Ode to Marilyn - V/A 1974

Elektronisen musiikin levytyksiä 70-luvun Suomesta ei jäänyt ihan hirveän paljon. Jos poistaa joukosta Esa Kotilaisen yksinäisen klassikon 'Ajatuslapsen' ja 60-luvulla tapahtuneen, mutta 2010-luvulla julkaistun 'Sähköshokki-illan' ja Vanhan valtauksessa tapahtuneen ja YLE:lle dokumentoidun Kurenniemen laitteisiin perustuvan 'Sähkökvartetin', niin oikeastaan kaikki muu taidettiin äänittää ja dokumentoida Yleisradion vuodesta 1972 2000-luvun taitteeseen toimineessa kokeilustudiossa.

Scandia-levymerkki reagoi aikansa edistyneeseen ilmapiiriin julkaisemalla tämän vuonna 1973 äänitetyn, mutta lähteestä riippuen 1974 tai 75 ulostulleen albumin. Nopeasti kuvaillen levy on aikansa kokeellisten jatsareitten (Vesala, Hauta-aho, Helasvuo & Sermilä) ja kokeilustudion Antero Honkasen yhteistyö, joka menee niputettuna "kokeellisen musiikin" alle. Kokonaisuus on jatsin ja elektronisten äänten yhdistelmä, joka on hyvin kuvittavaa ääntä. Levyn ainoasta ihmisäänestä ja vokalismista vastaa sopraano Pirkko Tikka, jonka lauluääntä syntetisoidaan myös vahvasti. Kyseinen osuus perustuu käännökselle Marilyn Monroen runosta 'A Doll's Cry'.

Levyhyllyssä on aiemmin käsitelty samaisessa studiossa tehtyä kokoelmaa 'Suomalaista elektroakustista musiikkia' vuodelta 1978. Siihen verrattuna 'Ode to Marilyn' on napakampi kokonaisuus, joka kuulostelee ja jäljittelee aikansa elektronista ja elektorakustista musiikkia laajemmin, myös kaupalliselta puolelta tuoden välillä selkeitä viittauksia Pink Floyd-tyyliseen huminaan. Antero Honkanen on krediiteissä merkitty useamman pätkän säveltäjäksi, Edward Vesalan, Teppo Hauta-ahon ja Jarmo Sermilän saaden omat teoksensa. Kappaleet/ääniteokset ovat nimetty yön ja unien mukaan ja niitä yhdistää tietynlainen "sulkeutuneisuus" ja myös drone-henkisyys. Syntikka- ja nauhapörinää löytyy kilinänä ja kalinan ja muun sekaan mukavan paljon.

Tykkäsin tästä. Kuulematta on edelleenkin niin ikään Svart-Recordsin uudelleenjulkaisema 'Reidarin sähköiset kuvat' teos, josta on tälläkin levyllä elektronisista äänistä vastuussa olevan Antero Honkasen lisäksi Åke Andersson.

Terry Oldfield - Across The Universe 2000

Kyllä.
Terry on Mike ja Sally Oldfieldin veli. Keskimmäistä sisarusta yhdistää isosiskonsa ja pikkuveljensä kanssa myös heidän 70-luvulla suorittamansa Exegesis-ryhmän henkisen kasvun opinnot. Kuten myös; niin kuten myös musiikillinen tyyli jota kutsutaan laveasti new ageksi.

Siinä missä pikkuveli Mike levytti yhden 70-luvun menestyneimmistä levyistä ja sisko Sallykin päätyi Brittilistan numerolle 12, Terryn soolotuotanto ei ole listoille noussut. Mutta toistaalta hän on tehnyt lukemattoman määrän musiikkia TV-tuotantoihin, tunnetuimpana liki kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneeseen  BBC:n "Great Railway Journeys of the World" sarjaan.

Oldfieldin sisarukset syntyivät Englannissa, mutta viettivät lapsuutensa osittain Irlannissa. Heidän äitinsä oli katolinen ja Terry kävi katolisen koulun, jonka hän lopetti 16-vuotiaana lähtien roudariksi mm. The Byrds-yhteelle. Henkisen kasvun askel otettiin kreikkalaisella Hydran saarella, jossa hän vietti pidempää ajanjaksoa opetellen samalla huilunsoittoa. Travellaus vei hänet myös Intiaan, jossa hän opetteli tablansoittoa. 70-luvun alussa Englantiin palannut Terry soitti yhdessä veljensä Miken kanssa ja 'Tubular Bellsin' ilmestyttyä hän soitti Royal Albert Hallin konsertissa huilua. Terry soitti muutamallakin myöhemmällä Miken levyllä, mutta sooloura alkoi vasta 80-luvun alkupuolella.

Osittain maailmanmusiikista ammentava Terry onkin tämän jälkeen julkaissut levyjä suunnilleen vuosittain. Katalogiin en ole tarkemmin tutustunut, mutta tämän levyn ja julkaisutahdin yhdistelmällä minulla on omat epäilykseni niiden sisällöstä ja laadusta. Oldfield itse on naamaltaan tuttu eräästä new age-musan katalogikirjasta. Samaisessa kirjassa pisti silmään oikeastaan kaikkien tyylilajin artistien kova levytystahti.
Tietty tämä on ja on ollut niin DIY-skeneä pienine painoksineen ja julkaisuyhtiöineen, sekä varmaan tuotantokustannuksineen. Terry soittaa ja etenkin tykkää olla kuvissa henkisen soittimensa poikkihuilun kanssa, mutta levy kuulostaa pääosin työasemasyntikalla ja jopa sen omalle sekvensserille raidoitetulta.

Levyllä on mukana pari naislaulajaa, kenttä-äänityksiä (puron solinaa ja niin edelleen, tietty), sekä lapsikuoro. Näistä viimeinen on aina oma tavallaan huvittavan pateettinen tuotantokikka, mutta täytyy myöntää, että kirkasääniset lapset nostavat puolimystisen taivaanlaivan odottelusta kertovan aloitus- ja nimibiisin ylemmälle juustohyllylle ja se yllättäen toimii. Muuten levy on yllätyksetöntä vuorottelua instrumentaalisten ja laulettujen kappaleiden välillä ja kuulostaa oikeastaan kaikkineen siltä, miksi tätä kyseistä tyylilajia tulee kuunneltua harvoin.

Vaikka tätä puolta ei mielellään nosteta pinnalle, niin new agella oli tietysti sormensa pelissä chill-out ja ambient-musiikin muokkautumisessa 90-luvulla sen muotoiseksi, kuin se nyt on. Hiilaavat äänet toimivat siinä, mutta oikeastaan kaikkia alkugenren jatkajia vaivaa, että näissä yritetään tehdä kuitenkin formaalia musiikkia. Tai ainakin kaikissa mitä olen nyt kuunnellut.

Terrykin napsauttaa usein syntikastaan pad-soundilla lihotetun tavanomaisen pianosoundin ja kuljettelee säveliä, kuin musiikkiopiston lehtori järjestäen omat sävellyksensä kyllä järkeviksi ja kappalemaisiksi sointukuluiksi, mutta myös niin tavanomaisiksi, ettei näitä montaa minuuttia kuuntelun jälkeen pysty muistamaan. Eli itse kaipaisin hähmäisempää äänimaalailua ja puronsolinaa, kun taas tuon ajan new agessa tehtiin Enyaa, Adiemusta ja mikäs se Marika Krookin euroviisuviritelmä näiltä ajoilta olikaan? On toki selvää, että tässä genressäkin on jo massansa takia pakko olla ihan päteviäkin levyjä ja teoksia, mutta Terry on siellä kädenlämpöisessä osastossa, missä suurin osa muustakin kuulemastani new age-kamasta on. Mutta tällekin on varmasti yleisönsä isommassakin määrässä, koska Oldfield liikkuvan kuvan säestäjänä muistuttaa musassaan varmasti monille Narnia-elokuvien ja lumiukon soundtrackkejä.

MGMT - Little Dark Age 2018

Blogissa on nautittu rautaisannos MGMT-yhtyettä. Otetaan bändin uusin, viime vuonna julkaistu ja parina sitä edeltävänä äänitetty levy käsittelyyn, koska kuuntelin tämän ekan kerran jo viime vuoden puolella. Enkä hirveästi pitänyt siitä. Tai saanut oikein mistään siitä kiinni.

Tämän jälkeen on tullut ostettua bändin deby ja Sonic Boomin tuottama Congratulations, jotka ovat tässä syksyn, talven ja kevään aikana soineet aika paljon. Levyt ovat jo miltei ja yli kymmenen vuoden takaa, joten omissa silmissä ja korvissa "tuore" MGMT on ehtinyt jo varsin kypsään ikään. Tätä edeltävä pitkäsoitto on kuulematta, mutta 'Little Dark Agesia' pidetään paluuna iskevämpään kappalemateriaaliin kyseisen levyn ja Congratulationsin jälkeen. Aikaa edeltääjäänkin nähden on ehtinyt kulua viitisen vuotta.

Koska olen kuunnellut yhtyeen tuotantoa käänteisessä järjestyksessä, niin omasta korvasta jäi ehkä edellisellä kerralla kuulematta ne MGMT:n vahvuudet tai tavaramerkit, jotka soivat toki tälläkin äänitteellä. Huomio kiinnittyi ehkä myös levyllä olevaan "tämän hetken soundiin" joka omasta mielestäni vähän peittää edellisten omalaatuisen audion. Välillä toki tällainen pappakin tunnistaa tämän hetken underground-soundeja, eli esimerkiksi Little Dark Agella usein soivan huojuvan vaporwaven, joka on nyt niin valtavirtaa, että soi tällaisien yhtyeitten levyillä.

VanWyndgarden ja Goldwasser jakavat sävellyskrediitit ja heidän messissään on puolella levyn biiseistä vielä muita. Erobiisiksi olettamani 'When You Die' on tehty yhteistyössä kulttiartisti Ariel Pinkin kanssa ja latoo vihamieliset toiveensa kohtuullisen tarttuvan elektropopin päälle. Taustoja biisillä laulaa Sebastien Tellier. Kyseinen kappale oli myös edellisellä kerralla mieleen jäänyt, mutta Little Dark Agen pyörittyä soittimessa useampaan kertaan se alkaa tuntua niin sanotusti "grower" albumilta, eli kappaleista ja jutuista saa kerta kerralla enemmän irti sekä mielenkiintoa, että tarttuvuutta. Ehkä kasarimainen vaporwave oli myös lievä turn-off, sillä levyn aloittavat 'She Works Out Too Much' ja nimibiiisi nojaavat tällaiseen jumppavideosoundtrackkiin. Levy on kaikinpuolin hyvin funk, mutta tätä soundia on ollut jo pitkään joten MGMT on lähtenyt jonon edeltä ehkä keskelle. Silti VanWyndgarden ja Goldwasser kirjoittavat sen verran hähmäisiä, mutta melodisia biisejä, että tästä pitää. Levyn lopusta korviin nousee raukean melankolinen 'When You're Small', joka tarjoilee sanoituksessaan jonkunnäköisiä viisauksia MGMT:n höpötyyliin. Päätösbiisi 'Hand it Over' tarjoilee pienimuotoista kauneutta Beach Boys-yhtyeen 70-luvun alun tyyliin.

Mitään suurempia viisauksia ei tässä ole, muuta kuin että levyjä kannattaa kuunnella useamman kerran ja mielellä.

Hawkwind - Astounding Sounds, Amazing Music 1976

Astounding Sounds, Amazing Music on Hawkwind-yhtyeen katalogissa niitä levyjä, joita ei lueta kaanonin pääteoksiin. Ehkä sisältöönsä nähden sillä on yhtyeen silmissä turhaa negatiivista painolastia julkaisuhetkestä ja tilanteesta johtuen.

Levyn saama kritiikki oli levyn ilmestyessään ihan positiivistä, eikä juuri nouseva punkkikaan vielä saanut esimerkiksi NME:n kriitikoita julistamaan levyä paskaksi ja yhtyettä kehäraakiksi, vaan sitä pidettiin rakenteeltaan edellisiä napakampana ja askeleena taas eteenpäin. Windi oli myös harvoja psyke-skenen bändejä joita punkkarit eivät ihan avoimesti halveksineet. Osa salaa jopa diggailikin.

Levylle annetun fatwan julisti bändi itse ja se johti osaltaan myös Nik Turnerin ja toisen rumpaleista Alan Powellin eroon. Edellisen levyn Amerikan kiertueellahan taas Lemmy oli saanut Turnerin aloitteesta kenkää yhtyeestä ja tällä levyllä hänen paikallaan soitti tuttu Pink Fairies-mies Paul Rudolph. Hän oli myös alunperin kitaristi, mutta basson soitto tapahtui niin sanotusti perinteisemmällä tyylillä verraten edeltäjäänsä. Seuraavan levyn 'Quark, Strangeness and Charm'in jälkeen bändi hajosikin kokonaan hetken ajaksi, jota seurasi sekavat riidat nimenkäytöstä ja niin edelleen.

Osaltaan yhtyeen sisäiseen alamäkeen vaikutti, että albumi oli tuon vaiheen jatkumossa huonoiten menestynyt pitkään aikaan. Bändihän nautti - niin kummallista kuin se onkin - kohtuullisen suurta suosiota 'Space Ritualin' aikana ja edellisetkin levyt menivät hyvin kaupaksi plus yleisöä riitti keikoilla.

Suurin ero pariin edelliseen levyyn oli lausuja/runoilija Robert Calvertin paluu yhtyeen riveihin, tällä kertaa ihan laulajaksi plus hänen tuomat laulutekstit. Siinä missä Dave Brock oli edellislevyillä ollut pääbiisintekijä, niin Astounding Sounds, Amazing Music-levyllä krediitit jakautuvat miltei koko bändin kesken. Noh, onhan Brockilla näppinsä mukana tälläkin levyllä useammassa biisissä. Paperilla ja levyä kuunnellessa kaikki on siis oikeastaan samalla tavalla kuin Hawkwind-universumissa tuohonkin asti. Sinkkuhittiyrityksenäkin oli monotoninen jytäboogie 'Kerb Crawler' aivan kuten aikaisemmillakin levyillä.

30-luvun pulp-kirjoista innoituksen kanteensa saanut levy piti sisällään tyylillisesti erilaisia biisejä, jotka Brock levyn ilmestyttyä julisti sillisalaatiksi. Levyn aloittava 'Reefer Madness' kuulostaa 70-luvun lopun Windiltä Simon Kingin soittamine syntikkavaelteluineen. 'Steppenwolfin' alku saa epäilemään soiko tässä Santana? Monotoninen Santana. A-puolen päättävä viisiminuuttinen 'City of Lagoons' on jo lähellä fuusiojatsia ja on varmasti ollut monelle liikaa. Toisaalta teos kylmine soundeineen tuo mieleen 70-luvun puolenvälin Floydin instrumentaaliset ja synteettiset hetket. B-puolen avaava Rudolphin 'The Aubergine That Ate Rangoon' jazzfunkkaa jo varmasti Windi-faneille aivan liikaa, mutta toisaalta yhtyeen tulevilla 80-luvun keikoilla tällainen hypnofunkki soi ainakin tubepätkien perusteella paljon ja usein. Tokana biisinä niin sanotulla pitkäsoiton "sinkkupaikalla" on aiemmin mainittu jytäboogie 'Kerb Crawler'. Edellä mainittu Floyd-soundiyhteys muuttuu tässä lihaksi, sillä levyversion "remiksasi" itse David Gilmour. Tosin itse biisi ei näytä, eikä kuulosta Floydilta, että en tiedä tämän yksityiskohdan lisäarvoa. Turner yrittää olla melodinen omalla sävellyksellään 'Kadu Flyer', joka pursuaa koskettimia. Ihan jees biisi, mutta loppuosan käppäitämainen meininki vähän.. Levyn päättää viulisti kiipparisti Simon Kingin 'Chronoglide Skyway' instrumentaali ilmavine kitaroineen ja syntikoineen.

Levy sai kriitikoilta ilmestyessään huomiota sen formaaleista biiseistä ja tässä varmaan sen kokonaisuuden "heikkouskin" on. Hawkwindin vahvuus oli noilla vähän tavanomaisemmilla kahdella edeltäjällä kuitenkin ne kohtuullisen sakiat välisoitot ja luennat jotka saivat silmät pyörälle, sekä myös tietyllä tapaa audion läpi kuuluva "hämykollektiivi", joka myös erottaa bändin hiilipaperijäljittelijöistä. Vähän samaan tyyliin Gongin kanssa. Levylle jäi ripaus kolmatta tavaramerkkiä, eli monotonisuutta ja toistoa, mutta se ei pidä tätä täysin pystyssä. Yhtye vihasi, Brock vihasi levyn linjasta vastannutta Turneria ja Allmusic.com-jengi antaa levylle kaksi tähteä. Viimeinen näistä on yleensä aina väärässä ja kyllähän 'Astounding Sounds, Amazing Music' on niin sanottu kolmen tähden levy, eli pinnan yläpuolella ja jonka parhaimmat hetket ovat aivan jees.

Levyn kansitaiteesta sen verran, että takakannessa oleva kuva ja tekstitys jäi yhtyeen luottograafikko Barney Bubblesin viimeiseksi bändille. Bubbles oli vastuussa vielä vuoden 1976 kiertuejulisteesta, mutta siirtyi sen jälkeen punk-levy-yhtiö Stiff-Recordsin kansitaiteilijaksi työskennellen tästä lähtien Ian Duryn, Elvis Costellon ja Billy Braggin tyylisten artistien kanssa ja täysin Windi-taiteestaan poikkeavalla tyylillä. Sen verran tiet vielä kohtasivat, että hän teki Hawklords-nimen alla ilmestyneen  levyn kansitaiteen.

Vaahtopäät 2 - V/A 1981

Vaahtopäät (I ja II) olivat Turun suunnassa toimineen ja tietysti edelleenkin toimivan Ensio Musicin (esiintyy myös nimellä Selecta) uuden aallon aikaan sijoittuvat kokoelmat. Siinä missä ensimmäinen osa oli osittain Varsinais-Suomeen sijoittuvaa musiikkia, tämä kakkososa noukkii yhtyeitä myös Joensuuta myöten. 80-luvun alussa levy-yhtiö mainosti itseään rokki- ja uuden aallon imagolla, mutta suurimmat hillonsa se teki 90-luvulla Anna Hanskin ja Rainer Frimanin tyyppisten iskelmäartistien kanssa. Kataloogista löytyy myös "kulttihitti" Janos Valmusen 'Bussipysäkillä' jne. ja 'Hittitusina' kokoelmat, joista parikin pääsi kultalevymyyntiin.
Suurimmat loistonpäivät taitavat kuitenkin olla takana ja omistajanvaihdosten jälkeen Ensio/Selecta on ollut oikeudessa muun muassa kustannussopimuksistaan.

Näihin kahteen kokoelmaan kannattaa tänä päivänä suhtautua ehkä enemmänkin aikansa dokumentaationa ja miksei tietysti jonkinlaisina "uuden aallon Suomi-nuggetseina", koska etenkin tämä kakkososa ei esittele ehkä niin mieleenjäävää ja pikkuklassikoiksi hyväksyttävää materiaalia ykkösosan tavoin (mm. Wrumin 'Takapihojen rocktähdet', Korroosion 'Hei hei hei'). Vaahtopäät I:sellä oli myös SIG-yhytyeen vaikeammin saatavaa tavaraa, jota ykkösosalla oli peräti kolme kappaletta eri salanimillä. Bändit ja kappaleet oli koottu aikansa uuden aallon toimijayhtiöiltä, eli Johannalta, Pokolta ja niin edelleen. Plus tietenkin Ensio/Selectan omasta katalogista.

Tällä kokoelman kakkososalla ei tunnettuja biisejä enää piisaa. Aikansa pikkusuositut ja myös sekä A, että B-puolet aloittavat Pasi ja Mysiini ja Jerry Sultsina & Karelian piiraat ovat painuneet unholaan ja loppuja voi hyvällä omatunnolla kutsua maakuntabändeiksi. Tuntemattomiksi sellaisiksi, vaikka Fabrics-jäsenistöä siirtyi myöhemmin Boycott-yhtyeeseen ja porilaisen Uivan oopperan rumpali kuului myöhemmin Yö-yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon.

Punkin ensimmäisestä aallosta poiketen uusi aalto toi enemmän englanniksi levyttäneitä bändejä, joita tältäkin kokoelmalla löytyy. Tyylillisesti levyllä hypätään heti siihen uuden aallon reggaeseen Pasi & Mysiinin kappaleella 'Hei nainen'. Jos tässä kuuluu ripaus Pelleä, niin seuraavan Stalker-yhtyeen vielä reggaempi 'Meidän vapaus' on ihan silkkaa Miljoonaa paatoksellisella sanoituksella. Uiva ooppera on power-poppia ja 'Viikonloppuihminen' on ihan jees biisikin. Seuraavat enkunkieliset biisit ovat vähän tylsiä, toki Tommi Läntisen ja Hombren Fabrics-yhtye on ns. hyvin tehtyä musaa. Zulaton yhtyeen omaa nimeään kantava biisi omalla tavallaan sympaattinen ja puolen päättävä jo gotiikkaan ja mustahuulikamaan viittaava Musta-yhtyeen 'Kosminen kulkuri' on reipas irtiotto uuden aallon peruskuvioista. Synteettisen plastista nytkytystä.

Kakkospuoli avautuu Jerry Sultsinan uuden aallon boogiella, joka on ihan jebou. Yhtye taisi hajota ainoan pitkäsoittonsa jälkeen, joten selittää miksi sekin katosi historian hämärään. Levyn biisijärjestys on eri, kuin etiketissä ja kannessa ja seuraava mieleen jäävä esitys onkin vasta H2SO4:n (rikkihappo) yksinäinen jytäbiisi 'Kammiossa erakon', jonka tavallaan humoristisen mystinen kielikuvasto on näppärä ja tuo mieleen hassusti Pihasoittajien 'Tuhkimuksen'. Bändistä ei löydy netistä oikeastaan mitään muuta tietoa kuin, että tämä saattaa olla sama porukka, kuin toisessa uuden aallon bändissä Keitetyssä hauessa.

Eli tuntematonta ja tuntemattomuuteen jäänyttä uutta aaltoa 80-luvun alusta ja sikäli ansaitsee paikkansa. Suurin miinus koko pläjäyksessä on oikeastaan kaiverrus, eli levy on liian pitkä ja soi tämän takia hiljaa. Oma levy löytyi kirppikseltä suhteellisen kuluneella kannella, mutta edullisesti. Discogsissa tästäkin pyydetään näköjään lähemmäs neljääkymppiä. Hyvä dokumentti, keskinkertainen kokoelma.

Amy Winehouse - Back to Black 2006

Aloitetaan kevään ensimmäinen kuukausi myös yli kymmenen vuoden takaisella levyllä ja ilmiöllä.

Lontoolainen (ja kinnostavasti myös lontoonjuutalainen) Amy Winehouse levytti uransa aikana ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, joista ensimmäisen 'Frank'in jälkeen ehti kulua kolmatta vuotta, ennenkuin tämä toinen ja viimeiseksi jäänyt 'Back to Black' saatiin ulos. Debyytti oli jazz-vaikutteinen, mutta seuraajalle mukaan tuli enemmän 50-60-lukujen tyttöbändien henkeä, jota Winehousen oma olemuskin heijasteli.

Levyä äänitettiin New Yorkissa pitkän kaavan mukaan ja tuottajakrediitit jaettiin aika tasan Mark Ronsonin (myös lontoon juutalainen, jos se johonkin liittyy) ja new-yorkilaisen Salaam Remin kesken. Albumin kaikki kappaleet ovat ainakin osittain Winehousen itsensä kirjoittamia ja levyn taustabändiksi hän hankki paikallisen Dap-Kings yhtyeen, joka oli ja on nykiläisen Sharon Jonesin taustaorkesteri.

Back to Blackilla osui kaikki kohdilleen. Sen lisäksi, että Winehousen kirjoittamat kappaleet ovat koukukkaita ja samalla muistettavia (tai siis mukana laulettavia) artisti kuulostaa Artistilta isolla Aa:lla. Ihan heitosta lähtenyt 'Rehab' on varmaan tyylilajin parhaita kappaleita, toki kuorrutettuna kylmäävällä twistillä Winehousen omasta elämästä. Tuotanto sijoitti levyn lokeroon, josta ammensi tuohon aikaan moni muukin. Tavallaan hyvin pelkistetyn retro äänikuva tuo korviin sellaisen 50-60-luvun, joka on hyvin romantisoitu, mutta soi samaan aikaan pelkistetyn nykyaikaisesti ja pystyy täyttämään illan tanssilattiat. Arkkitehtuurissa funktionalismi oli alunperin periaatteiltaan hyvää tarkoittava, vilpitön ja puhdas, mutta bitumiittiseinäiset 70-luvun aravalaatikot sen synkkä varjopuoli. Winehousen levyn tapauksessa sama tapahtui sitten kaiken maailman Baseballsien kanssa, jotka hyppäsivät pöydälle täyttämään tilan.

Artistin omistautumisesta antaa hyvän kuvan se, että sessioiden jälkeen hän soitatti siitä poltettua CD:tä autostereoissa kuullakseen miltä veto ja musa kuulostaa niillä laitteilla, joilla musiikkia tullaan kuuntelemaan. Lauluotoissa hän pyrki täydellisyyteen, mikä levyn 34 minuutin pituudella pitääkin paikkaansa. Tähän tietty se sama disclaimeri kuin Janis Joplinilla; kaikki rähinät ja kähinät on tarkkaan harkittu, sijoitettu ja suoritettu. Levyn instrumentaatio on myös tarkoin harkittu jättäen tilaa niin Amyn äänelle, rytmille kuin toisilleen ja kuuntelija täyttää itse ne aukot, joita luulee siinä kuuluvan. Näin siitä hommasta tulee kestävämpää.

Tässä kohtaa on sanottava, että levyn ilmestyessä ja ilmiön Amy Winehouse kohdalla itse ajattelin musiikin olevan muille kuin itselleni suunnattua Adelen yms. samoille apajille tulleiden kanssa. Eikä tilannetta auttanut kotimainen musiikki- ja muu lehdistö, joka referoi brittien keltaisen lehdistön jatkuvalla syötöllä ilmestyneitä lööppejä. Tunnustan, että artisti meni Peter Dohertyn ohella (jonka musaa en ole muuten kuullut nuottiakaan...) sinne Englannin Matti Nykäsiin tai Samuli Edelmaneihin.

Tähän verraten näin yli kymmenen vuoden jälkeen on oikeastaan hämmentävää, kuinka laadukkaan (mutta myös lyhyen) albumin kohdalla sille osui tajuton kaupallinen menestys.

Siinä, missä edellisen kirjoituksen MGMT pääsi kulttibänditason huimaan maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin, Amy Winehouse siirtyi kakkoslevyllä suoraan Madonna-luokkaan. Tänä päivänä Back to Blackkia on myyty fyysisesti huimat yli 12 miljoonaa kappaletta, joista yksin Briteissä miltei 4 000 000. Winehouse oli levyä seuraavana vuotena artisti, joka kutsuttiin lavalle esimerkiksi Rolling Stonesien keikalla. Back to Black kahmi Grammy palkintoja joka sarjassa, mutta gaalassa voisi Jyräys Hämäläisen tyyliin sanoa näkyneen varoitusmerkit. Winehouse pokkasi viisi pokaalia ja esiintyi gaalassa satelliittiyhteyden kautta Lontoosta, mutta syy taisi olla voimassaoleva maahantulokielto Yhdysvaltain maaperälle.
Winehousen olemus oli usein päihtynyt, tästä eteenpäin keikoilla jopa niin päihtynyt, että hän mokaili niitä. Artisti oli jo aiemmin ollut moniongelmainen; Lontoon diiva, joka puhui pahoja suustaan, kärsi syömishäiriöistä, perfektioinismista, itsetuhoinen ja oli ongelmissa kaikkien huumeiden kanssa, joita vain käsiinsä sai. Ennen kuolemaansa hän oli päässyt tosin eroon heroiniista, mutta henki lähti 27-vuotiaana alkoholin yliannostuksella. Postuumisti hänelle myönnettiin palkinto levystä, joka on ja jäänee 2000-luvun eniten Briteissä myyneeksi fyysiseksi äänitteeksi.

MGMT - Oracular Spectacular 2007

Niin se aika juoksee. "Vasta justiinsa ilmestynyt" ja alunperin aikansa hipsterisuosiossa olleen MGMT:n (The Management) debyyttipitkäsoittokin alkaa olla jo esiteinin iässä.

MGMT on käytännössä Andrew VanWyrdgarden ja Ben Goldwasser ryyditettynä erinäisillä taustasoittajille. Kaksikko tapasi toisensa ensimmäisenä lukuvuotenaan Yhdysvaltain itärannikon Wesleyanin yliopistossa.

Opinahjo on yksi kolmesta itärannikon arvostetusta pikkuyliopistosta, jotka toimivat yksityisesti ja ovat alumnien osaltaan mädättäneet läpi historian Yhdysvaltain journalismia, taidetta, luonnontieteitä ja politiikkaa, sekä toiminut liberaalina kotipesänä varmaan kaikelle, mitä nyky-trumpismin lukutaidottomat kannattajat vihaavat. Vaikka levy ilmestyikin jo 2007, voi pienellä ajatusleikillä mieltää sen olleen nurkan takana seuraavana vuonna tulevan Obama-kauden positiivinen soundtrack, jota Williamsburgint parrakkaat fillaroiva miehet ja samankaltaisensa (myös mimmit) ympäri Yhdysvaltain mannerta kuuntelivat.

Oracular Specularia edelsi EP, jonka kappaleet äänitettiin pitkäsoittoa varten uudestaan. Albumi myi ilmestymisviikollaan 17 000 kappaletta. 2007 oli vielä vuosi, jolloin fyysiset levyt kävivät vielä jotenkuten kaupaksi. MGMT on varmasti kaikille tuohon aikaan musiikkia seuranneille tuttu ja sen mieltää "hittiyhtyeeksi", mutta levymyynti nosti bändi US-listan vaatimattomalle sijalle #38. Briteissä mentiin sentään kärkikymppiin sijalle #8, mutta yhtyeen nousun ilmiöksi ymmärtää vasta siitä, että tästä lähtien sitä meni levykauppojen hyllystä viikottain noin 2000 kappaletta aina vuoteen 2010 asti ja tällä hetkellä levyä on maailmanlaajuisesti myyty yli miljoona kappaletta. Siis fyysisiä kappaleita.

Levyn avaava ja varoitustarran kertomaa "Explicit Lyrics":iä sisältävä 'Time to Pretend' tarjoaa samantien sellaiset korvakarkit, että miettii pystytäänkö tästä pistämään paremmaksi. Mutta pystytäänhän siihen jo heti seuraavalla 'Weekend Wars'-kappaleella, joka oli myös alunperin ensimmäisellä EP:llä.
MGMT esittelee biiseissään tavallaan tuttuja elementtejä ja koukkuja kuorrutettuna pienillä (hi-fi) outouksilla. Monessa kappaleessa on vahvaa sing-along tarttumapintaa, homma on sokerista, mutta myös samaan aikaan tyylikkään minimalistisesti tehtyä. 'Electric Feels' funkkaa falsetissa, kuin Prince tai Justin Timberlake konsanaan. Kappaleiden peruspituus on neljän minuutin kieppeillä, mutta kertaakaan ei tule mieleen, että niitä venytetään tai kikkaillaan kikkailun vuoksi, vaan muoto palvelee tyyliä ja toisinpäin.

Tässä kohtaa tulee myös ilmi se etu, ettei MGMT ollut alunperinkään perinteinen kitararock-yhtye (kaksikko jakaa rakkauden elektroniseen musiikkiin), eikä näin ollen sorru sellaisista lähtökohdista poppaamaan.
Jos indie-kentässä haluaa vedellä jatkumojen viivoja, niin MGMT muistuttaa musiikillisesti hyvin paljon 90-luvun loppupuolen Flaming Lipsia, sillä erotuksella, että levyllä ja livenä vokaalit pysyvät vireessä... Ja kauemmas kurottaessa käsi koskettaa 60-70-luvun taitteen Beach Boyseja, jossa myös kitarat ja rock-oleminen olivat taka-alalla, biisit ja korvakarkki edessä.

Keskinäisen linkin taas voisi vetää MGMT:n ja Animal Collectiven/Panda Bearin kanssa, jotka selkeästi tekivät tällaisia olohuone Pet Soundseja. Toinen yhteys löytyy Levyhyllyssä aiemmin olleesta seuraajasta 'Congcratulations'-albumista, jonka tuotti myös Panda Bearille yhteistyäkumppaniksi kelvannut 80-90-luvun kulttimies Peter Kember (aka Sonic Boom), josta tässä blogissa onkin kirjoitettu vähän ajan tarpeiksi. Kyseinen seuraaja menikin sitten sen ajan myyntilistojen kärkikymmenikköön ja lunasti MGMT:stä yhden 2010-luvun taitteen menestyneimmistä yhtyeistä.

Kitaro - "Ten Kai" Astral Trip 1978

Japanilainen Kitaro (Masanori Takahashi) on pyörähtänyt soololevynsä kanssa ainakin kerran Levyhyllyssä plus hänen soolouraansa edeltänyt Far East Family Band. Hän on tunnetuin varmasti 'Sillkitie' tv-sarjan soundtrackistä, joka poiki aiheesta neljä albumillista levytyksiä ja Kitaro on myös jonkinlainen isähahmo new ageksi kutsutulle tyylisuunnalle.

Astral Trip nimellä vuonna 1985 uudelleenjulkaistu soolodebyytti on käsitelty perinohjaisesti Äänijälkiä-blogissa, joten kuopaistaan täällä vähän homman toista kulmaa. Kitarohan nousi kohtuullisen suosituksi artistiksi 80-luvulla ensin kotimaassaan, sitten länsi-Euroopassa ja lopulta 80-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa, jossa hän nykyään asuukin.

Ken Tai sisältää aika tarkkaan musiikillisesti kaikki ne elementit mitä kuuntelijalle tulee mieleen Kitaron musiikista. Tällä ensimmäisellä soololla niitä ei ole vielä puunattu tai hiottu kulmattomiksi, mutta ei tämä ole myöskään samanlaista samurai-rohkeudella haahuilua, kuin Far East Family Bandin jamipohjaiset biisit. Paljon ns. "yleis-itämaisia" kielisoittimia, tabloja jne. joiden päällä soi Kitaron syntetisaattoreiden LFO-pulputus ja se tunnistettava autiomaan tuulen lailla viheltävä syna-leadi.

Tavallaan mielenkiintoista, että 70-luvulla kovin moni muukin elektronisen musiikin pioneeri tuli populaarimusiikin vähän marginaalisemmista tai sivujuonteenomaisista maista: Klaus Schulze Länsi-Saksasta, Vangelis Kreikasta ja porukan menestyneimpiin lukeutuva Jean-Michael Jarre Ranskasta. Jos ottaa mukaan vielä italialaisen Giorgio Moroderin voi leikitellä ajatuksella toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta: voittaneiden anglojen ilmayliherruus kitarayhtyeiden saavuttua rintamalle raunioituneen vanhan mantereen ylle.
Ja tähän lisäksi vielä kaiken kylpeminen afroamerikkalaisen musiikin läpi. Tätä hegemoniaa vastaan ei ollut oikein lähteminen; menestyminen bluesjytällä tai muulla vastaavalla oli hyvin hankalaa. Englantilaiset (ja myös amerikkalaiset) olivat sodan jälkeisessä pop-musiikissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin nirppanokkaisia broken englishille. Ja siellä olisi kuitenkin olleet ne markkinat. Tästä oli toki omat poikkeuksensa, mutta suurimmat ja menestyneimmät populaarimusiikin artistit ja yhtyeet olivat ja ovat edelleen Yhdysvalloista tai Isosta Britaniasta.

Tuolla ei siis ollut liiemmin ilmatilaa, vaan mieleenjäädäkseen oli tehtävä jotain ihan muuta.

Jälkipörssissä on toki näiden marginaalisempien maiden edistyksellinen musiikki noussut uuteen arvoonsa (ehkä juuri suuremmalle yleisölle vierautensa takia), mutta 70-luvulla US ja UK hallitsivat musiikin ilmatilaa. Piste.

Nykyään on esitetty ilmiöiden, etenkin jos kyseessä olivat ns. entiset akselivallat, nousua ja osittaista menestystä tai ainakin uuden suunnan näyttämistä, että niiden piti omassa tuhoutuneessa kulttuurissaan ja tekemisessään aloittaa "vuodesta nolla". Samalla tavalla, kuin pykätessään raunioista pystyyn savua tupruttavia tehtaita, jotka puskevat ulos luotettavia autoja.

Siis kokonaan uuden luomisella.

Tämä voinee pitää osittain paikkansa Saksan tapauksessa, mutta idea on myös jälkikäteen keksitty ja osittain romantisoitu. Suurin osa saksan myöhemmistä 70-luvun yhtyeistä aloitti 60-luvun lopulla geneerisinä amerikkalaisten matkijoina. Maan sotilastukikohdat ja niiden amerikkalainen asujaimisto mahdollistivat myös runsaasti artistivierailuja, joista vaikuttavimpia Saksassa varmasti Jimi Hendrix ja Frank Zappa. Ns. krautrock oli materiaalimassaltaan myös hyvin jamibändi painoitteinen. Oikeastaan ne omaa elämäänsä alkaneet 'motorik' ja 'kosmische' jutut olivat skenessä vähemmistönä. Eikä niihinkään jäänyt osumatta anglovaikutteita; ensimmäisessä Velvet Underground, jälkimmäisessä 'Ummagumma'-ajan Pink Floyd.
Toinen pahuuden akselin jäsen Italia loi myös omaperäisen progensa, mutta siinäkin voi karrikoiden nähdä jonkunnäköisen pompöösin ja teatraalisen hillittömyyden kautta suoritetun anglo-taiteilun.

Jotta tämä kaava kuitenkin kumoutuu; Ranska loi myös hyvin omaperäistä edistyksellistä musiikkia, eikä tämä rajoittunut ainoastaan Vichyn fasistihallinnon jälkeisille alueille, eikä zeuhlareihin mustissa univormuissaan... Oikeastaan tämä pätee varmaan jokaiseen Euroopassa sijainneeseen valtioon ja vähän muuallekin. Mitä suurempi väestömassa, sitä enemmän sekaan mahtuu omaperäisiä erikoisuuksia. Mutta omaa elämäänsä musadiggareille elämään jääneet yhtyeet olivat yleensä aikanaan lähinnä kuriositeetteja. Vailla suurempaa "kaupallista potentiaalia" tai menestystä.

Toivottavasti tässä kirjoituksen pitkähkössä sivuraiteille ajautumisessa oli jotain tolkkua..

Kolmas isojen poikien akselivalta Japani poiki myös 70-luvulla mielenkiintoisia artisteja ja levytyksiä, mutta nousi kehityksensä huipulle vasta 80-luvulla. Samalla vuosikymmenellä, kuin kameransa, korvalappustereonsa, kodinelektroniikkansa ja autonsakin.
Kitaron kohdalla kyseessä oli myös sattuma. Far East Family Bandin vuoden 1975 'Nipponjin' levyn miksasi nimittäin saksalaislegenda Klaus Schulze ja tarinan mukaan miehet tutustuivat tässä yhteydessä toisiinsa. Tällä Ten Kai-levyllä kuullaan 70-luvun Schulzen tavaramerkiksi noussutta "maiskuttavaa LFO-rytmiä". Yhteiskuntana muurahaiskekomainen Japani on aina katsonut yksilöllisiä muusikoita ja poptähtiä tietynlaisina erikoisuuksina ja ulkopuolisina. Liekö tämä vaikuttanut siihen, mutta Kitaro oli naimisissa 80-90-luvulla Japanin järjestäytyneen rikollisuuden Yakuzan pääkuninkaan tyttären kanssa ennen nykyistä avioliittoa.

Siinä, missä saksalaiset aloittivat "vuodesta nolla" ja hyppäsivät kokeellisuuteen usein muodon ja viihdyttävyyden antaessa periksi, 70-80-luvun taitteessa muotoitunut new age otti hommasta yleensä vain ne kauniit ja rauhoittavat palikat. Asuntovelkaa ottanut kolkytplus vuotias halusi raskaan työviikon päälle henkiset savut ja "mielen puhdistavaa" ääntä, joka kuitenkin pseudo-henkisyydessään ja miellyttämisen halussa lähenteli äänitapettia ja melodioiltaan muzakia. Mielellään hyvällä äänentoistolla. Taikka japanilaisista laadukkaista korvalappustereoista, ihan yksin ja itse. Mantramaista kristallihoitoa korville.
Toisaalta yhdistelmä Japani ja new age-musiikki tarjoaa mielenkiintoisen kulman. Kyseinen tyylisuunta oli tehtyä ja suosittua maassa, joka on tai ainakin oli urbaanein, rakennetuin ja ahtaimmin asuttuja paikkoja teollisessa maailmassa. Meditatiivinen FM-syntetisaattorin kellojen kilkutus, Kitaron silkkinen syntikanvihellys, tablat, tiu'ut ja puron solina korvalappustereoissa vaeltaessa läpi kaupungin, joka on tulvillaan neonkylttejä, lasiterästorneja ja asfalttikuiluja.

Mutta onko Ten Kai hyvä levy? Se on ihan jees.

Simple Minds - Promised You A Miracle 1982

Simple Minds oli useiden muiden Brittein saarten yhtyeiden kanssa siinä joukossa, jonka alun perin punkin jälkeisessä uudessa aallossa keitetty miehistö siirtyi uudella vuosikymmenellä synteettisempään ja rytmikkäämpään tyylisuuntaan.

Simple Minds aloitti 1977 Skotlannin Glasgowissa evoluutioiduttuaan paikallisesta pikkupunkbändistä. Nimensä skotit nappasivat Bowien 'Jean Genie' biisistä. Ensilevy 'Life in a Day' on oikein pätevää toisen glam/taiderokkarin palvontaa, eli hyvin hyvin Roxy Music vaikutteista uuden aallon musaa. Levy on oikeastaan aika lähellä toisen aikalaisen Ultravoxxin debyyttiä ja yhtyeiden matka tästä eteenpäinkin on hämmentävän samankaltaista.

Jos ensilevy oli Roxyn artsykauden palvontaa, niin parissa vuodessa evoluoitiin se suunta, mihin Bryan Ferryllä ja kumppaneilla itsellään meni muutama vuosi pidempään. Eli Simple Minds ryhtyi tekemään taiteellisen tyylikästä ja rytmikästä musaa.

Promised You a Miracle julkaistiin sinkkuna levyltä 'New Gold Dream', joka oli vedenjakaja Simple Mindsin uran alkupään ja kaupallisen menestyksen välillä. Itse pitkäsoitto nousi UK-listasijalle #3 ja sinkku #13:ksi. Yhtye oli tässä vaiheessa läpikäynyt jo miehistönmuutoksia ja sinkulla soittaa The Skids ja Slik rumpali Kenny Hyslop, joka korvasi alkuperäisrumpali Brian McGeen. Kakkospuolelle yhtye laittoi edelliseltä, yllättäen Steve Hillagen tuottamalta 'Sons and Fascination' levyltä löytyvän instrumentaalin 'Theme for Great Cities'in, joka saattaa olla bändin upeimpia biisejä. Maxisinkulta löytyy vielä 'Seeing out the Angel' instrumentaali, joten tämä vinyylinpala saattaa olla pätevintä Simple Mindsia yhdessä paketissa.

Tästä eteenpäin periaatteessa jokainen yhtyeen sinkku nousi vähintään pikkuhitiksi Brittein saarilla ja näitä hittejä oli huimat 21 kappaletta putkeen. Yksi ykkönen ja muutama muukin hyvin korkealla sijalla. Unohtamatta pitkäsoittoja, jotka nousivat sinne piikkipaikalle 90-luvulle saakka, saaden ainakin itselleni aikaan mielikuvan hyvin kaupallisesta yhtyeestä, jonka pätevä tuotanto oli itselle pienoinen yllätys.

Hits by the Kids - Eri esittäjiä 1987

Tämä levytapaus on käsittääkseni tuttu usealle 80-luvulla varhaislapsuuttaan viettäneelle, koska olen kuullut useammastakin suusta Hits by the Kidsin olleen usein ensimmäinen levy, joka on omistettu. Itse olin vuonna 1987 jo ohi kohdeiän ja saan edelleen alitajuisia torjuntareaktioita tällaisista lastenlevyistä. Pureudutaan syihin kotvasen kuluttua, mutta ehkä tätä mainostettiin telkussa ja kansikuvan "rokkimeininki" on edelleen vaivaannuttava. Etenkin sellaisen silmin, joka oli ruvennut juuri piilottelemaan omia pikkuautojaan pois silmistä kaappiin.
Koska levy löytyi useammastakin kodista, oletan että tätä kansainvälistä SOS-lapsikyläketjua tukenutta levyä on myyty tavallista huokeammalla hinnalla. Siihen lienee vaikuttanut myös se, että tämä on cover-levy ja alaikäiset esittäjät ovat varmaan saaneet kertapalkkion.

Tai sitten se on ollut tyyliin kaikille jätskit, koska esiintyjälistaa (tai siis laulajalistaa) lukiessa tajuaa samantien, että levyllä esiintyy aikansa ammatti- ja studiomuusikoiden jälkikasvu. Mukana on myös vielä Tommi Metsäketo nimellä esiintynyt Tomi, jonka isä Martti Metsäketo oli musiikkituottaja ja vastuussa yhden kappaleen kööreistä. Ohitan kylmästi laulavat lapset ja luettelen lisää tuotantotiimin ja levyllä soittaneet aikuiset: rummuissa Vesa Aaltonen ja Pepe Kettunen. Fonia soittaa Heikki Keskinen, suuren osan kööreistä hoitaa Jokke Seppälä ja levyn tuotannosta ja lopuista instrumenteista vastaa 80-luvun jokapaikan häärääjä Rele Kosunen, joka oli Uuden iloisen teatterin kantavia jäseniä. Ohitetaan lapset vielä toisen kerran ja luetellaan armeijatyyliin sukunimiä: Kokljushin, Hurmerinta, Sorvali ja niin edelleen. Perin tuttuja nimiä.

Tekijöissä vilahtaa Jokke Seppälä jonka 2000-luvun alun "lastenyhtye" Kids sai tai siis sen taustajoukkue sai aikanaan kovasti kritiikkiä siitä, että vielä lapsuuttaan viettävät tytöt laitettiin laulamaan bailaamisesta yms. mistä tytsit eivät haastattelun mukaan itsekään perustaneet. Samaa exploitaatiota ja lasten laittamista aikuisten maailmaan ilmenee tälläkin levyllä. Pikkupojat vetävävät 'Ajetaan tandemilla', laulavat 'Naiselleni', ikävöivät 'Dorista', haaveilevat 'Haaveissa vain ootko mun' ja niin edelleen. Ei siinä, etteikö lastenmusiikissa voisi käsitellä aikuistenkin asioita, mutta Seppäsen projekteissa lapset siirrettiin suoraan aikuisten 'kulutusmaailmaan' Oskari Olemattoman kummitustarinoiden sijaan. Suutari Joonaksesta otettiin uusintapainokset joita kuunneltiin uudelleen, Hits by the Kidsistä ei sellaista tule. Seppänen ja Kosunen olivat tuttuja häärääjiä niin Euroviisujen, kuin MTV:n taustalaulajina ja jotain hyvin yrittäjähenkistä tässäkin lastenkulttuurissa on. Ainakin edellisvuosikymmenen opettavaisuuden rinnalla.

Itse levy ilmoittaa sisällön olevan: "Kotimaiset rocksuosikit lasten esittäminä" ja naisenkaipuun lisäksi levyltä löytyy versioita mm. 'Kitara, taivas ja tähdet', 'Autiotalo' jne. Vuonna 1987 nämä eivät olleet enää varsinaisesti sen päivän hittejä, mutta meno on siis tuollainen. Sarkastisen hymähdyksen nostaa lasten laulama Sig-yhtyeen 'Hyvää syntymäpäivää', vaikka Matti Inkinen veikin hautaan asian lopullisen totuuden (mikä se sitten olikin).
Rele Kosunen ja kumppanit röpäyttää cover-versiot perusstudiomuusikoiden varmuudella, mutta hämmennykseksi kappaleet vedetään alkuperäisissä sävellajeissa, joten on selvää, että muut kuin joku Metsäketo tippuvat kertosäkeessä tai jossain muussa kohtaa äänille, jotka eivät kanna. Vedot eivät muutenkaan ole puhtaita, joten oletan sessioiden olleen todella pikaiset: sedät ovat soittaneet suoraan niinkuin levyversioissa ja Kidsit ovat sitten parilla otolla vetäneet, mitä ovat saaneet narulle. Pillit pussiin, levy painoon ja täts it.

En tiedä oliko 'Hits by the Kids' ensimmäinen lastenmusiikkilevy, jossa lapset esittivät aikuisten lauluja, mutta tämän jälkeen tyylisuunta oli vallitseva Tenavatähti-kisoineen yms.

Noitalinna Huraa - Pikkuveli 1988

Kansallinen Yleisradioyhtiömme julkaisi eilen uutisen, jossa kerrottiin, että "Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi".

Hieraisin pari kertaa silmiä ja jutun avattua siellähän puhutaankin yleisesti Michiganin teknillisen yliopiston tietojenkäsittelylaitoksen koneellisesta tuloksesta. Että se siitä. Vaikka 50-luvun sodanjälkeiseen tekopirteän iloiseen slaageriin verrattuna näin varmaan onkin. Nimittäin niinä harvoina kertoina, kun avaan kaupallisen tai valtakunnallisen nuorisoradiokanavan, sieltä pursuava viesti on lähinnä luokkaa "Meil on kasvomaalit ja tequilaa", tai "Soudetaa Hankoon pakoon".

Kyllä, olen jo kääpäiässä, mutta ainakaan tämä otos hittibiiseistä ei kuulosta vihaiselta tai surulliselta, vaikka saavatkin sellaisen reaktion minussa aikaan. Tästä onkin oiva aasinsilta aikansa hittibiisiin (tosin tämä taisi olla hyvin hyvin pieni sellainen) ja omakohtaiseen minä kokemukseen.

Aina välillä suhtautuu tuhahdellen tiettyihin ikä- ja sukupolvikokemuksiin, joilla joku kappale - esimerkiksi Whitney Houstonin slovari - on tanssittu hormoonien myllerryksessä ikuiselle muistijäljelle, vaikka löytyyhän niitä itseltäkin. Kuten Noitalinna Huraa:n vuonna 1988 julkaistu 'Pikkuveli'.

Biisin muistijälki liittyy niihin hormoneihin lähinnä ennakoivasti, sillä siinä on surullinen ja ennustava sanoma juuri sellaisella omakokemuksellisella hetkellä, jolloin varsinainen lapsen lapsuus oli kääntymässä nuoruudeksi, ikuisuudelta tuntuvine maailmantuskaisine ja murheellisine koulunjälkeisine iltapäivineen. Myös omat puolivuosikymmentä vanhemmat isosisarukset olivat astuneet juuri aikuisikään ja valmiita lentämään pesästä. Ehkä isoveli lauloi myös pilkallisesti kappaleen sanoja minulle, joka olin kuitenkin vielä kersa? Noh, aika kultaa muistot.
Ja jos en väärin muista, niin Megamanialle tehty single julkaistiin talvella, jolloin ne lumiauran kolahduksetkin kuuluivat omalta korttelitieltä, mutta aikaa ja muutosta ei saanut pysähtymään. Eikä puolen vuoden päästä sillä ollut väliäkään, kun löytyi jo skeittilauta ja koulun piha, missä katseltiin iltaisin toisia tuoreita teinejä ja syljeskeltiin asfaltille.

Kappaleen lyriikoissa isosisar- tai veli on joutunut jo poistumaan pesästä ja toivoo, että voisi olla kuin pikkuveli, jota maailman murheet eivät vielä paina, juoda kotona kaakaota ja lukea sarjiksia. Tai, että pikkuveli voi pysäyttää ajan ja muutoksen pyörän omalta kohdaltaan. Kappaleen kakkossäkeistöä en muista lapsuudessa oiken ajatelleeni. Se soljui vain biisin kokonaismelankoliaan, mutta siinä vilahtaa nuorten 80-luvun aikuisten kova maailma, jossa undulaatit, eli heiveröiset, taikka jopa suorastaan hinteiksi epäillyt pojat saavat turpiinsa miestenvessassa. Toiveena on, että maailman ja ympäristön toksiinen maskulisuus pysähtyisi edes pikkuveljen kohdalla. Kappaleessa on kertosäkeen lisäksi vain kaksi säkeistöä tarkkoine ja toisaalta maalailevine kieli- ja mielikuvineen, jolloin kuulija kokee ne omalla tavallaan.

Noitalinna Huraa! toimi 80-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin yhtyeeseen olennaisesti liittynyt äänimies menehtyi ja bändi pisti pillit pussiin. Koko toiminta-aikansa bändiä vaivasi vähän sellainen suomalaismaalainen ujous, että hommat piti olla olla hissukseen jne. Ehkä jollain 22-pistepirkolla oli samaa henkistä menoa, mutta heillä tähtien asento oli otollisemmassa asennossa. Myös Noitalinna oli vähän hämmentävä yhdistelmä, sillä peräseinäjokelaisista maalaisista lähtökohdistaan huolimatta yhtye oli kuunneltujen levyjen kautta hyvin vahvassa yhteydessä esim. Velvet Undergroundeihin jne. Kappaleen säveltäjä Hannu Sepponen muistelee myös varhaisnuoruuttaan, jolloin Virtanen, Juice yms. valtakunnan tason yhtyeet kävivät paikallisella lavalla keikalla. Niin se maailmaa on muuttunut.

Tequilaa ja kasvonaamitoita tuskin kukaan esittää kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta PMMP lämmitteli oman versionsa tästä biisistä ja toivon mukaan sai monen tutustumaan tähän alkuperäiseen kasaribiisiin.

Lasse Mårtenson - Voiko sen sanoa toisinkin 1977

Jatketaan uskontoteemalla.

Alkuperäinen idea tälle levylle oli Levyraadin juontaja Jaakko Jahnukaisen ja tämän sotakaveri rovasti Erkki Arhinmäen ajatuksista tehdä televisioitava messu, joka nojaisi afroamerikkalaisiin gospel-biiseihin. Säveltäjäksi valittu Lasse Mårtenson halusi kuitenkin tehdä suomalaisemman lähestymisen ja koko homma televisoitiin ja lähetettiin Mainos-TV:n toimesta vuonna 1966.

Itse levy äänitettiin Scandia-studiossa ja Mårtensonin uusiin hengellisiin sävellyksiin ja liturgianosiin teki sanoitukset Solja Tuuli salanimen taakse kätkeytynyt Sauvo "Saukki" Puhtila. Messuosat luki pastori Uolevi Nurminen. Taustoja soittivat sekä Esko Linnanvallin orkesteri, että Lasse Mårtensonin trio. Jälkimmäiseen kuuluivat hänen lisäkseen tuleva Love-mies Christian Schwindt rummuissa ja Pekka Sarmanto bassossa. Mårtenson hoiteli pianot ja sähköurut. Laulajina vieraili suuri joukko aikansa tähtilöitä.
Idea oli soittaa jazzahtavasti ja sinnepäinhän koko levy on. Siltä löytyy myös useita lapsuudessa ja riparilla korvia hivelleitä tai rääkänneitä uskonnollisia uuslauluja, kuten 'Jumala rakastaa maailmaa', 'Ei ole aikaa' ja 'Kiitoslaulu', jotka olivat hyväksyttyjä uskisten soitettavaksi ja ennenkaikkea löysivät tiensä koteihin parissa "Suuren toivelaulukirjan" osassa.

Vaikka olen aikuisiällä tultaeesa muuttunut kivenkovaksi ateistiksi, enkä ole tästä lipsunut, löytyy korvista aina silloin tällöin ymmärrystä myös hengellistä musiikkia kohtaan. Ylipäätään koko läntinen (ja miksei muukin) notaation kautta säilymään ruvennut musiikkikulttuuri on ollut hengellistä kuten myös suuri osa kansanmusiikista. Mårtenson ja kumppanit ottivatkin rohkean askeleen "sanoa toisin" perinteisiä uskonnollisia kaavoja ja tästä on hyvä esimerkki levyltä löytyvä uskontunnustus 'Credo', joka luetaan moniäänisesti ja limittäin. Oma suosikkini levyltä on sodanvastainen, laululiikkeen mieleentuova 'Terve, rauha', jonka Heli Keinonen laulaa pistävällä äänellä. Keinonen nousi levyttäväksi artistiksi 1966 laulamalla itäkarjalaisia kansansävelmiä. Tästä matka jatkui myöhemmin Sudaniin, jossa hän kääntyi muslimiksi ja on myöhemmin toiminut arabian kielenopettajana Suomessa.

Albumimuodossa messu ilmestyi vuonna 1967 Metronomen kustantamana. Siinä painoksessa on Jaakko Jahnukaisen kansitekstit, joita en ole nähnyt. Maailma oli tuolloin erilainen; levy pamahti lokakuussa ohi Beatlesien 'Sergeant Pepperin' ja pysytteli ykkösenä neljä viikkoa ja listalla 60 viikkoa ollen vuosien 67-68 myydyimpiä albumeita. Wikipedian mukaan kokonaismyynti oli 9500 kappaletta, mikä myöhempien vuosien rinnalla tuntuu lukuna pieneltä. Mutta albumimuoto taisi ohittaa singlen myyntimäärissä Suomessakin vasta 70-luvun lopussa.

Tästä päästää aasinsiltaan vuoteen 1977. Schwindt irrottautui ymmärtääkseni Love Recordista jo hivenen aikaisemmin, eikä ollut enää firman alamäen ja konkurssin aikoihin kuvioissa. Hän perusti yhdessä Mårtensonin kanssa Kompass Records levymerkin, joka toimi 90-luvun alkuun asti, kunnes myytiin isommille. Koska kumpikin soittaa tällä kyseisellä levyllä, sen aikaisempi maine ja menestys varmasti osaltaan innoittivat uudelleenjulkaisuun ja tähtäämiseen tällä keinoin saada firmalle helppoa kapitaalia. Mielenkiintoista kuitenkin, oliko syynä kenties lupa-asiat, niin tällä uusintajulkaisulla sanotaan asiat hivenen toisin; Eddy taiteilijanimellä esiintyneen Tapani Lehikoisen laulaman 'Kerro se kaikille' tilalla laulaa vuoden 1977 versiossa Pepe Willberg. Kappalejärjestyskin on hivenen erilainen, mutta en tiedä onko levylle tehty uusintana muitakin kappaleita.

Yhtä kaikki; levy on omassa tosikko- ja totisuudessaan sekä paatoksessa pinnan yläpuolella.

Usko ja urheilu - Jeesus-Tape 2018

Usko ja urheilu on suomalainen ymmärtääkseni jo useita vuosia toiminut erikois-duo. Ainakin toinen puolikas yhtyeestä toimii myös Ryhtiliike mölycore-bändissä ja yhtyeiden nimissä voi ehkä nähdä jonkinlaisen yhteisen teeman?

Sliipparit ja Rauski-hahmon mieleentuovat esiintymisulkoasut ja taiteilijanimet TJ (tape jockey) Tok Mayne ja MF Hankkija viittaavat jutun olevan siellä tsoukin suunnassa, mutta toisaalta asian toteutus ja audio sijoittavat homman hämmennysvyöhykkeelle, missä Petelius ja Reinikais-sämplejen taakse on tehty oikein pätevät ja jytisevät 90-luvun alkupuolen tyylistä ammentavat biittitaustat. Ja samaan tyyliin rakenneltu myös samplet. Ja tämä kaikki on toteutettu kuulemani mukaan 100% kotimaisesta materiaalista.

Duon erikoisuus on livenä esiintyessä edellä mainittu tape jockeilu, eli kassusoittimilla soittaminen ja skrätsääminen. Esivalmistuille kaseteille on biittipohjan lisäksi kerätty mittava määrä sämplättyä suomalaista viihdekulttuurihistoriaa Ostos-TV:stä Levyraatiin, Tabusta Metsola tv-sarjaan ja Kaaoksen Kytät on natsejaaaaah huutoon. Unohtamatta tietysti urheilua. Kakkosbiisi ja levyn temaattinen teos, eli 'Jeesus' sämplälee uskismusaa, kasetteja ja kaiken kruunaa pirteän nuoren neidon tokaisu "Jeeuksesta tietty!". Tikari-räppääjän feattaama 'Pitsaa' räppää pizzan nauttimisesta. Kassu päättyy hidastettuun Nukkumatti-lauluun, joka tuo kuuntelijasta riippuen mieleen joko Tony Halmeen tai kaljan ja diapamit. Tai molemmat.

Kasetti sisältää tätä kaikkea passelin viidentoistaminuutin mitalla, joka onkin juuri sopiva aika tällaista putkeen. Voisin kuvitella, että tämä saisi ansaitsemansa suosion esimerkiksi kavereitten kanssa kaljoittelun yhteydessä suoritettuna yllätyskassuvalintana. Etenkin jos on menneisyyden taustaa vaikkapa Beastie Boys-yhtyeen diggailusta ja estetiikasta.

Fyysisen julkaisun on kustantanut Suomen erikoislevy-yhtiö, eli Levyhyllyssä toisinaan vilahdellut Gafoni, josta kassua voi (ehkä vieläkin) tilailla.

Doogy Degli Armonium- Wanted 1976

Tammikuussa ulkona on soinut lumikenttien kutsu (La mia grande avventura). Kuten myös teemalta tullut Sergio Leonen elokuvien sarja, joissa taas on soinut asianmukainen spagettiwestern-musiikki. Siinä missä Leonen elokuvat ja musiikki ampaisivat heti klassikkosarjaan, halvan työvoiman ja tuotannon ajan eurooppalaiset suurvallat Espanja ja Italia ulostivat myös suuren määrän vähemmän klassisia lännenelokuvia ja soundtrack-musiikkia. Budjettihinnalla.

Italialainen Doogy Degli Armoniumista löytyy kohtuullisen vähän tietoja internetistä. Oma veikkaukseni on, ettei siitä aikanaankaan tiedetty kokoonpanoa ynnä muuta, vaan homma toimi kotoisan JP-musiikin tyylillä nimettömien sessiomiesten soittaessa mitä pyydettiin. Rahat käteen ja täts it. Sen verran tietoa kuitenkin löytyy, että bändi perustettiin varta vasten juuri italialaisen lännenelokuvatuotannon soundtrackkejä tekemään. Halvalla mentiin ja Doogy Degli Armoniumin soinnista löytyy ajalle epätyypillisesti jopa rumpu- tai komppikoneen käyttöä, jota taisi olla myös tämän singlen kääntöpuolella olevalla (yllättävän tanssittavalla) kappaleella.

Halpakasetti-yhtiö JP-musiikki on hyvä linkki tähän levytykseen, sillä tämä tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan vastikään ostamallani Matti ja Teppo Ruohosen M&T-levy-yhtiön Hittiparaati kokoelmalla, jossa siitä oli tehty "suomiversio", esittäjään mystinen Wild Whistler. Suomennos on tosiaan vähän vitsi, koska kappale on instrumentaali jonka melodia tulee aikansa (hetken) muodin mukaisesti viheltäen. Koska tästä tehtiin kotoinen versio, biisin on pitänyt olla jonkinlainen hitti Euroopassa. Tai ainakin Italiassa.
Kappale on kieltämättä käppää, idea pöllitty pitkälti isoilta pojilta, mutta pakkasen paukkuessa ulkona tämä lämmittää kuin kupillinen lapsuuden kaakaota ja pokkari Tex Willeriä.

S.E.X. – Neumann, Jussi, Pepe ja Jippo 1987

Dingo-ilmiö osui oman lapsuuteni "tietoisiin vuosiin", eli aikaan jolloin olin vielä selkeästi lapsi, mutta kehittänyt jo omia mieltymyksiä jne.

Radiosta vappuna 1985 kuultu Rio Ohoi kolahti johonkin niin kovasti, että ilmaisin toiveeni samassa kuussa olleille 10-vuotissynttäreille; Dingon Kerjäläisten valtakunta-äänite. Koska meillä ei ollut levysoitinta ainoa mahdollisuus oli c-kasetti ja tällaisen sainkin. En tosin mitään kaupasta ostettua, vaan viisi vuotta vanhempi isosiskoni äänitytti sellaisen kaverillaan, joka myös piirsi kassulle omat kannet.

Vuonna 1985 kolmasluokkalaisen pojan esiintyminen Dingo-fanina oli julkisesti mahdotonta. Niimpä suu oli pidettävä supussa ja nyökyteltävä mukana, kun luokassa lueteltiin hyväksyttyä lastenmusiikkia: Dio, Wasp, Kiss ja niin edelleen. Lastenmusaa nimenomaan sikäli, että kaikki tuon kaltaiset ns. heviyhtyeet soittivat pienen pintaraaputuksen alta aika puupäistä ja yksinkertaista ränttätänttää. Sillekin on myöhemmin löytynyt paikkansa, mutta rehellisyyden nimissä Neumannin pateettisromanttiset sanoitukset ja Dingon selkeästi uudelle aallolle ja romantiikalle velkaa ollut jälkisointi koskettivat sydäntä aidommin.

Musiikki ja ilmiöt olivat nopeita liikkeissään jo 80-luvulla. Lokakuussa 1986 Dingon ilmoittaessa hajoamisestaan ja Dingo Oy:n konkurssista omakin kiinnostukseni oli jo jossain muualla (siinä yhdessä äänitetyssä Dire Straitsin kasetissa...) ja koko episodi herätti lähinnä huvittuneisuutta. Pyhä klaani-levyltä en muista tuolloin kuulleeni yhtäkään biisiä.

Tapaus Neumann sai kaiken, mitä noilla eväillä Suomessa voi saada kahdessa vuodessa. Hänen uransa on ollut tämän jälkeen oikeastaan haahuilua ja itsensä etsimistä joka jatkuu edelleenkin mittarin näyttäessä jo kuuttakymppiä. Jos ajattelisi raadollisesti voisi sanoa, että Neumann julkaisi ainoat omat pätevät musiikkipätkänsä Dingon viimeisillä hetkillä (Albion) ja heti jälkiliukkailla S.E.X.-yhtyeensä kanssa. Kumpikaan pitkäsoitto ei ole täydellinen. Niiltä löytyy sekä omaperäistä musiikkia, että myös yhdentekevää tai jopa huonoa äänimateriaalia.

S.E.X.-yhtyeen nimi jäi omiinkin muistijälkiin, koska se mainittiin Nipan ja Pepen uutena yhtyeenä heti Dingon hajottua kaikissa medioissa. Yhtyeen audiota en kuitenkaan muista kuulleeni 80-luvulla, eikä varmaan moni muukaan, sillä yhtyeen parit sinkkubiisit eivät saaneet Dingomaista massasoittoa. En ollut tähän päivään asti edes tietoinen yhtyeeltä julkaistusta täyspitkästä, koska albumin ilmestyessä bändi oli jo hajonnut ja Dingo-johdannainen levy-yhtiö Bang Trax pisti levyn pihalle yrittäen saada edes jotain äänityskuluista katettua. Levy myi jälki-Dingomaisesti ainoastaan muutaman tuhannen kappaleen verran. Hajoamisen syitä ei tarvitse arvailla ja jo levyn koko kansi ja nimihirviö antaa osviittaa päämäärättömyydestä, jossa Neumann tuohon aikaan oli.

Musiikillisesti S.E.X. yritti astua siihen suuntaan, johon Dingosta oli yritettävä; kärjistäen levyn parhaat kappaleet ovat folk-pohjaisia popkappaleita, huonoimmat taas hardrockkia, jotka yrittävät olla edeltäjäbändiään rajumpia. Rokkauskappaleissa on toki pari poikkeusta tähän sääntöön, mutta tältä se nyt vain tuntuu. Promokuvatkin otettiin prätkien selässä hapsutakit viuhuen ja kuuleman mukaan livesetissä oli coverina muun muassa Zeppelinin 'Livin Lovin Maidia'.
Levyllä on myös post-Dingo Neumannille ominainen piirre, eli iskevä hittikappale puuttuu, vaikka  sanoituksissa pysytellään vielä hähmäisen romanttisella linjalla. Eihän noissa lyriikoissa mitään suurta viisautta ole, mutta ei myöskään vielä myöhempää myötähäpeää. Yhden kappaleista laulaa Pepe, joka soittaa myös levyn kitarat yllättävän notkeasti. Rummuissa istui hänen veljensä Jippo Laaksonen, joka oli ollut mukana jo M.A.C.-yhtyeessä. Bassossa oli ex-Hassisen kone ja jo tuolloin pitkän linjan sessiomies Jussi Kinnunen.

Levyltä nousee keskinkertaisen kaman yli jousisynalla avaava herkkä kakkoskappale 'Onnelliset', joka voisi olla Dingo-levyn välibiisi. Pepen laulama kolmoskappale 'Vierivä kivi' lainaa säkeistössään vähän eräästä 60-luvun biisistä, mutta ihan jebou. 'Punaiset huoneet' on ehkä lähellä köyhän miehen Stingiä Neumann-kertosäkeellä, mutta puolen lopettava 'Köyhien raketti' isoine Springsteen-syntikoineen on ihan jännä ja "tiedostava" sanoitus pyöräyttää kuuntelijan silmät ja aivot solmuun, mutta kyllähän tässä on hienosti kaikki Nipan sanoituskliseet upeasti samassa paketissa.

Kakkospuolen intiaaniromanttinen 'Kanada' on aivan hirvittävä tekele, mutta sitä seuraava Neumannin palvoman The Queen-yhtyeen hardrockkia tai Zepukkaa muistuttava 'Merimiehen Blues' on pätevä poikkeus levyn muuhun kovaan rokkiin. Tämän jälkeen valopilkku kohdataankin vasta lopetusbiisi 'Kakaroissa', joissa Nipan nonsense sanoitus saa taakseen utuisen kauniin kaiutetun folkin upean steelkitaran kera.

Olen useasti ajatellut, että toisen pori-ikonin Yö-yhtyeen kolmesta ensimmäisesti levystä saisi koostettua yhden pätevän täyspitkän. Neumannille tällainen saataisiin ehkä yhdistämällä Albionin ja S.E.X. täyspitkän parhaat palat.

Ernie Hawks & The Soul Investigators - Scorpio Man 2018

Musiikin kulutuksen siirtyessä pääosin sähköiseen muotoon, suoratoistopalveluihin jne. tulee klassinen "levynkansi" katoamaan tai ainakin muuttamaan muotoaan johonkin toiseen suuntaan. Mielikuvillahan siinäkin markkinoidaan, mutta luotetaan staattisen kuvan voimaan. Scorpio Manin kansi kertookin aika tarkkaan levyjä pläräilleelle ja kuunnelleelle mitä sen sisällä saattaa olla.

Ernie Hawksin 'Scorpio Man' pyörähti viime vuoden puolella parikin kertaa silmään, mutta itse levyä ei tullut tsekattua. Ja suurin syy miksi tämä tuli noukittua kirjaston uutuus-cd hyllystä on juuri levyn perinteitä kunnioittava tyylikäs kansikuva, joka houkuttelee, mutta asettaa myös kysymyksen, että mitäs mitäs?

Mikään pohjoisen intiaani Ernie Hawks ei kuvasta huolimatta ole, vaan salanimen takana on Erno Haukkala. Hän on pitkänlinjan puhaltaja, jonka olen itsekin nähnyt lavalla ainakin Paukkumaissin riveissä. Muita Haukkalan yhteyksiä ja yhtyeitä on levyllä säestävä pitkään toiminut Soul Investigators, Asan Jätkäjätkät. Soul Captain Band, Astro Can Caravan jne. Eli lähes kaikki ykkösrivin puhaltimia soittaneet orkesterit. Pääinstrumenttina on pasuuna, mutta soittaa myös tuubaa sekä tällä levyllä sooloinstrumenttina poikkihuilua.

Scorpio Manilla kappaleet on laitettu Haukkalan ja taustayhtyeen nimiin. Kappaleita on kahdeksan ja tyylilaji on 60-70-luvun taitteen psykedeelinen funk, joka on tuttu aikakautensa elokuvien ääniraidoilta ja takaa-ajokohtauksista. Musiikkimedioissa kyseltiin Haukkalan sooloinstrumentista ja sitä pidettiin "erikoisena" mustaan rytmimusiikkiin, mutta onhan poikkihuilu herranen aika soinut aikaisemminkin funk-musiikissa ja jopa kotoinen Loiron 4+20 pitää sisällään Veskun huiluilua soulahtavan jazzin päälle. Haukkalan alter ego Hawks nauttii myös siitä, että huilu ei ole hänen pääinstrumenttinsa ja samalla hän pystyy olla sen kanssa "vapaampi". Haukkala puhkuukin sielukkaasti, käyttää pedaaleja äänen muokkaukseen ja kävelee perinteisesti tällaisessa musiikissa usein kitaralle varatulle alueelle. Soul Investigators soittaa rouheasti ja levyn tuotanto on mallikasta; jouduin edellisen levyn jäljiltä laskemaan auton cd-soittimen volaa, koska musa tuli hyvin kovaa, puhtaasti ja bassovoittoisesti. Jo ekassa biisissä makeasti pörisevä kitara kertoo mitä korvakarkkia on tulossa.

Tunnustuksena on sanottava, että tällainen instrumentaali-funk on omassa kaveripiirissä ollut monella muulla lähempänä sydäntä kuin esim. itselläni joten levyn alussa olo oli tätä kautta vähän skeptinen. Tyylilajin suurin sudenkuoppa on omissa korvissani aika yksinkertainen; riffi ja juttu kun lähtee, niin se on usein hyvin tykki ja homma toimii, mutta biiseihin sävelletyt pakolliset "kertsit" tai vaihdot (että saadaan sama riffi taas sen jälkeen toimimaan) latistavat usein koko biisin. Scorpio Manin alussa tämä on kierretty hyvin tuomalla pääriffille harmoniateemoja, jotka tuovat sitä vaihtelua ajamatta lumeen jumiin tai metsään. Joka tapauksessa hikistä ja ärhäkkää funkkia, joka menee perinne- ja tyylitietoisuudessaan tyylilajin klassikoihin tässä maassa.

Levy ei ole pitkä ja tyylillinen "yhdenmukaisuus" aiheuttavat kuitenkin sen, että tämä pyörähtää aika nopeasti läpi ja en nyt sano, että toistaa itseään (mikä jossain saksalaisessa musiikissa katsotaan meriitiksi..), mutta aiheuttaa ettei tätä nyt yli viikkoa voi kuunnella putkeen. Levystä on käsittääkseni vinskaversiokin + sinkku, joten DJ:t ovat varmaan hamstranneet omansa, koska funk-diskoonhan nämä sopivat kuin... sinne tehtyinä.

Yleisradion väliaikamerkki 1930

"Pim-pam-pulla" eli väliaikamerkki on radion vanhimpia ohjelmanumeroita. Se alkoi soida Yleisradiossa vuonna 1930 – aluksi kanteleella, viimein tietokoneella.

Radion monotoninen väliaikamerkki on painunut syvälle muistisopukoihin, koska noin kuukausi yli kolmekymmentä vuotta sitten Suomen Yleisradion toimittajat aloittivat lakon palkkataistelunsa avuksi ja tämä lakko venähti kolmen viikon mittaiseksi. Joulukuussa 1988 Yleisradioyhtiö jätti lähettämättä niin Linnan juhlat, kuin koko muun ohjelmatarjontansa lukuunottamatta Säätiedotusta merenkulkijoille. Tämän lisäksi koko kolmen viikon ajan radiokanavilla soi YLE:n väliaikamerkki.

Toimittaja Eva Polttila muistelee lakkojoulukuuta ja sanoo HS:n artikkelissa:

”Suhtautuminen oli yleensä ymmärtäväistä. Kuten ymmärtääkseni koko lakkoon, vaikka se pimpampulla varmasti ärsytti jo kolmannella viikolla”, Polttila naurahtaa.

YLE:n Elävän arkiston sivuilta löytyy tietoisku kaikkien tuntemasta Väliaikamerkistä. Sitä ehdotti vuonna 1930 YLE:n johtokunnalle Maisteri Eino Palola, koska sellainen oli käytössä muuallakin. Asiasta järjestettiin sävellyskilpailu, jonka voitti ehkä 30-luvun isänmaallisessa hengessä kansanmuusikko A.O. Väisäsen ehdotus 1700-luvun kantelesävelmästä. Sävelmä soitettiin merkkinä ensin äänilevyltä, sitten vuonna 1931 sellotaiteilija Eero Selinin suunnittelemalta väliaikamerkkilaitteelta, joka koostui akustisesta laatikosta ja siihen sijoitetusta teräskammasta.


Vuonna 1978 Suomi seurasi taas suuren maailman Yleisradioyhtiöiden jälkiä ja väliaikamerkki muutettiin Irmeli Kainulaisen ohjelmoiman tietokoneen soittamaksi ja näin ollen suolsi päivittäisen elektronisen teoksen eetteriin.



Väliaikamerkkiä kuultiin enemmänkin aikana ennen digitalisaatiota. Sitä käytettiin siirryttäessä valtakunnallisesta ohjelmasta maakuntalähetykseen. Sillä täytettiin myös lyhyitä ohjelmataukoja, jolloin se monotonisuudessaan on syöpynyt varmasti ahdistavasti sukupolvelni päähän ilman kolmen viikon tehosoittoakin.

Nykyään se avaa YLE:n Radio 1:sen aamun maanantaista lauantaihin kello 5:59 ja sunnuntaina hieman ennen kello seitsemää.

Beck - Midnite Vultures 2001

Janna Hurmerinta - Lumi oli sopivan soft 2009

Vox Starstreamer

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, mutta pakkomielle Spacemen/Spectrum/E.A.R.-mies Peter Kemberiin aka Sonic Boomiin säilyy.
Tai oikeastaan soundiin, jossa muutama tietty tunnistettavan uniikki, mutta myös harvinainen instrumentti on keskeisessä osassa. Ja yksi näistä on Vox Starstreamer-kitara. Nimi porautui silmään ensimmäisen kerran Recurring-levyn sisäkansissa, missä silloiset vintage-keräilijämiehet luettelivat yksityiskohtaisesti levyllä käytetyt instrumentit. Ja aikana ennen intter nettiä (1990) nimet ja instrumentit niiden takana olivat osittain arvoitus. Starstreamer kuulosti nimenä niiiin viileältä, että arvelin sen olevan joko keksitty tai sitten joko urku tai vahvistin.

Vox oli/on englantilainen vahvistin ja soitinvalmistaja, joka on varmaan kuulusin AC30-vahvistimistaan, joita käytti mm. The Beatles ja tämän jälkeen oikeastaan kaikki muutkin, kunnes Marshall:in kaapit soittivat ne kumoon. Vahvaria käyttivät toki tämänkin jälkeen sellaiset ikoniset yhtyeet kuten Queen ja U2. Vox valmisti myös aikansa garage-rockissa viiltävästi soinuttta Continental-urkua ja teki efektipedaaleja, joista Jimi Hendrix nappasi käyttöönsä Vox Wah-Wah-pedaalin. Bassojen ja kitaroiden puolella yhtye pyrki rohkeasti innovatiivisuuteen niin muotoilussa, kuin teknisissä ratkaisuissa ja Stonesien Brian Jones yhdistyy edelleen ihmisten mieliin juuri Teardrop-kitaransa kanssa.

Joskus tämä onnistui paremmin, joskus vähän heikommin. Puolisen vuosikymmentä sitten jossain kalliissa kitaralehdessä oli Vox-teemanumero ja siinä käytiin läpi yhtiön oikeasti aika laaja kitarakatalogi. Jutusta ilmeni, että huolimatta kymmenistä eri malleista, firman kitaroista vain muutama omaa edelleen keräilyarvoa ja oli ylipäätään tuolloin laadukas. Yllämainitusta Teardropista on 2010-luvulla otettu uusintapainos, samoin taitaa olla Phanton-mallista, mutta suurin osa muista on vaipunut unholaan joko teknisistä tai soitannollisista syistä. Täytyy muistaa, että samaan aikaan markkinoilla pyörivät kohtuuhinnalla Fenderin ja Gibsonin erinäiset mallit, jotka löivät Voxin eksentriset kitarat oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla.

Starstream ilmestyi markkinoille 67-68 ja sen erikoisuus/innovaatio oli yhdistää kitaraan sisäänrakennettuja efektejä. Tuolloin kitaravetoinen pop- ja rockmusiikki oli juuri ottanut harppauksen kohti suurta tuntematonta ympäröivän nuorison sekä kemiallisen kuohunnan takia ja uudet äänet ja visiot olivat tervetulleita, ellei hetken aikaa jopa pakollisia.
Soittimessa oli säätimet Treblen- ja Basson buustaukselle, Distortionille ja eräänläinen kaikua matkiva tremolo - Repeater. Kitarasta sai "sitarimaisen", sillä pystyi soittamaan lähelle bassorekisteriä ja sen särö oli hyvin, hyvin ilkeän kuuloinen garage-fuzz.

Kember käytti hyväkseen Starstreamerin distortionia, mutta kaikkein uniikein soundihan kitarassa irtoaa Repeater-efektistä, joka nakuttaa oudosti jossain reverbin ja tremolon rajamaastossa. 60-luvun radiomainoksissa tällä kerrottiin saavan "kitaran kuulostamaan mandoliinilta", mutta eihän se. Kember/Boomin tyyli käyttää "väärin" iskevää ja nakuttavaa ääntä soinnun iskulla on paremman kuuloista, enkä tiedä onko kukaan muu tehnyt tällä oikein samaa?
Syynä ei ole kuitenkaan ehkä Kemberin nerous, vaan se että Starstreamer on aika harvinainen soitinmalli. Sisäänrakennettu efektiosasto oli epäkuntoon mennessään sinetöintinsä takia harvinaisen vaikea korjattava ja koko efektilootan vaihtaminen rikkonaisen tilalle loppui Yhdysvalloissa 1979, kun Vox lopetti Uuden mantereen varastonsa. Firmalla ei mennyt muutenkaan hirveän hyvin ja hiljaiselon jälkeen tuotemerkin osti 90-luvun alussa japanilainen Korg. Starstreamer oli ja on myös sellainen kitara, että ilman efektejään se kuulostaa todella surkealta. Hirveältä ritsalta. Eli sen juttu on tosiaan ne sisäänrakennetut efektit.

Tässä kohtaa luulisi, että Starstreamerin taru on lopussa eikä remakea todellakaan ole tulossa. Mutta näinhän ei ole, vaan siitä on julkaistu uusiomalli Type 1, jossa sähkökitaraan on laitettu itseensä nykyajan digitaalitekniikan mahdollistamat usein vahvistimeen lisätyt mallinnukset ja tästä esittelyvideosta voi katsoa ja kuunnella omat johtopäätöksensä.