perjantai 27. joulukuuta 2013

Crass - The Feeding of the 5000 1978

Crass on ollut itselleni kohtuullisen vaikeasti lähestyttävä bändi. Vaikka yhtye luetaan lähes kaikessa ja kaikkialla yhdeksi, jos ei nyt 1900-luvun lopun, niin ainakin punkin tärkeimmistä bändeistä.
Yhtyeen musiikin lähestyttävyyttä on aina vaikeuttanut se, että Pistolseista ja Clasheista poiketen, joiden musiikki perustui loppujen lopuksi aika pitkälti keskikaljapohjaiseen kitararokkiin, Crass:in musiikissa on aika artsy ja vaikeasti lähestyttävä kulma. Jotain asiasta kertonee, että itse olen nimen satunnaisen kuulemisen jälkeen tutustunut yhtyeen olemassa oloon ensimmäiseksi brittiläisen artsy-fartsy musiikkilehden Wiren kautta.

Crass on aika monellakin tapaa merkittävä bändi punkin kaanonissa, joista tässäkin jutussa. Vuonna 1978 Pistols taustamiehineen oli paljastanut todelliset karvansa ja hajonnut. Clash oli aloittanut matkansa jo kohti muuta musiikkia ja yleisessä ilmapiirissä oli ilmaan heitetty slogani 'Punk's Dead'. Clashin Mick Jones väitti jotain muuta vielä vuoden 77 lehtihaastattelussa, mihin Crass vastasi tällä levyllä aiemmin mainitun nimisellä kappaleella.

Crass itse oli alunperin Penny Rimbaudin ja Steve Ignorantin rummut-laulu duo. Näistä jälkimmäinen oli nuori punkkari ja vastasi yhyeen päälaulusta. Ensin mainittu oli taas oikealta nimeltään Jeremy John Ratter (s.1943) ja vanha veteraani jo edeltävästä hippiliikkeestä. Rimbaud oli 70-luvun puolessa välissä hämärästi menehtyneen ystävänsä (Rimbaud esittää tapauksesta salaliittoteorioita) kanssa vastuussa muun muassa Stonehengen ilmaismusiikkifestivaaleista ja Dial-house nimisestä hippikommuunista. Sekä toimi tietysti Crassin puhemiehenä ja rumpalina. Rimbaud asuu muuten käsittääkseni edelleen Dial-housessa, josta tuli yhtyeen jäsenten yhteinen asunto ja esikuva Crassin luoman punkin alagenren 'anarkopunkin' squattaus-asumiselle. Eli suomalaisittain vallatuissa taloissa ja yhteiskunnan ulkopuolella asumiseen. Tosin toisin, kuin useimpien jäljittelijöiden ja faniensa tapauksessa Dial-housessa oli siistiä ja pihalla hoidettu puutarha, kun toisaalla squattielämä tarkoitti usein elämistä ilman sähköjä, luteita joka nurkassa, kylmää, vessat tukossa ja nurkat täynnä huumeruiskuja.

Rimbaud keräsi ympärilleen taiteilijoita ja muusikoita, joista Steve Ignorantin ohella muodostui Crass. Yksi tärkeimmistä hahmoista oli tämänkin levyn kansista vastuussa oleva New Yorkissa aiemmin työskennellyt graafikko Gee Vaucher, jonka kuvallinen ja tyylillinen anti ryyditti yhtyeen julkaisuja upeine mustavalkokollaaseineen. Yhtye itse omi aika pian militantin näköisen mustiin pukeutumisen ja bändin tunnukseksi muodostui kieltoristin, kelttiristin ja hakaristin graafinen yhdistelmä. Penny Rimbaudin anarkistilaisuuteen perustuva filosofia ja uskonnonvastaisuus tuli yhtyeen perusaiheeksi ja synnytti jäljittelijöiden joukon. Tähän vielä yhdisttiin Rimbaudin tuottama diskanttinen soundi, johon EI kuulunut aikaisemman punkin macho-kitarat. Tätä kaikkea kompattiin marssityylisellä virvelivetoisella rumpukompilla ja sanoitukset olivat todella pitkiä ja niin sanotusti täynnä asiaa.

Rimbaudin uskonnonvastaisuus ilmenee tavallaan jo tämän ensimmäisen levyn nimessä. Hän oli aikaisemmin kirjoittanut novellia 'Reality Asylum', joka sitten päätyi avaamaan tämän ensimmäisen levyn. Tai siis olisi pitänyt päättyä, mutta alkuperäinen Small Wonder Recordsin tapauksessa levypainon irlantilaiset työntekijät eivät painattaneet biisiä vinyylille, koska se sisälsi heidän mielestään jumalanpilkkaa (Rimbaud sai aiheesta syytteenkin joka ei kuitenkaan johtanut tuomioon). Niimpä alkuperäisellä levyllä kappaleen paikalla on sen keston verran hiljaisuutta. Tältä minun hallussani olevalta yhtyeen vuonna 1980 omalla merkillään julkaisemalta versiolta biisi kyllä löytyy. Levy on julkaistu 12" ja 45 kierroksella soitettavana. Rimbaud väittää levyn nimen uskontopohjaisuuden tarkoittaneen alun perin sitä, että levystä otettiin noin 5000 kappaleen painos, joka oli soittajien mielestä realistinen määrä, jota levyä saataisiin myytyä. Erinäisten lähteiden mukaan Feeding on tänä päivänä myynyt paria tuhatta alle UK:n kultalevyrajan. Levy menestyi heti tuolloin tärkeällä ja major-labeleiden ulkopuolella olevalla indie-listalla, joka eli elämäänsä 90-luvun alkuun asti.

Crassin musiikkia voisi kuvailla niin, että Clashin paasaavuus on siirretty turbo-ahdetuksi, hommaa on nopeutettu entisestään ja musiikista poistettu suunnilleen kaikki bassot ja myös kaikki ylimääräinen. Jäljellä on pelkästään laulu, sanoma, rytmi sekä taustalla diskanttinen kitaroiden sirinä. Lyriikat tulevat hengästyttävällä määrällä ja nopeudella, jota kompataan nytkyttävällä marssibiitillä. Crass ei myöskään halunnut yhtyeelle Johnny Rottenin tyylistä yksittäistä keulakuvaa, vaan tällä levyllä vokalisoivat Steve Ignorantin ja basisti Pete Wrightin lisäksi mimmit Joy DeVivre ja Eve Libertine.

Vaikka olenkin hiljalleen lämmennyt yhtyeelle 'Feeding of the 5000' ei ole mitään lempilevyjä (pidän enemmän poukkoilevan taiteellisesta 'Christ The Albumista'). Se ei silti poista niitä ilmeisiä elämäntavallisia ja musiikillisia vaikutteita, joita tämä debyytti loi. Anarkopunk tuli jo mainittua, mutta Crassin musiikillisia elementtejä ja tosikkomaista peräänantamattomuutta ui tietysti myös pian syntyeen hardcoren pariin. Feeding.. oli siis jonkinlainen tosikkomainen piristysruiske punkille ja palautti sen 'asialinjalle'. Vaikka ehkä vei samalla homman DIY-julkaisutyyleineen ynnä muineen ehdottomuuksineen myös takaisin sinne marginaaliin, josta se ei ole sellaisena tämän jälkeen paria hetkeä lukuunottamatta enää poistunutkaan.

Tämän ensimmäisen julkaisunsa jälkeen Crass perusti myös oman levy-yhtiön, jonka kautta hallitsi omien levyjen tekemisen, myynnin ja välityksen. Tämä ei ollut punkin siihen astisessa historiassa mitenkään tavatonta, tai uutta, kuten myöskään se, että bändi julkaisee muiden itseään pienenpien bändien levyjä. Crassin mesenointi oli kuitenkin ehkä askeleen vahvempaa; jonkun yhtyeen päätyminen Crassin kuuluisille kokoelmille, tai sinkku tai EP-julkaisu oli yleensä laadun tae ja samalla tae päästä indie-myyntilistan kärkipäähän. Rimbaudilla kumppaneineen oli kuitenkin muutamaa levytettyä poikkeusta lukuunottamatta tavattoman aatteellinen asenne; bändiltä ei yhden julkaisun jälkeen julkaistu toista levytystä, ettei homma lipsunut tavallisten levy-yhtiöiden ja bisneksen puolelle.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hölderlins Traum - S/T 1973

Vuonna 1970 perustettu ja saksalaisen romantiikan ajan runoilijan ja filosofin mukaan nimetty Hölderlins Traum ehti levyttämään legendaariselle kosmisen musiikin Ohr:ille tämän levyn ennen yhtiön konkurssia ja Rolf-Ulrich Kaiserin romahdusta ja pakoa. Tämän jälkeen yhtye lyhensi nimensä pelkäksi Hölderliniksi ja levytti vielä 70-luvun puolessa välissä sinfonista progea. Käsittääkseni yhtyeen jokin kokoonpano toimii edelleenkin.

Rolf-Ulrich Kaiserin visio ja päämäärä oli tuottaa uutta 'kosmista folkkia' saksalaiselle yleisölle ja mies yritti suorittaa tätä monella eri levymerkillä. Namiskoita levyllä väänsi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka tuli myöhemmin kuuluisaksi The Scorpionsin hovituottajana. Hardrockin soundien lisäksi mies kuitenkin tiesi miten äänitetään folkkia ja akustisia soittimia.

Ohr:in repertuaariin kuuluivat tuohon aikaan muun muassa Emtidi (se on muuten kaikin puolin törkeän kosmista folkkia), Bröselmachine ja Witthüser & Westrupp. Näistä kahden jälkimmäisen muusikkoja vierailee tällä levyllä.
Se mikä Hölderlins Traumissa on erityisen hienoa on, että muistaa sen olevan ihan hyvää musiikkia, mutta yllätysmomentti/säväytys jokaisella kerralla laittaessa levyn soimaan on taattu. Hölderlins Traumin voima ei ole mieleenjäävissä ja mukavissa hoilotuksissa, vaan totisessa ja eeppisen massiivisessa melankoliassa, joka kuitenkin esitetään jotenkin pienimuotoisesti.
Musiikkihan on periaatteessa kansanmusiikkipohjaista, sisältäen koko repertuaarin keskiajalta romantiikan Saksaan. Tähän päälle ripaus progea ja psykedeliaa. Kappaleet eivät siis pureudu mieleen korvamadoiksi, mutta jokaisen kuuntelun aikana vakuuttavat lonkeroillaan tai oksistoillaan, jotka kurottelevat jostain Grimmin veljesten menneen keski-Euroopan ikimetsän puiden välistä. Puumetaforaan voi tutustua myös levyn kannessa..

Soitto on kaikin puolin taitavaa, mikä ei aina tässä saksa-skenessä ole näin. Homma kuulostaa pitkälti siltä, että viisimiehinen taustabändi on pistänyt homman purkkiin aika tasan suoraan livenä. Vastakohtaisesti hollantilaisen laulajatar Nanny de Ruigin 'jokatytön' ääni ei etuile, vaan tuo jotain ylittämätöntä totisuutta mukaan. Ehkä joku vahvempi ääni hautaisi yhtyeen muuta soittoa? Vokaalit vedetään tietenkin saksaksi. Pientä Intia-maustetta on mukana kolmannella 'Strohhalm'-kappaleella, joka on levyn ainoa biisi, jonka laulaa mies. Hölderlin Traumin musiikki on kuitenkin aika formaalia ja 'normaalia' folkkia, joten erikoisuuden etsijältä tämä yhtye saattaa tässä genressä livahtaa helposti ohi.

Kosmista pölyä annetaan minimalistisen pienillä elementeillä, kuten taustalla hiljaa piipittävällä oskilaattorilla, tai kaiutetulla kuorolla, joka hymähtää aina jossain välissä. Välissä nauhakaiku ui hiljalleen kaiuttamaan kitaran ja mandoliinin näppäilyn ja katoaa taas. Välillä taas mellotroni tuo mukaan omat ylimaalliset jousensa. Hölderlins Traumin musiikissa on jotain nimensä esikuvasta tullutta runollista henkeä, joka osoittaa, että pienillä jutuilla tai lyhyesti voi kertoa erittäin suuria asioita.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Darkthrone - The Underground Resistance 2013

Darkthrone oli yksi niistä norjalaisista yhtyeistä, jotka loivat aika pitkälti 90-luvun alun blackmetallin rakennepiirustukset. Jo vuonna 1987 aloittanut Darkthrone soitti uransa alussa deathmetallia, mutta siirtyi vuoden 1991 paikkeilla Bathoryn ja Celtic Frostin innoittamaan suuntaan ja julkaisi seuraavan parin vuoden aikana kolmikon levyjä, jotka luetaan bm:n kulmakiviin. Vuonna 1994 ilmestyneen 'Transilvanian Hungerin' jälkeen Darkthrone tai siis kaksikko Fenriz ja Nocturno Culto eivät jääneet hautaan makaamaan, vaan seuraava levy 'Panzerfaust' oli jo selkeä irtiotto aikansa blackmetal soundista ja menosta.

Sama meno on jatkunut kiihtyvällä tahdilla ja 2000-luvulla bändi ajautui entisten fanien silmissä liian kauas lähtökohdistaan mustan metallin kanssa yhtyeen levyjen ollessa crustpunk vaikutteisia. En ole DT:n 2000-luvun niin sanottuihin 'punk-levyihin' hirveän tarkasti tutustunut, mutta olettaisin pitäväni niistä.

Kuten yllä sanottu, kaksikko on ajautunut kauas bm:stä ja paluuta niille juurille tai kuopille tuskin tulee olemaan enään missään vaiheessa. Underground Resistance on kuitenkin DT:n osalta poistuminen punk-menosta ja puoliksi Fenrizin ja Culton säveltämät kappaleet nojaavat sinne 80-luvun hevin perinteisiin. Riffit ovat enemmän thrash- ja speedmetalpohjaisia ja Nocturnon laulu tuo teatraalisuudessa välillä mieleen King Diamondin. Onneksi riffit ovat roskishenkisiä ja menon puolella on vielä ripaus sitä punkin henkeä.

Jotain kaksikon taidoista kertonee se, että olen innostunut bändistä ja tyyppien menosta enemmänkin näin vuonna 2013. Fenriz ja Culto ovat selkeästi taitavia ja näkemyksellisiä muusikoita, jotka osaavat pastissin sijasta tehdä ihan omannäköistä kamaa lisäämällä keitokseen vuosien varrella olleita vaikutteitaan. Bm:stä löytyy kourallinen muitakin, jotka ovat alkuaikojen jälkeen niin sanotusti kasvaneet musiikillisesti, mutta säilyttäneet samalla kulmansa. En ole varma, onko Underground Resistance ainoa tänä vuonna hankkimani hevilevy, mutta se on sellainen, että tällä saisi tyydytettyä koko vuoden hevitarpeen.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Salad - On a Leash 1994



90-luvulla MTV oli kova juttu ja sen esittelemä kaupallinen musiikki ja 'epäkaupallinen' indie-musiikki olivat yleinen keino tutustua uusiin bändeihin (mitään vanhaa klassikkokamaahan kanavalta ei juurikaan tullut) Kaltaiseni teinipojat/miehet katsoivat kulmakarvakin koholla myös kanavan VJ:tä, eli videojukkia, eli.. kuuluttajia.
Kaikkia juontajamimmejä en muista, mutta Pip Dannin muistan, koska hän oli silloin niin ihanan indie-tytön näköinen pirtsakka ihqu tipu. Muistan myös, että näin yhden videon samaisella kanavalla Salad-yhtyeeltä, jonka laulajana samainen suosikkityttöni (muuten meikäläistä tasan kymmenen vuotta vanhempi s.1965) Pip Dann, eli oikeammin alankomaalainen näyttelijäntytär malli/juontaja Marijne van der Vlugt oli. Hän esittelee tälläkin videolla mukavasti poseerauksiaan ja itseäni ihastuttanutta hiusvärjäystään.

MTV:ltä näkemäni kappale ja video oli muistikuvani mukaan ihan ookoo 'indiebiisi' ja saattoi hyvinkin olla tämä. Vuotta myöhemmin MTV ja Pip Dann katosivat oikeastaan kokonaan elämästäni, musiikki vaihtui Nuggetsien ja Pebblesien maaniseksi kuunteluksi. Tämä biisikin kuulostaa nyt jälkikäteen aika ilmeiseltä Pixies-rip-offilta. Ihan hyvältä sellaiselta, mutta kuitenkin.

Salad oli muotoutunut hiljalleen vuoden 1992 paikkeilla ja ensimmäisen EP:n jälkeen yhtye sai Britannian surullisenkuuluisassa musiikkilehdistössä nostetta niin, että Island kiinnitti sen omalle Red 'indiemerkille'. Pip Dannin näkyvyys ja MTV-soitto saivat ensimmäisen levyn nousemaan brittien listalla sijalle 16. Seuraavat sinkut menivät myös hyvin, mutta toinen pitkäsoitto vuodelta 1997 floppasi täysin ja Island poisti yhtyeen kataloogistaan. Bändiä pidettiin ehkä myös sellaisena 'MTV:n tyrkytyksenä' johtuen kaikenlaisesta näkyvyydestä mitä se sai, eikä yhtye noussut missään vaiheessa indien ykkössarjaan. Bändi hajosi seuraavana vuonna. Muusikot van der Vlugt mukaanlukien ovat tuon jälkeen olleet aktiivisesti mukana musiikin tekemisessä, mutta pienimuotoisemmin ja hyvin pienellä profiililla.

torstai 12. joulukuuta 2013

ALKU - S/T 2013

ALKU-yhtyeen mysteerinen kasetti on julkaistu Ikuisuus-lafkan alla. Tähän tarkastettavat faktat sitten loppuvatkin saaden homman tuntumaan 'mysteeribändiltä'. Jäsenistön henkilöllisyyksiä saatan kuitenkin arvailla. Äänitteellä soi todennäköisesti ihka aidon nauhakaiun läpi sähkökitara ja tunnen yhden henkilön, joka omistaa kyseisen laitteen ja myös pitää tällaisesta musiikista.

Otetaan kuvitteellinen Aikakone ja jumitetaan sen viisari on vuosien 1971-74 välille. Jos on mahdollista, että laitteeseen pystyy syöttämään kordinaatteja, sijoitetaan ne joko jaetun Berliinin länsivyöhykkeelle, tai Forstin maatilalle, jossa syntyi muun muassa Harmonian 'Musik von Harmonia' ja sen kakkosbiisi 'Sehr Kosmische'.

Musiikki on muodotonta aaltoilua berliinin koulukunnan hengessä. Siinä on peräkkäisiä säveliä muttei varsinaisia melodioita, ainakaan siinä mielessä, kuin ne tavallisesti ymmärretään. Musiikki on verkkaista ja kaikkea koristaa heiluva ja värittävä kaiku, jonka siis oletan olevan aito nauhakaiku. Osaa kappaleiden raidoista ajetaan vielä phaserin läpi, joten lopputulos on kauniisti aaltoilevaa suhinaa. Oman lisänsä tuo vielä julkaisun kasettimuoto, joka venyttelee vielä hivenen aikaa ja paikkaa. Äänimaisema on aika uskollisesti lähellä 'Ralf & Florianin' aikaista Kraftwerkkia, aiemmin mainittua Harmoniaa, tai sen Cluster-kaksikon lämmintä, mutta elektronista soundia. Ehkä myös alkuaikojen Ash Ra Tempel ambienteimmillaan. Instrumentointi on pienimuotoista ja hommassa luotetaan oikeaoppisesti nauhakaiun luomiin harmonioihin ja niiden kohtaamiseen phaserin nousun tai laskun kanssa sekä näiden tilan täyttöön. Välillä tremolo papattaa kitaran tai urut oikealle taajuudelle ja välillä kitaraa soitettaan Gilmour-tyyliin slidellä viuluääniä tehden.

Onko ALKU puhdasta retroilua tai vanhan toistoa on sinänsä toissijaista. Homma tiivistää kosmisemman osaston suhinan aika hienosti JA samalla tuo muutaman uuden biisin joita et ole kuullut, mutta jotka OLISI VOITU tehdä silloin 'kulta-aikana'. Homman muodottomuus toimii hyvin sijoittaen sen inspiroivan taustamusan (mutta mielenkiintoisen sellaisen) lokeroon. Eli hyvä paketti hyvää suhinaa, jota on tullut kuunneltua aika kiinteästi nyt viikon verran.

lauantai 7. joulukuuta 2013

NEU! - '75 1975

En nyt ihan tasan varmaan muista onko NEU!:n levyistä ollut juttua täällä? Varmaa on, että Michael Rotherin soololevy oli vähän aikaa sitten kuuntelussa ja Dingerin La Düsseldorf ainakin pari kertaa pyörähtänyt Levyhyllyssä.

Kapiteeleilla kirjoitettu NEU! ja sen kolme levyä (erityisesti se ensimmäinen) edustavat sellaista musiikkia joka varmaan vastaa puhtaimmin ihmisten mielikuvaa 'oikeaoppisesta' musiikillisesta krautrockista. Rotherin unenomaisesti kulkevat, kulmattomat kitaralinjat ja Dingerin monotoninen, mutta hypnotisoiva 4/4 rumpubiitti ovat varmaan se yhdistelmä, jota kopioidaan helpoiten, kun halutaan ylittää krautlandin raja siellä mistä aita on matalin. Silti joka ikisen kerran, kun laittaa NEU!:n levyn soimaan ei voi olla hämmästymättä kaksikon ja musiikin yhteisestä magiasta.

Düsseldorffilaiset Michael Rother (joka soitti beat-bändeissä teininä 60-luvulla) ja taiteilija Klaus Dinger rekrytoitiin 1971 Florian Scneiderin Kraftwerkin kokoonpanoon paikkaamaan yhtyeestä väliaikaisesti lähtenyttä Ralf Hütteria. Kolmikon livesoittoa voi ihailla Youtubesta löytyvällä parilla televisio-livellä. Pian tämän jälkeen kaksikko lähti omille teilleen perustaen NEU!-yhtyeen, tai tarkemmin sanoen duon. Yhtyeen ensimmäinen levy on myöhemmin nostettu ainakin taiderockin piirissä yhdeksi vaikutusvaltaisimmista albumeista.

Legendaariselle Brain-levymerkille vuonna 1972 tehty debyytti myi ug-levylle nähden ihan kohtuullisesti; noin 30 000 kappaletta. Tätä seurasi seuraavana vuonna tehty NEU! 2, joka on myös sikäli mielenkiintoinen, että levyn alkupuoli on ykköslevyn tasoista ja tapaista tavaraa, mutta levyn loppupää on jonkinnäköinen 'remix' yhtyeen aiemmasta tuotannosta. Tämä siis ajalta ennen remiksauksia. Syyksi tähän kerrottiin pitkään olleen kiire ja studioajan loppuminen, mutta kirjallinen lähde kertoo todelliseksi syyksi yksinkertaisesti materiaalin puutteen, johon hädässä vastattiin kierrättämällä ja manipuloimalla vanhoja raitoja.

Tässä vaiheessa yhtye lähestyi toista taiteellista ja elektronista duoa Clusteria ja suunnitelmissa oli kaksikon mukaan ottaminen vahvistamaan NEU!:n live-esityksiä. Homma kuitenkin kääntyikin niin, että rauhallisempi Rother rupesi viihtymään Cluster-kaksikon kanssa paremmin, kuin hyvin mikä johti muuttoon Frostin-tilalle ja Harmonia-yhtyeeseen. Trio teki vuosina 1974 ja 75 klassikot 'Musik von Harmonia' ja 'Deluxe'. Samaan aikaan Dinger oli rekrytoinut omalle taustalleen veljensä Thomas Dingerin ja Hans Lampen soittamaan perkussioita ja syntikoita joka johti toiseen krautrock-legendaan; La Düsseldorf-yhtyeeseen.

Vuonna 1975 NEU! oli käytännössä siis hajonnut, eikä kaksikko Rother-Dinger ollut soittanut toistensa kanssa pariin vuoteen. Kaksikolla oli kuitenkin sopimus Brainin kanssa kolmesta levystä, joka piti täyttää päästäkseen eteenpäin. Rotherilla oli Frostin maatilalla syntynyt kuitenkin jonkin verran materiaalia, joka ei soveltunut Harmonian käyttöön ja Dinger oli säveltänyt omia juttujaan. Näin kaksikko palasi yhteen ja levystä tuli yksi albumi niiden joukossa, jotka ovat hyvin selkeästi fifty-fifty splittejä tekijöidensä kesken. Tässä mielessä vinyyli oli muuten oiva tallennusmuoto; sinä saat levyn ykköspuolen, minä kakkospuolen ja se täytetään, kuten itse haluaa. Tosin '75 kohdalla sekä Dinger, että Rother soittavat kokonaisuudessaan myös toistensa levypuolilla. Levyn tuotannosta vastasi kaksikon luottomies, entinen 'kolmas-NEU!' ja edesmennyt legenda Conny Plank.

Rotherin ykköspuoli jatkaa aikaisempien NEU!-levyjen ambientimpaa linjaa. 'Isi' hyväilee selkäydintä viisi minuuttia yksinkertaisen kosketin- ja pianomelodian ja sen motorisen kraut-kompin ja kitaran kanssa. 'Seeland' jatkaa sentimentaalisen pakahduttavalla linjalla kosmisten syntikoiden hiippaillessa taustalla, Rotherin kitaran vaeltaessa uljaasti ja Dingerin täsmäiskemän perkussioiden kanssa. Yksi syy muuten NEU!:n joka kertaiseen yllätysmomenttiin on minimalististen taustaäänien lähes täydellinen soundi. Hurjaa. Puolen päättävä 'Leb' Wohl' jatkaa verkkaisella rytmillä ja aaltojen huokailulla taustalla. Mukaan nousee huokaileva hyräilylaulu.

Kakkospuoli poikkeaa sitten NEU!:n aikaisemmasta tuotannosta siten, että Dinger toi mukaan myös soittokaverinsa eli pikkuveli Thomasin ja Hans Lampen, jotka takovat dualina rumpuja koko puolen. Klaus itse myös vokalisoi kakkospuolen ja soittaa kitaraa. Puolikas on ykköspuolen liki täydellinen vastakohta; sen avaava 'Hero' on jonkinlaista suoraa rokkia, jonka päälle Dinger laulaa antaen kaikkensa, mutta vähän kummallisesti, karjuen ja epäpuhtaasti. Jos joskus ihmettelee mitä John Lydonille tapahtui, kun Pistolsin jälkeen hyppäsi PiL-hommiin, niin kannattaa kuunnella tämä biisi. Post-punkkia jo ennen kuin punkkikaan oli olemassa. Kappaleesta ja sen soundista tulee nimeä myöten myös vahvoja assosisaatioita paria vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Bowien kappaleeseen.
'E-Musik' palaa lähemmäs edellisten levyjen fiiliksiä ja maisemaa motorisen kompin nakuttaessa taustalla ja kitaroiden vaellessa pitkien äänten polkuja. Tätä hypnotisointia jatkuu miltei kymmenminuuttisen verran. Missä se biisi on? No, tässä tavarassa se matka ja se fiilis ovat tärkeämpiä kuin päämäärä, eli sävellys. 'After Eight' on jossain levyn kahden edellisen biisin välimaastossa ja tuo mieleen jo vahvasti seuraavana vuonna debyyttinsä julkaisseen Dingerin ja apumiesten La Düsseldorfin. Siinä on jotain outoa lähestyvää 80-lukua ja punkkia, ennenkuin ne olivat edes ilmestyneet.

Levyn ilmestyttyä kaksikko lähti samantien omille teilleen. Rother soolouralleen ja Dinger omaan bändiinsä, josta tuli saksankielisessä maailmassa yllättävän menestynyt. Rother itse totesi levyn olleen kummankin osalta kuitenkin enemmän, kuin pelkkä puolikas soololevy ja osiensa summa. Dinger sai hänestä ja hänen biiseistä irti vielä enemmän ja levyn kakkospuolella taas toisinpäin. Omaan korvaani tämä '75 on miltei yhtä hyvä, kuin debyytti, joskin historian perspektiivissä tällä ei ole samanlaista 'maatajärisyttänyttä' vaikutusta, kuin debyytillä Se uudisti aika pitkälti sitä, miten ja mitä länsimainen pop-musiikki voi esittää. Ja vei Velvettien-tyylistä monotonista taiteilua harppauksella eteenpäin.
Vai oliko kolmas levy sittenkin vaikutusvaltaisempi? NEU! '75 soi monen parina seuraavana vuonna framille nousseen muusikon levylautasella. Olisiko ollut yhtyeitä kuten Pere Ubu, Ultravox, Bowie, Joy Division, PiL, Gary Numan ja niin edelleen? Tai olisivatko ne soittaneet samanlaista musiikkia? Mene ja tiedä.

Rother-Dinger kaksikko palasi yhteen kymmenen vuotta myöhemmin 1985-86. Yhdessäolosta ja sessioista syntyi materiaalia, mutta varsinaista uutta NEU!-albumia niistä ei tullut. Kaksikon välit ja kommunikointi (todennäköisesti Dingerin kohdalta) pettivät taas kerran ja nauhoitettu materiaali jaettiin kummallekin puoliksi. Tarkoituksena oli miksata ne vielä yhdessä, mutta Dinger julkaisi omat osansa nauhasta 1995, eikä reagoinut Rotherin lakimiehen välityksellä annettuun pyyntöön poistaa levyä. Kyseisestä levystä on nyt olemassa 'virallinenkin' vuonna 2010 julkaistu versio, mutta täytyy myöntää, etten ole sitä kuullut. Dinger kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2008.




maanantai 2. joulukuuta 2013

Yhden tien vaeltajat - suomalaista hengellistä musiikkia 1972-1986 - V/A 2013

"Laita kasetti soittimeesi avoimin mielin. Hyviä kuunteluhetkiä."

Nämä sanat ovat saatteena "tuntematon" nimisen henkilön 17.9.2013 koostamassa kasetissa. Sain sen postissa sosiaalisessa mediassa olleen päivityksen jälkeen, joka koski gospel-musiikkia. Tätä blogia lukemalla on varmasti selvinnyt, että musiikin suhteen minulla on avoimet ovet aika pitkälti jokaiseen suuntaan ja vielä kummallekin kädelle. Musiikkityyli on tavallaan kiinnostanut aina siitäkin syystä, että sitä on tehty paljon. Suuressa määrässä on pakko olla jotakin kuuntelemisenkin arvoista tavaraa. Oma gospeliin tutustumiseni tyssäsi kuitenkin heti alkuun paikallisesta kirjastosta lainattuun Sakari Löytyn kokoelmaan. Tai siis siihen, ettei se antanut mitään erityisiä kuunteluelämyksiä.

Mutta kiitos "tuntematon". Tämä itse tehty kokoelma on astetta mielenkiintoisempi, jollen sanoisi, jopa mielenkiintoinen. Kyseessä on siis musiikinystävän ja levynkeräilijän omasta levykokoelmastaan koostama sikermä hänen omasta mielestään mielenkiintoisia gospel-esityksiä. Oikeaoppiseen c-kasettikopion tyyliin neulat naksahtelevat kappaleiden välillä ja rahina soi, kuten kotinauhoutuksissa pitääkin. Kokoelman c-kasettimuoto on myös uskollinen kristilliselle piireille, sillä kyseinen muualla jo hiipunut formaatti on siellä edelleen elossa. Moni nykyisen 'kasetti-renessansin' pien- tai punk-bändin kassujulkaisu on painatettu kristillissä painossa, tai kasettipainossa, jonka pääasiakkaita ovat saarna- ja sanakasetit. Tämä kertonee jotain elävästä uskosta ja siihen liittyvästä vanhoillisuudesta sekä näiden piirien muoto- ja tekniikkarajoituksista.

Koosteen musiikkiesitykset ovat vuosien 1972-86 väliltä. Vastaavia biisejä ja bändejä on Suomessa ollut lukematon määrä ja gospel on tietynlainen ug-alaskene, mutta toki vähän eri tavalla valtavirran 'ulkopuolella', kuin vaikka hmm.. vaikka joku kansallissosialistinen pakana-neofolk.
Jotain hengellisen musiikin paikasta populaarimusiikissa kertoo, että äkkiseltään ei tule ihan heti mieleen yhtään täysin kristillistä tunnustuksellista kappaletta, joka olisi lähiaikoina, tai oikeastaan ikinä ollut Suomen levymyyntilistoilla kärkipäässä. Tai no, se Edelmannin virsi-retroilu, mutta nekin ovat enemmän laskelmoitua menneiden kaipuuta, kuin aitoa ja oikeaa sananylistystä naama messingillä..
No, Suomesta ei tule myöskään mieleen minkään muunkaan uskontokunnan julistuksellista musiikkia, joka olisi ollut listojen kärkipäässä. Suuressa maailmassahan kaukoidän uskonnot ja filosofiat olivat yhdessä vaiheessa runsaastikin edustettuina. Ja myöhemmistäkin tulee mieleen esimerkiksi avoimen rastafaristinen musiikki. Puhumattakaan Yhdysvaltojen mustan väestön gospelista ja negrospirituaalista, johon osittain koko meidän länsimainen popmusiikkimme perustuu. Mutta tis is not ö juuesei.

Heikko myyntilistoilla näkyminen johtunee osittain siitä, että vaikka yhtyeillä on oma erittäin uskollinen ja uskonnollinen kuulijakuntansa, levyt on käsittääkseni useimmiten julkaistu listoilla näkymättömillä pien- tai omakustannemerkeillä. Levyt ja kasetit on myyty 'piireissä', konserteissa sekä parissa asialle omistautuneessa levykaupassa.

Toinen syy on se, että suuri yleisö kaihtaa jostain syystä hyvin vahvasti tunnustuksellista musiikkia. Syitä tähän lienee useimpien meistä kohtaama kristillisen yhteisön 'pohjatyö' siihen, että sen esittämää musiikkia ei mielletä mukavaksi kuunnella noin vapaa-ajalla. Se on tietyllä tapaa syyllistävää, silloinkin kun ilmaisee iloa sanan julistamisesta tai löytämisestä. Koska tosiuskovalle jumalan sana ja viesti ovat tärkeämpää, kuin maalliset asiat, myös musiikkiin ja sen kuunteluun liittyy vahva ylenkatsova henki 'maallista musiikkia' kohtaan. Asiaan kilahtaneet eivät aina ymmärrä, että joku haluaisi kuunnella ja lukea muutakin, kuin Sanaa.

Kolmas on soittajien dilemma 'kaupallisuuden' ja 'uskon' välillä. Tämä on toki tuttua jokaiselle musiikin ala-genrelle, joka ottaa asiansa tosissaan; hevimetallista, oikeaoppiseen hardcoreen ja taidemusiikista nyky-jatsiin. Koska suomi-gospelilla ei ole kuitenkaan edellisten tyylistä 'puhdasoppista' muotokieltä, sen musiikillinen sisältö on tämän kokoelman perusteella yllättävän homogeenistä - ja samalla valtavirran virtausten ulkopuolista, eikä suurelle yleisölle erityisen houkuttelevaa. Yhtyeet soittavat kivasti ja haluaisivat varmasti apostoloida Sanaa eteenpäin, mutta itse taustamusiikki kuulostaa konservatiiviselta ja vanhalta, vaikka yrittää edustaa niin sanottua nuorisomusiikkia. Myös kokoelman nimi 'Yhden tien vaeltajat' on kuvaava. Gospel-piireissä ei käsittääkseni katsota hyvällä muissa, etenkään liian maallisissa soitoissa mukana olemista.

Mennään itse musiikkiin. Tuossa aiemmin sanoin, että kokoelman musiikki ei ole erityisen suurta yleisöä ja sen muotivirtauksia hivelevää. Tai on ja ei. Kasetti on tietysti koostajansa mieltymysten mukainen, mutta yhteistä tälle on, että se on hyvin vahvasti kallellaan suomi-progeen. Vuonna 1972 tämä on ollut ymmärrettävää, mutta vuonna 1986 ankarasti vanhentunutta. Miksi tätä progea, tai sen liepeillä olevaa musaa on soitettu gospelin taustalle selittynee sillä, että kyseinen musiikkityyli luettiin syntyessään 'vakavammin otettavaksi', kuin tavallinen ränttätänttä, tai myöhempi (tekee ristinmerkin) vääriin vietteihin vetoava ja nihilismiäkin tihkunut punk. Jumalan ilosanomaa tai uskoa kannattaa julistaa sille arvoisellaan soittotyylillä. Eli kasetin musa on taitavasti soitettua, mutta ilman progelle toisinaan ominaisia liiankin haastavia elementtejä.
Elementeistä syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja ja jo pelkästään tästä syystä mieleen tulvahtaa tätä kuunnellessa usein joku pahimman (ja samalla parhaimman) luokan 3-divarin krautti. Soitto on periaatteessa taitavaa, tyypit ovat tosissaan ja omistautuneita, mutta biisit ja tuotanto jollain tavalla samaan aikaan kunnianhimoista sekä käppää. Ja monesti ehkä vähän tärähtänyttäkin. Laulusuoritukset ovat periaatteessa puhtaita, mutta tyyppien äänet jotka haluavat julistaa iloaan ja uskoaan eivät olisi ehkä läpäisseet levy-yhtiön seulaa. Tästä tulee tietynlainen amatöörimäinen viba, joka samaan aikaan törmää yhtyeiden eittämättä näppärään soittoon. En osaa tiivistää tarkemmin, mutta Amon Düül II:sella on jotain oudolla tavalla samanlaista menoa, kuin toisinaan tällä kokoelmalla.

Kasetille on koottu esitys 17 eri yhtyeeltä ja artistilta, enkä lähde nyt niitä erittelemään sen tarkemmin, mutta musiikillinen ilmaisu vaihtelee ihan täydestä kosmisesta suhinasta funkkaavaan öö.. diskoon. Mukana on myös puheosuuksia free-jazz revittelyjen päälle (tässä ei muuten soiteta niitä rumia nuotteja) ja todennäköisesti erään maahanmuuttajan tahattomasti Viktor Kalborek-hahmolta kuulostavaa lipevää iloista julistusta. Pari yhtyettä varoittelee itämaisten uskomusten ja mystiikan vaaroista. Ehkä vähän naivisti, tungettelevasti ja holhoavasti, mutta ehdottoman huolestuneena ja tosissaan. Useammassa, kuin yhdessä yhtyeessä soittaa muuten joku ihan tajuton peräkammarin syntikkavelho, jos tässä yhteydessä voi näin pakanallista termiä käyttää. Siis ihan mielettömiä monosyntikka-akrobatioita. Kunnon insinörttisoittoa. Ja kaiken päällä ja alla soi proge, joka parhaimmillaan kuulostaa loistonsa päivien Pressalta. Homma käväisee ehkä pari kertaa myös new age-ajan Popol Vuhin maisemissa. Sanomattakin lienee selvää, että laulujen vokaalit ja sanoma(heh) ovat tärkeässä osassa. Lyriikoissa mennään perus 'tie ja pelastus' osastolla sekä vähän ympäripyöreämmässä kuvastossa.

Yhtyeiden niminä kasetilla soittavat muun muassa; Livingstone, Kimbledios (oma suosikkini tästä), With Crist, Lissu, Seppo & Jaska, Pro Fide, Muutos ja niin edelleen. Erittäin mielenkiintoinen kokoelma genrestä, josta kaikkien muidenkin tavoin 99% on ilmeisesti musiikillisesti kuraa. Ja kunnon heviautistityyliin kohdeyleisö tykkää niistä huonommistakin, koska se on Sanaa.