Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.
Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.
Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.
Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti.
Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa. En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.
Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.
Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty.
Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.
Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.
Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.
CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.
Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.
Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.
Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.
Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.
Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.
Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.
Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.
Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin. Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä.
Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.
Levy on julkaistu vielä 'Tubeway Army' yhtyeen nimissä, mutta on käytännössä Gary Numanin. Tuolloin äijä keksi syntikoihin perustuvan futurokin lähes yksinään. Toki Bowien 'Low' ja Kraftwerkin 'Man-Machine' soivat vahvasti, mutta visio ja sen kiillotus olivat miehen omia.
Levyn tekstit perustuvat Numanin omaan ikinä valmistumattomaan kirjaan, jossa vilahtelevat ihmisenkaltaiset koneet, miehet mustissa ja paranoidiset pelot. Toki tuo kaikki on Philip K. Dickin novellista tuttua huttua, mutta Dick ei käyttänyt Blade Runnerin esikuvana toimivassa novellissaan sanaa Replica. Ja Ridley Scott teki filminsä (jossa androideja kutsutaan Replicoiksi) vasta kolme vuotta myöhemmin.
Niin tai näin. Levyllä Numan vei tätä vieraantunutta ½-konehahmoaan pidemmälle, synnyttäen joukon jäljittelijöitä. Tai suoraan sanoen hän synnytti muoti-ilmiön, nimeltä futuristit. Numan korvasi levyllä kitarat miltei kokonaan syntikoilla. Punkin jälkeisessä Britaniassa saattoi tapahtua mitä tahansa ja tämä levy oli listaykkönen yhdessä siltä lohkaistun upean Are 'Friends' Electric? sinkun kanssa. Sukseeta jatkui vielä muutama vuosi ja jopa minä (umpihetero no homo kitarabändi) olin kuullut artistin nimen. Tosin myöhemmin Numan ei enää ollut pinta-artisti, vaan kurioisiteetti.
Tämän löytäminen/tietämättömyys artistista on taas osoitus omien ennakkoluulojen voimasta. Puolustukseksi on sanottava, että muistan kyllä 80-luvun tukkasynabändit. Raskauttava asianhaara on, että olihan niistäkin moni oikeasti hyvä.
Entisen mannekiinin ja Velvet Undrgroundin laulajattaren kolmas soololevy tuo artistin oman äänen esille. Mimmi polkee harmooniaan ja laulaa gootti-folkki biisejään. John Cale soittaa pitkää viulua. Kansikuvassa on outo juttu; meneekö filmi eteen vai taaksepäin?
