maanantai 15. lokakuuta 2018

Darkside - Melomania 1992

Ei kahta ilman kolmatta, eli Sonic Boom / Peter Kemberiin linkkaavat kirjoitukset jatkuvat nyt kolmannen ja viimeisen kerran peräkkäin.

Tällä kertaa äijä vilahtaa tosin vain soittajien historiassa, sillä Darkside-yhtye oli Pete Bainin ja Sterling "Rosco" Roswellin bändi, joka toimi vuosien 1989-1993 välillä, julkaisi kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun ja EP:n.

Kaksikko muodosti Spacemen 3:n rytmiryhmän vuosien 87-88 välillä. Bain, eli silloin Bassman soitti pidempäänkin kaksikon Pierce/Kember kanssa ja hän oli bändin alkuperäinen basisti jo vuonna 83. Tässä välissä tosin meni pari vuotta ilman bassoa, kunnes Bain taas palasi yhtyeen debyytti 'Sound of Confusionilla' ja 'Perfect Prescriptionilla'. Rosco oli taas tavallaan vastuussa siitä, että yhtyeen performanssi ja äänitys tapahtumasta 'An Evening of Contemporary Sitar Music' kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Eli siinä ei ole sitaria, koska bändistä potkittu Roswell ei suostunut omaansa lainaamaan kaksikko Pierce/Kemberille.

Bain/Roswell ajautui pahemman kerran riitoihin Kemberin kanssa yhtyeen suorittaessa kesällä 1988 pienen keski-Euroopan kiertueen läpi Länsi-Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Hollannin. Soittamista pienissa saleissa, istumista pienessä autossa ja Piercen sekä kaksikon nauttimista keski-eurooppalaisesta vieraanvaraisuudesta, eli kaljasta ja viinistä. Tämä yhdessä Sonic Boomin mulkun käytöksen kanssa ajoi Kemberin ja loppukolmikon riitoihin, jotka kruunasi vielä kuskin vuokrarästeihin menneet olemattomat kiertuetulot. Yhtyeen tämän rytmiryhmän henkinen ja fyysinen tila oli ylikuormitettu ja viimeisillä levyillä soittivatkin muut miehet.

Darksiden levystä puhutaan, mutta edellä tuli jo neljä tekstiblokkia Spacemen 3:sta, eikä se väärin ole. Darkside nimittäin kuulostaa oikeastaan aika paljon kyseiseltä yhtyeeltä ja voisi olla sen pikkuvelipuoli. Historiallinen tosiseikka taitaa olla, että Bain ja Roswell menivät kyllä itse jäseniksi rugbylaiseen bändiin, mutta pian kävi niin, että tämä oli kaksikon ja alkuperäinen laulaja ja biisintekijä Nick Haydn lähti lätkimään. Bain otti kontollensa vokaalit ja hänen monotoninen, puhelaulua muistuttava tyyli tuo vahvoja mielleyhtymiä Sonic Boomin vastaavaan Spacemen 3:ssa. Kappaleet ja soittotyylikin ammennetaan samasta laarista, joten.

Ero on lähinnä siinä, että Bainin porukka ei saanut nauhalle aivan yhtä karismaattista ääntä ja kakkolevy Melomania kokonaisuutena sävellys/fiilismateriaalissa ei yllä parhaimmillaan kuin juuri siihen pinnalle. Mitään vikaa ei varsinaisesti ole, muttei mitään ihmeellistäkään. Koko levyn heittäminen keskilaariin on kuitenkin ehkä vähän tylyä, sillä myös hienoja hetkiä löytyy, soittaminen on välillä "inspiroitunutta" ja soundit ovat tällaiselle kamalle kohdillaan. Sellainen oikein kelpo 3/5-levy, jota kyllä kuuntelee, jos tyylilaji on lähellä sydäntä.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Beach House - 7 2018

Edellisestä Sonic Boom / Peter Kember kirjoituksesta on helppo siirtyä tähän levyyn, eli siinäkin mainittuun yhdysvaltalaisen Beach Housen uusimpaan, viime vuonna äänitettyyn pitkäsoittoon. Yhtyeen muodostavat 30+ ranskalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa asuva ja opiskellut Victoria Legrand ja Alex Scally ja se on lokatioitunut vahvasti Baltimoren kaupunkiin, jossa heillä on oma studio.

Levyn kappaleiden peruspohjat onkin äänitetty kyseisessä Apple Orchardissa, lisä- ja muiden äänistysten sijoittuessa vielä pariin muuhun lokaatioon. Beach House on käsittääkseni nopea äänittämään levyjään, kun on sen hetki. Välillä levyjä on samoissa sessioissa pullahtanut ulos kaksinkin kappaletta. Tällä kertaa yhtyeellä kesti kuitenkin pidempään ja pitkäaikainen tuottajakin vaihtui kyseiseen Sonic Boomiin. Jakelija on sentään säilynyt pitkäaikaisena Sub Poppina.

Itselleni Beach House on tuttu nimenä, mutta itse musan kuuleminen on jäänyt vähälle. Nimi kohdistaa ajatukset vahvasti Pitchforkiin ja samalla koulutettuun, aikaansa seuraavaan varttuneeseen nuorisoon hipstereihin. Bändin levyt eivät ole kuitenkaan myyneet samalla tavalla kuin MGMT:n tai Animal Collectiven vastaavat, vaikka yhtye on kiertänyt käsittääkseni ahkerasti ja vuosia pitkin ja poikin pikkusaleja.

Sonic Boom ei bändin mukaan toiminut levyllä perinteisenä tuottajana, vaan yhtenä ideoiden pallottelijana, joista kappaleita kasattiin. Levyä pidettiinkin toukokuisen ilmestymisen aikana yhtyeen kokeellisemmasta päästä, bändi aiemmin keskittyessä levytyksissä siihen, että musiikki on toistettavissa myös lavalta. Omaan korvaan edellisessä kirjoituksessa ollut No Joy / Sonic Boom, taikka Panda Bearin Grim Reaper heittävät "outoudessa" heittämällä ohi, mutta kaikki on suhteellista. Myös haluttu Sonic Boomin kädenjälki oli minusta levyn alussa hivenen piilossa, mutta levyä sivukorvalla kuunnellut vaimo totesi tietämättä taustoista tämän kuulostavan "siltä joltain kahdekskytluvun bändiltä jota kuuntelet... joku Spacemen?" Uskottava se on ja kyllähän se parissa kohtaa pulpahtaa pinnalle.

Mutta mistään Spacemen 3 palvonnasta levyllä ei ole kyse. Ei oikeastaan lähimainkaan, vaan levy kuulostaa juuri siltä "dream popilta", miksikä yhtye on tyylinsä nimennyt, Victoria Legranden keskimatalan lauluäänen noustessa pääosaan. Musiikki on melankolista ja sentimentaalista, eikä olla kaukana 90-luvun shoegaze-hommista siinä vaiheessa, missä yhtyeet jättivät kitaravallit taaksensa ja minimalisoivat soundiaan. Beach House käytti pitkään pelkkää rumpukonetta, mutta tällä levyllä mukana on koko matkan elävä rumpali. Itse kappaleet ovat outo sekoitus melodisuutta ja mieleenjäävättömyyttä. Toistoon luotetaan, muttei kertosäkeiden muodossa. Seassa on ilmeisen kauniita riffejä, melodioita ja hetkiä, mutta mikään ei nouse levyn massasta kaiken yläpuolelle. Kutosbiisi 'Dive'n harmooni ja loppuosan tremolo + monotoninen rumpurytmi ovat varmaan suorin viittaus tuottaja Kemberin suuntaan, mutta siinäkin homma pidetään Beach House-kaksikon suitsissa. Kyseinen kohta on myös levyn ainoa "menokohta" muun levyn pidättyessä koko ajan lähtemästä laukkaamaan. Kasibiisi 'Lose Your Smile' lähtee FM-syntikoilla, mutta muuttuu melankoliseksi kitarakappaleeksi herkän uljaalla melodialla ja kertsin hyminällä. Cocteu Twins:kö tämän aloitti. Katoavat musiikkimarkkinat ovat ottaneet tämän yllättävän hyvin vastaan. Listasijat ovat olleet parinkympin tietämissä, mikä on pikkulevy-yhtiöbändille kohtuu hyvin.

Parin päivän kuuntelulla on yllättävän vaikeaa sanoa pidänkö edes tästä levystä. Ehkä, mutta kuinka paljon? Ehkä tämä hahmottomuus ja hähmäisyys kääntyy myös War on Drugsin tyyliin kohta levyn voitoksi.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Rockin apumiehet #39 - Peter Kember aka Sonic Boom

Peter Kember saa nyt oman hetkensä Levyhyllyn semi-mielenkiintoisen "Rockin apumiehet" rönsyn alla, vaikka monen muunkin apumiehen tyyliin hänen oma henkilökohtainen julkaisukataloogi on ollut erittäin edustettuna tässä blogissa.

Sonic Boom taiteilijanimeä 80-luvulta asti käyttänyt Kember syntyi vuonna 1965 täydellisen keskellä keski-Englantia sijaitsevaan Rugbyn kaupunkiin, joka toimi pitkään hänen uransa ja eetoksensa tukikohdista.
Rugby ei ole mikään Englannin metropoli, vaan keskustaltaan maan mittakaavassa pikkukaupunkimainen (noin 70 000+ asukasta). Huolimatta siitä, että se on antanut nimensä eräälle jalkapallon muodolle, kaupungin tunnetuimpia asioita olivat ehkäpä kylmän sodan aikainen ilmakuunteluasema, Rugbyn yksityinen koulu ja keski-Englannin tienristeyksessä oleminen. Tästä taas legendan mukaan on seurannut tavallista suurempi huumausaineliikenne noin muuten suhteellisen pienessä kaupungissa.

Kemberin vanhemmat olivat/ovat erittäin varakkaita ja heidän asuntonsa kartanomainen talo jonka pihassa seisoi loistoauto. Yläkerrassa Peterillä oli kahden suuren huoneen asunto ja pihalla oma pieni auto huumekaupoilla käymistä varten. Kontrasti hiljattain kirjan kirjoittaneen Spacemen 3 basisti Will Carruthersin ankean köyhään yksinhuoltajaperheessä elämiseen oli silmiinpistävä Kemberin nuokkuessa tupakan kanssa huoneistonsa nojatuolissa, pöydät täynnä lapsuuden sotaukkoasetelmia, matto ja tuoli täynnä tupakanpolttamia heroiininuokahduksista. Samainen henkilö oli käynyt vanhempien maksaman erittäin kalliin Rugbyn eliittikoulun, jonka lukukausimaksut pyörivät muutamassa kymmenessätuhannessa eurossa. Yhtyeen alkuaikoina hän teki hetken aikaa päivätöitä liiketilojen sisustajana ja yllättävästi myös kiinteistövälittäjänä. Jälkimmäisessä hän omien puheidensa mukaan huudatti toimiston Xeroksia keikkajulisteiden yms. tulostamisessa ja konttorin puhelinta keikkojen myynnissä.

Miksi kirjoituksessa jankutetaan huumeista ja Kemberin huumeidenkäytöstä, johtuu luonnollisesti hänen kulttikuuluisimmasta yhtyeestään Spacemen 3:sta, jonka johtoajatuksena oli tehdä musiikkia "substanssien vaikutuksen alaisena" ja hakea suoraa inspiraatiota tästä. Debyytti 'Sound of Confusionin' äänityksissä syntyneet demot julkaistiin suoraviivaisella nimellä 'Taking Drugs to Make Music to Take Drugs To'. Jälkikäteen tässä ei ole mitään ihmeellistä ja uniikkia; onhan koko musiikin historia kulkenut käsi kädessä inspiroivien, mutta usein laittomien substanssien kanssa. Spacemen 3:sen esikuvayhtyeetkin sijoittuivat aikaan, jolloin tajuntaa laajentava musiikki oli oikeastaan kaiken lähtökohta. Mutta 80-luvun alkuun tultaessa Mick Jaggerit olivat alkaneet lenkkeillä, crack-aalto rikoksineen vyöryi Yhdysvalloissa 70-luvulla alkanut sota huumeita (ja samalla myös vastakulttuuria) kohtaan oli kuumimmillaan. Say NO to Drugs-kampanja pyöri samaan aikaan, kun Kember kertoili zine- ja lehtihaastatteluissaan omasta riippuvuudestaan ja narkomaanien elämän ja oikeuksien rajoittamisesta. Suorapuheisuus ei niin sanotusti satanut laariin, vaan sai yhtyeen ja sen jäsenet näyttämään lehtiä lukevien huolestuneiden vanhempiensa silmissä nisteiltä ja outsidereilta, jotka ovat vielä aivan kamalalla tavalla väärässä.
Toki tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun brittien varastohalleissa levisi acid house-musiikkityyli, johon kuului olennaisena osana ekstaasi-huume joka pelotteluista huolimatta levisi käytännössä koko saarivaltakunnan alakulttuurinuorisopuuhiin ja sodasta, tai ainakin taistelusta rave-kulttuuria vastaan jouduttiin osittain luopumaan. Myös Spacemen 3 avomielisenä yhtyeenä kokeili tietysti kyseistä ainetta ja senkin vaikutuksia kuulunee yhtyeen tuotannossa.

Sivuutetaan kuinkin sen suuremmitta puheitta Spacemen 3, koska yhtyeen levyjä ja musiikkia on Levyhyllyssä käyty läpi huomattavan paljon. Yhtyeen kaari, joka alkoi jo vuodesta 1982 piti sisällään pitkän pätkän pubeissa, tai todella pienissä saleissa soittoa ja tavallaan epämuodikkuutta, tai ainakin amatöörimenoa, mutta 80-luvun loppupuolelle tullessa sen nimi alkoi kiinnostaa indie-piireissä enemmän ja enemmän. Yhtyeen kohtaloksi koitui kuitenkin samaan aikaan tapahtnut pääkaksikon välirikko (Jason Pierce ja Peter Kember ovat muuten kumpikin syntyneet samaisena vuonna samana päivänä). Välirikon lopulliset syyt ovat jääneet arvailujen varaan, koska Pierce ei ole niitä koskaan kommentoinut. Arvailuissa on kuitenkin Piercen kiinnostuminen uudesta tyttöystävä Kate Radleystä, Kemberin kuitenkin huomattavan rajalliset musikaaliset taidot ja Kemberin toisinaan kuuleman mukaan erittäin vittumainen luonne - tai sitten ehkä huumeet ja sisäinen valtataistelu hiljaisen, mutta päättäväisen Piercen ja itseään korostavan Kemberin välillä. Tämän lisäksi yhtye oli solminut managerisopimuksen Gerald Palmerin kanssa, joka käytännössä huijasi Kemberiltä ja Pierceltä oikeudet näiden omiin musiikkeihinsa, sekä jätti järjestelmällisesti maksamatta Pete Bassmanin, Will Carruthersin ja kaikkien muiden yhtyeen mukana matkanneiden rivimiesten rojaltit. Palmeria vastaan on tälläkin hetkellä menossa oikeusjuttu asian tiimoilta.

Joka tapauksessa yhtyeen julkaistessa joutsenlauluksi jääneen 'Recurring'-albumin sille varattu paikka seuraavana indie-skenen tulijana menikin sitten Jason Piercen Spiritualizedille, joka oli käytännössä hyvin pitkälti Spacemen 3:sen viimeinen levyttänyt kokoonpano. Kember jäi nuolemaan näppejään ja jatkamaan jo Spacemenin aikana perustettua Spectrum-yhtyettään, joka oli ehtinyt (Piercen avustamana) levyttääkin jo 1989.

Sekä Sonic Boom, että Spiritualized lokatoituivat edelleenkin varsin syrjäiseen Rugbyyn. Kemberin myöhemmän tarinan mukaan kyseessä oli Spacemen 3:sen aikaan "oman musiikin suojelu Lontoon ja vieraiden vaikutteilta". Toisaalta Kember asui edelleen vanhempiensa kartanon peräkammarissa ja rupesi kokoamaan studiota erittäin kalliista ja harvinaisista vintage-syntetisaattoreista ja muista laitteistoista, jotka todennäköisimmin on ostettu vanhempien maksamilla viikkorahoilla kuin Spacemen 3:sen levymyynnillä tai kitupiikki Palmerin maksamilla rojalteilla.
Studio sai nimen 'New Atlantis' ja Kember teki siellä suuren osan 90- ja 2000-luvun äänitteistään ja levytyksistään. Spectrum hiipui osittain epäonnisten keikkojen takia Kemberin sooloprojektiksi, joka on julkaissut hiljakseen levyjä. Toinen sooloprojekti E.A.R. on paljon kokeellisempaa musiikkia pääosin elektronisesti ja siinä on ollut ideana aina yhteistyöhenki, jolloin mukana on ollut muun muassa My Bloody Valentinen Kevin Shields ja 'Continuum'-levyllä Delia Derbyshire - elektronisen musiikin pioneeri, joka menehtyi piakkoin levytyksen jälkeen. New Atlantis on ollut avoinna myös ulkopuolisten muusikkojen vuokrattavaksi ja miksauspaikaksi, mutta en tiedä onko se ollut erityisen suosittu tässä asiassa.

90-luvulta 2000-luvulle Peter Kember levytti suhteellisen säännöllisesti, mutta verrattuna entisen aisaparin Jasonin Spiritualizediin ei hänen ura ollut erityisen korkeaprofiilista. Kemberin itsensä mukaan tämä on ollut tavoitekin, mutta ehkä totuus ovat jossain näiden välissä. Kappaleentekijänä ja soittajana hän ei ole nimittäin kummoinen, mutta sen sijaan vahvuuksista löytyy ja on aina löytynyt korvaa soundeille ja erikoisuuksille. Eikä tietysti pidä sivuuttaa hänen hallitsemaansa käppäbiisiestetiikkaa tai kauniimmin sanottuna minimalismia, joka oli osittain Spacemen 3:sen tavaramerkki. Myös hänen keräämänsä kohtuullisen uniikki soitinarsenaali on kunnioitettava ja sieltähän löytyy aikaisempia tavaramerkkejä Vox Starstreamerin ja muiden joukossa.

Historiaa katsoen onkin mielenkiintoista, että 2010-luvulla Peter Kember aka Sonic Boom on noussut nykyisin suosituksi tuottajaksi tai kollaboraattoriksi, jota ja jonka nykyinen hipsterisukupolvi haluaa levyillensä. Ehkä vuodet ovat hioneet särmiä pois, taikka sitten asetelma näissä on sellainen, jossa nuoremmat artistit vähän katsovat Kemberiä ylöspäin, jolloin konfliktia tai suunsoittoa ei synny. Nuorempana Spacemen 3:sen aikaan hän osasi tehdä sessioista joillekin kanssasoittajille taikka äänittäjille vittumaista piinaa, joten tällainen on kaiketi loppunut.

Tällä hetkellä Kemberillä on takana pitkä tauko oman musiikin julkaisussa, koska hän on toiminut äänittäjänä ja tuottajana esimerkiksi MGMT:lle heidän vuoden 2011 albumilla 'Congratulations', joka pamahti sekä brittien, että USA:n albumilistan Top5:seen. Yhteistyö Panda Bearin kanssa alkoi 'Tomboy'-levyn miksauksesta ja jatkui pari vuotta myöhemmin suoranaiseen yhteistyöhön erittäin upealla 'Panda Bear Meets the Grim Reaper'illä, jolla Sonic Boom myös soitti + keikoilla. Yhteistyö Williamsburg-sukupolven artistien kanssa on jatkunut esimerkiksi Beach Housen tänä vuonna julkaistulla albumilla, yhteislevyllä kanadalaisen No Joy-yhtyeen kanssa ja niin edelleen. Sonic Boom oli äänittämässä ja tuottamassa shoegaze-kraut yhtye Cloudland Canyonin vuoden 2014 sessioita, mutta näiden sessioiden lopullisesta kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Mutta lyhyesti; Sonic Boomista on tullut esikuva ja tuottaja bändeille, joiden jäsenistö ei ollut ehkä vielä edes syntynyt Spacemen 3:sen julkaistessa debyyttinsä. Jonkilainen minimalismin ja elektroniikan Phil Spector. Kotoinen Rugbykin on jäänyt taakse vuosia sitten Kemberin asuessa tätä nykyä Portugalissa Lissabonin lähistöllä yhdessä vaimonsa kanssa ja josta hän lentelee toisinaan tuottajahommiin Atlantin toiselle puolen.

Entäs ne huumeet? Omien sanojensa mukaan ne ovat edelleenkin hänelle inspiraatio ja lähtökohta.

torstai 27. syyskuuta 2018

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!

tiistai 25. syyskuuta 2018

Mika Vainio - Lydspor One and Two 2018

Harva soitinmerkki on varmaan yhtä ikoninen kuin Moog syntetisaattori. Vielä siihen nähden, että laite ja merkki katosivat 80-luvun alussa teknisen ja taloudellisen kehityksen pölyyn seuraajien juostessa ohi oikealta ja vasemmalta puolelta. Yrityksenä Moog Music lopettikin toimintansa omistajavaihdosten jälkeen vuonna 1987 tai 1993, lähteistä riippuen. Tässä vaiheessa perustaja ja ideoiva johtaja Robert Moog oli ollut poissa firmasta jo yli kymmenen vuotta.

1990-luvun lopussa aika oli kuitenkin taas kypsä siihen, että jengi suostui ostamaan yksiäänisiä laitteita ja ylipäätään arvostamaan niiden soundia. Oikeastaan homma taisi mennä niin päin, että vielä edellisellä vuosikymmenellä elektroniikkaromuksi tai 99% hinnanalennuksella myytyjä syntetisaattoreita ja järjestelmiä alettiin keräilemään eri tahoilla ja jopa maksamaan sellaisia summia, että uusiotuotannolle oli taloudellisia perusteita.

Robert Moog kävi oikeusteitse taistelun oikeudesta omalla nimellään tehtäviin soittimiin ja voitti sen 2002. Jo tätä ennen hän oli tehnyt ensimmäiset efektipedaalinsa, joista käytettiin myöhemmin nimeä Moogerfooger. Valitettavasti kyseinen tuotantohaara on tämän vuoden elokuussa lopetettu, joten noista laadukkaista putiikkipedaaleista/syntetisaattorin itsessään toimivista osista tullaan käymään kauppaa jälkimarkkinoilla. Muuten Robert Moogin johdossa firma alkoi valmistamaan vanhojen Moogien mukaelmia, taikka suoria kopioita/parannelmia, kuten legendaarisen Minimoogin päivityksen Moog Voyagerin. Moog itse kuoli vuonna 2005, mutta firma toimii edelleenkin.

Muovin ja desktop-laitteiden aikana Moogit ovat tuntumaltaan ja ulkonäöltään vankkoja, soittotatsiltaan inspiroivia ja ylipäätään laadukkaasti tehtyjä. Laitteet kasataan edelleen Yhdysvaltojen Ashvillessä, joten tämä kaikki näkyy luonnollisesti myös hintalapussa, josta voinee käyttää termiä 'premium'.

Moogin kohderyhmä onkin pääasiassa varakkaat muusikot, vaikka tuotannosta löytyy myös keskiluokkaisille harrastajille sopivia desktop-versioita. Ja mikä parempaa mainosta merkille, kuin sillä soittavat nimi- tai kulttiartistit? Yhtiö onkin järjestänyt Ashvillessä vuosia Moogfestia, jonka esiintyjiksi on kutsuttu elektronisen musiikin pioneereja ja nykyistä hipster-polvea.

Vähän samankaltainen idea on yhtiön Surreyn yliopiston musiikinlaitokselle sponsoroima Moog Soundlab, joka sijaitsee Euroopan puolella Isossa Britanniassa. Studiossa on oikeastaan kaikki nyky-Moogin rakentamat laitteet. Tämän lisäksi siellä on vielä muutamia lisälaitteita, kuten EMS VSC3. Moogin Soundlabiin pääsee sessioimaan kuraattorien kutsumana ja tätä kutsua on jaettu melkoisella Wire-lehden artistikulmapainotuksella (Grid, Hieroglyphic Being jne.).

Vuonna 2015 kutsun sai vuosi sitten arvailujen varaisissa olosuhteissa edesmennyt suomalaisartisti Mika Vainio. Asianharrastajille Vainion nimi on tuttu 90-luvun alun teknosta, Sähkö-levymerkistä ja elektronisesta avant-gardesta, jotka nostivat hänet kuolemaansa asti piirien pienkulttisuosioon ja yhteistyöhön Alan Vegan tyylisten artistien kanssa, ynnä muuta, ynnä muuta.

Moogin laitteet luettiin aikanaan "itärannikon tyyliin", eli ne olivat lähtökohtaisesti soittimia, joilla soitettiin samalla tavalla, kuin perinteisillä soittimilla. "Länsirannikon tyyli" oli taas Buchlan tyyppiset laitteet ja lähestymistapa, joissa lähtökohta oli tehdä usein jotain ihan muuta: eli pulputusta, pörinää jne.
Moogin hienous (ja markkinaylivoiman yksi syy) oli, että niillä pystyi ja pystyy tekemään myös jälkimmäistä. Vainion sessio koostuu kahdesta erillisestä ääniteoksesta, jotka ovat selkeästi myös sessioiden eri osista koostettuja editointeja ja joita voi surutta kutsua droneiksi. Mitään melodioita tai muuta turhuutta ei tässä äänenveistossa ole, vaan hän on selkeästi nauttinut laitteistolla leikkimisestä ja sen tuottamista äänistä, huminoista ja pulputuksista. Seassa on jonkinnäköisiä synteettisesti tuotettuja rytminpätkiä, mutta ei ns. "jumputusta" tai biittejä. Vainio itse oli ihastellut replikaa 70-luvun alun legendaarisesta modulaarisynasta, eli Modular System 55:sta, joka riittäisi hänelle "ainoaksi soittimeksi maailmassa". Ja mikäs siinä on fiilistellessä Soundlabin soittimella, jonka lähtöhinta on tällä hetkellä yli 30 000 euroa. Vainion droneissa Moogin laitteistot soivat sillä analogisella lämmöllä ja paksuudella, mistä ne ovat tunnettuja. Session taiteelliset päämäärät taikka taso ei poikkea tietysti juurikaan niistä tuhansista artisteista ja kotiäänittäjistä, jotka julkaisevat omaa droneaan tai suhinaansa Soundcloudin tai Bandcampin tyylisillä sivustoilla. Mutta ei sen kai ole tarkoituskaan, vaan antaa artistille leikkikenttä makeitten ja inspiroivien laitteiden kanssa ja goodwilliä laiterakentajalle.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Matt Insane - Running Away From the Law 7" 2018

Harvemmin, mutta silti joskus postuluukusta kolahtaa levyn arvostelukappale. Ja mikäs siinä, jos ne ovat ns. kunnollista musaa.

Matt Insane taiteilijanimen taakse kätkeytyy Matti Saine, joka on pitkänlinjan musiikkimies jo 80-luvulta asti. Bändeistä löytyy aikansa pienkulttisuosiossa olleita orkestereita Kauneudesta ja Terveydestä The Bratsiin. Ja niiden ylikin. Pääosassa kuitenkin punkki ja siitä johtuva räyhäkkä rock.

Tämä seiskatuumainen on Matin ns. soolouralta ja kuulemma järjestyksessään toinen. Punkki on vaihtunut kantriin. Singlen kaksi kappaletta uppoavat kyllä kyseiseen tyylilajiin, mutta eivät ole tietenkään mitään karitapiota (missä ei sinänsä olisi mitään vikaa), vaan suomalaiskarheaa luentaa aiheesta.

Nimibiisin karkumatka arvosalkkuineen on lainsuojatonta kantria myyttisimmillään (+ suomilisällä) ja kakkospuolen kerranta pitkätukkaisesta Alista trailerpark meininkiä. Vertailukohtia voi löytää Jolly Jumpersien kulmikkaasta kamasta kymmenen vuoden takaiseen Peitsamon ja Riston levyyn. Kun homma tehdään härmässä, lisätään kulttuuriomittuun tavaraan tietty yölinjat ja myyttiset hehkuvat pohjoiset taivaat. Eli tehdään hommat vähän paremmin tai ainakin lisällä, toisin kuin ehkä rekkabaarin nurkassa. Tuotantokin on sopivan karheaa.

Matt Insanen taustalla soittavat Kari Johansson (Boogie Machine, Phantom 409), Archie Putkinen ja JP Hautalampi (Cosmo Jones Beat Machine & Kohtalon käsine).

Koska kyseessä on kahden biisin sinkku, ei tästä nyt romaania saa kirjoitettua. Eli lyhyemmin: hyvä meno.

maanantai 17. syyskuuta 2018

BE - One 2016

Ostin pitkästä aikaa englantilaisen Uncut-lehden, jonka uusimmassa numerossa oli juttua tässä kuussa ilmestyneestä Jason Piercen Spiritualizedin uusimmasta levystä. Jutun kainalossa oli muutamia muita projekteja ja julkaisuita, joissa yhtyeen nokkamies ja ainoa pysyvä jäsen on ollut mukana. Yksi niistä oli Tony Fosterin BE-projekti jolla Pierce soitti autoharppua ja kitaraa.

Foster tunnetaan ehkä paremmin nimellä Doggen ja oli 90-luvulla sessiomiehenä muun muassa Gun's Rosesin 'Use Your Illusionin' demoilla. Los Angelesissa hän tapasi Julian Copen ja palattuaan takaisin Englantiin hänestä tuli edellämainitun pitkäaikainen musiikillinen aisapari. Doggen soitti myös Copen power trio Brain Donorissa, jossa rumpuja kannutti Kevin Bales. Kumpainenkin soitti samaan aikaan myös Piercen Spiritualizedissa ja välit katkesivat sittemmin kokonaan Copeen. Bales ei soita käsittääkseni Spiritualizedin uusimmalla levyllä, mutta Doggenin ja Piercen yhteistyö jatkuu jo kolmatta vuosikymmentä.

Kaksikko Fosterin ja Balesin BE on mielenkiintoinen musiikillinen projekti, joka tehtiin varta vasten englantilaisen taiteilija Wolfgang Buttressin ympäristötaideteos Hiveen. Taideteos osallistui vuoden 2015 Milanon Expoon ja oli kannanotto tärkeään asiaan: mehiläisiin ja näiden määrän dramaattiseen vähenemiseen. Kyseiset hyönteisethän huolehtivat suuresta osasta kasvien pöllytystä, joten tästä aikamme otsikoissa pyörineestä huolestuttavasta ilmiöstä ja sen syistä on syytäkin olla huolissaan.

Mehiläispesää ja parvea sen ympärillä jäljittelevä teollinen muoto yhdessä led-valojen kanssa ei ollut teoksen ainoa suora yhteys asiaan, vaan Doggen ja Bales perustivat ambient-ääniteoksensä luonnossa tehdyille kenttä-äänityksille ja oikealle kymmenien tuhansien mehiläisten laumalle, joka tekijöiden mukaan surisi noin suurin piirtein C-nuotissa. Soittajat soittivat kyseisestä nuotista lähteviä variaatioita, jotka yhdessä pesän surinan kanssa muodostavat elävän dronen. Bales luopui muutaman kokeilun jälkeen suorista rumpujutuista ja soittaa taiteilija Buttressin kanssa perkussioita, sekä jälkiäänityksissä tehtyä pianoa. Piercen lisäksi vierailijoina on toinen... anteeksi neljäs Spiritualized-mies John Coxon kitarassa ja 90-luvun tähtituottaja sekä aikaisempi Killing Joke-mies Youth intialaisessa harmoonissa. Taiteilija Buttressin teini-ikäinen tytär Camilla laulaa yhden kappaleen vokaalit, Deirdre Bensik soittaa selloa ja Sigur Rósin levyillä usein vieraillut jousiryhmä Amiina viuluja. Jälkiäänityksinä on pianon lisäksi soitettu vielä mellotronia ja lap-steel kitaraa.

One jakaantuu neljään kappaleeseen, joista ensimmäinen kellottaa klassisen suhinamusiikin yhdeksäntoista minuutin ajan, eli täyttää vinyylilevyn ykköspuolen. Loput kolme ovat kuusiminuuttisia, joten pitkää ääntä ja kaarta riittää. Miksausvaiheessa Doggen ja Bales päätyivät nostamaan mehiläisten pörinää ja ääniviestejä vielä ylöspäin, jolloin musiikki tavallaan ui äänitahmassa tai hunajassa. Se saa aikaan vaikutelman nauhojen tuomasta saturaatiosta ja välillä mieleen ui neljän vuosikymmenen takainen Eno/Fripp-yhteistyö. Lap-steel taas saa aikaan melankolista ääntä, joka tuo muistumia KLF:n chill-out kauden äänimaisemasta. Toisaalta yksi levyn kulma on jousien huminan päälle tuoma pinta. Levyn päättävä Uplift mellotron kuoroineen ja lap-steeleineen taas tuo yllättäen muistumia muutaman vuoden takaiseen (ja itse asiassa samana vuonna tehtyyn) Stephen O'Malleyn jäätanssiteokseen 'Eternelle Idoleen' ja ykköspuolen kappale luonnonäänineen muistuttaa välillä naapurimaa Ruotsin luonnon-elektronisoija Ralph Lundstenia.

Hive-teoksen elämä on jatkunut Milanon Expon jälkeen (jossa se muuten voitti pääpalkinnon) Lontoossa sijaitsevassa Kew Gardenissa. BE-projekti on esiintynyt muutaman kerran täysille taidekeskusten saleille.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

The Seeds - Travel With Your Mind 1993

90-luvulla, ennen ties kuinka monennetta garage-revivalia oli hetken vaikeaa saada käsiinsä alan bändien levyjä. Sinkut oli kyllä niputettu hyvin Nuggetsien ja Pebblesin kaltaisille kokoelmille, mutta markkina-rotaatiossa oli vuosikausien tauko 80-luvulla ilmestyneiden vinyylipainosten ja myöhempien cd-versioiden välillä Eikä niitä myöskään myyty joka kaupassa. Tai siis levykaupassa.

Lehdissä ja puskaradiossa puhuttiin kahdesta lähes myyttisestä ässällä alkavasta bändistä, joiden (cd)levyjä sitten aloin metsästämään. Kyseessä olivat The Sonics ja The Seeds. Bändien niputtaminen yhteen on vähän kaksipiippuinen juttu: kumpikin on tavallaan oikeutetusti punk-musiikin esivaareja, mutta Sonics on näistä se helpommin lähestyttävä. En nyt sano "suurelle yleisölle", koska sen turboahdettu Pikku Rikuilu ja rikottujen kitarakartioiden voima on edelleen tänäkin päivänä monelle varmasti liian hurja ja raju. Mutta noin bändin oman musiikillisen linjansa pitämisen kanssa.

Siinä missä Tacoman Sonics jäi alunperin kulmakuntansa ja paikallisasemiensa kulttihitiksi, vuonna 1965 perustettu The Seeds pääsi Los Angelesissa suuren paikallisseuraamisen lisäksi kansalliselle listasijalle singlellään 'Pushing Too Hard', jonka kahden soinnun jyrä yhdistettynä teini-iän turhautumisesta kertovaan lyriikkaan nosti sen Billboardin numero 36:ksi. Yhtye oli pääesiintyjänä alueensa musafestareilla, tunnettuja värikkäästä pukeutumisestaan ja niin poispäin.

The Seeds levytti olemassa olonsa aikana nipun omintakeisia ja aikansa tyylissä kulkevia levyjä, joista ensimmäinen on kokonaisuudessaankin noin niin kuin autotalliyhtyeen pitkäsoitoksi ihan hyvä. Kakkoslevy 'Web of Sound' taiteili jo enemmän ja karkkikauppa-psykedeliaa, harppuja ja ylituottamista (sekä alibiisejä) sisältänyt 'Future' hyppäsi sitten ojaan, garagebändin yrittäessä olla jo aivan liian taiteellinen biisinkirjoitus-, sekä musiikilliseen taitoonsa nähden.
Tietynlainen amatöörius oli tietysti Seedsien soundin ja biisien tavaramerkki sekä voima, mutta viimeinen levy on ehkä lähempänä camp-huumoria, kuin hyvää psykelättyä. Rajallinen soittotaito johti myös aikaisemmin siihen, että yhtyeen räkäisen ja huolimattoman kuuloisilla sutaisuilla soitti oikeasti ihan oikeita studiomuusikoita. Laulaja/primus motor Sky Saxon on merkitty yhtyeen levyille basistiksi, mutta yhdelläkään niistä hän ei soita. Seedsien soundiin oleellisesti kuuluva kosketinsoittaja Daryl Hooper soitti sähköpianon ja urkujen lisäksi kosketinbassoa. Seedsien soundista voidaan tämänkin lisäksi vetää muitakin johtolankoja paikalliseen, vähän myöhemmin ja paljon enemmän suosiota saaneeseen The Doorsiin.

Yhtyeen soundia ja biisejä voisi osittain kutsua "sarjakuvarokiksi", missä asioita ja osia (mm. sydämentuskaa) on paisutettu jo niin suuriksi, että se muuttuu välillä myöhemmän nykiläisen Suicide-yhtyeen kaltaiseksi käsitetaiteeksi. Kun Sky Saxon kaipaa jotain naista, hän pyörii voivotellen ja rintaansa pidellen lattialla. Kun kitaristi Jan Savage laittaa fuzzinsa päälle, niin se on sitten niin maan perkeleen raa'an kuuloinen. Ja niin edelleen.

'Travel With Your Mind' on Drop Out Recordsin vuonna 1993 julkaisema kokoelma, joka niputtaa Seedsien levytysuran, sinkkuja, levyltä poikkeavia ottoja ja niin edelleen. Levyn avaa perus-Seeds 'Satisfy You', joka Stonesien tyyliin vihjailee tyydyttämiskyvystä. Mutta kakkosbiisi, vuoden 1967 sinkun B-puoli 'The Wind Blows Your Hair' yhdistää aaveurkua, Saxonin rottalaulua mieleenjäävään tyyliin. Sitten mennään kunnolla metsään tylsän coverin ja ihan saatanan kahjon 'Chocolate River' biisin kanssa. Ruotuun palataan Savagen rätisevän kitarariffin ja Hooperin huojuvan sähköpianon ajamalla 'Out of Questionilla'. Kokoelma noudattaa läpi levyn tätä kaavaa ja kertoo miksi The Seeds jäi sitten klassikkostatuksen sijasta rock-historian syrjäkujalla seisojaksi. Parissa biisissä on tuottajana alueen svengali ja monessa keitossa mukana ollut Kim Fowley. Tyylisuunnan vaihto, levy-yhtiön vaihto ja Sky Saxonin hankala luonne plus ankara psykedeelien käyttö, niin bändi oli tältä osin taputeltu. Kokoelman loppuun pläjäytetään tottakai aikaisemmin mainittu klassikko 'Pushin Too Hard'.

Saxon kokosi Seedsien jälkeen bändin uudelleen, nyt omalla etunimiliitteellään ja myöhemmin lukemattomilla eri nimillä. Tämän jälkeen hän liittyi Hollywood Hillseillä Source Family-nimiseen uskonnolliseen yhteisöön, jota johti YaHoWha ja joka lokatoitui myöhemmin Havaijille ja se on taas oma musiikillinen tarinansa.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Fluke - Oto 1995

Fluke nimenä ei sano kovinkaan monelle varmaankaan mitään siihen nähden, että yhtyeen musiikki on soinut pitkin 90- ja 2000-lukua jäätävän suosituissa tietokonepeli- ja elokuvasoundtrackeillä. Näihin lukeutui Get Carterin uusintaversio, Matrix Reloaded-elokuva, Wipeout-pelin soundtrack, Sin City ja niin edelleen. Tähän päälle vielä rahakkaita mainosbiisejä, niin taskurahoista ei ainakaan ole ollut puutetta, siihen nähden, että vuonna 1997 yhtyeen levymyynti jäi Yhdysvalloissa 14 000 kappaleeseen. Fluke toimikin ehkä jonkinlaisena pioneerina uudenlaisen musiikin ansaintamallin kanssa.

Yhtye toimii edelleenkin, tosin kaksimiehisenä alkuperäisjäsen Mike Tournierin jäätyä 90-luvun lopussa pois porukasta. Fluken juuret olivat jo 80-luvun acid housessa (jäsenistön soitettua tätä ennen punk-yhtyeissä), mutta kolmikolla oli myös taiteellisempi puoli kaikkien diggaillessa Cabaret Voltairesta ja Giorgio Moroderista. Yhtye sai hiljalleen kasvavaa klubisuosiota ja tämä kreikan kielen "korva"-sanasta nimensä saanut levy oli ensimmäinen, joka nousi mainstream-listoille briteissä. Oto oli myös ensimmäinen, joka aikaisemmasta linjasta poiketen perustui downtempolle. Ehkä tästä syystä se on kestänyt aikaa paremmin, tai ainakin omaa korvaa miellyttävämmin, kuin moni muu aikansa tekele, taikka Fluken oma levytys. Yhdessä hyvän kansikuvansa kanssa se tarjoaa viileää, kohtuullisen minimalistista 90-luvun elektronista musiikkia, joka nojaa ambienthouseen. Fluke sisältää biittiä ja kaikki aikansa laitteet niiden laitteiden äänet. Toteutuksen minimalistisuus ja suorista muotibiiteistä pois pysyminen saavat kuitenkin kaiken kuulostamaan edelleen ehkä leimallisesti 90-lukulaiselta, mutta myös siltä 90-luvulta, joka yritti kurkottaa teknologian tarjoamaan tulevaisuuteen.

Vokaaleja tarjoilee sielukkaasti aikansa muodikkaassa acid-jazz yhtye Brand New Heaviesissä laulanut Jay Ella Ruth, silloin kun Flukelaiset eivät itse puhu/laula monotonisesti (ja filtteröitynä). Itse musakin perustuu toiston, biitin ja monotonisen hypnoottisuuden lisäksi tyylilajiin kuuluvaan filtterinvääntöön. Avausbiisi 'Bullet' soi kaikuisasti kimpoillen ja muistuttaa melkein kymmenen vuotta myöhemmin tullutta Cliff Martinezin 'Solaris'-elokuvan steelrumpumaista soundtrackkia. Toisena sinkkuna julkaistu 'Tosh' soi hyvin brittiläisesti filtteri/vocoder-laulunsa kanssa. Välillä esimerkiksi kappaleen 'O.K.'n kohdalla ollaan hyvin ambienteissa tunnelmissa. Levyn päättävä Setback taas alkaa muistuttaa kappelerakenteeltaan (tai sen takia, että siinä toistetaan jo kahta sointua) naislaulun alle jotain Floydin Great Gigs in the Skyta. Hyvin 90-lukulaista musaa, mutta nyt taas jo tuoreen kuuloista.

maanantai 6. elokuuta 2018

Betty Davis - S/T 1973

Betty Marby (vuodesta 1968 Davis) sopisi lyhyeen kirjoitukseen "rockin apumiehistä", koska Pittsburghin lähistöllä maataloon syntynyt Betty toimi tärkeänä välittäjänä ihmisten ja vaikutteiden kesken jo 60-luvun alun New Yorkissa ja sen jälkeen myös Lontoossa ja niin edelleen. Teollista muotoilua New Yorkin osavaltion yliopistoon opiskelemaan päässyt Bette asui keskustassa ja lipui nopeasti Greenwich Villagen folk-piireihin. Samaan aikaan alkoivat mallin työt, joita hän teki välillä kokopäiväisesti. Täällä hän myös tutustui ei vielä suosiota nauttiviin muusikoihin, kuten Jimi Hendrixiin ja Sly Stoneen. Bettyn oma ensilevytys oli pari singleä jo 60-luvun alkupuolen puolella, mutta ensimmäinen suurempi askel oli vuonna 1967 Chamber Brothersielle kirjoitettu "Uptown (to Harlem)".
Samaisena vuonna hän tapasi Miles Davisin, jonka kanssa käydyn seurustelun jälkeen pari vihittiin vuonna 1968. Betty oli juuri se, joka esitteli Milesille Jimi Hendrixin musiikkia ja Stonen funkkia, jotka johtivat Davisin tärkeään fuusiokauteen. Itsellistä elämää viettäneen Bettyn ja Milesin avioliitto oli kuitenkin lyhyt Milesin syyttäessä Bettyä suhteesta Jimi Hendrixin kanssa (joka ei tainnut olla totta). Tämän jälkeen Betty jatkoi parin vuoden ajan päätoimisesti mallinuraansa lokatioituen välillä Lontooseen, mutta kyllästyi ja palasi takaisin Yhdysvaltoihin, tällä kertaa länsirannikolle.

Davisin oli alunperin tarkoitus levyttää funkkia, soulia ja latinomusiikkia fuusioineen Santanan kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat vauhdissa ja hän ryhtyi yhteistyöhön pari vuotta aiemmin ensimmäisenä päihdeongelmaisen Sly & The Family Stonen riveistä lähteneen rumpali Greg Erricon kanssa. Errico jakaa levyllä rumpaloinnin ja bassossa on osalla raidoista mukana vanha Stonen aikainen toveri Larry Graham, jonka Graham Central Stationista on mukana myös muitakin soittajia. Tähän päälle puhaltajia Tower of Powerista, Santana-yhtyeen basisti ja kirsikkana kakun päälle samaisen bändin ilotulittava kitaristi Neal Schon, niin rosterissa on tuon ajan Bay-arean funkin parhaimmisto. Unohtamatta taustoja laulaneita Pointer Sistereitä ja myöhemmin pinnalle noussutta disco-kummajaista Sylvesteriä.

Levylle ei etsitty mitään covereita, eikä muita biisintekijöitä, vaan aikansa tyylistä poiketen Betty kirjoitti itse kaikki laulunsa. Ja ne biisit... Sanoitukset ovat suoraa asiaa Bettyn näkökulmasta vailla sen turhempia peittelyjä ja krumeluureja. Vokaalit ovat sekoitus rääkymistä ja asennetta ja tämä yhdistettynä teksteihin heittää levyn vertailukohdan jossain mielessä mustavalkoiseen seksiä ja epäsovinnaisuuksia tihkuvaan 70-luvun alun underground-sarjakuvaan. Tähän päälle friscon funkkaajat vetävät sellaista riffiä ja biittiä, että tätä on varmasti samplatty hip-hop-levyille enemmän, kuin tekijänoikeuslait ovat sallineet. Lahjakkaan naisen hyväksikäytöstä viihdeteollisuudessa kertova "Stepping in her l. Miller Shoes" muistuttaa lopulta Stoogesin TV. Eye:ä, eikä Bettyn vokalisointi ole useinkaan repertuaariltaan kaukana Iggyn ulosannista. Tai myöhemmästä punkrockista.

Levyn kaupallinen kompastuskivi oli sanoitusten lisäksi kappaleet. Funkin ystäville, sämplääjille ja jälkikäteen viisastelijoille se on aarreaitta timantinkovia riffejä, breikkejä ja biittejä, mutta itse kappaleet ovatkin sitten juuri edellä mainitun kaltaisia. Mitään mieleenjääviä kertosäkeitä, tai muuta ei hätäisesti listalle nousseesta singlestä huolimatta löydy, vaan Bettyn debyyttiä voisi kuvata sanoen, että se on kasa silkkaa asennetta, biittiä ja riffejä. Kunnioitettava kulttiartisti, jonka kuuleminen ei jätä ketään kylmäksi edes vuonna 2018.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Blondie - Dreaming 1979

Blondie on Levyhyllyn vakioaiheita, eli blogin tällä päivitystahdilla noin vuosittainen kirjoituksen kohde :)

Itse olen kappaleen ilmestymisen aikana ollut niin pieni, että se on lipunut ohi, mutta muutamaa vuotta myöhemmin muistijäljissä on jo Sliippareiden versio samaiselta "Eat to the Beat"-levyltä löytyvästä 'Atomicista'. Näistä jälkimmäinen on kaikkien "muistatko 70-luvun"-kokoelmien vakiobiisi, vaikka se itse asiassa oli jonkinlainen floppi-sinkku edellisen yhtyeen supersuosioon nostaneen "Parallel Lines"-levyn jälkeen. Kyseisellä levyllä oli tuotantovastuussa Mike Chapman, joka tiivisti levyn kokonaisuudeksi ja hioi bändin biisit ja soundin siihen kaupalliseen Blondie-kuntoon, jonka jälkeenpäin muistamme. Tätä seurannut Eat to the Beat oli sillisalaattimaisempi yhtyeen taistellessa äänityksien aikana keskenään ja managerinsa kanssa. Toisaalta levy on osittain rokimpi, kuin edellinen mestariteos. Sillisalaatti on oikeastaan oikea sana kuvaamaan yhtyeen linjaa noin muutenkin alusta loppuun, olihan Blondie uuden aallon bändi, jonka levyllä ja lavalla vieraili muun muassa Robert Frippiä ja niin edelleen. Eikä levyillä kaihdettu hämärämpiäkään synteettisiä hetkiä kaiken kaupallisen tulituksen ohessa.

Eat to the Beat myi ihan pelkillä edellisen levyn liukkailla platinaa, vaikka siltä ei löytynytkään Yhdysvaltain puolella jaksavaa superhittiä. Myöskään Dreaming ei ollut sellainen. Kulttuurieroista kertonee jotain se, että "punk-maineesta" kärsivä, mutta jo tässäkin vaiheessa punkit aikaa sitten jättänyt bändi menestyi aluksi paremmin Isossa-Britaniassa sekä pitkin Australiaa ja Eurooppaa, koska Yhdysvalloissa kyseinen leima/liike kärsi "negatiivisen musiikin" maineesta ja Amerikassahan sellainen ei soi(nut) radiossa. Briteissä biisi kipusi tietysti kakkoseksi jääden toisen punkista "ponnistaneen" yhtyeen Policen ykköshitti Message in a Bottlen taakse.

Pariskunta Debbie Harryn ja Chris Steinin kynästä lähteneen biisin todellinen sankari on rumpali Clem Burke, jolle tuottaja Chapman antoi tällä kertaa studiossa vapaat kädet. Klikkiin ja diskobiittiin toisinaan kahlittu rumpali antoi mennä sielunsa kyllyydestä ja päästi pihalle sisäisen Keith Mooninsa, jonka suuri fani jenkkirumpali oli. Legendan mukaan levylle päätynyt otto oli suunnilleen ensimmäinen nauhalle mennyt yritys ja Burke luuli aluksi soittavansa vain biisin malliraidan. Isoa soundia, isoa musaa.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

0-Coast + Dark Energy Drone in C#

Kevään mittaan oli puhetta puolimodulaarisista syntetisaattoreista, käynnistyskynnyksestä yms.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Mark Morgan - Fallout 2 The Soundtrack 1998

Fallout ja sen jatko-osa Fallout 2 olivat monille nykynelikymppisille tärkeitä sukupolvi- ja pelikokemuksia.

Nörttivarhaisnuoruutta viettänyt ikäluokka tunsi ennalta ja oli pelaillut "pen & paper" roolipelejä, joiden isä ja isoisä Dungeons & Dragons julkaistiin suomennettuna 1980-luvun lopussa. Tätä seurasi liuta muitakin kotimaiselle käännettyjä fantasiapelejä, jotka mahdollistivat roolipelaamisen sellaiselle ikäluokalle, jonka englanninkielen taito ei vielä riittänyt sisäistämään 200-sivua matemaattisia (ja muutamassa pelissä mielivaltaisia) sääntöjä ja maailmankuvausta.

Pöytäroolipelit loivat myös tiettyjä tietokonepeleihin siirtyneitä peliteknisiä keksintöjä, kuten levelit yms. 90-luvun loppupuolella tietotekniikka oli jo sen verran kehittynyttä, että sille pystyttiin luomaan viihdyttäviä ja vaivattomasti pelattavia oikean roolipelin kaltaisia pitkiä peliteoksia, joista ensimmäisenä julkaistu Baldurs Gate aloitti uuden luvun. Se perustui aikaisemmin mainitun D&D:n paranneltuun Advanced Dungeons & Dragons mekaniikkaan, josta oli tehty aikansa mittapuulla laadukkaita pelejä jo 80-luvulla.

Pelkkä fantasia ei ollut ainoa aihemaailma josta pöytäroolipelit ammensivat, vaan saman viihteen vastakkainen tulevaisuuteen sijoittuva pääty sci-fi oli toinen pelien pääaihepiireistä. Cyperpunk 2020 oli maailmalla ja ilmiönä niin suosittu, että siitäkin katsottiin aiheelliseksi tehdä oma suomennos lukuisine lisäosineen. Ylikansallisten yhtiöiden hallitsema ankea, saastunut ja korruptoitunut teknologiamaailma on valitettavan lähellä omaa nykyhetkeämme, lukuunottamatta 80-luvun kömpelöä näkemystä ja fantasiointia siitä, millainen verkko- ja virtuaalitodellisuus olisi ollut.

Kyperpunk olikin yksi saavi, josta ammennettiin 90-luvun pelihitti Falloutiin. Alkuperäisen pelin tarina alkaa 50-luvun hengessä, mutta 2000-luvun tekniikalla varustetussa ydinpommisuojassa, jossa ollaan selvitty maailman yli pyyhkineestä ydinsodasta. Täältä päähenkilö lähtee suorittamaan ummikkona ulkomaailmasta tehtävää, jonka tarkoitus on pelastaa Vaultin väki ja elinkelpoisuus. Vuosikymmenet bunkkerissa ovat tietysti alussa tehneet päähenkilöstä hivenen... tynnyrissä kasvaneen. Pelin viehätys oli hyvin kirjoitetussa dialogissa, näppärästi toimivassa pelimekaniikassa ja ennenkaikkea pöytäroolipeleistä otetussa vapaudessa, jossa oli mahdollista tutkia vapaasti pelimaailmaa ja toimia kuten parhaakseen näkee - valintojen vaikuttaessa pelaajan maineeseen ja ympäröivän maailman suhtautumisessa häneen. Kakkososassa hylättiin vielä ykkösen näennäinen "tehtäväpohjaisuus" pelin perustuessa todelliseen vapaaseen seikkailuun. Jotkut tykkäsivät tästä vielä enemmän, kunhan peliä vaivannut tähtitieteellinen määrä bugeja oli korjattu.

Fallout 2:sen pelaaminen sisälsi teoriassa loputtoman määrän pelitunteja random-generaattorin viihdyttäessä autiomaassa tapahtuvaa vaellusta, pudotellen peliin välillä hauskojakin populaarikulttuuriviittauksia. Tämän kaiken taustalla soi pelin soundtrack, joka koostui alkuintron bigband-biisin jälkeen puhtaasta ambient-musiikista. Temaattista vaihtelua oli paikkojen kesken, mutta ykkösestä osin otettu soundtrack vältteli oikeaoppisesti suoria (ja samalla pelituntien aikana väsyviä) melodiakulkuja. Taajuudet liikkuvat elokuvamusiikissa äänen ollessa paksu ja täyttäessä synteettisesti koko valtavan tilan. Koska pelimaailma on autio ja synkkä mukana on ripaus western-elementtiä, maailmanmusiikkia, hälyihmisääniä ja niin edelleen. Tyylillisesti äänitapetti liikkuu niin sanotun dark ambientin alla, jonka esikuvat löytynevät kauhuelokuvien musiikkiraidoilta. Äänellinen kuvitus on siis hienovaraista, mutta myös syvälle alitajuntaan syöpynyttä, koska aina kun kuulee lukemattomasti aavikkokentissä soineen 'Desert Wind'in autiutta uhkuvan (sananmukaisesti) huokaavan suhinan, mieleen palaa muistoja. Kyseinen teema tuo myös vahvoja mielleyhtymiä ambientin esi-isä Pink Floydin Pompeijin liven Meddle-teoksen välihuminasta. Välillä teemoissa/äänikuvissa liikutaan teollisessa äänimaisemassa kohtalokkaine kolahduksineen.

Fallouttien musiikista vastasi Mark Morgan ja Rick Jackson, joista päävastuullisen ensinmainitun meriittilistalla on useampikin tuolloin julkaistun Interplay-peliyhtiön laaturoolipelin äänimaisema, kuten Planescape Torment. Morgan kuvailee itseään säveltäjänä minimalistiksi, joka ottaa mallia modernista arkkitehtuurista ja esikuvikseen Miles Davisin, Peter Gabrielin, Ryuichi Sakamoton ja Trent Reznorin. Fallout ja Fallout 2:sen ääniraidoilla hän käytti haastattelun mukaan seuraavia syntetisaattoreita: NED Synclavier, Nord 2, Virus, PPG 2.3, Jupiter 6 ja tärkeimpänä E-MU Morpheus, jonka räkkimallin ohjelmoitavuus oli 90-luvun tyyliin: järjettömän huonoa, mutta josta löytyi moni pelin metallinen kolahdus ja outo humina.

Pelin soundtrackista julkaistiin CD-painos vuonna 1998 ja Morgan itse nettijulkaisi kaikki Fallouteissa olleet äänimaisemansa nettijulkaisuna vuonna 2010. Hommaan liittyi jonkinnäköistä tekijänoikeuskiistaa, koska latauslinkit ovat tulleet ja menneet. Internet ei kuitenkaan unohda ja tätä laadukasta äänitapettia pääsee kuuntelemaan helposti pitkin nettiä.



torstai 28. kesäkuuta 2018

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

The Orb - Orbus Terrarum 1995

Orbus Terrarumin ilmestyessä The Orbin ensilevystä (tai levystä, jota pidetään Orbin ensilevynä yhtyeen ja musiikin ollessa sellaista kuin se nyt on) oli kulunut neljä julkaisujen ja keikkailun täyteistä vuotta.
Alex Pattersonin johtama ryhmä oli myös kokenut matkustajavaihdoksia pitkin matkaa. Kris "Thrash" Weston oli vielä levyn nauhoitusten alkupäässä mukana, mutta jätti yhtyeen ja hänen tilalleen Pattersonin rinnalle tuli edelleenkin mukana oleva saksalaissyntyinen Thomas Fehlmann. Kelkassa oli myös kymmenisen vuotta sitten edesmennyt tuottajamiksaaja Andy Hughes.

Orbin edellinen EP 'Pomme Friz' oli selkeä hittilevyjen jälkeinen askel kohti yhtyeen kehittämästä "ambient housesta" avant-gardempaan ja biitittömämpään, tai ainakin hienovaraisempaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan aikanaan maistunut osalle yhtyeen faneista ja huolimatta EP:n vielä kuumimmalla aallonharjalla ratsastaneista myyntiluvuista, myöskään lehdistö ja levy-yhtiö eivät pitäneet kyseisestä levystä. Tästä johtuen seurannut täyspitkä Orbus Terrarum kipusikin ilmestyessään totuttujen kärkisijojen sijasta hätäisesti brittilistan pykälälle #20.

Mutta se oli ennen ja nyt on nyt. Jälkikäteen kuunnellen juuri kaksikko Pomme Friz ja Orbus Terrarum ovat kestäneet ehkä aikaa parhaiten yhdessä live 93:n kanssa. Kahden ensilevyn selkeät biitit ja vielä selkeämmät samplet vaihtuivat tällä levyllä enemmän "ambient dub:iin", joka sekin poikkeaa rohkeammin esimerkiksi 'Towers of Dubin' aika traditionaalisesta dub-näkemyksestä, ottaen sieltä matalia yksinkertaisia bassolinjoja ja heittäen päälle kaikennäköistä muuta. Kaikki kylpee tietysti kaiussa, mitään varsinaisia melodioita tai muita koukkuja ei ole, ellei niihin lueta levyn kolmoskappale (ja jo aiemmin Levyhyllyssä ollut) Oxbow Lakesin alun mieleenjäävää pianosoinnuttelua. Biisi muuttuu kuitenkin täysin matkalla ja on lopussa vellovaa ja aaltoilevaa syntetisoitua ääntä. Hienovaraiset ja maiskuttavat synarytmit tuovatkin mieleen pari vuosikymmentä aikaisemman Klaus Schulzen ja hänen LFO:lla tehdyt rytmimäiset raidat. Välillä Patterson ja kumppanit kääntävät kaikulaitteet yhdelletoista kylvettäen koko hommaa metelissä. Sinkkubiisi Oxbow Lakesia lukuunottamatta koko muu sisältö menee periaatteessa yhteen ja samaan kasaan, enkä ihmettele sinänsä, että levyä ja Pattersonia arvosteltiin levyn ilmestyessä termillä "generic ambient music". Mutta se toimii.

Levyn ilmestyttyä yhtye äänitti seuraavan levynsä 'Orblivionin', mutta se julkaistiin U2:sen levyn takia vasta seuraavana vuonna 1997. Voimakkaasti aikansa jungle/drum'n bass rytmeihin nojannut levy lopetti oman romanssini The Orbin kanssa, eikä yhtye, tai Patterson ole pystynyt tämän jälkeen tekemään minun korvaani sataprosenttisesti miellyttävää tavaraa.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Scott Lloyd Shelly - Terraria Soundtracks 2011-15



Australiassa asuva, mutta yhdysvaltalaissyntyinen Scott Lloyd Shelly on tehnyt pelimusiikkia ammatikseen vuodesta 2003, mutta juuret johtavat jo 90-luvun alun Silicon-valleyhin ja sen ajan "multimediakuumeeseen", jossa nykymittapuun silmin unelmoitiin tekniikasta, joka on nykyään arkipäivää ja toisaalta hypetettiin jostain sellaisesta, mikä ei ikinä toteutunut. Loputon netin videovirta, selainpelit, verkon läpi pelaaminen jne. Tämä kaikki tungettuna yhteen cd-ROM levyyn.

Shellyn ensimmäinen pelimusiikkiprojekti oli julkaisemattomaksi jäänyt peli vuodelta 1993. Homma jätti hänelle kuitenkin poltteen ja johti lokaation muuttoon Los Angelesiin, josta matka jatkui myöhemmin Australiaan. Huolimatta TV-tunnarista saadusta Emmy-ehdokkuudesta ja lukemattomasta tuntimäärästä peli-, filmi ja TV-musiikkia, Shelley ei ole mikään tunnettu kasvo mikäli kysytään tavalliselta kaduntallaajalta. Koko peli- ja viihdeteollisuuden pirstaloituminen on estänyt samanlaisten "rokkistarojen" syntymisen, kuten esimerkiksi 80-luvulla oli Rob Hubbard.

Pelaaminen on kuitenkin etenkin poikien ajanvietteenä vienyt aikaa kaikesta muusta. Vanhat brändit Lego ja Star Wars ovat olleet helisemässä laskevien myyntien kanssa, kun muovi-osat ja niillä suoritettu leikki (miksei myöskin luova leikki) ovat vuosi vuodelta jääneet aineettoman sisällön, eli pelaamisen varjoon. Markettiketjujen kutistuvat leluosastot ja yhdysvaltalaisen lelutukkujätin konkurssi kertovat, kuinka paljon enemmän tuijotetaan mukana kulkevaa puhelinta, taikka taulutelevisio-konsoliyhdistelmää. Tekeekö luontoa tuhoavan muoviteollisuuden tuotteiden omistaminen lapsista viisaampia jää kysymysmerkiksi. Joka tapauksessa valmiiksi pureskellussa ja puristetussa muotissa pelaaminen ei voi olla vaikuttamatta.

Muutama pelinimike on yhdistellyt taitavasti pikkupoikien jäljellä olevaa viehtymystä "vapaaseen leikkiin" ja samalla pelin pelaamiseen. Aikuisten silmissä karkeilta (ja rehellisesti sanoen paluusta vuoden 1993 grafiikkaan) näyttävät pelit Minecraft ja Terraria ovat supersuosittuja poikalasten keskuudessa. Näistä jälkimmäinen perustuu kaksiulotteiseen grafiikkaan, 90-lukua muistuttaviin hahmoihin ja tavarankeräämis- ja yhdistämisviettiin, joka muistuttaa kovasti omia Nethack-hetkiä. Vaikka osa vanhemmista rajoittaa peliaikoja päivässä, tai jopa viikonlopuille, näiden pelien ääressä vietetään lukematon määrä intensiivisiä tunteja. Tämän keskittyneisyyden taustalla soi pelimusiikki, joka on oma taiteenlajinsa. Se pitää olla tunnistettava ja sitoa kuulijansa brändin pelihetkeen, mutta se ei saa olla liian... no sellainen, että taitojen karttuessa se käydään laittamassa valikosta joko 10% vahvuudelle, tai kokonaan pois.

Shelly aloitti Terrarian sävellystyön perinteiseen tyyliin, eli muutaman ruutukaappauskuvan myötä. Näistä hän lähti etsimään pelille äänimaisemaa, joka on yhdistelmä lyhyttä orkestraatiota, glitch-rytmejä, fm-syntikoita ja chiptune-soundeja. Eli tavallaan hyvin retro, mutta toisaalta musiikkia, teemoja ja niiden variaatioita on jokaisessa peliosassa minuuttimäärässä paljon. Terrarian musiikki onkin jonkinlaista muzakkia, joka muuttuu vaihdettaessa tavaratalon... anteeksi pelitapahtumien osastoa ja vuorokauden aikaa. Toisaalta äänimaisema on hyvin ambient-henkinen. Biitit eivät ole pääosassa, mikä tukee hyvin pelin itsensä vapaamuotoista kuljeskelua ja seikkailua. Pelin tunnuslausekin on "Dig, Fight, Explore, Build".

Artisti ei haastatteluissa paljasta, tai anna tarkkoja tietoja, millä on teoksensa tehnyt ja äänittänyt, mutta mainostaa kaikissa sähkökitaraansa. Loput on varmaankin tehty MacBookin ja musiikkisoftan yhdistelmällä, tosin Shelleyn musiikkifirman kotisivuilla (jotka ovat muuten erittäin 90-00-henkiset..) näytetään mielellään myös valokuvaa kookkaasta ja muodikkaasta modulaarisyntetisaattorista.

Terraria ylitti vuosi sitten toukokuussa 20 miljoonan myydyn pelin rajan.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Rockin apumiehet #38 - Ronnie Lane's Mobile Studio


Ronnie Lane joko muistetaan, tai sitten ei, jäsenyydestään kahdessa aikansa vaikutusvaltaisessa yhtyeessä. Bassoa soittanut Lane oli perustajajäsen sekä englantilaisessa Small Faces, että Faces-yhtyeissä. Näistä ensimmäisen hän perusti yhdessä Steve Marriottin kanssa ja yhtyeelle läheisestä mod-slangista nimensä(face tarkoitti skenessä olevaa hyvää tyyppiä, small-lisäys sitä, että koko bändi oli vartensa pituudeltaan tappiluokkaa) ottanut bändi oli todella suosittu kyseisissä piireissä. Bändi levytti lyhyen olemassaolonsa aikana kasan singlejä ja kolme pitkäsoittoa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt psykedeelinen konseptialbumi 'Ogden's Nut Gone Flake' nousi brittilistan ykköseksi ja takarivissä viihtynyt Lane jakoi kirjoitusvastuun lähes koko levyllä.

Small Faces hajosi Marriotin lähtiessä perustamaan Humble Pietä ja Lane kasasi uuden yhtyeen Ronnie Woodin, Ian McLaganin ja Rod Stewardin kanssa. Uusi ryhmä nimettiin tällä kertaa Facesiksi. Legendan mukaan Small-etuliite tiputettiin pois Stewardin miltei 180 senttimetrin pituuden takia.
Faces kirjoitti yhdessä Rolling Stonesin kanssa 70-luvun alun rokin uusiksi ja bändien soundi ja tyyli olivat niin lähellä toisiaan, että Jaggerin ja Richardsin välien ollessa viileimmillään, ilmassa oli ihan oikeasti ajatuksia näiden kahden orkesterin yhdistämisestä. No, ihan noin ei käynyt, mutta aika lähelle kumminkin.
Lane oli myös tälläkin kertaa bassonvarren lisäksi kiinni yhtyeen biisien teossa ja de facto musiikillinen johtaja viimeiseksi jääneellä studioalbumilla 'Ooh La La':lla. Stewardin selkeä himo soolouralle ja albumin saama nuiva arvostelu ajoivat kuitenkin Lanen eroamaan Facesista, joka jatkoi ilman häntä vielä vuoteen 1975. Ronnie keskittyi tästä eteenpäin jo 70-luvun alussa alkaneeseen omaan soolouraansa.

Lane oli ostanut maatilan Walesista, johon rakensi oman studionsa. Ensimmäistä soololevyään äänittäessä maatalo-studio sai myös oman spin-offinsa hänen ostamansa Airstream Trailer-asuntovaunun muodossa, johon hän rakennutti liikuteltavan äänityslaitteiston. Liikuteltava laitteisto oli taas spin-offi hänen muusta elämästä, johon kuului vahvasti mustalais- ja karavaanariromantiikkaa. Lane aloitti kiertueensa hevoskaravaanilla liikkuen, mutta hevosvaunut vaihtuivat pian moottorivetoisiksi jo ihan yleisen vaivattomuutensa takia. Sirkusteltta kuitenkin säilyi liikuteltavana konserttilavana.

Lane's Mobile Studio oli alunperin kahdeksanraitainen, mutta myöhemmin siitä tehtiin kuusitoistaraitainen. Äänimies Ron Nevisonin koostama laitteisto ei ollut aikansakaan mittapuulla mitään suurta teknistä taikuutta, vaan nakit ja muusi linjaa. Tilausta liikuteltavalle äänityskalustolle kuitenkin oli. LMS:n ainoa kilpailija markkinoilla oli samaisena vuonna 1972 rakennettu (taas yhtyeitten tiet kohtasivat..) Rolling Stonesien mobiilistudio. Hämmentävästi Stones taas itse käytti LMS:ää 'Black & Blue' levyllä, joka oli myös ensimmäinen jolla ex-Faces Ronnie Wood soitti.

Liikuteltavan studion lista 70-luvun levytyksistä on mittava. Albumit, jotka on äänitetty kokonaan tai osittain LMS:llä pitävät sisällään esimerkiksi The Whon 'Quadrophenian', Bad Companyn debyytin, Zeppelinin 'Physical Graffitin' ja niin edelleen. Siirrettävä äänityskalusto näytti hampaansa, kun artistisen vapauden ja budjetin yhtyeet pääsivät soittamaan vapautuneemmin harjoittelu- tai muuten vain inspiroivissa lokaatioissa, ilman tavallisen studion kliiniä ilmapiiriä. Puhumattakaan konserttiäänityksistä, joita varten vaunu voitiin ajaa kadulle keikkapaikan eteen, vetää piuhat sisälle mikkeihn ja käyttää vaunua häiriöttömänä tarkkailutilana. Sattuman kautta havaittiin myös, että vaunun sisätiloissa oli muotonsa ja kokonsa puolesta ihanteelliset olosuhteet äänen monitoroinnille ja toistolle, jolloin LMS:ää käytettiin äänittämisen lisäksi runsaasti myös levyjen ja studionauhojen miksaamiseen.

Erään arvion mukaan tässä asuntovaunussa äänitettyjä, tai miksattuja albumeita on myyty maailmassa noin puoli miljardia (500 miljoonaa) kappaletta. LMS toimi Lanen omistuksessa 80-luvun alkuun asti, mutta puhjennut MS-tauti ja sen hoito söivät hänen rahojaan niin paljon, että studio myytiin eteenpäin. Uudet omistajatkin käyttivät sitä äänittämiseen ja ennenkaikkea vanhojen levytyksien remasterointiin. Tekniikka on uusittu täydelliseti, mutta LMS on ymmärtääkseni edelleenkin jollain tasolla toiminnassa. Ihan hyvä saavutus amerikkalaiselle asuntovaunulle, parille perusnauhurille ja mikserille.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Spiritualized - Pure Phase 1995



Pure Phase oli englantilaisen Spiritualized-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Levyn ilmestyessä alkuvuodesta 1995 yhtye kuitenkin käytti itsestään pidempää nimimuotoa; "Spiritualized Electric Mainline". Nimi ei jäänyt pitkäikäiseksi ja liekö ainoa tarkoitus ollut näyttää hyvältä ehkä yhden tyylikkäimmän 90-luvun levynkannen tekstinä? Mielleyhtymät ajattoman tyylikkäisiin 50-60-lukujen urheiluautomerkkeihin ovat vahvat[1].

Levyn nimibiisi Pure Phase on yli kuusiminuuttinen yksisointuinen drone, jonka tekotapa jää arvailujen varaan. Se on myös paljon velkaa Jason Piercen edellisen yhtyeen Spacemen 3:sen 'Ecstasy Symphonylle', joka kuulostaa syntetisaattorin pädisoundilla soitetulle kolmisoinnulle, joka on ajettu pitkän flanger-efektin läpi. Ehkä Pure Phasessa sama tehdään sitten phaser-efektillä? Joka tapauksessa ääni "helmeilee" ja "kilisee" harmonioissa kuulostaen samaan aikaan paikallaan pysyvältä ja siltä, että siinä tapahtuisi jotain.

Itse biisiin mennään edellisen 'Good Times'-kappaleen miltei metelöivän dronerock-jauhannan kautta. Tarkkakorvainen kuuleekin biisin läpi Pure Phasen kristallisen äänen soivan jo siellä taustalla. Se jää myös soimaan biisin loputtua. Ja itse Pure Phasen hiipuessa kuuden minuutin jälkeen, seuraava kappale nousee taas siitä. Oikeastaan sama drone soi vielä Pure Phasea seuranneen 'Spread Your Wingsin' taustalla kellottaen pitkälle äänelle kokonaisuudessaan yli 16-minuutin mitan.
Pure Phasen loppupuolella soi myös hetken aikaa jousia muistuttava ääni, joka ajetaan tremolon läpi, homman kuulostaessa The Who:n Baba O'Rileyn sekä tietysti myös Terry Rileyn sekoitukselta. Jälkimmäinen mielikuva ei taida olla sattumaa, sillä Jason Piercen taide-drone fanitus toi levylle myös cover-version Laurie Andersonin kappaleesta 'Born Never Asked'.

Kuusiminuuttinen drone, jossa ei tapahdu paljolti juuri mitään voidaan siis katsoa tämän levyn keskeiseksi "kappaleeksi", joka sitoo levyn loppupäätä keskenään ja itseensä.

Mielenkiintoinen juonne on myös se, että kappaleesta/äänestä tehtiin seuraavana vuonna 1996 12-tuumainen "Pure Phase Tones for DJs", jossa kullakin puolellansa on neljä eri nuottiversiota kappaleesta. Ja eri versiot ovat sellaisia, että niitä voidaan käyttää rinnakkaisina sävelinä. eli esimerkiksi C 523Hz / F 699Hz. Levy toimii sekä 45rpm, että 33rpm-versioina. Alkuperäinen tarkoitus oli, että näillä voi soittaa nuotteja ja sointuja ja painos on erittäin pieni. Eli tämä ylläoleva pitkä selostuspätkäkin perustuu omakohtaisen kokemuksen sijaan intter net-tietoon :D

Mutta ei Pure Phase jää tähän: se toimii edelleen Spiritualizedin lavalletulobiisinä/äänenä ja soi keikoilla kappaleiden välissä. Omakohtaisesti ja korvaisesti näin ja kuulin Tavastian keikalla, kun bändi myös viritti soittimiaan sen avulla.

[1]

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Chillout - mietteitä ja pohdintaa

Levyhyllyn päivitystahti on ollut hitaampi johtuen muista elämän kiireistä. Levyjä ja musaa on tullut silti kuunneltua ja löydetty uusiakin juttuja. Nyt on vain tuntunut siltä, että muutamankin lainin päivitys on jotenkin hirveän työlästä.

Olen itse myös amatöörimuusikko ja soitan aika paljon kaikennäköistä oman mukavuusalueen rajoilta omalle mukavuusalueelle. Ja tämä tarkoittaa tällä hetkellä iskelmästä kantrin kautta hardcoreen. Ja tietty suurin rakkauteni, eli elektroninen musiikki. Viimeiseksi mainittua vaivaa sama passiivisuus, kuin blogin kirjoittamiseen: olen tässä vuosien ja etenkin viimeisen vuoden aikana hankkinut kohtuullisen pätevän ja laajan gearin pääsääntöisesti analogisia laitteita, mutta niiden päälle laittaminen tuntuu olevan kovin työlästä. Siis virran laittaminen ja äänen kytkeminen ulos, vaikka joka kerta siitä on kyllä riittänyt sitten mielihyvää. Mielessäni lupailen, että kunhan saan rakennettua kunnon liikuteltavan alustan noille moduuleilleni, niin sitten taas homman aloituskynnys on matalampi. Ehkä näin.

Tällä hetkellä muodissa on syntikkapuolella noitten eurorack-modulaarien, eli modulaarisyntetisaattoreiden rakentelu. Homma ei ole kuitenkaan pienipalkkaisten, tai työttömien heiniä, sillä yksittäisten moduulien hinta halvimmillaan on satasessa ja soitettava, järkevä laitteisto lähtee parista tonnista. Halvemmallakin varmasti pärjäisi, eikä paritonnia ole tietysti laadukkaasta soittimesta suuri summa. Mikä noissa modulaareissa ja siinä skenessä on hienoa, on se että ne usein tehdään soittajansa äänenveistimiksi tai leikkikaluiksi, jolloin löytäminen ja leikkiminen on pääosassa tekniikkaharjoittelun sijasta. Laitteita naitetaan usein joko analogisen, tai tietokonesekvensserin kanssa, jolloin sävellys/soittotyö ulkoistetaan laitteeseen ja toistossa päästään kokeilemaan äänen sähköistä muokkausta.
Itse siis diggailen tuosta skenestä, mutta kainaloita myöten en ole lähtenyt mukaan, sillä sähkömiehen näppäryys ja ylipäätään kiinnostus laitteiden kasaamiseen ja näpräämiseen ei ole käsissäni suurta. Mutta tässä talvella ostamani MakeNoisen 0-Coast on osoittautunut niiden muutaman tuntien ajossa hyväksi valinnaksi. Kaaosta ja runsasta ristiinkytkentää saa äänenveistotarkoituksiin 500 eurolla. Plus laite toimii myös "east coast" (eli moogit) henkisesti ihan perinteisesti soitettavana monosyntikkana.

Passiivisuus on kuitenkin ulottunut myös tuon laitteen päällekytkentään. Mutta yllättäen innostuin tässä talvella alla olevien äänitteiden tyyliseen tietokoneella suoritettavaan leikkailuun ja liimailuun. Minulla on ihan perus windows-läppäri, mutta sillekin löytyy ilmaisohjelmia/raitureita, joilla saa aika tasan samanlaista jälkeä, kuin 80-90-luvun taitteen sämpläykseen perustuvissa levytyksissä, kuten KLF:n Chillout-levyllä, tai yhtyeen spin-off The ORB:illa. Jälkimmäisen yhtyeen Alex Patterson sairastaa käsinäppäryyteen vaikuttavaa perinnöllistä sairautta, joten vaikka hän on pyörinyt vuosikymmeniä musiikkiskenessä mm. post-punk bändin vokalistina ja Killing Joke-yhtyeen roudarina, hän ei ole pystynyt opettelemaan soittamaan mitään instrumenttia jouhevasti. Samplerit ja DJ-meno tulivatkin taivaanlahjana hänelle ja ORB:in musa koostettiin alussa vahvasti leikkaa/liimaa tyyliin. Pattersonilla on myös pyörinyt erinäinen joukko apulaisia, joista osa onkin syyttänyt häntä laiskuudesta ja muiden pistämisestä soittohommiin koostaen ja keräten materiaalin. Tänä päivänä Patterson ja Fehlman soittavat musansa läppäreiltä omien tietsikka-livemiksereidensä kautta, mutta jossain vaiheessa olen muistavinani, että kaksikolla oli lavalla noin 2000 kappaleen pankki DAT-nauhoja, joista sitten valkkailtiin ja miksattiin.

Tässä pari omaa miksausta, joissa on mukana leikkausta. liimaamista, looppaamista ja sekaan miksattua itse äänitettyä soittoa. Sämplejä on otettu monesta Levyhyllystäkin tutusta levystä, mutta myös 90-luvun alun tyyliin maailmanmusiikkikirjastoista ja kamoista. Pink Floyd ja Tangerine Dream soi parissa kohtaa, niinkuin tuon aikakauden tyylilajiin kuuluu. Osa tästä on aika hyvin piilotettu.
Tähän päälle vielä tässä vuosien aikana tekemiäni kenttä-äänityksiä. Osasten yhteenlyönnissä on kuitenkin pyritty uuteen taiteelliseen kokonaisuuteen, niinkuin hommaa ysärilläkin puolusteltiin. Jälkimmäinen miksaus perustuu enemmän livesoittoihin, joita on koristeltu sitten muualta otetulla. Sillä soittaa paljon myös kaksi kaveriani Sami ja Tony.

Omaan korvaan nämä kuulostavat pitkälti samalta, kuin nuo tuollaiset back in the days. Mutta niin. Ne olivat aikansa ääntä ja aallonharjaa tehtynä alkeellisilla kopiolaitteilla. Kun saman vääntää tunnissa läppärillä miltei kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olo on enemmänkin kuin puoskarilla :D



torstai 5. huhtikuuta 2018

Roy Harper - One man rock 'n' roll band (TV-live 1986)



Taannoisen Roy Harper kirjoituksen jälkeen kyseinen artisti tuli Youtubessa vastaan samanlaisella kaikkensa antavalla yhden miehen esityksellä vuoden 1984 Stonehengen kesäpäivänseisauksen juhlassa. Festivaali jäi kymmenvuotisen olemassaolonsa viimeiseksi, sillä viranomaiset lopettivat sekä estivät poliisivoimin ja väkivaltaisesti juhlat seuraavana vuonna, eikä tänäkään päivänä kivikehikon alueelle ole vapaata pääsyä.

Festivaalit alkoivat brittien oman maan alle menneen hippialakulttuurin vapaina juhlina, mutta mukaan tulivat 70-luvun lopussa myös punkkarit. 80-luvun taitteessa monet anarkopunk-skenen yhtyeet nousivat sulassa sovussa samalle lavalle vanhojen hämyjen kanssa.

80-luvulla moni 60-luvun artisti vaihtoi tukkamuotia, pukeutumista ja väsähti noin muutenkin yrittäessään pysyä kelkassa mukana. Roy Harper näyttää tuolloin pysyneen omassa kelkassaan.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Faust - The Faust Tapes 1973

Legendaarisen krautrock-yhtye Faustin Faust Tapes jakaa edelleen mielipiteitä. Osa pitää sen leikkaa-liimaa tilkkutäkkiä osoituksena neroudesta, jotkut aikalaiset taas terrorina ja huijauksena.

Saksalainen Faust oli levyttänyt jo pari levyä, kun se siirtyi englantilaisen Virginin ja miljonääri-hipsteri Richard Bransonin suojiin. Yhtyeen manageri teki diilin, jossa uusi levy-yhtiö sai bändin Wümmessa äänitetyt nauhat haltuunsa. Legendan mukaan eräs Virginin ääniteknikko oli yhtyeen kova fani ja parsi näistä nauhoista kasaan Faust Tapes-levyn, jossa on minuutin parin mittaisia pätkiä jollain tavalla yhteen liitettynä.

Edellinen 'So Far' oli jonkinlaista minimalismia VU:n hengessä ja uudet Tapesin biisit ja aihiot meiningiltään ja aihoiltaan ennakoivat tulevan mestariteos 'IV':sen soundia. Levy on sekoitus dronea, meteliä, free jazzia, faust-jumitusta ja sitä sellaista krautrockin hulluutta. Kunnon sekoilua, jota leikellään tunnelmasta toiseen, laadusta paskaan ja takaisin.

Koska Virgin sai nauhakasan ilmaiseksi, siitä ajateltiin tehdä erittäin edullinen julkaisu. Kanteen lätkäistiin 49 pencen hinta, joka vastasi tuohon aikaan seiskatuumaisen kustannusta kuluttajalle ja levyt kauppojen hyllyille. Yli 50 000 englantilaista kiikuttikin tämä kotiin tietämättään tarkemmin sisällöstä, josta johtuen Faust Tapes oli pitkään lentävä lause englantilaisten musiikinkuluttajien keskuudessa. Eikä aina mairittelevassa sävyssä.

Yhtä kaikki, puoli vuosikymmentä myöhemmin Throbbing Gristlen tyylisen industrial-pioneerit kuulostivat välillä törkeän paljon Faust Tapesilta.

Faust Tapes on ollut hyllyssä cd-versiona ehkä vuosikymmenen, mutta huolimatta neloslevyn ja bändin fanituksesta omat kuuntelut jäivät silloin pariin kertaan. Nyt levy on soinut autossa tovin ja mieli on muuttunut. Eihän tämä olekaan niin clip-arttia ja tällainen levoton poukkoilu kuulostaa oudon nykyaikaiselta. Etenkin kun välissä tulee usein kaunista Faust-musiikkia.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Julian Cope - Drunken Songs 2017

Kuusikymppiseksi viime vuonna ehtinyt britti-eksentrikko Julian Cope on elänyt kohtuullisen tuottoisan taiteellisen uran. Tähän on mahtunut parikymppisenä pientä suosiota nauttinut postpunk-yhtye Teardrop Explodes, hermoromahduksen jälkeinen on/off kaupallinen sooloura, epäkaupallinen sooloura, 90-luvun kultti- ja pikkumenestykset, sekä 2000-luvulla poukkoilu muodollisen ja muodottoman musiikin välillä.
Välissä on ilmestynyt mainio omaelämänkerta Head-On, tienavaajana toiminut Krautrocksampler, BBC:lle tehty minisarja Brittein saarten megaliiteista (ja Modern Antiqurian kirja), musiikkia British Museumin viikinkinäyttelyyn, yli kymmenen vuoden ajan säännöllinen kirjoittelu Head Heritage saitilleen, kohkaaminen hyvästä musiikista, muutama vuosi sitten ilmestynyt novelli ja... täytyy vetää happea välillä.
Olen valitettavasti ymmärtääkseni edelleen pitkälti ainoa tässä maassa Copesta kohkaava henkilö (ainakin joka pitää musablogia).

Copen sävelkynästä on helposti irronnut näppäriä ja tarttuvia kappaleita, mutta hänen musiikillinen tuotantonsa 2000-luvulla on pitkälti hylännyt perinteisen popkaavan, vaikka siellä täällä on ollut melodisia hetkiä tai levyjä. Drunken Songs onkin otettu ilolla vastaan niissä medioissa ja blogeissa, joissa siitä on kirjoitettu, koska se on selkeä paluu takaisin muodokkaisiin lauluihin. Jopa levyn lopettava 18-minuuttinen eepos "On The Road to Tralee" liikuskelee osiensa kanssa kohtuu formaalisti läpi humalaisen bussimatkan/road-tripin Copen sukujuurilla irlantilaisissa pikkukaupungeissa ja baareissa.

Kuten levyn nimi suoraan sanoo, kyseessä on kuuden kappaleen teemalevy alkoholin kanssa läträämisestä. Cope on itse aikaisemmin sanonut, että hän kirjoittaa kappaleensa ainoastaan omakohtaisesti ja kokemuksellisesti, joten hän on viimeiset vuodet ollut sanojensa mukaan "new born alcoholic", joka vetää päivässä vähintään sixpackin olutta. Eksentrikon pitää kokea kaikki itse.
Levyn humalaisten kokemusten sekaan heitetään kuitenkin Copen tyyliin rikkaat proosalliset ja kulttuuriset lisät, joita tällä levyllä edustaa muun muassa Liverpool-aikoja muisteleva "Liver Big as  Hartlepool", omiin hautajaisiinsa sävelletty "As The Beer Flows Over Me" tai opettavainen "Don't Drink and Drive (You Might Spill Some)", joka muistuttaa vahvasti Copen Autogeddon-levyn aikoja. Levyn ilmestyessä hän myös esitti elämäntyylinsä olevan kannanotto nykyistä poliittista ja taloudellista systeemiä vastaan, joten yhtäläisyyksiä hyvin kirjoittaneeseen Bukowskin rappioromattiseen taiteeseen ei ole vaikea vetää. Ja tämä on tuskin harkitsematonta sattumaa.

Levyn kansissa soittokrediittejä ei ole merkitty juurikaan muille, joten Cope operoi minimaalisesti, mutta pätevästi koko levyn soitinarsenaalin. Mukana on tuttu mellotron mk400, akustiset kitarat, syntikkaa, vähän sähkistä ja rumpuja. Pääpaino on selkeydessä ja kappaleissa itsessään. Kannet ovat tälläkin kertaa informatiiviset ja viihdyttävät sisältäen kuvitusta ja laulujen sanat.

Fyysinen levy saapui tänne kylille kaukolainana Tampereen kirjastosta, koska eihän tätä levykaupoista löydy, jos sellaisen kaupan jostain sattuisi edes löytämään.


torstai 15. helmikuuta 2018

John Martyn - Solid Air 1973

Taannoisen Roy Harper-kirjoituksen jälkeen otetaan toinen folkin ja "edistyksellisen" musiikin raja-aitoja omiin tarkoituksiinsa siirrelleen englantilaisen artistin levy. Harperin aikalainen Martyn oli kohtuullisen suosittu vuosikymmenten taitteen folk-skenessä herättäen Island-levy-yhtiön Chriss Blackwellin mielenkiinnon ja levytyssopparin. Martyn oli myös henkilökohtainen ystävä toisen Islandille levyttäneen folk-artistin Nick Draken kanssa.
Siinä missä Drake oli vähän levyjä myynyt luomupikkaaja akustisensa kanssa, Martyn kehitti itselleen tätä edeltäneellä 'Bless the Weather'-levyllä uuden tyylin soittaa akustista kitaraa Echoplex-nauhakaiun kanssa.

Kaikulaite pääsi täyteen tohinaan Solid Airilla, jossa se kaiuttaa ja saturoi levyn kitaroita. Toinen levyn kulminaatiopiste on Fairport Conventionin basisti Danny Thompsonin kontrabassottelu. Myös toinen Convention taustainen mies, eli Richard Thompson soittaa levyllä mandoliinia. Echoplex päästetään välillä täysin valloilleen, kuten esimerkiksi miltei tunnistamattomalla luennalla Skip Jamesin 'I'd Rather Be the Devil' kappaleella, jolla se muistuttaa krautti Achim Reichelin kamaa. Oman kulmikkaan säväyksen levylle tuo myös amerikkalaisen John "Rabbit" Bundrikin koskettimet, joiden tälläkin levyllä soiva clavinetti on varmasti porautunut sukupolvien tajuntaan (myös Islandille levyttäneen) Bob Marley & The Wailers-levyn 'Catch A Fire' levyn kautta.

Martyn oli kova jazz-fani, joten hänen kappale- ja sointimateriaalinsa ottaa myös sieltä suunnasta, kuulostaen välillä kovin läheltä Tim Buckleyltä savuisen saksofonin soidessa taustalla. 'Over The Hillillä' päästään taas lähemmäs bluegrassia. Aiemmin mainittu 'I'd Rather Be the Devil' soi funkisti ja räkäisesti. Levyn kappalemateriaali on intensiivistä ja laadukasta läpi linjan. Martynin tapauksessa kirsikka kakun päällä, tai hänen tapauksessaan drinksussa on miehen savuinen ja humalaisen kuuloinen ääni. Instrumenttia ei feikattu, vaan viritetty pitkin uraa Martynin uran läpi jatkuneella intensiivisellä päihteiden käytöllä, joka johti mahdollisen kaupallisen läpimurron kynnyksellä mahalaskuun Martynin noustessa välillä lavoille täysin putoamispisteessä.

Kokeilijana Martyn ei jäänyt makaamaan paikoilleen, vaan 70-luvun lähestyessä loppua hän otti levy-yhtiönsä artistien kautta vahvasti reggae-vaikutteita musiikkiinsa. 80-luvun alussa avioeron seurauksen Martynin huumeiden- ja alkoholinkäyttö siirtyi täyteen itsetuhon tilaan. John Martyn kuoli alkoholismin aiheuttamaan tilaan 60-vuotiaana vuonna 2009.

tiistai 13. helmikuuta 2018

The Troggs - Trogolodynamite 1967

The Troggsilla on oma paikkansa garagerockin ja protopunkin kaanonissa yhdessä belfastilaisen Van Morrisonin johtaman Themin kanssa. Molempien biisejä (Them: Gloria) versioitiin ja kuunneltiin korva tarkkana autotalleissa Atlantin toisella puolella.

Kirjoitan aina välillä levyistä, jotka ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ehkä niin laadukkaita ja Trogolodynamite täyttää juuri tällaisen kolon.
Yhdessä oppipoikiensa kanssa se on esimerkki siitä, että niin sanotut garagebändit harvoin onnistuivat pitkäsoitoillaan. Samahan koskee Them-yhtyettä. Myös bändien rajallinen soittotaito alkoi tulla vastaan vuonna 1967, joka marssitti areenalle Jimi Hendrixin tyylisiä virtuooseja ja jamipohjalta matkaavia yhtyeitä. Troggs vanheni parissa vuodessa listan kärkipäästä eilisen tähteeksi ja laittoi pian pillit pussiin. Yhtye, joka 1966 levytti ikonisen 'Wild Thing' kappaleen.

Trogolodynamiten ja koko skenen albumiongelma oli siis lyhykäisyydessään, että omaa kappalemateriaalia ei ollut tarpeeksi jolloin coveroitiin ne pakolliset vakiot. Myöskään levylle päätynyt oma sävellysmateriaali (tai managerin sävellykset) eivät täytä kokonaisen albumillisen laatuvaatimuksia, eikä poikkoilu garagerockin ja tunnelmapalojen välillä suju ongelmitta. Levyn avaava luenta Themin (niin..) 'I Can Only Give You Everything' menee yhtä rajusti, kuin lukemattomilla muilla alan bändeillä, mutta siitä hypätään suoraan tunnelmalliseen 'Last Summer' kappaleeseen ja homma lössähtää saman tien. Seuraa pari aivan silkkaa täyteraitaa ja A-puoli lopetetaan luentaan Bo Diddleyn 'Monasta'. Tämä vielä sujuu, mutta kappale on yleensä bändien takuuvarma livekone, eikä sen vinyylille laittamisessa ole oikeastaan muuta järkeä kuin kulutettu minuuttimäärä. Kakkospuoli menee myös silkalla täytemateriaalilla ja covereilla. Sieltä nousee ainoastaan 'Cousin Jane'.

Kymmenen vuotta myöhempien punkbändien tyyliin Troggs oli parhaimmillaan singleillä, joista se saikin useita kotimaisia hittejä. Yhtään sellaista ei tälle (vielä) UK top10 nousseelle levylle tullut mukaan, mutta samaisena kesänä Troggs julkaisi molemmin puolin Atlanttia hitiksi nousseen ja kauniin 'Love is All Aroundin', josta Wet Wet Wet teki 90-luvulla oman äkkimakean versionsa. Bändi yritti vielä vuonna 1970 levyttää levyä, jonka studioriitelystä julkaistiin vuonna 72 bootleggi Trogss Tapes. Joka muuten oli suosittu levy vuosikymmenen lopun punkpiireissä.