Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

PJ Harvey - I Inside the Old Year Dying 2023

 I Inside the Old Year Dying on Polly Jean Harveyn ensimmäinen levy seitsemään vuoteen. Edellinen "The Hope Six Demolotion Project" on Harveyn näennäisesti menestynein sen noustessa UK:n listaykköseksi. Fyysisten kappaleiden myynti on nykyään semmoista ja tämmöistä, joten on todennäköistä, että oikeasti joku muu PJ:n levy on mennyt useampaan hyllyyn. Itselleni tuo levy oli pettymys, eikä ole niin sanotusti paria biisiä lukuun ottamatta lähtenyt.

Uusi albumi ilmestyi elokuussa 2023 ja se on tunnelmaltaan melankolinen ja syksyisen kuuloinen. Kappaleet ovat tavallaan hiljaisia ja pienimuotoisia, mikä aluksi vaikutti kuuntelukokemukseen niin, että albumi pääsi lähinnä siihen "OK" kategoriaan. Muutaman ilmaiskuuntelun jälkeen levystä jäikin vähän odottava mielikuva. I Inside the Old Year Dying osoittautui kuitenkin "groweriksi" ja on kuuntelu kuuntelulta (kirjastolevy lainassa) kohottanut levyn pisteitä siihen asti, että pistin sen jo lyhyelle "Vuoden 23 parhaat"-listalleni. Kappaleet ovat jännitteisiä ja paranevat kerta kerralta.

Harveyn pitkäaikainen taustakokoonpano on tällä levyllä muuttunut niin, että perkussionisti Jean-Marc Butty ja multi-instrumentalisti Mick Harvey puuttuvat rivistöstä. Pitkäaikainen soittokumppani John Parish on kuitenkin mukana, kuten levyn loopeista, elektroniikasta ja kenttä-äänityksistä vastaava tuottaja Flood, jonka kanssa Harveylla on pitkä yhteinen historia. Soundimaailma on hengeltään pääosin folkmainen, mutta siinä on samaan aikaan hyvin vahva elektroninen ja kokeellinen pohjavire.

PJ Harveyn levytysmetodeihin on kuulunut usein jonkin uuden instrumentin opettelu ja siitä inspiroituminen. Tällä kertaa ilmeisesti sellaista ei tehty, mutta viime vuonna julkaistu runokirja "Orlam" ja sitä inspiroineet näyttelijät Colin Morgan ja Ben Whinshaw antavat ääntänsä neljälle levyn biisille.

Hyvä levy.

Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

Kate Bush - Hounds of Love 1985

Hounds of Love on Levyhyllyn aikajänteellä jopa ajankohtainen, sillä siltähän löytyy kappale "Running Up That Hill", joka nousi viime vuonna Stranger Things-sarjan takia toisen kerran Yhdysvaltain sinkkulistalle. Tällä kertaa Top 3:seen (ekalla #30).

Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.

Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.

Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.

Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.

Hector - Varjot ja lakanat 1988

Hei taas pitkästä aikaa. Keväinen kirjoitus oli iskelmällinen ja jatketaan vähän samoilla linjoilla.

Vexi Salmen Flamingo-levy-yhtiön julkaisema Varjot ja lakanat on nykyään luettu yhdeksi Hectorin päälevyistä ja on ilmeisesti niitä, joita artisti itse arvostaa. Omasta mielestään Heikki Harman klassiset 70-luvun levyt olivat toisten, eli esikuviensa matkimista. 70-luvun lopun ja kasarin alun aika olivat ilmeisesti hetkittäin syvääkin itsessä vellomista. Taiteellinen ja kaupallinen ylämäki oli kuitenkin alkanut jo edellisellä 'Nuku idiootti'-levyllä ja Varjoja ja lakanoita-albumia myytiin lopulta platinalevyyn oikeuttava määrä.

Oma fyysinen versio on ostettu yhdestä salaisesta kierrätyspaikasta eurolla, eikä se kuulosta mitenkään turhalta näin 2023 kuunneltunakaan. Varjot ja lakanat on kuitenkin myös sellainen levy, jota on ihan perusteltua tarkastella ilmestymishetkeään vasten.

Vuonna 1988 Woodstockista (joka oli jo tuolloin tuotteistettu "kukkais"/hippisukupolven kulminoitumaksi) ei ollut kulunut kuin 19-vuotta. Voisi ajatella, että tuolloin alulle pantu lapsi olisi saman ikäinen. Maailmalla saman sukupolven juuri aikuistuville lapsille myytiin Belinda Carlislen uusioluentaa Creamin hitistä ja 60-luku oli valituin paloin taas ihan jees. Ainakin kasarille muokattuna. Suomessa 60-luvun anarkismi oli muuttunut jo 70-luvun alussa militantiksi ja tosikoksi taistolaisuudeksi ja lopulta monen artistin luomiskaari oli ollut kasarin alussa siinä vaiheessa, että takki oli ollut jo pitkään niin sanotusti tyhjä eikä yleisö kaivannut juppiaikana 60-luvun idealismia. Mutta mitä maailmalla edellä, sitä Suomessa perässä.

Nimittäin kasarin lopussa tämäkin sykli oli jo kierähtänyt tilanteeseen, missä vielä viriilissä iässä olevilla nelikymppisillä oli kaipuu nuoruuteensa, mutta samalla jalat edelleen nyky(juppi)hetken maailmassa ja soundeissa. Ja siinä idealistinen Hector seisoi taas kuin isokokoinen Peter Pan, jolle on albumilla omistettu yksi biisikin. Biisit ovat joko retrospektiivisiä (Timantti ja ruoste) tai kantaa ottavia, kuten 'Ota yhteyttä apinaan' joka käsittelee ekologisia aiheita. Radiohitin levy sai biisistä 'Mulla ei oo rahaa'.

Musiikillisesti levy on hyvin yhtenäinen ja poikkeaa tässä mielessä esim. Hectorockin sillisalaatista. Kaikki biisit ovat Harman säveltämiä ja sanoittamia, Mongo Aaltonen soittaa rummut ja Juha Tikka bassot. Hakoköngäs koskettimet ja kitarassa ja mandoliinissa kasarin kiireinen sessiomies Peter Lerche. Mukana on vielä pieni jousiryhmä. Yksi levyn tyylillinen vertailukohta, ainakin soundiensa puolesta voisi olla ulkomaan aikalaisten Roy Harperin ja Jimmy Pagen vuoden 1985 'Whatever Happened to Jugula'.
Siinä Harperin polveilevat laulut saavat taustalleen FM-syntetisaattoria ja kasaria tihkuvaa Ovation-akkaria choruksella väritettynä. Samaa tuotantohenkeä on tietyssä mielessä Varjoissa ja lakanoissakin + aikansa kuuloista bassottelua (naukuineen). Tuotanto on tavallaan hyvin pienimuotoista, välillä nojataan suoraan esim. syntikasta tulevaa kilkatus-padiin ja niin edelleen. Sama pienimuotoisuus, mutta uljaus pätee myös sävellyksiin, mistä hieno esimerkki on esimerkiksi 'Uushiljaisuus'.

Omalla yllättävällä tavallaan tähänastisista albumeista Hectorin futuristisin levy. Ja samaan aikaan perinteisin.

The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

Sonic Boom - Spectrum 1989

Levyhylly-blogi alkaa lähennellä "Suomen virallista Sonic Boom-fanisivua". En ole laskenut kuinka mones postaus tämä on Sonic Boomin, oikealta nimeltään Peter Kemberin kohdalla. Aika mones. Osasyy on tietysti hänen aktivoitumisensa musiikinjulkaisijana ja tuottajana.

Spectrum oli myöhemmin hetken aikaa oikeakin yhtye, mutta nimensä se sai tästä Sonic Boomin soololevystä, joka julkaistiin kasettiversiona jo vuonna 1989, vinyyli ja CD vasta seuraavan vuoden helmikuussa.
Indie-teininä kuulin Spacemen 3:sta ehkä seuraavana vuonna ja ensimmäinen pitkäsoitto televisiossa tulleen "Revolution" biisin jälkeen oli yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring'. Siinä ihastuin saman tien sen monotoniseen ja hypnoottiseen (ja samalla kömpelöön) Sonic Boomin tekemään levyn alkupuoliskoon. 

Bändi oli Recurringin ilmestyessä 1990 hajonnut Jason Spacemanin ja Sonic Boomin välirikon takia. Tai tämä tapahtui käytännössä jo albumin äänityksissä. Spaceman/Pierce teki vielä sikäli tylysti, että hänen uuden Spiritualizedinsa ensimmäinen kokoonpano oli käytännössä yllämainitun albumin äänittänyt porukka, miinus Sonic Boom. Kumpikin maestroista teki sessioissa oman puoliskonsa itse, mutta jokseenkin samalla miehistöllä.

Hommat menevät taas tämän levyn kohdalla ristiin: levy äänitettiin edellisenä vuonna 1989 ja tällä taas soittaa käytännössä koko Spacemen 3 Jason Pierceä myöten, vaikka tämä onkin ns. Kemberin soololevy. Toinen ristiin veto on, että albumin, tai toisinaan EP:ksi kutsutun levyn kappaleet ovat henkisesti ja tuotannollisesti hyvin lähellä seuraavana vuonna ilmestyneen Recurringin A-puolen kamaa. Recurringin 'Big City' kappaleen euforisen naivistinen lyriikka oli kuulemma New York Cityn innoittama.

Sama kaupunki tursuaa Spectrum-levylläkin, jolla on aivan suoria Suicide ja Alan Vega-lainauksia ja vaikutteita. Levyn kappaleet ja musiikki ovat minimalistisia, sisältävät suoria viittauksia myös Beach Boysiin, Silver Applesiin ja Kraftwerkiin, mutta Kemberin flangerin ja tremolon tuotannollisessa käsittelyssä kuulostavat täysin häneltä. Tai siis Spectrumilta. Tai Spacemen 3:lta. Eli sitä itseään.
Kember hoitaa vokaalinsa ankealla tunnistettavalla tyylillään. Eihän se mitään herkkua ole kaikkien korvaan, mutta oleellinen osa hänen musiikkiaan.

Minulla ei tätä levyä ollut, vaan seuraava 'Soul Kiss, Glide Divine', jonka ostin ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Lontoosta. Yhdellä kaverilla tämä oli, mutta hän piti levyä ja bändiä vähän käppänä, koska diggasi enemmän juuri tuolloin ilmestyneestä Spiritualizedin debyytistä. Onhan se parempi, mutta kyllä tässä Sonic Boomin debyytissä on jotain sympaattista ja tietyssä mielessä ainutlaatuista. Tietyssä mielessä rajoittunutta musiikkia, esikuviansa seuraavaa, mutta siinä mielessä taas hyvin inspiroivaa ja omintakeista. Ja vähän käppäistä.

Easy - Kiihtyy Vauhti Lautojen 1979

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.

Spacemen 3 -So Hot (Wash Away All Of My Tears) 1989

The Soft Boys - Underwater Moonlight 1980

Englantilaisen The Soft Boysien alkuperäinen kahden levyn tuotanto, etenkin jälkimmäinen Underwater Moonlight on varmaan malliesimerkki musiikkituotannosta, joka ilmestyy väärään aikaan. 

Tai väärään ja väärään aikaan: siinä missä The Soft Boysien levyt ja tuotanto sivuttiin ostavan yleisön ja levyarvostelijoiden toimesta, Echo & The Bunnymen ja Teardrop Exlpodes kiitivät pystysuorassa nousussa.

Uuden aallon tai jälkipunkin yhtyeenä pidetty The Soft Boys perustettiin Cambridgessä vuonna 1976. Debyytin aikaan kokoonpano oli vakiintunut, mutta päähenkilönä toimi myöhemmin pitkän uran valtavirran ulkopuolisessa skenessä tehnyt Robyn Hitchcock.

Kyseessä on sittemmin neo-psykedeliaksi nimetty tyylisuunta, joka valtameren toisella puolella johti kasarin alkupuolella kohtuu menestyneeseenkin ilmiöön 'paisley pop'. Ajoituksessa oli kuitenkin oltava tarkka: punk muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut keskisormen näyttö kuusikymmentäluvun hippiperinteelle, joten yhtäkkinen Byrdsiksi muuttuminen saattoi olla vaarallista, etenkin kun itse alkuperäiset syylliset Genesiksestä Pink Floydiin ja Yesiin kuulostivat tuolloin enemmän uudelta vuosikymmeneltä, kuin uusi vuosikymmen itse. Tästä taas syntyi toinen jäljittelijöiden "neo"-etuliitteellä ollut ilmiö, mutta siitä enemmän jossain muualla.

Jos bändin ensilevyllä oli mukana vielä punkin rosoisuutta, niin tämä kakkoslevy on puhtaasti kulmikasta 60-luvulta ammentavaa popmusiikkia. Yksi selkeä vertailukohta on saman kaupungin Syd Barrett ja varhainen Pink Floyd (joskin esikuva on musiikillisesti tätä kertaustyylibändiä rajumpi). Mutta sävellystasollisesti mennään usein esikuvienkin rinnalle. Levy onkin tältä kantilta kunnon korvakarkkia harmonialauluineen ynnä muine kuusarijuttuineen. Kertaustyylissä merkillepantavaa on myös ilmaisun napakkuus: kappaleet ovat lyhyitä ja selkeitä. Jamittelun yms. aika ei ole vielä tässä kertauksessa, vaan mennään Piperin ja Question of Balancen tyyliin albumi ja kappaleet edellä. Arnold Lanessa mies keräili naisten vaatteita pyykkinaruilta, mutta muutenhan 60-luvun musiikki mielletään yleensä lyyrisiltä teemoiltaan joko non-senseksi, tai idealistiseksi. Hitchcockin musiikissa sanoitukset ovat kuitenkin aika hirtehisiä ja maailmassa synkkiä kulmia.

Levyn julkaisi englantilainen pieni Armageddon-levy-yhtiö, jonka rosteriin kuului jälkipunkkia ½ Japanesesta Pyloniin ja The Method Actorseihin. Albumi äänitettiin myös yhtyeen kotikaupungissa Cambridgessa. Julkaisu ei noussut ymmärtääkseni edes maan indie-listoille ja myydyistä levyistä puolet meni Yhdysvaltoihin. Bändi julkaisi vielä seuraavana vuonna sinkun, mutta hajosi Hitchcockin jatkaessa samantyylisen musan parissa. Bändikaveri Kimberley Rew siirtyi Katarina & The Waveseihin kirjoittaen näille hitit "Walking on Sunshine" ja "Love Shine a Light", joista jälkimmäisellä Englanti sai Euroviisuvoiton 1997. Viime vuonna covid-19:sta kuollut basisti Matthew Seligman soitti muun muassa Thompson Twinsien ja David Bowien kanssa plus kymmenissä studiosessioissa.

Pave Maijanen - Lähtisitkö 1984

Pave Maijasen lähtö ei ole jäänyt varmaan keneltäkään huomaamatta. 

Hivenen unohdettu artisti nousi klassisesti (odotetun) kuoleman jälkeen taas puheenaiheeksi ja Maijasen tekemää tai tuottamaa musiikkia on soitettu radiokanavilla tässä parin viikon sisään ehkä enemmän, kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä.

Maijasen viimeisen suuremman suosion päivät sijoittuvat 90-00-luvun taitteen "Mestarit Areenalla" kiertueeseen. Edes puolen vuosikymmenen takainen "Vain elämää" kausi ei tuonut suurempaa nostetta, vaan Maijasen viimeiset vuodet keikkailtiin baarin- ja pitseriannurkissa. Jotain Maijasen työmoraalista kertoo, että junaan hypättiin ja keikat soitettiin, vaikka taustalla velloi turhautuneisuus, joka purskahti ehkä viimeisissä biiseissä esiinkin.

Musiikkiura lähti käyntiin jo 60-luvun lopussa, jolloin Maijanen soitti torvea ja vokalisoi lappeenrantalaisen aikansa soul-musiikista ammentaneen bändin riveissä Rockin Suomen mestariksi. Tästä eteenpäin muusikonura lokatoitui Helsinkiin ja ja Maijanen oli aika pian basistina useissa yhtyeissä, hänen mukaansa opillisesti tärkeimpänä oli Pepe Wilbergin kunnianhimoinen Paradise.

Kelataan VHS:ää eteenpäin; Maijasen hankittua omat kannuksensa ajallisesti väärään kohtaan syntyneen Royalsien ja oikeampaan osuneen Mistakesien kanssa, toinen 1984 ilmestynyt soololevy oli suurhitti, aivan kuten tämä sen singlelohkaisukin (B-puolella Pertsa Reposen käännös Simon & Gartfunkelin biisistä trad.). Lähtisitkö soi 84-85 radioista miltei yhtä tiuhaan, kuin Maijsen kuuluisin tuottajantyö Dingo. Kasarin puolenvälin soololevyt myivät timanttilevyn verran, myöhempikin kultaa. Vuosikymmenen lopussa suosio alkoi hiipua ja Seija Simolan ja Kojon tyyliin viimeinen sija Euroviisuissa oli sellainen hämmentävä kansallinen trauma, että se vaikutti Maijasenkin uraan.

Jos Royals oli jälkikäteen ajatellen osittain erittäin laadukasta musaa, mutta aikanaan väärään maailmanaikaan ilmestynyttä, niin kasarin alussa Maijanen osasi lukea tuulensuunnat kuin mestaripurjehtija. Lähtisitkö alkaa kasarin gate-rummuilla (olisiko T.T. Oksalaa?), mukaan tulee 10cc tyylistä valkoista reggaeta ja tuotanto on muutenkin korvakarkkia. Biisi on taiten tehty, harmiton, mutta tarttuvaa kuin aikansa osakesijoittaminen. Yhdessä pääosassa on aikansa kasarisyntikat. 

Lyriikoihin on jätetty pieni ärsyke: jo lapsena tiesi, ettei järvissä ole helmisimpukoita. Raakut olivat hävinneet. Mutta kielikuvassa pulahdettiinkin johonkin unelmiin ja rakkauden lupaukseen, eikä kuusilampeen. Kappale on myös suhteellisen pitkä radiossa soineeksi singleksi: neljä minuuttia.

Yello - Point 2020

Yello on lipunut silmäkulmassa 80-luvulta lähtien, sillä siskollani oli vähintään joku näiden seiskatuumainen, ehkä kokonainen albumikin. Muistan yhtyeestä jääneen lähinnä negatiivisen mielikuvan, mutta toisaalta pidin Kraftwerkkiakin ns. "huumoriyhtyeenä" aika pitkään. Yello oli nostanut itselläni jo varovaisia hyväksynnän nyökkäyksiä aikaisemminkin, mutta vasta pari vuotta sitten kirjastosta lainattu edellinen Toy-albumi (2016) aiheutti myönnytyksen ja hyväksyin yhtyeen puupää-singlejen lisäksi albumitasolla ns. hyväksi yhtyeeksi.

Edellä mainittu yhteys Kraftwerkkiin on musiikillisestikin ilmeinen ja Toy-albumia promotessa kaksi Dieter Meier ja Boris Blank nousivat ensimmäistä kertaa ikinä lavalle ja lämppäsivät yhtyettä neljä iltaa. Toisaalta Toy poikkesi yhtyeen itsensä mukaan ollen "kosmisempi" kuin muu tuotanto yleisesti. Siihen nähden tämä viimeisin Point edustaa perinteisempää Yello-linjaa.

Kaksikon tausta on mielenkiintoinen: Boris Blank oli ollut musakuvioissa 70-luvun lopussa, josta matka jatkui yhdessä Carlos Perónin kanssa perustettuun Yelloon. Kaksikko hioi soundiaan studiossa ja yritti käydä myymässä musiikkiaan Yhdysvalloissa. Reissulta palattua sveitsiläiskaksikko päätti ottaa mukaan laulajan, joksi valikoitui Dieter Meier (s.1945). Perón jätti yhtyeen 1983 soolourayrityksen yhteydessä ja siitä asti bändi on ollut kaksikko Meier (vokaalit ja sanat) ja Blank (musiikki). Jälkimmäinen on musiikkiuransa ohella toiminut mielenkiintoisesti; rekkakuskina. Meier taas on yksityispankkiirin miljonääripoika ja aikanaan lakimiesopinnot keskeyttänyt uhkapeluri.

Blank on perfektionistin maineessa, mitä voidaan pitää myös yhdistävänä tekijänä Kraftwerkin kanssa. Toisaalta Yello "myöhästyi" elektronisen musiikin kehittelystä ja saapuessaan ääniaalloille sen musiikki kuulosti Kraftwerkin romantiikan ja retro-futurismin rinnalla ehkä enemmän futuristiselta voimakkaine sämplejen käyttöineen ja vahvoine rytmeineen. Ohituskaistalta muskeliautolla Tour de Francen ohi.

Kraftwerkin ohella myös Yello käyttää itsestän hyvin vahvasti rakennettua kuvaa ja kaksikko maalaileekin levyn kansiteksteissä olemustaan ja musiikkiaan sellaiseksi, että se olisi voinut syntyä Hergén studion piirustuspöydällä. Mielestäni oikein hyvä vertaus, sillä Blankin vahvasti sampleja käyttävä musiikki ja soundi on hiottu linjakkaan tarkaksi, mukana on aina pieni yllätyselementti ja tämän päälle Meier vetää bassoäänellä puhumat/laulamat puupäiset lainit vahvasti karrikoiden.

Hyvin sarjakuvamaista musiikkia. Mutta se on hyvä sarjakuva ja parhaan belgialaisen koulukunnan tapaan myös hauska.

En nyt jaksa käydä levyä biisi biisiltä läpi, joten toimikoon tämä avausbiisi Yello-esimerkkinä.

Greg Lake - I Believe in Father Christmas 1975

Vielä 70-luvun puolessa välissä joululaulu oli jollain tapaa ns. pyhä kappaleenmuoto. Ehkä tällä oli jotain tekemistä sen lapsuuden latauksen kanssa, joita miltei meillä jokaisella länsimaalaisella on juhlan kanssa ollut. Tai siis joulu- ja joululaulu olivat säästyneet pääosin siltä kaikelta nihilismiltä(kin), mitä kulttuurissa ja vastakulttuurissa oli jo ilmentynyt perinteisiä arvoja yms. kohden. 

Tällaisia lauluja alkoi tulla, mutta tämä Greg Laken ja sanoittaja Peter Sinfieldin (ex- King Crimson lyyrikko) kritisoi juhlaa vielä aikansa sotien ja kulutusjuhlien kautta. Näistä jälkimmäisen arvostelu onkin elänyt ja voimistunut vuosikymmen toisensa perään.

Kappale lainaa välisoitossa klassissen musiikin teosta, mutta olen kuullut Jethro Tullilta aika samanlaisen sointu- ja melodiakulun, kuin tässä biisissä ja oliko tämä tosiaan lopulta mukaelma vanhasta englantilaisesta joululaulusta? Tähän saa vastata joku asiasta viisaampi. Joka tapauksessa sävellyskrediitit on merkitty kaksikolle. Kappaleen syntytarinasta löytyy juttua enemmänkin, mutta yllättävän vaikeaa on löytää ketkä tässä levytyksessä soittivat. Ehkä akustisen kitaran lisäksi Lake soittelee syntikan pöräyttelyt? Tuotannossa on vahvasti mukana myös isot orkestraatiot ja kuorot.

Sinfield-yhteys on vähemmän yllättävä, sillä juuri Greg Lake oli se King Crimsonin ensimmäinen vokalisti, joka lauloi hänen tekstejään. Syystä tai toisesta Sinfield ajautui välirikkoon Frippin kanssa jo 70-luvun alussa ja toimi tästä eteenpäin ELP:n lyyrikkona ja monien muiden artistien tuottajana.

Hassu yksityiskohta on, että vaikka ELP:n mahtaileva proge myi miljoonakaupalla levyjä ja täytti hallit ja stadionit, Greg Lake (k. 2016) on tienannut varmimmat ja vakaimmat joulurahansa tämän lyhyen biisin radiosoitolla. Eikä tämä ole huono joululaulu.

Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters 2020

Fiona Applen nimi on vilahdellut verkkokalvoille jo 90-luvulta asti. Silti on myönnettävä, että artistin audiota olen kuullut tietoisesti ensimmäisen kerran vasta loppuvuonna 2020, vaikka Applen musiikkiura on alkanut jo 17-vuotiaana 1994 ja ensimmäinen levy 'Tidal' julkaistiin jo 1996. Artistia verrattiin tuolloin Alanis Morrissetteen ja Tori Amokseen "kypsästä ilmaisusta", joten valintojen aikana skippaaminen oli helppoa.

Vuoteen 2016 mennessä debyyttiä oli myyty 3,6 miljoonaa kappaletta, se oli poikinut pari keskisuurta hittiä ja Applen yhteinen levymyyntikin on tähän päivään mennessä ylittänyt 10 miljoonaa kappaletta. Tällä hetkellä artisti on varmaan suurelle yleisölle tunnetuin TV-sarjatunnarikappale 'Containerista', josta vaimonikin bongasi hänen äänensä.

Keski-ikäiselle itselle tässä puskan kautta kuullusta levystä nousi vahvimmin esiin se instrumentaalinen poikkeavuus. Rokkikitarat, tai kitarat yms. ylipäätään loistavat poissaolollaan, musiikki pelaa yksinkertaisilla rytmisoittimilla ja erilaisilla koskettimilla. Pikainen tarkastus osoitti, että sama meininki oli jo debyyttilevyllä, joten vertaus Tori Amosiin oli tältä osin varmasti perusteltu, kuten myös miksi oma magneettinen napa sivuutti hylkien tämän 90-luvulla. Ehkä sitä nuorna miehenä kuunteli mieluiten nuorten miesten tekemää musaakin, mutta kitarattomuus on ennen 2000-lukua ollut itselleni ylittämätön pala.

2020 tällä ei ole väliä. Robert Wyatt, Tom Waitsit ja muut on kuultu, ymmärretty ja totuttu. Aivan samaan perinteeseen Apple ei nojaa, mutta hengenheimolaisuutta ja tarvittaessa rosoa löytyy. Kappaleet ovat pitkiä ja osittain improvisoidun kuuloisia, laulu tuo välillä mieleen 00-luvun alun kokeilevan hip-hopin (cLOUDDEAD) ja meininki on muutenkin oudon kokeellisen ja samaan aikaan kuitenkin konventiaalisen sekoitusta. Albumi on kuuleman mukaan koostettu suurelta osin läppärin mukana helposti kulkevalla Garageband-ohjelmalla, joka tuonee mukanaan juuri tuollaista "hetken tuntua".

Tykkäsin todella paljon, etenkin tästä ympäristöstään ja ajasta poikkeavasta meiningistä. Yllätti.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - For The Ages to Come 2016

Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.

Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.

Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.

Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.

Arthur Russell - Iowa Dream 2019

Arthur Russell on viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tullut tutuksi jengille, joka saattaisi esimerkiksi lukea Wire-lehteä. Yleisin mielikuva artistista on varmaan se NYC-outsider diskontekijä omalaatuisen lauluäänen kanssa, mutta kuten tästä pääosin vuoden 1974 sessioista koostuvasta levystäkin selviää, Russell mahtui olemaan paljon muutakin. Silti mahtumatta kuitenkaan ikinä niin sanotun valtavirran puolelle jääden elonsa aikana kulttiartistiksi.

Russell syntyi vuonna 1951 Iowassa. Hänen isänsä oli entinen meriupseeri, joka toimi kotikaupungin pormestarina. Arthur aloitti läpi elämän seuranneen sellonsoiton lapsena ja muutti juuri täysikäistyttyään buddhalaiskommuuniin San Fransicoon. Ehkä pakoon Iowaa, isäänsä tai muuten? Friscossa hän tapasi ensi kertaa Allen Ginsbergin, jonka runoesitysten taustalla hän oli usein selloineen. Russell opiskeli kaupungissa myös intialaista musiikkia. Pari vuotta myöhemmin hän muutti New Yorkiin opiskelemaan yksityisessä konservatoriossa ja suoritti samalla yliopiston kielitieteiden opintoja. Russell suuntautui elektronisen musiikin kursseille ja löysi itsensä minimalistisen sävellyksen parista, asioita jotka pulpahtivat pintaan pitkin uraa.

Näitä pulpahduksia on tällä levyllä kuitenkin vähemmän, sillä Iowa Dream koostuu pääosin kahdesta erillisestä vuoden 1974 ja 1975 sessiosta, jotka äänitettiin ammattimiesten avustuksella ja tuotannossa. Tarkoituksena oli saada mainstream-levytyssopimus ja musiikin tyylilajina oli pääosin akustinen aikansa singer-songwriter kama. Kappaleiden aiheet käsittelevät lapsuutta, rakkautta ja niin edelleen ja Russelin ääni yhdessä musiikin kanssa tuo välillä hyvin vahvoja mielleyhtymiä saman ajan Nick Drakeen. Mukana on ripaus kokeellista vibaa, mutta levyn sisältö siis pääosin folk-musaa.

Ehkä Russell oli vuoden pari myöhässä, koska paljon heppoisemminkin perustein oli tuohon aikaan saatu levytyssopimuksia. Joka tapauksessa Arthurin mielenkiinnon suunta muuttui vuonna 1976, jolloin hän löysi diskomusiikin. Samoihin aikoihin tuohon saakka itseään heterona pitänyt Russell aloitti ensimmäisen pidemmän homosuhteensa ja siinä mielessä paketti oli valmis: hänen musiikillinen kulttiuransa kulki pitkälti NYC:n homoalakulttuurin ja undergroundin omaisuutena, poikien muutamankin ug-hitin. Valitettavasti tässä mentiin täydellisesti alakulttuurin tyylilajin oppikirjan mukaan: loppuun asti aktiivisesti musiikkia tehnyt (vaikka sairasti välissä mm. kurkkusyöpää) Russell kuoli HIV/AIDS-peräiseen sairauteen 40 vuotiaana keväällä 1992.