Heinäkuinen postaus viime kuussa edesmenneestä Catherine Ribeirosta toimii hyvänä aasinsiltana Geneviève Beaulieun juurittain ilmestyneeseen soololevyyn.
En ole varma, oliko Ribeiron synnyin kieli portugali, mutta molemmat naisartistit ovat ranskankielisiä, vaikka Geneviève laulaakin englanniksi. Molemmilla on myös hyvin vahva ilmaisu, tietyt "nicomaisuudet" ja Beaulieun varsinainen yhtye/duo Menace Rúine tuo hyvin vahvasti mieleen nykyaikaisen version Alpesista.
Soololevy Augury on kuitenkin monta astetta äärimmäisyyksissäkin liikkuvaa Menace Rúinea miedompi tapaus, sillä se on folkkia ja nojaa instrumentaatiossa pääosin artistin teini-iän pääsoittimeen, eli nylonkieliseen kitaraan. Albumi koostuu kuudesta kappaleesta ja kestää puolisen tuntia ja se on koostettu ja sävelletty pitkällä kymmenen vuoden aikajänteellä. Nylonkielisen lisäksi taustalla on minimalistista instrumentaatiota, joka muistuttaa jonkin verran MR:ään julistavan painostavuuden lisäksi kuuluvasta eteerisyydestä.
Pääosaa albumilla näyttelee Beaulieun omailmeinen lauluääni, josta joko tykkää tai ei. Sävellyksinä Genevièven kappaleet ovat pienimuotoista folkkia, joissa on kuitenkin koukkuja. Tässäkin mielessä tulee muistumia Nicoon ja tämän muiden kirjoittamaan ensialbumiin 'Chelsea Girl'. Mitään pidempiä maalailuja ei biiseissä myöskään suoriteta, vaan biiseissä on kyse biiseistä.
Tavallaan hämmentää, että MR ja Beaulieu eivät ole tunnetumpia kuin ovat.
(Libertés ?) oli Catherine Ribeiron ja Alpes-yhtyeen kuudes albumi, jonka kansikuva tuo vahvoja ennakkoja siitä kuvastosta mistä CRASS-yhtyeen Gee Vaucher ammensi vain muutamaa vuotta myöhemmin punkin jälkeisessä punkissa.
Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska Alpes perustettiin Ranskassa tasan vuoden 1968 hengessä (siis kyseisenä vuonna) ja Epping Forestin "punkit" olivat itse 70-luvun lopussa vanhoja 60-luvun taidekouluhippejä joille situationistitkin olivat varmasti tuttuja, vaikka Penny Rimbaudin anarkismi olikin ehkä lopulta oman etuoikeutetun navan ympärillä pyörivää libertalismia.
Toisella levyllään nimensä Alpesiksi vaihtanut symbioosi Ribeiron ja taustabändin kesken kesti vuodesta 1968 vuoteen 1981. Käytännössä Ribeiron aisaparina (ja ilmeisesti jossain vaiheessa myös kumppanina) toimi lyyristi ja soitinrakentaja Patrice Moullet, jonka käsistä oli peräisin myös moni yhtyeen erikoisen instrumentaation soitin. Myöhemmin Moullet on tehnyt uraa kineettisen taiteen parissa. Alpesin muut jäsenet vaihtelivat enemmän tai vähemmän jokaisella levyllä.
Tämä albumi ei ole missään nimessä artistin tai yhtyeen paras, mutta toisaalta jos tämän pariin eksyisi ensikosketuksessa Catherine Ribeiro + Alpesin musiikkiin tutustuessa, mitään väärää kuvaa tai ääntä ei pääsisi syntymään. Aikaisemmista levyistä poiketen mukana on enemmän perkussiota, mutta Ribeiron dramaattinen tulkinta, jousikoneet, sähköinen lyyra/luuttu ja muut elementit ovat kohdillaan. Jo ensibiisin dramaattiset ja (etniset) kansanmusiikkisävyt kuljettavat sinne tuttuun samaan aikaan ylevään, mutta depressiiviseen suuntaan joka on yhtyeen se juttu. A-puoli on tältä osin tuttua tavaraa, mutta päättyy miltei viisiminuuttiseen soololausuntaan, josta en ranskantaidottomana ymmärrä mitään, mutta voin arvata sisällön kohtuullisen sakiaksi.
Levyn huippukohta on koko B-puolen täyttänyt "Poème Non-Epique N° III (Concerto Alpin En 3 Mouvements Et Un Tombé)" jossa vaellellaan jännitettä keräille sillä omintakeisella folkin ja lopulta avant-garden alueella, kun Catherine päästää ilmoille pitkän heittäytyvän ja paatoksellisen poliittisen resitatiivin jälkeen primäärisen Jim Morrison The End-huudon Moulletin luutun päräyttäessä samalla ilmoille kananlihoja repivän fuzz-riffin. Lopulta syöksytään noise-kuiluun.
Blogit ovat nykyään vähän sellainen unohdettu muoto, jota joku viitseliäs keski-ikäinen jaksaa lukea ja kirjoittaa. Uusien blogitekstien lukumäärät heti julkaistessa ovat todella pieniä, MUTTA pitkäaikaisen blogin voima lieneekin siinä, että päivittäiset hitit koko blogin sisältöön ovat sellaista 70-100 lukukertaa. Jos tästä vähentää botitkin, lukijoita ja huomiota piisaa ihan kohtuullisesti, etenkin kuukausitasolla.
Toisinaan Levyhyllyyn ilmestyy sinne varta vasten lähetetty levy ja yllätys on aina mieluisa etenkin silloin kun äänite paljastuu mukavaksi kuunnella.
Pudasjärveläinen Ruoto on toiminut ilmeisesti jo 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti ja eri kokoonpanoilla. Keikkailu on painottunut Pohjois-Suomeen. Levyn ja yhtyeen kappaleista ilmeisesti ylipäätään vastaa kitaristilaulaja Ossi Oinas-Panuma. Albumin materiaali on syntynyt pitkällä aikavälillä 2014-2023, painottuen kuitenkin ilmeisesti korona-aikaan 2019 --> Bändi on aloittanut hyvin nuorella iällä ja tässä voisi monen pohjois-suomalaisen syrjemmässä syntyneen yhtyeen tavalla turvautua kliseeseen "ei ollut mitään muuta tekemistä ja musiikki elää omaa elämäänsä".
Ihan omaa muusta maailmasta irrallista elämää musiikki ei kuitenkaan ainakaan omiin korviini elä, vaan siinä kanavoidaan juurikin niitä yleisesti miellettyjä "pohjois-suomalaisia" elementtejä, kuten Yrjänä, CMX, Absoluuttinen nollapiste, Yari ja lätkäistään nyt vielä etelä-pohjanmaalainen Noitalinna huraa! siihen päälle. Lueteltuja artisteja ja bändejä yhdistää tietynlaisen kulmikkuuden lisäksi myös vahva lyyrinen tai "kirjallinen leima" ja suomeksi lauletussa musassa tekstit ovat tärkeä osa. Ja sehän toimii Ruodollakin.
CMX ja Yrjänä on nykyään sellainen vaikuttaja joka aikaisempien vuosikymmenten Dave Lindholmien ja muiden tapaan inspiroi nykyisiä sukupolvia kanavoimaan jotain niinkin kliseistä termiä kuin alkuvoimaista. Ruoto ei tietenkään apinoi edellä mainittua, mutta kanavoi vaikutteita vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi edesmennyt Kehrä (nykyisin Kaunosyvänne).
Kummallakin on yhtäläisyyksiä keskenään, mutta myös oma ääni, joka Ruoto-yhtyeen tapauksessa on myös soitossa kuuluva notkeus ja lyyrisyys ja laaja paletti sekä tietynlainen kansanmusiikinomaisuus. Ruodon musiikissa on hyvin vahva paikan tunne ja se paikka on metsä puroineen, kuusikkoineen jne. Bändi operoi triona ja soitto ja sovitukset toimivat erittäin hyvin. Lisää laitetaan mukaan lähinnä lauluharmonioissa ja tarkkaan mietityissä hillityissä instrumenttilisissä (syntikka ja torvi yms.). Omaan korvaan ja sydämeen levyn huippukohdaksi on tällä hetkellä muodostunut A-puolen lopettava kaksikko: suureellinen "Suuret linnut" ja herkkä riisuttu akustinen pikkufolk-biisi "Piilosi".
Koko paketti on tarkkaan mietitty biisijärkkää myöten ja kyllähän tämä vähän surulliseksi vetää, että 2024 tällainen on julkaistava omakustanteena ja radiosoittoa tai niiden listoille pääsyä on turha odottaa. Sellaiseksi ovat maailman laittaneet toteaa keski-ikäinen blogin pitäjä.
I Inside the Old Year Dying on Polly Jean Harveyn ensimmäinen levy seitsemään vuoteen. Edellinen "The Hope Six Demolotion Project" on Harveyn näennäisesti menestynein sen noustessa UK:n listaykköseksi. Fyysisten kappaleiden myynti on nykyään semmoista ja tämmöistä, joten on todennäköistä, että oikeasti joku muu PJ:n levy on mennyt useampaan hyllyyn. Itselleni tuo levy oli pettymys, eikä ole niin sanotusti paria biisiä lukuun ottamatta lähtenyt.
Uusi albumi ilmestyi elokuussa 2023 ja se on tunnelmaltaan melankolinen ja syksyisen kuuloinen. Kappaleet ovat tavallaan hiljaisia ja pienimuotoisia, mikä aluksi vaikutti kuuntelukokemukseen niin, että albumi pääsi lähinnä siihen "OK" kategoriaan. Muutaman ilmaiskuuntelun jälkeen levystä jäikin vähän odottava mielikuva. I Inside the Old Year Dying osoittautui kuitenkin "groweriksi" ja on kuuntelu kuuntelulta (kirjastolevy lainassa) kohottanut levyn pisteitä siihen asti, että pistin sen jo lyhyelle "Vuoden 23 parhaat"-listalleni. Kappaleet ovat jännitteisiä ja paranevat kerta kerralta.
Harveyn pitkäaikainen taustakokoonpano on tällä levyllä muuttunut niin, että perkussionisti Jean-Marc Butty ja multi-instrumentalisti Mick Harvey puuttuvat rivistöstä. Pitkäaikainen soittokumppani John Parish on kuitenkin mukana, kuten levyn loopeista, elektroniikasta ja kenttä-äänityksistä vastaava tuottaja Flood, jonka kanssa Harveylla on pitkä yhteinen historia. Soundimaailma on hengeltään pääosin folkmainen, mutta siinä on samaan aikaan hyvin vahva elektroninen ja kokeellinen pohjavire.
PJ Harveyn levytysmetodeihin on kuulunut usein jonkin uuden instrumentin opettelu ja siitä inspiroituminen. Tällä kertaa ilmeisesti sellaista ei tehty, mutta viime vuonna julkaistu runokirja "Orlam" ja sitä inspiroineet näyttelijät Colin Morgan ja Ben Whinshaw antavat ääntänsä neljälle levyn biisille.
Hei taas pitkästä aikaa. Keväinen kirjoitus oli iskelmällinen ja jatketaan vähän samoilla linjoilla.
Vexi Salmen Flamingo-levy-yhtiön julkaisema Varjot ja lakanat on nykyään luettu yhdeksi Hectorin päälevyistä ja on ilmeisesti niitä, joita artisti itse arvostaa. Omasta mielestään Heikki Harman klassiset 70-luvun levyt olivat toisten, eli esikuviensa matkimista. 70-luvun lopun ja kasarin alun aika olivat ilmeisesti hetkittäin syvääkin itsessä vellomista. Taiteellinen ja kaupallinen ylämäki oli kuitenkin alkanut jo edellisellä 'Nuku idiootti'-levyllä ja Varjoja ja lakanoita-albumia myytiin lopulta platinalevyyn oikeuttava määrä.
Oma fyysinen versio on ostettu yhdestä salaisesta kierrätyspaikasta eurolla, eikä se kuulosta mitenkään turhalta näin 2023 kuunneltunakaan. Varjot ja lakanat on kuitenkin myös sellainen levy, jota on ihan perusteltua tarkastella ilmestymishetkeään vasten.
Vuonna 1988 Woodstockista (joka oli jo tuolloin tuotteistettu "kukkais"/hippisukupolven kulminoitumaksi) ei ollut kulunut kuin 19-vuotta. Voisi ajatella, että tuolloin alulle pantu lapsi olisi saman ikäinen. Maailmalla saman sukupolven juuri aikuistuville lapsille myytiin Belinda Carlislen uusioluentaa Creamin hitistä ja 60-luku oli valituin paloin taas ihan jees. Ainakin kasarille muokattuna. Suomessa 60-luvun anarkismi oli muuttunut jo 70-luvun alussa militantiksi ja tosikoksi taistolaisuudeksi ja lopulta monen artistin luomiskaari oli ollut kasarin alussa siinä vaiheessa, että takki oli ollut jo pitkään niin sanotusti tyhjä eikä yleisö kaivannut juppiaikana 60-luvun idealismia. Mutta mitä maailmalla edellä, sitä Suomessa perässä.
Nimittäin kasarin lopussa tämäkin sykli oli jo kierähtänyt tilanteeseen, missä vielä viriilissä iässä olevilla nelikymppisillä oli kaipuu nuoruuteensa, mutta samalla jalat edelleen nyky(juppi)hetken maailmassa ja soundeissa. Ja siinä idealistinen Hector seisoi taas kuin isokokoinen Peter Pan, jolle on albumilla omistettu yksi biisikin. Biisit ovat joko retrospektiivisiä (Timantti ja ruoste) tai kantaa ottavia, kuten 'Ota yhteyttä apinaan' joka käsittelee ekologisia aiheita. Radiohitin levy sai biisistä 'Mulla ei oo rahaa'.
Musiikillisesti levy on hyvin yhtenäinen ja poikkeaa tässä mielessä esim. Hectorockin sillisalaatista. Kaikki biisit ovat Harman säveltämiä ja sanoittamia, Mongo Aaltonen soittaa rummut ja Juha Tikka bassot. Hakoköngäs koskettimet ja kitarassa ja mandoliinissa kasarin kiireinen sessiomies Peter Lerche. Mukana on vielä pieni jousiryhmä. Yksi levyn tyylillinen vertailukohta, ainakin soundiensa puolesta voisi olla ulkomaan aikalaisten Roy Harperin ja Jimmy Pagen vuoden 1985 'Whatever Happened to Jugula'. Siinä Harperin polveilevat laulut saavat taustalleen FM-syntetisaattoria ja kasaria tihkuvaa Ovation-akkaria choruksella väritettynä. Samaa tuotantohenkeä on tietyssä mielessä Varjoissa ja lakanoissakin + aikansa kuuloista bassottelua (naukuineen). Tuotanto on tavallaan hyvin pienimuotoista, välillä nojataan suoraan esim. syntikasta tulevaa kilkatus-padiin ja niin edelleen. Sama pienimuotoisuus, mutta uljaus pätee myös sävellyksiin, mistä hieno esimerkki on esimerkiksi 'Uushiljaisuus'.
Omalla yllättävällä tavallaan tähänastisista albumeista Hectorin futuristisin levy. Ja samaan aikaan perinteisin.
Joose Keskitalo on seikkaillut suomalaisen marginaalin reunoilla jo pitkään. Levyhylly blogissa on ollut ainakin Paavoharjun ja Harmaan geton levyt, joissa Keskitalo on ollut jäsenenä mukana. Hänen soololevyjään en ole kuitenkaan pieniä otteita lukuunottamatta kuunnellut, ehkä yhtenä syynä vintin tuoksuinen ulosanti, joka on sellainen ota tai jätä. Toinen saattaa olla Keskitalon peittelemätön kristillinen vakaumus, joka on aikaisemmin ilmentynyt körttijuttuina. Ehkä tässä on enemmältikin kyse jostain omasta umpimielisyydestä, mutta sanotaan nyt näin, että ei se ainakaan ole nopeuttanut tsekkaamista.
Orfiset laulut VI löytyi vakiolöytöpaikalta, eli kirjaston uutuushyllystä. Näitä levyjä on kaksi kappaletta, joista V:sta en ole vielä kuullut, mutta jos vastaan tulee, niin kuuntelen. Ilmeisesti näitten kahden levyn tekstit ovat hiertäneet fanaattisimpia Keskitalo-faneja, koska miehen ilmeisen rikkaan(?) oman lyriikkakielen ja aiheet ovat näillä kahdella korvanneet aidot ja oikeat antiikin tekstit sekä niihin Joosen mukailemat tarinat ja säveltarinat.
Näillä levyillä Keskitaloa säestää The Mystic Revelation of Teppo Repo kansanmusiikkiyhtye, jonka oman levyn kuuntelin tässä vuoden parin sisään, mutta se oli ainakin silloin omaan makuuni liian riisuttua ja karua. Tai ei ainakaan muuta muistikuvaa juurikaan jäänyt. Tällä kertaa artistin ja taustabändin yhteiskemia toimii hyvin ja paimenhuilut ynnä muut sopivat kreikkalaismysteereihin kuin maan lehdoissa asuvien satyyrin käteen.
Levy nimittäin kuulostaa jollain tavalla lähimuinaisuudelta: se voisi olla julkaistu 1976 ja muutama kohta soida Siikavireen sijaan Nukku Matin saapuessa. Koko homma tuoksuu puulämmitteisen talon hirsilattialta, lanoliinilta ja villasukilta. Hyvin, hyvin luomua. Huiluja, nailonkielistä kitaraa, kilkuttelua, hoilottelua, perheenjäsenet hoitaa taustalauluja ja niin edelleen. Levy on myös tietyllä omalla tavallansa vienosti progehenkinen, mutta polveilee kappaleissaan aidolla ja vilpittömällä hengellä, ilman turhaa ja teennäistä briljeerausta, mitä vertailuajankohtana saattoi olla. Tästä hyvä esimerkki levyn nimibiisi. Paranneltu versio Cumuluksesta ja Pekka Strengistä.
Levyn seitsemän kappaletta sujahtaa huomaamattomasti ja nopeasti läpi. Eri jees.
The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.
Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.
Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.
Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.
69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen. Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.
Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.
Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.
Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle.
Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista.
Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.
Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?
Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.
Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.
Jo Schornikow on syntyjään australialainen, mutta asuu tätä nykyä Yhdysvaltain Nashvillessä.
Joillekin tämän ajan ns. indietä seuraaville hän on varmaan tuttu aviomiehensä Matthew Houckin Phosphorescent-yhtyeen kosketinsoittajana, mutta itselleni ihan uusi tuttavuus. 'Altar' on järjestyksessään toinen soololevy. Edellistä en ole kuullut, mutta sitä on kuvailtu enemmän makkarissa äänitetyksi folkiksi.
Altar poikkeaa siitä kovasti, sillä tässä on bändisoiton lisäksi paljon tyylikästä syntikan- ja koskettimien soittoa. Schornikowista nostetaan aina esiin hänen ensimmäinen soittotyönsä 17-vuotiaana kirkon urkurina, mutta hän on myös opiskellut jazzin soittoa. Tällä levyllä jälkimmäinen kuuluu piilotetummin.
Levyn musiikkia on verrattu etäisesti War on Drugsin tyyliin ja yhtymäkohtia on (etenkin avausbiisi). Melodisuutta löytyy, mutta myös kovasti maalataan ja melodiatkin ovat välillä sellaisia sopivan hähmäisiä. Välillä on tavallista poppia, välillä ollaan tyylikkäästi avant-garden partaalla. Nämä ambientimmat kappaleet ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia, vaikka perusbiisitkin ovat usein tyylikkäitä. Tuotannossa Jo:n laulu on pyritty pitämään maanläheisenä.
Parhaat biisit ovatkin kolmeen sointuun luottava hypnoottinen nimibiisi Altar ja kaunis 'Spiders'.
Donovan on nykyvinkkelistä vähän jännä artisti, joka on monelle peruskuuntelijasta "seuraavalle tasolle" (eli ihminen joka pystyy nimeämään artistin jonkun biisin) siirtyneelle tuttu lähinnä parista 60's soittolistoille jääneestä biisistä, jotka sinänsä ovat eittämättä klassikoita. Nämä biisit ovat vielä englantilaiseksi folk-musiikiksi enemmän sellaista vaudeville- ja hassutteluosastoa, huolimatta vahvasta psykedeelisuudestaan. Enemmän Syd Barrett, kuin Liege & Lief.
Donovan Leitch on yksi niistä lukemattomista artisteista jotka puhuivat itsestään jossain vaiheessa romanttisena mustalaisverta omaavana kiertäjänä. Todellisuudessa hän taitaa kuitenkin olla irlantilaisten jälkeläinen ja sairasti lapsuudessa polion, josta jäi elinikäinen ontuminen. Donovanin ura lähti 1964-65 rakettimaiseen nousuun hänen kiertäessään esittämässä laulujaan ja sormipikkaamassa kitaraa. Artisti oli pian vakiovieras aikansa superartistien juhlissa ja studiobileissä.
Hänestä tulikin Lontoon psykepiirien prinssi, jonka levyt ja sinkut myivät 60-luvun lopussa aivan törkeästi ja kummallakin puolen Atlanttia ja muuallakin. 70-luvun taitteessa Donovanin suosio lähti kuitenkin laskusuuntaan, eikä asiaa auttanut hänen siirtyminen itse tuotantovastuuseen parin edellisen levyn kohdalla.
Vuoden 1973 Cosmic Wheels levylle Donovan otti mukaan uudestaan Mickey Mostin ilmeisenä yrityksenä nousta taas suosituksi. Vaikka Cosmic Wheels on ennenkaikkea folk-levy, niin se ei ole sitä siinä klassisessa 70-luvun alun brittifolk-tyyliin, vaan nojaa paljon myös aikansa kuumimpaan hottiin, eli glam-rockkiin. Välillä Donovanin ulosanti muistuttaa aivan todella paljon Roxyjen Bryan Ferryä. Albumi on myöhemmin painunut suosiostaan huolimatta historian hämäriin, ehkä siitä syystä, että samaan aikaan albumeissa tuli muotiin albumikokonaisuudet, Cosmic Wheelin ollessa kaikesta yhteen sitovasta tuotannostaan huolimatta kasa yhteen laitettuja lauluja. Osa vielä upeita sellaisia. Seassa on kuitenkin myös Espanjaversiossa sensuurin hampaisiin joutunut "Intergalactic Laxative", jossa... niin kyllä siinä tosiaan lauletaan ripulipaskomisesta astronauttipuvun vaippoihin.
Orkestraatiot pauhaavat, naistaustalaulu on sielukasta, Moog-löräyttelee, aikansa huippumies Chris Spedding kitaroi ja rummuissa kannuttaa muun muassa Cozy Powell. Laulut mukava sekoitus Donovanin tyyliin non-senseä ja sitten kauniita rakkauslauluja. Tuotannossa on kivoja poikkeavia jutskia. Mukava levy.
Cosmic Wheels nosti Donovanin (viimeisen kerran) hetkeksi taas ylempään myyntikaartiin, mutta sessioiden eloonjäänein juttu on kuitenkin se sattuma, että Lontoossa naapuristudiossa levyttäneen Alice Cooperin kitaristi Micheal Bruce pyysi Donovania laulamaan kakkosliidin yhtyeensä uuden levyn nimikappale "Billion Dollar Babiesille".
Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.
Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.
Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.
Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.
Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.
Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.
Itävaltalaisen neofolk-yhtye Sturmperchtin 'Geister im Waldebirg'-levynkansi on ilmestymisestään asti herättänyt eri puolilla internettiä hymähdyksiä. Noh, silloin kun larpataan, niin larpataan kunnolla.
Käpyukko vaellussauva kädessä tuijottaa rinnekuusikossa suoraan kuvaajaan, vieressään sammalmies. Alppien traditioista ammentava yhtye on kuitenkin ehkä lainannut kansikuvansa keski-eurooppalaisesta nuutti- tai laskiaisperinteestä, missä aika villinnäköisesti pukeutuneet karnevaalihahmot kiertelevät talosta taloon tai kulkueina.
Albumin nimi taipuu suomeksi "Kummituksia metsävuorilla" ja oikeastaan nimi ja kansikuva kuvaavatkin todella hyvin Sturmperchtin musiikkia ja albumia. Törmäsin levyyn ekan kerran sen juuri ilmestyttyä, koska Julian Cope hehkutti sitä Head Heritage saitillaan. Silloin tyylilajina toiminut folk- ja neofolk eivät kuitenkaan nostaneet tätä mihinkään erityisiin lokeroihin ja Sturmperchtin kuuntelu jäi lähinnä kannelle naureskeluksi ja kurisioteetiksi.
Neofolk tyylilajina ja terminä on ehkä jollain tapaa muodikas ug:n marginaalissa. Iso osa bändeistä myös joko flirttailee fasismin kanssa, tai on: fasisteja. Eivät tietysti kaikki, tyylilajin perustajista lähtien mutta tällainen pohjavire hommassa kuitenkin on. Ymmärtääkseni Sturmpercht ei tähän piiriin kuulu, mutta toisaalta yhtyeen kappaleissa pyörivät teemat pakanuudesta ja luonnon romantisoinnista tuulahtavat raikkaan 1920-luvulta. Romantische und takaisin luontoon.
Ajattelu nautti suosiota saksalaisen nuorison keskuudessa Wandervögel-liikkeessä ja purskautti populaarikulttuuriin vaikutteita esimerkiksi Hessen 'Matka aamun maahan' kirjaan ja sitten oudosti valtameren toiselle puolelle San Fransiscon alueen kirjakauppoihin, jonka hämmentävin juonne ennen beatnickkejä oli Nat King Colelle kirjoitettu julistus 'Nature Boy'. Mutta tästä ehkä joskun lisää toisessa postauksessa. Wandervögel-liike nimittäin sulautettiin ja lopetettiin muitten nuorisoliikkeiden kanssa Natsi-Saksan ainoaan sallittuun nuorisotoimintaan eli kansallissosialismiin ja Hitler-jugendiin.
Ympäri mennään, yhteen tullaan jne.
Kummitukset ja metsävuoret nousevat esiin myös musiikin toteutuksessa. Neofolkissa on aika yleinen instrumentaatio laulajan (tahallisen) keskinkertainen jokamiehen jollotus, landolan näppäily ja ylipäätään riisuttu ulosanti. Tätä koristellaan rummun takomisella ja mahdollisesti elektronisilla äänillä ja hälyllä, jolloin uusi kohtaa vanhan perinteen ja niin edelleen. Luetaan vähän runoja jumittavan taustan päälle ja kuiskutellaan. No, hyvältähän se kuulostaa ja välillä Sturmpercht on hyvin lähellä 70-luvun alun Witthüser & Westruppin "kosmista minimalismia". Välillä ollaan maailmantuskan reunalla runollisina, välillä hoilataan kuin härskissä oluttuvassa. Humppaa, haitaria, huiluja, näppäilyä ja elektronista maalailua.
Levylläkin kokeellinen Sturmpercht on netin keikkavideoitten perusteella ollut sitä myös livenä. Viimeisestä julkaisusta alkaa vain olla jo yli viisi vuotta aikaa, joten en tiedä toimiiko yhtye enää.
Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty.
Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.
Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.
Spirogyra oli Canterburyn alueella toiminut folk-progeyhtye, joka perustettiin jo 60-luvun lopussa, mutta teki kolme levyään 70-luvun puolella. Alunperin Martin Cockerhamin ja Mark Francisin opiskelupaikassaan perustamaan yhtyeeseen värvättiin alussa runsaasti kanssaopiskelijoita ja kokoonpano eli yhtyeen loppuun saakka. Myöhemmässä mielessä tärkein mukaantulija oli kuitenkin vokalisti Barbara Gaskin. Yhtye herätti alkuaikoinaan runsaastikin mielenkiintoa, Apple ja muut levy-yhtiöt halusivat sen listoilleen, se teki pari kiertuetta Trafficin kanssa ja levytti kolme edellämainittuun nähden huonosti myynyttä levyä. Näillä kaikille soitti rumpuja Fairport Conventionin Dave Mattacks.
Levyttänyt versio oli kutistunut jo nelijäseniseksi ja tässä viimeisessä, edellisiä vielä vaatimattomammin myyneellä albumilla sen ytimen muodostivat enää Cockerham ja Gaskin, jotka olivat siinä vaiheessa myös pariskunta. Mukana on kuitenkin avustajina runsas joukko ja pari edellisen kokoonpanonkin jäsentä.
Bells, Boots And Shambles on sisällöltään sitä erikoisempaa 70-luvun alun brittifolkkia. Ihan Comuksen alkukantaiseen tasoon ei mennä, mutta rouheasti vedellään, mitä alleviivaa vielä Cockerhamin ..kröhöm.. rempseä laulutyyli. Tämän vastapainoksi Gaskin vetelee naisvokaalinsa tyylilajin mukaisesti Kultamarjana.
Levyn kappalemateriaali on ihan ok-tasoa, enkä tiedä olisiko sen myöhemmin saama kulttilevystatus ihan ansaittu niillä, mutta levyn hienoin hetkihän onkin sen loppupuolelta löytyvä 13 minuuttinen polveileva proge-folk eepos "In the Western World", joka niputtaa sisältöönsä koneemme, sotilaamme vieraissa viidadoissa ynnä muut muiden niskaan kaatamat riesat. Tässähän on sitten sellainen biisi, jolla pelkästään ansaitsisi sen kulttimaineen.
Yhtyeen kokoonpano muuttui vielä viimeiselle vuoden 1974 kiertueelle, mutta se hajosi lopullisesti. Cockerham muutti niin sanotusti tien päälle asuen Irlannissa, Intiassa, Balissa, Kaliforniassa ja Havaijilla. Gaskin matkusti myös, pääasiassa Aasiassa ja elätti itsensä laulamalla ja opettamalla englantia. Vuonna 1981 hän muodosti duon toisen ex-canterburylaisen, entisen Egg-yhtyeen Dave Stewardin kanssa saaden ensimmäisen cover-kappaleen sisältäneen sinkkunsa UK-listan ykköseksi. Muitakin listanousuja sekä yhteensä seitsemän albumia. Nyt tyylinä oli synteettisempi pop.
Cockerham palasi Englantiin 2006 ja perusti vanhan perustajakaverinsa Mark Francisin kanssa yhtyeen uudelleen ilman Gaskinia. Levykin ilmestyi, hän muokkaili vanhoja äänityksiä uusiksi ja intoili uusintajulkaisuista. Cockerham kuoli 2018, joten yhtyeen polveileva taru loppui viimein tähän.
Vuonna 1973 Mike Oldfield oli parasta ja menestyneintä, mitä tuli progressiivisen rockin esittäjiin. Toki heti Pink Floydin ja Genesiksen jälkeen. Kaksi edellämainittua olivat toki osiensa summa, Mike Oldfield levytti vuoden 73 menestyksensä pääosin itse, muutamaa avustajaa käyttäen. Tubular Bells oli se albumi, joka nosti folk-skenessä aikaisemmin toimineen Oldfieldin ja tuoreen Virgin-levy-yhtiön niin sanotuiksi menestyksiksi. Albumi myi yksistäään Brittein saarilla miltei kolme miljoonaa kappaletta.
Siinä missä yhtyeet pystyivät kollektiivisesti jakamaan menestyksen aiheuttamat näkyvät ja näkymättömät odotukset sekä paineet, sooloartisti oli yksin näiden kanssa. Floyd ja Genesis toisintivat ja ehkä ylittivätkin vuoden 1973 teoksensa, mutta Mike Oldfield jäi vähän sutimaan (tai jumittamaan) paikalleen. Menestystä musiikkilistoilla kyllä seurasi 80-luvun taitteessa, eivätkä Oldfieldin kaksi Tubularin jälkeistä levyä ole missään nimessä huonoja. Plus toiminta progen ja aikansa edistyneen musiikin parissa, mukaanlukien Pekka Pohjolan soololevy.
Tubular Bellsin ilmestyttyä Oldfield kieltäytyi kiertueesta ja rupesi aktiivisesti etsimään piilopaikkaa, jossa kirjoittaisi seuraavan albuminsa. Ajelu Englannin West Countryssa johti sattumalta Walesin rajalla olevaan Kingtoniin, joka on Hergest Ridgen varjossa. Viimeksi mainittu on Englannin (ei Brittein saarten) korkein kohta, kohoten 425 metriä merenpinnasta. Oldfield osti viereisellä rinteellä sijainneen The Beacon-tilan Virginin konttorin maksamalla käsirahalla. Taloon sijoitettiin yksinkertainen äänityslaitteisto, mutta mitään ideoita ostotilanne ei kuitenkaan levyttämisen suhteen tuonut, vaan hän esiintyi lähinnä uuden ystävänsä kanssa paikallisessa baarissa soittaen tämän hänelle esittelemää keskiaikaista musiikkia.
Hiljalleen alkoi kuitenkin uutta musiikkia syntymään, mutta huolimatta levyn nimestä, itse albumi äänitettiin Virginin kuuluisalla Manor-studiolla. Tälläkin kertaa Mike soittaa pääosin kaiken itse, avustajien ollessa pääosin huilisteja ja puupuhaltajia. Sally-sisko laulaa, Terry-veli soittaa huilua, Clodagh Simmons laulaa myös.
Albumi rakentuu edeltäjän tyylillä kahdesta levypuoliskot täyttävästä kappaleesta, mutta Tubular Bellsin nopeita tyylimuutoksia ei ole, vaan hommat etenevät verkkaisesti. Uudesta lokaatiosta ja ystävästä muistuttaa omasta mielestäni levyn paras osio, eli alun kansanmusiikkimainen puupuhallinosuus "päättymättömän" sävelkulun kanssa. Tämän jälkeen Oldfield lähtee rakentelemaan samaa teemaa sähkökitarallaan ja lahjaksi saadun "Glorfindel"-efektiboksin kanssa. Oldfield äänitti Manorissa päällekkäisiä kitaraosuuksia pyrkien säkkipillimäiseen soundiin. Kappaleen teemat ovat kuitenkin hitaita ja levyn tapahtumat vähäisiä.
Oldfield ei ollut tyytyväinen levyn miksausvaiheeseen ja suositteli levyn kuunteluun huippustereoita. Siitä on jälkikäteen tehty muutamakin uudelleenmiksaus. Joka tapauksessa levy nousi Tubularin jälkimaineessa Brittien listaykköseksi. Tässä asemassa se säilyi kolme viikkoa, kunnes harvinaisesti artistin oma toinen albumi syrjäytti sen paalupaikaltaan. Ja kohtalon ivana sehän oli tietysti Tubular Bells. The Beacon jää aina Englannin korkeimman kukkulan varjoon.
Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'.
Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.
Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.
Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.
Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi.
Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.
2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.
Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.
Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?
Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.
Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen.
Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.
Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.
Roy Harperin tuohon mennessä kolmastoista pitkäsoitto on merkitty yhteisesti Jimmy Pagen nimiin. Jälkimmäinen soittaa koko levyn pituudelta sähkö- ja akustisia kitaroita ja tämä yhdistelmä Harperin omintakeisen kitarointityylin kanssa toimii yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että miehet rämpyttävät kasarin kamalan näköisiä Ovation-kitaroita ja niiden omintakeinen soundi on muokattu ajan tyylin mukaan ja vähän ylikin. Löytyy nimittäin hurjat määrät chorus-efektiä. Kun tähän päälle lätkäistään vielä ajoittain mukaan nousevat aikakauden tyylin mukaiset FM-syntetisaattorit, hämmentävät laulun delay-kikat ynnä muu, soppa on itse asiassa hyvinkin maukas, vaikkakin sakia.
Muutamassa eri lokaatiossa (mm. vanhan koulukaverin kellarissa) äänitetty levy syntyi studio-omistaja Tony Beckin rohkaistessa Harperia ottamaan yhteyttä takavuosien tuttavaansa Jimmy Pageen. Lopputulos hyödytti kumpaakin, sillä Page oli aika surullisessa kunnossa tuohon aikaan Zeppelinin lopetettua. En ole asiaan hirveän tarkasti perehtynyt, mutta kuulemani perusteella tämä levy on parasta Pagea 80-luvulta. Koska olet satunnainen lukija eksynyt tälle sivulle todennäköisesti levyn nimen perusteella, oletan että perustietona on tuttua juttua Zeppelinin 70-luvun alussa Harperille tributoima biisi. Page soitti myös salanimellä Harperin legendaarisella 'Stormcock'-albumilla.
Toinen linkki Harperin menneisyyteen on levyn kolmosbiisi 'Hope' joka perustuu David Gilmourin sävellykseen. Harperhan vokalisoi myös Pink Floydin legendaarisella 'Wish You Were Here'-albumilla.
Eli kasarin soundeilla mennään, mutta Harper itse ja hänen kappaleensa ovat Roy Harperia. Kymmenenminuuttinen avaus 'Nineteen Forty-Eighties' on hänelle ominaista moniosaista "folk-progea", joka olisi voinut olla millä tahansa aikaisemmalla albumilla. Samoin kolmoskappale, syyttömänä teloitettavasta miehestä kertova 'Hangman'. Puhtaasti folkahtavana alkava ja isoksi kasvava 'Elizabeth' irroitettiin sinkuksi ja kaunis kappalehan se on. Tämän jälkeen tulee yhdessä soinnussa kulkeva 'Frozen Moment'. Levyn päättää moniosainen ja erikoinen 'Advertisement (Another Intentional Irrelevant Suicide)' tarttuvine hoilotuksineen, puheosuuksineen ja lopun kaiutettuine oksennuksineen.
Harper oli niitä harvoja vanhempia artisteja, jotka eivät saaneet 70-luvun lopussa punkin noustessa alakulttuurista fatwaa ja mies oli vakioesiintyjä punkkarit, anarkistit ja travellerit yhteen koonneilla free festivaleilla.
Ilmeisesti Jimmy Pagen nimi levyn kannessa nosti kuitenkin tämän levyn sekä Englannin, että Yhdysvaltain listoille, käsittääkseni ensimmäisen ja ainoan kerran. Ei hirveän korkealle, mutta kuitenkin. Listasija yhdistettynä levyn musiikilliseen ja lyyriseen sisältöön ja ilmestymisajankohtaan on mielenkiintoinen; elettiinhän Englannissa Thatcherin ja juppien aikaa ja musiikissa listoilla jyräsi Nick Kentin termillä lanseeraama "asuntosijoittajien musiikki". Soundilliset ratkaisut olisivat vieroittaneet minut tästä vielä 90-luvulla, mutta nyt soppa on jollain tapaa jopa kiehtovampi, kuin klassinen 70-luvun kama. Levyn julkaisi indiemerkki Beggars Banquet ja uudelleenjulkaisi ysärin lopussa Harperin oma Science Friction-merkki.
Vielä 70-luvun puolessa välissä joululaulu oli jollain tapaa ns. pyhä kappaleenmuoto. Ehkä tällä oli jotain tekemistä sen lapsuuden latauksen kanssa, joita miltei meillä jokaisella länsimaalaisella on juhlan kanssa ollut. Tai siis joulu- ja joululaulu olivat säästyneet pääosin siltä kaikelta nihilismiltä(kin), mitä kulttuurissa ja vastakulttuurissa oli jo ilmentynyt perinteisiä arvoja yms. kohden.
Tällaisia lauluja alkoi tulla, mutta tämä Greg Laken ja sanoittaja Peter Sinfieldin (ex- King Crimson lyyrikko) kritisoi juhlaa vielä aikansa sotien ja kulutusjuhlien kautta. Näistä jälkimmäisen arvostelu onkin elänyt ja voimistunut vuosikymmen toisensa perään.
Kappale lainaa välisoitossa klassissen musiikin teosta, mutta olen kuullut Jethro Tullilta aika samanlaisen sointu- ja melodiakulun, kuin tässä biisissä ja oliko tämä tosiaan lopulta mukaelma vanhasta englantilaisesta joululaulusta? Tähän saa vastata joku asiasta viisaampi. Joka tapauksessa sävellyskrediitit on merkitty kaksikolle. Kappaleen syntytarinasta löytyy juttua enemmänkin, mutta yllättävän vaikeaa on löytää ketkä tässä levytyksessä soittivat. Ehkä akustisen kitaran lisäksi Lake soittelee syntikan pöräyttelyt? Tuotannossa on vahvasti mukana myös isot orkestraatiot ja kuorot.
Sinfield-yhteys on vähemmän yllättävä, sillä juuri Greg Lake oli se King Crimsonin ensimmäinen vokalisti, joka lauloi hänen tekstejään. Syystä tai toisesta Sinfield ajautui välirikkoon Frippin kanssa jo 70-luvun alussa ja toimi tästä eteenpäin ELP:n lyyrikkona ja monien muiden artistien tuottajana.
Hassu yksityiskohta on, että vaikka ELP:n mahtaileva proge myi miljoonakaupalla levyjä ja täytti hallit ja stadionit, Greg Lake (k. 2016) on tienannut varmimmat ja vakaimmat joulurahansa tämän lyhyen biisin radiosoitolla. Eikä tämä ole huono joululaulu.
Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.
Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.
Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.
Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.
