maanantai 30. heinäkuuta 2012

Jättömaa-festivaali 21.7.12 Kouvola

Käsittääkseni kolmatta kertaa järjestetty Jättömaa-festivaali on paikalla olijoiden mukaan kasvanut vuosi vuodelta talkoo- ja muutaman henkilön henkisin voimin järjestämästä tilaisuudesta pieneksi guerilla-festariksi. Itse teltassa alkoholijuomien juominen oli kielletty, mutta muuten paikalle vaeltanut nuoriso sai "oikeista" festareista poiketen harrastaa paheitaan vapaasti - ja hyvä niin.

Festari oli kaksipäiväinen, joista osallistuimme ensimmäiseen. Tai olisihan perjantaina ollut Rytmikatissa avaus-klubi, missä olisi voinut nähdä muun muassa Circlen.

Itse festareiden kattaus oli paperilla jotain aivan muuta, kuin perusfestareiden noin yleensä. Esiintyjäkaarti koostui Safka Peltosesta Faarao Pirttikankaaseen. Alueella oli myös performanssitaidetta, mikä jäi itseltäni huomaamatta.

Lauantaina saavuimme paikalle illansuussa ja ensimmäinen näkemäni esiintyjä oli joku isohkokokoinen etno-bändi. Bändistä ei jäänyt oikein mielikuvaa, mutta ei se nyt surkeakaan ollut. Seuraavan Talmud Beachin olin nähnyt kerran aikaisemminkin, mutta tälläkään kertaa yhtyeen Cannet Heat-boogie ei sytyttänyt mitenkään erikoisemmin. Helsingin konttiaukioilla ynnä muualla pyörinyt Jontti sen sijaan yllätti ja toimi harvalukuisesta yleisöstä huolimatta. Salaliittoteoriat ja runous pyörivät miltei Asamaisesti ja miehen taustat pelittivät hyvin.

Yksi odottamistani bändeistä oli Räjäyttäjät, joiden livemenosta olin kuullut mairittelevia tarinoita. Musana yhtye on nyt mitä on, mutta kovassa nousussa olevan bändin ja yleisön symbioosi on hieno. Itse jaksoin heilua eturivissä parikymmentä minuuttia pienessä nousuhumalassa, kunnes kunto loppui. Niin Räjäyttäjät pitääkin kokea, sillä seurueen naisseuralaiset katselivat keikkaa takarivissä, eikä musiikin voima toiminut tietenkään samalla tavalla.

Aikataulut venähtivät hieman ja illan pääesiintyjä nousi lavalle hiljalleen puolen yön jälkeen. Skronkle oli teinivuosien suosikkeja ja lopetti toimintansa jo 90-luvun lopussa, ennenkuin ehdin ikinä nähdä bändiä. Yhtye aktivoitui uudelleen 2000-luvun alussa, eikä edes Markku Peltolan kuolema muutama vuosi sitten tunnu haittaavan verkkaisesti järjestettyjä live-esityksiä.

Skronklea voisi kuvailla hyvin suomalaiseksi musiikiksi. Shamanistinen on helvetin typerä termi, mutta yhtyeen mutina, pelkistetty sointi ja junnaavuus ovat jotain, mistä Ismo Alanko oli takavuosina joko ihastunut tai kateellinen (Skronkle levytti Sielun veljien Seal on Velvet-levymerkille). Yhtyeen kakkoslevyn materiaali ei ole niin tuttua, mutta vanhojen klassikoiden lisäksi taisimme kuulla ihan uusiakin biisejä, mikä on tälläisissä uudelleenlämmittelyissä todella siisti juttu. Ennakko-odotusten kovuudesta huolimatta Skronkle oli aivan saatanan kova. Toivottavasti uutta julkaisua pukkaa viimein jossain vaiheessa ulos. Jännite oli tajuton pelkällä laululla, akustisella kitaralla, trumpetilla, yhdellä tomilla ja kahdeksankielisellä(!) bassolla soitetuksi musiikiksi.

Hyvät iltamat!

tiistai 17. heinäkuuta 2012

R.I.P Jon Lord 1941-2012

Levyhyllyn kesätauko katkeaa hetkeksi tämän vuoden ties kuinka monennen legendan poismenon johdosta.

Englantilainen Jon Lord tunnetaan varmaan parhaiten Deep Purplen kosketinsoittajana, vaikka mies oli myös mukana yhtyeen monissa muissa spin-offeissa, muun muassa Whitesnakessa. Lord oli yhtyeen perustajajäsen, sekä tosiasiallinen johtaja vuoteen 1970 asti. Hän oli myös Ian Paicen kanssa ainoa alkuperäisjäsen vuoteen 1976, jolloin bändi hajosi. Sekä mukana tietenkin vuoden 1984 re-unionissa.

Lordin musiikillisen uran huipentumana voidaan pitää kaiketi Deep Purplen välilevy 'Concerto for Group and Orchestraa', jonka hän sävelsi ja joka oli myös uuden laulaja Ian Gillanin tulikoe. Tämän jälkeen yhtyeen musiikki siirtyi psykedeliasta ja progesta kohti puhtaampaa hard-rockkia. Lordin ja Blackmoren pseudo-klassiset väliosat säilyivät kuitenkin tärkeänä osana kappaleita.
Teininä pidin niistä, mutta myöhemmin aloin kutsua niitä 'kiintiöväliosiksi'. Purplen musiikki olisi toiminut mielestäni vielä paremmin ja metallisemmin (Speed King!) ilman niitä, mutta väliosat olivatkin se, joka erotti mastodontit myöhemmästä NWOBHM:stä.

Jon Lord ei ollut ensimmäinen kosketinsoittaja, joka yhdisteli urkuja raskaampaan musiikkiin. Jo Purplea edeltäneet jura-kauden bändit käyttivät hautajaisurkuja alleviivaamaan raskasta tunnelmaa (In-a-Gadda-da-Vida), mutta Lord on varmasti heistä kuuluisin. Pseudo-klassisten soolojen lisäksi miehen särötetty hammond sai sellaista kyytiä, että oksat pois, sekä toimi tärkeänä komppisoittimena Blackmoren komppauksen ollessa sitä mitä se nyt on vieläkin.
Lord toimi esikuvana sukupolvesta toiseen niin sanotusta rock-kanttorista raskaine urkuineen. Vaikka soitti hän toki muitakin kosketinsoittimia. Niimpä Lord voi poistua sinne ylös(?) Adagion soidessa, jota hän voisi mielellään soittaa vielä itse särötetyllä hammondilla.