aika vähissä ovat ne ensimmäisen aallon punk-bändien pitkäsoitot, jotka ovat täyttä tavaraa alusta loppuun. Siinä mielessä Advertsien debyytti on poikkeus, sillä yhtyeen runsaat biisit kantavat hyvin pitkäsoiton verran.

Advertsien jälkeen T.V. Smith on jatkanut pienimuotoista soolouraa tähän päivään asti. Gaye Advertin myöhemmistä musiikillisista vaiheista ei ainakaan itselläni ole tietoa.

The Specials - Ghost Down 1981

Kaikki blogia seuraavat tietävät varmaan ska-allergiani. Tämän suhteen olen täysi rasisti, sadisti ja fasisti, sillä mielestäni reggae-pohjainen musa nyt vain sujuu paremmin mustilta. Piste.

Specials on ollut aina yksi inhokeistani, mutta tämä aikansa ykköshitti on kieltämättä pätevä biisi kaikin puolin.

Levyhylly tuntuu nyt juuttuneen pahasti Thatcherin ajan Englantiin, mutta toisaalta sehän on taas kaikin puolin ajankohtaista. Biisi niputti tunnelmassaan ja lyriikassaan 80-luvun alun Britanian kaupunkien sosiaalista ja taloudellista ankeutta ja ilmiöitä yhdistettynä aavemaiseen ja rootsiin äänimaisemaan.

Conflict - The Ungovernable Force 1986

Conflict luetaan yhdessä koko genren teoriassa ja käytännössä perustaneen Crassin kanssa niin sanotun anarko-punkin kivijaloiksi. Bändi levytti ensimmäisen singlensä luonnollisesti Crassin omalle levymerkille, jota kautta moni muukin genren bändi lähti etenemään. Tästä eteenpäinkin bändi pysytteli tiukasti omalla tai muilla riippumattomilla levymerkeillä.

Siinä missä Crass oli jo aikaansa nähden aatteellinen ja asenteellinen, Conflicti veti vielä vasemmalta ja kovaa ohi. Yhtyeen laulaja Colin Jerwood ei kaihtanut konflikteja virkavallan tai skinheadien kanssa, vaan vastoin monen muun anarko-punkkarin rauhan aatetta, suorastaan hakeutui turpiinvetotalkoisiin. Nasu-skinit hakeutuivat joukolla yhtyeen keikoilla, joilla lätty lätisi - aikalaistarinoiden mukaan ei tosin natzien haluamalla tavalla.

Conflict oli myös pää-äänenpäästäjä eläinoikeusaktivismin tullessa mukaan punkkiin. Kaikki tämä luonnollisesti johti ylilyönteihin, mutta Conflictin 80-luvun levyiltä jäi audiota, joka ei ole paatoksellisuudestaan huolimatta vanhentunut oikeastaan ollenkaan.

Itse en ole erityisesti Crassin ja sen jälkeläisten diskanttisen marssisoundin ystävä, joten tässä suhteessa Conflict jytiseekin eri tavalla. Tottakai tässäkin on mukana anarko-punkin jatkuva suusta syljetty tekstiryöppy, virvelin takomiset ja vuorottelevat laulajat. En väitä, että Conflict kuulostaa varsinaisesti metallilta, mutta selkeästi jyhkeämmältä, kuin moni muu anarko-bändi. Levy oli basisti Paul Hoddylle ensimmäinen bändin kanssa ja hienosti vetää.

Levyn biiseissä on puheosuuksia, televisiosta napattuja puheita ja muutenkin tyylilajin musassa on mukavaa se, että perus-hardcorea ja punkkia väritetään oudon köpöllä hälläväliä-progella. Levyn avaavalla 'You Cannot Win'illä on, dokumentin ääniraitaa, leikattua puhetta, naishoilotusta ja orkestraatiota. Siitä lähdetään säröbasson jytällä 'The Ungovernable Farcen' kautta asiaan. Ja asiaa riittää. Levyn runsaus pysyy kuitenkin tiukasti kanavoituna. Tämä on sikäli yllättävää, että levy tehtiin suoraan studiossa - ilman yhtään valmista biisiä. Bändi ei ollut edes harjoitellut kuukauteen ennen levytystä. No, se kuuluu tietynlaisena spontaanin ja monimutkaisen musiikin sekoituksena.

Thatcherin aika loi tälläisiä musiikillisia ja aatteellisia hirmuliskoja. Conflict tosin on edelleen olemassa ja kaiketi edelleen hyvässä iskussakin.

Sokea piste - Välikäsi 2013

Sokean pisteen toinen pitkäsoitto on tässä vaiheessa vasta pari viikkoa vanha. Bändin soittajista ja taustoista ei minulla ole Tampereen suuntaa enemmän tietoa, mutta Sokeaa pistettä voisi pitää yhtenä paljon puhutun 'suomi-punkin uuden nosteen' ilmentymänä.

Aiempaa tuotantoa en ole kuullut, mutta minulla on sellainen kutku, että samoilla aalloilla seilataan. Sokea piste yhdistelee musiikissaan punkin koko aikaisemman kirjon noise-rockista, goottiin, suomipunkkiin, uuteen aaltoon, post-punkkiin ja hardcoreen. (Onneksi ska-punkki on jätetty keitosta pois).

Tuotannollisesti Välikäsi on jätetty muodikkaasti ruvelle. Itse suorastaan rakastan särölle menevää ääntä, etenkin jos se annostellaan näin. Kitaran kierto on aina ollut hienon kuuloista ja sitä on annosteltu levylle strategisiin paikkoihin juuri niinkuin pitää. 'Pimeää voimaa' kappaleen kertosäkeen pysäytyksessä olevat kirskahdukset..

Lyriikat ovat laveita ja kantaaottavia. Tavalliseen radiosoittoon tietenkin liian painostavia. Laulupuoli onkin Sokean pisteen valttikortti. 'Samassa veneessä' huudetaan niin, että muistetaan. Muuten musiikissa ja sanoituksissa on mielestäni sellainen pieni 80-luvun Pori-flangi. En osaa tätä nyt paremmin selittää, mutta ehkä jotain samaa romanttista ahdistusta näissä on.

Tuotannosta vielä pisteet levyn pituudesta. Kukaan ei jaksa tälläistä pauketta yli 40 minuuttia, joten neljä-viisi biisiä puolellansa on juuri passeli määrä.

Outi Popp - Astu siniseen huoneeseeni 1985

Outi Popp oli 80-luvun alussa mukana Lepakon kuvioissa ja erityisesti maan ensimmäisessä kaupallisessa radiokanavassa Radio Cityssä. Siellä hän aiheutti ohjelmillaan ärtymystä mummojen keskuudessa ja kansansuosiota 'nuoressa kaupunkilaisessa' kuuntelijakunnassa. Citystä matka jatkui Radio Mafiaan ja lehtijulkaisuihin. Hänet äänestettiin muun muassa vuoden mediahahmoksi 1983 ja Popp oli aikansa 'radio-julkkis'.

Tämä Poppin kasetti löytyi kouvolalaisesta divarista. Ja hintakin vielä sopiva 2 euroa. Koska autossa on edelleenkin toimiva kasettisoitin, niin turhaan ei tätä taas nykyisinkin muodissa olevaa (pikku)julkaisumuotoa tule ostettua. Tai siis vain hyllyyn pölyttymään.

Luin viime vuoden lopulla Outi Poppin 'Poplogia'-kirjan, jossa hän heti kirjan alussa kävi läpi tätäkin julkaisua. Ostin toissa viikolla Rocket Recordsin Mauno Paajasen koko omalla nimellään JP-musiikille tehdyn tuotannon 'Psyko' -kokoelman. Tämänkin levyn julkaisi niin ikään Levyhyllyssä aiemminkin pyörinyt hivenen epämääräinen kasetti-imperiumi JP-musiikki. Ja Rockethan taas julkaisi JP-musiikin jäljitelmäkokoelmat kolmessa eri osassa..

Paajanen on siis yhteenliittävä tekijä, sillä hän teki tämän levyn kappaleet Twiggy Oliver nimellään, soitti levyllä ja myös tuotti sen. Muita muusikoita levyllä on muun muassa Ming Sumén, Puka Oinonen, Pedro Hietanen ja Silu Seppälä.

Kappaleet tunnistaakin hetkessä Paajasen tekemiksi, sillä riimit ovat taattua häntä. Itse kappalemateriaali on ookoo tasoa, parhaimmillaan oikein hyviäkin. Sellaista 80-luvun alun taidepoppia. Mieleen hiipii 'Paperilyhty'-kappaleella 'Let's Dance'-ajan Bowie.

Levyn ongelma, tai Poppin ongelma on, että hän oli/on parhaimmillaan 'näyttelijätasoinen' vokalisti. Eli suoritukset vedetään ihan ookoo läpi, mutta kappaleen ollessa keskinkertainen ei Popp pysty äänellään tai sen karismalla nostamaan biisiä, vaan se jää ulkokultaiseksi luennaksi. No, Poppin levyä voi toki pitää aikansa 'julkkislevynä', vaikka taustakaarti olikin astetta jämäkämpää. Julkkismusaksi tämä on yllättävän tasokasta. Ja 'vakavasti otettavaksi musiikiksi' ihan jees tasoa.

Popp väitti itse, että tämä levy oli listojen kärjissä, vei hänet esiintymään kesän ykkösfestareille ja oli kaikin puolin menestys. Mutta kun levyn tilitysten aika tuli seuraavana vuonna, levy-yhtiö veti itsensä edellisenä päivänä konkurssiin.. Oletan, että tarina on totta. Näppejään jäi nuolemaan myös Paajanen, joka edelleenkin muuten toimii päätoimisena muusikkona, vaikka hänen leipänsä ei leveä tai edes täysi tällä keinolla ole.

Popp on julkaissut myöhemmin enemmänkin musiikkia, mutta ne eivät ole tuttuja. Jos tämä levy tulee vastaan, niin kannattaa kuunnella ainakin läpi.

Käpykaarti - Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin EP 2011

Monen asianharrastajan mielestä suomi-punk elää tällä hetkellä vahvan renessansin aikaa. Bändejä on joka lähtöön, Pää kii on albumilistan top-10:ssa ja ennenkaikkea moni bändeistä on hyviä.

Jos jotain marmattamista pitäisi kaivaa, niin sanoituksissaan nyky-punk ei ole hirveän hereillä ympäröivistä tapahtumista. 'Kantaaottavuus' ja 'yhteiskunnallisuus', joka taitaa olennaisesti kuulua punkin englantilaisperäiseen perinteeseen on loistanut miltei kokonaan poissaolollaan koko 2000-luvun. Tämä siis nyt sellaisena aikana, jolloin maassa vallitsee vain yksi kaupallinen totuus ja kaiken maailman Cheekit ja muut jupit pyörivät framilla.

Luulisi siis, että punkilla olisi tästä jotain sanottavaa. Tässä mielessä Pää kiin biisi 'Kuuden vuoden vitutus' on hauska ja rohkeakin liike - siihen nähden, että levy soi vielä radiossakin.

Asiasta on keskusteltu pitkät pätkät Piffillä ja sieltä jäi korvan taakse bändi nimeltä Käpykaarti. Historiaa tuntemattomille kerrottakoon, että käpykaartilaisiksi kutsuttiin jatkosodan aikana riveistä erinäisistä syistä liuenneita rintamakarkureita.

Jos punk on tällä hetkellä epäpoliittista, Käpykaarti uskaltaa julistaa ja kantaa puhtaasti vasemmistolaisia ja miksei ihan anarkistista mielipiteitä, joissa vittuillaan persuille, eletään kotitarvekalastuksella, haukutaan kulutusjuhlia ja uutta jumalaa, eli talouskasvua.

Käpykaarti koostuu todellisista pitkänlinjan miehistä. Takana on bändejä Painajaisesta Kuolleisiin kukkiin ja Olotilaan. Musiikillisesti tässä ollaan varmaan tällä hetkellä lähimpänä sitä Vihreitten saarten anarko-punkkia. Musa on räyhäkkää kulmikasta punkkia, muttei ihan hardcorea. Tekstiä solisti Satrulta piisaa ja Käpykaarti välttää lyriikoissa tätä tyyliä vaivaavan 'pellenismin' ja lukiolais-vasemmistonuori kuopan. Uskon joka hetken, että nämä sedät elävät musiikkinsa mukaisesti. Tästä kättä lippaan. Satrun foni on jakanut kuulijoita käsittääkseni kaikissa miehen orkestereissa. Minun mielestäni se sopii oikein hyvin tähän musaan.

'Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin' on neljän biisin EP. Pituus on ookoo, sillä kyllästymistä asiatulvaan ei tule ja kiekko pyörähtää helposti seuraavalle puolelle. Seuraavaksi hankintalistalle menee pitkäsoitto.

J. Karjalainen - Lännen Jukka 2006

J. Karjalainen on artisti, joka pitkän uran aikana on tehnyt musiikkia miltei puhtaasta 'rim jobista' elämään jääneisiin klassikoihin. Jokainen mielistely on kuitenkin korvattu vahvoilla suunnanmuutoksilla ja timanttisilla biiseillä.

Karjalaisen musiikissa on aina kulkenut mukana tietty läntisen pallonpuoliskon meininki bluesseineen ja grasseineen, mutta vasta tämän levyn aloittamassa Amerikka-trilogiassa nämä lännenvaikutteet päästettiin pääosaan. Karjalainen ja kumppanit kävivät ihan siellä sylttytehtaalla asti etsimässä viimeisiä lumberjakkeja ja fingelskan taitajia.

Levyn kansiteksteissä kerrottiin kuvitteellinen tarina Karjalaisen perheen mökkinaapurista 'Lännen Jukasta', joka oli opettanut nämä laulut. Näin ei ole, vaan Karjalainen esittää omat ja lainakappaleensa amerikansuomalaisella tyylillä. Laulunparsi on omaperäinen 'itäsuomalainen' pseudomurre, vähän samaan tyyliin jota Asakin harrastaa. Kappaleet seuraavat Salomaan ja kumppaneiden pienen työtä tekevän, mutta maailmaa tarkkailevan ihmisen linjaa - mitä nyt välillä puuhataan pieniä laittomuuksia. Tie suomalaisen kuulijan sydämeenhän kulkee viinapannun kautta.

Äkkiseltään väittäisin, että 'Lännen Jukka' on Karjalaisen vahvin levy. Jotain sen tehosta kertoo se, että se on täysin puhdas soololevy. Soittimina kuullaan ainoastaan Karjalaisen komppaamaa kitaraa ja banjoa. Larppaus viime vuosisadan alun Amerikassa on täydellinen sanoituksineen kaikkineen. Pelimannihenkisesti sekoitetaan ja lainataan myös erinäisiä lauluja keskenään. Näinhän toimittiin aikana, jolloin musiikki oli suusta suuhun kulkevaa perintöä, eikä copyrightien taakse suojeltua kulutustuotetta.

J. Karjalaisen uusin vuoden 2013 radiobiisi kertoo miehen taas olevan matkalle siihen toiseen suuntaan.

Molo hasardi - Ruotsinsalmen III meritaistelu 2012

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu oli suurin Pohjois-Euroopassa tähän asti ja todennäköisesti ikinä käyty meritaistelu. Tämä taistelu päättyi Ruotsin murskavoittoon, jonka ansiosta voimme unohtaa köpelösti päättyneen ensimmäisen meritaistelun, jonka Ruotsinderi hävisi. Tämä kolmas taistelu käytäneen sitten KTP:n pääsystä ylemmille sarjatasoille?

Molo hasardi kilpailee ehkä urpoimmasta bändin nimestä, mutta ei anneta sen häiritä. Vuonna 2004 perustettu duo, jonka muodostavat kotkalaiset nykyinen kunnanvaltuutettu Joona Mielonen sekä Tuomas Hauhia lähestyy jo kunnioitettavaa kymmenen vuoden ikäpyykkiä. Tämä siihen nähden, että ikää miehillä on kuitenkin alle kolmenkympin.

Alunperin paikallisen jalkapallojoukkueen kannatuslauluja esittänyt kaksikko on laajentanut kappaleiden aihepiiriään hivenen Arto Tolsa-areenaa kauemmaskin ja olen törmännyt duon kappaleisiin Youtubessa useamminkin tässä vuosien saatossa. Toiminta on ollut todella ug:ta, videoita Youtubessa, biisejä Mikseri.netissä, mutta seuraajakuntaakin ainakin tarinoiden mukaan riittää keikoilla.

Liian kauas alkuaiheesta ei ole kuitenkaan ajauduttu, sillä tämän kymppituumaisen tuotto menee KTP:n hyväksi. Siis aidon KTP:n eli Kotkan työväen palloilijoiden, eikä ykkösessä limboavan FC Kootee-mikälien.

Paikallista jalkapallokulttuuria siis, mikä suuressa maailmassa on ihan tavanomaista toimintaa. Täällä Suomessa on ollut tyytyminen laskelmoituihin kannatusällötyksiin alá Jamppa Tuominen tai Ile Vainion aivan karmea 'virallinen' Kooteepee-anthem.

Futiskulttuuriin hip-hop tai muu modernimpi kerronnallinen ilmaisu ei ole löytänyt tietään. Molo hasardikin edustaa 'vanhanaikaista' kahden miehen ralli-trubaduuri-sarjaa ja kaksikon sanoitukset perustuvat niin sanottuun kertovaan tyyliin, toki runollisin maustein. Parhaimmillaan tämä on 'Sioot Kotkaa' tyylisissä kappaleissa. Ossi Kummusta, KTP:n takavuosien 'maskotista' kertova laulu on varmasti yksi kauneimmista spurguista tässä maassa tehdyistä kappaleista. Levyn avaava KTP:n marssi taas on ainakin nettitietojen perusteella sävelletty vuodelta 1947 löytyneestä kannatuslehdestä olleeseen tuntemattoman kannattajan runoon. Jos tämä on totta, niin aika eeppistä.

Paikallisessa ravintolaivassa äänitetty levy on puleeramaton, tuotannossa on laulujen ja akustisten kitaroiden lisäksi mukana viulua ja viimeisessä biisissä taitaa olla ripaus syntikkaa. Kaksikko luottaa biiseihinsä.

Levyn ykkösposkella on neljä biisiä, kakkospuolella kaksi. Pari biisiä ei kanna, mutta kokonaisuutena levy selviää meritaistelustaan pinnalla. Biisit pyörivät toki paikallisfutiksen- ja juttujen ympärillä joten en ole ihan varma miten tämä uppoaa ulkopaikkakuntalaisiin tai jalkapallosta kiinnostumattomille. Ralliperinteeseen vahvasti nojaava levy loppuu kappaleeseen 'Posso'. Jos tämä biisi ei kyseistä leivonnaista tuntevalle saa hymyä huulille, niin nuppi alkaa olla Itäkadun hiihtäjä Tertsun kunnossa.

Kivesveto Go-Go - Äiti hei 2010

Teemu Bergmanin pitkä pohjatyö melodisen pop-punkin parissa alkaa kantaa hedelmää miehen uusimman bändin noustessa myydyimpien levyjen kolmenkympin sisälle, juttuja naistenlehdissä, radion nuoriskanavalla ja loppuunmyytynä Tavastian keikkana.

Myös Kivesveto Go-Go on kouvolalaislähtöinen (olisiko sitä vieläkin?) bändi ja jos en väärin ole ymmärtänyt Bergman ja Go-Go ovat linkittyneetkin tässä takavuosina jollain tapaa. Tyylilajiin kuuluu tehdä omakohtaisen kuuloisia kappaleita yhteiskunnan reunalla hoippuvista reppanoista. Tässä tapauksessa biisi kertoo pikkuläävän teinisaatananpalvojista, joiden 'kuumin aika' tosin meni jo 90-luvulla.

Aake Otsala - (music for) Sodium Sun 2013

 Tänään lähtiessäni illalla töistä Helsingin monumenttikeskustasta (lue kaikki kuuluisat rakennukset samassa kasassa, lähimmät palvelut yli 500 metrin päässä) korvaan tarttui jylhän kuuloinen humina ja Kiasman takaisen 'Kansalaistorin' täytti tutun näköinen valo - olenhan syntyisin moottoritien vierestä.

Jenni Kääriäisen 'Sodium Sun' käyttää vanhoja käytöstä poistettuja moottoritien lamppuja, jotka värjäsivät omankin lapsuuteni yötaivaan. Vastavaloon yhdistetään 120db:llä tuleva Aake Otsalan munissa asti tuntuva fyysinen basso-drone. Otsala tunnetaan myös Absoluuttisen nollapisteen basistina.

Vaikuttava teos. Ja huomenna muuten viimeistä päivää esillä.

Bolt Thrower - Realm of Chaos 1989

Birminghamilainen edelleen toimiva Bolt Thrower luetaan tyylilajinsa valioihin. Tyylilajiksi luetaan death metal, tuo vanhempia 80-luvun lopussa järkyttänyt metallilaji, ennenkuin black metal ajoi oikealta ohi. Miehistö tosin taitaa olla vaihtunut pitkälti kokonaan.

Muistelen, että omankin paikkakunnan uskolliset heviolmit luukuttivat 80-90-luvun taitteessa miltei pelkkää 'dödistä'. Kyseiset tyypit pelasivat myös rankasti roolipelejä (kuten myös itse) ja Warhammer-pikku-ukkoja, mutta en muista ikinä nähneeni levyissä, badgeissa tai selkälipuissa tätä bändiä, Sepulturaa ja Obituarya kylläkin.

Se on sikäli outoa, koska Bolt Throwerin kundit käsittelivät teksteissään Warhammer-aiheita senkin edestä, että saivat luvan käyttää tämän levyn kannessa 'Rogue Trader'-pelin kantta, joka oli Warhammer 40k pikku-ukkopeliä edeltävä puoliroolipeli. Itse levyn nimi on suoraan vuonna 1988 julkaistun Warhammerin taustakirjan nimi. Kyseisen kirjan kovakantinen alkuperäispainos oli pitkään muuten yksi halutuimmista ja hinnakkaimmista eBayssa liikkuneista nörttikamoista.
Ellen muista väärin, niin vanhoissa 'White Dwarf' pelilehdissäkin oli bändin levyn mainoksia ja olikohan jopa niin, että Bolt Throwerilla oli peliä kustantaneen 'Games Workshopin' kanssa sponsorisopimus. Eli jannut saivat ilmaiset pikku-ukot ja pelit. Aika nörttiä!

Itse musiikista nörttiys on melko kaukana, sillä se on ajalleen tyypillistä ryppyotsaista death metallia pitch-sifter laululla ja yhdellä kielellä jauhettuja notkeita riffejä. Sitten tulee se tempon vaihdos ja blast-beattiä. Bolt Throweria on vertailtu myös Napalm Deathiin, josta on muistumana kaiketi selvimmin ne 'grindahtavat' kaoottiset kitarasoolot. Death metal oli aikanaan melko suosittua ja sitä seuranneen bläkärin kanssa varmaan viimeisiä metallin 'suosittuja' lajeja, jotka nojasivat näin vahvasti punk- ja DIY-estettiikkaan. Realm of Chaosta ei voi todellakaan sanoa puleeratuksi metallilevyksi ja nykymittapuulla jopa korttelibänditkin tekisivät hiotumpaa jälkeä.

Tämä nykyhevissä vituttaakin. Tykkään itse metallista enemmän sellaisena Venomin tyylisenä 'hälläväliä' asenteena tai muuten vain käppäisenä kamana. Bolt Thrower kolkuttelee näihinkin suuntiin ihan pätevästi, mutta jostain syystä kuuntelen ja palaan tämän bändin ääreen juuri omien pelinörttijuurieni takia. Enkä silloin aikanaan kuunnellut juurikaan metallia.

Tämä onkin varmaan suurin syy, miksi tätä jaksan. Sillä kyllähän tämä dödis aika pitkälti yhdestä puusta veistettyä kamaa. Tai no, mikäpä hevin tyyli ei sitä olisi?

Bolt Thrower oli aikanaan tyylilajinsa myydyimpiä artisteja Englannissa. Levyn julkaissut Earache Records pisti vuonna 2005 ulos levyn uusintapainoksen eri kannella ja ilman rojalteja bändille.

First Aid Kit - Wolf 2012

Kesät ja automatkat tulee kuunneltua yleensä pääsääntöisesti Radio Suomea, jonka iskelmän seassa kuulee toisinaan jonkun soittolistalle nostetun tuoreen tai jopa kryptisen kappaleen. First Aid Kitin 'Wolf' on yksi näistä biiseistä.
Yksittäisenä biisinä se ei pääse ihan samanlaisiin tuoreisiin oikeuksiinsa, kuin siellä puuduttavien maakuntalähetysten seassa, mutta ihan hieno biisihän tämä on.

Joulukuun alussa Tavastiallakin vieraillut ruotsalaissiskosten duo heilauttaa hipsteri-viisaria aika pahasti laitaan, mutta mikäs tässä. Kappale on jylhän kaunis, eikä patetian rajamailla hoippuvaa intiaani/luonnonmystiikkaa voi näinä aikoina olla ikinä liikaa. Toki myös hyvin puunatun ruotsalaisen kuuloinen, eikä Castanedassaan samaan tapaan rujo, kuin vaikka Asan uusi 'Loveen lankeus'.

Alice Cooper - Old School 2012

Levymyynnin vähetessä yhtiöt joutuvat tekemään mitä ihmeellisempiä kikkoja saadakseen viimeisten uskollisten levynostajien rahoja. Eli siis fanien. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että julkaistaan bändien demoja. Aiemmin tänä vuonna Levyhyllyssä pyörähti Beach Boysien 'Smile'-sessioiden studio- ja treeninauhoja, nyt on vuorossa Alice Cooper-bändin demoja + live vuoteen 1974 asti.

Kaiken kuulleille faneillehan tämä neljän cd:n boksi on suunnattu. Ykköslevy alkaa Zappan Straight-recordsille tehdyillä demoilla ja konserttipätkillä, jotka tylysti kertovat kuinka paska bändi autotallista aloittanut Alice Cooper-bändi alunperin oli.

Tietynlaisena vedenjakana toimii 'Chigago Undergroundissa' 1970 äänitetty 'I'm Eighteen' versio, joka on vielä ihan liian pitkä ja ilman draamaa. Tästä boksi lähtee kehittymään, kun Bob Ezrinin tuottaman 'Love it to Deathin' levytys-esiversio biisistä ilmestyy ja 'Killer' levyn demot. Levyversioiden elementtejä löytyy jo runsaasti, mutta demo-vaiheen biisit ovat sovituksiltaan kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että ne jaksaa kuunnella.

Kakkoslevy pyörittää läpimurron jälkeisiä jättihittien 'Schools Outin' ja 'Billion Dollar Babiesin', sekä kokoonpanon viimeisen 'Muscle of Loven' demoja ja livepätkiä. Ihan pätevää ja kuulematonta kamaa.

Kolmoslevy on puhdas haastattelukiekko, jolla muistellaan biisejä ja aikaa.

Boksin täky ja paras pala on neljäs levy, jolla on bootleg-äänitys vuoden 1971 'Killer'-kiertueen keikalta St. Louisista. En ole satavarma onko ilta sama, jolta löytyy pätkiä myös viime vuonna julkaistulta Stoogesin 'You Don't Want My Name, You Want My Action' bootlegilta, jolla viisimiehinen ja kaksikitarainen Stooges lämmitteli nousussa ollutta toista Detroit-bändiä (Cooper-bändi muutti Detroitiin nousun toivossa).
Miksaus ja ääni heiluu, mutta Alice Cooper oli 1971 täysin samalla viivalla MC5:n, Stoogesin ja muiden Detroitin klassikkobändien kanssa. Tajuttoman kovaa katurokkia ja onhan Lissun lauluääni ollut ihan omaa luokkaansa. Tuplakitarat ulvovat, draama paisuu ja Lissu tietenkin teloitetaan, jonka jälkeen läväytetään vielä 'Long Way to Go' ja bändin ehkä kovin biisi 'Under My Wheels'. Eihän tässä kohtaa auta muuta kuin pistää kättä lippaan, kun lämpöisten puheiden ja huhujen lisäksi kuulee ensi kertaa missä livekunnossa bändi oli tässä vaiheessa.

Riistetyt - Tuomiopäivä EP 1984

En ole ihan varma onko 'Tuomiopäivä' Riistettyjen ensimmäisen olemassaolon ajan viimeisiä levytyksiä. Alunperin vuonna 1984 nauhoitettu, mutta vasta 1991 julkaistu ja nyt Havocin kahdella biisillä jatkettu EP sattui aikaan, jolloin bändi oli jo käsittääkseni Holy Dolls/Pyhät nuket vaiheessa. Viimeinen biisi 'Avatkaa silmänne' kiljahduksineen kuulostikin tutulta ja syykin löytyi; biisi on myös Pyhien nukkejen repertuaarissa.

Olen aina pitänyt jostain kumman syystä erityisesti juuri Riistetyistä tässä suomi-hooseen 'kansainvälisessä sarjassa'. Epäonnistunut Pyhät nuket sekoilu tekee omissa silmissä bändistä ja touhuista jotenkin vielä eeppisemmän.

Edeltäviin levytyksiin nähden 'Tuomiopäivä' on lähellä skenen 80-luvun puolivälin saundia, eli siis metallisempaa kamaa. Uudempi tuotanto on minulle vähän tuntematonta, mutta jotkut väittävät sen jatkavan juuri tästä kamasta. Mukana on myös puhtaasti hitaampia ja raskaampia tomikomppi-kappaleita. Lyriikat ovat aikansa perussettiä; sienipilviä, uskonnon järjettömyyttä ja niin edelleen. Tuotannosta vastaa levyllä useiden muiden Tampereen-suunnan äänitysten tavoin Heikki Silvennoinen. Kitaroista vastaa vielä Perry, eikä Ripa, joten Holy Dolls tämä ei vielä ole.

'Tuomiopäivä' näyttää taas kerran, kuinka olennainen julkaisumuoto seiskatuumainen EP on/oli, jopa pidennettynä. Jytää ja jyrää juuri sen verran, ettei puuduta ja vaihtaa mielellään takaisin ykköspuolelle.

Johnny Winter - Johnny Winter And 1970

Johnny Winter ei ole Levyhyllyssä vielä muistaakseni vieraillut, vaikka muutaman miehen levynkin omistan ja silloin tällöin jopa kuuntelenkin.

Winter kuului 70-luvun alun sananmukaisiin 'friikkeihin' aikana, jolloin parrasvaloihin ponnisti aivan oikeita fyysisiä kummajaisia ja hyypiöitä, kuten Alice Cooper, Iggy Pop (jota Winter inhosi) sekä itse kitaristi. Johnny veljensä Edgarin kanssa olivat teksasilaisia albiinoja, joista Johnnyllä oli vielä punaiset ja kierot silmät. En tiedä miten helposti tänä päivävä kyseisillä eväillä pääsisi pinnalle. Tosin Edgar on veljeksistä se kaupallisesti menestyneempi.

Johnny oli jo teininä jonkinlainen kitara-sensaatio, eikä miehen riippumattomalle levy-yhtiölle tehty debyytti 'Progressive Blues Experiment' ole lainkaan hullumpi. Isolle merkille tehty niin sanottu oikea debyytti ei jytää niinkään, mutta kakkoslevy 'Second Winter' osui sitten enemmän kohteeseensa, tosin silläkin on omaan makuun turhan monta perinne-ränttätänttää.

Winter onkin parhaimmillaan kun yhdistää näppärää soittoaan ja perinteisiin nojaavia blues-biisejä pieniin, mutta tyylikkäisiin ja yllättäviin koukkuihin. Eikä hänen ärisevä laulukaan ole hullumpaa.

Johnnyn neljännellä levyllä hänen taustabändikseen liittyi miltei koko entinen McCoys-yhtye, jolla oli takanaan jättihitti 'Hang on Sloopy'. Laulaja-kitaristi Rick Derringer oli hitin aikaan seitsemäntoistavuotias. Käänne aiheutti tuhahduksia Winteria seuranneessa puristikunnassa, mikä kertonee jotain blues-jengistä. Nimittäin Derringeriä parempaa piristysruisketta laulajana ja kakkoskitaristina ei olisi voinut löytyä.

Derringer ansaitsisi oikeastaan oman lukunsa 'Rockin apumiehiin', mutta todettakoon tällä kertaa, että mies lauloi ja teki levylle muutaman killeribiisin, toimi loistavana kitaraparina ja nosti Johnnyn soittoon vähemmän kuultuja funk-sävyjä. Edellisillä levyillä oltiin kuultu pilkahduksia jytä-bluesista, mutta tällä levyllä vieraillaan useasti esihevin ja jytän reunalla, ehkä enemmän kuin millään muulla Winterin levyllä.
Tottakai jytähevi syntyikin juuri siitä bluesista, mutta Winter tasapainoili yleensä puristien mieliksi enemmän siellä perinneosastolla, mikä ei itselleni maistu. Derringer teki levylle Winterin tavaramerkiksi muodostuneen biisin 'Rock'n Roll Hoochie Koo', josta levytti itse pari vuotta myöhemmän jättisoolohittinsä.

Winter oli valkonaamojen blueskitaristeista niin sanotusti nopeimmasta päästä ja osaltaan vastuussa nopeuskilpa-ajonen aloittamisesta.. Mutta jos näin hyvin, kuin tällä levyllä vetää, niin mitä väliä.

Levy ei aikanaan juhlinut listasijoilla (nousi hätäisesti Billboardin top200:lle) mutta omasta ja monen muunkin mielestä parasta Winteria. Kokoonpanon aikaan kitaristi ajautui heroiiniaddiktioon, mikä on vaikuttanut korvaushoitoineen vahvasti Winterin uraan tähän päivään asti.