keskiviikko 15. elokuuta 2018

Fluke - Oto 1995

Fluke nimenä ei sano kovinkaan monelle varmaankaan mitään siihen nähden, että yhtyeen musiikki on soinut pitkin 90- ja 2000-lukua jäätävän suosituissa tietokonepeli- ja elokuvasoundtrackeillä. Näihin lukeutui Get Carterin uusintaversio, Matrix Reloaded-elokuva, Wipeout-pelin soundtrack, Sin City ja niin edelleen. Tähän päälle vielä rahakkaita mainosbiisejä, niin taskurahoista ei ainakaan ole ollut puutetta, siihen nähden, että vuonna 1997 yhtyeen levymyynti jäi Yhdysvalloissa 14 000 kappaleeseen. Fluke toimikin ehkä jonkinlaisena pioneerina uudenlaisen musiikin ansaintamallin kanssa.

Yhtye toimii edelleenkin, tosin kaksimiehisenä alkuperäisjäsen Mike Tournierin jäätyä 90-luvun lopussa pois porukasta. Fluken juuret olivat jo 80-luvun acid housessa (jäsenistön soitettua tätä ennen punk-yhtyeissä), mutta kolmikolla oli myös taiteellisempi puoli kaikkien diggaillessa Cabaret Voltairesta ja Giorgio Moroderista. Yhtye sai hiljalleen kasvavaa klubisuosiota ja tämä kreikan kielen "korva"-sanasta nimensä saanut levy oli ensimmäinen, joka nousi mainstream-listoille briteissä. Oto oli myös ensimmäinen, joka aikaisemmasta linjasta poiketen perustui downtempolle. Ehkä tästä syystä se on kestänyt aikaa paremmin, tai ainakin omaa korvaa miellyttävämmin, kuin moni muu aikansa tekele, taikka Fluken oma levytys. Yhdessä hyvän kansikuvansa kanssa se tarjoaa viileää, kohtuullisen minimalistista 90-luvun elektronista musiikkia, joka nojaa ambienthouseen. Fluke sisältää biittiä ja kaikki aikansa laitteet niiden laitteiden äänet. Toteutuksen minimalistisuus ja suorista muotibiiteistä pois pysyminen saavat kuitenkin kaiken kuulostamaan edelleen ehkä leimallisesti 90-lukulaiselta, mutta myös siltä 90-luvulta, joka yritti kurkottaa teknologian tarjoamaan tulevaisuuteen.

Vokaaleja tarjoilee sielukkaasti aikansa muodikkaassa acid-jazz yhtye Brand New Heaviesissä laulanut Jay Ella Ruth, silloin kun Flukelaiset eivät itse puhu/laula monotonisesti (ja filtteröitynä). Itse musakin perustuu toiston, biitin ja monotonisen hypnoottisuuden lisäksi tyylilajiin kuuluvaan filtterinvääntöön. Avausbiisi 'Bullet' soi kaikuisasti kimpoillen ja muistuttaa melkein kymmenen vuotta myöhemmin tullutta Cliff Martinezin 'Solaris'-elokuvan steelrumpumaista soundtrackkia. Toisena sinkkuna julkaistu 'Tosh' soi hyvin brittiläisesti filtteri/vocoder-laulunsa kanssa. Välillä esimerkiksi kappaleen 'O.K.'n kohdalla ollaan hyvin ambienteissa tunnelmissa. Levyn päättävä Setback taas alkaa muistuttaa kappelerakenteeltaan (tai sen takia, että siinä toistetaan jo kahta sointua) naislaulun alle jotain Floydin Great Gigs in the Skyta. Hyvin 90-lukulaista musaa, mutta nyt taas jo tuoreen kuuloista.

maanantai 6. elokuuta 2018

Betty Davis - S/T 1973

Betty Marby (vuodesta 1968 Davis) sopisi lyhyeen kirjoitukseen "rockin apumiehistä", koska Pittsburghin lähistöllä maataloon syntynyt Betty toimi tärkeänä välittäjänä ihmisten ja vaikutteiden kesken jo 60-luvun alun New Yorkissa ja sen jälkeen myös Lontoossa ja niin edelleen. Teollista muotoilua New Yorkin osavaltion yliopistoon opiskelemaan päässyt Bette asui keskustassa ja lipui nopeasti Greenwich Villagen folk-piireihin. Samaan aikaan alkoivat mallin työt, joita hän teki välillä kokopäiväisesti. Täällä hän myös tutustui ei vielä suosiota nauttiviin muusikoihin, kuten Jimi Hendrixiin ja Sly Stoneen. Bettyn oma ensilevytys oli pari singleä jo 60-luvun alkupuolen puolella, mutta ensimmäinen suurempi askel oli vuonna 1967 Chamber Brothersielle kirjoitettu "Uptown (to Harlem)".
Samaisena vuonna hän tapasi Miles Davisin, jonka kanssa käydyn seurustelun jälkeen pari vihittiin vuonna 1968. Betty oli juuri se, joka esitteli Milesille Jimi Hendrixin musiikkia ja Stonen funkkia, jotka johtivat Davisin tärkeään fuusiokauteen. Itsellistä elämää viettäneen Bettyn ja Milesin avioliitto oli kuitenkin lyhyt Milesin syyttäessä Bettyä suhteesta Jimi Hendrixin kanssa (joka ei tainnut olla totta). Tämän jälkeen Betty jatkoi parin vuoden ajan päätoimisesti mallinuraansa lokatioituen välillä Lontooseen, mutta kyllästyi ja palasi takaisin Yhdysvaltoihin, tällä kertaa länsirannikolle.

Davisin oli alunperin tarkoitus levyttää funkkia, soulia ja latinomusiikkia fuusioineen Santanan kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat vauhdissa ja hän ryhtyi yhteistyöhön pari vuotta aiemmin ensimmäisenä päihdeongelmaisen Sly & The Family Stonen riveistä lähteneen rumpali Greg Erricon kanssa. Errico jakaa levyllä rumpaloinnin ja bassossa on osalla raidoista mukana vanha Stonen aikainen toveri Larry Graham, jonka Graham Central Stationista on mukana myös muitakin soittajia. Tähän päälle puhaltajia Tower of Powerista, Santana-yhtyeen basisti ja kirsikkana kakun päälle samaisen bändin ilotulittava kitaristi Neal Schon, niin rosterissa on tuon ajan Bay-arean funkin parhaimmisto. Unohtamatta taustoja laulaneita Pointer Sistereitä ja myöhemmin pinnalle noussutta disco-kummajaista Sylvesteriä.

Levylle ei etsitty mitään covereita, eikä muita biisintekijöitä, vaan aikansa tyylistä poiketen Betty kirjoitti itse kaikki laulunsa. Ja ne biisit... Sanoitukset ovat suoraa asiaa Bettyn näkökulmasta vailla sen turhempia peittelyjä ja krumeluureja. Vokaalit ovat sekoitus rääkymistä ja asennetta ja tämä yhdistettynä teksteihin heittää levyn vertailukohdan jossain mielessä mustavalkoiseen seksiä ja epäsovinnaisuuksia tihkuvaan 70-luvun alun underground-sarjakuvaan. Tähän päälle friscon funkkaajat vetävät sellaista riffiä ja biittiä, että tätä on varmasti samplatty hip-hop-levyille enemmän, kuin tekijänoikeuslait ovat sallineet. Lahjakkaan naisen hyväksikäytöstä viihdeteollisuudessa kertova "Stepping in her l. Miller Shoes" muistuttaa lopulta Stoogesin TV. Eye:ä, eikä Bettyn vokalisointi ole useinkaan repertuaariltaan kaukana Iggyn ulosannista. Tai myöhemmästä punkrockista.

Levyn kaupallinen kompastuskivi oli sanoitusten lisäksi kappaleet. Funkin ystäville, sämplääjille ja jälkikäteen viisastelijoille se on aarreaitta timantinkovia riffejä, breikkejä ja biittejä, mutta itse kappaleet ovatkin sitten juuri edellä mainitun kaltaisia. Mitään mieleenjääviä kertosäkeitä, tai muuta ei hätäisesti listalle nousseesta singlestä huolimatta löydy, vaan Bettyn debyyttiä voisi kuvata sanoen, että se on kasa silkkaa asennetta, biittiä ja riffejä. Kunnioitettava kulttiartisti, jonka kuuleminen ei jätä ketään kylmäksi edes vuonna 2018.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Blondie - Dreaming 1979

Blondie on Levyhyllyn vakioaiheita, eli blogin tällä päivitystahdilla noin vuosittainen kirjoituksen kohde :)

Itse olen kappaleen ilmestymisen aikana ollut niin pieni, että se on lipunut ohi, mutta muutamaa vuotta myöhemmin muistijäljissä on jo Sliippareiden versio samaiselta "Eat to the Beat"-levyltä löytyvästä 'Atomicista'. Näistä jälkimmäinen on kaikkien "muistatko 70-luvun"-kokoelmien vakiobiisi, vaikka se itse asiassa oli jonkinlainen floppi-sinkku edellisen yhtyeen supersuosioon nostaneen "Parallel Lines"-levyn jälkeen. Kyseisellä levyllä oli tuotantovastuussa Mike Chapman, joka tiivisti levyn kokonaisuudeksi ja hioi bändin biisit ja soundin siihen kaupalliseen Blondie-kuntoon, jonka jälkeenpäin muistamme. Tätä seurannut Eat to the Beat oli sillisalaattimaisempi yhtyeen taistellessa äänityksien aikana keskenään ja managerinsa kanssa. Toisaalta levy on osittain rokimpi, kuin edellinen mestariteos. Sillisalaatti on oikeastaan oikea sana kuvaamaan yhtyeen linjaa noin muutenkin alusta loppuun, olihan Blondie uuden aallon bändi, jonka levyllä ja lavalla vieraili muun muassa Robert Frippiä ja niin edelleen. Eikä levyillä kaihdettu hämärämpiäkään synteettisiä hetkiä kaiken kaupallisen tulituksen ohessa.

Eat to the Beat myi ihan pelkillä edellisen levyn liukkailla platinaa, vaikka siltä ei löytynytkään Yhdysvaltain puolella jaksavaa superhittiä. Myöskään Dreaming ei ollut sellainen. Kulttuurieroista kertonee jotain se, että "punk-maineesta" kärsivä, mutta jo tässäkin vaiheessa punkit aikaa sitten jättänyt bändi menestyi aluksi paremmin Isossa-Britaniassa sekä pitkin Australiaa ja Eurooppaa, koska Yhdysvalloissa kyseinen leima/liike kärsi "negatiivisen musiikin" maineesta ja Amerikassahan sellainen ei soi(nut) radiossa. Briteissä biisi kipusi tietysti kakkoseksi jääden toisen punkista "ponnistaneen" yhtyeen Policen ykköshitti Message in a Bottlen taakse.

Pariskunta Debbie Harryn ja Chris Steinin kynästä lähteneen biisin todellinen sankari on rumpali Clem Burke, jolle tuottaja Chapman antoi tällä kertaa studiossa vapaat kädet. Klikkiin ja diskobiittiin toisinaan kahlittu rumpali antoi mennä sielunsa kyllyydestä ja päästi pihalle sisäisen Keith Mooninsa, jonka suuri fani jenkkirumpali oli. Legendan mukaan levylle päätynyt otto oli suunnilleen ensimmäinen nauhalle mennyt yritys ja Burke luuli aluksi soittavansa vain biisin malliraidan. Isoa soundia, isoa musaa.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

0-Coast + Dark Energy Drone in C#

Kevään mittaan oli puhetta puolimodulaarisista syntetisaattoreista, käynnistyskynnyksestä yms.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Mark Morgan - Fallout 2 The Soundtrack 1998

Fallout ja sen jatko-osa Fallout 2 olivat monille nykynelikymppisille tärkeitä sukupolvi- ja pelikokemuksia.

Nörttivarhaisnuoruutta viettänyt ikäluokka tunsi ennalta ja oli pelaillut "pen & paper" roolipelejä, joiden isä ja isoisä Dungeons & Dragons julkaistiin suomennettuna 1980-luvun lopussa. Tätä seurasi liuta muitakin kotimaiselle käännettyjä fantasiapelejä, jotka mahdollistivat roolipelaamisen sellaiselle ikäluokalle, jonka englanninkielen taito ei vielä riittänyt sisäistämään 200-sivua matemaattisia (ja muutamassa pelissä mielivaltaisia) sääntöjä ja maailmankuvausta.

Pöytäroolipelit loivat myös tiettyjä tietokonepeleihin siirtyneitä peliteknisiä keksintöjä, kuten levelit yms. 90-luvun loppupuolella tietotekniikka oli jo sen verran kehittynyttä, että sille pystyttiin luomaan viihdyttäviä ja vaivattomasti pelattavia oikean roolipelin kaltaisia pitkiä peliteoksia, joista ensimmäisenä julkaistu Baldurs Gate aloitti uuden luvun. Se perustui aikaisemmin mainitun D&D:n paranneltuun Advanced Dungeons & Dragons mekaniikkaan, josta oli tehty aikansa mittapuulla laadukkaita pelejä jo 80-luvulla.

Pelkkä fantasia ei ollut ainoa aihemaailma josta pöytäroolipelit ammensivat, vaan saman viihteen vastakkainen tulevaisuuteen sijoittuva pääty sci-fi oli toinen pelien pääaihepiireistä. Cyperpunk 2020 oli maailmalla ja ilmiönä niin suosittu, että siitäkin katsottiin aiheelliseksi tehdä oma suomennos lukuisine lisäosineen. Ylikansallisten yhtiöiden hallitsema ankea, saastunut ja korruptoitunut teknologiamaailma on valitettavan lähellä omaa nykyhetkeämme, lukuunottamatta 80-luvun kömpelöä näkemystä ja fantasiointia siitä, millainen verkko- ja virtuaalitodellisuus olisi ollut.

Kyperpunk olikin yksi saavi, josta ammennettiin 90-luvun pelihitti Falloutiin. Alkuperäisen pelin tarina alkaa 50-luvun hengessä, mutta 2000-luvun tekniikalla varustetussa ydinpommisuojassa, jossa ollaan selvitty maailman yli pyyhkineestä ydinsodasta. Täältä päähenkilö lähtee suorittamaan ummikkona ulkomaailmasta tehtävää, jonka tarkoitus on pelastaa Vaultin väki ja elinkelpoisuus. Vuosikymmenet bunkkerissa ovat tietysti alussa tehneet päähenkilöstä hivenen... tynnyrissä kasvaneen. Pelin viehätys oli hyvin kirjoitetussa dialogissa, näppärästi toimivassa pelimekaniikassa ja ennenkaikkea pöytäroolipeleistä otetussa vapaudessa, jossa oli mahdollista tutkia vapaasti pelimaailmaa ja toimia kuten parhaakseen näkee - valintojen vaikuttaessa pelaajan maineeseen ja ympäröivän maailman suhtautumisessa häneen. Kakkososassa hylättiin vielä ykkösen näennäinen "tehtäväpohjaisuus" pelin perustuessa todelliseen vapaaseen seikkailuun. Jotkut tykkäsivät tästä vielä enemmän, kunhan peliä vaivannut tähtitieteellinen määrä bugeja oli korjattu.

Fallout 2:sen pelaaminen sisälsi teoriassa loputtoman määrän pelitunteja random-generaattorin viihdyttäessä autiomaassa tapahtuvaa vaellusta, pudotellen peliin välillä hauskojakin populaarikulttuuriviittauksia. Tämän kaiken taustalla soi pelin soundtrack, joka koostui alkuintron bigband-biisin jälkeen puhtaasta ambient-musiikista. Temaattista vaihtelua oli paikkojen kesken, mutta ykkösestä osin otettu soundtrack vältteli oikeaoppisesti suoria (ja samalla pelituntien aikana väsyviä) melodiakulkuja. Taajuudet liikkuvat elokuvamusiikissa äänen ollessa paksu ja täyttäessä synteettisesti koko valtavan tilan. Koska pelimaailma on autio ja synkkä mukana on ripaus western-elementtiä, maailmanmusiikkia, hälyihmisääniä ja niin edelleen. Tyylillisesti äänitapetti liikkuu niin sanotun dark ambientin alla, jonka esikuvat löytynevät kauhuelokuvien musiikkiraidoilta. Äänellinen kuvitus on siis hienovaraista, mutta myös syvälle alitajuntaan syöpynyttä, koska aina kun kuulee lukemattomasti aavikkokentissä soineen 'Desert Wind'in autiutta uhkuvan (sananmukaisesti) huokaavan suhinan, mieleen palaa muistoja. Kyseinen teema tuo myös vahvoja mielleyhtymiä ambientin esi-isä Pink Floydin Pompeijin liven Meddle-teoksen välihuminasta. Välillä teemoissa/äänikuvissa liikutaan teollisessa äänimaisemassa kohtalokkaine kolahduksineen.

Fallouttien musiikista vastasi Mark Morgan ja Rick Jackson, joista päävastuullisen ensinmainitun meriittilistalla on useampikin tuolloin julkaistun Interplay-peliyhtiön laaturoolipelin äänimaisema, kuten Planescape Torment. Morgan kuvailee itseään säveltäjänä minimalistiksi, joka ottaa mallia modernista arkkitehtuurista ja esikuvikseen Miles Davisin, Peter Gabrielin, Ryuichi Sakamoton ja Trent Reznorin. Fallout ja Fallout 2:sen ääniraidoilla hän käytti haastattelun mukaan seuraavia syntetisaattoreita: NED Synclavier, Nord 2, Virus, PPG 2.3, Jupiter 6 ja tärkeimpänä E-MU Morpheus, jonka räkkimallin ohjelmoitavuus oli 90-luvun tyyliin: järjettömän huonoa, mutta josta löytyi moni pelin metallinen kolahdus ja outo humina.

Pelin soundtrackista julkaistiin CD-painos vuonna 1998 ja Morgan itse nettijulkaisi kaikki Fallouteissa olleet äänimaisemansa nettijulkaisuna vuonna 2010. Hommaan liittyi jonkinnäköistä tekijänoikeuskiistaa, koska latauslinkit ovat tulleet ja menneet. Internet ei kuitenkaan unohda ja tätä laadukasta äänitapettia pääsee kuuntelemaan helposti pitkin nettiä.



torstai 28. kesäkuuta 2018

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

The Orb - Orbus Terrarum 1995

Orbus Terrarumin ilmestyessä The Orbin ensilevystä (tai levystä, jota pidetään Orbin ensilevynä yhtyeen ja musiikin ollessa sellaista kuin se nyt on) oli kulunut neljä julkaisujen ja keikkailun täyteistä vuotta.
Alex Pattersonin johtama ryhmä oli myös kokenut matkustajavaihdoksia pitkin matkaa. Kris "Thrash" Weston oli vielä levyn nauhoitusten alkupäässä mukana, mutta jätti yhtyeen ja hänen tilalleen Pattersonin rinnalle tuli edelleenkin mukana oleva saksalaissyntyinen Thomas Fehlmann. Kelkassa oli myös kymmenisen vuotta sitten edesmennyt tuottajamiksaaja Andy Hughes.

Orbin edellinen EP 'Pomme Friz' oli selkeä hittilevyjen jälkeinen askel kohti yhtyeen kehittämästä "ambient housesta" avant-gardempaan ja biitittömämpään, tai ainakin hienovaraisempaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan aikanaan maistunut osalle yhtyeen faneista ja huolimatta EP:n vielä kuumimmalla aallonharjalla ratsastaneista myyntiluvuista, myöskään lehdistö ja levy-yhtiö eivät pitäneet kyseisestä levystä. Tästä johtuen seurannut täyspitkä Orbus Terrarum kipusikin ilmestyessään totuttujen kärkisijojen sijasta hätäisesti brittilistan pykälälle #20.

Mutta se oli ennen ja nyt on nyt. Jälkikäteen kuunnellen juuri kaksikko Pomme Friz ja Orbus Terrarum ovat kestäneet ehkä aikaa parhaiten yhdessä live 93:n kanssa. Kahden ensilevyn selkeät biitit ja vielä selkeämmät samplet vaihtuivat tällä levyllä enemmän "ambient dub:iin", joka sekin poikkeaa rohkeammin esimerkiksi 'Towers of Dubin' aika traditionaalisesta dub-näkemyksestä, ottaen sieltä matalia yksinkertaisia bassolinjoja ja heittäen päälle kaikennäköistä muuta. Kaikki kylpee tietysti kaiussa, mitään varsinaisia melodioita tai muita koukkuja ei ole, ellei niihin lueta levyn kolmoskappale (ja jo aiemmin Levyhyllyssä ollut) Oxbow Lakesin alun mieleenjäävää pianosoinnuttelua. Biisi muuttuu kuitenkin täysin matkalla ja on lopussa vellovaa ja aaltoilevaa syntetisoitua ääntä. Hienovaraiset ja maiskuttavat synarytmit tuovatkin mieleen pari vuosikymmentä aikaisemman Klaus Schulzen ja hänen LFO:lla tehdyt rytmimäiset raidat. Välillä Patterson ja kumppanit kääntävät kaikulaitteet yhdelletoista kylvettäen koko hommaa metelissä. Sinkkubiisi Oxbow Lakesia lukuunottamatta koko muu sisältö menee periaatteessa yhteen ja samaan kasaan, enkä ihmettele sinänsä, että levyä ja Pattersonia arvosteltiin levyn ilmestyessä termillä "generic ambient music". Mutta se toimii.

Levyn ilmestyttyä yhtye äänitti seuraavan levynsä 'Orblivionin', mutta se julkaistiin U2:sen levyn takia vasta seuraavana vuonna 1997. Voimakkaasti aikansa jungle/drum'n bass rytmeihin nojannut levy lopetti oman romanssini The Orbin kanssa, eikä yhtye, tai Patterson ole pystynyt tämän jälkeen tekemään minun korvaani sataprosenttisesti miellyttävää tavaraa.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Scott Lloyd Shelly - Terraria Soundtracks 2011-15



Australiassa asuva, mutta yhdysvaltalaissyntyinen Scott Lloyd Shelly on tehnyt pelimusiikkia ammatikseen vuodesta 2003, mutta juuret johtavat jo 90-luvun alun Silicon-valleyhin ja sen ajan "multimediakuumeeseen", jossa nykymittapuun silmin unelmoitiin tekniikasta, joka on nykyään arkipäivää ja toisaalta hypetettiin jostain sellaisesta, mikä ei ikinä toteutunut. Loputon netin videovirta, selainpelit, verkon läpi pelaaminen jne. Tämä kaikki tungettuna yhteen cd-ROM levyyn.

Shellyn ensimmäinen pelimusiikkiprojekti oli julkaisemattomaksi jäänyt peli vuodelta 1993. Homma jätti hänelle kuitenkin poltteen ja johti lokaation muuttoon Los Angelesiin, josta matka jatkui myöhemmin Australiaan. Huolimatta TV-tunnarista saadusta Emmy-ehdokkuudesta ja lukemattomasta tuntimäärästä peli-, filmi ja TV-musiikkia, Shelley ei ole mikään tunnettu kasvo mikäli kysytään tavalliselta kaduntallaajalta. Koko peli- ja viihdeteollisuuden pirstaloituminen on estänyt samanlaisten "rokkistarojen" syntymisen, kuten esimerkiksi 80-luvulla oli Rob Hubbard.

Pelaaminen on kuitenkin etenkin poikien ajanvietteenä vienyt aikaa kaikesta muusta. Vanhat brändit Lego ja Star Wars ovat olleet helisemässä laskevien myyntien kanssa, kun muovi-osat ja niillä suoritettu leikki (miksei myöskin luova leikki) ovat vuosi vuodelta jääneet aineettoman sisällön, eli pelaamisen varjoon. Markettiketjujen kutistuvat leluosastot ja yhdysvaltalaisen lelutukkujätin konkurssi kertovat, kuinka paljon enemmän tuijotetaan mukana kulkevaa puhelinta, taikka taulutelevisio-konsoliyhdistelmää. Tekeekö luontoa tuhoavan muoviteollisuuden tuotteiden omistaminen lapsista viisaampia jää kysymysmerkiksi. Joka tapauksessa valmiiksi pureskellussa ja puristetussa muotissa pelaaminen ei voi olla vaikuttamatta.

Muutama pelinimike on yhdistellyt taitavasti pikkupoikien jäljellä olevaa viehtymystä "vapaaseen leikkiin" ja samalla pelin pelaamiseen. Aikuisten silmissä karkeilta (ja rehellisesti sanoen paluusta vuoden 1993 grafiikkaan) näyttävät pelit Minecraft ja Terraria ovat supersuosittuja poikalasten keskuudessa. Näistä jälkimmäinen perustuu kaksiulotteiseen grafiikkaan, 90-lukua muistuttaviin hahmoihin ja tavarankeräämis- ja yhdistämisviettiin, joka muistuttaa kovasti omia Nethack-hetkiä. Vaikka osa vanhemmista rajoittaa peliaikoja päivässä, tai jopa viikonlopuille, näiden pelien ääressä vietetään lukematon määrä intensiivisiä tunteja. Tämän keskittyneisyyden taustalla soi pelimusiikki, joka on oma taiteenlajinsa. Se pitää olla tunnistettava ja sitoa kuulijansa brändin pelihetkeen, mutta se ei saa olla liian... no sellainen, että taitojen karttuessa se käydään laittamassa valikosta joko 10% vahvuudelle, tai kokonaan pois.

Shelly aloitti Terrarian sävellystyön perinteiseen tyyliin, eli muutaman ruutukaappauskuvan myötä. Näistä hän lähti etsimään pelille äänimaisemaa, joka on yhdistelmä lyhyttä orkestraatiota, glitch-rytmejä, fm-syntikoita ja chiptune-soundeja. Eli tavallaan hyvin retro, mutta toisaalta musiikkia, teemoja ja niiden variaatioita on jokaisessa peliosassa minuuttimäärässä paljon. Terrarian musiikki onkin jonkinlaista muzakkia, joka muuttuu vaihdettaessa tavaratalon... anteeksi pelitapahtumien osastoa ja vuorokauden aikaa. Toisaalta äänimaisema on hyvin ambient-henkinen. Biitit eivät ole pääosassa, mikä tukee hyvin pelin itsensä vapaamuotoista kuljeskelua ja seikkailua. Pelin tunnuslausekin on "Dig, Fight, Explore, Build".

Artisti ei haastatteluissa paljasta, tai anna tarkkoja tietoja, millä on teoksensa tehnyt ja äänittänyt, mutta mainostaa kaikissa sähkökitaraansa. Loput on varmaankin tehty MacBookin ja musiikkisoftan yhdistelmällä, tosin Shelleyn musiikkifirman kotisivuilla (jotka ovat muuten erittäin 90-00-henkiset..) näytetään mielellään myös valokuvaa kookkaasta ja muodikkaasta modulaarisyntetisaattorista.

Terraria ylitti vuosi sitten toukokuussa 20 miljoonan myydyn pelin rajan.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Rockin apumiehet #38 - Ronnie Lane's Mobile Studio


Ronnie Lane joko muistetaan, tai sitten ei, jäsenyydestään kahdessa aikansa vaikutusvaltaisessa yhtyeessä. Bassoa soittanut Lane oli perustajajäsen sekä englantilaisessa Small Faces, että Faces-yhtyeissä. Näistä ensimmäisen hän perusti yhdessä Steve Marriottin kanssa ja yhtyeelle läheisestä mod-slangista nimensä(face tarkoitti skenessä olevaa hyvää tyyppiä, small-lisäys sitä, että koko bändi oli vartensa pituudeltaan tappiluokkaa) ottanut bändi oli todella suosittu kyseisissä piireissä. Bändi levytti lyhyen olemassaolonsa aikana kasan singlejä ja kolme pitkäsoittoa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt psykedeelinen konseptialbumi 'Ogden's Nut Gone Flake' nousi brittilistan ykköseksi ja takarivissä viihtynyt Lane jakoi kirjoitusvastuun lähes koko levyllä.

Small Faces hajosi Marriotin lähtiessä perustamaan Humble Pietä ja Lane kasasi uuden yhtyeen Ronnie Woodin, Ian McLaganin ja Rod Stewardin kanssa. Uusi ryhmä nimettiin tällä kertaa Facesiksi. Legendan mukaan Small-etuliite tiputettiin pois Stewardin miltei 180 senttimetrin pituuden takia.
Faces kirjoitti yhdessä Rolling Stonesin kanssa 70-luvun alun rokin uusiksi ja bändien soundi ja tyyli olivat niin lähellä toisiaan, että Jaggerin ja Richardsin välien ollessa viileimmillään, ilmassa oli ihan oikeasti ajatuksia näiden kahden orkesterin yhdistämisestä. No, ihan noin ei käynyt, mutta aika lähelle kumminkin.
Lane oli myös tälläkin kertaa bassonvarren lisäksi kiinni yhtyeen biisien teossa ja de facto musiikillinen johtaja viimeiseksi jääneellä studioalbumilla 'Ooh La La':lla. Stewardin selkeä himo soolouralle ja albumin saama nuiva arvostelu ajoivat kuitenkin Lanen eroamaan Facesista, joka jatkoi ilman häntä vielä vuoteen 1975. Ronnie keskittyi tästä eteenpäin jo 70-luvun alussa alkaneeseen omaan soolouraansa.

Lane oli ostanut maatilan Walesista, johon rakensi oman studionsa. Ensimmäistä soololevyään äänittäessä maatalo-studio sai myös oman spin-offinsa hänen ostamansa Airstream Trailer-asuntovaunun muodossa, johon hän rakennutti liikuteltavan äänityslaitteiston. Liikuteltava laitteisto oli taas spin-offi hänen muusta elämästä, johon kuului vahvasti mustalais- ja karavaanariromantiikkaa. Lane aloitti kiertueensa hevoskaravaanilla liikkuen, mutta hevosvaunut vaihtuivat pian moottorivetoisiksi jo ihan yleisen vaivattomuutensa takia. Sirkusteltta kuitenkin säilyi liikuteltavana konserttilavana.

Lane's Mobile Studio oli alunperin kahdeksanraitainen, mutta myöhemmin siitä tehtiin kuusitoistaraitainen. Äänimies Ron Nevisonin koostama laitteisto ei ollut aikansakaan mittapuulla mitään suurta teknistä taikuutta, vaan nakit ja muusi linjaa. Tilausta liikuteltavalle äänityskalustolle kuitenkin oli. LMS:n ainoa kilpailija markkinoilla oli samaisena vuonna 1972 rakennettu (taas yhtyeitten tiet kohtasivat..) Rolling Stonesien mobiilistudio. Hämmentävästi Stones taas itse käytti LMS:ää 'Black & Blue' levyllä, joka oli myös ensimmäinen jolla ex-Faces Ronnie Wood soitti.

Liikuteltavan studion lista 70-luvun levytyksistä on mittava. Albumit, jotka on äänitetty kokonaan tai osittain LMS:llä pitävät sisällään esimerkiksi The Whon 'Quadrophenian', Bad Companyn debyytin, Zeppelinin 'Physical Graffitin' ja niin edelleen. Siirrettävä äänityskalusto näytti hampaansa, kun artistisen vapauden ja budjetin yhtyeet pääsivät soittamaan vapautuneemmin harjoittelu- tai muuten vain inspiroivissa lokaatioissa, ilman tavallisen studion kliiniä ilmapiiriä. Puhumattakaan konserttiäänityksistä, joita varten vaunu voitiin ajaa kadulle keikkapaikan eteen, vetää piuhat sisälle mikkeihn ja käyttää vaunua häiriöttömänä tarkkailutilana. Sattuman kautta havaittiin myös, että vaunun sisätiloissa oli muotonsa ja kokonsa puolesta ihanteelliset olosuhteet äänen monitoroinnille ja toistolle, jolloin LMS:ää käytettiin äänittämisen lisäksi runsaasti myös levyjen ja studionauhojen miksaamiseen.

Erään arvion mukaan tässä asuntovaunussa äänitettyjä, tai miksattuja albumeita on myyty maailmassa noin puoli miljardia (500 miljoonaa) kappaletta. LMS toimi Lanen omistuksessa 80-luvun alkuun asti, mutta puhjennut MS-tauti ja sen hoito söivät hänen rahojaan niin paljon, että studio myytiin eteenpäin. Uudet omistajatkin käyttivät sitä äänittämiseen ja ennenkaikkea vanhojen levytyksien remasterointiin. Tekniikka on uusittu täydelliseti, mutta LMS on ymmärtääkseni edelleenkin jollain tasolla toiminnassa. Ihan hyvä saavutus amerikkalaiselle asuntovaunulle, parille perusnauhurille ja mikserille.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Spiritualized - Pure Phase 1995



Pure Phase oli englantilaisen Spiritualized-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Levyn ilmestyessä alkuvuodesta 1995 yhtye kuitenkin käytti itsestään pidempää nimimuotoa; "Spiritualized Electric Mainline". Nimi ei jäänyt pitkäikäiseksi ja liekö ainoa tarkoitus ollut näyttää hyvältä ehkä yhden tyylikkäimmän 90-luvun levynkannen tekstinä? Mielleyhtymät ajattoman tyylikkäisiin 50-60-lukujen urheiluautomerkkeihin ovat vahvat[1].

Levyn nimibiisi Pure Phase on yli kuusiminuuttinen yksisointuinen drone, jonka tekotapa jää arvailujen varaan. Se on myös paljon velkaa Jason Piercen edellisen yhtyeen Spacemen 3:sen 'Ecstasy Symphonylle', joka kuulostaa syntetisaattorin pädisoundilla soitetulle kolmisoinnulle, joka on ajettu pitkän flanger-efektin läpi. Ehkä Pure Phasessa sama tehdään sitten phaser-efektillä? Joka tapauksessa ääni "helmeilee" ja "kilisee" harmonioissa kuulostaen samaan aikaan paikallaan pysyvältä ja siltä, että siinä tapahtuisi jotain.

Itse biisiin mennään edellisen 'Good Times'-kappaleen miltei metelöivän dronerock-jauhannan kautta. Tarkkakorvainen kuuleekin biisin läpi Pure Phasen kristallisen äänen soivan jo siellä taustalla. Se jää myös soimaan biisin loputtua. Ja itse Pure Phasen hiipuessa kuuden minuutin jälkeen, seuraava kappale nousee taas siitä. Oikeastaan sama drone soi vielä Pure Phasea seuranneen 'Spread Your Wingsin' taustalla kellottaen pitkälle äänelle kokonaisuudessaan yli 16-minuutin mitan.
Pure Phasen loppupuolella soi myös hetken aikaa jousia muistuttava ääni, joka ajetaan tremolon läpi, homman kuulostaessa The Who:n Baba O'Rileyn sekä tietysti myös Terry Rileyn sekoitukselta. Jälkimmäinen mielikuva ei taida olla sattumaa, sillä Jason Piercen taide-drone fanitus toi levylle myös cover-version Laurie Andersonin kappaleesta 'Born Never Asked'.

Kuusiminuuttinen drone, jossa ei tapahdu paljolti juuri mitään voidaan siis katsoa tämän levyn keskeiseksi "kappaleeksi", joka sitoo levyn loppupäätä keskenään ja itseensä.

Mielenkiintoinen juonne on myös se, että kappaleesta/äänestä tehtiin seuraavana vuonna 1996 12-tuumainen "Pure Phase Tones for DJs", jossa kullakin puolellansa on neljä eri nuottiversiota kappaleesta. Ja eri versiot ovat sellaisia, että niitä voidaan käyttää rinnakkaisina sävelinä. eli esimerkiksi C 523Hz / F 699Hz. Levy toimii sekä 45rpm, että 33rpm-versioina. Alkuperäinen tarkoitus oli, että näillä voi soittaa nuotteja ja sointuja ja painos on erittäin pieni. Eli tämä ylläoleva pitkä selostuspätkäkin perustuu omakohtaisen kokemuksen sijaan intter net-tietoon :D

Mutta ei Pure Phase jää tähän: se toimii edelleen Spiritualizedin lavalletulobiisinä/äänenä ja soi keikoilla kappaleiden välissä. Omakohtaisesti ja korvaisesti näin ja kuulin Tavastian keikalla, kun bändi myös viritti soittimiaan sen avulla.

[1]

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Chillout - mietteitä ja pohdintaa

Levyhyllyn päivitystahti on ollut hitaampi johtuen muista elämän kiireistä. Levyjä ja musaa on tullut silti kuunneltua ja löydetty uusiakin juttuja. Nyt on vain tuntunut siltä, että muutamankin lainin päivitys on jotenkin hirveän työlästä.

Olen itse myös amatöörimuusikko ja soitan aika paljon kaikennäköistä oman mukavuusalueen rajoilta omalle mukavuusalueelle. Ja tämä tarkoittaa tällä hetkellä iskelmästä kantrin kautta hardcoreen. Ja tietty suurin rakkauteni, eli elektroninen musiikki. Viimeiseksi mainittua vaivaa sama passiivisuus, kuin blogin kirjoittamiseen: olen tässä vuosien ja etenkin viimeisen vuoden aikana hankkinut kohtuullisen pätevän ja laajan gearin pääsääntöisesti analogisia laitteita, mutta niiden päälle laittaminen tuntuu olevan kovin työlästä. Siis virran laittaminen ja äänen kytkeminen ulos, vaikka joka kerta siitä on kyllä riittänyt sitten mielihyvää. Mielessäni lupailen, että kunhan saan rakennettua kunnon liikuteltavan alustan noille moduuleilleni, niin sitten taas homman aloituskynnys on matalampi. Ehkä näin.

Tällä hetkellä muodissa on syntikkapuolella noitten eurorack-modulaarien, eli modulaarisyntetisaattoreiden rakentelu. Homma ei ole kuitenkaan pienipalkkaisten, tai työttömien heiniä, sillä yksittäisten moduulien hinta halvimmillaan on satasessa ja soitettava, järkevä laitteisto lähtee parista tonnista. Halvemmallakin varmasti pärjäisi, eikä paritonnia ole tietysti laadukkaasta soittimesta suuri summa. Mikä noissa modulaareissa ja siinä skenessä on hienoa, on se että ne usein tehdään soittajansa äänenveistimiksi tai leikkikaluiksi, jolloin löytäminen ja leikkiminen on pääosassa tekniikkaharjoittelun sijasta. Laitteita naitetaan usein joko analogisen, tai tietokonesekvensserin kanssa, jolloin sävellys/soittotyö ulkoistetaan laitteeseen ja toistossa päästään kokeilemaan äänen sähköistä muokkausta.
Itse siis diggailen tuosta skenestä, mutta kainaloita myöten en ole lähtenyt mukaan, sillä sähkömiehen näppäryys ja ylipäätään kiinnostus laitteiden kasaamiseen ja näpräämiseen ei ole käsissäni suurta. Mutta tässä talvella ostamani MakeNoisen 0-Coast on osoittautunut niiden muutaman tuntien ajossa hyväksi valinnaksi. Kaaosta ja runsasta ristiinkytkentää saa äänenveistotarkoituksiin 500 eurolla. Plus laite toimii myös "east coast" (eli moogit) henkisesti ihan perinteisesti soitettavana monosyntikkana.

Passiivisuus on kuitenkin ulottunut myös tuon laitteen päällekytkentään. Mutta yllättäen innostuin tässä talvella alla olevien äänitteiden tyyliseen tietokoneella suoritettavaan leikkailuun ja liimailuun. Minulla on ihan perus windows-läppäri, mutta sillekin löytyy ilmaisohjelmia/raitureita, joilla saa aika tasan samanlaista jälkeä, kuin 80-90-luvun taitteen sämpläykseen perustuvissa levytyksissä, kuten KLF:n Chillout-levyllä, tai yhtyeen spin-off The ORB:illa. Jälkimmäisen yhtyeen Alex Patterson sairastaa käsinäppäryyteen vaikuttavaa perinnöllistä sairautta, joten vaikka hän on pyörinyt vuosikymmeniä musiikkiskenessä mm. post-punk bändin vokalistina ja Killing Joke-yhtyeen roudarina, hän ei ole pystynyt opettelemaan soittamaan mitään instrumenttia jouhevasti. Samplerit ja DJ-meno tulivatkin taivaanlahjana hänelle ja ORB:in musa koostettiin alussa vahvasti leikkaa/liimaa tyyliin. Pattersonilla on myös pyörinyt erinäinen joukko apulaisia, joista osa onkin syyttänyt häntä laiskuudesta ja muiden pistämisestä soittohommiin koostaen ja keräten materiaalin. Tänä päivänä Patterson ja Fehlman soittavat musansa läppäreiltä omien tietsikka-livemiksereidensä kautta, mutta jossain vaiheessa olen muistavinani, että kaksikolla oli lavalla noin 2000 kappaleen pankki DAT-nauhoja, joista sitten valkkailtiin ja miksattiin.

Tässä pari omaa miksausta, joissa on mukana leikkausta. liimaamista, looppaamista ja sekaan miksattua itse äänitettyä soittoa. Sämplejä on otettu monesta Levyhyllystäkin tutusta levystä, mutta myös 90-luvun alun tyyliin maailmanmusiikkikirjastoista ja kamoista. Pink Floyd ja Tangerine Dream soi parissa kohtaa, niinkuin tuon aikakauden tyylilajiin kuuluu. Osa tästä on aika hyvin piilotettu.
Tähän päälle vielä tässä vuosien aikana tekemiäni kenttä-äänityksiä. Osasten yhteenlyönnissä on kuitenkin pyritty uuteen taiteelliseen kokonaisuuteen, niinkuin hommaa ysärilläkin puolusteltiin. Jälkimmäinen miksaus perustuu enemmän livesoittoihin, joita on koristeltu sitten muualta otetulla. Sillä soittaa paljon myös kaksi kaveriani Sami ja Tony.

Omaan korvaan nämä kuulostavat pitkälti samalta, kuin nuo tuollaiset back in the days. Mutta niin. Ne olivat aikansa ääntä ja aallonharjaa tehtynä alkeellisilla kopiolaitteilla. Kun saman vääntää tunnissa läppärillä miltei kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olo on enemmänkin kuin puoskarilla :D



torstai 5. huhtikuuta 2018

Roy Harper - One man rock 'n' roll band (TV-live 1986)



Taannoisen Roy Harper kirjoituksen jälkeen kyseinen artisti tuli Youtubessa vastaan samanlaisella kaikkensa antavalla yhden miehen esityksellä vuoden 1984 Stonehengen kesäpäivänseisauksen juhlassa. Festivaali jäi kymmenvuotisen olemassaolonsa viimeiseksi, sillä viranomaiset lopettivat sekä estivät poliisivoimin ja väkivaltaisesti juhlat seuraavana vuonna, eikä tänäkään päivänä kivikehikon alueelle ole vapaata pääsyä.

Festivaalit alkoivat brittien oman maan alle menneen hippialakulttuurin vapaina juhlina, mutta mukaan tulivat 70-luvun lopussa myös punkkarit. 80-luvun taitteessa monet anarkopunk-skenen yhtyeet nousivat sulassa sovussa samalle lavalle vanhojen hämyjen kanssa.

80-luvulla moni 60-luvun artisti vaihtoi tukkamuotia, pukeutumista ja väsähti noin muutenkin yrittäessään pysyä kelkassa mukana. Roy Harper näyttää tuolloin pysyneen omassa kelkassaan.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Faust - The Faust Tapes 1973

Legendaarisen krautrock-yhtye Faustin Faust Tapes jakaa edelleen mielipiteitä. Osa pitää sen leikkaa-liimaa tilkkutäkkiä osoituksena neroudesta, jotkut aikalaiset taas terrorina ja huijauksena.

Saksalainen Faust oli levyttänyt jo pari levyä, kun se siirtyi englantilaisen Virginin ja miljonääri-hipsteri Richard Bransonin suojiin. Yhtyeen manageri teki diilin, jossa uusi levy-yhtiö sai bändin Wümmessa äänitetyt nauhat haltuunsa. Legendan mukaan eräs Virginin ääniteknikko oli yhtyeen kova fani ja parsi näistä nauhoista kasaan Faust Tapes-levyn, jossa on minuutin parin mittaisia pätkiä jollain tavalla yhteen liitettynä.

Edellinen 'So Far' oli jonkinlaista minimalismia VU:n hengessä ja uudet Tapesin biisit ja aihiot meiningiltään ja aihoiltaan ennakoivat tulevan mestariteos 'IV':sen soundia. Levy on sekoitus dronea, meteliä, free jazzia, faust-jumitusta ja sitä sellaista krautrockin hulluutta. Kunnon sekoilua, jota leikellään tunnelmasta toiseen, laadusta paskaan ja takaisin.

Koska Virgin sai nauhakasan ilmaiseksi, siitä ajateltiin tehdä erittäin edullinen julkaisu. Kanteen lätkäistiin 49 pencen hinta, joka vastasi tuohon aikaan seiskatuumaisen kustannusta kuluttajalle ja levyt kauppojen hyllyille. Yli 50 000 englantilaista kiikuttikin tämä kotiin tietämättään tarkemmin sisällöstä, josta johtuen Faust Tapes oli pitkään lentävä lause englantilaisten musiikinkuluttajien keskuudessa. Eikä aina mairittelevassa sävyssä.

Yhtä kaikki, puoli vuosikymmentä myöhemmin Throbbing Gristlen tyylisen industrial-pioneerit kuulostivat välillä törkeän paljon Faust Tapesilta.

Faust Tapes on ollut hyllyssä cd-versiona ehkä vuosikymmenen, mutta huolimatta neloslevyn ja bändin fanituksesta omat kuuntelut jäivät silloin pariin kertaan. Nyt levy on soinut autossa tovin ja mieli on muuttunut. Eihän tämä olekaan niin clip-arttia ja tällainen levoton poukkoilu kuulostaa oudon nykyaikaiselta. Etenkin kun välissä tulee usein kaunista Faust-musiikkia.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Julian Cope - Drunken Songs 2017

Kuusikymppiseksi viime vuonna ehtinyt britti-eksentrikko Julian Cope on elänyt kohtuullisen tuottoisan taiteellisen uran. Tähän on mahtunut parikymppisenä pientä suosiota nauttinut postpunk-yhtye Teardrop Explodes, hermoromahduksen jälkeinen on/off kaupallinen sooloura, epäkaupallinen sooloura, 90-luvun kultti- ja pikkumenestykset, sekä 2000-luvulla poukkoilu muodollisen ja muodottoman musiikin välillä.
Välissä on ilmestynyt mainio omaelämänkerta Head-On, tienavaajana toiminut Krautrocksampler, BBC:lle tehty minisarja Brittein saarten megaliiteista (ja Modern Antiqurian kirja), musiikkia British Museumin viikinkinäyttelyyn, yli kymmenen vuoden ajan säännöllinen kirjoittelu Head Heritage saitilleen, kohkaaminen hyvästä musiikista, muutama vuosi sitten ilmestynyt novelli ja... täytyy vetää happea välillä.
Olen valitettavasti ymmärtääkseni edelleen pitkälti ainoa tässä maassa Copesta kohkaava henkilö (ainakin joka pitää musablogia).

Copen sävelkynästä on helposti irronnut näppäriä ja tarttuvia kappaleita, mutta hänen musiikillinen tuotantonsa 2000-luvulla on pitkälti hylännyt perinteisen popkaavan, vaikka siellä täällä on ollut melodisia hetkiä tai levyjä. Drunken Songs onkin otettu ilolla vastaan niissä medioissa ja blogeissa, joissa siitä on kirjoitettu, koska se on selkeä paluu takaisin muodokkaisiin lauluihin. Jopa levyn lopettava 18-minuuttinen eepos "On The Road to Tralee" liikuskelee osiensa kanssa kohtuu formaalisti läpi humalaisen bussimatkan/road-tripin Copen sukujuurilla irlantilaisissa pikkukaupungeissa ja baareissa.

Kuten levyn nimi suoraan sanoo, kyseessä on kuuden kappaleen teemalevy alkoholin kanssa läträämisestä. Cope on itse aikaisemmin sanonut, että hän kirjoittaa kappaleensa ainoastaan omakohtaisesti ja kokemuksellisesti, joten hän on viimeiset vuodet ollut sanojensa mukaan "new born alcoholic", joka vetää päivässä vähintään sixpackin olutta. Eksentrikon pitää kokea kaikki itse.
Levyn humalaisten kokemusten sekaan heitetään kuitenkin Copen tyyliin rikkaat proosalliset ja kulttuuriset lisät, joita tällä levyllä edustaa muun muassa Liverpool-aikoja muisteleva "Liver Big as  Hartlepool", omiin hautajaisiinsa sävelletty "As The Beer Flows Over Me" tai opettavainen "Don't Drink and Drive (You Might Spill Some)", joka muistuttaa vahvasti Copen Autogeddon-levyn aikoja. Levyn ilmestyessä hän myös esitti elämäntyylinsä olevan kannanotto nykyistä poliittista ja taloudellista systeemiä vastaan, joten yhtäläisyyksiä hyvin kirjoittaneeseen Bukowskin rappioromattiseen taiteeseen ei ole vaikea vetää. Ja tämä on tuskin harkitsematonta sattumaa.

Levyn kansissa soittokrediittejä ei ole merkitty juurikaan muille, joten Cope operoi minimaalisesti, mutta pätevästi koko levyn soitinarsenaalin. Mukana on tuttu mellotron mk400, akustiset kitarat, syntikkaa, vähän sähkistä ja rumpuja. Pääpaino on selkeydessä ja kappaleissa itsessään. Kannet ovat tälläkin kertaa informatiiviset ja viihdyttävät sisältäen kuvitusta ja laulujen sanat.

Fyysinen levy saapui tänne kylille kaukolainana Tampereen kirjastosta, koska eihän tätä levykaupoista löydy, jos sellaisen kaupan jostain sattuisi edes löytämään.


torstai 15. helmikuuta 2018

John Martyn - Solid Air 1973

Taannoisen Roy Harper-kirjoituksen jälkeen otetaan toinen folkin ja "edistyksellisen" musiikin raja-aitoja omiin tarkoituksiinsa siirrelleen englantilaisen artistin levy. Harperin aikalainen Martyn oli kohtuullisen suosittu vuosikymmenten taitteen folk-skenessä herättäen Island-levy-yhtiön Chriss Blackwellin mielenkiinnon ja levytyssopparin. Martyn oli myös henkilökohtainen ystävä toisen Islandille levyttäneen folk-artistin Nick Draken kanssa.
Siinä missä Drake oli vähän levyjä myynyt luomupikkaaja akustisensa kanssa, Martyn kehitti itselleen tätä edeltäneellä 'Bless the Weather'-levyllä uuden tyylin soittaa akustista kitaraa Echoplex-nauhakaiun kanssa.

Kaikulaite pääsi täyteen tohinaan Solid Airilla, jossa se kaiuttaa ja saturoi levyn kitaroita. Toinen levyn kulminaatiopiste on Fairport Conventionin basisti Danny Thompsonin kontrabassottelu. Myös toinen Convention taustainen mies, eli Richard Thompson soittaa levyllä mandoliinia. Echoplex päästetään välillä täysin valloilleen, kuten esimerkiksi miltei tunnistamattomalla luennalla Skip Jamesin 'I'd Rather Be the Devil' kappaleella, jolla se muistuttaa krautti Achim Reichelin kamaa. Oman kulmikkaan säväyksen levylle tuo myös amerikkalaisen John "Rabbit" Bundrikin koskettimet, joiden tälläkin levyllä soiva clavinetti on varmasti porautunut sukupolvien tajuntaan (myös Islandille levyttäneen) Bob Marley & The Wailers-levyn 'Catch A Fire' levyn kautta.

Martyn oli kova jazz-fani, joten hänen kappale- ja sointimateriaalinsa ottaa myös sieltä suunnasta, kuulostaen välillä kovin läheltä Tim Buckleyltä savuisen saksofonin soidessa taustalla. 'Over The Hillillä' päästään taas lähemmäs bluegrassia. Aiemmin mainittu 'I'd Rather Be the Devil' soi funkisti ja räkäisesti. Levyn kappalemateriaali on intensiivistä ja laadukasta läpi linjan. Martynin tapauksessa kirsikka kakun päällä, tai hänen tapauksessaan drinksussa on miehen savuinen ja humalaisen kuuloinen ääni. Instrumenttia ei feikattu, vaan viritetty pitkin uraa Martynin uran läpi jatkuneella intensiivisellä päihteiden käytöllä, joka johti mahdollisen kaupallisen läpimurron kynnyksellä mahalaskuun Martynin noustessa välillä lavoille täysin putoamispisteessä.

Kokeilijana Martyn ei jäänyt makaamaan paikoilleen, vaan 70-luvun lähestyessä loppua hän otti levy-yhtiönsä artistien kautta vahvasti reggae-vaikutteita musiikkiinsa. 80-luvun alussa avioeron seurauksen Martynin huumeiden- ja alkoholinkäyttö siirtyi täyteen itsetuhon tilaan. John Martyn kuoli alkoholismin aiheuttamaan tilaan 60-vuotiaana vuonna 2009.

tiistai 13. helmikuuta 2018

The Troggs - Trogolodynamite 1967

The Troggsilla on oma paikkansa garagerockin ja protopunkin kaanonissa yhdessä belfastilaisen Van Morrisonin johtaman Themin kanssa. Molempien biisejä (Them: Gloria) versioitiin ja kuunneltiin korva tarkkana autotalleissa Atlantin toisella puolella.

Kirjoitan aina välillä levyistä, jotka ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ehkä niin laadukkaita ja Trogolodynamite täyttää juuri tällaisen kolon.
Yhdessä oppipoikiensa kanssa se on esimerkki siitä, että niin sanotut garagebändit harvoin onnistuivat pitkäsoitoillaan. Samahan koskee Them-yhtyettä. Myös bändien rajallinen soittotaito alkoi tulla vastaan vuonna 1967, joka marssitti areenalle Jimi Hendrixin tyylisiä virtuooseja ja jamipohjalta matkaavia yhtyeitä. Troggs vanheni parissa vuodessa listan kärkipäästä eilisen tähteeksi ja laittoi pian pillit pussiin. Yhtye, joka 1966 levytti ikonisen 'Wild Thing' kappaleen.

Trogolodynamiten ja koko skenen albumiongelma oli siis lyhykäisyydessään, että omaa kappalemateriaalia ei ollut tarpeeksi jolloin coveroitiin ne pakolliset vakiot. Myöskään levylle päätynyt oma sävellysmateriaali (tai managerin sävellykset) eivät täytä kokonaisen albumillisen laatuvaatimuksia, eikä poikkoilu garagerockin ja tunnelmapalojen välillä suju ongelmitta. Levyn avaava luenta Themin (niin..) 'I Can Only Give You Everything' menee yhtä rajusti, kuin lukemattomilla muilla alan bändeillä, mutta siitä hypätään suoraan tunnelmalliseen 'Last Summer' kappaleeseen ja homma lössähtää saman tien. Seuraa pari aivan silkkaa täyteraitaa ja A-puoli lopetetaan luentaan Bo Diddleyn 'Monasta'. Tämä vielä sujuu, mutta kappale on yleensä bändien takuuvarma livekone, eikä sen vinyylille laittamisessa ole oikeastaan muuta järkeä kuin kulutettu minuuttimäärä. Kakkospuoli menee myös silkalla täytemateriaalilla ja covereilla. Sieltä nousee ainoastaan 'Cousin Jane'.

Kymmenen vuotta myöhempien punkbändien tyyliin Troggs oli parhaimmillaan singleillä, joista se saikin useita kotimaisia hittejä. Yhtään sellaista ei tälle (vielä) UK top10 nousseelle levylle tullut mukaan, mutta samaisena kesänä Troggs julkaisi molemmin puolin Atlanttia hitiksi nousseen ja kauniin 'Love is All Aroundin', josta Wet Wet Wet teki 90-luvulla oman äkkimakean versionsa. Bändi yritti vielä vuonna 1970 levyttää levyä, jonka studioriitelystä julkaistiin vuonna 72 bootleggi Trogss Tapes. Joka muuten oli suosittu levy vuosikymmenen lopun punkpiireissä.

torstai 1. helmikuuta 2018

Paddy Kingsland - The Changes (TV-sarjatunnus) 1975





The Changes on vuonna 1973 kuvattu ja 1975 esitetty BBC:n lasten- ja nuorten sarja, jossa modernit koneet, laitteet ja kulkuvälineet alkavat äkkiä pitämään ääntä, joka saa ihmiset psykoottisen hävitysvimman valtaan ja tuhoamaan teknologisen yhteiskunnan. Maailma taantuu esiteolliselle ajalle, jossa jokainen teknologian kanssa tekemisissä oleva on epäluulon kohteena. Tapahtumia tarkastellaan teini-ikäisen tytön silmin, jota esitti Victoria Williams. Tämä on internetistä luettu tiivistelmä, sillä itse sarjaa en ole nähnyt, eikä varmaan moni muukaan Britannian ulkopuolella. 2014 tämä kyllä julkaistiin DVD:llä ja saattaa olla, että joskus on plärättävä Pienen leffakaupan (onko tätä enää?) hyllyjä sielläpäin ollessa.

70-luku toi yhteiskunnallisen tietoisuuden, saastumisen, teollistumisen varjopuolet, lähiörakentamisen yms. jotka herättivät laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Noh, siis länsimaissa.

Samaa eetosta sovellettiin myös lastenohjelmiin ja viihteeseen, jolloin nykypäivän tuotemainossarjat yms. tuntuvat kovin pinnallisilta jopa Pikku kakkosen itä-Eurooppa-animaatioiden rinnalla. Myöskään ahdistavia ja suorastaan pelottavia aiheita ei vältelty, kuten tämänkin sarjan synopsiksesta voi päätellä. Hyvä esimerkki tästä päivästä on 70-luvun lopussa tehty "Olipa kerran ihminen.." tv-sarja, jota näytettiin viime vai toissavuonna Teeman koulu-tv:ltä. Antiikin jaksosta oli nykyisin leikattu pois kohtaus "Spartalaiset häät". No, se oli tosiaan raju kohtaus lastenohjelmaan, mutta kaiken huipuksi sarjan alkutunnarin kiihkeä loppu raketin lähdöstä (joka polttaa takaa-ajajat..)  maapallon räjähdykseen oli leikattu pois. Näin ne ajat muuttuvat.

Sarja sai ilmestyessään palkintopystin ja harmaalla kuvallaan sitä pidetään edelleenkin laadukkaana. Jälki/esiteollisessa ajassa kohdattiin myös vieraita kulttuureja, sarjan tapauksessa päähenkilön Englannin maaseudulla hoiviinsa ottavia sikhejä. Itämainen kulttuuri kuuluukin sarjan tunnarissa, jossa syntetisoinnin lisäksi on perinteisiä intialaisia akustisia soittimia. Tunnusmusiikin (tämä on käsittääkseni myös julkaistu seiskatuumaisena levynä) tekijä Paddy Kingsland työskenteli  legendaarisessa elektronisen musiikin kehittämisessä ja popularisoinnissa ansioituneessa BBC Radiophonic Workshopissa. Tämän tunnarin lisäksi mieheltä löytyy paljon muutakin, muun muassa musiikkia ja ääntä Dr. Who-sarjaan.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vaaralliset Lelut ‎– Seppo Ja Antero 1982

Vaaralliset lelut oli Jyrki Siukosen ja Jukka Mikkolan vuonna 1980 perustama yhtye, joka toimi pari vuotta, julkaisi muutaman singlen ja kolme pitkäsoittoa, joista tämä kokoelma/live-splitti 'Seppo ja Antero' oli viimeinen.

Tampereen suunnalla operoineet Mikkola ja Siukonen ovat nykyisin tunnettuja toimittajana ja kuvataiteilijana. Siukonen oli tietysti myös merkittävän Kollaa kestää-yhtyeen rumpali ja primus motor. Yhtyeen sinkun b-puoli 'Tähtien rauha' antoi jo esimakua tulevista suunnista - oli se sitten tehty läpällä, tai ei. Mikkola luotsaa mm. kokeellista musiikkiakin soittavaa radio-ohjelma Avaruusromua. Vaarallisissa leluissa Mikkolan rooli oli töräytellä saksofonia ja soittaa koskettimia, Siukosen keskittyessä kitaraan ja lauluun. Johanna-yhtiölle julkaistuilla äänitteillä oli sitten mukana lukuisa joukko avustajia.

Yhtyeen singlet olivat popimpaa tavaraa (uuden aallon hengessä), ensimmäinen pitkäsoitto periaatteessa samaa henkeä. Kakkoslevy 'Ystävämme hyönteiset' jo kokeellisempaa tavaraa. Jälkimmäinen äänitettiin pääosin Siukosen olohuoneessa. Seppo ja Antero on kokoelma, jonka A-puoli on Vaarallisten lelujen kömpelösti, mutta rullaavasti esittämää uuden aallon poppia, B-puoli keikkaäänityksiä. Sinkku- ja levybiisit ovat sitä samaa sentimentaalista naivistista Kollaa-jatkumoa, josta ammensi esimerkiksi Kumma heppu ja lopunajan voidellut, myöhemmin Karkkiautomaatti ja nykyisin vaikkapa Mustat kalsarit. Hyvä esimerkki tästä on Vaarallisten lelujen kappale 'Kaunis laulu', joka sympaattisuudellaan ja tarttuvuudellaan riisuu ennakkoluulot ja aseet. Levyn kakkosposken live-äänitys ei tarjoa pääosin mitään sen erikoisempaa tai oudompaa. Yhtye tekee muun muassa oman luennan 60-luvun hittikäännöskappaleesta 'Mikset mua huomaa'. Ainoastaan levyn lopettava 'Jäätä maan päällä' harmooni-droneineen lähestyy sitä kakkoslevyn avant-gardea ja kilkutusta, jonka maine yhtyeen päällä on kuitenkin niin vahva, että oletin koko tuotannon olevan sitä.

Tämäkin levy oli Kouvolan pääkirjaston Jukka Nousiaisen valitsemien ja esille nostamien varastovinyylien joukossa.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Suomalaista Elektroakustista Musiikkia - V/A 1978

Kouvolan kaupunginkirjastossa oli nostettu paikan vinyylivarastosta esille joukko erikoisempia vinyylilevyjä, joista lainaan tarttui Vaarallisten lelujen 'Seppo ja Antero'-levyn lisäksi tämä harvinaisuus, josta pulitetaan edelleen keräilijöiden toimesta helposti yli sata euroa.

Edit: Kyseessä on kirjaston alakerrassa olevan pienlehtinäyttelyn avajaisissa esiintyneen Jukka Nousiaisen nostot kirjaston vinyylivarastosta

Svart tuskin uudelleenjulkaisee tätä mystisen ja vähäjulkaisseen Fennica Nova-levy-yhtiön vinyyliä, koska julkaisuajankohdastaan huolimatta levy dokumentoi ja kerää suomalaisen elektroakustisen musiikin "akateemisempaa" päätä.

Termi elektroakustinen tarkoittaa aika sanatarkasti elektronisesti käsiteltyä tai tuotettua ääntä. Alunperin tätä tehtiin vielä perin hankalilla laitteilla, jotka olivat myös kalliita ja tavallisen käyttäjän saavuttamattomissa. Kansainvälinen esikuva oli tietenkin Stockhausen, joka vieraili Suomessakin useasti 50-60-luvuilla. Uudet äänet ja soittimet janosivat uutta tulkintaa, joten elektroakustinen musiikki nojasi myös hyvin vahvasti avant-gardeen ja taidemusiikkiin, jossa käsittelyllä ja koneilla ei ollut tarkoituskaan tehdä schlagereita, tai viihdemusiikkia, vaan haastaa menneisyys ja tulevaisuus. Suomi oli tietyllä tapaa vahvasti mukana aallonharjalla ainakin ajatuksellisesti. Mielipiteitä jakanut ja antanut legendaarinen kriitikko Seppo Heikinheimo esimerkiksi kirjoitti väitöskirjansa juuri Stockhausenista.

Suomessa haaste otettiin vastaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, johon perustettiin Erkki Kurenniemen johtama studio tutkimaan ja kehittämään äänisynteesiä, sekä rakentamaan tarvittavia laitteita ja ohjaamaan asiasta kiinnostuneita säveltäjiä. Pidemmän elinkaaren koki vuonna 1972 Suomen Yleisradiossa perustettu kokeilustudio, joka toimi vuosituhannen vaihteeseen saakka. Levyn artisteissa ja tuotannossa sivutaan kumpaakin paikkaa, sen yhdeksi kohokohdaksi muodostuessa Kurenniemen alaisen Jukka Ruohomäen 'Pisces'-ääniteos, joka on tiivistelmä hänen suuremmasta teoskokonaisuudesta. Toinen mieleenjäänyt ääniraita on kenttä-äänityksiä käyttänyt Antero Honkasen 'Herääminen (Awakening)'.

Levyn materiaali on sekoitus yksinkertaisilla oskillaattoreilla tehtyä ääntä, kenttä-äänityksiä, taidemusiikin nauhamanipulaatiota ja Stockhausen-tyylistä "leikkaa/liimaa" kamaa.
En erittele sen tarkemmin levyn äänimateriaalia, vaan totean sen olevan osittain haastavaa, jonka seassa on silloin tällöin mielenkiintoisia hetkiä. Se dokumentoi enemmänkin julkaisuajankohtaansa edeltävää eetosta ja ääntä, kuin luo kuuntelukokonaisuuden saatikka viihdyttää. Levyn esiintyjä- ja apulaistietoja katsoessa huomaan myöskin, että tässä on vuoden sisällä ollut etuoikeutettu kuulemaan kyseisten pioneerien nykymenoa Esa Kotilaisen ja Rantasen nähtävästi tällä hetkellä lopetettaneella kuukausittaisella 'Sähköpato-klubilla' Kuusankoskella.

Jos ajattelee levynjulkaisuvuotta 1978 ja sen tarjoamaa musiikkisisältöä huomaa, kuinka nopeita harppauksia elektroninen musiikki ja laitteisto ottivat tuohon aikaan. Toki mentiin sen slaagerin suuntaan ja "east coast"-koulukunnan laitteisto, eli Moog-syntetisaattorit tarjosivat muusikoille kohtuu perinteistä tietä ja ääntä, "west coastin" jäädessä sitten akateemiseen meteliin.
Vuonna 1978 Kraftwerk loi musiikkinsa täysin elektronisella, mutta myös kaupallisessa myynnissä olleella laitteistolla ja discoa väännettiin modulaaristen seinien rumpukoneilla ja sekvenssereillä, joita tällä levyllä käytettiin vielä luomaan hälyä, tai romanttisimmillaan kilinää. Elektronisen musiikin saralla myös Klaus Schulze aloitti ensimmäisellä levyllä melkein puhtaasti konkreettisella musiikilla ja nauhamanipulaatiolla, mutta siirtyi myöhemmin puhtaasti syntetisaattoreilla tehtyyn musiikkiin, olkoonkin tavanomaisesta poikkeavalla rakenteella. Edellämainittuihin verrokkeihin nähden 'Suomalaista Elektroakustista Musiikkia' on akateemista hälyä.