maanantai 21. toukokuuta 2018

Rockin apumiehet #38 - Ronnie Lane's Mobile Studio


Ronnie Lane joko muistetaan, tai sitten ei, jäsenyydestään kahdessa aikansa vaikutusvaltaisessa yhtyeessä. Bassoa soittanut Lane oli perustajajäsen sekä englantilaisessa Small Faces, että Faces-yhtyeissä. Näistä ensimmäisen hän perusti yhdessä Steve Marriottin kanssa ja yhtyeelle läheisestä mod-slangista nimensä(face tarkoitti skenessä olevaa hyvää tyyppiä, small-lisäys sitä, että koko bändi oli vartensa pituudeltaan tappiluokkaa) ottanut bändi oli todella suosittu kyseisissä piireissä. Bändi levytti lyhyen olemassaolonsa aikana kasan singlejä ja kolme pitkäsoittoa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt psykedeelinen konseptialbumi 'Ogden's Nut Gone Flake' nousi brittilistan ykköseksi ja takarivissä viihtynyt Lane jakoi kirjoitusvastuun lähes koko levyllä.

Small Faces hajosi Marriotin lähtiessä perustamaan Humble Pietä ja Lane kasasi uuden yhtyeen Ronnie Woodin, Ian McLaganin ja Rod Stewardin kanssa. Uusi ryhmä nimettiin tällä kertaa Facesiksi. Legendan mukaan Small-etuliite tiputettiin pois Stewardin miltei 180 senttimetrin pituuden takia.
Faces kirjoitti yhdessä Rolling Stonesin kanssa 70-luvun alun rokin uusiksi ja bändien soundi ja tyyli olivat niin lähellä toisiaan, että Jaggerin ja Richardsin välien ollessa viileimmillään, ilmassa oli ihan oikeasti ajatuksia näiden kahden orkesterin yhdistämisestä. No, ihan noin ei käynyt, mutta aika lähelle kumminkin.
Lane oli myös tälläkin kertaa bassonvarren lisäksi kiinni yhtyeen biisien teossa ja de facto musiikillinen johtaja viimeiseksi jääneellä studioalbumilla 'Ooh La La':lla. Stewardin selkeä himo soolouralle ja albumin saama nuiva arvostelu ajoivat kuitenkin Lanen eroamaan Facesista, joka jatkoi ilman häntä vielä vuoteen 1975. Ronnie keskittyi tästä eteenpäin jo 70-luvun alussa alkaneeseen omaan soolouraansa.

Lane oli ostanut maatilan Walesista, johon rakensi oman studionsa. Ensimmäistä soololevyään äänittäessä maatalo-studio sai myös oman spin-offinsa hänen ostamansa Airstream Trailer-asuntovaunun muodossa, johon hän rakennutti liikuteltavan äänityslaitteiston. Liikuteltava laitteisto oli taas spin-offi hänen muusta elämästä, johon kuului vahvasti mustalais- ja karavaanariromantiikkaa. Lane aloitti kiertueensa hevoskaravaanilla liikkuen, mutta hevosvaunut vaihtuivat pian moottorivetoisiksi jo ihan yleisen vaivattomuutensa takia. Sirkusteltta kuitenkin säilyi liikuteltavana konserttilavana.

Lane's Mobile Studio oli alunperin kahdeksanraitainen, mutta myöhemmin siitä tehtiin kuusitoistaraitainen. Äänimies Ron Nevisonin koostama laitteisto ei ollut aikansakaan mittapuulla mitään suurta teknistä taikuutta, vaan nakit ja muusi linjaa. Tilausta liikuteltavalle äänityskalustolle kuitenkin oli. LMS:n ainoa kilpailija markkinoilla oli samaisena vuonna 1972 rakennettu (taas yhtyeitten tiet kohtasivat..) Rolling Stonesien mobiilistudio. Hämmentävästi Stones taas itse käytti LMS:ää 'Black & Blue' levyllä, joka oli myös ensimmäinen jolla ex-Faces Ronnie Wood soitti.

Liikuteltavan studion lista 70-luvun levytyksistä on mittava. Albumit, jotka on äänitetty kokonaan tai osittain LMS:llä pitävät sisällään esimerkiksi The Whon 'Quadrophenian', Bad Companyn debyytin, Zeppelinin 'Physical Graffitin' ja niin edelleen. Siirrettävä äänityskalusto näytti hampaansa, kun artistisen vapauden ja budjetin yhtyeet pääsivät soittamaan vapautuneemmin harjoittelu- tai muuten vain inspiroivissa lokaatioissa, ilman tavallisen studion kliiniä ilmapiiriä. Puhumattakaan konserttiäänityksistä, joita varten vaunu voitiin ajaa kadulle keikkapaikan eteen, vetää piuhat sisälle mikkeihn ja käyttää vaunua häiriöttömänä tarkkailutilana. Sattuman kautta havaittiin myös, että vaunun sisätiloissa oli muotonsa ja kokonsa puolesta ihanteelliset olosuhteet äänen monitoroinnille ja toistolle, jolloin LMS:ää käytettiin äänittämisen lisäksi runsaasti myös levyjen ja studionauhojen miksaamiseen.

Erään arvion mukaan tässä asuntovaunussa äänitettyjä, tai miksattuja albumeita on myyty maailmassa noin puoli miljardia (500 miljoonaa) kappaletta. LMS toimi Lanen omistuksessa 80-luvun alkuun asti, mutta puhjennut MS-tauti ja sen hoito söivät hänen rahojaan niin paljon, että studio myytiin eteenpäin. Uudet omistajatkin käyttivät sitä äänittämiseen ja ennenkaikkea vanhojen levytyksien remasterointiin. Tekniikka on uusittu täydelliseti, mutta LMS on ymmärtääkseni edelleenkin jollain tasolla toiminnassa. Ihan hyvä saavutus amerikkalaiselle asuntovaunulle, parille perusnauhurille ja mikserille.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Spiritualized - Pure Phase 1995



Pure Phase oli englantilaisen Spiritualized-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Levyn ilmestyessä alkuvuodesta 1995 yhtye kuitenkin käytti itsestään pidempää nimimuotoa; "Spiritualized Electric Mainline". Nimi ei jäänyt pitkäikäiseksi ja liekö ainoa tarkoitus ollut näyttää hyvältä ehkä yhden tyylikkäimmän 90-luvun levynkannen tekstinä? Mielleyhtymät ajattoman tyylikkäisiin 50-60-lukujen urheiluautomerkkeihin ovat vahvat[1].

Levyn nimibiisi Pure Phase on yli kuusiminuuttinen yksisointuinen drone, jonka tekotapa jää arvailujen varaan. Se on myös paljon velkaa Jason Piercen edellisen yhtyeen Spacemen 3:sen 'Ecstasy Symphonylle', joka kuulostaa syntetisaattorin pädisoundilla soitetulle kolmisoinnulle, joka on ajettu pitkän flanger-efektin läpi. Ehkä Pure Phasessa sama tehdään sitten phaser-efektillä? Joka tapauksessa ääni "helmeilee" ja "kilisee" harmonioissa kuulostaen samaan aikaan paikallaan pysyvältä ja siltä, että siinä tapahtuisi jotain.

Itse biisiin mennään edellisen 'Good Times'-kappaleen miltei metelöivän dronerock-jauhannan kautta. Tarkkakorvainen kuuleekin biisin läpi Pure Phasen kristallisen äänen soivan jo siellä taustalla. Se jää myös soimaan biisin loputtua. Ja itse Pure Phasen hiipuessa kuuden minuutin jälkeen, seuraava kappale nousee taas siitä. Oikeastaan sama drone soi vielä Pure Phasea seuranneen 'Spread Your Wingsin' taustalla kellottaen pitkälle äänelle kokonaisuudessaan yli 16-minuutin mitan.
Pure Phasen loppupuolella soi myös hetken aikaa jousia muistuttava ääni, joka ajetaan tremolon läpi, homman kuulostaessa The Who:n Baba O'Rileyn sekä tietysti myös Terry Rileyn sekoitukselta. Jälkimmäinen mielikuva ei taida olla sattumaa, sillä Jason Piercen taide-drone fanitus toi levylle myös cover-version Laurie Andersonin kappaleesta 'Born Never Asked'.

Kuusiminuuttinen drone, jossa ei tapahdu paljolti juuri mitään voidaan siis katsoa tämän levyn keskeiseksi "kappaleeksi", joka sitoo levyn loppupäätä keskenään ja itseensä.

Mielenkiintoinen juonne on myös se, että kappaleesta/äänestä tehtiin seuraavana vuonna 1996 12-tuumainen "Pure Phase Tones for DJs", jossa kullakin puolellansa on neljä eri nuottiversiota kappaleesta. Ja eri versiot ovat sellaisia, että niitä voidaan käyttää rinnakkaisina sävelinä. eli esimerkiksi C 523Hz / F 699Hz. Levy toimii sekä 45rpm, että 33rpm-versioina. Alkuperäinen tarkoitus oli, että näillä voi soittaa nuotteja ja sointuja ja painos on erittäin pieni. Eli tämä ylläoleva pitkä selostuspätkäkin perustuu omakohtaisen kokemuksen sijaan intter net-tietoon :D

Mutta ei Pure Phase jää tähän: se toimii edelleen Spiritualizedin lavalletulobiisinä/äänenä ja soi keikoilla kappaleiden välissä. Omakohtaisesti ja korvaisesti näin ja kuulin Tavastian keikalla, kun bändi myös viritti soittimiaan sen avulla.

[1]

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Chillout - mietteitä ja pohdintaa

Levyhyllyn päivitystahti on ollut hitaampi johtuen muista elämän kiireistä. Levyjä ja musaa on tullut silti kuunneltua ja löydetty uusiakin juttuja. Nyt on vain tuntunut siltä, että muutamankin lainin päivitys on jotenkin hirveän työlästä.

Olen itse myös amatöörimuusikko ja soitan aika paljon kaikennäköistä oman mukavuusalueen rajoilta omalle mukavuusalueelle. Ja tämä tarkoittaa tällä hetkellä iskelmästä kantrin kautta hardcoreen. Ja tietty suurin rakkauteni, eli elektroninen musiikki. Viimeiseksi mainittua vaivaa sama passiivisuus, kuin blogin kirjoittamiseen: olen tässä vuosien ja etenkin viimeisen vuoden aikana hankkinut kohtuullisen pätevän ja laajan gearin pääsääntöisesti analogisia laitteita, mutta niiden päälle laittaminen tuntuu olevan kovin työlästä. Siis virran laittaminen ja äänen kytkeminen ulos, vaikka joka kerta siitä on kyllä riittänyt sitten mielihyvää. Mielessäni lupailen, että kunhan saan rakennettua kunnon liikuteltavan alustan noille moduuleilleni, niin sitten taas homman aloituskynnys on matalampi. Ehkä näin.

Tällä hetkellä muodissa on syntikkapuolella noitten eurorack-modulaarien, eli modulaarisyntetisaattoreiden rakentelu. Homma ei ole kuitenkaan pienipalkkaisten, tai työttömien heiniä, sillä yksittäisten moduulien hinta halvimmillaan on satasessa ja soitettava, järkevä laitteisto lähtee parista tonnista. Halvemmallakin varmasti pärjäisi, eikä paritonnia ole tietysti laadukkaasta soittimesta suuri summa. Mikä noissa modulaareissa ja siinä skenessä on hienoa, on se että ne usein tehdään soittajansa äänenveistimiksi tai leikkikaluiksi, jolloin löytäminen ja leikkiminen on pääosassa tekniikkaharjoittelun sijasta. Laitteita naitetaan usein joko analogisen, tai tietokonesekvensserin kanssa, jolloin sävellys/soittotyö ulkoistetaan laitteeseen ja toistossa päästään kokeilemaan äänen sähköistä muokkausta.
Itse siis diggailen tuosta skenestä, mutta kainaloita myöten en ole lähtenyt mukaan, sillä sähkömiehen näppäryys ja ylipäätään kiinnostus laitteiden kasaamiseen ja näpräämiseen ei ole käsissäni suurta. Mutta tässä talvella ostamani MakeNoisen 0-Coast on osoittautunut niiden muutaman tuntien ajossa hyväksi valinnaksi. Kaaosta ja runsasta ristiinkytkentää saa äänenveistotarkoituksiin 500 eurolla. Plus laite toimii myös "east coast" (eli moogit) henkisesti ihan perinteisesti soitettavana monosyntikkana.

Passiivisuus on kuitenkin ulottunut myös tuon laitteen päällekytkentään. Mutta yllättäen innostuin tässä talvella alla olevien äänitteiden tyyliseen tietokoneella suoritettavaan leikkailuun ja liimailuun. Minulla on ihan perus windows-läppäri, mutta sillekin löytyy ilmaisohjelmia/raitureita, joilla saa aika tasan samanlaista jälkeä, kuin 80-90-luvun taitteen sämpläykseen perustuvissa levytyksissä, kuten KLF:n Chillout-levyllä, tai yhtyeen spin-off The ORB:illa. Jälkimmäisen yhtyeen Alex Patterson sairastaa käsinäppäryyteen vaikuttavaa perinnöllistä sairautta, joten vaikka hän on pyörinyt vuosikymmeniä musiikkiskenessä mm. post-punk bändin vokalistina ja Killing Joke-yhtyeen roudarina, hän ei ole pystynyt opettelemaan soittamaan mitään instrumenttia jouhevasti. Samplerit ja DJ-meno tulivatkin taivaanlahjana hänelle ja ORB:in musa koostettiin alussa vahvasti leikkaa/liimaa tyyliin. Pattersonilla on myös pyörinyt erinäinen joukko apulaisia, joista osa onkin syyttänyt häntä laiskuudesta ja muiden pistämisestä soittohommiin koostaen ja keräten materiaalin. Tänä päivänä Patterson ja Fehlman soittavat musansa läppäreiltä omien tietsikka-livemiksereidensä kautta, mutta jossain vaiheessa olen muistavinani, että kaksikolla oli lavalla noin 2000 kappaleen pankki DAT-nauhoja, joista sitten valkkailtiin ja miksattiin.

Tässä pari omaa miksausta, joissa on mukana leikkausta. liimaamista, looppaamista ja sekaan miksattua itse äänitettyä soittoa. Sämplejä on otettu monesta Levyhyllystäkin tutusta levystä, mutta myös 90-luvun alun tyyliin maailmanmusiikkikirjastoista ja kamoista. Pink Floyd ja Tangerine Dream soi parissa kohtaa, niinkuin tuon aikakauden tyylilajiin kuuluu. Osa tästä on aika hyvin piilotettu.
Tähän päälle vielä tässä vuosien aikana tekemiäni kenttä-äänityksiä. Osasten yhteenlyönnissä on kuitenkin pyritty uuteen taiteelliseen kokonaisuuteen, niinkuin hommaa ysärilläkin puolusteltiin. Jälkimmäinen miksaus perustuu enemmän livesoittoihin, joita on koristeltu sitten muualta otetulla. Sillä soittaa paljon myös kaksi kaveriani Sami ja Tony.

Omaan korvaan nämä kuulostavat pitkälti samalta, kuin nuo tuollaiset back in the days. Mutta niin. Ne olivat aikansa ääntä ja aallonharjaa tehtynä alkeellisilla kopiolaitteilla. Kun saman vääntää tunnissa läppärillä miltei kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olo on enemmänkin kuin puoskarilla :D



torstai 5. huhtikuuta 2018

Roy Harper - One man rock 'n' roll band (TV-live 1986)



Taannoisen Roy Harper kirjoituksen jälkeen kyseinen artisti tuli Youtubessa vastaan samanlaisella kaikkensa antavalla yhden miehen esityksellä vuoden 1984 Stonehengen kesäpäivänseisauksen juhlassa. Festivaali jäi kymmenvuotisen olemassaolonsa viimeiseksi, sillä viranomaiset lopettivat sekä estivät poliisivoimin ja väkivaltaisesti juhlat seuraavana vuonna, eikä tänäkään päivänä kivikehikon alueelle ole vapaata pääsyä.

Festivaalit alkoivat brittien oman maan alle menneen hippialakulttuurin vapaina juhlina, mutta mukaan tulivat 70-luvun lopussa myös punkkarit. 80-luvun taitteessa monet anarkopunk-skenen yhtyeet nousivat sulassa sovussa samalle lavalle vanhojen hämyjen kanssa.

80-luvulla moni 60-luvun artisti vaihtoi tukkamuotia, pukeutumista ja väsähti noin muutenkin yrittäessään pysyä kelkassa mukana. Roy Harper näyttää tuolloin pysyneen omassa kelkassaan.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Faust - The Faust Tapes 1973

Legendaarisen krautrock-yhtye Faustin Faust Tapes jakaa edelleen mielipiteitä. Osa pitää sen leikkaa-liimaa tilkkutäkkiä osoituksena neroudesta, jotkut aikalaiset taas terrorina ja huijauksena.

Saksalainen Faust oli levyttänyt jo pari levyä, kun se siirtyi englantilaisen Virginin ja miljonääri-hipsteri Richard Bransonin suojiin. Yhtyeen manageri teki diilin, jossa uusi levy-yhtiö sai bändin Wümmessa äänitetyt nauhat haltuunsa. Legendan mukaan eräs Virginin ääniteknikko oli yhtyeen kova fani ja parsi näistä nauhoista kasaan Faust Tapes-levyn, jossa on minuutin parin mittaisia pätkiä jollain tavalla yhteen liitettynä.

Edellinen 'So Far' oli jonkinlaista minimalismia VU:n hengessä ja uudet Tapesin biisit ja aihiot meiningiltään ja aihoiltaan ennakoivat tulevan mestariteos 'IV':sen soundia. Levy on sekoitus dronea, meteliä, free jazzia, faust-jumitusta ja sitä sellaista krautrockin hulluutta. Kunnon sekoilua, jota leikellään tunnelmasta toiseen, laadusta paskaan ja takaisin.

Koska Virgin sai nauhakasan ilmaiseksi, siitä ajateltiin tehdä erittäin edullinen julkaisu. Kanteen lätkäistiin 49 pencen hinta, joka vastasi tuohon aikaan seiskatuumaisen kustannusta kuluttajalle ja levyt kauppojen hyllyille. Yli 50 000 englantilaista kiikuttikin tämä kotiin tietämättään tarkemmin sisällöstä, josta johtuen Faust Tapes oli pitkään lentävä lause englantilaisten musiikinkuluttajien keskuudessa. Eikä aina mairittelevassa sävyssä.

Yhtä kaikki, puoli vuosikymmentä myöhemmin Throbbing Gristlen tyylisen industrial-pioneerit kuulostivat välillä törkeän paljon Faust Tapesilta.

Faust Tapes on ollut hyllyssä cd-versiona ehkä vuosikymmenen, mutta huolimatta neloslevyn ja bändin fanituksesta omat kuuntelut jäivät silloin pariin kertaan. Nyt levy on soinut autossa tovin ja mieli on muuttunut. Eihän tämä olekaan niin clip-arttia ja tällainen levoton poukkoilu kuulostaa oudon nykyaikaiselta. Etenkin kun välissä tulee usein kaunista Faust-musiikkia.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Julian Cope - Drunken Songs 2017

Kuusikymppiseksi viime vuonna ehtinyt britti-eksentrikko Julian Cope on elänyt kohtuullisen tuottoisan taiteellisen uran. Tähän on mahtunut parikymppisenä pientä suosiota nauttinut postpunk-yhtye Teardrop Explodes, hermoromahduksen jälkeinen on/off kaupallinen sooloura, epäkaupallinen sooloura, 90-luvun kultti- ja pikkumenestykset, sekä 2000-luvulla poukkoilu muodollisen ja muodottoman musiikin välillä.
Välissä on ilmestynyt mainio omaelämänkerta Head-On, tienavaajana toiminut Krautrocksampler, BBC:lle tehty minisarja Brittein saarten megaliiteista (ja Modern Antiqurian kirja), musiikkia British Museumin viikinkinäyttelyyn, yli kymmenen vuoden ajan säännöllinen kirjoittelu Head Heritage saitilleen, kohkaaminen hyvästä musiikista, muutama vuosi sitten ilmestynyt novelli ja... täytyy vetää happea välillä.
Olen valitettavasti ymmärtääkseni edelleen pitkälti ainoa tässä maassa Copesta kohkaava henkilö (ainakin joka pitää musablogia).

Copen sävelkynästä on helposti irronnut näppäriä ja tarttuvia kappaleita, mutta hänen musiikillinen tuotantonsa 2000-luvulla on pitkälti hylännyt perinteisen popkaavan, vaikka siellä täällä on ollut melodisia hetkiä tai levyjä. Drunken Songs onkin otettu ilolla vastaan niissä medioissa ja blogeissa, joissa siitä on kirjoitettu, koska se on selkeä paluu takaisin muodokkaisiin lauluihin. Jopa levyn lopettava 18-minuuttinen eepos "On The Road to Tralee" liikuskelee osiensa kanssa kohtuu formaalisti läpi humalaisen bussimatkan/road-tripin Copen sukujuurilla irlantilaisissa pikkukaupungeissa ja baareissa.

Kuten levyn nimi suoraan sanoo, kyseessä on kuuden kappaleen teemalevy alkoholin kanssa läträämisestä. Cope on itse aikaisemmin sanonut, että hän kirjoittaa kappaleensa ainoastaan omakohtaisesti ja kokemuksellisesti, joten hän on viimeiset vuodet ollut sanojensa mukaan "new born alcoholic", joka vetää päivässä vähintään sixpackin olutta. Eksentrikon pitää kokea kaikki itse.
Levyn humalaisten kokemusten sekaan heitetään kuitenkin Copen tyyliin rikkaat proosalliset ja kulttuuriset lisät, joita tällä levyllä edustaa muun muassa Liverpool-aikoja muisteleva "Liver Big as  Hartlepool", omiin hautajaisiinsa sävelletty "As The Beer Flows Over Me" tai opettavainen "Don't Drink and Drive (You Might Spill Some)", joka muistuttaa vahvasti Copen Autogeddon-levyn aikoja. Levyn ilmestyessä hän myös esitti elämäntyylinsä olevan kannanotto nykyistä poliittista ja taloudellista systeemiä vastaan, joten yhtäläisyyksiä hyvin kirjoittaneeseen Bukowskin rappioromattiseen taiteeseen ei ole vaikea vetää. Ja tämä on tuskin harkitsematonta sattumaa.

Levyn kansissa soittokrediittejä ei ole merkitty juurikaan muille, joten Cope operoi minimaalisesti, mutta pätevästi koko levyn soitinarsenaalin. Mukana on tuttu mellotron mk400, akustiset kitarat, syntikkaa, vähän sähkistä ja rumpuja. Pääpaino on selkeydessä ja kappaleissa itsessään. Kannet ovat tälläkin kertaa informatiiviset ja viihdyttävät sisältäen kuvitusta ja laulujen sanat.

Fyysinen levy saapui tänne kylille kaukolainana Tampereen kirjastosta, koska eihän tätä levykaupoista löydy, jos sellaisen kaupan jostain sattuisi edes löytämään.


torstai 15. helmikuuta 2018

John Martyn - Solid Air 1973

Taannoisen Roy Harper-kirjoituksen jälkeen otetaan toinen folkin ja "edistyksellisen" musiikin raja-aitoja omiin tarkoituksiinsa siirrelleen englantilaisen artistin levy. Harperin aikalainen Martyn oli kohtuullisen suosittu vuosikymmenten taitteen folk-skenessä herättäen Island-levy-yhtiön Chriss Blackwellin mielenkiinnon ja levytyssopparin. Martyn oli myös henkilökohtainen ystävä toisen Islandille levyttäneen folk-artistin Nick Draken kanssa.
Siinä missä Drake oli vähän levyjä myynyt luomupikkaaja akustisensa kanssa, Martyn kehitti itselleen tätä edeltäneellä 'Bless the Weather'-levyllä uuden tyylin soittaa akustista kitaraa Echoplex-nauhakaiun kanssa.

Kaikulaite pääsi täyteen tohinaan Solid Airilla, jossa se kaiuttaa ja saturoi levyn kitaroita. Toinen levyn kulminaatiopiste on Fairport Conventionin basisti Danny Thompsonin kontrabassottelu. Myös toinen Convention taustainen mies, eli Richard Thompson soittaa levyllä mandoliinia. Echoplex päästetään välillä täysin valloilleen, kuten esimerkiksi miltei tunnistamattomalla luennalla Skip Jamesin 'I'd Rather Be the Devil' kappaleella, jolla se muistuttaa krautti Achim Reichelin kamaa. Oman kulmikkaan säväyksen levylle tuo myös amerikkalaisen John "Rabbit" Bundrikin koskettimet, joiden tälläkin levyllä soiva clavinetti on varmasti porautunut sukupolvien tajuntaan (myös Islandille levyttäneen) Bob Marley & The Wailers-levyn 'Catch A Fire' levyn kautta.

Martyn oli kova jazz-fani, joten hänen kappale- ja sointimateriaalinsa ottaa myös sieltä suunnasta, kuulostaen välillä kovin läheltä Tim Buckleyltä savuisen saksofonin soidessa taustalla. 'Over The Hillillä' päästään taas lähemmäs bluegrassia. Aiemmin mainittu 'I'd Rather Be the Devil' soi funkisti ja räkäisesti. Levyn kappalemateriaali on intensiivistä ja laadukasta läpi linjan. Martynin tapauksessa kirsikka kakun päällä, tai hänen tapauksessaan drinksussa on miehen savuinen ja humalaisen kuuloinen ääni. Instrumenttia ei feikattu, vaan viritetty pitkin uraa Martynin uran läpi jatkuneella intensiivisellä päihteiden käytöllä, joka johti mahdollisen kaupallisen läpimurron kynnyksellä mahalaskuun Martynin noustessa välillä lavoille täysin putoamispisteessä.

Kokeilijana Martyn ei jäänyt makaamaan paikoilleen, vaan 70-luvun lähestyessä loppua hän otti levy-yhtiönsä artistien kautta vahvasti reggae-vaikutteita musiikkiinsa. 80-luvun alussa avioeron seurauksen Martynin huumeiden- ja alkoholinkäyttö siirtyi täyteen itsetuhon tilaan. John Martyn kuoli alkoholismin aiheuttamaan tilaan 60-vuotiaana vuonna 2009.

tiistai 13. helmikuuta 2018

The Troggs - Trogolodynamite 1967

The Troggsilla on oma paikkansa garagerockin ja protopunkin kaanonissa yhdessä belfastilaisen Van Morrisonin johtaman Themin kanssa. Molempien biisejä (Them: Gloria) versioitiin ja kuunneltiin korva tarkkana autotalleissa Atlantin toisella puolella.

Kirjoitan aina välillä levyistä, jotka ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ehkä niin laadukkaita ja Trogolodynamite täyttää juuri tällaisen kolon.
Yhdessä oppipoikiensa kanssa se on esimerkki siitä, että niin sanotut garagebändit harvoin onnistuivat pitkäsoitoillaan. Samahan koskee Them-yhtyettä. Myös bändien rajallinen soittotaito alkoi tulla vastaan vuonna 1967, joka marssitti areenalle Jimi Hendrixin tyylisiä virtuooseja ja jamipohjalta matkaavia yhtyeitä. Troggs vanheni parissa vuodessa listan kärkipäästä eilisen tähteeksi ja laittoi pian pillit pussiin. Yhtye, joka 1966 levytti ikonisen 'Wild Thing' kappaleen.

Trogolodynamiten ja koko skenen albumiongelma oli siis lyhykäisyydessään, että omaa kappalemateriaalia ei ollut tarpeeksi jolloin coveroitiin ne pakolliset vakiot. Myöskään levylle päätynyt oma sävellysmateriaali (tai managerin sävellykset) eivät täytä kokonaisen albumillisen laatuvaatimuksia, eikä poikkoilu garagerockin ja tunnelmapalojen välillä suju ongelmitta. Levyn avaava luenta Themin (niin..) 'I Can Only Give You Everything' menee yhtä rajusti, kuin lukemattomilla muilla alan bändeillä, mutta siitä hypätään suoraan tunnelmalliseen 'Last Summer' kappaleeseen ja homma lössähtää saman tien. Seuraa pari aivan silkkaa täyteraitaa ja A-puoli lopetetaan luentaan Bo Diddleyn 'Monasta'. Tämä vielä sujuu, mutta kappale on yleensä bändien takuuvarma livekone, eikä sen vinyylille laittamisessa ole oikeastaan muuta järkeä kuin kulutettu minuuttimäärä. Kakkospuoli menee myös silkalla täytemateriaalilla ja covereilla. Sieltä nousee ainoastaan 'Cousin Jane'.

Kymmenen vuotta myöhempien punkbändien tyyliin Troggs oli parhaimmillaan singleillä, joista se saikin useita kotimaisia hittejä. Yhtään sellaista ei tälle (vielä) UK top10 nousseelle levylle tullut mukaan, mutta samaisena kesänä Troggs julkaisi molemmin puolin Atlanttia hitiksi nousseen ja kauniin 'Love is All Aroundin', josta Wet Wet Wet teki 90-luvulla oman äkkimakean versionsa. Bändi yritti vielä vuonna 1970 levyttää levyä, jonka studioriitelystä julkaistiin vuonna 72 bootleggi Trogss Tapes. Joka muuten oli suosittu levy vuosikymmenen lopun punkpiireissä.

torstai 1. helmikuuta 2018

Paddy Kingsland - The Changes (TV-sarjatunnus) 1975





The Changes on vuonna 1973 kuvattu ja 1975 esitetty BBC:n lasten- ja nuorten sarja, jossa modernit koneet, laitteet ja kulkuvälineet alkavat äkkiä pitämään ääntä, joka saa ihmiset psykoottisen hävitysvimman valtaan ja tuhoamaan teknologisen yhteiskunnan. Maailma taantuu esiteolliselle ajalle, jossa jokainen teknologian kanssa tekemisissä oleva on epäluulon kohteena. Tapahtumia tarkastellaan teini-ikäisen tytön silmin, jota esitti Victoria Williams. Tämä on internetistä luettu tiivistelmä, sillä itse sarjaa en ole nähnyt, eikä varmaan moni muukaan Britannian ulkopuolella. 2014 tämä kyllä julkaistiin DVD:llä ja saattaa olla, että joskus on plärättävä Pienen leffakaupan (onko tätä enää?) hyllyjä sielläpäin ollessa.

70-luku toi yhteiskunnallisen tietoisuuden, saastumisen, teollistumisen varjopuolet, lähiörakentamisen yms. jotka herättivät laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Noh, siis länsimaissa.

Samaa eetosta sovellettiin myös lastenohjelmiin ja viihteeseen, jolloin nykypäivän tuotemainossarjat yms. tuntuvat kovin pinnallisilta jopa Pikku kakkosen itä-Eurooppa-animaatioiden rinnalla. Myöskään ahdistavia ja suorastaan pelottavia aiheita ei vältelty, kuten tämänkin sarjan synopsiksesta voi päätellä. Hyvä esimerkki tästä päivästä on 70-luvun lopussa tehty "Olipa kerran ihminen.." tv-sarja, jota näytettiin viime vai toissavuonna Teeman koulu-tv:ltä. Antiikin jaksosta oli nykyisin leikattu pois kohtaus "Spartalaiset häät". No, se oli tosiaan raju kohtaus lastenohjelmaan, mutta kaiken huipuksi sarjan alkutunnarin kiihkeä loppu raketin lähdöstä (joka polttaa takaa-ajajat..)  maapallon räjähdykseen oli leikattu pois. Näin ne ajat muuttuvat.

Sarja sai ilmestyessään palkintopystin ja harmaalla kuvallaan sitä pidetään edelleenkin laadukkaana. Jälki/esiteollisessa ajassa kohdattiin myös vieraita kulttuureja, sarjan tapauksessa päähenkilön Englannin maaseudulla hoiviinsa ottavia sikhejä. Itämainen kulttuuri kuuluukin sarjan tunnarissa, jossa syntetisoinnin lisäksi on perinteisiä intialaisia akustisia soittimia. Tunnusmusiikin (tämä on käsittääkseni myös julkaistu seiskatuumaisena levynä) tekijä Paddy Kingsland työskenteli  legendaarisessa elektronisen musiikin kehittämisessä ja popularisoinnissa ansioituneessa BBC Radiophonic Workshopissa. Tämän tunnarin lisäksi mieheltä löytyy paljon muutakin, muun muassa musiikkia ja ääntä Dr. Who-sarjaan.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Vaaralliset Lelut ‎– Seppo Ja Antero 1982

Vaaralliset lelut oli Jyrki Siukosen ja Jukka Mikkolan vuonna 1980 perustama yhtye, joka toimi pari vuotta, julkaisi muutaman singlen ja kolme pitkäsoittoa, joista tämä kokoelma/live-splitti 'Seppo ja Antero' oli viimeinen.

Tampereen suunnalla operoineet Mikkola ja Siukonen ovat nykyisin tunnettuja toimittajana ja kuvataiteilijana. Siukonen oli tietysti myös merkittävän Kollaa kestää-yhtyeen rumpali ja primus motor. Yhtyeen sinkun b-puoli 'Tähtien rauha' antoi jo esimakua tulevista suunnista - oli se sitten tehty läpällä, tai ei. Mikkola luotsaa mm. kokeellista musiikkiakin soittavaa radio-ohjelma Avaruusromua. Vaarallisissa leluissa Mikkolan rooli oli töräytellä saksofonia ja soittaa koskettimia, Siukosen keskittyessä kitaraan ja lauluun. Johanna-yhtiölle julkaistuilla äänitteillä oli sitten mukana lukuisa joukko avustajia.

Yhtyeen singlet olivat popimpaa tavaraa (uuden aallon hengessä), ensimmäinen pitkäsoitto periaatteessa samaa henkeä. Kakkoslevy 'Ystävämme hyönteiset' jo kokeellisempaa tavaraa. Jälkimmäinen äänitettiin pääosin Siukosen olohuoneessa. Seppo ja Antero on kokoelma, jonka A-puoli on Vaarallisten lelujen kömpelösti, mutta rullaavasti esittämää uuden aallon poppia, B-puoli keikkaäänityksiä. Sinkku- ja levybiisit ovat sitä samaa sentimentaalista naivistista Kollaa-jatkumoa, josta ammensi esimerkiksi Kumma heppu ja lopunajan voidellut, myöhemmin Karkkiautomaatti ja nykyisin vaikkapa Mustat kalsarit. Hyvä esimerkki tästä on Vaarallisten lelujen kappale 'Kaunis laulu', joka sympaattisuudellaan ja tarttuvuudellaan riisuu ennakkoluulot ja aseet. Levyn kakkosposken live-äänitys ei tarjoa pääosin mitään sen erikoisempaa tai oudompaa. Yhtye tekee muun muassa oman luennan 60-luvun hittikäännöskappaleesta 'Mikset mua huomaa'. Ainoastaan levyn lopettava 'Jäätä maan päällä' harmooni-droneineen lähestyy sitä kakkoslevyn avant-gardea ja kilkutusta, jonka maine yhtyeen päällä on kuitenkin niin vahva, että oletin koko tuotannon olevan sitä.

Tämäkin levy oli Kouvolan pääkirjaston Jukka Nousiaisen valitsemien ja esille nostamien varastovinyylien joukossa.

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Suomalaista Elektroakustista Musiikkia - V/A 1978

Kouvolan kaupunginkirjastossa oli nostettu paikan vinyylivarastosta esille joukko erikoisempia vinyylilevyjä, joista lainaan tarttui Vaarallisten lelujen 'Seppo ja Antero'-levyn lisäksi tämä harvinaisuus, josta pulitetaan edelleen keräilijöiden toimesta helposti yli sata euroa.

Edit: Kyseessä on kirjaston alakerrassa olevan pienlehtinäyttelyn avajaisissa esiintyneen Jukka Nousiaisen nostot kirjaston vinyylivarastosta

Svart tuskin uudelleenjulkaisee tätä mystisen ja vähäjulkaisseen Fennica Nova-levy-yhtiön vinyyliä, koska julkaisuajankohdastaan huolimatta levy dokumentoi ja kerää suomalaisen elektroakustisen musiikin "akateemisempaa" päätä.

Termi elektroakustinen tarkoittaa aika sanatarkasti elektronisesti käsiteltyä tai tuotettua ääntä. Alunperin tätä tehtiin vielä perin hankalilla laitteilla, jotka olivat myös kalliita ja tavallisen käyttäjän saavuttamattomissa. Kansainvälinen esikuva oli tietenkin Stockhausen, joka vieraili Suomessakin useasti 50-60-luvuilla. Uudet äänet ja soittimet janosivat uutta tulkintaa, joten elektroakustinen musiikki nojasi myös hyvin vahvasti avant-gardeen ja taidemusiikkiin, jossa käsittelyllä ja koneilla ei ollut tarkoituskaan tehdä schlagereita, tai viihdemusiikkia, vaan haastaa menneisyys ja tulevaisuus. Suomi oli tietyllä tapaa vahvasti mukana aallonharjalla ainakin ajatuksellisesti. Mielipiteitä jakanut ja antanut legendaarinen kriitikko Seppo Heikinheimo esimerkiksi kirjoitti väitöskirjansa juuri Stockhausenista.

Suomessa haaste otettiin vastaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, johon perustettiin Erkki Kurenniemen johtama studio tutkimaan ja kehittämään äänisynteesiä, sekä rakentamaan tarvittavia laitteita ja ohjaamaan asiasta kiinnostuneita säveltäjiä. Pidemmän elinkaaren koki vuonna 1972 Suomen Yleisradiossa perustettu kokeilustudio, joka toimi vuosituhannen vaihteeseen saakka. Levyn artisteissa ja tuotannossa sivutaan kumpaakin paikkaa, sen yhdeksi kohokohdaksi muodostuessa Kurenniemen alaisen Jukka Ruohomäen 'Pisces'-ääniteos, joka on tiivistelmä hänen suuremmasta teoskokonaisuudesta. Toinen mieleenjäänyt ääniraita on kenttä-äänityksiä käyttänyt Antero Honkasen 'Herääminen (Awakening)'.

Levyn materiaali on sekoitus yksinkertaisilla oskillaattoreilla tehtyä ääntä, kenttä-äänityksiä, taidemusiikin nauhamanipulaatiota ja Stockhausen-tyylistä "leikkaa/liimaa" kamaa.
En erittele sen tarkemmin levyn äänimateriaalia, vaan totean sen olevan osittain haastavaa, jonka seassa on silloin tällöin mielenkiintoisia hetkiä. Se dokumentoi enemmänkin julkaisuajankohtaansa edeltävää eetosta ja ääntä, kuin luo kuuntelukokonaisuuden saatikka viihdyttää. Levyn esiintyjä- ja apulaistietoja katsoessa huomaan myöskin, että tässä on vuoden sisällä ollut etuoikeutettu kuulemaan kyseisten pioneerien nykymenoa Esa Kotilaisen ja Rantasen nähtävästi tällä hetkellä lopetettaneella kuukausittaisella 'Sähköpato-klubilla' Kuusankoskella.

Jos ajattelee levynjulkaisuvuotta 1978 ja sen tarjoamaa musiikkisisältöä huomaa, kuinka nopeita harppauksia elektroninen musiikki ja laitteisto ottivat tuohon aikaan. Toki mentiin sen slaagerin suuntaan ja "east coast"-koulukunnan laitteisto, eli Moog-syntetisaattorit tarjosivat muusikoille kohtuu perinteistä tietä ja ääntä, "west coastin" jäädessä sitten akateemiseen meteliin.
Vuonna 1978 Kraftwerk loi musiikkinsa täysin elektronisella, mutta myös kaupallisessa myynnissä olleella laitteistolla ja discoa väännettiin modulaaristen seinien rumpukoneilla ja sekvenssereillä, joita tällä levyllä käytettiin vielä luomaan hälyä, tai romanttisimmillaan kilinää. Elektronisen musiikin saralla myös Klaus Schulze aloitti ensimmäisellä levyllä melkein puhtaasti konkreettisella musiikilla ja nauhamanipulaatiolla, mutta siirtyi myöhemmin puhtaasti syntetisaattoreilla tehtyyn musiikkiin, olkoonkin tavanomaisesta poikkeavalla rakenteella. Edellämainittuihin verrokkeihin nähden 'Suomalaista Elektroakustista Musiikkia' on akateemista hälyä.