Darkthrone - Panzerfaust 1995

Darkthrone oksennus-logoineen on blackmetallin norjalaisrintaman yksi tärkeimpiä bändejä, mutta itse olen onnistunut ohittamaan yhtyeen audion kuulemisen kaikki nämä vuodet. Yksi selitys on tietysti, etten nyt ole bläkärin suurimpia faneja, vaikka genrestä kieltämättä löytyy ihan musiikillisesti validiakin tavaraa.

Blackmetallia pidetään metallimusiikin viimeisenä suurena ug-genrenä ja olihan siinä aika kompromissiton ääni, punkki sointi ja vahva DIY-mentaliteetti. Bläkärin soittamisella ei kustanneta kartanoita. Darkthronen kaksikkokin on siviiliammateiltaan opettajaa ja postimiestä. Jostain syystä yllättävän moni näistä bläkäriorkestereista on muuten yhden tai kahden miehen bändejä.

Jos täällä Levyhyllyssä on lähiaikoina pyörinyt vähän turhankin paljon vasemmisto- ja anarkokamaa, niin bläkärin taustoilta löytyy taas helvetin kyseenalaisia juttuja alkaen demokratian ja homojen vastaisuudesta päätyen puhtaaseen satanisimiin ja natsismiin. Darkthrone sijoittuu tällä mittarilla käsittääkseni sinne tolkun puolelle ja levyn nimestä huolimatta irtisanoutui natsismista ja muusta skeidasta vaikka tälläkin levyllä on yksi Burzum-mies kirkonpolttajamurhaaja Varg Vikernesin tekstittämä kappale - ja muutenkin yhtyeen ulostulot aiheesta ovat olleet vähän ristiriitaisia..

Edeltävää 'Transilvanian Hungeria' pidetään yhtenä genren tärkeimmistä albumeista. Panzerfaust eroaa musiikillisesti siitä aika paljon, sillä blast-beat ja sinfoninen sahaus on levyllä melkein vähemmistönä. Albumin moni kappale kumartaa suoraan alkuaikojen Celtic Frostille ja Hellhammerille jykevien ja iskevien riffien kanssa, joiden päälle laulaja Nocturno Culton vokaalit/karjuminen on miksattu pintaan. Tämähän sopii minulle, koska pidän vanhasta CF:stä. Levyn päättävä 'Sno og Granskog' taas on melkein kaunis jylhä ambient-teos synatorvien ja puhutun vokaalin kanssa. Tuohon suuntaahan moni bläkäribändi lähti venyttäämään ilmaisuaan.

Deutsche Elektronische Musik vol. 2 - Experimental German Rock And Electronic Music 1971-83 2013

Soul Jazz Recordsin kokoelman ensimmäinen osa oli blogin käsittelyssä viime vuonna ja aiheutti ylistystä. Tämä on sikäli outoa, sillä tupla-cd on kokoelma ja biiseistäkin osa on jo ennestään tuttuja ja hyllystä löytyviä.

Kokoelman juju onkin hyvä miksaus genren 'tunnettuja' monoliitteja (Amon Düül II, Agitation Free, Popol Vuh, Can, Faust, Neu! jne.) ja tuntemattomampia obskuriteetteja (Michael Hoenig, Niagara, Rolf Trostel, You jne.) . Krautrockistahan on kysymys, jos se ei kaikille lukijoille heti avautunut.

Koska levy on kokoelma ja pyrkii tietenkin esittelemään suuren määrän kappaleita, kosmisempi puolen tunnin osasto on vähemmällä. Tai siis sitä ei ole. Mukana on jonkin verran myös 80-luvun taitteen napakampaa vedenjakajakamaa (DAF jne.), jotka toimivat astinlautana myöhempään 80-luvun elektroniseen musiikkiin. Nekin ovat toki kiistämättä aikaisemman saksalaisen elektronisen musiikin lapsia. Ero ykkösosaan on levyllä, että tältä kakkososalta löytyy muutama puhtaasti folk-kappale, jotka kuitenkin olivat olennainen osa tyylilajia.

Toisaalta genren päänimiltä on osittain valittu hyviä, mutta tuntemattomattomampia kappaleita, kuten molemmat Popol Vuhin kappaleet joita kumpaakaan en aikaisemmin ole edes kuullut. Tutut/tuntemattomat jako on noin 50/50. Kokoelman kakkoslevyn päättää itseoikeutetusti Faustin 'Krautrock' - biisi joka nappasi nimensä brittien musiikkityylille antamasta lempinimestä ja kiteytti kyseisessä biisissä sen käpyrauhasuutteen.

Tälläisenä Spotify-soittolista-aikana miettii helposti, etteikö tälläisen saisi helposti tehty sielläkin. Mutta hyvin on äänentasot säädetty, biisit valittu ja tätä pistää vain pyörimään kerta toisensa jälkeen.

Miriam Makeba - Pata Pata 1967

Miriam Makeban nimi pyöri pari vuotta sitten runsaasti Suomessakin Mika Kaurismäen 'Mama Africa'-elokuvan myötä. Noteerasin artistin nimen, mutta en jaksanut perehtyä sen enempää, vaikka vinyylihyllyssä yksi kuuntelematon levy olikin.

Mutta mikäpä parempaa, kuin laittaa tuntematon vinyyli pyörimään jäisen kevättalven iltana? Etenkin kun levy ja artisti paljastuu hyväksi.

Makeban värikäs elämä alkoi rotuerottelun aikaisessa Etelä-Afrikassa, josta hänet karkoitettiinkin. Makeba asui asui elämänsä aikana ympäri maailmaa, mutta otti aina osaa arvosteluun sortajia- tai alistajia kohtaan sekä musiikissaan, että puheissaan. Tämä vaikutti myös hänen uraansa tehden siitä vuoristoradan. Makeba kuoli sydänkohtaukseen mafian-vastaisen keikan jälkeen Italiassa 2008.

Pata Pata on artistin tunnetuin kappale, joka julkaistiin 1967. Tämän hän teki asuessaan maanapaossa Yhdysvalloissa ja biisi nousi Yhdysvaltain listan sijalle 12 ja avasi uusia uria - hetkeksi. Seuraavana vuonna hän nimittäin avioitui Mustien panttereiden johtajistoon kuuluneen Stokely Carmichaelin kanssa, mikä johti levy-yhtiö ja keikka boikottiin, joka jatkui pitkälle 80-luvulle asti. Mutta ei jauheta Makeban värikkäästä elämästä tämän enempää, vaan siirrytään itse levyyn.

Makeban musiikki luetaan maailmanmusiikin, tai hienommin 'exotican' alle. Itse pääkappale pirteydestään huolimatta ei iske minulle nyt niin kovaa. Rehellisesti sanoen ihmettelen, miten juuri tästä biisistä tuli niin törkeän suosittu? Ehkä aika oli vain oikea?
Levy on selkeästi kasattu hitin ympärille, niinkuin tähän aikaan oli tapana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö muut biisit olisi hyviä (moni niistä on parempi, kuin nimikappale), vaan sitä, että levy ei ole niin sanottu pitkäsoittokokonaisuus (jotka rehellisyyden nimissä keksittiinkin vasta samana vuonna..).

Kappalevalikoima koostuu afrikkalaisesta kansanmusiikista, viihteellisemmästä orkestroidusta kamasta ja hienoista folk-kappaleista, kuten levyn päättävästä James Taylorin kansansävelmämukaelma 'Piece of Groundista'. Toinen erityisen upea biisi on komeasti orkestroitu laajakangasmaisen kuuloinen 'West Wind', joka herättää muistumia Scott Walkerin kamasta. Pari levyn biisiä on Makeban omasta sävelkynästä. Laulukielikin vaihtelee englannin ja natiivin afrikkalaisen xhosan välillä.
Mitään varsinaista punaista lankaa levyllä ei siis ole, vaan homma pyörii Makeban komean äänen varassa afrikkalaisin maustein. Ja mikäs siinä, koska Makeban ääni on tosiaan komea ja ainakin Suomessa vähemmän soitettu ja samalla vähemmän kulunut. Hyvä levy.

Topi Sorsakoski & Agents - Besame Mucho 1987

Agents solisteineen on jo pitkään ollut kiistämätön perisuomalainen instituutio. Pulliaisen "Rautalanka on isänmaallista" laini aiheuttaa minullakin hyväksyviä nyökkäyksiä ilman mitään ikäviä kiitospaita-viboja.

Bändin ensimmäinen levy seitsemän vuotta tätä levyä aikaisemmin oli vielä epäkypsä instrumentaali, mutta vuodet Baddingin taustalla muokkasivat bändistä sen ultimaattisen rautalankabändin, mitä ei yhtyeen jäljittelemässä oikeassa historiassa ole ikinä ollut oikeasti olemassa. Tyylittely meni niin pitkälle, ettei Agentsin kohdalla voida enää puhua retroilusta, vaan Agentsista. Yhtyeen musiikki on juuri sitä, mitä haluaisi kuulla, kun lämmittää saunaa yksin rauhallisen järven rannalla lämpimänä kesäiltana. Häiritsemätöntä, kirkasta, sentimentaalista ja täynnä kaunista slaavilaista kolmen kaljan melankoliaa.

Besame Mucho vangitsee valokuvaaja Stefan Bremerin lavastamia pehmeän värisiä kansiaan myöten juuri tämän  Agentsin parhaimmillaan. Pedro Hietanen vastasi levyn tuotannosta, mutta kyllähän Agents käytännössä on Esa Pulliaisen kitarasoundi yhdistettynä kulloiseenkin laulajaan. Tai siis kulloinenkin laulaja yhdistettynä Pulliaisen kitaransoittoon. Tämän 'Pulliais-soundin' aina välillä unohtaa, kunnes sen 'totuuden soundia' taas kuulee. Besame Mucho on analogisen ajan korvakarkkia, jossa kaikki kuuluu pehmeästi ja lämpimästi. Pitää muistaa, että populaarimusiikin yleinen äänimaisema oli tuona kyseisenä vuotena hivenen eri kuuloista, kuin Agentsien konservointi.

Samalla tavalla kuin Pulliaisen kitara, Sorsakosken laulutyyli otti 'parhaat palat' historian ja tanssilavojen laulajilta. Sorsakoskihan opetteli alunperin laulamaan jäljittelemällä yhtyeen tuolloin jo epäluotettavassa keikkakunnossa olevan päälaulaja Baddingin tuuraajaksi - kaikkine maneereinen. Tässä mielessä Pulliaisen ultimaattinen rautalankasoundi ja Sorsakosken parodian ylittävä laulutyyli muodostivatkin jotain aivan muuta, kuin pelkkien osiensa summan.

Sorsakosken ajan Agents koostui miltei yksinomaan käännöskappaleista, joista tämäkin levy on koostettu muutamaa instrumentaalia lukuunottamatta. Tottakai paketin myyntiä helpotti, että nämä samat biisit alunperin tanssilavoilla kuullut sukupolvi lähestyi tuolloin nostalgista neljääkymppiä, mutta iski Agents muihinkin. Levy myi huimasti yli 150 000 kappaletta ja jäänee varmuudella Agentsien menestyneimmäksi levytykseksi. Tunnetut ikivihreät oli siis verhoiltu vielä paremman kuuloiseen Agents-kuoreen. Vitsinä vielä levylle nimensä antanutta ikivihreää ei siltä löydy.

Näin itsekin orkesterin näihin aikoihin sen ainoan kerran 13-vuotiaan. Ja tekihän se vaikutuksen, vaikka kiinnostuksen kohteiden olisi pitänyt olla D.R.I.n ja muiden suunnalla. Etenkin jykevä vola-taso vaikutti, vaikka itse musiikki olikin puhdasta kuin kastehelmi-saippua. Hyvän tunnistaa räkänokkakin. Joskus. Tosin kaupungin torilla olleen keikan aloitus venähti ainakin tunnin verran, kun roudarit kuljettivat kaljakorin keikkabussiin..

Agents synnytti myös joukon jäljittelijöitä, mutta yhtyeeseen verrattuna ne ovat olleet kuin rasvatonta maitoa punaisen maidon sijasta.

Cameo - Kaupan 1978

Cameon debyytti 'Keskellä selkää' oli yllättävä kadonnut suomalainen 70-luvun klassikko, jota käsiteltiin tässä blogissa pari vuotta sitten. Nyt sain levymessuilta käsiini yhtyeen viimeiseksi jääneen kakkoslevyn 'Kaupan'.

Cameota nimitettiin suomen Simon & Gartfunkeliksi kaksikon lauluharmonioiden sekä yksinkertaisten, mutta polveilevien kappaleidensa takia. Siinä missä ykköslevy yhdisteli tähän vielä ilmestymisvuotensa 'edistyksellisiä' elementtejä Upi Sorvalin soittamien "Nuclear Nightclub" fillien ja Esa Kotilaisen jousi- ja moog-synan muodossa, Kaupan on tässä mielessä riisutumpi.

Paul Simon hiipii kieltämättä mieleen sellaisten kappaleiden kohdalla, missä on selkeää rytmillistä afrikkalais- tai maailmanmusiikkivaikutusta. Tosin 'Graseland' ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Mukana on myös pakollinen reggae ja niin edelleen, mutta tämäkin on soitettu täysin akustisilla soittimilla. Muuten musiikki on 70-luvun lopun folkkia ja bluegrassia Vanhan isännän ja Pihasoittajien hengessä. Ehkä enemmän kuitenkin puhtaaseen pop-musiikkiin päin kallellaan olevaa. Lähtökohtana näyttääkin olleen täyspuhdas popfolk-levy. Uutta aaltoa ei tältä levyltä löydy, vaan kaksi leveälahkeisissa lahkeissa olevaa puolikaljua viiksiniekkaa.

Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että 'Kaupan' olisi tylsä levy. Päinvastoin, se on oikein hyvä kokonaisuus aikansa pitkäsoittojen hengessä, jonka hankkiminen kannattaa. Cd- tai Spotify-versiota levystä ei ole, joten fyysinen vinyyli on ainoa mahdollisuus. Levyä painettiin aikanaan kohtuullisesti, joten Helsingin levydivareista levyä löytyy usein (kannattaa ensin hommata se debyytti) ja ihan edullisestikin.

Cameon levyt julkaisi Hi-Hat, joka oli pääosin Finnlevyjen omistuksessa ja perustettiin 1975 kilpailemaan samoista apajista Love-recordsin kanssa. Toiminta loppui periaatteessa samoihin aikoihin, kun Lovekin kaatui, tosin Hi-Hatin logoa näkyi myöhemmin erinäisissä Finnlevyjen sinkuissa. Mutta tason tae se ei enää ollut.

Cosmic Jokers - Galactic Supermarket 1974

Cosmic Jokersia pidetään usein yhtenä 'kosmisen musiikin' tai krautrockin jos ei nyt yhtenä pääbändeistä, niin ainakin huomion arvoisena orkesterina. Yhtyeen pitkämuotoisia (tai muodottomia) jameja, jotka tietenkin täyttivät kahdella kappaleella levyn kummankin puolen, pidetään joissakin piireissä tyylilajin parhaimpina. Vaikka 'kokoonpanon' miehistö koostuukin varmaan krautrockin kovimmista nimistä, tuottajista ja äänittäjistä Cosmic Jokers ei itselleni ole ikinä ollut sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka kuulin yhtyettä jo ennen sen eittämättä mielenkiintoista taustatarinaa.

Yhtyeeltä julkaistiin muutama levy putkeen vuonna 1974 ja julkaisijana toimi Rolf-Ulrich Kaiserin 'Kosmische Musik', joka oli miehen 'Ohr'-levy-yhtiön alamerkki. Kaiserin levy-yhtiön katalogi oli varmaan se puhtain 'ei motorisen' krautrockin, eli folkin ja suhinan julkaisija, joka omalta osaltaan muokkasi kuvan musiikkityylistä sellaiseksi, millaisena sen tänä päivänä tunnemme. Kaiserilla oli siis visio musiikista ja hän auttoi ja päästi levyttämään sellaisia yhtyeitä ja artisteja, jotka 70-luvun alun 'edistyksellisenäkin' aikana olisivat jääneet muilta julkaisematta.

Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa, jossa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Itse 'yhtye' ei tiennyt levytyksestä mitään, vaan nauhat pyörivät salaa taustalla. Levyn ykköspuolen täyttävä 'Kinder des Alls' alkaa kömpelöhköllä jazz-funk-jamilla, jonka taustalle pamahtelee EMS-synthin hälyääniä ja Rosin höpötystä. Viiden ja puolen minuutin kohdalla crossfeidataan takaa mellotronkuoron taivaaseen kohoavia huokailuja johon yhtyy flyygelin kolinaa. Tästä eteenpäin jatketaan taas free-form jamituksella joka muuttuu ehkä Ash Ra Tempelin ensilevyjä muistuttavaksi rokkaukseksi. Taustalta pullahtelee koko ajan Schulzen yksinkertaisia synajuttuja.

Kakkospuolen avaa samanlainen kömpelö funk-jami huilun säestämänä jota paisutetaan jättimäisellä kaiulla. Taustalla vaeltelee levottomasti yksinkertaisen syntetisaattorin pillahdukset ja kimitykset. Seitsemän minuutin kohdalla kaiku päästetään valloilleen sen lätistellessä ja humistellessa taustalla kitaran näppäillessä. Muutaman minuutin päästä alkaa taas yhtyeen jami-funkki, joka purkautuu synahälyyn ja Rosin kaiutettuun sanailuun joka huipentuu superkaiutettuun loppuun jonka taustalla soi melankolinen synakuvio.

Sama kokoonpano käytännössä soitti myös edellisenä vuonna ilmestyneellä Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levyllä, skarpimmin ja eloisammin.  Kumpikin sessio oli varmasti eittämättä dousattu, todennäköisesti tuottajan tarjoama, mutta 'Tarot' tupla-albumimitastaan huolimatta on huomattavasti kompaktimpi ja napakampi teos, kuten myös levyn yötaukojen aikana äänitetty Ash Ra Tempelin mahtava 'Join Inn'.

Levyä tai koko yhtyeen tuotantoa voi myös hyvällä omatunnolla sanoa aikansa remiksaukseksi, tai konkreettiseksi musiikiksi. Ehkä Galactic Supermarket ja muu Cosmic Jokers tuotanto on omaan korvaani liian kasaan liimailtua ja cross-feidailtua, mutta ymmärrän jos joku pitää myös tästä teoksestä. Onhan tässä jotain samaa riskinottoa, kuin vaikka free-jazzissa; aina ei lähde, mutta sitten kun lähtee, ne osat ja kohdat ovat ympäröivään ankeuteen nähden hienoja hetkiä.

Cosmic Jokersin tarulla tai siis Rolf-Urlich Kaiserin mesenaatin uralla oli kuitenkin kyseenalainen loppu. Göttsching oli selailemassa levyjä levykaupassa, kun kuuli kaupan kauttimista tutun kuuloista kitaransoittoa. Kauppias näytti levyn, jossa Göttsching soitti tietämättään ja haluamattaan. Tämä katkaisi useiden soittajien välit Kaiserin kanssa ja osa artisteista siirtyi Richard Bransonin juuri perustamalle Virgin-levymerkille, joka alun rohkean julkaisupolitiikan lisäksi yritti samalla hyötyä taloudellisesti sen mitä krautrockista nyt oli mahdollista.

Kaiser itse sai episodista hermoromahduksen (väitetään myös skitsofreenikoksi). Hän muutti vaimonsa Gillen kanssa Kölniin huhujen mukaan kerjäten aamuisin ruokaa kadulla. 70-luvun jälkeen miestä ei musiikkikuvioissa ole tiettävästi nähty.

Angelic Upstarts - Angel Dust - The Collected Highs 1983

Angelic Upstarts oli yksi englantilaisen streetpunk/oi!-liikkeen tärkeimmistä bändeistä. Bändien työväenluokkaisuus oli tietenkin selviö, mutta Angelic Upstartsin skinheadit olivat vielä selkeästi vasemmistolaisia ja anti-fasistisia. Näitä aiheita bändi käsitteli biiseissäänkin. Yhtye on ollut muutamankin kerran lopetettuna, mutta toimii edelleen sen ainoan alkuperäisjäsenen laulaja Thomas (Mensi) Mensforthin johdolla.

Tälläinen musiikki on tietenkin vahvasti biisi- eikä kokonaisuuspohjaista, joten kokoelman ostaminen ei yleensä ole riski. Angel Dust niputtaa bändin tuotannon vuosien 1979-83 väliltä ja kertoo myös samalla myös yhtyeen musiikillisen kehityksen tuolta ajalta. Levyn avaava klassikon maineeseen nostettu ensisinkku 'The Murder Of Liddle Towers' kertoo jo, että vaikka yhtye oli pienen Pohjois-Englantilaisen satamakaupungin varjosta, sen kunnianhimo oli katu-kollegoitaan kovempi. 'Police Oppression' ja 'I'm an Upstart' ovat sitä taattua nyrkillä seinään oi!:ta, mutta muuten bändin musiikki on yllättävän musikaalista ja melodistakin. Välillä bändi operoi kahdella kitaralla, joista toinen vetää niin klassisia, mutta myös kekseliäitä oi!-leadejä, että oksat pois. Toisaalta kokoelman kannet voisivat olla jonkun saman ajan anarko-bändin levystä.

Kakkospuolella siirrytään ajan edetessä 80-luvulla jo enemmän uuden aallon puolelle. Clash ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta. Silti yllättävän ookoohon ilmaisuun yhtye pääsi tällä 'laveammallakin' paletilla, mikä ei näiden orkesterien kohdalla ole todellakaan mikään sääntö. Mensi oli katujätkä joka oli myös kiinnostunut runoudesta, joka ehkä kuuluu biiseistäkin. Levyn päättävä 'Solidarity' on hieno biisi vanhassa työväenlauluperinteen hengessä. Jotain yhtyeen menon ja musiikin erosta niihin tavanomaisempiin saman tyylilajin bändeihin kertonee, että Roxy Musicin Paul Thompson soitti yhtyeessä rumpuja 80-luvulla.

Various - Hittiparaati I 1975

1970-luku oli käännösiskelmien ja kokoelmien kulta-aikaa. Näistä kuuluisin Finnlevyjen Finnhits on nykyisin noussut omaan legendaariseen asemaansa (hyvin tehdyn) juntti-iskelmän ikonina ja monesti tämä käännöskama kuitataankin 'finnhitseinä'.

Apajille hyönäsivät monet muutkin, kuten blogissa usein vilahtanut epämääräinen JP-levyt, Jukka Kuoppamäen Satsanga ja Matti ja Teppo Ruohosen M&T Production. Näistä kaksi jälkimmäistä on varmaan sisällöllisesti mielenkiintoisinta tavaraa.

Tämä M&T Productionin tuotantoa esittelevä kokoelma tarttui mukaan divarin alelaarista päräyttävän kannen ja artistikatraansa takia. Hittiparaati I ei sinällään pidä sisällä varsinaisia käännöskappaleita kuin levyn avausbiisit Matin & Tepon pakollinen Kanarianmatkaoodi 'Paloma Blanca' ja Salomonin 'Mentiin Seslonkiin'. Hitteinä mukaan on laitettu samaisen vuoden Syksyn sävel-voittaja 'Evakkoreki' ja 'Meiän Veera'. Tyylilajille tyypillisesti näiden versiot eivät ole Erkki Liikasen esittämiä, vaan 'Raevo Raenhold' salanimen takana laulavan kuka ikinä lieneekään.

Loput biiseistä ovat M&T omaa tuotantoa, tai vähintäänkin sanoittamaa. Musiikki on iskelmästä jytään ('Rokkilisko') ja parhaimmillaan eteen läjäytetään aikansa analogisilla syntetisaattoreilla väritettyä taiteellisempaa schlageria. Tero Mattsonin levytysura käsittää tiettävästi vain yhden M&T Productionille levytetyn seiskan, jonka kumpainenkin biisi on mukana tällä kokoelmalla ('Kotka' ja 'Jäätynyt mies'). Ne ovatkin sellaisia pikkuteoksia, että kättä lippaan. Matti ja Teppo heittävät pöytään omat panoksensa 'Nyt Tunnen Mitä Rakkaus On' kappaleella.

Hittiparaati I nosti uteliaisuuden kaksikon alkupään tuotantoa kohtaan. Asiaa tarkemmin tunteva kaveri kuitenkin toppuutteli, ettei se sisällä samanlaista päräyttävää 'rokki-iskelmäyllätystä', kuin vaikkapa Lea Lavenin uran alku. Joka tapauksessa nämä M&T Productionin kokoelmat sisältävät huhujen mukaan muillakin osilla kohtuullisen mielenkiintoista kamaa.

Absoluuttinen nollapiste - Suljettu 1999

Vuonna 1999 en ollut päivätöissä, enkä vielä innostunut tai rahallisesti edes kykeneväinen ostelemaan valtavia määriä cd-levyjen muovikansia hyllyyn. Tästä syystä musiikkilehdet tuli luettua kirjastoissa tavattoman tarkkaan ja arvostelut olivat hyvin tärkeä osa ostopäätöstä. Ja niitä kehuja Suljettu saikin. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan oli ollut rajoittunutta, vaikka muutamasta irtobiisistä pidinkin.

Absoluuttinen nollapiste aloitti oman levytysuransa 90-luvun puolivälin tietämillä ja on itseni kanssa saman ikäistä porukkaa. Matkalla kohti keski-ikää. Nyt.
Vaikka yhtye sai juuri noihin aikoihin huomattavan määrän musiikkilehtien palstatilaa (Liimatan kieltämättä mielenkiintoisen lyriikan takia) bändi ei ole missään vaiheessa ollut suosiossaan siinä pisteessä, että keikkoja kannattaisi heittää yliopistokaupunkien ulkopuolella.

Nollapisteestä sanottiin, että sen meno oli kuin outo täydellinen jäänne Love-recordsin 70-luvun puolen välin katalogista, mikä ei ollut ikinä kuullutkaan tässä välissä olleesta punkista tai uudesta aallosta. Vaikka jäsenistö oli todennäköisesti syntynyt vuonna 1976. Tässä mielessä 'Suljettu' heitti vielä lisää pökköä pesään; se oli teema-albumi. Tämä ei ollut vielä vuonna 1999 muodikasta. Eikä Nollapiste tästä kaikesta huolimatta edes retroilua.

Suljetulla on pari Otsalan sanoittamaa kappaletta, mutta kaikki loput ovat Liimatan tekstikynästä. Teema-albumi kasaa kuvaa syrjäseudun rintamaiden hivenen onnettomasta perheestä, josta ei myöskään tragediaa puutu. Ei voi kuin ihmetellä Liimatan lyyrikon taitoja. Mies yhdisti tajunnanvirtaa ja rivien välistä tarkkaa kuvausta, jonka jokainen rintamamiestalon vinttihuoneen kaltevalla seinällä olleet Sweetin julisteet nähnyt tunnistaa. Ja pahvilaatikkoon pakatut Busterit.

Yhtyeen proge sellaisenaan ei ole mitenkään erityisen mieleenjäävää. Ihan ookoota, kivoja sointukuljetuksia ja niin edelleen, mutta mitään ELP:n tyylistä järjettömän pompöösiä fanfaarimenoa ei löydy. Ehkä lähin vertailukohta löytyykin jostain Floydin tavasta musiikin kuvittajana tekstien taustalla. Mutta kun tämän yhdistää Liimatan teksteihin, syntyy täydellisen Nollapiste-menon. Levyn päättää tai huipentaa pohjolamaisesti nimetty 'Suvannossa ylpeä ilme' (I-V), 20-minuuttinen kaiken niputtava teos, jonka lopussa on jo sellaista musiikillistakin jylhyyttä, jota proge voi parhaimmillaan olla.

Suljettu on edelleenkin ainoa Nollapisteen fyysinen äänite, joka minulta löytyy. Ei sillä etteikö tämä olisi tehnyt silloin vaikutusta. Minä en vain ole ihan tajuton yhtyeen fani. Levyn jälkeen yhtye siirtyi käsittääkseni seuraavilla levyillä kevyempään ilmaisuun.

Suljettu julkaistiin viime vuonna esikuvilleen kunniaa tekevänä tuplavinyylinä ja bändi kiersi 'albumi-klassikot' hengen mukaisesti esittämässä Suljettua kokonaisuutena. Tällä hetkellä yhtye työstää kuuleman mukaan uutta teema-albumia.

Yö - ...Ja tapahtui niinä päivinä 1984

Pysytellään edelleen live-albumi teemassa. Seuraavan 'Nuorallatanssija'-levyn kakkoskappale lainaa samaa Jouluevankeliumin lainia, jolla tämä Tavastialla äänitetty live on nimetty. Knoppitieto tietää kertoa, että levyn kansikuva on kuitenkin otettu Tampereen Ylioppilastalolta.

Levy on sikäli ajankohtainen, että tällä hetkellä Yö:n tämän ajan primus motor, biisintekijä Jussi Hakulinen keikkailee harvakseltaan Jussi Hakulinen Distortion kokoonpanolla esittäen tämän ajan menevämpiä yöpaloja yhdessa covereiden ja Appendix-kaman kanssa. Nettipätkissä Hakulisella on peryksidi-peruukki päässä, mutta ei se bändi toivotonta kamaa ole ja jos vastaan tulee, niin saatan hyvinkin mennä katsomaan.

Yö:n juurethan olivat monelta suuntaa upotettu punkin ja uuden aallon pohjalle. Varietee oli selkeä pop-levy, mutta tällä sen jälkeen julkaistulla livellä päästettiin ne alkuperäiset vaikuttimet vielä hetkeksi esille.

En nyt sano, että '..ja tapahtui niinä päivinä' on punk-levy, mutta tuo vahvemmin esille sen puolen yhtyeen musiikista. Kolme levyn yhdeksästä biisistä on covereita ('Sankari palaa sodasta' voidaan lukea Clash-biisiksi), loput sinkuilta ja edellisen levyn 'Varieteen' ylijäämistä. Ai niin, loppuuhan 'Skitsofreenikon päiväkirjakin' noloon hetken luentaan 'Tequilasta'. Jos nyt jotain kulttuuritekoa levyltä väen väkisin haluaa etsiä, niin levyn päättävä 'Kollaa kestää' oli varmasti minulle ja monelle muullekin ensimmäinen kerta, kun kyseisen orkesterin biisiin törmäsi.
Seuraavalta 'Nuorallatanssijalta' mukana ei ole yhtään maistiaista levyn nimeä lukuunottamatta. Sitä en tiedä soittiko bändi niitä tuohon aikaan muutenkaan keikalla. No, parempi näin, sillä eipä siltä montaa hyvää biisiä löydy. Yön 'laadukkaan' tuotannon voikin raapia kasaan yksittäisistä biiseistä näiltä kolmelta ensimmäiseltä levyltä.

Levyn julkaisun aikana Yö:n liikkumatilaa oli alkanut rajoittaa toinen porilaisyhtye Dingo. Konsertti äänitettiin huhtikuun alussa ja julkaistiin pika-pikaa ulos jo kesäkuussa. Levyn julkaissut Poko päätti tehdä albumista "rajatun" 14000 kappaleen painoksen, josta tietojen mukaan 8000 yksikköä julkaistiin vielä c-kasettina.

Tiedä sitten kuinka "harvinainen" levy tuollaisen painoksen jälkeen markkinoilla olisi. Omakohtainen muisto levystä on, että kaveri vei omansa teinivuosina soittokämpälle "paskana levynä", jonka jälkeen valkoiset turhautuneet hetero-pojat pistivät sen silpuksi yhdessä astetta harvinaisemmat alkuperäisen 'Moottorilinnut'(!) vinyylin kanssa. Taisi siellä musiikillisessa miehistymisriitissä muitakin levyjä tuhoutua.

Kiss - Alive! 1975

*Uusinta vuodelta 2007*

Blogin alkuaikoina sivuttiin Kissin Alive!a, mutta koska silloinen teksti oli pituudeltaan ehkä lähempänä haikua, palataan asiaan uudemman kerran.

Vaikka Kiss on onnistunut vuosikymmenten aikana vakiinnuttamaan itsensä ikonin asemaan, yhtye on aina jostain ihmeen syystä kärsinyt ahdistusta ja alemmuuskompleksia musiikillisen arvostuksen puutteesta ynnä muusta, vaikka on aina yrittänyt esittää kaikkea muuta.
Rehellisesti sanoen Kissin musiikilliset ja ulkomusiikilliset hetket eivät aina ole kestäneet päivänvaloa ja homma on välillä ollut silkkaa rim jobia. Silti yhtyeellä on eittämättömät musiikillisetkin ansionsa. Ja bändiltä löytyy useampikin pätevä teos ajalta, jolloin pitkäsoitot olivat voimissaan.

Nykyään Kiss on yksinomaan kahden bisnesmiehen pyörittämää sirkusta, jonka olemassa ololle ei voi keksiä muuta perustaa, kuin aina maksamaan valmiin kiss-armeijan ja ikäiseni keski-ikäistyvät töissäkäyvät ihmiset, jotka nostalgian takia ovat valmiita maksamaan kalliin lipun tuhat kertaa kerratusta esityksestä.

Aina ei ollut näin.

Alunperin Kiss oli neljän henkilön muodostama bändi, jossa jokainen pisti peliin omat panoksensa ja jakoi voitot tasan neljään osaan. Vuonna 1973 aloittanutta Kissiä ei voinut syyttää yrityksen puutteesta. Aikansa glam-esimerkin mukaan pommit ja pyrot jysähtelivät vaikka kortteliklubin lavalla äijien kolautellessa platform-bootsit jalassa päitään matalaan kattoon. Pääasia oli kova ja näyttävä meno, jota tuki yhtyeen yksinkertainen ja iskevä hard-rock.

Vaikka puitteet olivat alusta asti suureelliset eivät bändin kolme ensimmäistä levytystä olleet mitään täysosumia, tai edes menestyksiä. Bändi ja levy-yhtiö pullauttivat ensimmäisen 13 kuukauden aikana ulos kokonaiset kolme(!) pitkäsoittoa, mutta ei tärpännyt. Kaikki kolmet sisältävät myös täysiä Kiss-klassikoita, mutta jokainen on pilattu lattealla tuotannolla.

Levy-yhtö päätti ottaa riskin ja levyttää niin sanotun live-levyn. Live-levyt eivät yleisesti ole artisteilta niitä menestyneimpiä ja yleensä sellaisen julkaistakseen bändien piti olla jo kohtuullisen suosittu, että sellaista ylipäätään saatiin edes myytyä hyllystä. Tämän kaiken takana oli epäsuhta Kissin suuren konserttisuosion ja keskinkertaisen levymyynnin välillä.

Levyn tuottajaksi palkattiin Eddie Kramer, mies joka oli ollut myös Hendrixin luottoäänittijä. Mies oli äänittänyt myös yhtyeen ensimmäisen demon, joka kuulostaa paremmalta, kuin varsinainen debyytti. Levyä varten äänitettiin useita eri konsertteja, joista oli tarkoitus valita parhaat palat live-levylle. Koska äijät hyppivät ja pomppivat, kitarat savusivat ja pommit paukkuivat (kuten Kiss-keikkaan kuuluukin), ei soitto ollut turhan tarkkaa. Tätä sitten korjailtiin kolmen viikon ajan studiossa, joten vaikka Alive!a aikanaan väitettiin live-levyksi, se ei sitä ole. Paul Stanley laulaa itsensä kanssa stemmoja, rummut ovat korjattu, kitarat tuplattu ja niin edelleen. Joku väitti joskus, että aitoa livesoittoa olisi ainoastaan rumpuraidat, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Eipä sillä, kaikki ajan konserttitaltioinnithan ovat samanlaista 'paranneltua todellisuutta'.

Ja miksipä ei? Alive! pitää sisällään ensimmäisen kolmen levyn  kingeimmät biisit, mutta tällä kertaa vielä kunnon soundeilla ja menolla. Avausbiisi Deuce irtoaa kymmenen kertaa paremmin, kuin debyytin versio. Levy summaa hienosti alkuaikojen rock-Kissin, vaikka tämän jälkeenkin tuli toki vielä paljon niitä hyviä jytäbiisejä. Koska homma toimi, Alive-konsepti piti tietenkin uusia ja tällä hetkellä taidetaan liikkua numerossa III?

Alive!sta tuli yksi Kissin suurimpia menestyksiä ja kaupallinen läpimurto. Tätä olivat haukkana seuraamassa muutkin levy-yhtiöt ja 70-luvun puolessa välissä oli varsinainen 'live-boomi' bändien julkaistessa 'konserttilevyjä'. Cheap Trick, Peter Frampton ja Jackson Browne onnistuivatkin siinä kohtuullisen hyvin.

Wah-wah pedaali

Wah-wah on varmasti yksi tunnetuimpia yksittäisiä kitaran, tai miksei minkä tahansa muunkin soittimen efekti. Englanninkielinen nimi viittaa tietenkin efektin tuottaman soundin ääniasuun. Ennen elektronisia laitteita samanlaisen ääniefektin sai aikaan esimerkiksi torvella blokkaamalla sen ulostuloa dumpperilla, mitä harrastetaan vieläkin.

Pedaali on yksinkertaisesti suodin, joka päästää filtterin asennosta riippuen läpi eri taajuuksia 'paksusta ohuisiin' ääniin. Samanlaista efektiä saa aikaan monella muullakin tavalla. Itselläni on esimerkiksi Moogin Low Pass Filter, joka leikkailee iskujen voimakkuuden mukaan taajuuksia kuulostaen auto-wahilta. Auto-wah taas on laite, jolla efekti tehdään automaattisesti ilman jalalla säätöä. Kyseinen laite ei ole nykyään mitenkään suosittu niin sanotun normaalin pedaalin rinnalla, sillä wah-wahin juttuhan on juuri se musiikin mukaan elävästi säädeltävä ja soitettava ääni.

Ensimmäiset pedaalit tehtiin jo 40-luvulla, mutta laitteiden massatuotanto alkoi vasta 1966. Valmistajia oli monia, kuuluisin alkupäästä oli varmaan aikansa vahvistinvalmistaja Vox. Samaisena vuonna ei ilmestynyt mitään varsinaista jättihittiä, missä efektillä olisi ollut samanlainen osuus kuin vaikkapa äänensärkijällä Rolling Stonesin 'Satisfactionissa'. Cream ja Eric Clapton ovat kuitenkin ehkä se alkuajan tärkein pioneeri, josta moni äänekkään bluesin soittaja plokkasi efektin mukaan soundipalettiinsa - kuuluisimpana varmaan Jimi Hendrix Dunlopin wah-wah-versiollaan. Jimiä voi surutta pitää wah-wahinkin kuninkaana sekä live, että levytyspuolella jolla hän vangitsi efektin aika kuolemattomasti useisiin kappaleisiinsa.

Wah-wah pedaali oli tärkeä osa lähes kaikkien 70-luvun taitteen kitarasankarien repertuaaria yhdessä särön ja feedbackin kanssa. Täältä pedaali matkasi värittämään progen maalailuja, eikä unohtaa voi tietenkään funkin wägätystä. Pedaalia tungettiinkin joka paikkaan; torvien eteen, lauluun, bassoon ja niin edelleen. Äkkiseltään ei tule mieleen oikeastaan mitään 70-luvun alun hämy- tai funk-levyä, joilta ei efektiä löytyisi.

Suomalaiskansallinen ikoni aiheesta on tietenkin Uuno Turhapuro elokuvat, joiden hassun halvan efektimaailman kivijalka oli pedaalilla riipaistut juoksutukset. Liekö idea varastettu tähän, tai ainakin tunnariin kuitenkin suuren maailman Shaft-elokuvista?

Ainut aika, jolloin wah-wah pedaali on ollut kirkonkirouksessa oli punkin ja uuden aallon vaihe, sekä tätä  seurannut kasari-coolailu. Pedaali ilmestyi 70-luvun lopun jälkeen kuvioihin uudestaan vasta 80-luvun lopulla, mutta on pysynyt siellä siitä lähtien poistumatta. 80-luvun lopussa laite oli vielä sen verran harvinainen, ettei se ollut mikään maakunnan soitinkaupan perushyllytavaraa. Tai ainakaan pätevä sellainen. Oma ensimmäinen ja tähän asti ainoa wah-wahhini oli Schallerin umpisurkea versio 90-luvun taitteesta. Cry Baby oli tuohon aikaan ihan omassa hintaluokassaan ja lukiolaisen säästöjen tavoittamattomissa.

Itse kitaristina olen sitä mieltä, että pätevyydestään huolimatta wah-wah on sellainen laite, mikä polkaistaan käyntiin siinä vaiheessa, kun soolosta on eväät loppu. Malliesimerkki tästä on tietenkin aina ollut Metallican Kirk Hammet, joka oli yksi laitteen uudelleen tuojista. Efektinä se tuo kieltämättä omaa villiä väriä tilutuksiin ja pitkiin venytyksiin. Mutta saahan sillä kitaran kuulostamaan.. vaikka sitarilta!

Amebix - Arise! 1985

Amebix on yhtyeitä, joita ei paljoa niin sanotussa valtavirrassa noteerata, mutta punkin ja hevin viemäriosastolla, niin sanotussa 'crust-punkissa' yhtye on varmaan se kaikkein pyhin.

Etelä-Englannin maaseudulta ponnistanut Amebix aloitti toimintansa erinäisten kokoonpanojen kautta jo 70-luvun lopulla ja luettiin loppuun saakka jostain ihmeen syystä 'anarko-punk' bändiksi. Yksi iso syy tähän oli varmaan bändin ja sen jäsenten aika extreme elämäntyyli yhteiskunnan ulkopuolella. Bändi muutti Bristoliin, jossa se viiden vuoden ajan asui vallatuissa taloissa ja narkkasi, asuen välillä suoranaisissa raunioissa.. Tämä yhdistettynä bändin gootti/angsti-kuvastoon ja ankeaan musiikkiin saa bändin kieltämättä tuntumaan metallin ja punkin yhdistelmänä todellisemmalta, kuin vaikkapa saman aikakauden Venomin.

Amebix levytti ennen tätä pitkäsoittoa muutaman singlen ja etsi omaa musiikillista muotoaan. Arisella se löytyi ja se on ankea yhdistelmä Motörheadia, Hawkwindia, Bauhausia ja Killing Jokea. Vuonna 1985 alkoivat hardcore yhtyeet kallistumaan sinne metallin puolelle, malliesimerkkinä kaikista suurin - Discharge. Lopputulos oli sen tapauksessa koominen, mutta Amebix otti metallin elementteja ja yhdisteli niitä lähtökohtiinsa, joissa ei ollut liiemmin soittotaitoa. Tämä yhdistelmä kuulostaakin lopulta metalliselta, mutta on liian puupäistä vajotakseen Dischargen metalliaikojen tyyliseen keskinkertaisen hevin suohon. Arise! ja Amebix on vitun ankean kuuloista hidasta käppämetallia.

Tämä vaatii tietty kuuntelijalta totuttelua. En itsekään lämmennyt alussa yhtyeen pseudo-metallille, mutta nykyään se kuulostaa jopa paremmalta, kuin aikansa thrashit. Ainakin omaan korvaani. Kappaleiden maailma liikkuu sodan kauhuista skitsofrenialääkkeisiin.

Arise!:n julkaisi Jello Biafra 'Alternative Tentacle' levymerkillään. Biafra oli innostunut bändistä ja halusi heidän levyttävän pitkäsoiton, mutta saatuaan käsiinsä ankeat loppunauhat Biafra oli kuuleman mukaan hämmentynyt. Levy kuitenkin julkaistiin ja se menestyi kohtuullisen hyvin riippumattomilla listoilla.

Amebix julkaisi paria vuotta myöhemmin vielä metallisemman 'Monolithin', mutta se ei herättänyt samanlaista innostusta ja yhtye pisti pillit pussiin, kunnes pari vuotta sitten lukuisten muiden kasarikummajaisten kanssa palasi yhteen ja kiertää tälläkin hetkellä.

The Adverts - Crossing the Red Sea with The Adverts 1978

The Adverts oli omana aikanaan suosittu, mutta nykyisin vähemmän tunnettu englantilaisen punkin ensimmäisen aallon bändi. Yhtye toimi vuosien 1976-79 välillä julkaisten useita menestyneitä singlejä ja kaksi pitkäsoittoa, joista tämä klassikoksi luettu 'Crossing the Red Sea With The Adverts' oli se ensimmäinen. Seuraavaa levyä en ole kuullut, mutta käsittääkseni se on aivan totaalisen toista laatua, ei menestynyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi. Advertskin kärsi siis useiden muiden punk-bändien tapaan 'toisen levyn syndroomasta'.

Adverts, tai sen pääkaksikko - myöhemmin aviopari T.V. Smith ja Gaye Advert olivat alun perin kotoisin Devonin rannikon pikkukaupungista, josta uudelleen lokalisoituivat Lontooseen. Minulla on sellainen mielikuva, että taidekoulun käynnistä oli myös kyse.

The Advertseja syytettiin jo 70-80-luvun taitteessa 'kaupallisuudesta' ja kaikesta muusta pahasta. Mustakulmaiseksi meikattu basisti Gaye Advert oli kovasti kuvattu zinejen kansikuvatyttö ja lehtien lemmikki, jonka perään punkkipojat kuolasivat pitkin läntistä Eurooppaa. Tyttö, joka oli mukana bändissä ja soittikin vielä jotain. Gaye aikalaistensa kanssa avasikin monelle tytölle ainakin sen mahdollisuuden siirtyä musiikissa katselijasta tekijäksi.

Kohtuullisen suuresta kaupallisesta menestyksestä huolimatta Advertsien biisit eivät ole asianharrastajien pienen piirin ulkopuolella juurikaan jääneet elämään, toisin kuin useiden muiden aikalaistensa vastaavat. Perustallaaja on hyvinkin pystynyt kävelemään tähän päivään asti helposti kuulematta yhtyettä.

Laulaja-primus motor T.V. Smith oli näppärä biisintekijä brittiläisten eksentrikkojen jatkumossa ja tätä levyä kuunnellessa yllättyy aina kappaleiden runsaista, mutta vähäeleisistä koukuista. Adverts onkin ihan reilusti siellä 'älykköpunkin' puolella, joka toi toki oman painolastinsa. Kaljatölkin pukkaajat varmasti vihasivat tätä jo silloin, vaikka mukana on toki myös messissä hoilotettavaa tavaraa.

Joku sanoikin joskus, että Advertsin biisit ovat kuin Yesin teosten nopeita osia. Kahteen-kolmeen minuuttiin pystyy mahduttamaan paljon yksinkertaisia rytmikikkoja, stemmoja ja niin edelleen. Tätä taustaa kun kuuntelee vaikkapa levyn biisin 'Newboys' ei voi muuta kuin nyökätä. Progeahan tämä.. tai no.. tarttuvaa sellaista. Tästä perinteestä on toki ammentanut moni myöhempi brittimuusikko, sanotaan nyt vaikkapa Pulp.

Kuten aikaisemminkin olen lässyttänyt aiheesta, punkin ideaali julkaisumuotohan on joko single, tai seiskatuumainen EP. Aika vähissä ovat ne ensimmäisen aallon punk-bändien pitkäsoitot, jotka ovat täyttä tavaraa alusta loppuun. Siinä mielessä Advertsien debyytti on poikkeus, sillä yhtyeen runsaat biisit kantavat hyvin pitkäsoiton verran.

Advertsien jälkeen T.V. Smith on jatkanut pienimuotoista soolouraa tähän päivään asti. Gaye Advertin myöhemmistä musiikillisista vaiheista ei ainakaan itselläni ole tietoa.

The Specials - Ghost Down 1981

Kaikki blogia seuraavat tietävät varmaan ska-allergiani. Tämän suhteen olen täysi rasisti, sadisti ja fasisti, sillä mielestäni reggae-pohjainen musa nyt vain sujuu paremmin mustilta. Piste.

Specials on ollut aina yksi inhokeistani, mutta tämä aikansa ykköshitti on kieltämättä pätevä biisi kaikin puolin.

Levyhylly tuntuu nyt juuttuneen pahasti Thatcherin ajan Englantiin, mutta toisaalta sehän on taas kaikin puolin ajankohtaista. Biisi niputti tunnelmassaan ja lyriikassaan 80-luvun alun Britanian kaupunkien sosiaalista ja taloudellista ankeutta ja ilmiöitä yhdistettynä aavemaiseen ja rootsiin äänimaisemaan.

Conflict - The Ungovernable Force 1986

Conflict luetaan yhdessä koko genren teoriassa ja käytännössä perustaneen Crassin kanssa niin sanotun anarko-punkin kivijaloiksi. Bändi levytti ensimmäisen singlensä luonnollisesti Crassin omalle levymerkille, jota kautta moni muukin genren bändi lähti etenemään. Tästä eteenpäinkin bändi pysytteli tiukasti omalla tai muilla riippumattomilla levymerkeillä.

Siinä missä Crass oli jo aikaansa nähden aatteellinen ja asenteellinen, Conflicti veti vielä vasemmalta ja kovaa ohi. Yhtyeen laulaja Colin Jerwood ei kaihtanut konflikteja virkavallan tai skinheadien kanssa, vaan vastoin monen muun anarko-punkkarin rauhan aatetta, suorastaan hakeutui turpiinvetotalkoisiin. Nasu-skinit hakeutuivat joukolla yhtyeen keikoilla, joilla lätty lätisi - aikalaistarinoiden mukaan ei tosin natzien haluamalla tavalla.

Conflict oli myös pää-äänenpäästäjä eläinoikeusaktivismin tullessa mukaan punkkiin. Kaikki tämä luonnollisesti johti ylilyönteihin, mutta Conflictin 80-luvun levyiltä jäi audiota, joka ei ole paatoksellisuudestaan huolimatta vanhentunut oikeastaan ollenkaan.

Itse en ole erityisesti Crassin ja sen jälkeläisten diskanttisen marssisoundin ystävä, joten tässä suhteessa Conflict jytiseekin eri tavalla. Tottakai tässäkin on mukana anarko-punkin jatkuva suusta syljetty tekstiryöppy, virvelin takomiset ja vuorottelevat laulajat. En väitä, että Conflict kuulostaa varsinaisesti metallilta, mutta selkeästi jyhkeämmältä, kuin moni muu anarko-bändi. Levy oli basisti Paul Hoddylle ensimmäinen bändin kanssa ja hienosti vetää.

Levyn biiseissä on puheosuuksia, televisiosta napattuja puheita ja muutenkin tyylilajin musassa on mukavaa se, että perus-hardcorea ja punkkia väritetään oudon köpöllä hälläväliä-progella. Levyn avaavalla 'You Cannot Win'illä on, dokumentin ääniraitaa, leikattua puhetta, naishoilotusta ja orkestraatiota. Siitä lähdetään säröbasson jytällä 'The Ungovernable Farcen' kautta asiaan. Ja asiaa riittää. Levyn runsaus pysyy kuitenkin tiukasti kanavoituna. Tämä on sikäli yllättävää, että levy tehtiin suoraan studiossa - ilman yhtään valmista biisiä. Bändi ei ollut edes harjoitellut kuukauteen ennen levytystä. No, se kuuluu tietynlaisena spontaanin ja monimutkaisen musiikin sekoituksena.

Thatcherin aika loi tälläisiä musiikillisia ja aatteellisia hirmuliskoja. Conflict tosin on edelleen olemassa ja kaiketi edelleen hyvässä iskussakin.

Sokea piste - Välikäsi 2013

Sokean pisteen toinen pitkäsoitto on tässä vaiheessa vasta pari viikkoa vanha. Bändin soittajista ja taustoista ei minulla ole Tampereen suuntaa enemmän tietoa, mutta Sokeaa pistettä voisi pitää yhtenä paljon puhutun 'suomi-punkin uuden nosteen' ilmentymänä.

Aiempaa tuotantoa en ole kuullut, mutta minulla on sellainen kutku, että samoilla aalloilla seilataan. Sokea piste yhdistelee musiikissaan punkin koko aikaisemman kirjon noise-rockista, goottiin, suomipunkkiin, uuteen aaltoon, post-punkkiin ja hardcoreen. (Onneksi ska-punkki on jätetty keitosta pois).

Tuotannollisesti Välikäsi on jätetty muodikkaasti ruvelle. Itse suorastaan rakastan särölle menevää ääntä, etenkin jos se annostellaan näin. Kitaran kierto on aina ollut hienon kuuloista ja sitä on annosteltu levylle strategisiin paikkoihin juuri niinkuin pitää. 'Pimeää voimaa' kappaleen kertosäkeen pysäytyksessä olevat kirskahdukset..

Lyriikat ovat laveita ja kantaaottavia. Tavalliseen radiosoittoon tietenkin liian painostavia. Laulupuoli onkin Sokean pisteen valttikortti. 'Samassa veneessä' huudetaan niin, että muistetaan. Muuten musiikissa ja sanoituksissa on mielestäni sellainen pieni 80-luvun Pori-flangi. En osaa tätä nyt paremmin selittää, mutta ehkä jotain samaa romanttista ahdistusta näissä on.

Tuotannosta vielä pisteet levyn pituudesta. Kukaan ei jaksa tälläistä pauketta yli 40 minuuttia, joten neljä-viisi biisiä puolellansa on juuri passeli määrä.

Outi Popp - Astu siniseen huoneeseeni 1985

Outi Popp oli 80-luvun alussa mukana Lepakon kuvioissa ja erityisesti maan ensimmäisessä kaupallisessa radiokanavassa Radio Cityssä. Siellä hän aiheutti ohjelmillaan ärtymystä mummojen keskuudessa ja kansansuosiota 'nuoressa kaupunkilaisessa' kuuntelijakunnassa. Citystä matka jatkui Radio Mafiaan ja lehtijulkaisuihin. Hänet äänestettiin muun muassa vuoden mediahahmoksi 1983 ja Popp oli aikansa 'radio-julkkis'.

Tämä Poppin kasetti löytyi kouvolalaisesta divarista. Ja hintakin vielä sopiva 2 euroa. Koska autossa on edelleenkin toimiva kasettisoitin, niin turhaan ei tätä taas nykyisinkin muodissa olevaa (pikku)julkaisumuotoa tule ostettua. Tai siis vain hyllyyn pölyttymään.

Luin viime vuoden lopulla Outi Poppin 'Poplogia'-kirjan, jossa hän heti kirjan alussa kävi läpi tätäkin julkaisua. Ostin toissa viikolla Rocket Recordsin Mauno Paajasen koko omalla nimellään JP-musiikille tehdyn tuotannon 'Psyko' -kokoelman. Tämänkin levyn julkaisi niin ikään Levyhyllyssä aiemminkin pyörinyt hivenen epämääräinen kasetti-imperiumi JP-musiikki. Ja Rockethan taas julkaisi JP-musiikin jäljitelmäkokoelmat kolmessa eri osassa..

Paajanen on siis yhteenliittävä tekijä, sillä hän teki tämän levyn kappaleet Twiggy Oliver nimellään, soitti levyllä ja myös tuotti sen. Muita muusikoita levyllä on muun muassa Ming Sumén, Puka Oinonen, Pedro Hietanen ja Silu Seppälä.

Kappaleet tunnistaakin hetkessä Paajasen tekemiksi, sillä riimit ovat taattua häntä. Itse kappalemateriaali on ookoo tasoa, parhaimmillaan oikein hyviäkin. Sellaista 80-luvun alun taidepoppia. Mieleen hiipii 'Paperilyhty'-kappaleella 'Let's Dance'-ajan Bowie.

Levyn ongelma, tai Poppin ongelma on, että hän oli/on parhaimmillaan 'näyttelijätasoinen' vokalisti. Eli suoritukset vedetään ihan ookoo läpi, mutta kappaleen ollessa keskinkertainen ei Popp pysty äänellään tai sen karismalla nostamaan biisiä, vaan se jää ulkokultaiseksi luennaksi. No, Poppin levyä voi toki pitää aikansa 'julkkislevynä', vaikka taustakaarti olikin astetta jämäkämpää. Julkkismusaksi tämä on yllättävän tasokasta. Ja 'vakavasti otettavaksi musiikiksi' ihan jees tasoa.

Popp väitti itse, että tämä levy oli listojen kärjissä, vei hänet esiintymään kesän ykkösfestareille ja oli kaikin puolin menestys. Mutta kun levyn tilitysten aika tuli seuraavana vuonna, levy-yhtiö veti itsensä edellisenä päivänä konkurssiin.. Oletan, että tarina on totta. Näppejään jäi nuolemaan myös Paajanen, joka edelleenkin muuten toimii päätoimisena muusikkona, vaikka hänen leipänsä ei leveä tai edes täysi tällä keinolla ole.

Popp on julkaissut myöhemmin enemmänkin musiikkia, mutta ne eivät ole tuttuja. Jos tämä levy tulee vastaan, niin kannattaa kuunnella ainakin läpi.

Käpykaarti - Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin EP 2011

Monen asianharrastajan mielestä suomi-punk elää tällä hetkellä vahvan renessansin aikaa. Bändejä on joka lähtöön, Pää kii on albumilistan top-10:ssa ja ennenkaikkea moni bändeistä on hyviä.

Jos jotain marmattamista pitäisi kaivaa, niin sanoituksissaan nyky-punk ei ole hirveän hereillä ympäröivistä tapahtumista. 'Kantaaottavuus' ja 'yhteiskunnallisuus', joka taitaa olennaisesti kuulua punkin englantilaisperäiseen perinteeseen on loistanut miltei kokonaan poissaolollaan koko 2000-luvun. Tämä siis nyt sellaisena aikana, jolloin maassa vallitsee vain yksi kaupallinen totuus ja kaiken maailman Cheekit ja muut jupit pyörivät framilla.

Luulisi siis, että punkilla olisi tästä jotain sanottavaa. Tässä mielessä Pää kiin biisi 'Kuuden vuoden vitutus' on hauska ja rohkeakin liike - siihen nähden, että levy soi vielä radiossakin.

Asiasta on keskusteltu pitkät pätkät Piffillä ja sieltä jäi korvan taakse bändi nimeltä Käpykaarti. Historiaa tuntemattomille kerrottakoon, että käpykaartilaisiksi kutsuttiin jatkosodan aikana riveistä erinäisistä syistä liuenneita rintamakarkureita.

Jos punk on tällä hetkellä epäpoliittista, Käpykaarti uskaltaa julistaa ja kantaa puhtaasti vasemmistolaisia ja miksei ihan anarkistista mielipiteitä, joissa vittuillaan persuille, eletään kotitarvekalastuksella, haukutaan kulutusjuhlia ja uutta jumalaa, eli talouskasvua.

Käpykaarti koostuu todellisista pitkänlinjan miehistä. Takana on bändejä Painajaisesta Kuolleisiin kukkiin ja Olotilaan. Musiikillisesti tässä ollaan varmaan tällä hetkellä lähimpänä sitä Vihreitten saarten anarko-punkkia. Musa on räyhäkkää kulmikasta punkkia, muttei ihan hardcorea. Tekstiä solisti Satrulta piisaa ja Käpykaarti välttää lyriikoissa tätä tyyliä vaivaavan 'pellenismin' ja lukiolais-vasemmistonuori kuopan. Uskon joka hetken, että nämä sedät elävät musiikkinsa mukaisesti. Tästä kättä lippaan. Satrun foni on jakanut kuulijoita käsittääkseni kaikissa miehen orkestereissa. Minun mielestäni se sopii oikein hyvin tähän musaan.

'Helppoja ratkaisuja moniulotteisiin ongelmiin' on neljän biisin EP. Pituus on ookoo, sillä kyllästymistä asiatulvaan ei tule ja kiekko pyörähtää helposti seuraavalle puolelle. Seuraavaksi hankintalistalle menee pitkäsoitto.

J. Karjalainen - Lännen Jukka 2006

J. Karjalainen on artisti, joka pitkän uran aikana on tehnyt musiikkia miltei puhtaasta 'rim jobista' elämään jääneisiin klassikoihin. Jokainen mielistely on kuitenkin korvattu vahvoilla suunnanmuutoksilla ja timanttisilla biiseillä.

Karjalaisen musiikissa on aina kulkenut mukana tietty läntisen pallonpuoliskon meininki bluesseineen ja grasseineen, mutta vasta tämän levyn aloittamassa Amerikka-trilogiassa nämä lännenvaikutteet päästettiin pääosaan. Karjalainen ja kumppanit kävivät ihan siellä sylttytehtaalla asti etsimässä viimeisiä lumberjakkeja ja fingelskan taitajia.

Levyn kansiteksteissä kerrottiin kuvitteellinen tarina Karjalaisen perheen mökkinaapurista 'Lännen Jukasta', joka oli opettanut nämä laulut. Näin ei ole, vaan Karjalainen esittää omat ja lainakappaleensa amerikansuomalaisella tyylillä. Laulunparsi on omaperäinen 'itäsuomalainen' pseudomurre, vähän samaan tyyliin jota Asakin harrastaa. Kappaleet seuraavat Salomaan ja kumppaneiden pienen työtä tekevän, mutta maailmaa tarkkailevan ihmisen linjaa - mitä nyt välillä puuhataan pieniä laittomuuksia. Tie suomalaisen kuulijan sydämeenhän kulkee viinapannun kautta.

Äkkiseltään väittäisin, että 'Lännen Jukka' on Karjalaisen vahvin levy. Jotain sen tehosta kertoo se, että se on täysin puhdas soololevy. Soittimina kuullaan ainoastaan Karjalaisen komppaamaa kitaraa ja banjoa. Larppaus viime vuosisadan alun Amerikassa on täydellinen sanoituksineen kaikkineen. Pelimannihenkisesti sekoitetaan ja lainataan myös erinäisiä lauluja keskenään. Näinhän toimittiin aikana, jolloin musiikki oli suusta suuhun kulkevaa perintöä, eikä copyrightien taakse suojeltua kulutustuotetta.

J. Karjalaisen uusin vuoden 2013 radiobiisi kertoo miehen taas olevan matkalle siihen toiseen suuntaan.