Edu Kettunen - Retki merenrantaan 1986

Täytyy myöntää, että Edu Kettunen ja tämän levyn nimikkolaulu 'Lentäjän poika' aiheuttaa edelleenkin pientä omista muistoista johtuvaa hyljintää.

Lentäjän poika yhdessä 'Pikkuveljen' ja kiertoradalla liitävän 'Lapsuuden sankarille' kanssa muodostivat oman omaan lapsuuteen liittyvän melankolisen äänimaton. Kappaleiden lyriikat ulkopuolisuuden tunteen kanssa yhdistettynä ehkä oman lapsuuden rubicon-vaiheeseen jättivät ikuisen muistijäljen. Mutta siinä missä Noitalinna ja Miljoonasade säilyttivät noine biiseineen jonkinlaisen tulevan nuorisoasteen viileyden, Lentäjän poika oli suunnattu ehkä varttuneemmalle kuulijakunnalle.

Edu Kettusta pidetään kuitenkin yleisesti tunnustettuna lauluntekijänä ja oikeastaan harmittaa, että Lentäjän poika-albumia ei löydy Spotifysta uudelleen tutustumista varten. Sen sijaan kappale 'Retki merenrantaan' on tullut levyltä muutamaan otteeseen vastaan ja se on vuosi vuodelta kuulostanut paremmalta. Ehkä syynä ovat myös laulun tarinan ajatukset? Samana vuonna ilmestyi myös Neumannin folk-henkinen debyyttisoolo 'Albion', eikä Kettusen äänestä ja levystä voi tyystin olla vetämättä yhdysviivoja. Tässä on vain niin, että Retki merenrantaan on lyriikaltaan sellainen Neumannin biisi, jota Neumann ei ikinä ole osannut/pystynyt kirjoittamaan.

Eero Raittinen - Eeron elpee 1970

Eeron elpee oli pitkään yksi niitä myyttisiä "kadonneita" suomalaisia albumeja, joista keräilijät maksoivat käytetyn auton arvoista hintaa. RCA Victorille vuonna 1970 levytettyä vinyyliä ei painettu todennäköisesti suurtakaan määrää. Levy sai tosin ensimmäisen uudelleenjulkaisun jo 1977, jolloin siitä tehtiin vinyyli- ja kasettiversiot nimellä 'Blues From the North'. Myyttisiin mittoihin kohonneet odotukset tyydytettiin uudestaan Warnerin toimesta 2013, julkaisuoikeuksien ajauduttua monessa muussakin tapauksessa alan tämän hetken monopoliyhtiölle. Viime vuonna Svart julkaisi levystä oman vinyylipainoksensa.

Eeron elpee edustaa ajalleen harvinaista pitkäsoittoa: Raittinen sai levyttää täyspitkän itse haluamaansa musiikkia ja levyn nimestä huolimatta englanniksi. Tämä siis aikana, jolloin peruslevy-yhtiö valitsi itse artistilleen käännöskappaleet tyyliin ota tai jätä, taikka levyttämättä jää.
Levyn englanninkielisyys oli itse asiassa sellainen este, tai kynnys, mistä syystä tutustuminen uusintajulkaisuun jäi väliin. Raittisen aikana Tasavallan presidentti oli parhaassa iskussaan, mutta Eeron tankero ei korvaa miellytä ja säilyneisiin suomenkielisiin nauhoituksiin verrattuna poltteen eron huomaa heti. Niimpä onkin yllättävää, kuinka vähän häiritsevästi englanti soljuu tällä blues-standardeja ja aikansa uusiobluesejä säilöneellä levytyksellä. Raittinen sai levylleen aikansa kovimmat soittajat, kuten Eero Koivistoisen, Paroni Paakkunaisen, Pekka Sarmannon, Junnu Aaltosen jne. Levytys debyyttinsä tekee myös tuolloin hänen Poison-yhtyeessään soittanut Pekka Järvinen. Kun listaan lisätään vielä Junnu Aaltonen, Häkä Virtanen, Jukka Tolonen jne. niin on selvää miksi Raittisesta tuli muutamaa vuotta myöhemmin Tasavallan presidentin uusi laulaja. Hillel Tokazier vielä listaan, niin puolella kappaleista soittaa Raittisen Help-yhtye, joka ei ns. "omaa" levytystään tehnyt ikinä.

Musiikillisesti siis liikutaan sähköisessä, jazzilla höystetyssä bluesissa tyyliin B.B. King yms. Parilla biisillä Raittisen taustalla musisoi myös DDT. Ja homma toimii. Raittinen antaa myös virtuoositeettiselle bändilleen tilaa ja erityisesti sieltä nousee Jukka Tolosen kitara. Tässä kohdin oltiin jo menossa kohti "edistyvää ja kehittyvää musiikkia", joten proge-tyyliin välillä sooloillaan suhteellisen vapaasti. En tiedä onko tämä levy sen kaiken legendastatuksensa arvoinen, mutta oikein hyvä levy.

Motelli Skronkle - Juna 2016

1980-luvun alussa perustettu teatteri/musiikkiryhmä Motelli Skronkle levytti 90-luvulla kolme levyä Sielun veljien Jukka Orman Seal on Velvet-levymerkille. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Hannu Raatikainen, Esko Varonen ja Markku Peltola. Mukaan tuli vielä Petteri Rajanti ja ryhmä sai paikallista ja "piirien" suosiota jo toimiessaan suhteellisen vapain käsin 80-luvun loppupuolella Kajaanin kaupunginteatterin suojissa.

Jäsenistä Raatikainen oli ollut mukana jo 70-luvun poliittisessa laululiikkeessä Arkiviisu-yhtyeessä (mukana myös Mikko Perkoila ja Riitta "Hansu" Havukainen), joka tietyllä tapaa kuului ehkä yhtyeen debyytillä, yhdessä teatterin (Raatikainen oli Itä-Saksassa Brechtin teatterin opissa) ja tietyllä tapaa törkeän riisutun ja armottoman ugrilaisen toteutuksen kanssa. 80-luvun musiikki oli vielä vuoden 90 debyn aikoihin ollut juuri, joten musiikissa soi tavallaan myös aikansa punkin jälkeinen meno. Omalla tavallaan. En nyt sano, että tässä on samanlaisia kaikuja, kuin alkupään Killing Jokessa, mutta jotain sinne päin ja suomalaisittain.

Rajanti lähti 90-luvulla yhtyeestä ja porukka hajosi. Peltola teki oman uransa näyttelijänä, mutta yhtye ilmestyi uudelleen heränneenä Ektron julkaisujonoon jo 2000-luvun alkupuolella. En tiedä mitä niille nauhoituksille tapahtui, mutta Peltola itse julkaisi lafkalla kaksi mainiota instrumentaalilevyä. Sitten hän kuoli ja homma jäätyi taas. Skronkle aktivoitui kuitenkin uudelleen ja on keikkaillut verkkaiseen tahtiin.

Uutta levyä odoteltiin ja ääniteltiin pitkään ja itsekin kuulin levyltä löytyviä biisejä Jättömaa-festareiden keikalla. Vuodet ovat vierineet eteenpäin, mutta Skronklen musiikki kuulostaa edelleen uniikilta Skronklelta. Ugrilaista murinaa ja monotonista etenemistä, mutta toisaalta vuodet ovat poistaneet myös alkupään kuitenkin perimmäisen, vaikka oudossa kulmassa nojaamisen rockmusiikkiin ja tilalle on tullut jostain kansakunnan alitajunnasta ammennettu iskelmällisyys.
Levyn keskellä on muutama kevyempi instrumentaali, jotka tuovat mieleen teatterin. Toisaalta yhdella tomilla soitetut perkussiot, monotoniset kitarat, epä-ortodoksisesti soittettu basso ja avausbiisin huuliharppu ovat sitä jotain 20-luvun bluessia. Koko ajan ei ole varma, ollaanko tässä nyt parodian, komedian vai tragedian äärellä.

Jotenkin odotukset olivat niin korkealla, että levy kuulosti "keveytensä" takia aluksi vähän joltain muulta, kuin mitä oli odottanut. Mutta tässä kuuntelujen perään on joutunut muuttamaan mieltään ja jopa Nunnuka on alkanut maistumaan ("Miten te kehtaatte ja kyllähän te kehtaatte!"). Viimeksi mainittu biisi muuten kertoo, kuinka paljon Skronkle on vaikuttanut levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon Rätön kanssa tekemään musiikkiin. 'Pöllö' on upea biisi ja rämähdykseen päättyvä lopetusbiisi 'Riemuvoitto' tiputtaa esiripun alas.

Yasuaki Shimizu - Suiren 1982

Yasuaki Shimizu on 1954 syntynyt japanilainen säveltäjä/saksofonisti ja tuottaja, joka on tehnyt yhteistyötä oikeastaan aika laajan piirin kanssa, mukaan lukien Ryuichi Sakamoto ja (Dee-litestä tuttu) DJ Towa Tei. Omia soololevyjäkin on vino pino, mukaanlukien vuoden 1982 'Kakaishki', jonka avausbiisinä on tämä 'Suiren'. Kappale julkaistiin käsittääkseni singlenä jo edellisenä vuonna ja biisin nimi tarkoittaa ymmärrykseni mukaan vesililjaa.

Biisissä on jotain tavattoman sympaattista.

Circle - Miljard 2006

Vähän päälle kymmenen vuotta sitten julkaistu Miljard oli tuolloin Circlen neljästoista studiolevy. En suoraan sanoen tiedä, kuinka monta albumia, EP:tä ja sinkkua yhtye on yhteensä ulostanut, mutta live-levyjenkin määrä taitaa tällä hetkellä olla yhdeksässätoista...

Bändin johtaja Jussi Lehtisalon visiossa määrästä on pakko tulla laatua, eikä kynttilää pidetä vakan alla odottamassa. Tästä on seurannut, että bändi julkaisee toisinaan Rautatien tapaisen 5/5-levyn, tai onnistuu nimen- ja tyylinmuutoksessa, sekä käsitetaiteilussa. Mutta myös kuprut kuuluvat kokonaisteokseen, eikä sellaisilta ole aina vältytty.

Miljard ei ole varsinaisesti kupru, vaan sillekin on oma paikkansa yhtyeen diskografiassa ja sisäisissä mieltymyksissä. Mutta se oli taas yksi osoitus yhtyeen arvaamattomuudesta ja jatkuvasta liikkeestä. Miljardia ennen ilmestyi 'Tulikoira', jota voi pitää yhtenä onnistuneesta "hevi-trilogiasta" (Sunrise, Tulikoira ja Rautatie), joten levy, joka on tupla-cd:llinen pianontapailua, huminaa, haikeilua ja niin edelleen oli Tulikoira II:sta odottaneille pettymys. Itsekin opin jossain vaiheessa pyytämään tuon ajan levykaupoissa aina uuden Circle-levyn koekuuntelua, ettei taas kiikuttanut sitten sikaa säkissä himaan,

Kaksi levyllistä tavallaan musiikitonta ääntä tuo mieleen Tangerine Dreamin, mutta ei Miljard mikään Circlen oma 'Zeit' ole. Siihen se ei ole ehkä lopulta tarpeeksi avant-garde. Voi toki olla, että Zeit:kin äänitettiin vain painamalla äänitys pyörimään tuntikausiksi äijien studiopliputtelujamien taakse ja sitten leikattiin kasaan. Tai sitten ei. Mutta tällainen mielikuva hiipii takaraivoon Miljardin kohdalla.

Levyn tuottajaksi on merkitty Mika Rättö, kuvamateriaalina kansivihkoissa on yhtyeen poseerausta (jonkun porukoitten) mökillä hevijutskat päällä. Kansiin on merkattu soittajina koko yhtye, mutta ei tässä nyt hirveästi kitaraa, bassoa tai rumpuja soiteta. Tai ainakaan rock-mielessä. Herrat Leppänen ja Rättö ovat vastuussa syntetisaattoreista ja ääniefekteistä, joten oletan tämän olevan voimakkaasti muutenkin kyseisen kaksikon levy. Seassa on mukana kenttä-äänityksiä keväisestä haahkojen soidinmylvinnästä ja efektoitua lintujen kevätlaulua. Tämä kaikki olisi kai selvitettävissä levyn teosta tehdystä 'Saturnus Reality'-dokkarista.

Tästä kirjoituksesta saa ehkä jyrkemmin negatiivisen kuvan levystä, kuin mitä oikeasti ajattelen. Mutta kyllä tästä kelpasi ihan hyvin vain kirjastolevy, omaa ei välttämättä tarvitse ostaa hyllyyn.

Kurt Vile - Wakin On a Pretty Daze 2013

Kurt Vile on nimi, joka on jo vuosien ajan pyörinyt musalehdissä, Pitchforkin tyylisissä internet-musamedioissa ynnä muissa. Itse olin tähän mennessä kuullut pari irtobiisiä, jotka eivät olleet jättäneet ainakaan mitään sen suurempaa muistijälkeä. Muistaakseni.

Vile soitti myös itselleni jo jonkin verran tutummassa War On Drugs-orkesterissa ja sen johtaja Adam Granduciel taas on soittanut ristiin Vilen orkestereissa. Herrojen musiikissa onkin selviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Ehkä WoD:ssa on enemmän Springsteeniä ja perinteistä kappalerakennetta, vaikka molemmat artistit luottavat tunnelmaan, soundeihin ja riffipohjaisuuteen. Tällä hetkellä miehet kulkevat ja toimivat omilla poluillaan.

Tätä edeltävä Vile-levy 'Smoke Rings on My Halo' nosti hänet astetta suurempaan kulttisuosioon ja Wakin On a Pretty Daze otettiin niin hyvin vastaan, kuin tällainen musa nyt voidaan ottaa, eli sai pienoisia listasijoituksia Yhdysvalloissa ja Briteissä. Levyn kannessa artisti seisoo katutaiteilija Steve Powersin junaradan viereen maalaaman muraalin edessä ja takakannessa oleva bändin nimen seinäsuttaus on Vilen itsensä tekemä. Hänen vieressään seisovat taustabändi Violatorsien vakijäsenet Jesse Trbovich ja Rob Laakso, multi-instrumentalisteja molemmat. Violatorsien aikaisempi rumpali häippäsi edellistä levyä seuranneen kiertueen jälkeen ja tällä levyllä kannuja soittaa kolme eri rumpalia (mm. Warpaintin Stella Mozgawa).

Avaus- ja samalla nimibiisi sinänsä toimii, mutta ei vielä aiheuta mitään sen suurempia väristyksiä kellottaessaan yli yhdeksän minuutin pituuden. Pitää ehtiä kolmanteen 'Was All Talk'iin asti, että raukean hypnoottinen musa alkaa toimia. Oikeastaan kaikki siinä. Vähän kohtalokasta (oudolla tavalla Gary Numanin mieleentuovaa) vaeltelevaa musaa, josta puuttuu varsinaiset kertosäkeet. Rob Laakson FM-syntetisaattori humisee taustalla biisin kiitäessä akustisten ja sähköisten kitaroiden päällä Vilen tiputellessa baritonillaan laineja. Biisit ovat pitkiä, tavallaan monotonisia, tavallaan polveilevia ja monesti selkeästi riffi edellä kulkevia. Ja mikäs siinä on kulkiessa, koska Vilen ja kumppaneiden juttu toimii. Useissa eri lokaatioissa äänitetty levy on myös jonkinlaista korvakarkkia eri kerroksineen ja soundeineen. 'Never Run Away'n akustinen rokkaus tuo mieleen vuosien takaisen Loose Fur-yhtyeen. 'Pure Pain' on biiseistä suorimmin riffiinsä perustuva. 'Too Hard' koskettelee akustisen arpeggion ja lap-steel kitaran kanssa kantrisävyjä ja taustalaulussa biisillä on Jennifer Herrema (ex/nykyinen Royal Truxx). Vouvaavan syntikan kanssa soiva 'Snowflakes Are Dancing' levyn selkäytimen soundia. 'Air Bud' kasvaa hiljalleen toistollaan levyn avainbiisiksi ja levyn lopettaa kymmenminuuttinen 'Goldtone'.

Aika näyttää, kuinka hyvin tällainen samojen pyörittely kestää, mutta nyt ollut viikon non-stop kuuntelussa.

Moody Blues - A Question of Balance 1970

The Beatles, Beach Boys, Pink Floyd, Grateful Dead jne. Väitän, että Jokainen edellämainittu bändi on kerran vuodessa esim. keski-ikäisille ja varakkaille musiikinkuutelijoille suunnatun Mojo-lehden erikoisnumeron aiheena. Jutussa tietysti käydään uudestaan ja uudestaan läpi jo monta kertaa aikaisemmin (uudestaan) läpikäydyt jutut. Ehkä arkistoista on löytynyt pari uutta valokuvaa ja mukaan tietty joku Fillmoren keikkajuliste.

Psykedeelisen rockin ja siitä muodostuneen progen kaanonin eturivin bändit ovat siis periaatteessa lukijoillensa tuttuja ja turvallisia, joten on oikeastaan jännää kuinka harvoin Moody Blues pyörii näissä lehdissä. Tämä on toki vain tällainen omakohtainen tuntemus, mutta väitän sen perustuvan ihan oikeisiin huomioihin.

Moody Blues on toiminut oikeastaan katkeamattomasti vuodesta 1964. 70-luvun puolenvälissä oli parin vuoden tauko, mutta muuten yhtye on keikkaillut ja työstänyt lukemattoman määrän albumeja. Bändillähän on varmasti monen silmissä ja korvissa maine "yhden hitin yhtyeenä", mutta tämä ei edes pidä paikkaansa, vaan niitä hittejäkin oli aika monta. Levyjä on myyty 70 miljoonaa kappaletta(!) ja ne olivat listojen kärkipään kamaa, kuten tämäkin (Top-1 UK, Top-3 US).
Ihan aikansa skenemielessäkin; "Moodiesilla" oli  60-luvulla juuri ne bileet, joihin muiden yhtyeiden jäseniä tuli tutustumaan uuteen LSD-nimiseen tajuntaa laajentavaan aineeseen. Tavallaan onkin hämmentävää, että yhtye oli aikansa kovimpia happopäitä, koska musiikki on tietyllä tapaa tavattoman kurinalaista, eikä siinä pilkahda mitään aikansa "perseet irti" freak-outeista, tai sekavista kokeiluista. Yhtyeessä oli The Bandin tyyliin myös useita päävokalisteja ja säveltäjiä, joten siitä ei saa samalla tavalla irti kuvallista- tai proosallista iskevyyttä, kuten nallekarhumaisesta Jerry Garciasta, taikka sadannen kerran "hullusta nerosta" (ja hyvännäköisestä) Syd Barretista. Ehkä loppukauden Beatles neljän.. tai no kolmen taitavan biisintekijän kera on lähimpänä, mutta tämäkin porukka oli naamoiltaan ja hahmoiltaan ikonisoitu jo tätä ennen.

QoB oli ilmestyessään jo yhtyeen kuudes albumi ja bändi oli tyylinsä kuninkuusluokassa. Singleksi irroitettu avausbiisi 'Question' oli iso hitti Englannissa ja pienempi sellainen Yhdysvalloissa. Bändi oli jo edellisillä levyillä raottanut progressiivisen musiikin ovia ja käyttänyt studiota massiivisesti yhtenä instrumenttina. Tällä levyllä bändi vähensi päällekkäisäänityksiä, pyrkimyksenä kappaleet, joita se pystyisi esittämään myös lavalla.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitten yksinkertaistamista, vaan osia biiseissä piisaa. Yhtyeen tavamerkiksi muodostunut mellotron huokailee oikean orkestraation seassa, äijät ovat kirjoittaneet näppäriä biisejä, jotka kestävät kuuntelua. Yhtye oli myös täynnä taitavia soittajia, joten hyvän tuotannon ohella korvakarkkia piisaa. Moodiesia voisi luonnehtia jossain Beatlesien ja Beach Boysien hyvien puolien välissä seilaavaksi, mutta jo seuraavan askeleen ottaneeksi musiikiksi. Tekstillisesti ollaan vähän kiinni ajassaan ja itsensä etsimisessä, eikä sillä saralla olla ehkä sitten suurimpia runoilijoita.

Koska tämä bändi möi aikanaan ns. törkeän paljon levyjä, näitä on rahdattu reilusti myös Suomeen. MB on peruskirppistenkin vakiokamaa ja liikkuu alhaisella hinnalla. Tosin, koska näitä on kuunneltu jokaisessa yläkerran komerossa, kunto on usein kuin päällekävelty. Oma LP (toinen kappale, koska edellinen yllämainitun kaltaisessa kunnossa) löytyi tässä taannoin hyväkuntoisena kolmella eurolla ja kyllähän nämä kannattaa poistaa omaan levyhyllyyn.

ps. Tämäkin kirjoitus uudestaanläpikäynti, koska levystä täällä jo lyhyemmin vuonna 2010 :D

Various ‎– Anthems In Eden (An Anthology Of British & Irish Folk 1955-1978) 2005

"Folk" terminä aiheuttaa (ehkä) vieläkin mielikuvan Joan Baezin ja Bob Dylanin tyylisistä amerikkalaisista artisteista ja näiden seuraajista. Nämähän omaksuivat osittain Vihreiltä saarilta siirtolaisten mukana kulkeutuneita juttuja, amerikkalaisesti yhdistellen, sekoittaen ja värittäen omaan musiikkiinsa. Yliopiston kampuksen puistossa soiva akustinen kitara, tai Woodstockin lava. Toisaalta folk on siitä poikkeava tyylisuunta, että esittäjät ja innoitus kulkeutuivat kaupallisessa populaarimusiikissa tavanomaista kiertoa toisinpäin. Tällä kertaa britit eivät soittaneet amerikkalaisten keksimää rokkabillyä tai soulia ja myyneet sitä takaisin, vaan Uuden mantereen artistit innoittivat brittejä tutkimaan omaa musiikkiperinnettään.

Donovan ja vaikka meidänkin paikallinen Hector kulkivat aluksi Dylanin ja kumppaneiden perässä, mutta englantilaiset löysivät hyvin nopeasti vielä elossa olevan perinteensä ja rupesivat ammentamaan siitä. Tämä boksi alkaa vuodesta 1955 ja dokumentoi äänitettyä perintöä, joka jäi noihin alkuaikoihin pahasti rockin ja muun uuden kaman puristuksiin - lähinnä pappojen soitettavaksi. Kokoelma liikkuu kahdella ensimmäisellä levyllä jokseenkin kronologisesti ja kertoo myös muutamassa kohdassa, kuinka myös perinnemusiikki ja sen taitajat ottivat avoimesti biisejä ja instrumentaatiota Uudelta mantereelta. Ja näinhän se pelimannimeininki oikeasti menikin. Musiikki ei ollut laputettua ja näin siirretty ikuiseen "meripihkaan", vaan juttuja ja tekstejä varioitiin omalla suulla, vähän niinkuin tarinoita ajalla, jolloin kirjoitustaito oli harvojen vallassa. Ja homma oli tietenkin molempisuuntaista.

Kansanmusiikin katoaminen oli hätiköity pelko, sillä aika pian sen julistuksen jälkeen maat, meren ja ilman valloittaneet sähköiset soittimet tulivat mukaan ja Englannissa syntyi jopa jonkin sortin renessansi-ilmiö, jossa sähköiset bändit tekivät versioitaan tradeista, tai keksivät niitä muistuttavia omia biisejään. Tyylisuunta nautti aika suurtakin kaupallista suosiota ja aikakauden suurin hirviö Led Zeppelinkin jakoi keikkansa ja levytyksensä osittain folk-peräisille jutuille.

Kakkoslevyllä osa esittäjistä on vielä jonkin verran puritaanisesti liikkeellä (löytyy mm. Sandy Denny ennen Fairport-aikaansa), mutta kolmoslevyllä tarinaan tulee mukaan psykedeeliset sävyt ja myös osittain soitinarsenaali sitareineen ynnä muineen. Kolmos- ja neloslevyjen sisältö ei poikkea hirveästi toisistaan, eikä kronologisestikaan enää edetä tasaisesti kohti vuotta 1978. Musiikki levyillä on mielenkiintoinen yhdistelmä ennalta kirjoitettua muotoa, mutta myös sen levittämistä. Mr. Fox, Comus ja Spirogyra vetelevät suuntaan, jota voisi avomielisesti kutsua progeksi ja fiilis on kaikin puolin kokeellinen - oman lootansa sisällä.

Brittiläinen uusio-folk oli tyylisuuntauksena erittäin viehättävän kuuloista kamaa. Moni yhtye onnistui pitkäsoitoillaankin kohtuullisen hyvin, mutta useissa mies/nais-sekakokoonpanoissa tuntui olevan bändin hajoittavana tekijänä soittajiensa keskinäisten romanssien kariutuminen. Tästä vielä jatkettiin usein uuden bändin kera, mutta rajausvuosi 1978 kertoo aikansa tuulensuuntien muutoksesta.
Periaatteessa folk- ja folk-rock olivat ruohonjuuritason, tai DIY-henkisen skenen toimintaa. Et tarvinnut muuta kuin akustisen kitaran, lauluääneen ja vaikkapa huilun.
MUTTA; Jos kuuntelee esimerkiksi Nick Draken pikkauksia, ymmärtää että virtuositeettisesta soittamisestahan tässä on kyse. Spirogyran miehistön Royal Academy of Music-tausta yhdistettynä folk-progeen. Ja niin edelleen, eli ei se niin helppoa ollutkaan. Thatcherin aika, lakot, mellakat ja muut sai kuuntelijat hiljalleen vaatimaan toisenlaista soundia. Eedeni hävisi nopeasti vinyylille painetuiksi muistoiksi toisenlaisista ajoista. 70-luvun alun kunnianhimoinen brittifolk oli pohjimmiltaan kierrätetty utopia, jollaiseksi se myös jäi. Tosin mielenkiintoisesti pääsaarten sijaan Irlannissa folk-musiikki jäi elämään vahvasti paikan populaarimusiikissa ja vielä aivan valtavirran liepeille.

Näitä vastaavia bokseja ilmestyi 2000- ja 2010-luvuilla aika monta ja ne ovat yleensä kohtuullisen hyvin koottuja. Ja kylkiäisenä kannattaa lukea vuonna 2012 julkaistu Rob Youngin mainio 'Electric Eden'-kirja.

Klaus Schulze - Mirage 1977

Jos etsisi Levyhylly-blogin toistuvaa teemaa niin yksi sellainen on omien musiikillisten(kin) ennakkoluulojen voittaminen.

On selvää, ettei näitä pariatuhatta(!) kirjoitusta levyistä, musiikista, tai ilmiöistä olisi syntynyt, jos kuuntelisin edelleen pelkästään samaa 16-vuotiaan musiikkimakuni sallimaa kamaa (The Charlatans..). Tai olisin ikuinen 18-kesäinen niiden kolmen Stooges-levyn kanssa (MC5 oli muuten jo vähän epäilyttävää, eikä Stuudsesin tasoista..). Eli omia seiniä pitää siirrellä ja kyllähän ne ruhon ja pään kasvaessa siirtyvätkin leveämmälle.

En ole laskenut kuinka monta postausta blogissa käsittelee Klaus Schulzea, tai Tangerine Dreamia (jonka rumpali Klaus alunperin oli), mutta oikeastaan jännää onkin, etten aina ole ollut edes noiden kahden fani. Tai suoremmin sanottuna; en alunperin pitänyt kummastakaan.

Schulzeen ja TD:hen tutustumiseni alkoi isäni pikkuveljen, eli setäni levyhyllystä, josta lainailin 80-90-luvun taitteessa erinäisiä vinyylejä. Aika montakin artistia tarttui heti vakio-rotaatioon (mm. Patti Smith Group, David Bowie, Neil Young, Hawkwind jne.), mutta ne erikoisemmat levyt säästyivät alkuvuosina kotiin kannolta ja tutustumiselta.

Schulze ja TD kuitenkin vilahtelivat siellä täällä ja parikymppisenä otin sitten ne muutamat hyllystä löytyvät levyt lainaan. 'Stratosfear' kuulosti tylsältä "jarreilulta" ja tämä 'Mirage' sai kokea lähinnä parin kerran neulansiirtelyn, koska levyllä ei mielestäni tapahtunut mitään. Eikä ykköspuolella tottavie tapahdukaan paljon mitään! Aika oli tuolloin 90-luvun puoliväli ja kyseiset artistit pyörivät sivulauseissa chill-out ja ambient-artistien haastatteluissa sekä englantilaisissa musiikkilehdissä.
Negatiivisen mielikuvan saaminen etenkin TD:n kohdalla on sikäli ymmärrettävää, koska myöhempien levyjen kohdalla Froese apulaisineen vaihtoi niin totaalisesti suuntaa, että legenda-status eli tuossa vaiheessa enää vain ja ainoastaan musiikkilehtien muisteloissa. Lavalla ja levyillä bändi oli tuossa vaiheessa silkkaa roskaa. Schulze sitä vastoin on kyennyt pitämään päänsä pinnan yläpuolella oikeastaan tähän päivään asti, mutta mitäpä minä siitä tuolloin olisin tietänyt.

2000-luvun puolivälissä edellämainittujen artistien alkupään klassikkolevyt ilmestyivät tasokkaina cd-uusintapainoksina ja rupesin samalla keräilemään muutenkin levyjä. Schulzen synkeä nauhamanipulaatio 'Irrlicht' yllätti sen haahuilevalla, mutta samalla intensiivisellä äänellä, TD:n 'Alpha Centauri' soi jostain muinaisen kosmoksen ytimestä. Schulzen 'Moondawn' elävine rumpaleineen lähti liitoon, TD:n 'Zeit' pysäytti ajan ja musiikin sellaisena, kuin oli sitä aikaisemmin ajatellut ja 'Rubyconin' hakkaavat syntikkasekvenssit saivat tajuamaan, että Orbien ja muitten rumpubiitit ovat päälle liimattuja ja sinänsä turhia. Tosimies osaa täydentää ne omassa päässään!

Niinhän siinä kävi, että ysäri-ambient eksyy harvoin soittimeen (vaikka sieltä kieltämättä löytyy asiaakin... tai siis haahuilua), mutta TD + Schulze pyörivät edelleenkin, jos ei nyt viikottain, niin parin viikon välein.

Mutta Mirage.. Ostelin levyt vuoteen 78 asti, mutta Mirage jäi aina levykaupan hyllyyn, koska siinä oli muistikuvan mukaan "jotain vikaa". Kesti viime viikkoon asti, jolloin näin nuhruisen cd-levyn Kuusankosken kirjastossa ja kyseinen levy sai oman uudelleenarviointivuoronsa. Ekat minuutit nousevaa huminaa, jousisynia, kaikua ja tässä kohtaa tyhmempikin huomaisi olleensa levyn jälkimuistoissa aika totaalisen väärässä. Siinä vaiheessa, kun melankolisen ja humisevan äänimaiseman sekaan nousee Ash Ra Tempelin 'Jenseits' kappaletta muistuttavat viipyilevät bassot (tällä kertaa bassosynalla) äkkää tämän A-puolen olevan yksi Schulzen parhaita biisejä. Kappaleen lähestyessä 20+ minuuttia mukana on pieni syntikkasekvenssi ja melankolinen melodian tapainen sävelkulku. Kakkospuoli perustuu kaiutetulle, kirkkaalle sekvenssille, joka jauhaa hypnoottisesti välillä moduloituen. Välissä huminaa ja lopussa toisenlainen sekvenssi. Kokonaiskuva on protestanttisen minimalistinen, mutta vangitseva. Jos neulaa nostelee, niin totta hemmetissä tällaisen intensiteetti katoaa.

Kansissa Schulze luettelee kannessa levyn soittimet, sekä keikka-gearinsa. Levy oli äänitysvaiheessa (tammikuu 1977) ajateltu konseptialbumiksi talvesta, tai talvimaisemasta. Äänittäessä Klausin veli Hans Dieter Schulze kuoli sairauteen, joka vaikutti myös levyn äänimaisemaan ja levy on omistettu hänelle. Ja tätä olin pantannut itseltäni yli kaksikymmentä vuotta, samalla tyytyväisesti kuunnellen artistin samanlaisia levyjä, joissa A- ja B-puolen täyttää yksi biisi/äänimaisema. Ja hyllyssä vielä tätä edeltävä ja tämän jälkeinen levy..

The Winners: Pori Jazz Festival Composition Contest 1973

Vuoden 2013 uudelleenjulkaisun saatteena on teksti; "Suomen Jazzliitto järjesti vuonna 1972 yhteistyössä opetusministeriön sekä Luovan säveltaiteen edistämissäätiön kanssa kansallisen jazzsävellyskilpailun."

Kilpailun tavoitteena oli haastaa jazz-säveltäjät säveltämään maahan tasokkaita jazz-teoksia, joista katsottiin kärsittävän puutetta. Kisaan osallistui joukko eturivin jazz-miehiä, tosin osa jättäytyi kansitekstien mukaan myös pois. Raati valitsi biisit mukaan vuoden 1972 Pori Jazzeille, jossa käytiin loppukilpailu. Neljän kärkeen pääsivät voittaja Jarmo Sermilä, toiseksi katsottu Edward Vesala, Ilkka Willman ja neljänneksi Mike Koskinen.

Edellä mainituista kaltaiselleni maallikolle ovat tuttuja Vesala ja Koskinen. Voittajanelikon kappaleet taltioitiin vuoden 1973 tammikuussa Finnvoxin studiolla Vesalan soittaessa Pekka Pöyryn, Teppo Hauta-ahon, Heikki Sarmannon, Ilpo Saastamoisen, Paroni Paakkunaisen ja Juhani Aaltosen avustuksella. Kukin biisi on noin kymmenminuuttinen teos aikansa nykyjazzia tai fuusiota, eikä tätä alkuperäistä painosta varmaan tehty ihan hirveän isoa määrää - sen verran haastavahkoa kamaa kuitenkin. Erikoisia rytmityksiä, puhaltimia, särötettyä rhodesia ja kaikkea muuta aikansa edistyksellistä menoa, ei siinä mitään. Ajankuvaa ja tavallaan hellyyttävääkin, että tällainen kilpailu ja ylipäätään kelailu järjestettiin. Musiikki otettiin tosissaan. Toisaalta tuosta vuodesta vain paria vuotta aiemmin oli saatu vasta pop-jazz konservatorio ja samalla "uskottava opinahjo" ei klassiselle musiikille. Samaa rimpuilua tämäkin kisa?

Kulttuuriteko tämänkin uudelleenjulkaisu, josta vastasi Rocket Records. Levy-yhtiö on toiminut erittäin aktiivisesti okskuurien, tai muuten kadonneiden levyjen uudelleenjulkaisijana. Firman katalogi on kunnioitusta herättävä, mutta tällä hetkellä Rocket tuntuu keskittyvän lähinnä uusien julkaisujen ulostamiseen, joita näyttäisi viime vuonnakin tippuneen tasaiseen tahtiin. Ehkä myöskin Svart-records on astunut markkinoille ja vähän samoille apajille. Rocket on myös tähän asti pitäytynyt levyjen julkaisussa cd-muodossa, sekä Spotifyssa, kun hipsterit ja levynörtit kaipaavat vinyylejä. Tai siis ne, ketkä nykyisin edelleenkin ostavat levyjä. Ja näitähän Svart tekee.

The Band - Music From Big Pink 1968

Music From Big Pink heiluu yleensä kaikissa alan lehdissä ynnä muissa "tärkeimpien albumeiden" tai 60-luvun parhaiden levyjen joukossa. Se on nauttinut ilmestymisestään lähtien suurta suosiota erityisesti muusikkojen keskuudessa, jotka yleensä ylistävät sitä kilvan. Eric Clapton omien sanojensa mukaan muutti täysin musiikkinsa ja soittonsa suuntaa kuultuaan levyn ja soittihan kotoinen Wigwamikin The Bandin biisejä keikoillaan. Tai oikeastaan bändi kuulosti The Bandilta.

Henkilökohtaisesti en ole aikaisemmin päässyt oikein sisään yhtyeeseen tai tähän levyyn, vaikka tämän cd-reissue on löytynyt ainakin kymmenen vuotta hyllystä. Ajattelin taas testata oman muusikkouden ja keski-ikäisyyden tason antamalla tälle uuden mahdollisuuden ja hyvinhän siinä kävi.

Levy oli kanttaan myöten jonkinlainen antiteesi aikansa psykedeliaa ja jamirokkia vastaan, jotka perustuivat kovaan volyymiin ja instrumenttitaituruuden esittelyyn. Kannesta on vastuussa itse Bob Dylan, jonka omassa Self Potrait-levyssä on herran vastaavan tyylistä maalaustaidetta. Kaikki tietävät, ettei Dylanin ja Bandin yhteiset asiat olleet tässä: orkesteri oli 1966 hänen taustabändinään ja levylle nimensä antaneessa Woodstockissa sijainneessa Big Pink-kommuunitalon kellarissa äänitettiin heidän yhteiset The Basement Tapesit, jotka julkaistiin 1975. Tämä levy tehtiin nimestään huolimatta kuitenkin studioissa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Dylan on myös osittain tai täysin vastuussa kolmesta levyllä olevasta biisistä.

Elikkäs se ajastaan poikkeava ja uraa uurtava linjaus The Bandin levyllä on, että se oli eräänlainen paluu perusasioihin. Ei ihmeellisiä kokeiluja, pitkitettyjä sooloja tai temppuilua, vaan hyvin tehtyjä yksinkertaisia biisejä. Eräällä tavalla roots-rockkia, mutta ei sitten kuitenkaan.
Levyn ja yhtyeen biisit nimittäin sulattelevat sisälleen aikamoisen määrän tuon ajan musavaikutteita: rokkia, folkkia, kantria sekä myös soulia. Soitto on rouheaa, mutta myös selvästi taitavaa, kuten paljon käytetyt stemmat. Yhtyeen neljä eri jäsentä laulaa päävokaaleja, mutta homma pysyy silti kasassa. Jokainen on omanlaisensa, mutta samanlainen. Ehkä jotain kokeilevaakin levyllä on Garth Hudsonin kosketinten ja syntikoiden muodossa. Brittiläinen The Charlatans luotti hänen maukkaaseen kosketintyyliinsä kopioiden sen soundit vuoden 1995 roots-henkiselle levylleen.

Levy ei ollut mikään järjettömän suuri kaupallinen menestys, vaikka myi ihan kohtuullisesti. Siltä irrotettu The Weight oli pikkuhitti Yhdysvaltain lisäksi bändin alkuperäisessä kotimaassaan Kanadassa ja Englannissa, mutta seuraavan vuoden Woodstockin keikka ja biisin mukana olo Easy Rider elokuvassa nostivat yhtyeen seuraavalla levyllä kaupalliseen ykkössarjaan.

Various ‎– Love Records - Kaikki Singlet 3 2016

Love/Siboneyn nykyinen julkaisuoikeuksien haltija Universal Music lähti tämän päivän mittapuulla rohkeaan tekoon, eli usean kuuden cd:n boksin julkaisuun. Näitä bokseja on tuskin painettu tuhansissa määrin, joten varakkaiden musanystävien kannattaa poistaa nämä mahdollisesti tulevat keräilyharvinaisuudet hyllyynsä, eikä jäädä odottamaan niiden saapumista viidellä eurolla "Anna mulle Lovee"-boksin tapaan Anttilan (RIP) alelaariin.

Boksin ilmestymistä pohjustettiin kuulemani mukaan Youtuben puolella lähettämällä esim. Mr. Soomipopin ja PopMikon tileille poistopyyntö näiden sinne kulttuuritekoinaan rippaamien, aikaa sitten suurelta yleisöltä kadonneista biiseistä. Lakimiesuhkausten kera. Näin toimii markkinatalous.

Lovesta, sen merkittävyydestä, sekä katalogista tietää jokainen tänne blogiin eksyvä ihan tarpeeksi, joten ei siitä hirveästi. 70-luku mielletään ainakin Loven kohdalta albumien ja pitkäsoittojen kautta, mutta Suomessakin pitkäsoittojen myynti tai pestä singlet vasta vuosikymmenen loppupuolella. Tästä syystä Lovellakin on mittava single-katalogi ja mikä mielenkiintoisempaa: seiskatuumaisen levytti moni artisti, jonka materiaali, tai rahkeet eivät sitten syystä tai toisesta riittäneet pitkäsoittoon. Niimpä kokoelmilla on niin sanotusti harvinaisempaa herkkua, joka muutamassa tapauksessa on vielä todella mielenkiintoisen kuuloista. Osa sinkuista taas oli aikansa radiohittejä (Äimän Teppana jänis), mutta hautautui sitten määrittelemättömistä syistä historian pölyn alle.

Koska kuuntelussa oli sarjan kolmos-boksi, niin käsitellään sitä. Paketin singlet ovat vuosien 1974-76 väliltä ja niistä huomaa niin musiikkikentän, kuin Loven julkaisupolitiikan linjoja. Oikeastaan yhtiön julkaisukatalogi oli aikamoista sillisalaattia poliittisen laulun, folkin, jytän, rokin, progen, käännösjytän ja vanhankaltaisen iskelmän välillä. Eli ns. "kaikkiruokaista".

Yksi huomio on, että 70-luvun puolessa välissä poliittisen laululiikkeen puhti oli kulutettu loppuun ja sitä ei lootassa paljoa ole. Tässä on todella suuri ero, jos vertaa tätä Loven alkupään julkaisuihin. Progressiivista poppia ja folkkia löytyy ja se oli periaatteessa tässä vaiheessa parhaimmillaan, kunnes pari vuotta myöhemmin häipyi muodista. Mutta jos tältä kolmosboksilta etsii jonkinlaisen punaisen langan, niin sehän on suomi-rockin ensimmäinen aalto. Täältä löytyy Juicet (levyllä peräkkäin tulevat Napoleanin mopo ja Ganesin Get On nostavat hymyn suupieliin 1:1 samankaltaisuudellaan) Alatalot, Hectorit, Virtaset, Baddingit jne. Moni liikkui vielä kunnianhimoisilla poluilla Kasevan ja Vesa-Matti Loirin tyyliin. Tabula Rasa taas on omissa silmissä ja korvissa ollut suhteellisen yhdentekevä proge-bändi, mutta singlen kakkospuoli "Lähtö" on yksi boksin kovimmista yllättäjistä. Muskat ja Maaritit toivat taas mukaan rokkimimmit, mutta sinkuilla ja levyillään valitettavan paljon käännösbiiseihin (toki hyviin) tukeutuen.

Kuuden levyn boksissa ja Loven kataloogissa oli toki paljon epäonnistumisia, yhdentekeviä biisejä ja niin edelleen. Mutta kyllä nämä pitää hankkia hyllyyn. Seuraavassa, eli nelosboksissa Love reagoi muutoksiin musiikkikentällä ja mukaan astui ilmiö nimeltä punk.

Haistelijat - Pientä kohoumaa EP 2016

Haistelijat on ymmärtääkseni keskisuomalaislähtöinen, mutta nykyisin Tampereella toimiva orkesteri, joka soittaa hardcore-punkkia. Salanimien taakse kätkeytyvä miehistö toimii myös tietääkseni muillakin, vähän toisenlaisilla musiikin aloilla. Ehkäpä yhtyeen rillipää-% yhdessä sanoitusten aiheen kanssa on myös johtanut siihen, että kaikki punkin ystävät eivät ihan varauksetta niele Haistelijoiden ulosantia.

Tämä on sikäli koomista, että usein samoille tyypeille uppoaa samanlainen musiikki ja samat sanoitusten aiheet, kun vokalistina on Läjä Äijälä.

Elikkäs Haistelijoiden laulunaiheet tosiaan pyörivät pitkälti pikkuhousujen nuuhkimisessa, polkupyörän satuloiden nuuhkimisessa, vihreiden tangojen nuuskimisessa, sekä nykyään jo katoavassa kansanperinteessä, eli divareitten pornolehtihyllyissä ja silkkaan sukupuuttoon kuolleissa alan lehtien metsäkätköissä. Liekö koko juttu suunnattu sitten Terveitä käsiä kuulleelle ja metsässä yhteenliimautuneita lehtiä lukeneelle sukupolvelle, mutta mikä minä olen tuomitsemaan?

Musiikillisesti ja sanoituksellisesti liikutaan siis klassisen kauden TK:n linjoilla ja kyllähän Haistelijat on ihan räyhäkkä bändi. Yhtyeen hardcore liikkuu siellä minimaalisen metallisessa, rokkipohjaisessa, mutta nopeassa päädyssä, eli on omalla kierolla tavalla perinnetietoisempaa, kuin oikeastaan moni muu aiheen nykymuotoilija.

Koska yhtye on maalannut itse itsensä (pissalla ja paskalla?) omaan nurkkaansa, ei tämä varmaan kaikille toimi, mutta minä ainakin suosittelen tutustumaan.

Kuusankosken Pato-klubin Ambientmusiikki-illat

Elikkäs pohjois-kymenlaaksolaisia on hemmoteltu viime vuoden lokakuusta asti jokaisen kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina järjestettävällä ambient-illalla.

Puuhamiehinä toimivat kuusaalaiset Esat Rantanen ja Kotilainen. Herrat soittavat E=SA2 koneduona ja kahdella viimeisimmällä kerralla illassa on ollut mukana myös vieraileva artisti. Seuraavalla, eli tulevan maaliskuun sunnuntaina ovat mukana Esa Ruoho ja HIM-yhtyeen kosketinsoittaja Puurtinen.

Homma pyörii kuulemma niin kauan, kun yleisöä on paikalla yli kymmenen henkilöä. Toistaiseksi määrä on heilunut kahden- ja kolmenkymmenen välillä. Lipun hintaan sisältyy kahvia ja piparia.

J. Karjalainen - Et ole yksin 2013

Karjalainen on pyörinyt Levyhyllyssä oikeastaan aika usein, siihen nähden etten miehen uran alussa diggaillut hänen musastaan ihan hirveästi. Mustien lasien kliinissä, torvien säestämässä soulissa oli muutama hymyn suupieleen nostava poikkeus, mutta muuten se ei ollut, eikä ole minulle. 'Tähtilampun alla' ja niin edelleen toivat mukaan surf/rautalankataiturit, kelpo biisit, mutta sama pliisu meno jatkui edelleen.
Mistään pahnoille makaamisesta Karjalaista ei voi syyttää, vaan tästä jatkettiin Electric Saunan elektronisiakin soundeja tuoneeseen uudistukseen ja siitä sitten taas tuli 'Yhtyeineen', joka plompautteli jo menneisyyteen matkaamisesta banjolla.
Yllättäen musiikillisesti Karjalaisen rajuin kama onkin täysin riisuttu Lännen Jukka-trilogia, jonka viimeisestä levystä kului 'Et ole yksin'-albumin julkaisuun kolme pitkää vuotta. Viimeisin Karjalaislevy 'Sinulle Sofia' ilmestyi tästä kaksi vuotta myöhemmin 2015.

Et ole yksin oli pitkän ajan jälkeen paluu ihan oikeaan yhtyesoittolevyyn. Karjalainen haali levylle luottosoittajiaan (eli lähes koko edesmenneen Laika & the Cosmonautsin) ja soitannollisesti albumi toimii todella hyvin. Kitaristi Lankinen nojaa soundissaan rautalankakaikuun eikä juurikaan revittele vaan tyytyy leadeissään pääosin toistelemaan laulumelodian variaatioita. Koskettimet eivät ole aivan pinnassa ja ovat selkeästi viittaamassa levyn kirjoittamattomaan 70-lukulaiseen teemaan. Rytmiryhmä on virkamiesmäisen varma ja kappaleiden lyriikat sijoittuvat siis laulajan (nyt jo) kuvitteellisen ja myyttisen puolelle muistoissa menneeseen nuoruuteen.

Lännen Jukkakin kynti jossain myyttisessä menneisyydessä, mutta toisella tapaa. 1900-luvun alun kappaleet kertoivat tarinansa tiukasti tapahtumaa ja sen järjestystä seuraten, kun taas 'Et ole yksin' maalailee kieli- ja mielikuvilla, jotka kuuntelija sijoittelee omassa päässään järjestykseen. Toimii. Kantavia teemoja ovat nuoruus ja rakkaus, jotka tavoitetaan hienosti. Ehkä imelin on Baddingin ja vielä enemmän Haajan ajan Agentsien makeileva 'Sydänlupaus', mutta sekin kuuluu kokonaisteokseen. Muutama biisi on vähän virkamies-Karjalaista, mutta levyn avaus 'Mennyt mies', 'Yksi kerrallaan', mahtava 'Meripihkahuone', sekä closeri 'Sinisestä kankaasta' maalaavat sydän pursuten surumielisen, poismenneen, mutta samalla kauniin kuvan nuoruudesta.

Muutaman radiossa tiuhaan soineen biisin on jokainen kuullut, mutta levy kokonaisuutenakin on ihan hyvä.

Huojuva lato - Lättähattu 2016

Suonna Konosen johtama Huojuva lato operoi suomikantrin pienellä, mutta edelleen elävällä sarkalla. Musiikkimuoto ei ole varsinaisesti missään vaiheessa ollut niin sanotusti valtavirtaa - vaikka erinäisten vuosikymmenten aikana sitä ovat tulkinneet aika legenda-statuksenkin omaavat artistit.

Ensimmäinen näistä taisi olla Tapio Rautavaara, jonka jälkeisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Jussi Raittinen yritti tuoda kotimaiseksi laulettua juurimusiikkia Suomeen ja Jarno Sarjanen soi satunnaisissa keskikaljakuppiloiden jukebokseissa. 80-luku toi Freud, Marx, Engels & Jungin taitavine sanoituksineen, mutta toistettakoon, että mitään koko kansan ja joka-artistin musaa kantri ei ole. Etenkään, jos sitä esitetään alkuperäisessä uikutushengessä. Mutta jos kantrin estetiikkaa yhdistää iskelmämusiikkiin... niin saadaan Kari Tapio tai Matti Esko.

Huojuvan ladon kotiseutu- ja nostalgiapainoista musiikkia voi tosiaan ehkä verrata Tapioon, tai Matti Eskoon, etenkin kun ottaa vaikka levyn vahvan, Konosen jo Folkswagen-yhtyeelleen aikanaan tekemän kappaleen 'Suomenhevonen'. Biisi tuntui itse asiassa ensimmäisillä kerroilla voimakkaan lisäksi todella pateettiselta, ennenkuin myönsi itselleen että näinhän sen pitääkin olla. "Erämaa..."... "Mä oon rekkamies"..."Hummani hei". Hienosti kuljetettu biisi tekee siis kunniaa suomenhevoselle.

Levyn aloittava 'Poika unelmoi', kertoo kaikille periferiasta ponnistaneille tarinan, missä aika tai synnyinpaikka eivät ole esteenä unelmille ja menestykselle, kuten kappaleen Juice Leskisen tarinassa. Kononen kuljettaa juttua välillä vähän Springsteenin hengessä, kuten Joensuun ravintola Jokelasta kertovassa 'Joensuu (ne kehnot veivät meiltä wanhan Jokelan)'. Lapsuus ja poislähtö käsitellään biisissä 'Viimeinen lättähattu Lieksaan' ja takaisin paluu kappaleessa 'Pitkät kilometrit kotiin'. Vaikka kohokohdat erottuvatkin levyltä vahvasti, myös muu kappalemateriaali soljuu siinä välissä.

Kun tähän yhdistää Huojuvan ladon taustajoukon (Vartiainen, Vähäkallio ja Korhonen) taitavan soiton, joka taipuu juurimusiikista rockin kautta iskelmään. Muutamaan otteeseen yhtye päästää irti ja antaa soiton soida ja hienostihan se soi. Huojuvan ladon Lättähattu on pienen siedätyksen jälkeen oikein hyvä levy ja varmaan rehellisintä iskelmää, mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään.

Albert Ketèlbey - Persialaisella torilla

Albert Ketèlbeyn Persialaisella torilla on kappale, joka on suurille ikäluokille erittäinkin tuttu radioaalloilta. Nykyään sen kuuleminen on harvinaista, mutta väitän, että se on soinut aikoinaan Suomen Yleisradiossa miltei päivittäin.

Eksoottisesta nimen kirjoitusasustaan huolimatta Ketelbey (1875-1959) syntyi Englannin Birminghamissa paikallisen kultasepän lapseksi. Vanhemmat kustansivat lapselle klassisen musiikin opinnot ja heidän pettymyksesksi Albert lähti kevytoopperan mukaan. Perhe olisi toivonut siis uraa vakavan musiikin säveltäjänä, mutta poika ryhtyi säveltämään ensin vaudevilleen ja 1900-luvun alkupuolella mykkäfilmeihin. Taloudellisesti tämä ei Albertin kohdilta mennyt väärin hänen sävellystensä levytysten ja nuottien (nuottien myynti oli musiikkiteollisuudessa suuri tulonlähde 60-luvulle asti) yltäessä jo tuolloin miljoonamyyntiin.

Persialaisella torilla flirttailee tuon ajan tyyliin eksotiikalla ja samalla teemoilla, jotka eivät ehkä ole aitoja, mutta vievät kuuntelijan mielikuvitusmatkalle tuhannen ja yhden yön, tai vuoden taakse. Kappaletta voisikin kuvailla visuaaliseksi sen vuorotellessa toriteeman ja romanttisen teeman välillä. Hyvin elokuvamainen kappale, joka varmasti oli laskemassa kivijalkaa myöhemmälle elokuvamusiikille. Visuaalisuus ja teemojen vaihtelu on johtanut myös siihen, että biisistä on tehty ainakin suomalainen proge-sovitus (Sessionin Unikuvia-albumilla). Ketèlbey työsti samankaltaisesti muitakin "eksoottisia" teemoja, kuten mielikuvamatkan Kiinaan.

Ketèlbeyn ura ja elämä joutui alamäkeen kotimaassaan toisen maailmansodan aikana. Matkustus- ja huvitilaisuusrajoitukset veivät keikat ja yleisön musiikkimaku muuttui. Sodanjälkeinen talvi 46-47 oli jäätävän kylmä pakkasen jatkuessa viikkotolkulla, joka on Englannissa harvinaista. Ketèlbeyn kotitalon putkisto hajosi aiheuttaen vesivahingon, joka tuhosi hänen arkistonsa ja paperinsa. Hän sai puolisoineen keuhkokuumeen, johon hänen vaimonsa kuoli kaksi päivää myöhemmin hoivakodissa. Ketèlbey sai hermoromahduksen ja tästä toivuttuaan hän avioitui uudelleen muuttaen Isle of Wightin saarelle, eläen loppuelämänsä suhteellisessa unohduksessa. Hän ei varmaan tiennyt, että Persialaisella torilla soi miltei päivittäin Suomen Yleisradiossa.

Roky Erickson - Roky Erickson & Evil Hook Wildlife E.T 1995

90-luvun puolessavälissä ilmestynyt 'Evilhook Wildlife E.T' ei ole miltään kantilta kulttiartisti Roky Ericksonin parhaita levyjä, mutta oikeastaan aika hyvä testamentti siitä exploitaatiosta ja roskan julkaisusta, jota miehen kohdalla on harrastettu jo 70-luvulta asti.

Levyn julkaisi 90-luvulla Miettisen radio-ohjelmassakin jatkuvasti mainittu Sympathy for the Record Industry-pienlafka ja kaikki vaikuttimet eivät tämänkään levyn kohdalla ole olleet tietysti pahoja. Erickson oli tässä vaiheessa leikkaamattoman parran ja kymmenien pauhaavien televisioitten kanssa huoneessa istuva kylähullu, jonka soolouran yritelmät olivat jo parinkymmenen vuoden takana ja lääkityksen ja huolenpidon löytyminen vielä kaukana edessä. Tässä vaiheessa käteen lyödyt satkut tulivat varmasti tarpeeseen, mutta mitään muuta Erickson tuskin sai näistä jämä- ja keikkanauhoista kaivetuista julkaisuista ikinä käteen. Sen sijaan kultti-fanit olivat nälkäisiä ja miehen 80-luvun taitteen viralliset ja loistokkaat albumit jo kauan poissa markkinoilta.

Omaankin hyllyyn tämä ilmestyi tasan sen takia, että oli sillä hetkellä ainoata, jota Ericksonilta löytyi levykaupan laareista. Aivan umpipaskaa tämäkään levy ei ole, siitä pitää huolen 80-luvun alkupuolellakin toiminut Ericksonin palosireeni-tenori. Taustabändi soittaa ihan kelvollisesti, mutta mistään elämää suuremmastahan tässä ei ole kyse. Levy on koostettu tuon ajan studionauhoituksista, pahvilaatikkorumpusoundisista livepätkistä ja vuoden 83 radiohaastattelusta, missä Roky änkyttää kappaleidensa taustoista (suhteellisen järkevästi). Kappaleet ovat miltei kaikki samoja, joita löytyy niiltä kahdelta oikealta soololevyltä. Tai siis siltä ekalta ja myöhemmistä nauhoituksista kootuilta. Ericksonin live-luenta Velvettien 'Heroinista' toimii tosin yllättävän kovaa.

No, eipä kappaleita kuten 'Don't Slander Me' taikka 'Don't Shake Me Lucifer' saanut ja kuullut tuohon aikaan yhtään mistään ja kyllä ne tekivät positiivisen vaikutuksen versioiden b-luokasta huolimatta. Jos jotain vuonna 2017 kiinnostaa artisti nimeltä Roky Erickson, hän on paljon helpommassa asemassa. Mutta ehkä näitten käppäjulkaisuiden kaivamisessa oli oma hohtonsa.. Muuten tätä levyä voi suositella vain keräilijöille ja kovimmille faneille.

Levyhyllyn yhdestoista vuosi

Sadan vuoden itsenäisyys, kuuden vuoden kuuliaisuus ja Levyhylly-blogin yhdestoista toimintavuosi. Tasavuosia täytetään toki vasta marraskuussa, mutta kyllähän tässä on pitkää kaarta käyty läpi.

Aloittaessani blogin pitämisen levyteollisuus voi vielä kohtuullisen hyvin (vuosi 2008 katsotaan kaiketi vedenjakajaksi) ja ennenkaikkea olin itse kohtuu hyväpalkkaisessa työssä ja innokkaana ostamaan cd:tä hyllyyn. Kymmenen vuoden kaaressa pystyy jo arvioimaan monen asian käännekohtia, niin musiikkiteollisuudessa, kuin myös omissa elämäntilanteissa. Asiat ovat siis aika paljon muuttuneet tässä vuosien saatossa.

Levyjen fyysisen myynnin lasku ja suoratoistopalvelut ovat tehneet levyjen teosta ja omistamisesta enemmän ja enemmän keräilijöiden puuhaa. Siinä missä takavuosina suursuositun artistin levyä myytiin kivijalkakaupoista satoja kappaleita, nykyisin supersuosittua artistia menee kymmenisen kappaletta. Siis fyysistä levyä. Bulkkilevyjä myydään vielä osittain Prismoissa jne., mutta Anttilan poistuminen TopTen-osastoineen lopullisesti poisti myös oman osansa fyysisten levyjen (ja alelaarin) myynnistä.

Albumikokonaisuuden kuolemaa on myös ehditty julistamaan vuosien ajan. Näin varmasti käykin tavallisen musiikinkuluttajan siirtyessä, tai paremminkin palatessa takaisin yksittäisten kappaleiden kuuntelijoiksi. Tämä ei ole varmasti mikään täysi katastrofi, koska vinyyli-LP:n, tai saatikka CD-levyn pituuden täyttäminen validilla musiikilla on aina ollut taitolaji. Siis vaikeata ja monessa musiikkityylissä jopa turhaa. Vanhoina vinyylisingle-aikoina levyn kakkospuolikin piti täyttää jollakin, jolloin yhtyeet laittoivat usein sinne jotain erikoisuuksia tai eri versioita. Joskus hyvinkin rohkeasti ja tällainen on suoratoistomusiikissa tietysti poistunut.

Aloittaessani blogin pitämistä marraskuussa 2007 Suomessa ja suomeksi oli mittava määrä hyviä musiikki-blogeja. Oma tyylini oli alussa ehkä turhankin minimalistinen ja lyhyt, joten monikin tuon ajan pidempää pohdintaa sisältänyt blogi oli tässä suhteessa parempaa tavaraa. Vuodet kuitenkin vierivät eteenpäin ja juttujen pituus, sekä välillä jopa pohdinnat paranivat. Tai ainakin pysyttelivät mielenkiintoisen musiikin parissa. Levyhyllyllä on tilastojen mukaan pieni lukijakunta edelleenkin. Lukijamäärä oli kuitenkin selkeästi suurempi RSS-lukijoiden kaudella ja tipahti näiden poistuttua käytöstä. Noita vuoden 2007 musiikkiblogeja ei taida enää Levyhyllyn lisäksi olla olemassa yhtään. Olen poistanut oikean laidan bloginostoista tasaisesti niitä, joita ei ole päivitetty pariin vuoteen. Myös blogien keskinäisestä liikenteestä näkee, että hiljaista on tällä rintamalla. Hommat pyörivät ehkä vielä jollain tumblr-tileillä, mutta pohdiskeleva bloggaaminen on harvinaista.

Koska olet jostain syystä lukenut tätä tekstiä tänne asti ja olettaen edelleen kiinnostunut; juu ei - Levyhylly-blogi ei ole lopettamassa. Enkä ole lopettanut levyjen ostoa, tai kuuntelua. Ensin mainittu on vain hidastanut tahtia ja muuttanut kohteita. Myös omat musiikkihommat ovat jo ajat sitten lyöneet loven itsensä koros.. toteuttamiseen, jolloin kirjoittaminen on vähentynyt. Tällainen kuutisen juttua kuukaudessa tahti on varmasti tullut jäädäkseen.

Ja singleistä: pistetään kevennykseksi tällainen brittien top10 sinkku vuodelta 1992, jonka pituus oli yli 25 minuttia, näin ollen pisin yksittäinen kappale, joka tuollaisilla sijoilla on ollut. Ja laitetaan vielä pidempi versio:

George Michael - Faith 1987

Joulunpyhinä menehtynyt Gergios Kyriacos Panayiotou on niitä artisteja, joista näin 80-luvulla lapsuuttaan viettäneenä on joutunut myöhemmin tekemään ns. uudelleenarvioinnin. Järkevästi George Michael nimellä operoinut Englantiin muuttaneen kreikkalaisen ravintoloitsijan ja englantilaisen tanssijattaren poika syntyi 1963. Hän perusti luokkakaverinsa Andrew Ridgeleyn kanssa ensin ska-yhtyeen ja sitten vuonna 1981 Wham! duon. En oikeastaan edelleenkään tiedä, mikä jälkimmäisen rooli yhtyeessä oli, koska George Michael teki, lauloi ja tuotti kaikki kaksikon biisit. Bändi oli selkeästi 80-luvun alun "poikabändi", aikana jolloin edellisen vuosikymmenen yhtyeitten poikajoukot supistettiin kompaktimpaan kahden hengen muotoon. Isosiskoni fanitti kaksikkoa satojen tuhansien muiden tyttöjen joukossa ja omiin korviin ja silmiin Wham! oli teennäinen ja nössö yhtye.

Itse bändikin on saanut jonkinnäköisen kunnianpalautuksen eittämättä taiten tehtyjen sokeristen hittiensä kohdalla, mutta George Michaelin sooloura oli se, mistä hänet pitää muistaa. Sen huippukohta osui yhtä aikaa taivaskanava MTV:n kanssa, jossa seksuaalisuutta tihkuvat videot auttoivat artistin huimiin levymyynteihin.

Itse ala- ja yläasteikäisenä pidin George Michaelia neitimäisenä jätkänä, joka sitten myöhemmin yritti esiintyä miehisenä miehenä. Tämä "mieli pide" saa nykyisen itseni suupielen nousemaan hymähdykseen, mutta näin niitä asioita koettiin sen ikäisenä ja tasoisena.
Michaelin kaapista ulos tulo kestikin julkisuudessa vuoteen 1998 asti, jolloin hän nousi otsikoihin vessaepisodinsa kanssa. Artisti itse koki amerikkalaisten reaktiot asian yhteydessä ikäviksi ja kantoi tästä kaunaa. Michael pyöri 2000-luvulla myös runsaasti julkisuudessa jäätyään useasti kiinni miedoista huumausaineista. Pakosta ylläpidetyn kaksoiselämän lisäksi hänen toimistaan löytyi paljon ihmisoikeus- ja hyväntekeväisyysjärjestöjen sekä HIV-tutkimuksen tukemista ja Thatcherin aikana Labourin äänestämistä, joten sydän oli paikallaan.

Faith oli Whamin hajoamisen jälkeisen vuoden ensimmäisen soololevyn kakkossinkku ja nousi ykkössijalle kummallakin puolella Atlanttia. Myös tämä kappale oli Michaelin omaa käsialaa tuotantoa myöten ja täytyykin sanoa, että tämä on pirun hyvin tuotettu ja aikaa kestänyt biisi. Artistilla oli samanlainen taito yhdistää aika perinteisiä rock'n roll kappaleen elementtejä riisuttuun tuotantoon, kuin esim. Michael Jacksonilla. Kappale on hyvin minimalistinen bo didley-komppeineen, joita tuetaan handclapseilla ja rumpujen tuplauksilla. Videolla mies on nahkaa, buutsejä ja tiukkoja farkkuja akustisen kitaran ja perinteiseen viittaavan Wurlitzer-jukeboksin kanssa.

Lepää rauhassa Gergios Kyriacos Panayiotou. Musiikki elää, vaikkei sitä olisi 11-vuotiaana uskonut.