Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

Sonic Boom - Spectrum 1989

Levyhylly-blogi alkaa lähennellä "Suomen virallista Sonic Boom-fanisivua". En ole laskenut kuinka mones postaus tämä on Sonic Boomin, oikealta nimeltään Peter Kemberin kohdalla. Aika mones. Osasyy on tietysti hänen aktivoitumisensa musiikinjulkaisijana ja tuottajana.

Spectrum oli myöhemmin hetken aikaa oikeakin yhtye, mutta nimensä se sai tästä Sonic Boomin soololevystä, joka julkaistiin kasettiversiona jo vuonna 1989, vinyyli ja CD vasta seuraavan vuoden helmikuussa.
Indie-teininä kuulin Spacemen 3:sta ehkä seuraavana vuonna ja ensimmäinen pitkäsoitto televisiossa tulleen "Revolution" biisin jälkeen oli yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring'. Siinä ihastuin saman tien sen monotoniseen ja hypnoottiseen (ja samalla kömpelöön) Sonic Boomin tekemään levyn alkupuoliskoon. 

Bändi oli Recurringin ilmestyessä 1990 hajonnut Jason Spacemanin ja Sonic Boomin välirikon takia. Tai tämä tapahtui käytännössä jo albumin äänityksissä. Spaceman/Pierce teki vielä sikäli tylysti, että hänen uuden Spiritualizedinsa ensimmäinen kokoonpano oli käytännössä yllämainitun albumin äänittänyt porukka, miinus Sonic Boom. Kumpikin maestroista teki sessioissa oman puoliskonsa itse, mutta jokseenkin samalla miehistöllä.

Hommat menevät taas tämän levyn kohdalla ristiin: levy äänitettiin edellisenä vuonna 1989 ja tällä taas soittaa käytännössä koko Spacemen 3 Jason Pierceä myöten, vaikka tämä onkin ns. Kemberin soololevy. Toinen ristiin veto on, että albumin, tai toisinaan EP:ksi kutsutun levyn kappaleet ovat henkisesti ja tuotannollisesti hyvin lähellä seuraavana vuonna ilmestyneen Recurringin A-puolen kamaa. Recurringin 'Big City' kappaleen euforisen naivistinen lyriikka oli kuulemma New York Cityn innoittama.

Sama kaupunki tursuaa Spectrum-levylläkin, jolla on aivan suoria Suicide ja Alan Vega-lainauksia ja vaikutteita. Levyn kappaleet ja musiikki ovat minimalistisia, sisältävät suoria viittauksia myös Beach Boysiin, Silver Applesiin ja Kraftwerkiin, mutta Kemberin flangerin ja tremolon tuotannollisessa käsittelyssä kuulostavat täysin häneltä. Tai siis Spectrumilta. Tai Spacemen 3:lta. Eli sitä itseään.
Kember hoitaa vokaalinsa ankealla tunnistettavalla tyylillään. Eihän se mitään herkkua ole kaikkien korvaan, mutta oleellinen osa hänen musiikkiaan.

Minulla ei tätä levyä ollut, vaan seuraava 'Soul Kiss, Glide Divine', jonka ostin ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Lontoosta. Yhdellä kaverilla tämä oli, mutta hän piti levyä ja bändiä vähän käppänä, koska diggasi enemmän juuri tuolloin ilmestyneestä Spiritualizedin debyytistä. Onhan se parempi, mutta kyllä tässä Sonic Boomin debyytissä on jotain sympaattista ja tietyssä mielessä ainutlaatuista. Tietyssä mielessä rajoittunutta musiikkia, esikuviansa seuraavaa, mutta siinä mielessä taas hyvin inspiroivaa ja omintakeista. Ja vähän käppäistä.