keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Kirkonkello

Kirkonkellon kohdalla jää jo hivenen hämärälle alueella, onko se soitin vai merkinantoväline?
Historiansa aikana se on toiminut kummassakin tehtävässä, mutta uskonnollisella tosikkoudella sitä ei ole ikinä soitettu huvin vuoksi muuten, kuin ilkivallan kohdalla.

Moni kello ja sen soittopatterni toimii myös oleellisena osana kaupunkinsa taustaäänistä, kuten vaikka Lontoon Big Ben. Siinä missä täällä kauhistellaan minareetista tulevaa monta kertaa päivässä tulevaa rukouskutsumökää, pitäisi omien kaupunkiemme kellojen soittaa myös kuudelta aamulla, keskipäivällä ja kuudelta illalla. Tai kaupunkien keskustoissa tunnin välein. Soittoa on onneksi hivenen rajoitettu.

Kirkonkellojen, tai jumaluudenpalvelusten yhteydessä soineiden kellojen historia voidaan länsimaissa jäljittää muinais-Egyptiin ja Osiris-kultin palvontaan, josta tämä kulkeutui osittain Lähi-itään. Kello oli enemmän keskeltä riippuvan gongin kaltainen ja tälläisiä löytyi vielä varhais-kristillisen ajan Kreikan alueen luostareista. Roomalaiset eivät kelloista piitanneet ja seuraavan kerran ne putkahtivat esille vasta (tai jo) vuoden 400 paikkeilla Nolan piispa Paulinuksen välityksellä Camprian kaupungissa. Koska ajat olivat niin sanotusti levottomia, niitä käytettiin heti alusta lähtien kirkollisten menojen ilmoittamisen lisäksi myös varoituskelloina.

Kesti kuitenkin noin 200 vuotta ennenkuin kellot otettiin niin sanotusti virallisesti kirkon tykö, kun paavi Sabianian hyväksyi ne vuonna 604 ja pian sen jälkeen niiden käyttö vielä siunattiin. Tässä vaiheessa kellot olivat hmm... no kellonmuodon sijasta vahvasti neliskanttisia, eikä niiden äänenlaatu tai äänen kantavuus ollut vielä päässyt myöhempiin mittasuhteisiinsa. Kellojen suosio painottui myös aikansa kristikunnan pohjoisosiin, eli tuolloin vielä Irlantiin ja Skotlantiin, jossa ne olivat kelttijälkeläisten suosiossa. Itä-Eurooppaan kellot saapuivat 800-luvun tienoilla, mutta itäinen kirkkokunta innostui niistä vielä enemmän ja suurimmat koskaan tehdyt kirkonkellot ovatkin sen alueella (suurin on Moskovan Kremlissä oleva 200 tonninen 'Tsaarin kello'). Kotimaammekin kookkain ja raskain kello on venäläistä alkuperää oleva Suomenlinnan kirkon kello.

Kirkonkello sellaisena, kuin se tänään edelleen tunnetaan muokkautui viimeisimpään muotoonsa 1100-1200-luvuilla. Kellot valmistetaan niin sanotusta 'kellometallista', joka sisältää 80% kuparia ja loput tinaa. Kellon sointimekanismi on hyvin yksinkertainen; sen keskellä roikkuu liikkuva niin sanottu 'kieli', joka osuu kellon runkoon sen heiluessa. Kellon heiluttaminen taas tapahtuu narulla, jolla liikutellaan sivuttain kellon kannatin puuta, jossa itse kello on kiinni. Pienemmissä kelloissa nopeasti heiluttaessa kieli saa aikaan myös kilkattavia 'jatkuvia' ääniä. Nykyisin kelloja voidaan myös soittaa sähköisellä, tai mekaanisella iskurilla, joka kellon ja kielen heilumisen sijaan napauttaa kelloa sen ulkopinnalta. Kelloa voidaan myös soittaa siten, että viritetään samalle tasolle miltei poikittaisia köysiä, jotka kiinnitetään keskikohtaan ja toinen pääty narusta kellon kieleen. Tosin kellojen vierestä soittaminen ei varmasti tee hyvää kuuloelimelle.

Samainen kello adoptoitiin pienemmässä koossa myös merenkulun puolelle laivakelloksi (jolla myös soitettiin ajat ja vahdinvaihdot), poijujen kelloiksi, sekä sumukelloiksi majakkasaarille. Ja toisinpäin myös; Itäisellä Suomenlahdella olevan Haapasaaren kirkon toisena kellona toimii edelleen 1800-luvulla haaksirikkoutuneen purjelaiva 'Helenan' laivakello.

Kellojen soittotehtävä kuului kirkon suntion tehtäviin, mutta on nykyisin samalla tavalla automatisoitu, kuin muhamettilaisten mankalta tuleva rukouskutsu. Kelloja soitetaan nykyisin jumalanpalveluksen yhteydessä, häissä ja hautajaisissa. Kaupungeissa kirkon torniin liitettiin vielä kellolaite ja aikana ennen ihmisten omia kelloja lyöntien määrä toimi asukkaiden yhteisenä kellona ja ajan mittarina. Siis kaupungeissa, joissa elettiin jo kellon mukaan, junat tulivat ja lähtivät ajallaan ja niin edelleen. Maaseudulla elettiin edelleen valon mukaan, mutta kirkonkylän kello kyllä ilmoitti sunnuntain palveluksen sielläkin.

Suurten kellojen lisäksi torneissa käytettiin myös pienempien kellojen patterneja, joilla soitettiin esimerkiksi kahdeksan eri äänen kuvioita. Tämä ei kuitenkaan käynyt helposti suntiolta yksinään, vaan vaati jo monta soittajaa. Kirkonkellon sointi on kantavuutensa kanssa äänenä hyvin miellyttävän kuuloinen. Tässä tuskin on mitään kulttuurillista aivopesua, sillä minun mielestäni luterilainen virsilaulu on yksi tylsimmistä ja harmaimmista äänimaisemista. Kellon isku ja kaunis resonointi ovat vain kauniin kuuloisia, etenkin kantautuessaan vesistön yli tai kimpoillessaan kaupungin seinistä. Äänennopeus, kaiku ja useat kaupungissa eri puolilla soivat kellot luovat vielä oman alati muuttuvan mielenkiintoisen äänimaisemansa.
Tietynlainen kulttuuriperäinen raskauskin kellon soittoon liitttyy; se saattelee perinteisesti vainajamme niin sanotulle viimeiselle matkalleen, raskaine, lopullisine kumahduksineen.

Kristillisessä taiteessa kello symbolisoi  jumalan ääntä, joten ei ihme, että nykymaailmassa protestanttisessa kulttuurissa myös aikaa ja aikatauluja pidetään yhtä jumalaisina.. Keksittiinhän eksakti ajanmääritys juuri teollisen yhteiskunnan junaliikenteen tarpeisiin ja tämän kanssa kirkko ja kirkon seinäkello menivät vielä naimisiin.
Mutta eipä kellon vanha vainolaisesta ilmoittaminenkaan ole kovin kaukana historiassa; toisen maailmansodan aikana Englannin kellot hiljennettiin ja niitä oli määrä soittaa ainoastaan silloin, kun viikingit.. anteeksi hunnit olisivat nousseet maihin. Suomessa taas kirkonkelloja käytettiin ilmoittamaan ilmahälytyksestä.




maanantai 23. syyskuuta 2013

Rockin apumiehet #29 - Pekka Pöyry

Yle Teema esitti kesällä mielenkiintoisen ajankuvan ja dokumentin 30 vuoden takaa vuodelta 1983. 'Soolo suoraan sydämestä' kertoi osittain silloin kolme vuotta aiemmin edesmenneestä puhallinsoittaja Pekka Pöyrystä, eli tuttujien suussa 'Pökeröstä'.
Samalla dokkari kertoi ja näytti  80-luvun alun aikalaiskuvaa pienten jazz-triojen arjesta sekä ajelusta pakulla ympäri pikkuravintoloita ja Suomea kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Äänessä olivat muun muassa Pöyryn bändi- ja soittokumppanit, kuten Reiska Laine, vastikään edesmennyt Otto Donner ja Heikki Sarmanto.

70-luvullahan oli Suomessa kova 'edistyneen' jazzin noste, joka jatkui hetken vielä 80-luvun alkupuolelle. Vaikka tuskin kukaan silloin noilla keikoilla rikastumaan pääsi, niin ajatus useista eri jazz-orkestereista esiintymässä joka ilta Suomessa on tänä päivänä aika utopistinen. Jazz ja sen ymmärtäminen olivat myös ilmiö, joka edelleen erotti 'fiksun' musiikin kuuntelijan tavallisista räminän tai diskojytän ystävistä. Tai näin ainakin kuntelija saattoi joskus haluta.

Maanisdepressiivisyydestä, eli nykytermein kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Pöyry tappoi itsensä muutamaa kuukautta ennen Ronnie Österbergin vastaavaa tekoa vuonna 1980, joten Pöyryn nimi on jäänyt itselleni aika tuntemattomaksi. Olin tuolloin viisivuotias ja siinä iässä, kun aloin tutustua musiikkiin yhtyeitä löytyi toki kirjastosta, mutta ei levykaupoista. Pöyry vielä, vaikka olikin mukana suuressa joukkoa merkittäviä yhtyeitä ja levytyksiä jättäytyi aina taka-alalle. Miehestä nähdyt kuvat ovat kuitenkin jääneet mieleen; hän soittaa niissä puhaltimia ja huiluja aina niin sanotusti täysillä ja tunteella.

Vuonna 1939 syntynyt Pekka Pöyry aloitti musiikin soittamisen kouluiässä viululla ja klarinetilla. Myöhemmin pääinstrumentiksi tuli kuitenkin bebopin ja Charlie Parkerin viitoittamana alttosaksofoni. Tämän lisäksi Pöyry soitti myös huilua ja sopraanofonia. Hän opiskeli musiikin sijasta kuitenkin porvarillisen ammatin, mutta valmistuttuaan oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1966 hän ryhtyi täysipäiväiseksi ammattimuusikoksi. Ensimmäinen kokoonpano oli oma jazz-kvartetti, mutta vuonna 1967 hän liittyi Dannyn taustalta Kirkan taustabändiksi siirtyneeseen Islandersiin.

Kirkan taustalta matka jatkui 60-luvun lopussa/70-luvun alussa Blues Sectionista muodostuneeseen proge-jättiläiseen Tasavallan presidenttiin, jossa Pöyry korvasi heti ensilevyn jälkeen yhtyeestä poistuneen Junnu Aaltosen. Presidentissä olikin poiketen Blues Sectionin toisesta spin-offista Wigwamista samanlaista tööttäävääkin jazz-henkeä, kuin BS:ssä. Yhtyeen riveissä Pöyry oli mukana säestämässä myös Pekka Strengin 'Magneettimiehen kuolema' levyä. Tasavallan presidentti oli ensimmäisiä suomalaisia yhtyeitä, joka keikkaili ulkomailla; Ruotsissa ja Englannissa. Jälkimmäisessä yhtye yritti hetken tosissaan läpimurtoa päästen Readingin festivaaleille asti. Bändin rivistöt kuitenkin rakoilivat ja yhtye laittoi pillit pussiin elokuussa 1974. Viimeisellä Englannin rundilla Pöyryn oli korvannut Esa Kotilainen koskettimineen.

Pöyry oli yhdessä Jukka Tolosen kanssa ollut kantavia voimia Pressan riveissä ja yhteistyö jatkui Tolosen soololevyilläkin 70-luvun puolessa välissä (ja tätä ennenkin esimerkiksi ykkössoololveyn ja Ruisrock 1971 keikalla, jota pidetään Pöyryn yhtenä kovimpana soittosuorituksena). Kyseiset soololevyt ovat oikein mainion kuuloista fuusiohtavaa jatsia, tai jatsahtavaa fuusiota ja osa niistä on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssäkin. Samaan aikaan Pöyryn puhallinapuja käytti myös Wigwamista soolouralle lähtenyt Pekka Pohjola, jonka 'Harakka Bialoipokulla' hän soitti. Ja tietysti hän soitti erinäisten omien orkestereiden kanssa Tavastialla ja sen ajan huippupaikassa Natsalla.

Vuonna 1975 Pöyry liittyi Heikki Sarmannon orkesteriin, josta muodostui hivenen myöhemmin UMO, jonka syntyyn ja ohjelmistoon Pöyry vaikutti. 80-luvun taitteeseen tultaessa hän oli myös mukana 'Middle-Earth Bandissa', jonka ainoa levy taisi jäädä hänen viimeiseksi levytykseksi.

Pöyryllä oli omaan soittoonsa aikalaisten mukaan äärimmäisen kova vaatimustaso. Hän ei myöskään ikinä tarttunut hänelle tarjottuihin mahdollisuuksiin tehdä oma soololevy. Vaatimustasosta kertoo jotain se, että jos hän oli soittanut omasta mielestään huonosti kyseisenä iltana, hän ei myöskään halunnut ottaa palkkaa soittamisestaan. Tämä yhdistettynä maanis-depressiivisyyteen plus siihen tosiasiaan, että Pöyryn kaltaiset jazz-progemiehet olivat 70-luvun lopussa ja 80-luvun taitteessa punkin ja uuden aallon takia maalattuina aivan nurkkaan, joten työtilaisuuksia, arvostusta ja sukseeta ei muutaman vuoden takaiseen malliin enää ollut. Pöyry teki oman ratkaisunsa hitusen alle neljäkymmentävuotiaana elokuussa 1980.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

10 Speed - Tour De France 1983



Kraftwerk antoi kappaleensa 'Tour de France' vuoden 1983 elokuvan 'Breakdancing' käyttöön. Elokuvassa kuullaan kappaleesta erikoismiksaus, mutta yhtye ei antanut lupaa biisin julkaisuun elokuvan soundtrack-levyllä. Tämä kierrettiin näppärästi tekemällä kappaleesta re-make, jonka 'esittää' 10 Speed.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Bob Dylan - Knocking on Heavens Door 1973



Vuonna 1973 Bob Dylanin sen hetkinen ura oli tahallisesti tai tahattomasti aallonpohjassa. Mies oli julkaissut kaiketi levy-yhtiötä ärsyttääkseen käsittämätöntä soopaa ja sävelkynäkin tuntui totaalisen kuivuneelta. 

Valonpilkahduksen antoi Sam Peckinpachin 'Pat Garret ja Billy the Kid' elokuvaan (jossa Dylan myös näytteli sivuosaa) tehty tunnari 'Knocking on Heavens Door'. Elokuvassa 36-vuotias kantrilaulaja Kris Kristoffersson näyttelee 21-vuotiasta Billy the Kidiä ja hän myös antoi idean ohjaajalle Dylanista tunnarin säveltäjänä. Peckinbach ei tiettävästi ollut ikinä kuullut miehen musiikkia, mutta oli myyty kuultuaan tunnarin.

Selkeästi gospel-vaikutteinen kappale perustuu yksinkertaiselle soinnutukselle, jossa kertosäkeessä vaihdetaan vuorotteleva A7/C C-sointuun. Sanoituksessa kerrotaan tarinaa ampumiseen ja lainvalvontaan kyllästyneestä lainvalvojasta, mutta sanoitus on vuosien saatossa muuttunut niin Dylanin, kuin lukemattomien muiden esittämien versioiden kohdalla.

Soundtrackilta irroitettu sinkku (b-puolena turhanpäiväinen instrumentaali 'Turkey Chase') oli myös kaupallinen menestys nousten Billboardin listalla sijalle 12. Kappale on ollut Dylanin settien peruskamaa siitä lähtien ja kuten yllä jo lässytin, siitä on tehty aika helvetin monta cover-versiota. Omalle sukupolvelle tunnetuin niistä on tietenkin se Guns N´ Rosesien 'Use Your Illusionilta' löytyvä veto.

torstai 19. syyskuuta 2013

Charles Chaplin - Smile 1936



Julian Copen vaimo Dorian Cope pitää Headheritage-sivustolla omaa, miltei päivittäin päivittyvää 'On This Deity' osiota, joka keskittyy musiikkiin ja politiikkaan. Tänään syyskuun 19. päivänä aiheena on Charlie Chaplinin de facto karkoitus Yhdysvalloista 19.9.1952.

Charlie Chaplin syntyi vuonna 1889 Lontoossa. Hänen isänsä katosi ja äiti joutui mielisairaalaan pariinkin otteeseen. Chaplinin lapsuus oli äärimmäisen köyhää ja hän joutui asumaan pariinkin kertaan lastenkodissa. Tämä jätti jälkensä Chaplinin ajatusmaailmaan, mikä tulikin myöhemmin hänen elokuviensa kulmissa ja hänen yhteiskunnallisissa mielipiteissä vastaan. Elokuvissa sivuhahmona ollut 'The Kid' tuntuu kumman tutulta.
Kuitenkin hän onnistui samaan aikaan itseopiskelemaan pianonsoiton, viulun ja sellonsoittotaidon. Ensiesiintyminen näyttelijänä tapahtui jo viisivuotiaana. Tästä matka jatkui tanssiryhmään, missä hän kiersi ammattilaisena ympäri Englantia - kymmenen/yhdentoista vuoden ikäisenä lapsityöläisenä. Kolmetoistavuotiaana koulu oli lopullisesti jäänyt kesken ja hän elätti itsensä hanttihommilla. Neljätoistavuotiaana hän näytteli Lontoon teatteri-skenessä ja 1908 hän oli jo noussut lavatähdeksi. Hän pääsi Fred Karnon vaudevilleryhmään, joka lähti kiertämään Yhdysvaltoja.

Tällä kiertueella Chaplin herätti nousevien filmiyhtiöiden huomion ja kutsuttiin ensin New Yorkiin (joka oli alussa yksi elokuvateollisuuden keskuksista) ja sieltä Hollywoodiin Keystone-elokuviin. Näissä huumorimykkäfilmeissä Chaplin kehitti jo toisessa elokuvassaan kuuluisan 'The Tramp', eli suomalaisittain Kulkurin hahmon. Elokuvia tehtiin pitkälti yhdellä otolla ja liukuhihnalta. Palkka oli 150 dollaria viikossa. Chaplin tuotti mukaansa myös veljensä Sydneyn, joka oli myös kohtuullisen suosittu ja näytteli 20-luvun loppuun asti, jonka jälkeen siirtyi veljensä menestyneeksi manageriksi. Ura jatkui rakettimaisella nousulla eri studioissa, joissa Chaplin myös lähes järjestään käsikirjoitti ja ohjasi elokuvansa, kunnes hän oli jo vuonna 1918 niin sanotusti elokuvateollisuuden suosituin hahmo.

1920-luvulle tultaessa Chaplin ohjasi ensimmäisen täyspitkän elokuvansa 'Chaplinin poika', jonka jälkeen häntä alettiin pitämään vakavasti otettavana elokuvantekijänä pelkän slapstickin sijasta. Elokuva yhdisteli tunnusomaisesti humoristisia ja riipiviä piirteitä. Seuraava peliliike oli hyvin DIY-henkinen Chaplinin perustaessa yhdessä Douglas Fairbanksin, Mary Pickfordin ja D.W. Griffitin kanssa 'United Artists' tuotantoyhtiön. Tämä oli ihan suora vastaveto suurstudioiden kontrollointi ja levitysmonopolia vastaan. UA:lla Chaplin ohjasi samoin tein yhden pääteoksistaan 'Kultakuumeen'. 20-luvun loppuun tultaessa äänielokuva oli vallannut jo markkinat, mutta Chaplin kieltäytyi siirtymästä siihen. 'Kaupungin valot' tehtiin ilman dialogia, mutta ääntä oli mukana tehosteina ja erityisesti musiikkina. Näyttelijöiden jatkuneesta mykkäkoulusta huolimatta Chaplin omaksui saman tien uuden ajatuksen elokuvaan tiukasti synkronisoidusta musiikista. Tästä eteenpäin hän sävelsi myös musiikin kaikkiin elokuviinsa.

Elokuvan jälkeen Chaplin lähti puolentoista vuoden maailmanympärimatkalle, jonka aikana hän tapasi sellaisia hahmoja, kuten Gandhin ja hyvinvointivaltion taloudellisen ajattelun isän Keynesin. Hän kirjoitti matkan aikana kolumnia ja arvosteli tiukin sanoin tuolloisen ajan laman hoitoa. Matkan jälkeen hän ohjasi elokuvan 'Nykyaika', josta ei tarvitse syvältä etsiä kapitalismin arvostelua. Elokuva oli Chaplinin viimeinen mykkäfilmi ja sen kappale Smile, joka on tämän kirjoituksen musiikkikappaleena nousi suosioon - etenkin myöhemmin Nat King Colen hunajaisella äänellä tehtynä tulkintana (toisten tekemillä sanoituksilla).

Hieno kappale itseoppineelta säveltäjältä. Tosin, koska hän tosiaan oli itseoppinut, eikä osannut nuotintaa hän joutui käyttämään koulutettuja säveltäjiä kirjoittamaan ylös ideoitaan. Jossain vaiheessa väitettiin, että moni juttu olisikin ollut säveltäjien kynästä, mutta vaikka Chaplin tekikin monikerroksista ja ajallisesti pitkäjänteistä yhteistyötä heidän kanssaan, jokainen teema ja niiden yhdistäminen oli lopulta kotoisin Chaplinin omasta päästä ja jokainen yhdistelmä vaati hänen siunauksensa.

1940 Chaplin ohjasi ensimmäisen äänifilminsä 'Diktaattorin', joka oli vahvasti poliittinen ja käsitteli muutaman päivän erolla syntynyttä toista 1900-luvun alun tunnettua viiksiniekkaa. Elokuva oli jättimenestys ja myöhemmin luettu kiistattomaksi klassikoksi, mutta ilmestymishetkenään usea maa kielsi sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatti aloitti tutkimaan oliko elokuva antifasistista propagandaa. Tutkimus lakaistiin maton alle 6.12.1941 Japanin hyökätessä Pearl Harbouriin, mutta Chaplinin sodanaikaiset puheet toisen rintaman avaamisesta ja tiukemmasta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa natsi-Saksaa vastaan, sekä yhteiskunnalliset kannanotot eivät jääneet muistamatta paria vuotta myöhemmin.

Sodan jälkeen Yhdysvalloissa alkoivat kommunistien ja sellaisiksi epäiltyjen noitavainot. Chaplinkin kutsuttiin todistamaan McCartneyn 'epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan komiteaan', mutta haastetta ei pantu käytäntöön. Samaan aikaan FBI tutki ja seurasi Chaplinin toimia vuoteen 1953 asti. Samaan aikaan Chaplin oli mennyt naimisiin itseään reilusti (36 vuotta) nuoremman naisen kanssa ja kävi avioero-oikeuden käyntejä. Näitä oli uran aikana runsaasti (neljä avioliittoa), sekä kaksi teinivaimoa, lukuisa joukko rakastajattaria ja yksi hämärä kuolemantapaus/itsemurha. Viimeinen avioliitto tosin kesti kuolemaan asti ja tuotti kahdeksan lasta.

Tämä kaikki yhdistettynä 50-luvun taitteen moralispoliittishysteeriseen Amerikkaan johti siihen, että 'Ritari Siniparta' floppasi ja seuraava, joutsenlauluna pidetty 'Parrasvalot' joutui jopa teatteriboikottiin 1952. Leffan ensi-ilta järjestettiin Lontoossa, mutta paluuta suunniteltaessa Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehoitti häntä tulemaan Ellis Islandin kautta, jossa hänet syynättäisiin syöpäläisistä ja kysyttäisiin ne kuuluisat kommunismikyselyt.

Elokuva menestyi toisaalta hyvin Euroopassa, mutta tämä kaikki johti siihen, että Chaplin joutui pakkaamaan kamansa ja muutti Sveitsiin yli neljänkymmenen vuoden Yhdysvalloissa oleskelunsa jälkeen. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että juuri tämän jälkeen vuonna 1954 Nat King Colen levyttämä versio Chaplinin Smilesta nousi suursuosioon.

Sveitsiin muuton jälkeen hän tapasi muun muassa Nikita Hrustsevin ja vastaanotti Neuvostoliiton myöntämän rauhanpalkinnon. Oxfordin yliopisto antoi hänelle kunniatohtorin arvon ja Cannesien filmijuhlat erikoispalkinnon. Mutta hän ei saanut tähteä Hollywoodin Walk of Famelle, eikä antanut haastatteluja yhdellekään yhdysvaltalaisille toimittajille.
Tähän aikaan ohjatut elokuvat olivat kuitenkin heikkotasoisia ja viimeinen oli Marlon Brandon ja Sophia Lorenin tähdittämä 'Hong Kongin kerivitär'. Näinä vuosina hän kuitenkin sävelsi uudelleen musiikkia vanhoihin mykkäelokuviinsa ja Petula Clarkin esittämästä Hong Kongin kreivittären tunnarista tuli pienoinen hitti. Tai pienoinen ja pienoinen. 'This Is My Song' oli vuonna 1967 Englannin sinkkuykkönen.

Tuulet kääntyivät 70-luvun alussa ja Chaplin pääsi noutamaan 1972 hänelle myönnetyn kunnia-Oscarin. Seuraavana vuonna Parrasvalojen uusi musiikki sai myös Oscar-palkinnon. Viimeisinä vuosina Chaplinin terveys heikkeni dramaattisesti ja hän sai useita aivoinfarkteja ollen viimeiset vuodet pyörätuolissa. Chaplin kuoli 88 vuoden ikäisenä 25.12.1977 ja haudattiin Sveitsiin.
Loppunäytöksenä kaksi itä-eurooppalaista työtöntä maahanmuuttajaa varasti Chaplinin ruumiin maaliskuussa 1978 ja vaativat Chaplinin leskeltä lunnaita. Tämän kieltäydyttyä he uhkailivat myös lesken lapsia, mutta jäivät kiinni ja arkku löytyi peltoon kaivettuna. Chaplin makaa nyt betonikerroksen alla.

Chaplinin tarina on kaikkine puolineen mielenkiintoinen 'ryysyistä rikkauksiin' tarina, mutta kertomus myös viime vuosisadan poliittisesta ja moraalisesta ilmastosta. Harva noin vahvasti yksilönä jonkin taidemuodon (elokuvataide) ja populaarimusiikin (elokuvamusiikki) kehitykseen vaikuttanut henkilö on saanut osakseen niin suurta feimiä ja toisaalta taas niin suurta vainoamista. Kaikkine käänteineen varmasti yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista hahmoista.


maanantai 16. syyskuuta 2013

Tina Turner - Private Dancer 1984

Koska täällä on pitkän aikaa vietetty kaiken maailman marginaalisten EP:itten ja kasettijulkaisudemojen parissa, kynnetty syvällä punkissa ja poikettu korkeintaan jossain muodottomassa suhinassa, on aika tehdä perinteinen peliliike siirtymällä äärimmäisen tunnettuun ja kaupalliseen musiikkiin.

Tina Turner on toki pyörähtänyt Levyhyllyssä aiemminkin (ainakin pari kertaa), mutta toisenlaisissa merkeissä ja toisenlaisessa musassa. Tina yhdessä miehensä Iken kanssa teki musiikkia 50-luvulta 70-luvun lopun avioeroon, jonka aikana syntyi aika monta hittiä, monta helvetin kovaa cover-versiota ja muutama Tinan (vaikkakin Ike nappasi feimit) itsensä kirjoittama tajuttoman kova biisi, kuten vaikkapa 'Nutbush City Limits' tai eeppinen 'River Deep, Mountain High'.

Pariskunnan yhteiselo ei tunnetusti ollut millään hirveän terveellä pohjalla Iken ollessa tiettävästi tyrannimainen, väkivaltainen ja mustasukkainen narkkari. Avioliiton loputtua väsynyt Turner luopui oikeuksistaan tekemäänsä materiaaliin vastavuorona taiteilijanimen säilyttämiseen Tina Turnerina. Sooloura lähti kuitenkin todella väsyneesti käyntiin, jos ollenkaan. Private Dancer oli jo yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen Turnerin viides sooloalbumi, mutta jostain ihmeellisestä ajoituksesta ja syystä johtuen nosti eilisen tähteen maineeseen juuttuneen Turnerin yhdeksi 80-luvun puolivälin suurimmista ilmiöistä ja tähdistä.

Yksi syy tähän saattoi olla Turnerin sveitsiläinen elinkumppani/manageri ja vuosi sitten viimein myös aviomies Erwin Bach, joka tunki artistin oikeisiin paikkoihin ja loi 'ikinuoren rautamummon' hahmon. Pitää muistaa, että vuonna 1984 rock-musiikki eli aikaa, jossa vasta sen ensimmäinen sukupolvi vanheni ja joutui kamppailemaan uskottavuuden kanssa. Toki ihan ensimmäinen fiftarisukupolvi oli joutunut tilanteeseen jo aiemmin, mutta tuloksena olikin turvonneita Elviksia tai kasvokiristettyjä Pikku Richuja tai Richardsin Cliffejä. Eikä pidä unohtaa myöskään, että usein kauneudellaan ja viehättävyydellään pelaavat naisartistit joutuvat vielä ihan eri korttien ja pelin varaan kun kilsoja alkaa tulla naamaan ja mittariin.

Private Dancer on levynä ja äänilähteenä kiistatta albumikokonaisuus, muttei tietenkään sellaiseen 70-luvun albumikokonaisuushenkeen, jossa haastettiin kuuntelija ja kerrottiin ehkä tarina tai jotain muuta hämärää. Se on sliipattu 80-luvun albumi, jossa ei sinänsä ole mitään häiritsevää (jollei niiksi lue nykyisin jo kirkonkirouksesta poistuneita kasarisoundeja), vaan kaikki ovat tasapainoisesti tehtyä, tuotettua ja valittua musiikkia ja ääntä. Tavallaan menevää, mutta vahvasti keskitempoista ja aikansa perkussioihin nojaavaa musiikkia. Vähän samanlaisen tempunhan teki edellisenä vuonna David Bowie, jonka 'Let's Dance' nosti artistin 70-luvun kulttisarjan ykkösluokasta stadioneiden täyttäjäksi. Toki kyseinen levy pelittää kaikilla mittareilla ja jopa haastaa vähän kuulijaakin. Eikä sillä ole kuin yksi cover-versio toisten biiseistä. Tai no miten sen haluaa laskea.

Sinänsä on mielenkiintoista miksi Private Dancer kuulostaa kokonaisuudelta, koska levyllä on mukana erinäinen liuta tuottajia, biisit ovat osittain toisten hänelle tekemiä, osittain kasariversioita takavuosien suurista hiteistä joista kolme- neljä on vielä helvetin tunnettujen biisien covereita. Näistä viimeisessä heilautettiin varmaan kunnianosoitus Tinan menneisyydelle, jossa Ike/Tina-kaksikko bändeineen teki luentoja aikamoisistakin klassikkobiiseistä onnistuen usein sellaisessa harvinaisuudessa, että niissä saattoi olla alkuperäistä kovempi meno.

Tuottajina levyllä on mukana muun muassa Heaven 17 synabändin kaksikko Martyn Ware ja Ian Marsh, 80-luvun supertuottaja Terry Britten (Cliff Richard, Michael Jackson ja seuraavan vuoden Mad Max elokuvahitti 'We Don't Need a Another Hero') ja niin edelleen. Levyn nimibiisi on Dire Straits-miehen Mark Knopflerin käsialaa. Ajan hengestä kertoo, että esimerkiksi torvi- tai jousisektioita on levyltä turha etsiä. Ne soitetaan aikansa syntetisaatoreilla. Bowien Let's Dancesta oli napattu mukaan idea vierailevasta kitaravirtuoosista, jota tällä levyllä tosin kuultiin vain nimibiisissä ja Jeff Beckin kasarimuodossa.

Mikä puhaltaa levyn sinänsä ihan asianmukaisiin, mutta sliipattuihin biiseihin eloa on tietysti Turnerin ääni, joka ei tuolloinkaan vanhetessaan ollut huonontunut. Uran aikaisempi etelä-soulin raakuus korvattiin sliipatumalla kamalla, mutta Tinan raspinen ja elämää nähnyt ääni yhdessä taas musiikillisen puunatun taustan kanssa muodosti yhdessä kontrastin, tai kahden elementin törmäämisen, joka toi levyyn eloa ja liikettä. Tämä on asia, mikä erottaa Tinan kasarikaman ja mikä aika monen muun yrittäjän kohdalla jäi uupumaan puuteroidulla kahdeksankymmentäluvulla.

Kaikki ei levyllä osu aivan kohdilleen. Esimerkiksi versio Beatlesien 'Helpistä' ei lähde, mutta oli mukana varmasti niin sanottuna varmana nakkina. Toisaalta Tinan luenta Bowien dystooppisesta (ja ilmestymisvuonna toden totta ainakin kalenterillisesti ajankohtaisesta) '1984'-biisistä kylmine kasarisoundeineen toimii vielä parempana vieraannuttamisefektinä, kuin biisin alkuperäisversio. Luenta Al Greenin 'Let's Stay Togetherista' on vähemmän yllättävästi myös sliipattu, mutta sopi varmasti esimerkiksi salkunhoitajan tai pörssimeklarin illan hempeiden hetkien taustamusaksi - tai stereojärjestelmän ominaisuuksien testaamiseen. Eikä perkussioversoinen versio vuoden 1974 hitistä 'I Can't Stand the Rainista' ole lainkaan hullumpi kasarisyna-brasseineen. Levylle tehdyt uudet biisit ovat hyvin tehtyjä, tarttuvia ja täynnä pieniä koukkuja, joita tälläinen kama parhaimmillaan sisältää.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Silminnäkijä - S/T EP 2013

Olen jostain syystä onnistunut näkemään tamperelaisen Silminnäkijä-bändin kaksi kertaa livenä ja vielä kaikista maailman paikoista nykyisen 'jätti-Kouvolan', entisen Anjalankosken Inkeroisissa.
Yhtyeen nimen alkuperää arvaillessa tutka suuntaa tuonne Nolla nolla nollan suuntaan, mutta nousevan muodin(?) mukaista post-punkkia Silminnäkijä ei omaan korvaan varsinaisesti ole, vaan rehellistä hooseeta. Toki laveammalla paletilla.

Mikä hämmentävintä vielä, yhtyeen sekoitti aiemmin kuulopuheissa Turusta ponnistavan nuoremman kaartin 'Eyewitness' yhtyeeseen, joka nimestään huolimatta laulaa suomeksi ja soittaa myös hooseeta. Ja jonka EP:n taas ostin ensimmäisen nähdyn Silminnäkijät keikan distrosta. Silloin Silminnäkijöiden EP:tä ei ollut vielä saatavilla. Nyt on.

Vaikka tuleekin jonkin verran käytyä Helsingin (missä toistaiseksi asun) Lepiksessä katsomassa keikkoja, niin täytyy sanoa, että siellä näkee aika paljon vähemmän tätä pulttitakkijengiä, mitä Silminnäkijä, Viharikos ja muut sen illan kattauksen bändit edustivat. Kyseessä on varmaan enemmän 'tamperelainen' ilmiö takahuoneeseen sammuneine krusteineen :D

No niin. Siirrytään ulkomusiikillisesta paskanjauhannasta itse sihen musiikkiin. Silminnäkijä vajavaisen äänentoistonkin kera herätti mielenkiinnon mies- ja naislaulajaparilla, sekä ehkä tavallista hooseeta laveammalla paletillaan. Yhtye ilmoittaa esikuvikseen Killing Joken, Amebixin, Vice Squadin ja tietenkin sen laulajattaren Beki Bondagen.

Musiikissa on selkeätä anarkopunk-meininkiä, joka nousee pintaan etenkin EP:n päättävän 'Napalmia' kappaleen lopun marssirummutuksessa ja kitaranäppäilyissä. Muutenkin yhtyeen musiikki on selkeästi ja vähemmän yllättävästi kallellaan tuonne Brittein saarten kantaa ottavaan kamaan. Kahden laulajan homma menee perinteisesti niin,että toinen huutaa ja naislaulaja vähän laulaa. Livenä tämä pelitti hyvin ja levylläkin toimii, tosin dynamiikka on aina erilaista. Bändi operoi kahdella kitaralla, jotka täyttävät tilan aika tiukaksi ja täyteen. EP:n mukana tulee sanoitusliite. Lyriikoista sanottakoon, että ne ovat totisia ja tyylilajille ominaisia. Ulkomaille jakelua varten ne ovat käännetty myös englanniksi.

Mikäli oikein olen ymmärtänyt, yhtyeen biisit ja lyriikat ovat pitkälti basisti Teppiksen käsialaa, joka on vähän vanhempaa kaartia. Neljän biisin EP on kunnon tykitystä, jota himmaillaan vasta aiemmin mainitun viimeisen biisin lopussa ja se kuulostaa siltä, että tämä porukka elää ja hengittää tätä musaa. Mikä on aina hieno asia, sillä näinä aikoina on erittäin jees, että joku uskaltaa tehdä poliittista/kantaa ottavaa musiikkia. Punkissakin.

torstai 12. syyskuuta 2013

Dingo - Aino 1984



Aino oli yksi niistä kappaleista, joka päätyi Dingon ensimmäiseltä 'Hölmöläisten laiva' demolta (1983) yhtyeen debyyttipitkäsoitolle. Siitä ei tarttuvuudestaan huolimatta tullut 'Lakattujen varpaankynsien' tapaista hittiä, mutta kappale oli käsittääkseni yksi yhtyeen keikkojen kulmakivistä ennen 'Kerjäläisten valtakunnan' aikaa.

Biisi kuulostaa jotenkin hirveän tutulta ja aikaisemmin kuullulta. Eikä sitä nyt hirveän pitkään tarvitse mielessään metsästää, sillä kappale on selkeästi Police-vaikutteinen ja kertosäkeen naisnimi Aino selkeästi 'suomennettuna' laulettu Stingin 'I Know (lausutaan Ainou)' fraasi. Lopun sävelkulkukin on kopattu suoraan jostain geneerisestä Policen kappaleesta.
Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä vaikka Dingo myöhemmin ajeli vähän eri suuntaan, oli Neumannin edellinen bändi MAC aivan selkeästi jonkinäköinen edellisen bändin suomettunut maakuntakopio Neumannin jopa soittaessa laulun ohella bassoa.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Noidankehä - 1987 EP (2013)

Tämä äänite liippaa sinänsä läheltä, koska tämä on oman kaverini ja samalla soittokaverini vanha bändi. Ja samoinen kaveri myös julkaisi juuri tämän. Tässä. Äsken. Kansissa on ehkä jonkin verran vielä omat sormetkin pelissä, mutta kansikuva on bändin edesmenneen laulajan käsialaa.

Punkki on siitä mielenkiintoinen musiikin ja harrastuksen muoto, että skenessä olevat ovat omien empiiristen tutkimusteni mukaan aika paljon normaaliväestöä korkeamman keräilyvietin omaavia. Ei ole mitenkään tavatonta, että hyllystä löytyy jo 80-luvulla sinne ilmestyneitä erinäisiä maakuntabändien demoja tai jos sellainen julkaistaan, niin heti löytyy ainakin parikymmentä ostohalukasta.

Kuopiolainen Noidankehä ei olemassaolonsa aikana julkaissut mitään virallista äänitettä, lukuunottamatta yhtä kappaletta (nimibiisi Noidankehä) kokoelma-EP:llä 'Suuren hiljaisuuden jälkeen'. Nyt Kuopiossa vuonna 1987 (ja sen mukaan nimetty) äänitetty neljän biisin demo on julkaistu DIY-hengessä kasettina.

Kassu sisältää siis neljä biisiä. Samat kummallakin puolella ja pituutta taitaa olla kymmenisen minuuttia. Tai vähän alle. Aloitusbiisi on hämäävästi nimetty samoin, kuin Pellen biisi eli 'Häpeän olla valkoinen'. Sitä seuraa bändin nimibiisi 'Noidankehä', jonka jälkeen tulee 'Syntynyt vihasta' ja demon päättää 'Tuomion portaat'. Homma on äänitetty huhtikuussa ja kahteen otteeseen marras- ja joulukuussa 1987, eli melkein vuoden kasikasi puolelle mennään.

Demo kertoo omalla tavallaan sen ensimmäisen hardcoren sielunmaisemasta ja musiikillisesta kehityksestä. Tuossa vaiheessahan tyylissa alkoi olla kova juttu se metalli ja sinne lipsuttiin enemmän ja enemmän. Noidankehä pysyy vielä punkin tai siis hooseen puolella, mutta onhan tämä aika metallista. Synkimpiä hevihetkiä on muutama mutta laulaja vetää kuitenkin aika perinteiseen räkänokkahoosee-tyyliin.
Kyllähän tämä on jo aika monimutkaista kamaa introineen ja muineen. Sieltä hevin kikka-arkusta vedetään myös monta juttua. Onneksi siinä hevanderissa on mukana aimo annos Amebixia, mikä kuuluu etenkin nimibiisissä. Rummut ja bändikaveri Timon basso moukaroivat jyhkeästi. Mieleen tulee ehkä myös loppuaikojen Riistetyt. Ja kuten demon biisimäärästä ja kestosta voi päätellä, temmot eivät ole hirveän nopeita. Soundit ovat selkeästi skenen yleistä demo-tasoa paremmat. Syynä tähän on varmaan se, että tämä äänitettiin tietääkseni kuopiolaisten hevareiden Tarotin studiolla.

Lyriikoissa vedetään sitä perinteistä uskonnon ja auktoriteettien vastaista linjaa. Ei mitään suurta runoutta, mutta juuri sitä mitä pitää. Laulaja Maken ulosanti ei ole kuitenkaan mitenkään hirveän mieleenjäävää, mikä on varmaan aina se ykkös- ja kakkosdivarin bändien ero. Metallisuudesta huolimatta bändiä ja tätä demoa kuuntelee yllättävän mielellään. Noidankehästä oli Timon kertomaa tarinaa Havana Bananas-zinessä. En nyt muista tarkempia historiikkeja, enkä bändin toiminnan pituutta. Laulaja on kuitenkin edesmennyt, eikä rumpaliin ole saatu yhteyttä. Demoa voi tilata ja tiedustella timo.kuvaja@gmail.com

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Rockin apumiehet #28 - Larry Wallis

Larry Wallis (s.1949) ei ole viimeisiin vuosikymmeniin ollut millään lailla näkyvä hahmo, mutta voitaisiin sanoa, että hän oli yksi 70-luvun puurtajista ja puuhamiehistä, vaikka toimi vahvasti UG ja DIY kentän rajalla. Musiikkihommat jakaantuivat ensin Ladbroke Groven squatti touhuihin, mistä seurasikin sopiva jatkumo nousevan punkin pariin tuottajaksi.

Wallisin levytetty oma tuotanto on kuitenkin aika minimaalista, eikä miehen soittoa muutenkaan äänitelty, vaikka jäsenyyksiä piisasi myöhemmin (ja aikanaankin) tärkeissä ja isoissa yhtyeissä.

Wallisin ensimmäinen yhtye oli 60-luvun lopussa 'Entire Sioux Nation', joka hajosi 1969 ja muokkautui Pink Fairiesin ensimmäisestä versiosta pois potkitun Mick Farrenin (k. 2013) ja Steve Peregrin Tookin (ex-Tyrannosaurus Rex k. 1980) uudeksi yhtyeeksi nimeltä 'Shagrath'. Bändi oli alun perin akustinen ja käsittääkseni levytti demon, muttei muuta. Yhtye muodostui miehistön vaihdosten jälkeen vielä sähköiseksi versioksi ja esiintyi muun muassa vuoden 1970 'Phun City'n ilmaisfestivaaleilla. Shagrath kuitenkin lässähti ja tästä Wallis jatkoi matkaansa kohtuullisen menestyneeseen ex-Jethro Tull kitaristi Mick Abrahamsin 'Blodwyn Pig'iin, josta muodostui 'Lancaster'. Bändi kiersi 'Yes'in lämppärinä, mutta hajosi pian, eikä Wallis levyttänyt kummankaan yhtyeen kanssa.

Vuoden 1972 alussa hän liittyi 'UFO'on, mutta erosi yhtyeestä jo saman vuoden lokakuussa. Tälläkään kertaa ei legendabändin kelkassa tullut äänitettyä mitään virallista, mutta Youtubesta löytyy Länsi-Saksan televisiolle nauhoitettu studio-live. Samana vuonna äänitettiin rupiset demot taas Steve Peregrin Tookin kanssa. Tällä kertaa Tookin soolotuotantoa ja sessioissa oli mukana myös tiettävästi Syd Barrett. Tästä matka jatkui ja ympyrä sulkeutui Wallisin liittyessä Pink Fairiesin riveihin ja kirjoittaessa suurimman osan bändin ehkä parhaan ja 70-luvun viimeisen studiolevyn 'Kings in Oblivionin' materiaalista. Hän olisi halunnut ohjata yhtyettä freak-out jamittelusta tiukkaan kahden kitaran rokkiin, mutta bändi hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Pari vuotta myöhemmin 1975 bändi soitti silloisen viimeisen re-union konserttinsa Lontoon 'Roundhousessa', joka äänitettiin.

Tähän aikaan Wallis oli jo perustanut yhdessä toisen Ladbroken squattaaja/säätäjä Lemmy Kilminsterin kanssa Motörheadin. Vaikka bändistä tulikin myöhemmin ihan ässä ja legenda, yhtyeen alkuaika oli aikamoista rämpimistä musiikillisesti ja urallisesti. Bändi teki äänityksiä, jotka julkaistiin yhtyeen saatua vähän nimeä 1978 'On Parole' albumina. Muutenhan bändi taisi saada tuolloiselta levy-yhtiöltä ihan kenkää, ennenkuin mitään päästiin edes julkaisemaan. Postyymin levyn materiaalissa on sekä Lemmyn kirjoittamaa Hawkwindin, että Wallisin Pink Fairies kamaa Motörheadin soittamina versioina. Wallis halusi mukaan toisen kitaristin, mutta 'Fast Eddie' Clarkin tultua mukaan hän häipyi itse kuukauden kuluttua.

Kiirettä siis piisasi! Vuonna 1977 Wallis julkaisi oman soolosinkkunsa 'Police Car', jonka julkaisi Stiff-records ja siitä muodostui jonkinlainen kulttiklassikko. Pitkäsoittokin tehtii, mutta levy lepää käsittääkseni edelleen arkistojen hyllyllä. Ja mikäli 70-lukulainen namedroppaus ei vielä riitä, niin Wallis siirtyi kyseiselle levy-yhtiölle tuottajaksi ja vastasi 'The Advertsien' sinkkujen ja klassisen pitkäsoiton 'Crossing the Red Sea With The Adverts' tuotannosta. Muita punkki-tuotantoja olivat muun muassa 'The Members', 'The Subs', 'Wreckless Eric' ja Mick Farrenin pitkäsoitto 'Vampires Stole My Lunch Money'.

80-luvullakaan tahti ei hiljentynyt, vaan haudasta kaivettiin vanhoja bändejä Mick Farrenin 'Deviantseista' Pink Fairiesin uusintaan 1987. Wallis soitti livekeikkoja ex-MC5 Wayne Kramerin kanssa ja 90-luvulla teki biisejä silloin edelleen kiertäneelle ja kiertäneelle Dr. Feelgoodille. 2000-luvulla vuorossa oli taas Fairiesien uusi comeback-keikka, mutta Wallisin selkä hajosi ja sitä ei ole vieläkään soitettu.

Edeltävä rosteri näyttää, että Wallis on soittanut tajuttomassa määrää legenda-bändejä, mutta hankkeet ovat syystä tai toisesta ajautuneet lyhyiksi tai kaatuneet muuten vain. Syitä voi vain arvailla, mutta pieni kutku on, että syy voisi olla sama, kuin hänen vielä rikkoinaisemman 'uran' tehneellä ja nyt kesällä edesmenneellä ug-kaverilla Mick Farrenilla. Niin no, vuonna 2002 hän julkaisi ensimmäisen oman sooloalbuminsa 'Death In a Guitarnoonin'. Että se nyt ainakin on tullut viimein tehtyä.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Blitz - Time Bomb Early Singles And Demos Collection 2013

Blitz lyhyen alkuperäisen olemassa olonsa aikana (80-83) nautti suurta suosiota sekä skinheadien, että punkkarien parissa. Yhtyeen sinkut ja ensilevy 'Voice of the Generation' nousivat tuolloin tärkeän ja oikean brittien indie-listan kärkipäähän.

Toisella levyllä ½skini-½punkki-kokoonpano ajautui sisäisiin valtataisteluihin ja hajosi kahtia. Blitz-nimellä jatkanut orkesteri tekaisi 'Second Empire Justice' levyn, jossa rehellinen katu-punk/oi! vaihtui New Order/Joy Division menoksi (levyn, sekä myös Blitzin debyytin tuotti Chris Nagle, joka oli Martin Hannetin äänimies). Aiempi yleisö hylkäsi Blitzin, eikä uutta tullut tilalle. Tämä oli sen kertaisen Blitzin loppu, kunnes alkuperäinen kitaristi 'Nidge' kasasi oman versionsa bändistä 1988, joka levytti ja kiersi ympäri maailmaa. Nidge kuitenkin kuoli vuonna 2005 jäätyään auton alle kävellessään moottoritien viertä keikaltaan pois Teksasissa.

Debyytti 'Voice of the Generation' on tyylilajille epäominaisesti alusta loppuun kantava pitkäsoitto. Toki tälläinen kama toimi paremmin sinkuilla ja 'EP:llä, mutta kyseisen levyn nyt kuuntelee kivuttomasti alusta loppuun. Niimpä lähtökohtaisesti tälläinen sinkku ja demo-kokoelma on nyt sellaista sillisalaattia, mitä on. Mutta Blitzin biisit ovat vain helvetin iskeviä, eikä tässä voi muuta kuin nyökytellä mukana. Vinyylin ykkösposki alkaa demoilla, joista on mukana singleksi päätynyt 'Youth'. Tätä seuraa kokonaisena 'All Out Attack EP' ja Timebomb demo.

Kakkospuolen aloittavat ne tutut sinkut, eli 'Razors in the Night', 'Never Surrender', 'Warriors' ja 'Youth'. Sitten muutama LP-demoversio ja ne viimeiset hyvät sinkkubiisit, eli 'New Age' ja 'Fatigue'.

Koska minulla ei ole Blitziltä sinkkuja, niin tämä on tietysti ihan hyvä paketti hankkia niiden audiota. Pidemmälle ehtineet fanittajat varmaan arvostavat noita demo-versioita.