Kirkonkello

Kirkonkellon kohdalla jää jo hivenen hämärälle alueella, onko se soitin vai merkinantoväline?
Historiansa aikana se on toiminut kummassakin tehtävässä, mutta uskonnollisella tosikkoudella sitä ei ole ikinä soitettu huvin vuoksi muuten, kuin ilkivallan kohdalla.

Moni kello ja sen soittopatterni toimii myös oleellisena osana kaupunkinsa taustaäänistä, kuten vaikka Lontoon Big Ben. Siinä missä täällä kauhistellaan minareetista tulevaa monta kertaa päivässä tulevaa rukouskutsumökää, pitäisi omien kaupunkiemme kellojen soittaa myös kuudelta aamulla, keskipäivällä ja kuudelta illalla. Tai kaupunkien keskustoissa tunnin välein. Soittoa on onneksi hivenen rajoitettu.

Kirkonkellojen, tai jumaluudenpalvelusten yhteydessä soineiden kellojen historia voidaan länsimaissa jäljittää muinais-Egyptiin ja Osiris-kultin palvontaan, josta tämä kulkeutui osittain Lähi-itään. Kello oli enemmän keskeltä riippuvan gongin kaltainen ja tälläisiä löytyi vielä varhais-kristillisen ajan Kreikan alueen luostareista. Roomalaiset eivät kelloista piitanneet ja seuraavan kerran ne putkahtivat esille vasta (tai jo) vuoden 400 paikkeilla Nolan piispa Paulinuksen välityksellä Camprian kaupungissa. Koska ajat olivat niin sanotusti levottomia, niitä käytettiin heti alusta lähtien kirkollisten menojen ilmoittamisen lisäksi myös varoituskelloina.

Kesti kuitenkin noin 200 vuotta ennenkuin kellot otettiin niin sanotusti virallisesti kirkon tykö, kun paavi Sabianian hyväksyi ne vuonna 604 ja pian sen jälkeen niiden käyttö vielä siunattiin. Tässä vaiheessa kellot olivat hmm... no kellonmuodon sijasta vahvasti neliskanttisia, eikä niiden äänenlaatu tai äänen kantavuus ollut vielä päässyt myöhempiin mittasuhteisiinsa. Kellojen suosio painottui myös aikansa kristikunnan pohjoisosiin, eli tuolloin vielä Irlantiin ja Skotlantiin, jossa ne olivat kelttijälkeläisten suosiossa. Itä-Eurooppaan kellot saapuivat 800-luvun tienoilla, mutta itäinen kirkkokunta innostui niistä vielä enemmän ja suurimmat koskaan tehdyt kirkonkellot ovatkin sen alueella (suurin on Moskovan Kremlissä oleva 200 tonninen 'Tsaarin kello'). Kotimaammekin kookkain ja raskain kello on venäläistä alkuperää oleva Suomenlinnan kirkon kello.

Kirkonkello sellaisena, kuin se tänään edelleen tunnetaan muokkautui viimeisimpään muotoonsa 1100-1200-luvuilla. Kellot valmistetaan niin sanotusta 'kellometallista', joka sisältää 80% kuparia ja loput tinaa. Kellon sointimekanismi on hyvin yksinkertainen; sen keskellä roikkuu liikkuva niin sanottu 'kieli', joka osuu kellon runkoon sen heiluessa. Kellon heiluttaminen taas tapahtuu narulla, jolla liikutellaan sivuttain kellon kannatin puuta, jossa itse kello on kiinni. Pienemmissä kelloissa nopeasti heiluttaessa kieli saa aikaan myös kilkattavia 'jatkuvia' ääniä. Nykyisin kelloja voidaan myös soittaa sähköisellä, tai mekaanisella iskurilla, joka kellon ja kielen heilumisen sijaan napauttaa kelloa sen ulkopinnalta. Kelloa voidaan myös soittaa siten, että viritetään samalle tasolle miltei poikittaisia köysiä, jotka kiinnitetään keskikohtaan ja toinen pääty narusta kellon kieleen. Tosin kellojen vierestä soittaminen ei varmasti tee hyvää kuuloelimelle.

Samainen kello adoptoitiin pienemmässä koossa myös merenkulun puolelle laivakelloksi (jolla myös soitettiin ajat ja vahdinvaihdot), poijujen kelloiksi, sekä sumukelloiksi majakkasaarille. Ja toisinpäin myös; Itäisellä Suomenlahdella olevan Haapasaaren kirkon toisena kellona toimii edelleen 1800-luvulla haaksirikkoutuneen purjelaiva 'Helenan' laivakello.

Kellojen soittotehtävä kuului kirkon suntion tehtäviin, mutta on nykyisin samalla tavalla automatisoitu, kuin muhamettilaisten mankalta tuleva rukouskutsu. Kelloja soitetaan nykyisin jumalanpalveluksen yhteydessä, häissä ja hautajaisissa. Kaupungeissa kirkon torniin liitettiin vielä kellolaite ja aikana ennen ihmisten omia kelloja lyöntien määrä toimi asukkaiden yhteisenä kellona ja ajan mittarina. Siis kaupungeissa, joissa elettiin jo kellon mukaan, junat tulivat ja lähtivät ajallaan ja niin edelleen. Maaseudulla elettiin edelleen valon mukaan, mutta kirkonkylän kello kyllä ilmoitti sunnuntain palveluksen sielläkin.

Suurten kellojen lisäksi torneissa käytettiin myös pienempien kellojen patterneja, joilla soitettiin esimerkiksi kahdeksan eri äänen kuvioita. Tämä ei kuitenkaan käynyt helposti suntiolta yksinään, vaan vaati jo monta soittajaa. Kirkonkellon sointi on kantavuutensa kanssa äänenä hyvin miellyttävän kuuloinen. Tässä tuskin on mitään kulttuurillista aivopesua, sillä minun mielestäni luterilainen virsilaulu on yksi tylsimmistä ja harmaimmista äänimaisemista. Kellon isku ja kaunis resonointi ovat vain kauniin kuuloisia, etenkin kantautuessaan vesistön yli tai kimpoillessaan kaupungin seinistä. Äänennopeus, kaiku ja useat kaupungissa eri puolilla soivat kellot luovat vielä oman alati muuttuvan mielenkiintoisen äänimaisemansa.
Tietynlainen kulttuuriperäinen raskauskin kellon soittoon liitttyy; se saattelee perinteisesti vainajamme niin sanotulle viimeiselle matkalleen, raskaine, lopullisine kumahduksineen.

Kristillisessä taiteessa kello symbolisoi  jumalan ääntä, joten ei ihme, että nykymaailmassa protestanttisessa kulttuurissa myös aikaa ja aikatauluja pidetään yhtä jumalaisina.. Keksittiinhän eksakti ajanmääritys juuri teollisen yhteiskunnan junaliikenteen tarpeisiin ja tämän kanssa kirkko ja kirkon seinäkello menivät vielä naimisiin.
Mutta eipä kellon vanha vainolaisesta ilmoittaminenkaan ole kovin kaukana historiassa; toisen maailmansodan aikana Englannin kellot hiljennettiin ja niitä oli määrä soittaa ainoastaan silloin, kun viikingit.. anteeksi hunnit olisivat nousseet maihin. Suomessa taas kirkonkelloja käytettiin ilmoittamaan ilmahälytyksestä.

Rockin apumiehet #29 - Pekka Pöyry

Yle Teema esitti kesällä mielenkiintoisen ajankuvan ja dokumentin 30 vuoden takaa vuodelta 1983. 'Soolo suoraan sydämestä' kertoi osittain silloin kolme vuotta aiemmin edesmenneestä puhallinsoittaja Pekka Pöyrystä, eli tuttujien suussa 'Pökeröstä'.
Samalla dokkari kertoi ja näytti  80-luvun alun aikalaiskuvaa pienten jazz-triojen arjesta sekä ajelusta pakulla ympäri pikkuravintoloita ja Suomea kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Äänessä olivat muun muassa Pöyryn bändi- ja soittokumppanit, kuten Reiska Laine, vastikään edesmennyt Otto Donner ja Heikki Sarmanto.

70-luvullahan oli Suomessa kova 'edistyneen' jazzin noste, joka jatkui hetken vielä 80-luvun alkupuolelle. Vaikka tuskin kukaan silloin noilla keikoilla rikastumaan pääsi, niin ajatus useista eri jazz-orkestereista esiintymässä joka ilta Suomessa on tänä päivänä aika utopistinen. Jazz ja sen ymmärtäminen olivat myös ilmiö, joka edelleen erotti 'fiksun' musiikin kuuntelijan tavallisista räminän tai diskojytän ystävistä. Tai näin ainakin kuntelija saattoi joskus haluta.

Maanisdepressiivisyydestä, eli nykytermein kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Pöyry tappoi itsensä muutamaa kuukautta ennen Ronnie Österbergin vastaavaa tekoa vuonna 1980, joten Pöyryn nimi on jäänyt itselleni aika tuntemattomaksi. Olin tuolloin viisivuotias ja siinä iässä, kun aloin tutustua musiikkiin yhtyeitä löytyi toki kirjastosta, mutta ei levykaupoista. Pöyry vielä, vaikka olikin mukana suuressa joukkoa merkittäviä yhtyeitä ja levytyksiä jättäytyi aina taka-alalle. Miehestä nähdyt kuvat ovat kuitenkin jääneet mieleen; hän soittaa niissä puhaltimia ja huiluja aina niin sanotusti täysillä ja tunteella.

Vuonna 1939 syntynyt Pekka Pöyry aloitti musiikin soittamisen kouluiässä viululla ja klarinetilla. Myöhemmin pääinstrumentiksi tuli kuitenkin bebopin ja Charlie Parkerin viitoittamana alttosaksofoni. Tämän lisäksi Pöyry soitti myös huilua ja sopraanofonia. Hän opiskeli musiikin sijasta kuitenkin porvarillisen ammatin, mutta valmistuttuaan oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1966 hän ryhtyi täysipäiväiseksi ammattimuusikoksi. Ensimmäinen kokoonpano oli oma jazz-kvartetti, mutta vuonna 1967 hän liittyi Dannyn taustalta Kirkan taustabändiksi siirtyneeseen Islandersiin.

Kirkan taustalta matka jatkui 60-luvun lopussa/70-luvun alussa Blues Sectionista muodostuneeseen proge-jättiläiseen Tasavallan presidenttiin, jossa Pöyry korvasi heti ensilevyn jälkeen yhtyeestä poistuneen Junnu Aaltosen. Presidentissä olikin poiketen Blues Sectionin toisesta spin-offista Wigwamista samanlaista tööttäävääkin jazz-henkeä, kuin BS:ssä. Yhtyeen riveissä Pöyry oli mukana säestämässä myös Pekka Strengin 'Magneettimiehen kuolema' levyä. Tasavallan presidentti oli ensimmäisiä suomalaisia yhtyeitä, joka keikkaili ulkomailla; Ruotsissa ja Englannissa. Jälkimmäisessä yhtye yritti hetken tosissaan läpimurtoa päästen Readingin festivaaleille asti. Bändin rivistöt kuitenkin rakoilivat ja yhtye laittoi pillit pussiin elokuussa 1974. Viimeisellä Englannin rundilla Pöyryn oli korvannut Esa Kotilainen koskettimineen.

Pöyry oli yhdessä Jukka Tolosen kanssa ollut kantavia voimia Pressan riveissä ja yhteistyö jatkui Tolosen soololevyilläkin 70-luvun puolessa välissä (ja tätä ennenkin esimerkiksi ykkössoololveyn ja Ruisrock 1971 keikalla, jota pidetään Pöyryn yhtenä kovimpana soittosuorituksena). Kyseiset soololevyt ovat oikein mainion kuuloista fuusiohtavaa jatsia, tai jatsahtavaa fuusiota ja osa niistä on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssäkin. Samaan aikaan Pöyryn puhallinapuja käytti myös Wigwamista soolouralle lähtenyt Pekka Pohjola, jonka 'Harakka Bialoipokulla' hän soitti. Ja tietysti hän soitti erinäisten omien orkestereiden kanssa Tavastialla ja sen ajan huippupaikassa Natsalla.

Vuonna 1975 Pöyry liittyi Heikki Sarmannon orkesteriin, josta muodostui hivenen myöhemmin UMO, jonka syntyyn ja ohjelmistoon Pöyry vaikutti. 80-luvun taitteeseen tultaessa hän oli myös mukana 'Middle-Earth Bandissa', jonka ainoa levy taisi jäädä hänen viimeiseksi levytykseksi.

Pöyryllä oli omaan soittoonsa aikalaisten mukaan äärimmäisen kova vaatimustaso. Hän ei myöskään ikinä tarttunut hänelle tarjottuihin mahdollisuuksiin tehdä oma soololevy. Vaatimustasosta kertoo jotain se, että jos hän oli soittanut omasta mielestään huonosti kyseisenä iltana, hän ei myöskään halunnut ottaa palkkaa soittamisestaan. Tämä yhdistettynä maanis-depressiivisyyteen plus siihen tosiasiaan, että Pöyryn kaltaiset jazz-progemiehet olivat 70-luvun lopussa ja 80-luvun taitteessa punkin ja uuden aallon takia maalattuina aivan nurkkaan, joten työtilaisuuksia, arvostusta ja sukseeta ei muutaman vuoden takaiseen malliin enää ollut. Pöyry teki oman ratkaisunsa hitusen alle neljäkymmentävuotiaana elokuussa 1980.

10 Speed - Tour De France 1983

Kraftwerk antoi kappaleensa 'Tour de France' vuoden 1983 elokuvan 'Breakdancing' käyttöön. Elokuvassa kuullaan kappaleesta erikoismiksaus, mutta yhtye ei antanut lupaa biisin julkaisuun elokuvan soundtrack-levyllä. Tämä kierrettiin näppärästi tekemällä kappaleesta re-make, jonka 'esittää' 10 Speed.

Bob Dylan - Knocking on Heavens Door 1973

Vuonna 1973 Bob Dylanin sen hetkinen ura oli tahallisesti tai tahattomasti aallonpohjassa. Mies oli julkaissut kaiketi levy-yhtiötä ärsyttääkseen käsittämätöntä soopaa ja sävelkynäkin tuntui totaalisen kuivuneelta. 

Valonpilkahduksen antoi Sam Peckinpachin 'Pat Garret ja Billy the Kid' elokuvaan (jossa Dylan myös näytteli sivuosaa) tehty tunnari 'Knocking on Heavens Door'. Elokuvassa 36-vuotias kantrilaulaja Kris Kristoffersson näyttelee 21-vuotiasta Billy the Kidiä ja hän myös antoi idean ohjaajalle Dylanista tunnarin säveltäjänä. Peckinbach ei tiettävästi ollut ikinä kuullut miehen musiikkia, mutta oli myyty kuultuaan tunnarin.

Selkeästi gospel-vaikutteinen kappale perustuu yksinkertaiselle soinnutukselle, jossa kertosäkeessä vaihdetaan vuorotteleva A7/C C-sointuun. Sanoituksessa kerrotaan tarinaa ampumiseen ja lainvalvontaan kyllästyneestä lainvalvojasta, mutta sanoitus on vuosien saatossa muuttunut niin Dylanin, kuin lukemattomien muiden esittämien versioiden kohdalla.

Soundtrackilta irroitettu sinkku (b-puolena turhanpäiväinen instrumentaali 'Turkey Chase') oli myös kaupallinen menestys nousten Billboardin listalla sijalle 12. Kappale on ollut Dylanin settien peruskamaa siitä lähtien ja kuten yllä jo lässytin, siitä on tehty aika helvetin monta cover-versiota. Omalle sukupolvelle tunnetuin niistä on tietenkin se Guns N´ Rosesien 'Use Your Illusionilta' löytyvä veto.

Charles Chaplin - Smile 1936

Julian Copen vaimo Dorian Cope pitää Headheritage-sivustolla omaa, miltei päivittäin päivittyvää 'On This Deity' osiota, joka keskittyy musiikkiin ja politiikkaan. Tänään syyskuun 19. päivänä aiheena on Charlie Chaplinin de facto karkoitus Yhdysvalloista 19.9.1952.

Charlie Chaplin syntyi vuonna 1889 Lontoossa. Hänen isänsä katosi ja äiti joutui mielisairaalaan pariinkin otteeseen. Chaplinin lapsuus oli äärimmäisen köyhää ja hän joutui asumaan pariinkin kertaan lastenkodissa. Tämä jätti jälkensä Chaplinin ajatusmaailmaan, mikä tulikin myöhemmin hänen elokuviensa kulmissa ja hänen yhteiskunnallisissa mielipiteissä vastaan. Elokuvissa sivuhahmona ollut 'The Kid' tuntuu kumman tutulta.
Kuitenkin hän onnistui samaan aikaan itseopiskelemaan pianonsoiton, viulun ja sellonsoittotaidon. Ensiesiintyminen näyttelijänä tapahtui jo viisivuotiaana. Tästä matka jatkui tanssiryhmään, missä hän kiersi ammattilaisena ympäri Englantia - kymmenen/yhdentoista vuoden ikäisenä lapsityöläisenä. Kolmetoistavuotiaana koulu oli lopullisesti jäänyt kesken ja hän elätti itsensä hanttihommilla. Neljätoistavuotiaana hän näytteli Lontoon teatteri-skenessä ja 1908 hän oli jo noussut lavatähdeksi. Hän pääsi Fred Karnon vaudevilleryhmään, joka lähti kiertämään Yhdysvaltoja.

Tällä kiertueella Chaplin herätti nousevien filmiyhtiöiden huomion ja kutsuttiin ensin New Yorkiin (joka oli alussa yksi elokuvateollisuuden keskuksista) ja sieltä Hollywoodiin Keystone-elokuviin. Näissä huumorimykkäfilmeissä Chaplin kehitti jo toisessa elokuvassaan kuuluisan 'The Tramp', eli suomalaisittain Kulkurin hahmon. Elokuvia tehtiin pitkälti yhdellä otolla ja liukuhihnalta. Palkka oli 150 dollaria viikossa. Chaplin tuotti mukaansa myös veljensä Sydneyn, joka oli myös kohtuullisen suosittu ja näytteli 20-luvun loppuun asti, jonka jälkeen siirtyi veljensä menestyneeksi manageriksi. Ura jatkui rakettimaisella nousulla eri studioissa, joissa Chaplin myös lähes järjestään käsikirjoitti ja ohjasi elokuvansa, kunnes hän oli jo vuonna 1918 niin sanotusti elokuvateollisuuden suosituin hahmo.

1920-luvulle tultaessa Chaplin ohjasi ensimmäisen täyspitkän elokuvansa 'Chaplinin poika', jonka jälkeen häntä alettiin pitämään vakavasti otettavana elokuvantekijänä pelkän slapstickin sijasta. Elokuva yhdisteli tunnusomaisesti humoristisia ja riipiviä piirteitä. Seuraava peliliike oli hyvin DIY-henkinen Chaplinin perustaessa yhdessä Douglas Fairbanksin, Mary Pickfordin ja D.W. Griffitin kanssa 'United Artists' tuotantoyhtiön. Tämä oli ihan suora vastaveto suurstudioiden kontrollointi ja levitysmonopolia vastaan. UA:lla Chaplin ohjasi samoin tein yhden pääteoksistaan 'Kultakuumeen'. 20-luvun loppuun tultaessa äänielokuva oli vallannut jo markkinat, mutta Chaplin kieltäytyi siirtymästä siihen. 'Kaupungin valot' tehtiin ilman dialogia, mutta ääntä oli mukana tehosteina ja erityisesti musiikkina. Näyttelijöiden jatkuneesta mykkäkoulusta huolimatta Chaplin omaksui saman tien uuden ajatuksen elokuvaan tiukasti synkronisoidusta musiikista. Tästä eteenpäin hän sävelsi myös musiikin kaikkiin elokuviinsa.

Elokuvan jälkeen Chaplin lähti puolentoista vuoden maailmanympärimatkalle, jonka aikana hän tapasi sellaisia hahmoja, kuten Gandhin ja hyvinvointivaltion taloudellisen ajattelun isän Keynesin. Hän kirjoitti matkan aikana kolumnia ja arvosteli tiukin sanoin tuolloisen ajan laman hoitoa. Matkan jälkeen hän ohjasi elokuvan 'Nykyaika', josta ei tarvitse syvältä etsiä kapitalismin arvostelua. Elokuva oli Chaplinin viimeinen mykkäfilmi ja sen kappale Smile, joka on tämän kirjoituksen musiikkikappaleena nousi suosioon - etenkin myöhemmin Nat King Colen hunajaisella äänellä tehtynä tulkintana (toisten tekemillä sanoituksilla).

Hieno kappale itseoppineelta säveltäjältä. Tosin, koska hän tosiaan oli itseoppinut, eikä osannut nuotintaa hän joutui käyttämään koulutettuja säveltäjiä kirjoittamaan ylös ideoitaan. Jossain vaiheessa väitettiin, että moni juttu olisikin ollut säveltäjien kynästä, mutta vaikka Chaplin tekikin monikerroksista ja ajallisesti pitkäjänteistä yhteistyötä heidän kanssaan, jokainen teema ja niiden yhdistäminen oli lopulta kotoisin Chaplinin omasta päästä ja jokainen yhdistelmä vaati hänen siunauksensa.

1940 Chaplin ohjasi ensimmäisen äänifilminsä 'Diktaattorin', joka oli vahvasti poliittinen ja käsitteli muutaman päivän erolla syntynyttä toista 1900-luvun alun tunnettua viiksiniekkaa. Elokuva oli jättimenestys ja myöhemmin luettu kiistattomaksi klassikoksi, mutta ilmestymishetkenään usea maa kielsi sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatti aloitti tutkimaan oliko elokuva antifasistista propagandaa. Tutkimus lakaistiin maton alle 6.12.1941 Japanin hyökätessä Pearl Harbouriin, mutta Chaplinin sodanaikaiset puheet toisen rintaman avaamisesta ja tiukemmasta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa natsi-Saksaa vastaan, sekä yhteiskunnalliset kannanotot eivät jääneet muistamatta paria vuotta myöhemmin.

Sodan jälkeen Yhdysvalloissa alkoivat kommunistien ja sellaisiksi epäiltyjen noitavainot. Chaplinkin kutsuttiin todistamaan McCartneyn 'epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan komiteaan', mutta haastetta ei pantu käytäntöön. Samaan aikaan FBI tutki ja seurasi Chaplinin toimia vuoteen 1953 asti. Samaan aikaan Chaplin oli mennyt naimisiin itseään reilusti (36 vuotta) nuoremman naisen kanssa ja kävi avioero-oikeuden käyntejä. Näitä oli uran aikana runsaasti (neljä avioliittoa), sekä kaksi teinivaimoa, lukuisa joukko rakastajattaria ja yksi hämärä kuolemantapaus/itsemurha. Viimeinen avioliitto tosin kesti kuolemaan asti ja tuotti kahdeksan lasta.

Tämä kaikki yhdistettynä 50-luvun taitteen moralispoliittishysteeriseen Amerikkaan johti siihen, että 'Ritari Siniparta' floppasi ja seuraava, joutsenlauluna pidetty 'Parrasvalot' joutui jopa teatteriboikottiin 1952. Leffan ensi-ilta järjestettiin Lontoossa, mutta paluuta suunniteltaessa Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehoitti häntä tulemaan Ellis Islandin kautta, jossa hänet syynättäisiin syöpäläisistä ja kysyttäisiin ne kuuluisat kommunismikyselyt.

Elokuva menestyi toisaalta hyvin Euroopassa, mutta tämä kaikki johti siihen, että Chaplin joutui pakkaamaan kamansa ja muutti Sveitsiin yli neljänkymmenen vuoden Yhdysvalloissa oleskelunsa jälkeen. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että juuri tämän jälkeen vuonna 1954 Nat King Colen levyttämä versio Chaplinin Smilesta nousi suursuosioon.

Sveitsiin muuton jälkeen hän tapasi muun muassa Nikita Hrustsevin ja vastaanotti Neuvostoliiton myöntämän rauhanpalkinnon. Oxfordin yliopisto antoi hänelle kunniatohtorin arvon ja Cannesien filmijuhlat erikoispalkinnon. Mutta hän ei saanut tähteä Hollywoodin Walk of Famelle, eikä antanut haastatteluja yhdellekään yhdysvaltalaisille toimittajille.
Tähän aikaan ohjatut elokuvat olivat kuitenkin heikkotasoisia ja viimeinen oli Marlon Brandon ja Sophia Lorenin tähdittämä 'Hong Kongin kerivitär'. Näinä vuosina hän kuitenkin sävelsi uudelleen musiikkia vanhoihin mykkäelokuviinsa ja Petula Clarkin esittämästä Hong Kongin kreivittären tunnarista tuli pienoinen hitti. Tai pienoinen ja pienoinen. 'This Is My Song' oli vuonna 1967 Englannin sinkkuykkönen.

Tuulet kääntyivät 70-luvun alussa ja Chaplin pääsi noutamaan 1972 hänelle myönnetyn kunnia-Oscarin. Seuraavana vuonna Parrasvalojen uusi musiikki sai myös Oscar-palkinnon. Viimeisinä vuosina Chaplinin terveys heikkeni dramaattisesti ja hän sai useita aivoinfarkteja ollen viimeiset vuodet pyörätuolissa. Chaplin kuoli 88 vuoden ikäisenä 25.12.1977 ja haudattiin Sveitsiin.
Loppunäytöksenä kaksi itä-eurooppalaista työtöntä maahanmuuttajaa varasti Chaplinin ruumiin maaliskuussa 1978 ja vaativat Chaplinin leskeltä lunnaita. Tämän kieltäydyttyä he uhkailivat myös lesken lapsia, mutta jäivät kiinni ja arkku löytyi peltoon kaivettuna. Chaplin makaa nyt betonikerroksen alla.

Chaplinin tarina on kaikkine puolineen mielenkiintoinen 'ryysyistä rikkauksiin' tarina, mutta kertomus myös viime vuosisadan poliittisesta ja moraalisesta ilmastosta. Harva noin vahvasti yksilönä jonkin taidemuodon (elokuvataide) ja populaarimusiikin (elokuvamusiikki) kehitykseen vaikuttanut henkilö on saanut osakseen niin suurta feimiä ja toisaalta taas niin suurta vainoamista. Kaikkine käänteineen varmasti yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista hahmoista.

Tina Turner - Private Dancer 1984

Koska täällä on pitkän aikaa vietetty kaiken maailman marginaalisten EP:itten ja kasettijulkaisudemojen parissa, kynnetty syvällä punkissa ja poikettu korkeintaan jossain muodottomassa suhinassa, on aika tehdä perinteinen peliliike siirtymällä äärimmäisen tunnettuun ja kaupalliseen musiikkiin.

Tina Turner on toki pyörähtänyt Levyhyllyssä aiemminkin (ainakin pari kertaa), mutta toisenlaisissa merkeissä ja toisenlaisessa musassa. Tina yhdessä miehensä Iken kanssa teki musiikkia 50-luvulta 70-luvun lopun avioeroon, jonka aikana syntyi aika monta hittiä, monta helvetin kovaa cover-versiota ja muutama Tinan (vaikkakin Ike nappasi feimit) itsensä kirjoittama tajuttoman kova biisi, kuten vaikkapa 'Nutbush City Limits' tai eeppinen 'River Deep, Mountain High'.

Pariskunnan yhteiselo ei tunnetusti ollut millään hirveän terveellä pohjalla Iken ollessa tiettävästi tyrannimainen, väkivaltainen ja mustasukkainen narkkari. Avioliiton loputtua väsynyt Turner luopui oikeuksistaan tekemäänsä materiaaliin vastavuorona taiteilijanimen säilyttämiseen Tina Turnerina. Sooloura lähti kuitenkin todella väsyneesti käyntiin, jos ollenkaan. Private Dancer oli jo yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen Turnerin viides sooloalbumi, mutta jostain ihmeellisestä ajoituksesta ja syystä johtuen nosti eilisen tähteen maineeseen juuttuneen Turnerin yhdeksi 80-luvun puolivälin suurimmista ilmiöistä ja tähdistä.

Yksi syy tähän saattoi olla Turnerin sveitsiläinen elinkumppani/manageri ja vuosi sitten viimein myös aviomies Erwin Bach, joka tunki artistin oikeisiin paikkoihin ja loi 'ikinuoren rautamummon' hahmon. Pitää muistaa, että vuonna 1984 rock-musiikki eli aikaa, jossa vasta sen ensimmäinen sukupolvi vanheni ja joutui kamppailemaan uskottavuuden kanssa. Toki ihan ensimmäinen fiftarisukupolvi oli joutunut tilanteeseen jo aiemmin, mutta tuloksena olikin turvonneita Elviksia tai kasvokiristettyjä Pikku Richuja tai Richardsin Cliffejä. Eikä pidä unohtaa myöskään, että usein kauneudellaan ja viehättävyydellään pelaavat naisartistit joutuvat vielä ihan eri korttien ja pelin varaan kun kilsoja alkaa tulla naamaan ja mittariin.

Private Dancer on levynä ja äänilähteenä kiistatta albumikokonaisuus, muttei tietenkään sellaiseen 70-luvun albumikokonaisuushenkeen, jossa haastettiin kuuntelija ja kerrottiin ehkä tarina tai jotain muuta hämärää. Se on sliipattu 80-luvun albumi, jossa ei sinänsä ole mitään häiritsevää (jollei niiksi lue nykyisin jo kirkonkirouksesta poistuneita kasarisoundeja), vaan kaikki ovat tasapainoisesti tehtyä, tuotettua ja valittua musiikkia ja ääntä. Tavallaan menevää, mutta vahvasti keskitempoista ja aikansa perkussioihin nojaavaa musiikkia. Vähän samanlaisen tempunhan teki edellisenä vuonna David Bowie, jonka 'Let's Dance' nosti artistin 70-luvun kulttisarjan ykkösluokasta stadioneiden täyttäjäksi. Toki kyseinen levy pelittää kaikilla mittareilla ja jopa haastaa vähän kuulijaakin. Eikä sillä ole kuin yksi cover-versio toisten biiseistä. Tai no miten sen haluaa laskea.

Sinänsä on mielenkiintoista miksi Private Dancer kuulostaa kokonaisuudelta, koska levyllä on mukana erinäinen liuta tuottajia, biisit ovat osittain toisten hänelle tekemiä, osittain kasariversioita takavuosien suurista hiteistä joista kolme- neljä on vielä helvetin tunnettujen biisien covereita. Näistä viimeisessä heilautettiin varmaan kunnianosoitus Tinan menneisyydelle, jossa Ike/Tina-kaksikko bändeineen teki luentoja aikamoisistakin klassikkobiiseistä onnistuen usein sellaisessa harvinaisuudessa, että niissä saattoi olla alkuperäistä kovempi meno.

Tuottajina levyllä on mukana muun muassa Heaven 17 synabändin kaksikko Martyn Ware ja Ian Marsh, 80-luvun supertuottaja Terry Britten (Cliff Richard, Michael Jackson ja seuraavan vuoden Mad Max elokuvahitti 'We Don't Need a Another Hero') ja niin edelleen. Levyn nimibiisi on Dire Straits-miehen Mark Knopflerin käsialaa. Ajan hengestä kertoo, että esimerkiksi torvi- tai jousisektioita on levyltä turha etsiä. Ne soitetaan aikansa syntetisaatoreilla. Bowien Let's Dancesta oli napattu mukaan idea vierailevasta kitaravirtuoosista, jota tällä levyllä tosin kuultiin vain nimibiisissä ja Jeff Beckin kasarimuodossa.

Mikä puhaltaa levyn sinänsä ihan asianmukaisiin, mutta sliipattuihin biiseihin eloa on tietysti Turnerin ääni, joka ei tuolloinkaan vanhetessaan ollut huonontunut. Uran aikaisempi etelä-soulin raakuus korvattiin sliipatumalla kamalla, mutta Tinan raspinen ja elämää nähnyt ääni yhdessä taas musiikillisen puunatun taustan kanssa muodosti yhdessä kontrastin, tai kahden elementin törmäämisen, joka toi levyyn eloa ja liikettä. Tämä on asia, mikä erottaa Tinan kasarikaman ja mikä aika monen muun yrittäjän kohdalla jäi uupumaan puuteroidulla kahdeksankymmentäluvulla.

Kaikki ei levyllä osu aivan kohdilleen. Esimerkiksi versio Beatlesien 'Helpistä' ei lähde, mutta oli mukana varmasti niin sanottuna varmana nakkina. Toisaalta Tinan luenta Bowien dystooppisesta (ja ilmestymisvuonna toden totta ainakin kalenterillisesti ajankohtaisesta) '1984'-biisistä kylmine kasarisoundeineen toimii vielä parempana vieraannuttamisefektinä, kuin biisin alkuperäisversio. Luenta Al Greenin 'Let's Stay Togetherista' on vähemmän yllättävästi myös sliipattu, mutta sopi varmasti esimerkiksi salkunhoitajan tai pörssimeklarin illan hempeiden hetkien taustamusaksi - tai stereojärjestelmän ominaisuuksien testaamiseen. Eikä perkussioversoinen versio vuoden 1974 hitistä 'I Can't Stand the Rainista' ole lainkaan hullumpi kasarisyna-brasseineen. Levylle tehdyt uudet biisit ovat hyvin tehtyjä, tarttuvia ja täynnä pieniä koukkuja, joita tälläinen kama parhaimmillaan sisältää.

Silminnäkijä - S/T EP 2013

Olen jostain syystä onnistunut näkemään tamperelaisen Silminnäkijä-bändin kaksi kertaa livenä ja vielä kaikista maailman paikoista nykyisen 'jätti-Kouvolan', entisen Anjalankosken Inkeroisissa.
Yhtyeen nimen alkuperää arvaillessa tutka suuntaa tuonne Nolla nolla nollan suuntaan, mutta nousevan muodin(?) mukaista post-punkkia Silminnäkijä ei omaan korvaan varsinaisesti ole, vaan rehellistä hooseeta. Toki laveammalla paletilla.

Mikä hämmentävintä vielä, yhtyeen sekoitti aiemmin kuulopuheissa Turusta ponnistavan nuoremman kaartin 'Eyewitness' yhtyeeseen, joka nimestään huolimatta laulaa suomeksi ja soittaa myös hooseeta. Ja jonka EP:n taas ostin ensimmäisen nähdyn Silminnäkijät keikan distrosta. Silloin Silminnäkijöiden EP:tä ei ollut vielä saatavilla. Nyt on.

Vaikka tuleekin jonkin verran käytyä Helsingin (missä toistaiseksi asun) Lepiksessä katsomassa keikkoja, niin täytyy sanoa, että siellä näkee aika paljon vähemmän tätä pulttitakkijengiä, mitä Silminnäkijä, Viharikos ja muut sen illan kattauksen bändit edustivat. Kyseessä on varmaan enemmän 'tamperelainen' ilmiö takahuoneeseen sammuneine krusteineen :D

No niin. Siirrytään ulkomusiikillisesta paskanjauhannasta itse sihen musiikkiin. Silminnäkijä vajavaisen äänentoistonkin kera herätti mielenkiinnon mies- ja naislaulajaparilla, sekä ehkä tavallista hooseeta laveammalla paletillaan. Yhtye ilmoittaa esikuvikseen Killing Joken, Amebixin, Vice Squadin ja tietenkin sen laulajattaren Beki Bondagen.

Musiikissa on selkeätä anarkopunk-meininkiä, joka nousee pintaan etenkin EP:n päättävän 'Napalmia' kappaleen lopun marssirummutuksessa ja kitaranäppäilyissä. Muutenkin yhtyeen musiikki on selkeästi ja vähemmän yllättävästi kallellaan tuonne Brittein saarten kantaa ottavaan kamaan. Kahden laulajan homma menee perinteisesti niin,että toinen huutaa ja naislaulaja vähän laulaa. Livenä tämä pelitti hyvin ja levylläkin toimii, tosin dynamiikka on aina erilaista. Bändi operoi kahdella kitaralla, jotka täyttävät tilan aika tiukaksi ja täyteen. EP:n mukana tulee sanoitusliite. Lyriikoista sanottakoon, että ne ovat totisia ja tyylilajille ominaisia. Ulkomaille jakelua varten ne ovat käännetty myös englanniksi.

Mikäli oikein olen ymmärtänyt, yhtyeen biisit ja lyriikat ovat pitkälti basisti Teppiksen käsialaa, joka on vähän vanhempaa kaartia. Neljän biisin EP on kunnon tykitystä, jota himmaillaan vasta aiemmin mainitun viimeisen biisin lopussa ja se kuulostaa siltä, että tämä porukka elää ja hengittää tätä musaa. Mikä on aina hieno asia, sillä näinä aikoina on erittäin jees, että joku uskaltaa tehdä poliittista/kantaa ottavaa musiikkia. Punkissakin.

Dingo - Aino 1984

Aino oli yksi niistä kappaleista, joka päätyi Dingon ensimmäiseltä 'Hölmöläisten laiva' demolta (1983) yhtyeen debyyttipitkäsoitolle. Siitä ei tarttuvuudestaan huolimatta tullut 'Lakattujen varpaankynsien' tapaista hittiä, mutta kappale oli käsittääkseni yksi yhtyeen keikkojen kulmakivistä ennen 'Kerjäläisten valtakunnan' aikaa.

Biisi kuulostaa jotenkin hirveän tutulta ja aikaisemmin kuullulta. Eikä sitä nyt hirveän pitkään tarvitse mielessään metsästää, sillä kappale on selkeästi Police-vaikutteinen ja kertosäkeen naisnimi Aino selkeästi 'suomennettuna' laulettu Stingin 'I Know (lausutaan Ainou)' fraasi. Lopun sävelkulkukin on kopattu suoraan jostain geneerisestä Policen kappaleesta.
Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä vaikka Dingo myöhemmin ajeli vähän eri suuntaan, oli Neumannin edellinen bändi MAC aivan selkeästi jonkinäköinen edellisen bändin suomettunut maakuntakopio Neumannin jopa soittaessa laulun ohella bassoa.

Noidankehä - 1987 EP (2013)

Tämä äänite liippaa sinänsä läheltä, koska tämä on oman kaverini ja samalla soittokaverini vanha bändi. Ja samoinen kaveri myös julkaisi juuri tämän. Tässä. Äsken. Kansissa on ehkä jonkin verran vielä omat sormetkin pelissä, mutta kansikuva on bändin edesmenneen laulajan käsialaa.

Punkki on siitä mielenkiintoinen musiikin ja harrastuksen muoto, että skenessä olevat ovat omien empiiristen tutkimusteni mukaan aika paljon normaaliväestöä korkeamman keräilyvietin omaavia. Ei ole mitenkään tavatonta, että hyllystä löytyy jo 80-luvulla sinne ilmestyneitä erinäisiä maakuntabändien demoja tai jos sellainen julkaistaan, niin heti löytyy ainakin parikymmentä ostohalukasta.

Kuopiolainen Noidankehä ei olemassaolonsa aikana julkaissut mitään virallista äänitettä, lukuunottamatta yhtä kappaletta (nimibiisi Noidankehä) kokoelma-EP:llä 'Suuren hiljaisuuden jälkeen'. Nyt Kuopiossa vuonna 1987 (ja sen mukaan nimetty) äänitetty neljän biisin demo on julkaistu DIY-hengessä kasettina.

Kassu sisältää siis neljä biisiä. Samat kummallakin puolella ja pituutta taitaa olla kymmenisen minuuttia. Tai vähän alle. Aloitusbiisi on hämäävästi nimetty samoin, kuin Pellen biisi eli 'Häpeän olla valkoinen'. Sitä seuraa bändin nimibiisi 'Noidankehä', jonka jälkeen tulee 'Syntynyt vihasta' ja demon päättää 'Tuomion portaat'. Homma on äänitetty huhtikuussa ja kahteen otteeseen marras- ja joulukuussa 1987, eli melkein vuoden kasikasi puolelle mennään.

Demo kertoo omalla tavallaan sen ensimmäisen hardcoren sielunmaisemasta ja musiikillisesta kehityksestä. Tuossa vaiheessahan tyylissa alkoi olla kova juttu se metalli ja sinne lipsuttiin enemmän ja enemmän. Noidankehä pysyy vielä punkin tai siis hooseen puolella, mutta onhan tämä aika metallista. Synkimpiä hevihetkiä on muutama mutta laulaja vetää kuitenkin aika perinteiseen räkänokkahoosee-tyyliin.
Kyllähän tämä on jo aika monimutkaista kamaa introineen ja muineen. Sieltä hevin kikka-arkusta vedetään myös monta juttua. Onneksi siinä hevanderissa on mukana aimo annos Amebixia, mikä kuuluu etenkin nimibiisissä. Rummut ja bändikaveri Timon basso moukaroivat jyhkeästi. Mieleen tulee ehkä myös loppuaikojen Riistetyt. Ja kuten demon biisimäärästä ja kestosta voi päätellä, temmot eivät ole hirveän nopeita. Soundit ovat selkeästi skenen yleistä demo-tasoa paremmat. Syynä tähän on varmaan se, että tämä äänitettiin tietääkseni kuopiolaisten hevareiden Tarotin studiolla.

Lyriikoissa vedetään sitä perinteistä uskonnon ja auktoriteettien vastaista linjaa. Ei mitään suurta runoutta, mutta juuri sitä mitä pitää. Laulaja Maken ulosanti ei ole kuitenkaan mitenkään hirveän mieleenjäävää, mikä on varmaan aina se ykkös- ja kakkosdivarin bändien ero. Metallisuudesta huolimatta bändiä ja tätä demoa kuuntelee yllättävän mielellään. Noidankehästä oli Timon kertomaa tarinaa Havana Bananas-zinessä. En nyt muista tarkempia historiikkeja, enkä bändin toiminnan pituutta. Laulaja on kuitenkin edesmennyt, eikä rumpaliin ole saatu yhteyttä. Demoa voi tilata ja tiedustella timo.kuvaja@gmail.com

Rockin apumiehet #28 - Larry Wallis

Larry Wallis (s.1949) ei ole viimeisiin vuosikymmeniin ollut millään lailla näkyvä hahmo, mutta voitaisiin sanoa, että hän oli yksi 70-luvun puurtajista ja puuhamiehistä, vaikka toimi vahvasti UG ja DIY kentän rajalla. Musiikkihommat jakaantuivat ensin Ladbroke Groven squatti touhuihin, mistä seurasikin sopiva jatkumo nousevan punkin pariin tuottajaksi.

Wallisin levytetty oma tuotanto on kuitenkin aika minimaalista, eikä miehen soittoa muutenkaan äänitelty, vaikka jäsenyyksiä piisasi myöhemmin (ja aikanaankin) tärkeissä ja isoissa yhtyeissä.

Wallisin ensimmäinen yhtye oli 60-luvun lopussa 'Entire Sioux Nation', joka hajosi 1969 ja muokkautui Pink Fairiesin ensimmäisestä versiosta pois potkitun Mick Farrenin (k. 2013) ja Steve Peregrin Tookin (ex-Tyrannosaurus Rex k. 1980) uudeksi yhtyeeksi nimeltä 'Shagrath'. Bändi oli alun perin akustinen ja käsittääkseni levytti demon, muttei muuta. Yhtye muodostui miehistön vaihdosten jälkeen vielä sähköiseksi versioksi ja esiintyi muun muassa vuoden 1970 'Phun City'n ilmaisfestivaaleilla. Shagrath kuitenkin lässähti ja tästä Wallis jatkoi matkaansa kohtuullisen menestyneeseen ex-Jethro Tull kitaristi Mick Abrahamsin 'Blodwyn Pig'iin, josta muodostui 'Lancaster'. Bändi kiersi 'Yes'in lämppärinä, mutta hajosi pian, eikä Wallis levyttänyt kummankaan yhtyeen kanssa.

Vuoden 1972 alussa hän liittyi 'UFO'on, mutta erosi yhtyeestä jo saman vuoden lokakuussa. Tälläkään kertaa ei legendabändin kelkassa tullut äänitettyä mitään virallista, mutta Youtubesta löytyy Länsi-Saksan televisiolle nauhoitettu studio-live. Samana vuonna äänitettiin rupiset demot taas Steve Peregrin Tookin kanssa. Tällä kertaa Tookin soolotuotantoa ja sessioissa oli mukana myös tiettävästi Syd Barrett. Tästä matka jatkui ja ympyrä sulkeutui Wallisin liittyessä Pink Fairiesin riveihin ja kirjoittaessa suurimman osan bändin ehkä parhaan ja 70-luvun viimeisen studiolevyn 'Kings in Oblivionin' materiaalista. Hän olisi halunnut ohjata yhtyettä freak-out jamittelusta tiukkaan kahden kitaran rokkiin, mutta bändi hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Pari vuotta myöhemmin 1975 bändi soitti silloisen viimeisen re-union konserttinsa Lontoon 'Roundhousessa', joka äänitettiin.

Tähän aikaan Wallis oli jo perustanut yhdessä toisen Ladbroken squattaaja/säätäjä Lemmy Kilminsterin kanssa Motörheadin. Vaikka bändistä tulikin myöhemmin ihan ässä ja legenda, yhtyeen alkuaika oli aikamoista rämpimistä musiikillisesti ja urallisesti. Bändi teki äänityksiä, jotka julkaistiin yhtyeen saatua vähän nimeä 1978 'On Parole' albumina. Muutenhan bändi taisi saada tuolloiselta levy-yhtiöltä ihan kenkää, ennenkuin mitään päästiin edes julkaisemaan. Postyymin levyn materiaalissa on sekä Lemmyn kirjoittamaa Hawkwindin, että Wallisin Pink Fairies kamaa Motörheadin soittamina versioina. Wallis halusi mukaan toisen kitaristin, mutta 'Fast Eddie' Clarkin tultua mukaan hän häipyi itse kuukauden kuluttua.

Kiirettä siis piisasi! Vuonna 1977 Wallis julkaisi oman soolosinkkunsa 'Police Car', jonka julkaisi Stiff-records ja siitä muodostui jonkinlainen kulttiklassikko. Pitkäsoittokin tehtii, mutta levy lepää käsittääkseni edelleen arkistojen hyllyllä. Ja mikäli 70-lukulainen namedroppaus ei vielä riitä, niin Wallis siirtyi kyseiselle levy-yhtiölle tuottajaksi ja vastasi 'The Advertsien' sinkkujen ja klassisen pitkäsoiton 'Crossing the Red Sea With The Adverts' tuotannosta. Muita punkki-tuotantoja olivat muun muassa 'The Members', 'The Subs', 'Wreckless Eric' ja Mick Farrenin pitkäsoitto 'Vampires Stole My Lunch Money'.

80-luvullakaan tahti ei hiljentynyt, vaan haudasta kaivettiin vanhoja bändejä Mick Farrenin 'Deviantseista' Pink Fairiesin uusintaan 1987. Wallis soitti livekeikkoja ex-MC5 Wayne Kramerin kanssa ja 90-luvulla teki biisejä silloin edelleen kiertäneelle ja kiertäneelle Dr. Feelgoodille. 2000-luvulla vuorossa oli taas Fairiesien uusi comeback-keikka, mutta Wallisin selkä hajosi ja sitä ei ole vieläkään soitettu.

Edeltävä rosteri näyttää, että Wallis on soittanut tajuttomassa määrää legenda-bändejä, mutta hankkeet ovat syystä tai toisesta ajautuneet lyhyiksi tai kaatuneet muuten vain. Syitä voi vain arvailla, mutta pieni kutku on, että syy voisi olla sama, kuin hänen vielä rikkoinaisemman 'uran' tehneellä ja nyt kesällä edesmenneellä ug-kaverilla Mick Farrenilla. Niin no, vuonna 2002 hän julkaisi ensimmäisen oman sooloalbuminsa 'Death In a Guitarnoonin'. Että se nyt ainakin on tullut viimein tehtyä.

Blitz - Time Bomb Early Singles And Demos Collection 2013

Blitz lyhyen alkuperäisen olemassa olonsa aikana (80-83) nautti suurta suosiota sekä skinheadien, että punkkarien parissa. Yhtyeen sinkut ja ensilevy 'Voice of the Generation' nousivat tuolloin tärkeän ja oikean brittien indie-listan kärkipäähän.

Toisella levyllä ½skini-½punkki-kokoonpano ajautui sisäisiin valtataisteluihin ja hajosi kahtia. Blitz-nimellä jatkanut orkesteri tekaisi 'Second Empire Justice' levyn, jossa rehellinen katu-punk/oi! vaihtui New Order/Joy Division menoksi (levyn, sekä myös Blitzin debyytin tuotti Chris Nagle, joka oli Martin Hannetin äänimies). Aiempi yleisö hylkäsi Blitzin, eikä uutta tullut tilalle. Tämä oli sen kertaisen Blitzin loppu, kunnes alkuperäinen kitaristi 'Nidge' kasasi oman versionsa bändistä 1988, joka levytti ja kiersi ympäri maailmaa. Nidge kuitenkin kuoli vuonna 2005 jäätyään auton alle kävellessään moottoritien viertä keikaltaan pois Teksasissa.

Debyytti 'Voice of the Generation' on tyylilajille epäominaisesti alusta loppuun kantava pitkäsoitto. Toki tälläinen kama toimi paremmin sinkuilla ja 'EP:llä, mutta kyseisen levyn nyt kuuntelee kivuttomasti alusta loppuun. Niimpä lähtökohtaisesti tälläinen sinkku ja demo-kokoelma on nyt sellaista sillisalaattia, mitä on. Mutta Blitzin biisit ovat vain helvetin iskeviä, eikä tässä voi muuta kuin nyökytellä mukana. Vinyylin ykkösposki alkaa demoilla, joista on mukana singleksi päätynyt 'Youth'. Tätä seuraa kokonaisena 'All Out Attack EP' ja Timebomb demo.

Kakkospuolen aloittavat ne tutut sinkut, eli 'Razors in the Night', 'Never Surrender', 'Warriors' ja 'Youth'. Sitten muutama LP-demoversio ja ne viimeiset hyvät sinkkubiisit, eli 'New Age' ja 'Fatigue'.

Koska minulla ei ole Blitziltä sinkkuja, niin tämä on tietysti ihan hyvä paketti hankkia niiden audiota. Pidemmälle ehtineet fanittajat varmaan arvostavat noita demo-versioita.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

Vincent Devaud - Krautrock Inquiry 2009

'Krautrock Inquiry' on sveitsiläisen Vincent Devaudin graafikon opintojen lopputyö vuodelta 2009. Kirja sisältää leikeltyjä krautrockin ja kosmisen musiikin logoja, bändien kokoonpanodiagrammeja ja tälläisiä lavastettuja kuvia gearista, joilla musiikkia äänitettiin. Mainittakoon, että geari on Devaudin omaa. Rikas sveitsiläinen sika!

Kirja on siis opinnäytetyö, eikä varsinaisessa kaupallisessa levityksessä, vaikka siitä on otettu käsittääkseni viime vuonna myös painos. Itse törmäsin näihin LowDown artsymakasiinin sivuilla. Joka tapauksessa netin uteliaisuus sillä herätettiin ja muutamia näistä kuvista voi ihastella sieltä. Vaikuttaa joka tapauksessa perin mielenkiintoiselta, etten sanoisi.. jopa mielenkiintoiselta toden totta.

Matt Berry - Kill the Wolf 2013

Näyttelijöillä on jostain kummallisesta syystä halu esiintyä ja toteuttaa itseään myös musiikin saralla. Mistäköhän tuo johtunee? Näyttelijällä on kuitenkin usein takanaan jonkin verran koulutuksessaan musiikkiakin, tosin usein suusta tulee sitä ärsyttävää 'näyttelijälaulua'. Usein musiikki- tai laulu-ura jää myös yrityksistä huolimatta puolivillaiseksi, koska artisti haluaa kuitenkin salaa oikeasti keskittyä siihen roolinmetsästykseen ja ..näyttelemiseen. Ja tämän kaiken ajankäytöllinen yhdistäminen vaatii joko adhd:ta tai 24/7 elämää.

Matt Berry on brittiläinen koomikko, joka on ollut 2000-luvulla kohtuullisen suosittu kotimaassaan. Sen verran tunnettu naama, että hän vilahti Lontoon olympialaisten avajaisseremonioissa lavalla esittelemässä jonkun artistin. Tätä tv:stä tutun naaman ja äänen painolastia ei onneksi omalla kohdallani ole, koska en katso juuri ollenkaan televisiota. Eikä Berryn ääni siis aiheuta itselleni mitään muistumia miehen muusta elämästä.

Koomikoiden siviilielämä on usein ristiriitaista otsaan lyödyn leiman ja 'oikean' siviiliminän kanssa. Myös koomikoiden musiikki on karmeimmillaan paskaa vitsiä lyötynä levylle. Ja vitsihän on kerran hauska, toisen kerran hymyilyttää ja kolmatta kertaa sitä ei halua kuulla.
Tämän Berry väistää tekemällä musiikkia, joka ei ole varsinaisesti koomista. Miehen muita levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, mutta hänen juttunsa on vanha 70-lukulainen brittifolk proge- ja analogismaustein. Siis sellainen edistyksellinen folk. Kill the Wolfilla homma on viety vielä pidemmälle, sillä kappaleiden nimiä katsellessa ja biisejä kuunnellessa on selvää, että Wicker Mania (ei Iron Maiden, vaan Hammerin kauhuklassikko 70-luvulta) tässä tehdään uudestaan.

Omalla ilkeällä tavallaanhan Wicker Man-elokuva on komedia, mutta Kill the Wolf vakava ja kauniskin pastissi-folklevy. En ole mikään hirveän suuri suoranaisen retroilun ystävä, mutta tässä kohtaa onneksi Berryn kappaleet ovat sen verran hyviä, ettei tule sellaista tunnetta, että tässä soitellaan jonkun muun jo tekemää kamaa. Tai no höpö höpö, levyn avaava 'Gather Up' yhteislauluineen, harppuineen ja mandoliineineen olisi voinut olla suoraan 'Magnet'-yhtyeen Wicker Man soundtrackilta. Seuraava 'Devil Inside Me' on levyn pääsinkku ja hivenen tavanomaisempi folk-pop. Kappaleesta ja Berryn laulutyylisestä tulee vahvoja viboja 2000-luvun ruotsalaiseen isoon musiikkiin, kuten vaikka heidän omaan retroiluun ja 'Soundtrack of Our Livesiin'. Kieltämättä Berryn ja SOOL:in vokalistin ulkonäössäkin on jotain yhteistä.. Kolmas biisi 'Fallen Angel' livauttaakin sitten yllättäen niin kaunista musiikkia, että tippa herähtää silmäkulmaan akustisen, maniskan pienen näppäilyn ja ylärekisteristä tirauttavan sähkiksen kanssa. Muutaman biisin päästä tuleva 'Solstice' 9:28 pituuksineen kasvattelee proge-elementtejä, vaikka kitarointi kuulostaakin lopussa jo pahasti joltain 80-luvun britti-neo-progelta. Tätä seuraava 'October Sun' kuulostaa taas vahvasti länsinaapurimme lauluntekotaidon tuotokselta. Levyn loppua kohti alkaa vähän tasapaksuus vaivaamaan, mutta levyn päättävä 'Farewell Summer Sun' kunnioittaa vinyylikokonaisuuksien perinnettä päättämällä pitkäsoiton kauniisti.

Kill the Wolf ei ole varmasti mikään historiaan jäävä merkkiteos, mutta mukava esimerkki näppärästä lauluntekotaidosta ja hyvästä menosta. Levyn julkaisi brittiläinen Acid Jazz-records, joten kohdeyleisö on tällä selvä. Berry soitti itse kaikki levyn instrumentit lukuunottamatta viulua ja muita orkesterisoittimia. Keikoilla hänellä on kuitenkin takanaan suurikokoonpanoinen 'Maypoles'-taustabändi (mistäköhän moinen nimi?)

Hardcore Devo: Volume One 1990

Hardcore Devo Vol.1 ja 2 julkaistiin vuonna 1990 aika pitkälti samaan aikaan, kun yhtye lopetti ensimmäisen kauden toimintansa vuonna 1991. Takana oli heikosti mennyt albumi, yhtyettä pidettiin vanhentuneena vitsinä ja keikkojen ennakkolipunmyynti pyöri siinä viidessä kappaleessa. Samaan aikaan yhtye teki yhden parhaista peliliikkeistään (niistä ei toki ole ikinä ollut pulaa) ja julkaisi peräkkäisinä vuosina nämä kaksi aikoja sitten loppuunmyytyä kokoelmaa Devon treenikämppänauhoituksista vuosien 1974-77 välillä.

Devo kiertää taas aika pitkälti samassa 'klassisessa' kokoonpanossa, kuin missä se on toiminut alusta asti. Vain rumpalit ovat vaihtuneet tiiviissä tahdissa. Tällä kokoelmalla mukana on kuiten vain kaksi; Mark ja Bob Motherbaughin pikkuveli Jim ja tietysti vastikään edesmennyt 'ihmismetrononi' Alan Myers, joka oli omalta osaltaan vahvasti vastuussa yhtyeen rytmityksestä ja soitti kaikilla kultakauden levyillä.

Devon tarina on täälläkin ainakin pari kertaa sivuttu, mutta koska se on yksi populaarikulttuurin mielenkiintoisimpia, niin kerrataan vielä kerran. Mark Mothersbaugh ja Gerald Casale opiskelivat Ohion Kentin yliopistossa osallistuen opiskelijaradikaaliin toimintaan ja olivat niin sanotusti hippejä. Yliopistolla järjestettiin 1970 mielenosoitus/valtaus, joka päätyi historiaan surullisenkuuluisalla tavalla kansalliskaartin ampuessa suoraan aseettomaan väkijoukkoon lopputuloksena neljä kuollutta, useita haavoittuneita ja yksi halvaantunut. Mothersbaughin ja Casalen naispuolinen hyvä ystävä kuoli heidän silmiensä eteen luodin repäistessä selän irti. Kansalliskaartin punaniskat välttyivät täysin kaikilta syytteiltä ja yliopisto suljettiin vuodeksi. Siat ja harjasniskat voittivat.

Tapahtumalla oli vahva vaikutus kaksikkoon, joka hylkäsi katkerana hippiaatteen ja suunnitteli ilkeämpää vastaiskua ympäröivää sikaniskamaailmaa vastaan. Syntyi de-evoluutio ja yhtye sekä musiikki toteuttamaan sen harkittua idiotismia. Mukaan pestattiin jeesaajiksi molempien pikkuveljet ja kaivettiin esille uusinta uutta maailmaa edustavat syntetisaattorit. Bändin aktiivinen toiminta alkoi vuonna 1972 ja nämä nauhoitukset alkavat vuodesta 1974.

Kokoelman nimessä esiintyvä sana hardcore ei viittaa kyseiseen punkin tyylisuuntaan vaan musiikin tai siis devoluution ytimeen, jossa tällä kokoelmalla ollaan. Bändi pääsi 80-luvun alussa kovaan rotaatioon uudella MTV-kanavalla ja yhtyeen 'Whip it Up' videoineen nosti yhtyeen top-20 listoille. Tämän kokoelman materiaalilla ei sinne olisi päästy, vaikka toki on selvää, että musiikin siemenet laskettiin tässä. Homma on kuitenkin sen verran artsyä, epäkaupallista ja hurjaa sekä siitä puuttuu vielä levy-yhtiötuotannon pakosta tuoma kulmien hionta, joten hardcore sana on erittäin osuva.

Ensimmäinen mikä tulee mieleen on miten hyvältä tämä soundaa treenikämpän neliraitanauhoitukseksi. Ja miten valmiita biisit kaikkine outouksineen ovat. Tosin bändihän löi läpimurtonsa yhteydessä 77 yleisöt ällikällä tiukkuudellaan ja homman vuotamattomuudella mihinkään suuntaan. Ja tässähän oli taustalla, että hommaa oli todellakin hiottu jo vuodesta 1972, ennenkuin se tuli suuren yleisön eteen.

Kokoelmalla on kolme biisiä, jotka hivenen muokattuna päätyivät yhtyeen klassiselle Brian Enon tuottamalle ykköslevylle 'Q: Are We Not Men? A: We Are Devo!'. Eli hajoitettu luenta Stonesien 'Satisfactionista', 'Jocko Homo' ja 'Mongoloid'. Muuten kokoelman kappaleet eivät päätyneet ikinä levytyssopimuksen mukaisille levyille asti (Mechanical Man ja Auto-Modown kyllä samannimiselle hämärälle bootlegille, jonka julkaisija edelleen arvailujen varassa), muuten kuin ehkä vaikuttimina tai osina joihinkin muihin kappaleisiin.

Levyn avaava aavemainen 'Mechanical Man' syntetisaattori-introineen tuo mieleen etäisiä sävyjä 'Autobahnista', kunnes siirtyy vahvasti Captain Beefheartimaiseen diskanttiseen nitkutukseen, jota säestää syntetisaattorin ring-modulaattorin metalliset kilahdukset.
Beefheart nousee monta kertaa muutenkin mieleen yhtyeen nytkttäen, mutta hassusti funkkaavassa musiikista. Tavallaan aika perusrokkeilua, mutta koko ajan sieltä täältä sihahtaa ja pihahtaa syntikan rikkovaa ääntä ja yhtyeen rytmikkäät laulut ovat jo nyt mukana. Välillä nörttiääni komentaa.. tai no komentaa ja komentaa. Välillä lainataan idioottityylillä muutaman vuoden takaisesta purkasta ja garagesta, kuten 'I'm A Potaton' ja 'Stop, Look and Listenin' viiltävästi pyörivissä uruissa joiden päälle stompataan autotallipauketta. Ja sanoitukset pauhaavat jo myöhemmiltä levyiltä tuttua outoilua, perverssiyttä ja devoluutiota.

Kokoelman kakkososa Vol.2 pitää sisällään vielä vahvemmin moog-syntetisoitua kamaa tämän ensimmäisen osan keskittyessä ehkä enemmän esittelemään yhtyeen alun rokkilähtökohtia. Nämä kaksi levyä julkaistiin nyt uudestaan ja heti kun vinyyliversio tulee vastaan, poimin sen kyytiin. Kuuneltavissa myös Spotifystä.

Lama - Apuri EP 2013

Lama oli tiettävästi ainoita Suomen punk-skenen bändejä, joka aloitti toimintansa ensimmäisessä aallossa 70-luvun lopussa JA jatkoi vielä toisen aallon mukaan. Muut aikalaiset muuttivat suuntaansa poppiin, iskelmään, uuteen aaltoon tai lopettivat, mutta Lama siirtyi kovan ytimen suuntaan. Onko ja oliko Lama hardcorea on sitten mielipidekysymys. Stadilainen bändi se kuitenkin oli aikana, jolloin punkkarit olivat Stadista, mutta punkbändit yleensä maakunnista.

Laman ensimmäisen vaiheen toiminta lakkasi vuonna 1983. Tämän jälkeen yhtye on toki nauttinut ja nauttii edelleen oikeastaan Suomen kentässä aika varauksetonta kulttisuosiota. Bändi on aktivoitunut tuon jälkeen noin kymmenen vuoden välein miltei alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Koska itse olen ruvennut diggailemaan punkkia jälkijättöisesti enkä silloin aikanaan ei Lama ole ollut itselleni niitä eturivin bändejä. Yhtyeellä on toki ollut useita hienoja ralleja, mutta neljästä ekasta EP:stä koottu 'Ja mikään ei muuttunut' oli ensimmäisiä kuuntelukokemuksiani, eikä pitkäsoittona hirveän kompakti paketti. EP:t eepeinä, ei pitkäsoittona.
Tästä uudesta EP:stä kohistiin jo pitkään ennen sen julkaisua ja sen tultua ulos likipitäen kaikki kommentit ovat olleet positiviisia. Jostain syystä tämän tsekkaus on kuitenkin jäänyt vaikka mielenkiintoa olisi ollut. Levyhän on tehty yhtyeen viimeisen alkuperäisen kokoonpanon kanssa (Rane Raitsikka bassossa) ja sisältää uutta materiaalia ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, jos 2007 julkaistua 93-liveä ei huomioi.

Seiskatuumaisen Apuri-EP:n nimi tulee 'apuri-punkeille' nimensä antaneen (EP:n kansikuvapoika?) Esa Apurin mukaan ja tietty hänestä kertovasta nimibiisistä. Apuri-punkkarit saivat kyseenalaista mainetta olemalla vastuussa miltei kaikesta siihen punkkiin liitetystä negatiivisesta käytöksestä, johon varautuneet mielikuvat häiriköivistä punkkareista edelleen liittyvät. Ensimmäisen aallon jannuthan olivat idealisteja, jotka saivat turpiin tomppeleilta väkivaltaisesti itseään toteuttavilta diineiltä. Kun diinit katosivat pari vuotta myöhemmin, sama aines etsiytyi punkin ja hc:n pariin vittuilemaan mummoille ja räkimään seinille. Tämän porukan näkyvin hahmo oli Apuri, joka oli aina ja joka paikassa. Soittamisen ja zinejen tai muun aktiivisen tekemisen sijasta kyseinen jengi keskittyi dokaamiseen ja päihteiden käyttöön, vaikka toki kävi yleisönä keikoilla. Itse biisi on bändin vanhaa materiaalia ja soitettu keikoilla jo pitkään.

Levyn avaava 'Kadunmies' on cover-versio Cockney Rejectsien klassisesta 'Oi, oi oi':sta. Kakkosbiisi on 'ensimmäinen Lama-biisi', Epen kaverin ja hetken Widows-miehen Kellogs Bollocksin 'Pakkoloma'. Kellogs itsehän kuoli hämärissä olosuhteissa 1993, eikä miehestä löytynyt muuta kuin Kolera-altaassa ollut jalka. Kuulemma tämän maan ensimmäinen DNA-testi paljasti henkilöllisyyden. Nimibiisi on taas käännös UK Subsin biisistä. Levyn päättää Chron Gen 'Mindless Few' käännös 'Sähköä ilmassa'.

Lama 2013 kuulostaa yllättävän hyvältä. Tuotanto on sopivan rupista ja käännöslyriikat pelittävät. Mieleen ei hiivi hetkeäkään epäilystä tai höpöä, kun yli viisikymppinen Epe laulaa kadunmiehistä ja Dr. Martens kengistä, mutta ei siltikään yritä kuulostaa teini-ikäiseltä. Eikä pappamuistelolta. Live esiintymisten silminnäkijät ovat myös olleet vakuuttuneita. Suurin nurina levyn kohdalla on tullut siitä, että se sisältää Kellogsin bändille tekemää biisiä lukuunottamatta pelkkiä covereita. Minua se ei haittaa, kun on itsekin tullut soitettua cover-musaa. Kuinka moni bändi aikanaan 'lainaili' Lamaa (kaurapuuromainos opetti myös, että kannattaa omistaa omien biisien kustannussopimukset..)? Kaikki riffithän on jo keksitty, joten miksei Lama voi nyt lainailla muilta? Toki ymmärrän, että genreen kuuluu vahvasti se omien biisien tekeminen, mutta kyllähän siellä on aina käytetty myös 'lainausvapautta'. Yhtä kaikki, olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla Laman omiakin uusia biisejä, ei siinä mitään.

Jos laadun tae on se, että seiskatuumainen kääntyy puolen loputtua ympäri, Apuri-EP on täyttä tavaraa.

Neumann - Albion 1986

Koska Pertti Nieminen on ollut tapetilla enemmän tai vähemmän viime vuoden karmaisevan, mutta kansan keskuudessa suursuositun 'Vain elämää' formaatti-tv-sar.. eikun levysarjan tiimoilta ja kiertää edelleen/taas 'Dingo'-nimellä (keikkajulisteessa pelkkä Neumann), niin palataan tapojen vastaisesti jo pari vuotta sitten käsiteltyyn levyyn.

Albion oli Pertti Niemisen, nykyisin virallisestikin Neumannin ensimmäinen soololevy. Tosin levyltä ei löydy soolosinkkuna ilmestynyttä 'Mennään hiljaa markkinoille' ja oletan, että sinkku ilmestyi ennen tätä. *Nettitarkistus kertoo sinkun ilmestyneen vuonna 1985 ja hyväntekeväisyyslevytyksenä.

Albion levytettiin ja julkaistiin vähän ennen Dingon hajoamista 'Pyhä klaani'-levyn jälkeen. Vaikka Dingo olikin juuri 'flopannut', Neumannin päätä takoivat varmasti vielä puoli vuotta aikaisempi tajuton hysteria ja hmm.. nesteen nousu päähän musiikillisesti ja henkisesti. Olihan hän päävastuussa sävellysten ja tekstien osalta hetkessä satojatuhansia myyneistä levyistä.

Neumann on aina tunnustautunut kyllästymiseen asti anglofiiliksi ja hehkutti jo Dingon aikoihin vanhoja englantilaisia jytäsuosikkejaan. Porihan oli hetken Suomen Liverpool ja Dingokin esitti tv:ssä Neumannin laulaman karvanohuen (en sano minkä karvan) version 'Penny Lane'sta.

Dingon ja Neumannin keräämään teinihysteriaan nähden Albionin musiikilliset lähtökohdat ovatkin mielenkiintoiset. Dingon vielä toimiessa levystä ei yritetty tehdä Dingo II:sta, vaan Pertti Niemiselle ja tuottaja Pave Maijaselle oli annettu todennäköisesti niin sanotusti 'vapaat kädet' tehdä ja julkaista sellaista musiikkia mitä haluaa. Niinpä levystä tuli Vihreitten saarten folkkia romanttisesti mukaileva (Albion on Englannin vanha nimitys), jossa on vain muutama rokkipala, eikä juuri lainkaan Dingon pateettis-romanttista (mutta tarttuvaa ja polttavaa) nuorisotuskaa. Tämä on levyn vahvuus, mutta myös sen heikkous, sillä Dingon ja Neumannin voimavara oli ja on juuri se 'täältä tullaan (merimies)elämä' henkinen nuoruuden raikkaus. Siihen nähden Neumannin Albionin romanttisfantastiset tekstit tuntuvat hivenen pliisuilta, vaikkakin 'taiteellisemmilta'. Musiikillisesti levyn suurin yhteinen kokoava nimittäjä on siis folk ja sen Vihreitten saarten muoto. Toki jo aikaisemmalta Kerjäläisten valtakunnalta löytyi pseudo-irkkubiisi 'Hämähäkkimies'.

Levyn avaava 'Kohti kesää' on vielä turvallisesti lähimpänä Dingoa. Tosin Dingon biisinä se olisi ollut joku levyjensä tylsempi välibiisi. Rummuissa soi se suuri 'T.T. Oksala virvelisoundi' ja kitaraväliosa lainailee vuoden 65 Biitleksejä. Seuraavana on vuorossa Neumannin soolouran kaiketi tunnetuin kappale 'Naiselleni', joka on pätevä coveri Moody Bluesin 'For My Lady'stä. Lapsuudesta jäi mieleen biisin kaunis ja tarttuva äänimaisema, mutta eihän tämä Nipalaisen oma biisi ollutkaan. Tekstissä odotetaan taas meriltä palaavia miehiä merimiesromanttisesti.
'Saaga auringosta' liikkuu jo kohti levyn fantasiaelementtien puolta. Ritariromattiikkaa kaiutetun rumpukoneen ja Yamaha DX-7 kohahdusten, suhinan ja kilahdusten säestämänä. Rohkea biisi ja tuotanto, mutta kappale itsessään ehkä kuitenkin ohut. Soundimaailmaa voisi jopa verrata johonkin elektronisen OMD:n sinkun B-puoleen.
Seuraavaksi tulee 'Ruusujen sota' (voiko olla romanttisempaa sotaa?), joka on Neumannin instrumentaalisävellys, mutta kuulostaa vahvasti vihreitten saarten tradilta viuluineen, maniskoineen ja tinapilleineen.
A-puolen lopettaa yltiöromanttinen ja dramaattinen 'Sana saapui Ranskaan' sumuisine kanaaleineen ja humisivine harjuineen. DX-7:n suhina aloittaa kappaleen, johon yhtyvät mandoliinit ja tinapillit ja nouseva uhkaava marssirummutus.

Levyn B-puolen aloittaa levyn toinen coveri Queenin '39'. Sanotaan nyt näin, että se on näistä kahdesta vähemmän muistettava, vaikkakin toki vahvasti sodanvastainen. Pepe Laaksonen vaihtaa tässä basson Brian May:n sähkökitaraan. Tätä seuraa levyn nimibiisi 'Albion', joka Hector-fantasiasävyineen on levyn vahvinta antia. Neumannin trubaduurihahmo kiertelee maata ja saapuu kuninkaan linnan portille saaden opastusta velholta maailman todellisesta olemuksesta ja juo juomaa, jossa sekoittuvat 'liekit helvetin ja avaruus'. Keskiaikaista 'folkkia' muistuttavan kappaleen lopussa DX-7 taas huokaa kosmisia kellojaan.
Kolmantena tulee instrumentaali 'Gwaihir' (jep, Tuuliruhtinas). Biisi on taas Neumannin sävellys, mutta kuulostaa juuri siltä geneeriseltä irkkumusalta. Seuraava kappele onkin sitten oikeasti nimeltään 'Tuuliruhtinas', joten edellistä instrumentaalia voitaneen pitää sen alkusoittona. Kappale poikkeaa levyn muusta linjasta ollen countrya steel-kitaroineen. Musiikillisesti se kuulostaa Neumannin lauluäänen kanssa häiritsevän paljon Freud, Marx, Engel & Jungilta.. Tätä seuraa 'Mennyt maailma', joka kuulostaa dobroista ja muista peittelyistä huolimatta vähän liikaa Dingon 'Hämähäkkimieheltä'. Levyn päättää latinankielinen tradi 'Gaudete' joka oli Steeleye Spanin keikkabravuureita. Neumann kumppaneineen todistaa taas, että latinaakin voi vetää tankerona. Kamala hetki.

Dingo-miehistöstä mukana on ainoastaan tuohon aikaan Neumannin luottomies Pepe Laaksonen (jonka soololevy myös ilmestyi Bang Traxin, eli Dingon perustaman levy-yhtiön kautta. en ole sitä kuullut, enkä pidätä hengitystä). Pave Maijanen oli siis luonnollisesti tuotantovastuussa ja äänittäjänä oli aikansa kovin nimi T.T. Oksala. Irkkubiisien sovituksista vastasi viulisti Kari Reiman (Mayflower, Vanha isäntä, Korkkijalka jne.), muuten joko Maijanen tai hän ja Nipanen. Levyn kansikuvasessiot kertoivat ehkä tulevaa suuntaa Neumannin soolouralle; Maijasen ottaessa kuvia artistista öisellä tuulisella Englannin nummella (suomeksi laulava Dingo kävi ulkomailla ottamassa kansikuvansa) Nipa sekoili ja hyppäsi autosta.

Albion on ristiriitainen levy. Sillä on monta hienoa hetkeä ja siitä olisi saattanut saada vielä paremman. Sellaisenaan se on hivenen sillisalaattimainen. Irkkubiisit tuntuvat vähän liimatuilta ja ulkokultaisilta, eivätkä muusikot pätevyydestään huolimatta saa hommaa esikuviensa Fairport Conventionin tai Steeleye Spanin kaltaiseen lentoon. Vaatimus on tietysti ehkä kohtuutonkin, mutta silti. Tällaisena levy pysyy juuri pinnan yläpuolella, mutta se on varmaa, että tämä debyytti on ja näillä myöhemmillä näytöillä tulee aivan varmasti olemaan Nipa Neumannin paras soololevy.

Discharge - Realities Of War EP 1980

Edellisen kirjoituksen Garry Bushnell muuten inhosi Dischargeä ja tätä EP:tä. Mutta tämän EP:n vaikutus ja itse yhtye huuhtoikin Bushnellin ja oi!:n pois punkin sen hetkisen tunkiokasan päältä.

Vuonna 1980 punk ja siitä jalostunut 'uusi-aalto' olivat lipuneet pois punkin ytimestä. Väite on sinänsä toisaalta typerä, sillä alkuperäisen punkin ideahan oli kuulostaa ja näyttää miltä huvitti, vaikka sitten rajallisin taidoin. Mutta eivät jotkut Policet olleet kovin kaukana progesta, The Clash levytti tupla-albumeja ja Lydonin PIL soitti suhinaa. Amerikassa Blondie soitti listoilla diskoa ja Ramones metsästi radiomenestystä Phil Spectorin kanssa. Ensimmäinen aalto sellaisenaan oli siis ohi.

Discharge itse oli kyllä perustettu jo vuonna 1977 ja demotti enemmän traditionaalista punkkia ennen tätä yhtyeen ensimmäistä julkaisua. Bändi ponnisti keski-Englannin Stoke-on-Trentistä, joka taitaa olla tyypillinen englantilainen parinsadantuhannen asukkaan 'kaupunki ilman keskustaa'.

Seiskatuumainen 'Realities Of War' julkaistiin pienen 'Clay'-levymerkin kautta ja äänitettiin kolmessa tunnissa. Neljä biisiä, kaksi puolellansa. Kappaleiden kesto oli todella lyhyt. Biisit kellottavat sellaista minuuttiviittätoista sekuntia. Soolot ovat atonaalisia, laululaineja on vain muutama jotka huudetaan vihaisesti pari kertaa läpi biisin aikana. Mitään varsinaisia laulumelodioita ei ole. EP:n avaava nimibiisi tomikomppeineen näytti mallin, mistä muodostui niin sanottu d-beatti. Tempo on vielä tässä vaiheessa hallittavissa ja tomimätke mutkikkaampaa/amatöörimäisempää, kuin myöhempi turboahdettu motörhead-biitti.

Legendaarinen edesmennyt radio-dj John Peel innostui yhtyeestä ja soitatti EP:tä ohjelmassaan. Peelin merkitys oli tuohon aikaan valtava, sillä se oli ainoa kanava tälläisille yhtyeille saada edes kerran valtakunnallista soittoa. Kuuluvuus tuotti tulosta ja 'Realities Of War' nousi tuohon aikaan tärkeällä 'Independent-listalla' sijalle viisi ja pohjusti yhtyeen nousua uuden hc-genren huipulle, jossa Discharge viipyi miehistönvaihdoksineen lyhyen, mutta vaikuttavan hetken.

Tämä oma versioni on amerikkalaisen Havoc:in uudelleenjulkaisu vuodelta 2011.

Strength Thru Oi! - V/A 1981

Garry Bushellin Oi!-kokoelman kolmas osa 'Strength Thru Oi!' ilmestyi vuonna 1981 'Sounds'-lehden nimi kannessa ja Decca-levy-yhtiön kustantamana. Bushell oli kyseisen lehden kirjoittajalistoilla ja vastuussa työväenluokkaisen ja skinheadeja lähellä olevan Oi!-musiikin tai vielä tuohon aikaan 'streetpunk' nimellä kulkevan punkin alalajin suuresta näkyvyydestä. Moni tyylilajin yhtye nousi Bushellin ja lehtinäkyvyyden ansiosta oikeille kansallisille(!) listoillekin.

'Strength Thru Oi!' oli kuitenkin Bushellin kohdalla sikäli käänteentekevä, että hän ja oi! menettivät 'epäpoliittisuuspisteitä' levyn kannessa uhoavan Nicky Cranen takia. Bushell esitti tietämätöntä kansikuvapojan 'British Movement'-taustasta ja siitä, että tämä istui sillä hetkellä neljän vuoden kakkua rasistisesta väkivallasta. Cranen natsitatskat olivat sentään retusoitu kuvasta pois. Kokoelman nimikin oli suora lainaus natsien sloganista, vaikka Bushnell väitti sen olevan mukaelma The Skidsien samaa slogania ironisoineesta levyn nimestä 'Strength Throught Joy'sta. Tähän kun vielä lisättiin takakannen;

"A mass of boots, straights, and combat jackets, skins and boot boys, grins and hoots and oy-oy's, young blood on the prowl.... Getting nicked for wearing steel caps, a flick blade flashing in the moonlight."

Bushnell, oi! ja koko skinhead-liike joutuivat vahvasti 'älykkäämmän' aikansa punk-liikkeen, eli Crassin ja sen anarko-skenen lasten hampaisiin. Vastakkain asettelun aika ei ollut ohi ja natsiskinit terrorisoivat hippi-punkkien keikkoja. Crass tai siis Penny Rimbaud kirjoitti pitkät sepustukset levynsä sisäpussiin Bushellin naiviudesta ja oi!-liikkeen tuhoisuudesta ja negatiivisesta energiasta joka ei vienyt asioita millään tavalla eteenpäin. Crane sinällään ei kuitenkaan liittynyt millään tapaa itse leyllä audiota esittäviin artisteihin.

Jos unohdetaan tämä poliittinen puoli, minkä kanssa tämä kolmas osa jo flirttaili, niin 'Strength Thru Oi!n musiikillinen anti ei poikkea kahdesta aikaisemmasta kokoelma-albumista 'Oi! The Album' ja 'Carry on Oi!'sta juuri millään. Bändit ovat pääosin samanlaisia myöhemmin skenen ulkopuolella tuntemattomuuteen jääneitä yhtyeitä kuten 'The Strike' tai 'Criminal Class' ja toisaalta taas 'klassikkobändejä', kuten 'Cock Sparrer' ja '4-Skins'. Mukana on tietysti myös katupoikakuorojen mölinälaulua ja huumorimusaa. Levyltä löytyy myös suureen suosioon nouseen 'Toy Dollsin' kaksi biisiä.

Toy Dollsin paahdettu huumorimusa maistui yksitoistakesäisenä, mutta ei ole enää todellakaan levyn parasta antia. Mikä tässä alkuaikojen 'epäpoliittisessa' oi!:ssa on omaan korvaan parasta on tietysti ne yksinkertaiset, mutta iskevät kitaraliidit, simppelit biisit ja hoilotukset ilman sen suurempaa sanomaa. Suoraan sanoen musiikki ei ole kovinkaan kaukana muutamaa vuotta aiemmin muodissa olleesta glam-rockista ja sen työväenluokkaisemmista bändeistä, kuten The Sladesta. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Slade itsehän aloitti fame-huntin 60-luvun lopussa ensin skinhead-asusteisiin pukeutuneena. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja musiikki on pääosin oikein iskevää yksinkertaista punk-rokkia.

Levyn kannessa uhitteleva Nicky Crane taasen toimi vuonna 1984 white-power bändi 'Skrewdriverin' turvamiehenä ja oli perustamassa vuonna 1987 uusnatsijärjestö 'Blood & Honouria'. Samaan aikaan hän eli kaksoiselämää homoseksualisminsa kanssa ollen vakiovieras Lontoon homo-klubeilla. Crane kuoli vuonna 1993 AIDS-johdannaiseen sairauteen. Garry Bushell taas koosti vielä neljännen Oi!-kokoelman, piti terapia-bändi The Gonadsia, kirjoitti musiikista ja muustakin useisiin Englannin suosituimpiin lehtiin, kunnes siirtyi yrittämään politiikkaan. Vähemmän yllättävästi 'Englannin demokraatteihin' ja on lipsautellut mediassa useampaankin kertaan omia mielipiteittään esimerkiksi homoseksuaalisuudesta sairautena. Kuulostaako tutulta? Äijien homma on raskasta ja kovaa puuhaa.

Sex Pistols - Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols 1977

Punk In Finland-foorumilla, eli tuttavallisemmin Piffillä oli kesähaaste kuunnella kokonaan läpi Sex Pistolsin 'Never Mind The Bollocks' ja pisteyttää sen biisit välillä 1-5. Mitään sen pidempää läppää ei pif-tyyliin tietenkään kukaan jaksanut laittaa tai halua lukea. Pelkät pisteet siis ja TÄTS IT. Mutta minäpä kirjoitan tänne vähän pidemmin!

Koska olen syntynyt melko tasan tarkkaan 70-luvun puolessa välissä niin olen ollut noin kolmevuotias kun yhtyeen maine kiiri tänne Suomelandiaan asti. Bändin konsertti ja maahantulohan kiellettiin lastensuojelun toimesta, mutta homma oli sikäli typerän lisäksi turhaa, että Sex Pistols oli tuossa vaiheessa jo de facto hajonnut. Kielto itsessään taisi perustua lehdistön ja sosiaalitätien moraalisen paheksunnan sijasta/lisäksi Johnny Lydonin maahantulon eväämiseen hänen huumetuomiostaan johtuen.

Yhtyeen ikonitaso oli kuitenkin vielä 80-luvun taitteessakin (ja pitkälle sen jälkeenkin) niin suuri, että muistan nähneeni bändin nimen seinäkirjoituksissa jo ennenkuin osasin varsinaisesti edes lukea. Tästä meni kuitenkin kohtuullisen pitkä aika siihen, kun kuulin Pistolsin musiikkia ihan tietoisesti. Tämä tapahtui kaverilla todennäköisesti yksitoistakesäisenä, enkä ole varma oliko kasetilla kokonaisuudessaan edes koko levyä. Koko albumihan on niin ikonisoitunut punkin instituutio ja pyhä lehmä, etten edes tiedä koska levyn olen viimeksi kuunnellut läpi, vaikka se hyllystä löytyykin. Tässä mielessä kuuntelukokonaisuus ja kokemus osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikkei aina täysin miellyttäväksi.

Ensimmäisten tahtien kohdalla huomio kiinnittyy musiikin boogie-pohjaan. Tämähän on ihan Ganesia, eikä punkkia! Toinen huomio on levyn kitaraosuudet, jotka ovat todella harkitun kuuloisia ja runsaita, kaukana siis 82-kohkaamisesta.

Holidays in the Sun: Levyn avaavasta biisistä puhuttiin ainakin kaveripiirissä Sid Viciouksen 'sävellyksenä'. Biisi on kuitenkin ihan bändin poikien käsialaa, eikä Sid Vicious biisillä edes soita. Levyn parhaita biisejä sanoituksineen ja Lydonin artikulaatioineen. Biisin pääriffihän on 'lainattu' Jamin 'In the City' biisistä. Pisteet 4/5

Bodies: Kakkosbiisissa menon taso pysyy kohdillaan. Rotten/Lydon rekryttiin bändiin koelauluna Alice Cooperin 'Eighteen'. Lydon on muutenkin tunnustanut Lissu-diggailuaan ja kyllähän tässä voi kuulla Cooperin 'Black Jujua'. Hyvät köörit ja meno, joka lopussa yltyy oikein sellaiseksi punk-kiroiluksi, mitä jatkettiin muiden toimesta oikein huolella. Pisteet 3/5

No Feelings: Levyn boogie alkaa paistaa tässä kohtaa läpi. Perus-Pistols-biisi. Kertsit on ja niin edelleen, mutta itse biisi ohut. Pisteet 2/5

Liar: Toinen perus-biisi putkeen. Ilman Lydonin/Rottenin ääntä olisi todella keskinkertainen biisi. Pisteet 2/5

God Save the Queen: Tämä oli kappaleena paskempi, kuin muistin. Loppukööri taas varmaan parasta 77:aa ja Pistolsia. Biisin arvot/merkittävyys taisivat olla enemmän kappaleen aiheen ja sanoituksen suunnalla. Pisteet 2/5

Problems: Boogie jatkuu. Hanoi Rocks kuulostaa tältä. Liian pitkä biisi (4:11) Pisteet 2/5
 
Seventeen: Levyn paskin biisi. Vain kaksi minuuttia, mutta siinäkin kestämistä. Tän kun vielä soittaisi laiskasti livenä, niin kunnon väsynyttä boogieta. Pisteet 1/5

Anarchy in the U.K. Noh, tämä on tämä. Avausriffi ja vokaalit. Pitkästä aikaa kuunneltuna boogie-poljento yllätti ja tämän aika laahaava tempo. Enkä muistanut, että tässähän on riffissä flanger-efekti. Progeilijat! Osia ja nostatuksia piisaa. Teos, eikä sutaisu. Pisteet 3/5

Submission: Laiska tempo jatkuu, mutta riffissä hyvä potku. Köörit ja niin edelleen taas. Pisteet 2/5
 
Pretty Vacant: Hyvä intro ja biisissä niin sanotusti hyvä huolimaton rokkimeno. Hyvä loppukööri. Pisteet 4/5

New York: Lisää keskitempoista boogieta. Pisteet 2/5

E.M.I. Yllättäen levyn parhaita boogie-biisejä. Lopussa lainaillaan taas muilta. Tällä kertaa Modern Loversien versiota 'Roadrunnerista'. Pisteet 4/5