Kari Levola - Kunnian kentät – Tarinaa Dingosta 1985

Kari Levola on suomalainen kirjailija, joka on sukupolvelleni varmaan tutuin nuortenkirjastaan Kattohaukka (1982), jonka moni on lukenut koulussa puolipakolla, tai vapaaehtoisesti. Levolan julkaisukaari on pitkä ja hän toimi 2000-luvulla Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana. Vähemmän ylevinä saavutuksina voidaan pitää muutamaa porilaisen Visa Mäkisen elokuvan käiskirjoitusta (muun muassa Yön saalistajat ja Pirtua, pirtua). Nuortenkirjailija hyppäsi kesällä 1985 Dingo-yhtyeen tai ilmiön keikkabussiin keskelle bändin uran lakipistettä.

Artmix-kustantamon julkaisema kirja on Dingo-tuote siinä missä muutkin julkaisut, mutta yllättäen Levosen bändin jäsenten haastatteluun ja meiningin sanalliseen maalailuun perustuva kirja tuntuu edelleen tänäkin päivänä rehellisimmältä kuvaukselta, mitä aiheesta on kirjoitettu. Takahuoneissa ja bussissa kahden kesken avautuva miehistö ja roudaristo tekevät sen keskellä tilannetta, vailla mitään myöhemmin päälleväritettyä viisastelua, uudelleenkirjoittamista tai peitemaalia. Mukana on toki runsaasti faneja houkutellutta valokuvamateriaalia, eikä kirjan 187 sivun pituus aiheuta lukuväsymystä. Levola kuvaa värikkäästi, mutta ilman Jyräys-Hämäläisen tyyliä keikkamatkojen ja paikkojen arkea, sekä juhlaa. Mukana on bändin huora-vitsit, piereskelyt ja muistelut entisen elämän hanttihommista - jotka tulivat sittemmin taas tutuiksi yhtyeen jäsenille.
Levonen ei sorru kirjassa setämäiseen arvosteluun, tai fanien motiivien tai käyttäytymisen pohdintaan, joista olisi helposti repinyt kohua ja sisältöä. Oletan yhden syistä olevan, että hän oli miltei ikätoveri Jontun ja Neumannin kanssa. Kaksikko oli nimittäin teinibändin muusikoiksi kohtuullisen kypsässä iässä - Jonttu täytti hajoamisvuonna 86 kolmekymmentä ja hänellä oli tuolloin oma lapsi, Nipa oli 27.

Jälkiviisaana lukiessa haastatteluista näkee ne juovat ja erot, jotka seuraavana kesänä jo aiheuttivat miehistönvaihdoksia ja syksyllä hajoamisen. Neumannin sijaan kirjassa ovatkin äänessä enemmän sen miehistö. Fanien yötä päivää piirittämä yhtye syö aamiaista portsareitten suojelemana ja vastailee rehellisesti kysymyksiin bändin mahdollisesta hajoamisesta ynnä muusta. Välillä pikkutytöt juoksevat melkein keikkabussin alle, rumpali pyörtyy, bändi riitelee, jengi ördää bussissa, jostain otetaan mimmejä kyytiin ja motellihuoneen pöytä pistetään raivoissaan palasiksi. Ensin mainittua lukuunottamatta kaikki varmasti aikansa bändien perusohjelmistoa, mutta kirja oli varmasti sikäli paljastava, että teinisuosikkibändin julkisuuskuvaa pidettiin varoen yllä. Kirja julkaistiin syksyllä 85 yhdessä samannimisen maxi-singlen kanssa.

30-vuotta sitten huipussaan ollut Dingo-ilmiö oli laajuudessa ja kestossaan tässä maassa ainutlaatuinen. Yhtye täytti jonkinlaisen kolon ja kriittisen massan, jolle oli tarve. Maaliskuussa 85 ilmestynyt Kerjäläisten valtakunta täydensi sen uus-romantiikan, rokin ja iskelmän symbioosin, joka oli pistetty edellisellä debyytillä alkuun (ja jota muutenkin harrastettiin Porissa). Dingo oli tyttöjen juttu ja minäkin jouduin salaa tykkäämään yhtyeestä. Kerjäläisten valtakunnan sain c-kasetilta kopioituna lahjaksi isosiskoltani, joka äänitytti sen kaveriltaan. Homman ääneen sanominen oli kuitenkin verboten, joten omassa dingo-kokemuksessani on ikuisesti lisäarvona jotain "vaiettu salaisuus" kokemusta joka.. no joo.

Kasettia tuli sahailtua edestakaisin ja fiilisteltyä huolella, mutta mitään suurempaa seuraamisen suorittamista yhtyeen edesottamuksista ei tietysti pikkulapsi pystynyt. Kasettia soitellessa olin autuaan tietämätön seuraavan Pyhä klaani-levyn ilmestymisestä ja "floppaamisesta", epäonnistunut jäähallikiertue meni täysin korvien ohi ja vasta lokakuussa 1986 tapahtunut pääuutisissa noteerattu hajoaminen ja Dingo Oy:n konkurssi hätkähdyttivät, että "supersuosiossa oleva orkesteri hajoaa". Suurimmat hormonihuumansa jo edellisvuonna tuhlanneet tytöt valuttivat hetken kyyneleitä ja tunsivat elämän turhuutta, mutta 80-luku jatkoi matkaansa eteenpäin. Vuoden päästä sifonkimerirosvoille naureskeltiin jo edellisvuoden fanienkin toimesta. Ilmaan jäi silti toive "Suomen Biitleksen" palaamisesta, jolle miehistö sanoi jyrkästi ei.

Sittemmin Neumannin omaksi proggikseksi muuttunut Dingo onkin palannut lavoille useasti ja kauniisti sanoen syönyt, tai aiheuttanut inflaation tuolloin muodostuneelle legenda-statukselleen. Alkuperäis- ja "kultaisen kauden" jäsenet poistuivat yksi kerrallaan uudelleenvirittelystä. Kirjaa lukiessa ymmärtää tavallaan minkälaisia ongelmia tuollaisessa aivan järjettömässä suosiossa ja piiritystilanteessa eläminen voi nuoren (Neumannin tapauksessa 25+) aikuisen psyykkeelle aiheuttaa. Kirjan kuvaaman kesän jälkeen ja ennen yhtyeen loppua Neumannille omienkin sanojen mukaan nousi niin sanotusti kusi päähän, jolloin puhuminen ennen keikkaa oli kielletty ja solistilla oma hotellihuone. Eli yhtye kaatui lopulta muuhun, kuin jäähallikiertueen jättivelkoihin. Neumann itse jäi ehkä oman hahmonsa vangiksi. Kouluja käymätön, hivenen keskittymiskyvytön jantteri muodosti itsestään kuvan Suomirockin jatkumossa suurena runoilijana ja säveltäjänä. Tosiasiassa Pyhän klaanin ja soololevy Albionin jälkeen hänen tuotantonsa on ollut lähinnä pastisseja omasta aikaisemmasta tuotannostaan - huonommin tehtynä. Vähän rumasti sanottua, mutta mitään Hectoria hänestä ei tullut. Ei edes Pave Maijasta. Dingon jäsenten soololevyistä yllättäen Pepe Laaksosen 'Veli Kuu' vuodelta 88 on parhaasta pääsä, jos jättää hänen edeltäjänsä Jarkko Even laskuista.

90-luvun puolesta välistä asti silloin tällöin toimineen Dingon uusimmaksi omaksi levyksi alunperin kaavailtu albumi julkaistiin lopulta Neumannin oman nimen alla ja sisältää sen surullisen kuuluisan "Facebookissa" kappaleen. Ei tämä kuitenkaan ole mikään yletön pohjanoteeraus, sillä yhtyeen edellinen, kymmenen vuotta sitten Neumannin ja Even kannessa pönöttämä "Purppuraa" on kuraa alusta loppuun. Jotain kertonee se, että Even pari iskelmäbiisiä kuulostaa Nipan rinnalla levyn tuoreimmalta annilta.

Vincent Devaud - Krautrock Inquiry 2009

'Krautrock Inquiry' on sveitsiläisen Vincent Devaudin graafikon opintojen lopputyö vuodelta 2009. Kirja sisältää leikeltyjä krautrockin ja kosmisen musiikin logoja, bändien kokoonpanodiagrammeja ja tälläisiä lavastettuja kuvia gearista, joilla musiikkia äänitettiin. Mainittakoon, että geari on Devaudin omaa. Rikas sveitsiläinen sika!

Kirja on siis opinnäytetyö, eikä varsinaisessa kaupallisessa levityksessä, vaikka siitä on otettu käsittääkseni viime vuonna myös painos. Itse törmäsin näihin LowDown artsymakasiinin sivuilla. Joka tapauksessa netin uteliaisuus sillä herätettiin ja muutamia näistä kuvista voi ihastella sieltä. Vaikuttaa joka tapauksessa perin mielenkiintoiselta, etten sanoisi.. jopa mielenkiintoiselta toden totta.

Juho Juntunen - Tuuliajolla (kirja) 1981

"Suomalaisen gonzo-journalismin, raamattu, toora ja koraani". Näin kuvaillaan Juho Juntusen 'Tuuliajolla' kiertueesta kirjoittamaa dokumenttia. Vaikka kirjan alussa lainataankin vähemmän omaperäisesti Hunter S. Thompsonia, ei kirjassa hirveästi savu nouse ja pöydät pöllyä pulvereista. Juntunen myöntää vuonna 2006 kirjoittamissaan jälkisanoissa olleensa nimien senruroinnissa ja muussakin vähän turhankin kiltti.

Tuuliajolla-kiertue oli Juice Leskisen ideoima ja Kaurismäen silloin nousevien elokuvaveljesten kuvaama kiertue, joka alkoi miltei päivälleen kolmekymmentäyksi vuotta sitten kiertäen viileänä alkukesänä 1981 pitkin Saimaan rantoja Juice & Slamin, Eppu Normaalien ja Hassisen koneen miehittäminä. Välillä soitettiin keikkojakin. Elokuvaa on sivuttu täällä kolme vuotta sitten.

Kiertueen idea oli pistää kolme bändiä seilaamaan samassa sisävesiristeilijässä. Mukana oli tyttöystäviä, kavereita ja siipeilijöitä. Sekä alkoholia.

Koska Juntunen pystyi dokumentoimaan retken sekoitellen faktaa ja fiktiota, hänen täytyi olla hivenen selvemmässä kunnossa, kuin monen muun seurueen jäsenen. Elokuvassa sivuttu 'hä hähä' nauru tuntui aiheuttaneen toisille kanssamatkustajille pitkällisiä traumoja. Lukemattomia toinen toistaan huonompia spitaalisvitsejä. Unta oli hankala saada ja meininki oli todella kännistä. Keikkamyyjä Karppanen ja yhtiökumppani joutuivat toimimaan kahdeksan tunnin 'vahtivuoroissa' pitääkseen edes jonkinlaisen rotin. Hassisen koneen basisti Jussi Kinnunen mukamas 'sairastui' ensimmäisen purjehdusetapin jälkeen, vaikka myöhemmin syyksi paljastui mökän ja juopottelun aiheuttama hermoromahdus. Lavalle Kinnunen palasi vasta Joensuun päätöskeikalla Pantse Syrjän tuuratessa bassossa välikeikat.

Juicen bändin ympärillä pyöri risteilyn 'Oravaryhmä', jossa mukana oli siipparikaveri Appo. Tämä porukka mökäsi viikon kovaäänisesti kiristäen risteilyn aikana muodostuneiden eri blokkien välejä. Juntusta ja muita 'skarppailijoita' nimitettiin 'Norpparyhmäksi'. Kuitenkaan yhtään tappelua ei risteilyllä ihme kyllä tapahtunut. Kotiteollisuuden Hynysen kysellessä kiertueen nimenkäytön oikeuksista kaikki tavoitetut osallistujat tuntuivat muistelevan reissua erittäin raskaana.

Juntusen välissä vetämät 'huumorikorkkariagentti'-fantasiat ovat no.. sellaisia, mutta etupäässään kirja pitää sisällään nasevaa dokumentaatiota, jota välillä taustoitetaan, välillä vähän väritetään. Muutama känninen muusikko antaa haastattelussa erinomaisia totuuden sanoja, kuten Eppujen edelleen kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen nasevat viisaudet kriitikoista, ilmiöbändeistä ja muusta musiikin menosta. Kirjan lopettava totuutta ja fiktiota sekoittava automatka Juntusen ja Jukka "Avaruusromua" Mikkolan välisestä oi!, kantri, free-jazz ja taidemusakeskustelusta päättää hauskasti kirjan.

Kirja ilmestyi elokuvan kanssa samaan aikaan ja sitä myytiin jopa näytösten yhteydessä. Soundi-lehden kustantaman kirjan ensipainos myytiin nopeasti loppuun ja toinenkin hupeni. Huonon sidonnan takia sitä ei juurikaan löytynyt divareista, joten vuonna 2006 ilmestyi kolmas painos Juntusen jälkipuheen ja Hynysen lyhyen 2006 Tuuliajolla kierturaportin kanssa.

Arto Melleri - Tuomiopäivän sävärit (eli svimbaa, komisario Koskinen) 1987

Luin juuri Arto Mellerin 'Pääkallolipun alla', joka pitää sisällään hänen koko runouden ulkopuolisen kirjallisen tuotannon. Mielenkiintoni mieheen heräsi alunperin luettuani Albert Järvisen elämänkerran ja etenkin pätkän, jossa oli taustaa tätä Mellerin ainoata pitkää proosateosta kohtaan.

Melleri aiheutti alunperin tietynläistä vierastamista ehkä miehen boheemin maineen takia. En ole mikään hirveä moralisoija, mutta Mellerin maine perustui juuri tälläiseen laillisuuden rajamailla vaeltavaan 'romanttiseen huumeidenkäyttäjään', joka kirjoittaa runoja ja istuu päivät pitkät Helsingin taitelijaravintoloissa. Ja joku nainen paapoo. Huumeita ja juttua niistä kirjassa tosiaan piisaakin, mutta myös hyvää tekstiä. Jos olisin ollut herkässä nuoruusiässä astetta lennokkaampi luonne, ymmärtäisin helposti miehen arvostuksen ja maineen silloin takavuosina.
Itse asiassa tästä maasta/tämän päivän julkisuudesta löytyy aika harvassa Mellerin ja Andy McCoyn tyylisiä wanhan liiton 'pyhiä' huumeveikkoja stetsonit päässä sulkineen, kun jopa R-kioskin täditkin joutuvat työhöntulossa huumetesteihin ettei vain olisi pilveä polteltu. Arkipäivä on nykyisin siirtynyt metrossa känykkään sössöttävien sekakäyttäjien ja Kurvin jengin päivittelyyn. Mutta he eivät saisi mitään järjellistä tekstiä ulos edes kaksirivisen runon vertaa.
Intiaanipäälliköt ovat intiaanipäälliköitä - moniongelmaiset luuserit moniongelmaisia luusereita.

Plaa, plaa, plaa. Takaisin kirjaan. Melleri suoritti kirjaa varten omien sanojensa mukaan 'kemian lopputyönsä'. Niinkuin taustoja varten. Mellerin rock-fanitus ja kuvioissa pyöriminen johti siihen, että hänen huume/rikollisromaaninsa pyörii luonnollisesti samoissa kuvioissa. Kirja julkaistiin vuonna 1987, mutta henkilöt ja tarinat ovat 70-luvun lopulta. Melleri jakoi työhuoneensa Albert Järvisen kanssa, joka toimi ystävänä ja innoittajana. Vaikka Melleri käyttää klassista kirjailijan kikkaa vaihtelemalla tosielämän henkilöiden paikkoja ja soittimia, kirjasta tunnistaa helposti oikeita hahmoja, jotka pyörivät Helsingin 'kuvioissa' tuohon aikaan. Järvinen on esimerkiksi edesmenneen 'Ramalama Brothersien' flipannut kitaristi, Pave Maijanen istutettiin sivuosaan yhtyeen rumpalin pallille, Q-teatterin porukkaa ja teatteriväkeä marssitettiin estradille. Mukana ovat rikollistaustaiset roudarit, vanhat sodanjälkeiset nistit ja koko rock-alamaailman kirjo. Ramalama Brothers on tietenkin Hurriganes, jota tosin harhauttavasti maustetaan uuden-aallon vaikutuksella.

Kirjailija itse on mukana Ilppo Koiruoho nimisenä huumespurgu-kirjailijana (joka syyttää sivuilla surkeaa Arto Meller nimistä kirjailijaa juttujensa varastamisesta ja kopioinnista!). Kyseinen käänne kertoo hauskalla tavalla Mellerin satiirisesta tyylistä ja muistuttaa jopa Vonnegutia. Tosin sillä erolla, että Vonnegut ei ollut huumespurgu.

Tuomiopäivän sävärit ei ollut runojen lisäksi Mellerin ainoa ulostulo musiikin puolelle. Jokainen ikäiseni on toki saanut kuulla kyllästymiseen asti Alangon kappaleen 'Taitailijaelämää' lainia. Melleri itse teki tekstejä muusikoille ja muun muassa tämän yhteislevyn Edward Vesalan kanssa, missä hän näyttelijöiden kera lukee lyriikoitaan aika mehevän modernin jazzin päälle.

Rockin korkeat korot, Suomalaisen naisrockin historia - Anne Taskinen & Arja Aho 2004

Anne Taskinen, eli tunnetummin Heinäsirkka ja toimittaja (eikös Heiniskin ole toimittaja?) Arja Aho koostivat vuonna 2004 kirjan, joka niputti yksiin kansiin suomalaisen 'naisrockin' tai ainakin naisrokkarit siihen saakka. Ennen kirjaa Nelosella ilmestyi kolmiosainen dokkarisarja, joten en tiedä kumpi oli ensin; munasolu vai kana? Kirjan taitosta ja kuvituksesta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lähinnä kaikki tämän tyylisuunnan kirjat Suomessa..

Tekijät ovat nähneet vaivaa etenkin kirjan alkuvaiheen, eli 50-70-luvun mimmirokkareiden selvitämisessä. Kirjan ikä myös alkaa jo painaa, nimittäin muutama alkupään artisti on jo tällä välin edesmennyt. Suomen naisrokin alkupää onkin kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia. On oikeasti mielenkiintoista lukea sen ajan rokkimimmeistä, joista osa on itselle todellisia obskuureja. Myös vanhoillisen ajan ja naisrokkareiden kohtaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin nykyartisteista lukeminen.

Kirjan taso tosiaan lopahtaa siirryttäessä 90-luvun artisteihin. Voisi sanoa, että alkupäässä laatu korvasi määrän, mutta kirjan loppuosa listaa lähinnä Pokon (oli hengissä tuohon aikaan) Epe Heleniuksen ikuisen 'tyttöbändin' etsinnän. Pakkomielteestä huolimatta Epe ei pitkäaikaista tai valoa kestävää rokkimimmiryhmää löytänyt. Ehkä myös siitä johtuen, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mimmi otetaan keulakuvaksi juuri nätin ulkonäön takia.. Toimitustyössä on myös loppua kohden selkeästi luistettu ja muutaman artistin kohdalla ei erota lukeeko levy-yhtiön lehdistötiedotetta, vai kirjoitettua kirjaa. Sama pätee myös lähes jokaiseen artistin pääkuvaan, lukuunottamatta jotain Marjo Leinosta.

Lopussa tulee sikäli selväksi, mikä estää usein naisartistien pidemmän uran; wanhan aikaisesti ne lapset. Usein rokkimimmit kirjan perusteella pariutuvat muusikkomiesten kanssa, joten kummankin saman aikaista keikkailua varten pitäisi lastenhoidon turvaverkko olla laajasti kunnossa. Ja nainenhan se eron kohdatessa on yleensä päävastuussa lasten hoidosta.
Ehkä myös silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että aika isonkin mittakaavan bändit Suomea kiertäessä istuvat edelleen ennen keikkaa kusisessa komerossa moppien välissä juoden lämmintä kaljaa. Edellä mainittu toiminta kuitenkin vetoaa ehkä enemmän 'poikamaiseen huvitteluun', tai ainakin vaatii vastakkaiselta sukupuolelta sellaisen sietämistä. Painotuksesta johtuen yksi kirjan kantavia teemoja olikin kännisten mieskanssamuusikoiden, miksaajien, roudareitten ja keikkajärjestäjien enemmän ja vähemmän avoimen 'tytöttelyn' käsittely.

Moni naisrokkari, etenkin kirjan myöhemmissä teksteissä pohti myös mies ja naissoittajien eroja. Esimerkiksi sitä, miksi miehiseksi käsitetyt kitarasoolot ovat.. miehiseksi käsitettyjä. Populaarimusiikin historia tuntee tietysti paljon 'kasvottomia' naispuoleisia studiorumpaleita ja basisteja, jotka ovat vastuussa muun muassa monesta mustan musiikin kiistattomimmista rytmeistä, joita luullaan kundien soittamiksi. Rokkikitaran puolella on jostain syystä hiljaisempaa.

Rockin korkeat korot on ihan kelvollinen teos, mutta loppupään löysyys ja kaiken maailman I'deesit ja muut tuntuvat puuduttavilta. Aikalaisissa tosin on se ongelma, että pois jättäessä ja taas toisten mukaan nostossa syntyy helposti kiistaa ja ravintolassa voi kirjoittaja jäädä tervehtimättä. Tämän päivän klassikkoartistit valitaan vasta meidän jälkeen, ei meidän aikana.

Lale Andersen - Lili Marleen 1939

Luin juuri loppuun lyhyen kirjan Wolfgang Lüthistä, joka oli Saksan kuuluisimpia sukellusveneässiä. Hän oli sukellusveneen kapteeni sodan alusta vuoteen 1943, jolloin hän palasi sankarina kuukausien partiomatkalta niinkin kaukaa, kuin Intian valtamereltä. Liian arvokkaana kadotettavaksi pohjaan tai vankileirille kuten kollegansa, hänet siirrettiin johtamaan Saksan merisotakoulua, jossa hän toimi sodan loppuun asti - saaden surmansa vahingossa saksalaisen vartiomiehen luodista vain pari päivää sodan loppumisen jälkeen toukokuussa 1945.

Wolfgang Lüth oli miehistönsä suuresti arvostama ja jopa rakastama hahmo, mikä ei sodan ajan Saksassa ollut esimerkiksi maavoimien puolella mitenkään yleinen asiantila. Siis se, että johtavalle upseerille miehet olivat muutakin, kuin myllyyn työnnettävää lihaa. Tämä siitä huolimatta, että Lüth oli samaan aikaan sinisilmäinen ja avoin kansallissosialisti - eli natsi.

Jotta löpinä ei mene pelkäksi Korkeajännitykseksi, on syytä huomata, että sukellusveneet olivat elämää ääriolosuhteissa. Tälläisissä paikoissa oli tärkeää pitää huolta siitä, että miehistö pääsee purkamaan itseään ja pitämään ajatuksensa jossain muualla, kuin toisen ärsyttävässä naamassa. Lüth soitatti paljon musiikkia laivassaan. Myös ihan huvikseen, mutta erityisesti juhlallisissa tilaisuuksissa satamasta partiolle lähtiessä ja saapuessa takaisin. Tämän lisäksi hän monen kuukauden reissuillaan salli miehistön kuunnella myös Puolueen kieltämää jatsia muka huomaamatta sitä. Kyseinen musiikkilaji oli nimittäin julistettu 'juutalaiseksi' ja rehellisyyden nimissä näinhän se olikin! Ja sen lisäksi vielä neekerinmustaa!

Pitkän rönsyilyn päälle palataan kirjoituksen alussa olevaan kappaleeseen, joka aivan varmasti soi myös Lüthin vedenalaisissa aluksissa silloin kun ei oltu hiirenhiljaa kaikuluotauksen ja syvyyspommituksen kohteena.

Lili Marleen levytettiin vuonna 1939 kabareelaulajana kunnostautuneen Lale Andersenin toimesta. Itse kappaleen runo syntyi jo ensimmäisen maailmansodan aikana kirjailija Hans Leipin toimesta, joka yhdisteli kotikaipuuseensa tyttöystävänsä ja toisen mimmin nimet. Sävelmä taas oli Norbert Schultzen käsialaa, joka oli liittynyt käytännön syistä Puolueen jäseneksi, joutuen kirjoittamaan myös tökeröjä propaganda-lauluja, kuten 'Panssariarmeija-liedi' yms.

Kappale ei ollut aluksi erityinen menestys, mutta Saksan miehitettyä Jugoslavian kesällä 1941 sitä ruvettiin soittamaan Belgradin radioasemalla, josta sitä kuulivat sekä akselivaltojen, että liittoutuneiden sotilaat (etupäässä englantilainen Kahdeksas armeija) Balkanin ja Välimeren alueella. Muutama sata kappaletta myynyt single nousi sotilaiden suosikiksi kummallakin puolella rintamaa. Vahingossa, sillä sitä pyöritettiin suurrotaatiossa lähinnä siitä syystä, ettei asemalla ollut tarpeeksi muita levyjä. Brittien saksankielen taidosta ei ole selvyyttä, mutta kappaleen koti/tyttöikäväiset sanat upposivat samaan melankoliseen kotikaipuun maastoon, kuin amerikkalaisten 'Over the Rainbow' tai brittien 'We'll Meet Again'. Kappale oli myös kansallisankari kenraali Erwin Rommelin suosiossa.

Propagandaministeri Joseph Göebbels ei pitänyt kappaleesta ja julisti sen soiton pannaan, mutta tuhansien rintamalta tulvineiden kirjeiden jälkeen hän osoitti, ettei ollut tunnevikaisuuden ohella kuitenkaan hölmö. Kappale sai jatkaa soimista, jos se kerran piti sotilaat ja siviilit tyytyväisinä. Lili Marleen julistettiin kello 21:55 tunnukseksi ja soitettiin päivittäin kyseisen kellonajan äänimerkkinä sodan loppuun asti. Vuonna 1942 laulajatar pistettiin levyttämään myös englanninkielinen versio kappaleesta. Samalta vuodelta on tiettävästi suomennos 'Liisa pien'.

Kuten useimmat tietävät, tässä välissä Saksan sotaonni kääntyi ja maa hävisi sodan, syösten valtion ensin tuleen ja sen jälkeen monen kymmenen vuoden miehitykseen.

Schlagerin esittäjä Lana Andersen meni sodan jälkeen naimisiin sveitsiläisen säveltäjän kanssa ja katosi pitkäksi aikaa radioaalloilta. Vuonna 1952 hän palasi listoille menestyksekkäällä itse sanoittamallaan kappaleella ja osallistui vuoden 1961 Eurovisionin laulukilpailuun Länsi-Saksan edustajana. Andersen kuoli 1972 ja kappaleen säveltäjä Schultze kymmenisen vuotta sitten 2002.

Popeda, ilikeesti kiitää vuodet 1977-2008 - Vesa Kontiainen - Kjell Starck

Kenellekään ei ole varmastikaan epäselvää, että Popedan musiikki sotii tämänkin blogin elitistä ja snobistista musiikkimakua vastaan. Sitä ei voi, eikä saa diggailla edes ironisesti, kuten vaikkapa Raptoria.

Olen vuosien varrella lukenut aika paljon musiikki- ja bändikirjallisuutta, jota on täälläkin sivuttu pariin otteeseen. En tiedä onko syynä kotimaisuus-lisäpisteet, vai mikä, mutta muutama suomalainen bändihistoriikki pääsee helposti top-kymppiin.

Ollakseen viihdyttävää lukemista, yhtyeen musiikin ei tarvitse välttämättä olla hyvää. Mötley Crüesta kertova 'Törkytehdas' on yksi parhaista rock-kirjoista, vaikka yhtyeen musiikki on uudelleen tsekkauksesta huolimatta edelleen täyttä paskaa. 'Kiss - Maskin takana' oli myös ihan hyvä kirja, vaikka en bändin tuotannosta hirveästi välittänytkään. Uudelleen tsekkauksella löytyi kuitenkin monta ihan hyvää levykokonaisuuttakin.

Pähkinänkuoressa voisi väittää, että mitä ärsyttävämpi, tai sikamaisempi artisti, sitä parempi kirja. Musiikilla ei niin väliä.

Ilikeesti kiitää ilmestyi alunperin vuonna 2001. Uudelleenpainos päivittyi seitsemän vuotta eteenpäin. Vuosien välillä sattui ja tapahtui ihan oikeastikin bändiä rasittaneita juttuja, joihin palataan tuonnempana. Kirja on yhtyeen fanin Vesa Kontiaisen käsialaa, jota on avustanut Kjell Starck. Historiikkina se on tyypillinen fanin kokoama teos, mutta perustuu bändikavereiden ja yhtyeen liepeillä olleiden haastatteluille. Ainoa, jonka haastattelut puuttuvat on luonnollisesti Arwo Mikkonen. Mukavana piirteenä tälläisiä teoksia vaivaavaa toistoa ei hirveästi esiinny, vaan toimitustyö on tehty huolella, toisin kuin esimerkiksi Pokon historiikissa.

Popeda syntyi Tampereen Ikurissa, joka on rintamamiestalo-alue kaupungin laidalla. Asujaimisto oli vahvasti työväenluokkataustaista, joten hitsaaja Mustajärvikin oli bändin alkuvuodet päivätöissä tehtaalla. Popedan olemukseen liitetään vahvasti 'perusduunari-tausta', mikä on kuitenkin sikäli väärin, että puolet alkuaikojen yhtyeestä oli yliopistolla opiskelemassa. Bändin alkuperäinen liideri Arwo Mikkonen luki esimerkiksi taloustiedettä.

Kun yhtye julkaisi vuonna 1978 kehnohkon (en nyt tässä yhteydessä sano epäkypsän) ensilevynsä, musiikkikenttä oli jakautunut jyrkästi kahteen leiriin; punkkareihin ja diinareihin. Popeda ei mahtunut oikein kumpaakaan karsinaan. Se soitti jonkinnäköistä rollari-rokkia ihmeellisillä huumorisanoituksilla. Myöhemmin tällä ei ollut niinkään väliä ja Costello Hautamäen tullessa soittamaan toista kitaraa, musiikki oli jotain hard-rockkia. Muistan omasta lapsuudesta termin 'härmärock'.

Alkoholi mainitaan ensimmäisen kerran kolmannella sivulla. Sen jälkeen kirjassa on varmaan kolme sivua, joilla sitä ei mainita. Pämppääminen ja kännissä heiluminen kuului olennaisesti Popedan keikkaelämään. Roudareita saattoi esimerkiksi lähteä alkuaikoina mukaan ylimääräiset kymmenen kappaletta ilman palkkaa, että pääsi juhlimaan bändin kanssa. Yhtye pysäytteli keikkabussiaan Suomen metsäteillä ja hyökkäsi leikkimään sotaleikkejä tien pientareelle. Aika symppistä. Yhtye ei myöskään ollut vuosikausiin mikään rahasampo, vaan 80-luvun alkuun asti soittajilla oli joko päivätyö, tai opiskelupaikka. Viikonloput keikkailtiin ja ryypättiin.

Menossa oli paljolti samaa henkeä, kuin Sleepy Sleepersissä. Tosin miehistö oli enemmän stabiili, eikä alunperin kahden miehen show (jota se kyllä myöhemmin on ollut). Itse asiassa Costello Hautamäki olikin hetken aikaan Sliippareissa, tehden biisit yhdelle levylle. Meno ei kuulemma ollutkaan hauskaa, vaan kahden johtajan kiristelyä ja aika määrätietoista rahastusta. Paluu Popedaan koitti nopeasti.

Bändin uran vedenjakajana voidaan pitää Arwo Mikkosen kuolemaa 1986, jonka jälkeen ainakin omasta mielestäni yksittäiset kelpo irtobiisitkin loppuivat. Meno muuttui enemmän instituutioksi. Levynteko on aina ollut yhtyeelle äärimmäisen vaikeaa ja pitkälle 90-luvulle asti kaivettiin vanhat roskiksetkin levyille. Soittajat, etenkin musiikin primus motor Costello Hautamäki sivuuttavatkin ne nopeasti todeten yhtyeen olevan ennenkaikkea live-bändi. Levyt ovat siis pakollinen paha, joista saattaa välillä ilmestyä joku uusi keikkabravuuri. Silti Popedan albumeita ja kokoelmia on myyty yli 670 000 kappaletta. Epe Heleniuksen pitkämielisyys ja avunanto ovat myös tuoneet jotain hänellekin.

Alkoholi oli mainittu. 2000-luvun puolivälissä Mustajärven alkoholismi oli edennyt sille tasolle, että hän oli toimintakyvytön. Muutamalle keikalle piti kutsua apuun miehen siskon poika, Mustien enkeleiden laulaja (*tekee tässä kohtaa ristinmerkin). Osan keikoista Mustajärvi sopersi selällään kännissä. Popeda oli kuuluisa siitä, että se hoiti aina keikkansa - oli kunto mikä tahansa. Nyt se joutui perumaan keikkojansa.
Viimein tilanne oli se, että mies oli letkuissa sairaalassa juoppohulluuden ja sairaskohtauksen jälkeen. Kirja loppuu vuoteen 2008 ja Mustajärven raitistumiseen. Kuinka se on pitänyt, en tiedä.

Ilikeesti kiitää oli yllättävän viihdyttävä kirja. Jos en bändin musiikista edelleenkään välitä, niin pidän Patea ja kumppaneita (Hautamäkeä ja Melartinia lukuunottamatta nykyisin rivimuusikoita) rehteinä ja sympaattisina jannuina. Pate on mies, jonka taiteellisempi puoli pääsee esille soololevyjensä kappaleilla, kuten vaikka 'Emmanuelle'..
Ajattelin jopa mennä joskus katsomaan bändiä keikalle.

Hunter S. Thompson - Suuri hainmetsästys

Palataan pitkästä aikaa kirjallisuuden pariin.
Suuri hainmetsästys ei ole musiikkikirja, vaikka muutamassa jutussa sivutaankin 60-luvun bluegrass-festareita ja Haigh-Ashburya. Kirja on kokoelma hänen lehtikirjoituksiaan 50-luvulta 70-luvun lopulle. Lehtinä olivat muun muassa National Observer, New York Times, Playboy ja tuolloin vielä napakka nouseva ug-julkaisu Rolling Stone.

En usko, että Thompson on kenellekään tämän blogin juttuja lukemaan eksyneelle tuntematon hahmo.
Mies liitetään vahvasti 'gonzo-journalismiin' ja hänen 'Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa' oli ensimmäinen kirja, jossa termiä myös käytettiin.
Homma on ytimessään niin, että jutun faktan ja fiktion raja hämärretään, kiinnitetään huomio toissijaisiin pikkuseikkoihin. Usein vielä itse pääaihe jätetään huomiotta. Tyylilaji on vaikea, eivätkä esimerkiksi kotimaiset yrittäjät (mm. Nalle Östermalm) pääse muuta kuin lähelle myötähäpeän tasoa.

Thompson nousi kuuluisuuteen kirjallaan 'Hells Angels', jota kirjoittaessa hän pyöri vuoden ajan Friscon enkeleiden kanssa. Homma päättyi lopulta turpakeikkaan, mutta itse kirja on napakka ja kumartelematon kuvaelma übermiehisestä prätkä-sekakäyttäjä-konnamaailmasta, mitä se tuolloin oli. Se ei kuitenkaan ole vielä varsinaista gonzoa.

Varsinainen läpimurto tapahtui sitten 'Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa', jonka juonta en edes yritä selittää. Tai eihän siinä mitään juonta varsinaisesti edes ole. Sekoilu-Odysseia pitää sisällään älyttömyyksien lisäksi myös äärimmäisen viiltäviä ja analyyttisiä hetkiä.

Thompson pyöri aikansa vastakulttuurin, pornoteollisuuden ja politiikan liepeillä raportoiden tätä kaikkea omintakeisesti sekoittaen. Ja sekoillen. Eikä turpakeikkaa pelätty.

Suuri hainmetsästys on yli 700-sivuinen kooste hänen hapuillen alkaneista perinteisistä lehtikirjoituksistaan siirtyen hiljalleen gonzo-ilotulitukseen. Kirja on suomennettu osittain ensimmäisen kerran jo vuonna 1982, mutta tämä uusi laitos pitää sisällään kaikki alkuperäisen laitoksen tekstit.

Etelä-Amerikan reportaasi on jo mielenkiintoista settiä ja tahti kiihtyy Nixonin kampanjaa seuranneessa reportaasi-sarjassa. Se on päällisin puolin mielenkiintoista tavaraa, muttei edes Thompsonin gonzo pysty pitämään yllä mielenkiintoa neljäkymmentä vuotta vanhasta politiikasta. Hainmetsästys taas herättää gonzo-sekoilun huumeineen ja päättyy settiin Muhammed Alista.

Hunter S. Thompsonin loiston aika oli kuitenkin verrattain lyhyt ja kesti vain kymmenisen vuotta päättyen 70-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin sekakäyttö oli jo vienyt siihen tilaan, että ajatuksia ja selkääntaputtelijoita riitti, mutta edes kassillinen piriä ei saanut enään aikaan julkaisukelpoista tekstiä. Miehen viimeinen kirja 'Pelon valtakunta' pitää sisällään muutaman hyvän jutun, mutta liekki oli sammunut jo kauan aikaisemmin.
Thompson eli elämänsä ehtoopuolen Coloradon Aspenissa, ampuen vuonna 2005 lopulta sekakäyttöisen itsensä lastenlasten leikkiessä samaan aikaan viereisessä huoneessa.

M.A. Numminen - Baarien mies (kirja)

Sain tämän vaikeasti löydettävän kirjan onnellisen sattuman kautta lainaksi kaverilta. Kyseessä on vuonna 1986 julkaistu teos, jossa Mauri Antero Numminen vierailee yksin tai seuralaisen kanssa 185 kunnassa ja 350 eri keskiolutbaarissa.

Tänään tämä alkoholi- ja kulttuuripoliittinen teos tuntuu absurdilta, kun nykyisin keskustellaan lähinnä siitä milloin viinit saapuvat ruokakauppoihin. Keskioluen myynti oli kuitenkin kielletty monessa Suomen kunnassa. Nämä kunnat olivat luonnollisesti pääosin Suomen 'raamattuvyöhykkeellä' ja Lapissa. Mutta silti!

Baarien mies on kunnian- tai huomionosoitus niille pipo päässään istuville velikullille ja jutuniskijöille, joita Suomen kaljakuppilat vieläkin ovat täynnä. Vai ovatko?
Nummisen astuessa ovesta sisään soi jukeboksista yleensä Baddingin 'Laivat' ja tupakansavu on niin sakeaa, ettei erota juoko kahviaan mustana vai maidolla. Kaikki kuusi asiakasta istuvat eri pöydissä ja katsovat eri suuntiin.

Pääosassa ovat siis baarissa istujien lyhyet jutut omasta elämästään, muistelot Nummisen tai seuralaisen (usein Pedro Hietanen) nuoruudesta tai ihan vain kaljan pummaaminen kirjoittajalta. Kaikkeen tähän Numminen suhtautuu toverillisesti.

Yksi kirjan hauskoista piirteistä on Nummisen tyyli kirjoittaa itsestään kuten Julius Ceasar, eli kolmannessa persoonassa. Tämä tuo paikkoihin ja tarinoihin omaa etäisyyttä ja absurdiuttakin.

Vähän samalla tavalla kuin Kaurismäen 'Arvottomat'-elokuvan kadonneessa Suomessa (myös Rauli Badding Somerjoki laulaa siinä) suurin osa kirjan kuppiloista on nykyisin purettu, suljettu tai vain muuten pilattu.
Toivottavasti tämä kulttuuriteos saa joskus kolmannen painoksensa, tai Teemalta lähetetään kirjasta tehty televisio-ohjelma uusintana.

Kirjoja musiikista ja musiikintekijöistä

Aluksi pyydän anteeksi bloggerissa ilmenevää asettelullista bugia, jota ei saa html:stä pois.

Kuuluun siihen suomalaiseen kymmenykseen, joka ostaa suurimman osan kirjoista. Siis niistä, jotka poistuvat kirjakaupoista. Eli luen paljon ja luen myös musiikista kertovia kirjoja.
Tyylilaji on vaikea, koska näin äkkiseltään tulee mieleen ainoastaan kourallinen hyviä musakirjoja. Niistäkin osan 'hyvyys' on lähinnä huumoriarvoa. Mutta ompahan kuitenkin tullut viihdyttyä niidenkin parissa.

New Yorkin punk-liikkeen alkuasukkaiden Legs McNeillin (legendaarisen PUNK-lehden perustajajäsen, joka antoi nimen koko liikkeelle) ja Gillan McCainin aikalaishaastatteluille perustuva punkin sensuroimaton esihistoria (nimi tosiaan tarinoiden kohdalla pitää paikkansa) on varmasti hauskin, rehellisin ja viihdyttävin kirja rokista mitä olen lukenut. Tarina alkaa Velveteistä jatkuen Detroitin sankareiden MC5 ja Stoogesin nousuun ja tuhoon ja päättyy 90-luvulle. Ei tietenkään haittaa, että pidän itsekin juuri nimenomaan protopunkista ja Nyki-kamasta. Anekdoottien, toisten haukkumisten ja typerien sattumusten kavalkadi on hulvaton ja loputon.

Edellisen kirjan henkinen pikkuserkku. Tällä kertaa kyseessä on pilluhevin kruunaamaton kuningas Mötley Crue. Yleensä jostain yhtyeestä lukiessa tulee käytyä bändin levyt läpi uudella otteella. Huolimatta kirjan hauskuudesta, yhtyeen musiikki ei hauskuuttanut edelleenkään. Bändi piti/pitää sisällään neljä lahjatonta, mauttomuuksiin asti menevää opportunistia, jotka kertovat edesottamuksistaan paukapäämäisen avoimesti. Erittäin viihdyttävä.

Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat on kirjoittajan itsemurhaviestin lisäksi mielenkiinoinen matka musiikkifanaatikon mieleen. Vihattu Hesarin musiikkikriitikko ei eläessään, eikä kuollessaan kumarrellut oikein ketään. Muistelmateos piirtää lukijan eteen kuvan asialleen omistautuneesta pikkumaisesta nerosta (mies esittelee mm. kohtauksen, jossa korjaa päätoimittajan neljänkymmenen vuoden takaisen kielioppivirheen), jonka suomenruotsalaisviha saa monessa kohtaa pikkumaisia piirteitä. Silti hänen asenne kriitikon työhön ja musiikkiin on jollain tapaa sympaattinen. Ja kirja kertoo siis klassisesta musiikista. Populaarihan ei Heikinheimon huomiota ansainnut.

Kerouacin beat-klassikko Matkalla ei ole varsinaisesti musiikkikirja, vaikka pitääkin sisällään vimmaisen kuvauksen hikisestä jazz-keikasta. Kirjan vaikutus muuten musiikkikulttuuriin ja yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymiseen on vaikuttanut suuresti länsimaiseen pop- ja alakulttuuriin. Kirjan Dean Moriarty, eli tosielämässä Neal Cassady oli myöhemmin Ken Keaseyn happotestien bussikuskina. Cassadyn kohtalona oli kuolla paleltuen kännissä raiteiden viereen. Beat-tyylinen lähtö.

Tajunnan alkemistit käsittelee edellä mainittuakin kirjaa, mutta kertoo pääosin 1900-luvun esoteerisen muodin tarinan. Erityisen vahvasti musiikkia sivutaan 60-luvusta kertovassa osuudessa, missä kerrotaan 'Church of Satan'in, Charles Mansonin ja monen muun pimeämmän homman vaikutuksesta rock-musiikkiin ja populaarikulttuuriin. Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaankin. Lopussa on suomentajan koostama kotimaanosuus Hectoreineen ja Elovaaroineen.

Näiden lisäksi on toki tullut luettua suuri määrä muitakin. Jollain tapaa mieleen ovat jääneet Remu Aaltosen 'Poika varjoiselta kujalta', yllättävän rehellinen 'Kiss - Maskin takaa' sekä yllättävän hyvä Bob Dylan opas 'Rough Guide to Bob Dylan'. Unohtamatta erinomaista 22-pistepirkon kirjaa.
Sen sijaan Zeppelinin sekoiluodysseia 'Jumalten vasara' kärsi aikansa kuvasta - kirjoittaja itki viimeiset sivukymmenet pahoja punkkeja ja kuinka Zep pelasti levy-yhtiöt vuosikymmenen lopussa. Oma lukunsa on myös Nykypostin entisen päätoimittajan kirjoittama Juha Vainion elämänkerta. Hohhoijaa.
Nyrkkisääntönä on; mitä ristiriitaisempi ja ärsyttävämpi artisti, sitä parempi kirja.

Hilse-kirja

Punkin suomeen rantautumisen 30-vuotisjuhlan kunniaksi Like julkaisi näköispainoksen suomen legendaarisimman fanzinen parhaista paloista. Hilseen (1977-80) sivuja ja numeroita ryyditetään tämän päivän aikalaismuisteloilla ja kommenteilla.

Hilse-lehti oli kirjoitettu lähes kokonaan käsin(!), kuvat pöllitty jostain suuren maailman julkaisusta ja haastattelut tehtiin carillon katkuisissa sessioissa. Koko hommasta paistaa DIY-henki ja ilo, kunnes se viimeisissä numeroissa alkoi väsyä. Niinkuin suomen punkin ensimmäinen aalto. Sen jälkeen ilmestyi mitä enemmän kieltoja miltä näyttää ja kuulostaa.

Tähän sopii lainaus Eppujen 'Akun tehdas' biisissä, joka kiteytti hienosti luisumisen pois kuvioista.

"Miksi annoimme kasvaa tukkien
Miksi soitimme kera kukkien

Miksi sellaisia kysytkin
Nythän meistä tykkäävät hämytkin
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on

Miksi emme sitä
Häpeä ja peitä
Että teemme pelkkiä lälläreitä
Emme tietenkään siitä paineita ota
Arvostamme näet mummojenkin suosiota
Meillä oikeus on olla huoleton
Työpaikkamme Akun tehdas on"

Mätämunan muistelmat - Seppo Heikinheimo

Heikinheimo oli pelätty ja vihattu Hesarin musiikkikriitikko. Kirja liippaa osittain paljoltikin musiikkia, mutta klassista. Populaarimusa ei saanut ennen kirjan julkaisua itsensä tappanutta Heikinheimoa lämpenemään.
Muistelma rakentaa kuvan pedantista ja usein kovaa ampuvasta luotisuorasta henkilöstä. Heikinheimon viha ruotsinkieltä kohtaan saa myös koomisen maanisia piirteitä. Niinkuin koko kirja. Mutta yksi parhaita musiikkia sivuavia kirjoja, mitä olen lukenut.