King Crimson - In the Court of the Crimson King 1969

En ole tässä blogissa hehkuttanut oikein mitään 'ilmeisistä' suosikkilevyistäni, kuten Stoogesin 'Fun Housea' tai Pink Floydin 'The Piper at the Gates of Dawnia'. Ne ovat klassikoita ja peruskauraa. Etenkin jos pitää muutenkin tämän blogin antimista. Ne ovat myös kuultu ja hehkutettu jo aikoja sitten. Niistä kirjoittaminen olisi vain tylsää saarnaamista jo käännytetyille.

King Crimsonin debyytin kohdalla voisi tehdä poikkeuksen, koska täydellisiä levyjä ei ihan hirveästi ole (tosin 'Moonchildin' seitsemän minuutin pimputusosuus on turha). King Crimsonia pidettiin ainakin Jake Nymanin ohjelmassa yhtenä raaimmista progeyhtyeistä. Avausbiisi '21st Century Schizoid Man' pistääkin heti jauhot suuhun. Riffin metallisuus, megafonilaulu ja tuplabasarit nostavat biisin aikansa ammattilaisiinkin (Zeppelin, Black Sabbath) verrattuna ihan omalle tasolleen. Levyn päättävä 'The Court of the Crimson King' taas huutelee jo tulevaisuuden sankarihevin suuntaan. Välissä pari kaunista folk-kappaletta ja hautajaistunnelmallinen 'Epitah' (jonka Hector käänsi kohtuullisesti 'Tuulet ulvoo hautoihin'). Kannen Skitsoidmän-maalauskin lupaa sisällöltä juuri sitä mitä pitääkin. Kansitaiteilija Barry Godber kuoli valitettavasti vain muutama kuukausi levyn julkaisun jälkeen.

Julkistamisen yhteydessä King Crimsonille tarjoutui elämänsä tilaisuus, kun yhtye pääsi Rolling Stonesien lämppäriksi Hyde Parkin Brian Jones-muistokonserttiin. King Crimson löi yleisön pähkinöiksi, mutta pääbändin ainoa kommentti setin päälle oli tyly 'Get off!'. Tämän jälkeen Stones soitti oman paskan settinsä.

Samalla kokoonpanolla tehtiin vielä seuraaja 'In the Wake of Poseidon', joka on hiilipaperikopio tästä levystä. Ihan ok, mutta kappalemateriaali ei todellakaan yllä samalle tasolle. Tämän jälkeen bändin kokoonpano vaihteli miltei joka levyllä Robert Frippin ollessa ainoa pysyvä jäsen. Mutta tuli bändiltä muitakin hyviä levyjä.

Suicide - S/T 1977

Suicide oli New Yorkin ensimmäisiä 'No Wave' bändejä ja perustettiin jo 1971. Duo Alan Vega (synt. 1938) ja Martin Rev on musiikkihistorian ensimmäisiä syntikkayhtyeitä. Ensilevyn aikaan jo nelikymppinen(!) Vega ja Rev loivat äänimaailman, joka vielä tänäkin päivänä hakee vertaista (tai ainakin synnytti joukon jäljittelijöitä).
Koreografia meni niin, että Rev soitti syntikoitaan sekä rytmikonetta särkijän läpi. Vega hönkäili ja ulvahteli mikkiin totaalisen pihalla bandana otsalla ja helvetinmoiset aurinkolasit silmillä.

Ensilevy alkaa parilla tykillä 'rokkikipaleella' (Ghost Rider ja Rocket USA), joista siirrytään 'Cheree':n Velvet-kellopeli tunnelmiin. Itse Bruce Springsteeniin teki kuulemma suuren vaikutuksen psykodramaattinen VietVet-kappale 'Frankie Teardrop'. Rumaa ja kaunista musaa sekä ehdottomasti mitään kumartamatonta.

Uusintapainokseen on liitetty CBGB-live ja 23 minuuttinen '23 Minutes Over Brussels' livepätkä. Belgian punkit eivät oikein diganneet provosoivaa Suicidea ja keikka päättyy nauhalla kuuluvaan mellakkaan ja poliisien kyynelkaasuun..

USA for Africa - We Are the World 1985

Kahdeksankymmentäluvulla artisteilla oli vielä tietoisuus maailman epätasa-arvoisuudesta ja halu auttaa. Köyhät kehitysmaalaiset eivät olleet vieneet työpaikkoja, kännyköitä, tehtaita ja naisia. Globalisaatio kuulosti hienolta sanalta.

Michael Jackson on pyörinyt blogeissa ja uutisten otsikoissa, joten pistetään tämä 80-lukulainen maailmanparannuslaulu, jollaisen vain Jacko pystyi tekemään (yhdessä Lionel Richien kanssa). Kohdassa 1:16 Pop-musiikin Peter Pan ilmestyy kuvaan kuin E.T.

Moni biisillä esiintyvistä keskitien tylsistä artisteista on onneksi vetäytynyt jo eläkkeelle. Tässä biisissä ja videossa on silti joku oma perverssi viehätyksensä. Tai jos tylsän kyynisyyden tiputtaa pois, niin tämä on hyvä biisi!

Julian Cope - Saint Julian 1987

Edellisessä postauksessa käsiteltiin Echo & the Bunnymenia ja heidän solistiaan Ian McCullochia, joten on luontevaa siirtyä hänen Nemesiksensä Julian Copen levyyn. Copea on käsitelty jo useassa sivulauseessa ja Jehovahkill levyllä.

McCulloch ja Cope olivat alunperin bändikavereita ja tekivät jonkun verran biisejäkin yhdessä, kunnes Cope kenki McCullochin bändistä josta muodostui Teardrop Explodes. Yhtyeen keulakuvana Cope pääsi nauttimaan 70-80-lukujen taitteessa kohtuullisesta sukseesta ja Top of the Pops esiintymisistä. Mitä miesten välille sitten ikinä tulikaan, ei ole minulle täysin selvää. Viime vuoden Uncut-lehden haastattelussa Copelta kysyttiin voiko hän antaa Ianille anteeksi. Tähän Cope vastasi, että on uskonnoltaan viikinki, eikä siis usko mihinkään anteeksiantoihin tai armoon. Jep.

Saint Julian on Teardrop Explodesin jälkeen Copen kolmas sooloalbumi ja poikkeaa kahdesta edellisista aika radikaalisti. Aiemmin entinen punkkari oli löytänyt hallusinogeenit, joita hän rouhi kaksin käsin ollen maassa möyrivä takkutukka. Vuoden 87 levyllä hän yhtäkkiä olikin uudestisyntynyt huolitellun kuontalon leikannut nahkapukurokkari. Saint Julian pitää sisällään Copen suurimmat hitit, kuten MTV:lläkin ahkerasti soineen 'World Shut Your Mouth' kappaleen. Silti mistään sell-out jutusta ei voi puhua, vaan kyse on timanttisen kovasta 80-luvun pop-levystä. Kontrasti vain neljä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen 'Peggy Suicide' albumiin on suuri, muttei kuilumainen. Tälläkin levyllä käsitellään uskontoa, seksuaalisuutta ja avaruusmatkailua yms. muiltakin levyiltä tuttua huttua.

Erilainen, mutta yksi parhaista Copen ja 80-luvun levyistä.

Echo & the Bunnymen - Porcupine 1983

Liverpoolin Uuden-aallon Biitleksien kolmas levy oli askel kohti 60-luvun esikuviaan. Ehdottomasti vahvin elementti tuosta suunnasta on Shankar nimisen hepun jousisovitukset. Ne mouruavat niin Sergeant Pepper-tyylillä, kuin vain ikinä voi.

Toisaalta levyllä soi edelleen McCullochin jylhä laulu ja Will Sergeantin nykivät ja kaiutetut kitarat. Mistään suoranaisesta retroilusta ei siis voi puhua, mikä tekeekin Echo & the Bunnymenin musiikin mielenkiitoiseksi. Monta kertaa hiipii mieleen myös toinen aikalainen U2, mutta Bunnymen oli sanoituksissaan ja musiikissaan enemmän nihilistinen ja synkkä.

90-luvun alussa olin kovasti silloisen brittipopin ehdoton fanittaja. Sitä en tiennyt, kuinka paljon Echo & the Bunnymen olikin vaikuttanut myöhempään brittiläiseen 'taiteelliseen' popmusiikkiin. Mutta niillä olikin vääränlaiset kengät.

Saimaa ilmiö - 1981

Juice Leskinen piti kuolemaansa asti veneistä ja vesikulkuneuvoista. Tuuliajolla-kiertue sai alkunsa juuri Leskisen kokemuksista järvihinaajan kansipoikana. Saimaata kierretään höyrylaivalla ja välillä soitetaan konserttejakin.

Bändeinä olivat heimon vanhin, eli Juice Leskinen & Slam, Eppu Normaali ja Hassisen Kone. Kiertueelle saatiin mukaan dokumentoimaan Aki ja Mika Kaurismäki. Hyvä, sillä leffa on mukava muistutus näidenkin bändien vielä eloisista vuosista. Etenkin Leskisen ja Slamin sukseeta ei tarvitse myöhemmästä vinkkelistä ihmetellä. Hyvää iskelmärokkia ja olihan Juice aika jannu ennen instituutioitumistaan.

Filmille on tallentunut paljon tuohon aikaan hauskuuttaneita(?) spitaalisvitsejä, jatkuvaa dokaamista ja helvetinmoista yöllistä filosofointia. Mahdollisuus on siis nähdä kerralla paljon alkoholistimuusikoita ja tulevia alkoholistimuusikoita.

Itse livevedot on kuvattu suoraan ilman kikkailua ja ne vangitsevat hetkensä hyvin. Meni keikka sitten syteen tai saveen. Yleisesti ottaen bändit pelaavat hyvin. Ensimmäisellä Tuuliajolla-kiertueella tilanne oli sikäli erikoinen, ettei mikään kolmesta orkesterista halunnut esiintyä illan viimeisenä. Koska silloin oli liian soossissa. Yhteissetit kuuluivat myös kuvaan.

Muutama vuosi sitten uudelleen julkaistu Saimaa ilmiö vangitsee paljon ajastaan, johon ei ole enää paluuta. Tuuliajolla-kiertue järjestettiin vielä muutamana vuotena, kunnes tylsät taloudelliset realiteetit tulivat vastaan.

Jos tämä ei ole hyllyssä, ei ole olemassa mitään hyvää meriselitystä miksei poistanut sitä Anttilan ale-koreista.

Johnny Moped - Cycledelic 1978

Isi, mitä oli känni-punk?

Tähän kysymykseen vastaa parhaiten kaiketi Johnny Mopedin ainoa pitkäsoitto Cycledelic. Täytyy myöntää, että ostin vinyylin vastikään enemmän Barney Bubblesin kansitaiteen takia. Toki olin myös kuullut huhuja Paul Halfordin aka Johnny Mopedin kulttimaineesta. Alkuaikojen kokoonpanossa käväisi sellaisiakin Lontoon punk-ikoneita, kuin Chrissie Hynde ja Captain Sensible. He tosin löysivät oman maineensa muissa orkestereissa.

Levy pärähtää käyntiin komeasti punkin ja Motörheadin siitoksella 'No One'. Seuraa levyllinen helvetin kovaa kännistä soitantaa ja laulua. Levyn yhteiskunnallinen anti tuon ajan Britanialle tiivistyy biisiin 'Darling Let's Have Another Baby'. Heh, mistään Sandinistasta ei ole siis kyse. Yhtyeen ura loppui tähän riehakkaaseen albumiin ja pariin sinkkuun.

Orchestral Manoeuvers in the Dark - The OMD B-sides 2001

Tutkimusretki synapopin(?) maailmaan jatkuu tällä kerralla aika deepillä kokoelmalla. Orchestral Manoeuvers in the Dark eli lyhyemmin OMD on varmasti tuttu kaikille 80-luvulla lapsuuttaan/nuoruuttaan viettäneille. Ainakin juustoisten syntikkakokoelmien 'Enola Gay' kappaleesta. Yhtyeen suurin hitti on samalla tavalla eksynyt kontekstistaan, kuin Springsteenin 'Born in the USA'. Tarttuvalla kosketinmelodialla pelaava biisi oli protestilaulu Thatcherin-ajan ydinvarustelusta ja USA:n ohjusten sijoittamisesta Britanian maaperälle.

Hiteistään huolimatta OMD:llä oli "salainen" puolensa, eli sinkkujen b-puolille laitettiin paraatipuolesta poiketen haastavampaa ja palkitsevampaa kamaa. OMD:n tämä puoli nojasi vahvasti saksalaisiin kokeellisiin orkestereihin (mm. 4-Neu niminen biisi). Yhtyeellä on myös hyvä kokoelma Peel Sessioneista, joista tämä sama puoli ilmenee hyvin.

Peitsamo Peitsamo Peitsamo*

Levyhyllyn pitäjä käy jonkin verran keikoilla, Helsingissä kun asuu. Peitsamoa en ole aiemmin nähnyt livenä, vaikka nykyään helsinkiläistynyt nokialainen keikkaileekin ahkeraan tahtiin baareissa. Jotta hommaa pystyy tekemään vähintään seitsemän kertaa kuussa, pitää artistin olla raitis, mitä Kari Peitsamo käsittääkseni edelleenkin on.

Paikkana oli ravintola Siilinpesä metroaseman ja Itäväylän vieressä. Lähiökapakka, mutta suhteellisen viihtyisä sellainen. Paikalle oli saapunut kantapeikkoja, vanhoja rokuja (kantapeikkoja kaiketi nekin) sekä parikymmentä nuorempaa tyyppiä, joista osa eläytymisestä ja kommenteista päätellen oli Peitsamon Deadheadejä.. Kuulostaapa tyhmältä, joten kutsutaan heitä paremman puutteessa Peitsamisteiksi. Seuraavat siis artistia keikoille.

Monen artistin kohdalla keikkaa pizzerian kulmassa voisi pitää jonkinmoisena antiklimaksina, mutta Peitsamon tapauksessa en oikein keksi hänelle osuvampaa paikkaa. Ja tämä on kehu; äijä otti yleisönsä heti, veti erittäin timmin ja hauskan setin omia, Biitleksiä ja rokkiklassikoita. Ja laulatti encorena stadionillista Siilinpesäläisiä Hey Juden loppu-nanatuksella. Tämä kaikki tuntiin, jonka aikana kuultiin biisit Vedestä nousee kasvista Back in the DDR:ään. Välillä artisti piti puhetta omasta eurovaaliehdokkuudestaan (tinkimättömänä kaverina tietenkin SKP:n riveissä). Peitsamo omaa samanlaista kansanmiehen karismaa kuin M.A. Numminen ja ottaa yleisönsä pällipäästä rillipäähän.

Let's Born To Rock!

*Lauletaan kappaleen 'Perseitä perseitä perseitä' melodialla

Krokodil - An Invisible World Revealed 1971

Sveitsiläinen Krokodil oli yksi harvoja Saksan alueen ulkopuolisia bändejä, joita voi kutsua krautrockiksi. Hollantilaisen Wallensteinin ja maanmiestensä (ja naisten) Brainticketin ja Toadin tavoin bändin musiikissa on se sama korni, uljas ja arvaamaton jutska, joka tekee tämänkin kuuntelemisesta edelleen mielenkiintoista. Kannetkin ovat tälläiselle kraut-hardrockille uskollisti mauttomat.

Bändin ensilevy oli raskaampaa 60-luvun lopun blues-rockkia mutta kakkoslevyllä yhtyeen soittoon tuli lisää vibaa. Tällä kolmannella bändi kiitääkin jo omissa korkeuksissaan tai sukeltaa laavaan. Musa on evoluutioitunut raskaammaksi hard-rockiksi. Sekaan pamautetaan vähän väliä oikein uljaita mellotroni-maalailuja, joista Robert Fripp olisi ollut kateellinen. Välillä taas huilua ja huuliharppua. Laulut lauletaan kollektiivisesti. Tuottajana toimii toinen krautrockin tuottajasankari (tai roisto, riippuu katsantakannasta), Dieter Dierks. Lennokkaasta kuvailustani huolimatta levy on skarppi ja jämäkkä. Vähän kuin Amon Düül II tiukemmassa paketissa. Hyvä löytö!

Kraftwerk

Kraftwerkin elokuinen saapuminen Suomeen on herättänyt allekirjoittaneessa ristiriitaisia tunteita. Keikan näkeminen kuuluisi varmasti 'ihan kiva' osastoon.. mutta: On tullut nähtyä muutamakin keikka artisteilta, joiden viimeisestä oikeasta levytyksestä on parikymmentä vuotta. Kraftwerk kyllä julkaisi 2003 Tour de France Soundtracks levyn, mutta edellisestä oikeasta levystä oli 17 vuotta ja Expo 2000 biisistäkin muutama.

Lopullinen niitti on Florian Schneiderin poisjäänti yhtyeestä. Tuskin tuo keikalla kuuluu mitenkään, sillä Kraftwerk 'soittaa' kappaleensa aika uskollisesti levyversioilleen. Ja onhan yhtye korvannut esiintymisessä jäsenensä toisinaan roboteilla jo 90-luvun alusta.

Kraftwerk perustettiin vuonna 1970 Düsseldorfissa, joka ei ole kuuluisa luonnonkaudestaan. Vuotta aiemmin Ralf Hütter ja Florian Schneider olivat tehneet levynkin Organisation nimellä. Levy on pitkälti saman kuuloinen, kuin Kraftwerkin I:nen. Huilua, häröilyä ja antiikkista elektroniikkaa. Kraftwerk II oli askel kohti tunnistettavampaa asua. Molemmat uppoavat 'krautrock' nimikkeen alle, poiketen selvästi yhtyeen myöhemmästä pelkistetyn elektronisesta musiikista.

Kilpapyöräilevät kontrollifriikit Hütter ja Schneider häpeävät alkuaikojen tuotoksiaan ja kaksi ensimmäistä sekä kolmas, Ralf & Florian eivät ole saaneet cd-aikana uudelleenjulkaisua. Ralf & Florianin kohdalla se on sääli, koska se muistuttaa paljon seuraajaansa Autobahnia ja Harmonian 'Musik von Harmoniaa'. No, nettiaikana kaikki voivat tyydyttää uteliaisuutensa.

Autobahn tuli jo mainittua ja sen nimibiisin sinkkuversio nosti yhtyeen listoille. Itse levy on vielä pitkälti uskollinen krautrock/kosmische-musik nimikkeelle, kuten seuraajansa Radio-Activity. Jälkimmäisellä ei taida enää olla lainkaan ei-elektronista soitinta. Tässä vaiheessa kokoonpanoon olivat liittyneet Karl Bartos ja Wolfgang Flür. Äijien panos ja ääni olivat pitkälle tärkeitä 'klassisen' kauden Kraftwerkille.

Seuraavat Trans-Europe-Express ja Man-Machine loivat aika pitkälti perustan myöhemmälle elektrolle, hip-hopille, teknolle ja synapopille. Tai siis koko elektroniselle viihdemusiikille. Vielä 1981 ilmestynyt Computer World ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Tour de France EP näyttivät, että vanhakin koira pystyy vielä näyttämään seuraajilleen. Sen jälkeen yhtye on lähinnä remiksannut itseään ja jättänyt suosiolla edelläkävijän roolinsa muille. Yksi kerrallaan vanha kokoonpano on poistunut/saanut poistua takavasemmalle. Nyt myös toinen perustajajäsen ja primus motor Florian Schneider.

Siis miksi menisin tungokseen hikoilemaan ja katsomaan, kun neljä tuntematonta tyyppiä seisoo Pannuhallissa standiensa takana musiikin kumistessa paskoilla saundeilla? En tiedä, mutta ilmaisia lippuja otetaan vastaan!

Muska - Muska 1973

Muskan ensi-lp on unohdettu klassikko. Unohdettu kaiketi syystä, että se koostuu pelkistä käännösbiiseistä. Cd-uudelleenjulkaisussa on mukana myös Juice Leskisen ja Dave Lindholmin tekemiä kappaleita. Onhan tällä toki se Krokotiilirock, mutta rehellisesti sanottuna levyn muu materiaali on pääasiassa parempaa, kuin Eltonin Johnin sinänsä ihan hauska kappale.
Muska oli ennen pitkäsoittoa jo ehtinyt rääkyä Scandialle käännösbiisin 'Kirjoita postikorttiin', jossa fuzz pärisee terävästi.

Tämän levyn sovituksista vastaa pitkälti eräs Pekka Järvinen, joka on jäänyt valitettavan yksipuoliseen maineeseen erään ränttätänttä-yhtyeen tupakkaa polttavana kitaristina. Rytmiryhmänä toimii Wigwamin Österberg-Pohjola kaksikko. Pohjolan bassottelu 'Häämuistojen valssi' kappaleessa riittäisi pelkästään nostamaan hänet legendojen joukkoon. Koskettimia soittaa niinikään Wigwamista Jukka Gustavson. Hyvin jytää. Laulu särkyy hienosti mikkiin, tällä levyllä ei nimittäin nössöillä. Jopa levyn bonus-biisit toimivat.

Muutama vuosi myöhemmin julkaistu 'Tää se päivä on' oli jo askel pliisumpaan suuntaan ja 90-luvulla Kassu Halonen niminen hyypiö luuli, että voi tehdä hänelle Kirkat.
Muska laulamassa perusiskelmää on vähän kuin laittaisi Dirk Schneiderin laulamaan baijerilaista humppaa. Ei edes hauskaa.

Justin Timberlake - FutureSex/LoveSounds 2006

Levyhylly jatkaa lukijoiden yllättämistä käsiteltyjen levyjen skitsofreenisesti poukkoilevilla tyyleillä. Tai tuskin yllättää ketään, joka on kuunnellut ex-poikabändi-teinitähti (N'Sync, jos joku muistaa) Justin Timberlaken toistaiseksi viimeisintä soololevyä. Hyvää shittiä.
Siviilipuolellahan mies on yhdistetty seurustelemaan hottiksien (kuuluuko Britney Spears tähän joukkoon?) laulajattarien ja näyttelijättärien kanssa.

Tuottajina levyllä ovat mm. Timbaland, Rick Rubin, Nate Hills ja artisti itse. Tyylilaji on elektro-princediskon ja balladien yhdistelmä joka nylkyttää kuin vaaleanpunainen kiimainen puudeli. Falsettilaulua ja täydellisiä taustoja. Sanojakaan levylle ei kirjoitettu, vaan artisti antoi niiden 'tulla' itse sessoissa.

Justin Timberlake on artisti, joka pitää yllä uskoa siihen, että levy-yhtiösetienkin löytämät bändit ja 'artistit' saattavat yllättää.

CMX - Aurinko 1992

CMX oli ennen Aurinkoa ollut sellainen vähän taiteellinen hardcoreen taipuva bändi. Yrjänällä oli myös ollut pesti Tornion toisessa ylpeydessä Terveissä käsissä.
Tämä paistaa monessa kohtaa levyä, myös Yrjänän nuotin vieressä horjuvassa laulussa. Tähän aikaan se korjaantui vielä huudolla ja asenteella, eikä auto-tunella.

Suomenkielinen ja paljon aikanaan radiosoittoa saanut levy sai lukiotaidewannabe-älykön kiinnostumaan bändistä. Ainomieli, Marian ilmestys, Manalainen ja muutama muu biisi lähentelee erästä amerikkalaista Keijut-yhtyettä. Eikä lainkaan huonolla menestyksellä. Levyllä on muutama nolo hetki ja Yrjänän moniselitteiset (lue tekotaiteelliset) tekstit ovat toki tälläkin levyllä SE juttu. Tämä jäi allekirjoittaneen ensimmäiseksi ja viimeiseksi hyllyyn ostetuksi CMX-levyksi. Tämän jälkeen Yrjänä co. lähtivät tuonne suuntaan ja minä toiseen.

Tätä tuli juuri kuunneltua kymmen vuoden tauon jälkeen. Hyvältä kuulosti. Yllättäen.

Circle - Sunrise 2001

Herranen aika (OMG).. tämäkin on kohta kymmenen vuotta vanha levy.. Ilmestyessään Sunrise siirsi Circlen nykyiseen tyyliinsä, joka tutkii kaiketi sitä kuinka hevi on paskimmillaan (tai parhaimmillaan) Amon Düül II:sta tai Thoria. Allekirjoittanut kiinnostui tästä levystä Radio Helsingin kovan 'Nopeuskuningas' soiton takia. Edellinen Circleni oli 'Zopalki' vuodelta 94.

Paljon oli vettä virrannut Kokemäenjoessa, monta soittajaa vaihdettu, Mamba saanut platinalevyt ja Yö muuttanut Tampereelle kun Mika Rätön vokalisoima Sunrise ilmestyi. Toistoon ja junnaukseen nojannut Circle muutti kurssinsa kohti heavyä. Toisto ja junnaus säilyivät, riffit vain muuttuivat raskaammiksi. Yllä mainittu Nopeuskuningas aloittaa levyn ja pistää kuulijansa heti ristiriitatilanteeseen; homma toimii, mutta on tyhmempi kuin Ernest kesäleirillä (tosin tuoltahan Highway Starit ja Speedkingit kuulostavat suoraan suomennettuina). Akustiset biisit taas muistuttivat tuolloin suomenkieleen siirtyneestä Kuusumun profeetasta. Asetelma ja Rätön vokalisointi ovat edelleen asioita, joista ei voi eikä saakaan olla yhtä ja ainoaa mieltä.

Tämä on ollut rotaatiossa parin päivän ajan duunimatkoilla ja toimii edelleen. Zopalkia en taas jaksa yhtään.

Leevi and the Leavings - Kadonnut laakso 1982

Vaikka Gösta Sundqvist kynti ennen tätä levyä ja etenkin sen jälkeen iskelmällisissä tunnelmissa, on Leevi and the Leavings:in musiikin toinen jalka ollut aina uusromanttisessa syntikkapopissa. Orchestral Maneuvers in the Dark oli tarkkaan kuunneltu. Myös se kokeilevampi puoli. Tästä todistuksena esim. levyn kappale 'Olipa kerran ihminen'.

Kadonnut laakso on siis osittain uusromanttista syntsapoppia. Sundqvistille uskollisesti kuitenkin diskossa tanssitaan kaljakännissä ja ruma tyttö istuu yksin. Muutama tyylin rikkova biisi ei pilaa levyä. Vaikka tämä ei olekaan 'Häntä koipien välissä' levyn tyylistä kansalliseen selkärankaan uppoavaa hitti-ilo(?)tulitusta, kuuntelee tätä erittäin mielellään.

Gary Numan - Replicas 1979

Levy on julkaistu vielä 'Tubeway Army' yhtyeen nimissä, mutta on käytännössä Gary Numanin. Tuolloin äijä keksi syntikoihin perustuvan futurokin lähes yksinään. Toki Bowien 'Low' ja Kraftwerkin 'Man-Machine' soivat vahvasti, mutta visio ja sen kiillotus olivat miehen omia.

Levyn tekstit perustuvat Numanin omaan ikinä valmistumattomaan kirjaan, jossa vilahtelevat ihmisenkaltaiset koneet, miehet mustissa ja paranoidiset pelot. Toki tuo kaikki on Philip K. Dickin novellista tuttua huttua, mutta Dick ei käyttänyt Blade Runnerin esikuvana toimivassa novellissaan sanaa Replica. Ja Ridley Scott teki filminsä (jossa androideja kutsutaan Replicoiksi) vasta kolme vuotta myöhemmin.

Niin tai näin. Levyllä Numan vei tätä vieraantunutta ½-konehahmoaan pidemmälle, synnyttäen joukon jäljittelijöitä. Tai suoraan sanoen hän synnytti muoti-ilmiön, nimeltä futuristit. Numan korvasi levyllä kitarat miltei kokonaan syntikoilla. Punkin jälkeisessä Britaniassa saattoi tapahtua mitä tahansa ja tämä levy oli listaykkönen yhdessä siltä lohkaistun upean Are 'Friends' Electric? sinkun kanssa. Sukseeta jatkui vielä muutama vuosi ja jopa minä (umpihetero no homo kitarabändi) olin kuullut artistin nimen. Tosin myöhemmin Numan ei enää ollut pinta-artisti, vaan kurioisiteetti.

Tämän löytäminen/tietämättömyys artistista on taas osoitus omien ennakkoluulojen voimasta. Puolustukseksi on sanottava, että muistan kyllä 80-luvun tukkasynabändit. Raskauttava asianhaara on, että olihan niistäkin moni oikeasti hyvä.

Zabriskie Point - Final Scene 1970

Michelangelo Antonionin kulttifilmin päättää räjähdyskohtaus, jonka taustalla soi soundtrackista osittain vastannut Pink Floyd. "The Violent Sequence", eli 'Careful With That Axe, Eugene" soi rajäytettyjen kodinkoneiden ja elintarvikkeiden leijuessa hidastettuna. Kaunista.

Pink Floyd - Animals 1977

Tämä levy oli ensimmäisiä kokemuksia _toisenlaisesta_ musiikista (vuonna 1987). Taittokantinen vinyylialbumi oli lainassa sedältäni, eikä minulla ollut vertailukohtaa eikä aikaisempaa kokemusta oikein mistään. Klassisen sikakannen ja sisäkannen taidekuvien katselu kuunnellen musiikkia ja levyn kaukaista koiranhaukuntaa jätti nuoren pojan mieleen ikuisen muistijäljen. Sellaiseen kokemukseen ei CD-aikakaudella ikinä päästy.

Itse levyä voi sanoa viimeiseksi klassisen Floydin bändilevyksi. Vain yhdessä kappaleessa on krediiteissä Watersin lisäksi Gilmour, mutta bändi kyllä soittaa yhdessä suoraan ja hyvin. Seuraavalla The Wall:illa Watersin egotrippi oli jo lähtenyt käsistä ja bändin olemassa olon loppu oli vain ajan kysymys. Vaikka sillä onkin muutama hyvä biisi.
Animalsin kappaleet käsittelevät Watersille ominaisen kyynisesti eri ihmistyyppejä. Taustat ovat kuulaat ja kliiniset ja levy kuulostaa melkein yhdeltä ainoalta kappaleelta. Mutta tämä toimii.

Levyn kannet ovat oma tarinansa. Sika ja Battersean voimala kuvattiin eri päivinä, joten valotusten erilaisuus luo kansikuvalle oudon tunnelman. Itse sikahan pääsi karkuun ja sulki hetkeksi koko Lontoon lentoliikenteen. Nämä olivat Hipgnosisin viimeiset kannet Watersin ajan Floydille. Rogerin nimi oli unohtunut kansikuvakrediiteistä, kostoksi progressiivisen rockin Stalin ei tilannut heiltä enään mitään.

Relatively Clean Rivers - S/T 1975

Phil Pearlman on mainittu jo Electronic Hole:n yhteydessä. Relatively Clean Rivers on julkaistu niinkin myöhään, kuin 1975. Pearlmanille ja kumppaneille juuri nousevat punkit ja diskot sijaitsivat kuitenkin toisessa rinnakkaisuniversumissa.

Levyn soitto ja fiilis on vahvasti USA:n länsi-rannikon viimeisissä henkisavuissa. Akustinen laid-back soundi on sukua vuoden 1969 Grateful Deadille ja CSN&Y:lle. Silti kuulostamatta niiltä. Mukana on annos 13th Floor Elevatorsien Bull of the Woods:in epätodellista tunnelmaa. Jotain viimeistä ja katoavaa. Kuin iltaruskon hehku lämpimällä vuorenrinteellä.

Tässähän joutui nolon nostalgisiin tunnelmiin vuodesta, josta en voi muistaa mitään.. Palataan siis nykypäivään; Pearlmanin poika Adam (nyttemmin Adam Yahie Gadahn) on etsitty terrorismiyhteyksistään Al-Qaidan riveissä.