Thomas Ignatius - S/T 2023

Kävin viime viikonloppuna pitkästä aikaa Helsingissä ja samana iltana oli kätevästi Maunulan kaupunginosan Maunulatalossa "Maunula Elektronik" tapahtuma, joka oli ilmeisesti jo kuudes kerta. 

Tapahtuma oli ilmainen ja erikoiskattauksen tarjonnut ilta vetikin Maunulatalon Metsäpurosalin täyteen. Kohtuullisen tiukasti rytmitetyn tapahtuman toinen esiintymislava oli kirjaston aulassa, mutta aika vähän hetkelliset päällekkäisyydet haittasivat äänellisesti. Esiintyjistö oli kuratoitu vaihtoehtoisesta tavarasta, taikka toisenlaista musiikkia tekevien tyyppien toisenlaisista konemusiikkiprojekteista, kuten Stiletti-Anan Future Chroman berliiniläiskoulujuttu.

Tuomas Palosen alter ego Thomas Ignatius esiintyi alakerran kirjastosalissa ja tapahtumaan ajelunikin perustui osittain Ignatiuksen näkemiseen. Viime vuonna julkaistu levy nimittäin osui loppuvuodesta tutkaani ja herätti kysymysten lisäksi mielenkiinnon. Pienellä googlailulla selvisi, että Ignatius/Palonen soitti 00-luvulla Cosmobile-yhtyeessä, joka ehkä levytti ...ifSocietylle tai sitten ei, mutta jätti jonkinlaisen muistijäljen, että siinä osa hommista tehtiin mielenkiintoisesti.

Thomas Ignatius projektin lähtökohtana oli ilmeisesti, että Palonen kuunteli runsaasti aitoa keskiaikaista (levyllä on yksi historiallinen keskiaikainen laulukappalekin), sekä C-64 tietokoneen keskiaikapelien musiikkeja. Kerrotun legendan tai siis tarinan mukaan nämä toimivat innoittajina levylle ja Palonen sävelsi näiden tiimoilta pitkäsoitollisen verran kappaleita. Ne ovat hyvinkin taitavia pastisseja aika tarkkaan tsekattuine harmonioineen ja koko levyn läpi kantavine sisäisine säännöstöineen.

Projektin tekee mielenkiintoiseksi se, että ylläolevakin yleensä riittää tehdyn musiikin olemassaolon arvoksi tai syyksi, mutta Palonen (joka siis soittaa levyllä kaiken) instrumentoi koko paketin kasarin Casio-synilla, sähkö- ja akustisilla kitarolla, mandoliineilla ja moniäänisillä lauluilla kerroksiksi, jossa minimalistisen kauneuden ja osittaisen jylhyyden lisäksi soivat Adiemukset, ysärin taitteen gregoriaanit ja ennen kaikkea dungeon- ja comfu synthien äänimaailma. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat omanlaista nykyhetken underground-maailmaa, jossa ensin mainitussa kärjistäen peräkammarin black metallisti tekee syntikoilla taiteellista kamarimusiikkiviritelmää, jälkimmäisessä kunnon mummo-syntikointia kaakaokupin kera. Eli kylmää ja kuumaa yhdistellään niin, että mistään ei saa ihan täysin kiinni (tämä on ehkä liian erikois- taviksille ja sitten taas liian tavis erikoisille ja historiallista taviksille ja ei historiallista keskiaikafanaatikoille). Mutta aina kun tapahtumasta ostetun CD:n laittaa soimaan, niin muutama biisi menee hetkessä kuin siivillä ja hyväntuulinen hymy nousee suupieleen.

Live-esiintymisessä Palonen luotti pokkaan ja läppäriin ja suhteellisen haastavaahan moniääninen ja kerroksellinen homma olisi muiden kanssa esittääkin. Näytön vuoksi painettiin välillä sitä Casion kosketinta ja setin lopussa soitettiin sitten selkeästi artistille tutumpaa sähkökitaraa. Kaiken tietysti kruunaa Palosen (mahdollisesti kontratenoria muistuttava?) ääni. Lava-showna oli päässä oleva renessanssihattu ja kaulassa huivi. Melkein siis Lord British itsekin. Ilmeisesti Levyraadissa soitto ja Hesarin arvostelu ovat nostaneet kiinnostusta sen verran, että Thomas Ignatius nähdään muutamalla ensi kesän (keskiaika?)festarilla ja kannattaa tsekata, etenkin leppoisissa iltapäiväfiiliksissä.

Mika Kallio - Gong Odyssey 2022

Mika Kallio on perkussionisti, joka on soittanut aika monen Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa. Tyylitellyn ja ajattoman kannen taakse ei nyt varsinaisesti kätkeydy, vaan siellä on kannen tunnelman mukaista tyyliteltyä ja ajatonta minimalistista musiikkia jonka pääelementitkin kerrotaan suoraan levyn nimessä: levyn pääinstrumentaatio on ARPin Odyssey-syntetisaattori ja... yllätys yllätys: gongit. 

Kävin katsomassa yhtyeen keikan Kuusankosken kirkossa, missä yllättävän hyvin täyttyneen salin lisäksi oli tälle musiikille hyvä akustiikka. Kallion Gong Odyssey-yhtyeessä oli hänen lisäkseen perkussionisti, tällä levyllä ainoana vierailijana soittanut Jussi Fredrickson MiniMoogin ja Oberheimin kanssa, sekä bassoklarinetisti. Kaikki neljä soittivat myös perkussioita ja gongeja. Kaikki ovat ilmeisesti nimimiehiä nykyisessä jazz-kentässä.

Yhtyeen lavarepertuaari olikin näyttävä kymmenine telineissä roikkuvine pannuineen. Kookas kirkkosali oli muutenkin näyttävä paikka tällaiselle musiikille, eikä mielleyhtymiltä 70-luvun puolen välin Tangerine Dreamiin ja Coventryn tai Reimsin katedraalikonserteille ei voinut välttyä, mikä ehkä buustasi kokemuksen tunnetta vielä lisää.

Musiikillisesti Gong Odyssey purjehtii ambientin ja jatsin välimaastossa. En sano varmaksi, että se on niistä varsinaisesti kumpaakaan, mutta on silti. Analogisten syntikoiden lämpimän äänen sekaan kilkatellaan kromaattisesti viritettyjä gongeja. Äänimaisema ja maailma onkin jollain tavalla tuttua. Vähän kuin alitajuntaisesti elämän aikana kuullut Floydien ynnä muiden gongin huminat. Minimoogista tulee muistumia Kotilaisen Ajatuslapseen. Melodiset gongeilla soitetut osuudet tuovat etäisesti mieleen Solaris-elokuvan uusioversion steelrummut. Ehkä tässä on myös jotain samaa eristäytyneisyyttä ja ajan ja paikan pysähtymistä? Osasyy tälle saattaa myös olla, että levy on tehty keskellä korona-aikaa ja jo muistista pyyhkiytyneitä rajoituksia.

Gongeissa soittimena on tilan täyttävä ääni ja harmoninen, hennosti heiluva humina. Toisaalta soitin ja kulhot ovat joutuneet nykyisin joogaelämäntavan käsiin, mutta vaikka Gong Odyssey on selkeästi jollain tavalla henkisen kuuloinen albumi, se on sitä 70-luvun "spiritual jazz" hengessä. Ja samaan aikaan hyvin paljon suhinaa ja ambienttia. Levyn kansikuvan avaruudellinen ja avara tila pitää myös musiikin ja äänen puolella tässäkin kutinsa.

Hyvä levy ja tämä bändi kannattaa ehdottomasti tsekata livenä.

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

SUNN O))) - Dømkirke 2008

Jotkut yhtyeet kehittävät itselleen hyvin uniikin konseptin ja yhdysvaltalainen SUNN O))) kuuluu ehdottomasti tällaisten joukkoon. Bändin syntypaikka Washingtonin osavaltio ja Seattle ovat alueita, joilla Norjan rannikon ja sademetsien jälkeen saadaan laahaavia sadepilviä tilastollisesti suurin määrä. En muista sateettomien ja aurinkoisten päivien määrää, mutta se on pienempi kuin meillä.

Yhtye perustettiin siellä kaksikko Stephen O'Malleyn ja Greg Andersonin toimesta 1996. Alunperin vielä stoner-laahausbändi Earthin tribuuttibändiksi, mutta oma tyyli löytyi jo hetken kuluttua. Bändillä on runsas, pysyvä ja vaihteleva apumiehistö, mutta kaksikko O'Malley-Anderson ovat pysyvä ydin. SUNN O))) on tehnyt myös yhteistyötä lukuisien muiden bändien ja artistien kanssa, kuten Scott Walker, Julian Cope ja japanilainen yhtye Boris.

Jos bändin musa ei ole tuttua, niin levylläkin homman idea on seuraavanlainen: kaksikko soittaa äärimmäisen hidasta riffittelyä ilman rumpalia, yleensä kahdella kitaralla, tai kitaralla ja bassolla. Vieralevia vokalisteja on, kuten myös henchmanien soittamaa syntikkaa, torvea ja niin edelleen. Musiikillinen idea on hitaan riffittelyn resonointi ja harmoniat, jolloin muodostuu hyvin hidasta droneen pohjautuvaa musiikkia.

Koska homman idea on vielä huomattavasti pidemmällä, kuin esikuva Earthin, yhtyeen live-esitykset voisivat olla jään sulamisen katselua ja kuuntelua. Tässä kohtaa SUNN O))) poikkeaa esikuvistaan, jotka nousivat lavalle Budweiser-lippis päässä ja mukaan on otettu hevimetallin... ööö mystisempää puolta bändin soittaessa munkinkaavuissa ja tila, tai vähintään esiintymislava aina täynnä savukoneen savua.
Kaapuhahmot louhivat kitaroita teatraalisen hitaasti valtavien kolmikerroksisten kitara-stäkkien edessä ja bändin viimeinen temppu tai isku on soittaa ihan saatanan lujaa. Siis niin lujaa, että äänenpaino tuntuu yleisön kropassa ja kunnolla. Tämän levyn ilmestymisaikoihin bändin loppushowsta vastasi blackmetal-yhtye Mayhemin silloinen ex-laulaja Attila Chisar mielikuvituksellisine asusteineen. Kunnon showausta siis.

SUNN O))) ei ole tietenkään ensimmäistä kertaa Levyhyllyssä, enkä kirjoita ensimmäistä kertaa mehustelua yhtyeen lavaolemuksesta. Bändi kolisi itselleni 00-luvun loppupäässä huolella jo ennen Tavastian keikkaa ja etenkin juuri sen jälkeen. Yhtyeen levyjä on kertynyt hyllyyn kohtuullisen monta, joskaan mikään kompletisti en tässäkään tapauksessa ole. Jos en väärin muista, niin Tavastian keikka tapahtui samaisena vuonna 2008 ja bändiltä ilmestyi tämän jälkeen albumi 'Monolith & Dimensions'. Kummatkin levyt venyttelivät omassa SUNN O))) ulottuvuudessa rajoja, eikä näitä voi pitää mitenkään puritaanisena kitarasurinana. Pitkäsoitto viittaili nimiteemoissaan spirituaaliseen jatsiin ja tämä neliposkinen on kitaroista huolimatta lähempänä ambient-musiikkia.

Bergenin Tuomiokirkossa 2007 livenä äänitetty levy julkaistiin ainoastaan vinyylinä. Vielä 2008 markkinat olivat CD:n vallassa, joten tämä oli jonkinlainen "keräilylevy". Albumi koostuu neljästä yhden vinyylipuolen täyttävästä kappaleesta/teoksesta, joissa murisee kitarat, Chisar mumisee, hyrisee, kirkuu, Steve Moore soittaa paikan kirkkourkuja ja Lasse Marhaug soittaa noise-ääniä. Tos Nieuwenhulzen lisäilee vielä Moogia. Äänimassa ja maisema on yhdistelmä dronea ja pseudouskonnollista äänikuvastoa, ilmeisen inspiroituneena ympäröivästä tilasta.

Itselleni kävi SUNN O))):n kanssa kuten usein tällaisen kaikesta huolimatta yksitotisen musan kanssa, että rakkaus oli kiihkeä, mutta lopulta lyhyt. Oikeastaan ainoa mitä pitkään aikaan on tullut kuunneltua on yhtyeen yhteistyölevy Boriksen kanssa. Kaivelin tämän levyn hyllystä taannoista DJ-keikkaa varten ja huomasin, että aika vähän tätä on tullut kuunneltua. Yllättävän hyvin maistui pitkän tauon jälkeen ja levypuoliskot tuli pyöräytettyä muutamankin kerran läpi. Ehkä pitää kuunnella uudestaan ne kaksi uusinta.

John & Petri - Deforestation 2020

Petri Lahtinen soolona, sekä John & Petri kaksikkona on tuttu vuosien ajalta Levyhyllystä.
Siinä missä parin vuoden takainen J&P-julkaisu oli abstraktiudessaan jo aika siinä rajalla, että puhutaanko ylipäätään musiikista vai ääniteoksestä, tämä uudelleen metsitys nimellä ilmestynyt bandcamp-äänite on askel takaisin muotoa kohti.
Ei ehkä edelleenkään ns. formaaliin tapaan, vaan.. vaikka uudelleen kasvavan metsän tapaan - luonnollisesti.

Jos tätä teosta kuvailisi satunnaiselle blogiin eksyvälle lukijalle, niin dronea, hälyä, syntikoita, virttä, laulua, konemusaa jne. Jos jotain nimiä tämän tyylisestä toteutuksesta pudottelisi, niin 2000-luvun Kate Bush, ehkä myös saman vuosikymmenen Robert Wyatt ja sitten Coil. Ja tietysti Depeche Moden abstraktein kama.

Kaksikko Lahtinen-Hubbardin lisäksi mukana on edellisiltä äänitteiltä tuttu Paul Mimlitsch hautajaiset mieleen tuovalla bassoklarinetillaan. Kitaraa soittaa Lahtisen Dark Reindeer-projektissakin soittava Toni Ahonen, joskin kitarat ovat enemmän mausteena ja muutenkin voimakkaasti prosessoituja. Altto-viulua soittaa ainakin 'virsimäisellä' Maaksi annettu-kappaleella Hexvessel-yhtyeen Kimmo Helén. Kyseinen kappale nousee levyllä ehkä muista poiketen juuri kyseisen neo-folk/metsä-folk viban takia (jota toki säestetään Coil- tai Paavoharju tyylisellä viileydellä ja hälyllä). Myös levyn nimi ja tämän kappaleen jumalan antama oikeutus voidaan katsoa ristiriitaisiksi keskenään, jos sellaista kappalekontrasteissa on tarkoitettu.

Aloituskaksikon jälkeen keventäjänä toimii hälyä ja perkussioita sisältävä pariminuuttinen 'Shakers' ja horisontaalisen kaukaisen hälyn ja bassoklaran vuoropuhelu 'Echoing the Stillness'. Levyn lopettaa taas kolme vokalisoitua kappaletta (vaikka näissäkin mennään ns. urkupisteellä, eli dronea). 'So Strangen' alussa kaukaisuudesta taustalla soiva ylväs teema yhtyy vähän pöhkön kuuloiseen kitaramaiseen komppiin, mutta sehän toimii. Levyn lopettava 'Just Notice This' lähestyy näistä perinteisintä biisiä, tuoden hälyineen mieleen Mustan tähden ajan Bowien. Ehkä se on myös samalla tavalla vähän.... synkkä.

Lasse Mårtenson - Voiko sen sanoa toisinkin 1977

Jatketaan uskontoteemalla.

Alkuperäinen idea tälle levylle oli Levyraadin juontaja Jaakko Jahnukaisen ja tämän sotakaveri rovasti Erkki Arhinmäen ajatuksista tehdä televisioitava messu, joka nojaisi afroamerikkalaisiin gospel-biiseihin. Säveltäjäksi valittu Lasse Mårtenson halusi kuitenkin tehdä suomalaisemman lähestymisen ja koko homma televisoitiin ja lähetettiin Mainos-TV:n toimesta vuonna 1966.

Itse levy äänitettiin Scandia-studiossa ja Mårtensonin uusiin hengellisiin sävellyksiin ja liturgianosiin teki sanoitukset Solja Tuuli salanimen taakse kätkeytynyt Sauvo "Saukki" Puhtila. Messuosat luki pastori Uolevi Nurminen. Taustoja soittivat sekä Esko Linnanvallin orkesteri, että Lasse Mårtensonin trio. Jälkimmäiseen kuuluivat hänen lisäkseen tuleva Love-mies Christian Schwindt rummuissa ja Pekka Sarmanto bassossa. Mårtenson hoiteli pianot ja sähköurut. Laulajina vieraili suuri joukko aikansa tähtilöitä.
Idea oli soittaa jazzahtavasti ja sinnepäinhän koko levy on. Siltä löytyy myös useita lapsuudessa ja riparilla korvia hivelleitä tai rääkänneitä uskonnollisia uuslauluja, kuten 'Jumala rakastaa maailmaa', 'Ei ole aikaa' ja 'Kiitoslaulu', jotka olivat hyväksyttyjä uskisten soitettavaksi ja ennenkaikkea löysivät tiensä koteihin parissa "Suuren toivelaulukirjan" osassa.

Vaikka olen aikuisiällä tultaeesa muuttunut kivenkovaksi ateistiksi, enkä ole tästä lipsunut, löytyy korvista aina silloin tällöin ymmärrystä myös hengellistä musiikkia kohtaan. Ylipäätään koko läntinen (ja miksei muukin) notaation kautta säilymään ruvennut musiikkikulttuuri on ollut hengellistä kuten myös suuri osa kansanmusiikista. Mårtenson ja kumppanit ottivatkin rohkean askeleen "sanoa toisin" perinteisiä uskonnollisia kaavoja ja tästä on hyvä esimerkki levyltä löytyvä uskontunnustus 'Credo', joka luetaan moniäänisesti ja limittäin. Oma suosikkini levyltä on sodanvastainen, laululiikkeen mieleentuova 'Terve, rauha', jonka Heli Keinonen laulaa pistävällä äänellä. Keinonen nousi levyttäväksi artistiksi 1966 laulamalla itäkarjalaisia kansansävelmiä. Tästä matka jatkui myöhemmin Sudaniin, jossa hän kääntyi muslimiksi ja on myöhemmin toiminut arabian kielenopettajana Suomessa.

Albumimuodossa messu ilmestyi vuonna 1967 Metronomen kustantamana. Siinä painoksessa on Jaakko Jahnukaisen kansitekstit, joita en ole nähnyt. Maailma oli tuolloin erilainen; levy pamahti lokakuussa ohi Beatlesien 'Sergeant Pepperin' ja pysytteli ykkösenä neljä viikkoa ja listalla 60 viikkoa ollen vuosien 67-68 myydyimpiä albumeita. Wikipedian mukaan kokonaismyynti oli 9500 kappaletta, mikä myöhempien vuosien rinnalla tuntuu lukuna pieneltä. Mutta albumimuoto taisi ohittaa singlen myyntimäärissä Suomessakin vasta 70-luvun lopussa.

Tästä päästää aasinsiltaan vuoteen 1977. Schwindt irrottautui ymmärtääkseni Love Recordista jo hivenen aikaisemmin, eikä ollut enää firman alamäen ja konkurssin aikoihin kuvioissa. Hän perusti yhdessä Mårtensonin kanssa Kompass Records levymerkin, joka toimi 90-luvun alkuun asti, kunnes myytiin isommille. Koska kumpikin soittaa tällä kyseisellä levyllä, sen aikaisempi maine ja menestys varmasti osaltaan innoittivat uudelleenjulkaisuun ja tähtäämiseen tällä keinoin saada firmalle helppoa kapitaalia. Mielenkiintoista kuitenkin, oliko syynä kenties lupa-asiat, niin tällä uusintajulkaisulla sanotaan asiat hivenen toisin; Eddy taiteilijanimellä esiintyneen Tapani Lehikoisen laulaman 'Kerro se kaikille' tilalla laulaa vuoden 1977 versiossa Pepe Willberg. Kappalejärjestyskin on hivenen erilainen, mutta en tiedä onko levylle tehty uusintana muitakin kappaleita.

Yhtä kaikki; levy on omassa tosikko- ja totisuudessaan sekä paatoksessa pinnan yläpuolella.

Jesus Christ Superstar - Andrew Lloyd Webber & Tim Rice 1970

70-luvun taitteessa 'Rock Ooppera' eli suuruuden aikaansa, jolloin sellaisia putkahti sekä tuotantotiimien, että yksittäisten bändien tekeminä. Ajatus ja muoto saivat sytykettä musiikkia mullistaneesta albumimuodon yleistymisestä ja hommaa jatkettiin lavan puolella pitkittäen teoksia parinkin tunnin mittaisiksi. Asiaan kuului tietysti mahtipontisuus ja valtavan kokoiset aihealueet, eikä rock-oopperan ja teema-albumin väillä ole välttämättä suuria eroja. Kummassakin genressä on mukana myös todella älyttömiä tekeleitä, mutta Jesus Christ Superstar on varmasti yksi onnistuneimpia, olen jostain syystä silti vältellyt sitä tähän astiseen elämääni.

Teoksen musiikista vastasi Andrew Lloyd Webber, joka iski myöhemminkin lukuisan kerran niin sanotusti kultasuoneen. Tekstit teki Tim Rice. Levyn tapahtumat ja laulut perustuvat Jeesuksen viimeiseen viikkoon ja saapumiseen Jerusalemiin ja pohjatuivat evankeliumien yhdistettyihin tarinoihin ja amerikkalaisen aikansa katolisjulkkiksen ja radioevankelista Fulton J. Sheenin Jeesusta valottavan best-selleriin 'Life of Christ'. Tarinaa on vielä viihteistetty/dramatisoitu levyn Jeesus, Juudas ja Maria Magdalenan draamalla. Levyä edelsi vuoden 1969 single-julkaisu 'Superstar', josta ei yksinään kovin suurta hittiä kuitenkaan tullut. Sama biisi löytyy kyllä levyltäkin.

Levy äänitettiin luonnollisesti Lontoossa ja siinä on mielenkiintoisia laulajia; Jeesuksen roolin vetää Ian Gillan, joka oli edellisvuonna levyttänyt ensimmäisen Purple-levytyksensä sinfoniaorkesterin kanssa ja Tim Rice oli vaikuttunut tätä seuranneesta 'Child in Time'-biisistä. Tietojen mukaan hän veti oman osuutensa tälle levylle kolmessa tunnissa ja yllättäen 'makoisamman' Juudaksen roolin vetänyt Murray Head loistaa levyllä paremmin. Saman miehen moni muistanee Abba-miesten 'Chess' musikaalista ja sille laulamastaan hitistä 'One Night in Bankok'. Tulkintaa siis lauluraidoilla piisaa, muidenkin kuin tämän kaksikon toimesta. Biisien taustat vaihtuvat musikaalihengen, gospelin, hengellisen musiikin, soulin ja ihan silkan 70-luvun taitteen progen välillä. Toteutus on sopivan raaka ja kuoroja piisaa myös paljon. Kappaleet ovat iskeviä, mutta eivät ehkä niin puhkisoitettuja, kuin ne pari samaan 'hippimusikaali'lokeroon iskeneellä 'Hair'illa. Välillä mieleen hiipii kaikessa raakuudessaan Peter Hammill ja Van Der Graaf Generatorin rintanapit lennättävä paisuttelu.

Alkuperäinen levy (joka minultakin löytyy) julkaistiin tupla-albumilootana, jossa mukana on tyylikäs bookletti. Huolimatta BBC:n sille laittamasta (tai sen takia) pannasta levy lähti myymään todella hyvin ja oli muutaman kuukauden päästä Yhdysvalloissakin listan kärjessä. Ja siitä syntyi sitten toinen tarina, kun levyn menestyksen innoittamana sitä ryhdyttiin siirtämään Broadway-musikaaliksi. Musikaalin porukka julkaisi levystä oman ihan hyvän live-versionsa ja kolme vuotta myöhemmin siitä tehtiin vielä elokuva, jonka soundtrack luonnollisesti myös julkaistiin levynä.

Tapio Rautavaara - Korttipakka 1976

Korttipakka on kaikessa totisessa pateettisuudessaankin sellainen kappale, että se on esittäjänsä Tapio Rautavaaran tulkitsemana ikoninen. Niin ikoninen ja totinen, että on poikinut useammankin huumoriversion.

Rautavaara toi 60-luvun alkupuolella tapahtuneelta Amerikanvierailulta tuliaisina 'Yölinjalla' kappaleen, jonka säveltäjäksi Rautavaara itse merkittiin. Nykyisin kappale on kuitenkin ainakin YLE:n äänilevykannassa merkitty Johnny Cashin nimiin ja vähän samanlainen 'härmäversio' on tämä yli kymmenen vuotta myöhemmin tehty Jaakko Salon nimiin vedetty 'sävellys' ja Seppo Virtasen 'sanoitus'.

Kappaleen tarina syntyi todennäköisesti 1700-luvun lopulla Englannissa ja se tunnettiin yleisesti jo 1800-luvulta asti. Kansantarinasta ensimmäisen hitiksi nousseen mukaelmansa nimeltä "The Deck of Cards" teki kantrilaulaja T. Texas Tyler, joka sijoitti vuonna 1948 Raamattu/Korttipakka-tarinansa amerikkalaisten Pohjois-Afrikan tai Italian kampanjaan. Kappaleesta tehtiin vielä toinenkin hitti 50-60-luvun taitteessa plus kymmeniä lokaaliversioita.

Rautavaaran esittämä versio tapahtuu jatkosodan aikana ja ankara sotatuomioistuin pistää jermuksi näkemänsä ja jumalaa kunnoittamattomana pitämänsä sotamiehen kenttäoikeuteen tilittämään enkelikuoron säestyksellä raamatuntietouttaan. Kappale on siitä erikoinen ja samalla esittäjältään karismaa vaativa, että siinä ei ole laulumelodiaa, vaan se perustuu kertojan puheeseen pseudo-kirkollisen sointupohjan päällä. Ärrä sorahtaa Rautavaaran tiputellessa saarnaajatyyliin sotamiehen luennointia suuresta kirjasta ja kappale päättyy hiukan avoimesti (kuulija on vakuuttunut sotamiehen perimmäisestä hengellisyydestä ja raamattutietoudesta, mutta esivallan tuomio jätetään sanomatta) Rautavaaran todetessa; "Hyvä kuulija, tämä tarrrrina on TOSI".

Lisäarvoa saadaan tietenkin Rautavaaran itsensä sodankäyneestä hahmosta. Hänen viihdetaiteilijauransa alkoi asemasotavaiheen aikana Karhumäen sotilasradiosta, mutta hän oli jatkosodan hyökkäysvaiheessa puoli vuosikymmentä joukkuetovereitaan vanhempana etulinjassa. Tämä vetosi ainakin ikätovereihin ja jokainen etulinjassa ollut kivenkova ateistikommunistikin oli ainakin keskityksen keskellä maatessaan uskovainen.

Korttipakka ei sisältynyt samana vuonna ilmestyneeseen pitkäsoittoon 'Unelmien ilta', joka jäi hänen viimeisekseen. Kappale löytyy heti kuoleman jälkeen julkaistulta Reissumiehen taival-kokoelmalta, joka päätyikin 150 000 ostajalle.

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

Alice Coltrane - Universal Consciousness 1971

Vuonna 2007 kuollut Alice Coltrane mieltyy helposti 'pelkäksi' John Coltranen vaimoksi ja soittokumppaniksi, vaikka hänen oma kataloginsa nousee miltei miehensä rinnalle. Pianisti Alice oli Johnin järjestyksessä toinen vaimo ja pariskunta oli yhdessä hänen ennenaikaiseen kuolemaan asti vuonna 1967. Yhteistä Johnin ja Alicen kimpassa tehdylle tuotannolle oli tietynlainen 'spirituaalisuus', jota Alice jatkoi omassa tuotannossaan.

Coltranet ja tietynlainen jatsi levytettiin pitkälti yhdysvaltalaiselle Impulse!-levymerkille. Samaten tämä levy, joka äänitettiin osittain Coltranen omalla studiolla ja mukana on muun muassa John Coltranen luottobasisti Jimmy Garrison (k.1976), rumpali Jack DeJohnette (joka oli Bitches Brew-ajan Miles Davis rumpali). Hänen lisäkseen rumpuja soittavat Clifford Jarvis ja Rashied Ali, Impulse!/Coltrane-veteraaneja molemmat. Lisäksi levyllä kuullaan intialaista tamburaa ja viuluja, sekä tietenkin Alicen urkua (oudon ohutsoundinen, mutta mielenkiintoinen) ja harppua + erinäisiä perkussiokilkuttimia.

Levy on temaattinen kokonaisuus ja käsittelee maailman uskontoja ja niiden yhteyttä. Nimibiisi on aika selvää free-jazzia, seuraava 'Battle at Armageddon' myös. Kappaleen sähköpiano tuo mieleen samanlaisissa teemoissa samana vuonna liikkuneen Vangeliksen Aphrodite's Child yhtyeen levyn '666'. 'Oh Allah' siirtyy astetta kevyempään tunnelmaan ja kappaleen ohut urkuriffi sämplättiin 90-luvulla hip hop-yhtye P.M. Dawnin levylle. Välillä vellova viulumassa nousee ja laskee. Samat toiseudesta soivat viulut seilaavat seuraavalla 'Hare Krisna' kappaleella. Kappale taisi muuten soida 80-luvulla tiedettä ja avaruutta kansantajuistaneen Carl Saganin 'Kosmos'-tv-sarjan taustalla, eikä hullumpi valinta. 'Sita Ram' ja sen metallinen tambura, kilinä, Alicen urku ja harppu jatsaavat suoremmin Intiassa. Levyn päättää 'The Ankh of Amen-Ra', joka avautuu resonoivalla harpulla, taustallaan kilinä. Kappale ajautuu loppua kohti taas free-jatsiin sulkien teoksen plus toistelee uruilla levyllä soineita teemoja.

Alice Coltrane julkaisi 60-70-luvun taitteen vuosina muitakin samanlaiseen tematiikkaan nojautuvia levyjä, joista ainakin Ptah on oikein hyvä. Hänen harppuaan kuultiin Pharoah Sandersin levyllä ja 70-luvun puolessa välissä hän julkaisi Santanan (uskonnollinen nimi tuossa vaiheessa Devadip) kanssa yhteislevyn. Pitäisi oikeastaan kuunnella vähän enemmänkin.

Neuvostoliiton hymni 1943

Neuvostoliiton hymni löytyi ala-asteen musiikinkirjasta ja sitä laulettiinkin musiikin tunneilla. Samasta kirjasta löytyi kyllä muodon vuoksi muitakin kansallislauluja mutten muista niitä hirveästi lauletun.. Tai siis koskaan. Aika oli tietysti tuollainen, eikä musiikinopettajamme tainnut olla edes kommunisti.

Aleksander Aleksandrovin säveltämä kappale on mahtipontinen ja muistan sen olleen ihan vaikuttava, kun koko luokka hoilasi yhteen ääneen. Muistan myös, että opettaja totesi Sergei Mihalkovin ja Gabriel El-Registanin sanoittaman kappaleen lyriikan heijastelevan sävellyksen tekohetkeä, eli sotaa.
Samaa uhittelua ja ihannointia piisaa tässä vuoden 1984 virallisen version kuvakielessäkin. Jos länsimaissa esiteltiin vaikkapa autoja, niin itä-blokki heitti kehiin jokaista kansalaistaan hirveästi arjessa auttavat avaruusraketit, pommikoneet, ohjukset ja.. no ne pakolliset viljapuimurit.

Kappaleen sanoituksessa on jotain samanlaista ideaalia, kuin uskonnollisissa lauluissa, mikä tekstin sisällön ja NL:n hajoamisen jälkeen on mitä on. Tällä lähes uskonnollisella laululla oli kuitenkin paikkansa monen länsi-kommunistin sydämessä.
Mutta lapsuuteen yhdistettynä tämä kappale saa edelleenkin silmiin nousemaan ne kaikki urheilukilpailut, valtavat rivit marssivia sotilaita ja kömpelön näköiset ydinohjukset paraatissa valtavalla torilla. Vilja kasvaa hulmuten ja kaikki on ikuista. Maan virallinen lauluyhtye, absurdisti PunaARMEIJANkuoro kävi vielä edistämässä tätä ilosanomaa.

Laulu sävellettiin Stalinin pyynnöstä/käskystä siis toisen maailmansodan, tai neuvostokielessä 'Suuren isänmaallisen sodan' keskellä, tai oikeastaan sen kääntyessä jo Neuvostoliiton eduksi. Sodan alkaessa Neuvostoliitolla ei ollut omaa kansallislaulua (jollaisia pidettiin nationalistivaltioiden hapatuksena), vaan sellaisena käytettiin 'Kansainvälistä', eli kaikkien sosialistien yhteislaulua. Valtion horjuessa kesällä 1941 kaatumisen partaalla, rintamalle kaivettiin kuitenkin kaikki aikaisemmin pannassa olleet keinot. Jos joku upseeri olisi paria vuotta aiemmin sanonut sanaakaan esimerkiksi tsaarinajan mitaleista, olisi seurannut välitön likvidointi. Nyt niitä alettiin jakamaan ja venäläistä kansallistuntoa heräteltiin urakalla huipentuen tähän näennäisesti Neuvostoliittoa ja sen kansojen yhtenäisyyttä, mutta oikeasti venäläistä itsetuntoa nostattaneeseen taistelulauluun, jonka tahdissa marssittiin sitten Berliiniin asti ja kaapattiin puoli Eurooppaa vuosikymmeniksi.

Kappaleen toinen sanoittaja runoilija Aleksandrov oli alunperin julki-Stalinisti ja toimiessaan vielä kirjailijaliiton puheenjohtajana 1970-90 täytti yksiöt sivuun syrjäytetyillä epähenkilöillä, mikäli nämä astelivat virallista doktriinia vastaan. Stalinkin oli ollut lopulta kuolevainen ja hänen jälkeisessä ajassa laulun tekstiä ei haluttu esittää.
Ala-asteella hoilattu versio perustuukin vuonna 1977 virallisesti korjattuun toiseen tekstiversioon, josta oli poistettu Stalinia henkilökohtaisesti ihannoiva säkeistö. Tämä oli teknisesti tehty jo vuonna 1955, jolloin kappaleesta soitetttin 70-luvun loppuun asti pelkkää orkesteriversiota.

Neuvostoliiton ratkeillessa ja hoippuessa romahtamisen partaalla 1990-91 kappaleen käyttöä urheilukisoissa rajoitettiin. Venäjän valtion uudelleensynnyssä maalle otettiin uusi hymni 'Patrioottien laulu', jossa ei ollut kuitenkaan sanoja. Venäjän sosialistiselta Neuvostotasavallaltahan puuttui näennäisesti 'oma kansallislaulu', jonka Neuvostoliiton hymni oli korvannut. Hymni otettiin kuitenkin taas Venäjän kansallislauluksi, tällä kertaa taas ilman sanoja ja on soinut sellaisena vuodesta 2000 lähtien.

Vaikka kappale onkin valtion kansallishymni, sen tarinasta, tekijöistä, synnystä ja nykyhetkestä ei voi olla vetämättä samoja viivoja siihen samaan häikäilettömään opportunismiin, jota viljellään myös populaarimusiikin kaupallisemmassa päässä.

Keijo - Olkoot Kaikki Vapaita Kärsimyksestä Ja Kärsimyksen Syistä 2012

Tämän kertainen julkaisu ei ole mitenkään tarkoituksenmukaisesti haettu 'paikallinen' tai Kymenlaaksolaisviritelmä, vaan ostin kyseisen kasettijulkaisun vähän puolisokkona kouvolalaisesta levykauppa-divarista. Sisäkansissa vilahti tuttu nimi J. Koho, joka on käsittääkseni kassun julkaisseen Ikuisuus-lafkan takana. Koho pitää myös sunnuntaisin Bassoradion myöhäisilllan ohjelmaa 'Sähkötyyny' yhdessä Jonna Karankan kanssa. Kaksikolla on tahoillaan myös kohtuullisen suuri preesenssi niin sanotun kokeellisen musiikin kentällä, joten tässä yhteydessä voisi jo puhua niin sanotusta 'musiikin monitoimimiehestä'.

Keijo taas on ymmärtääkseni jyväskyläläinen kirjailija/runoilija/outsidermuusikko, joka on kuusikymppinen ja julkaissut kirjoja 70-luvun lopusta lähtien. Keijon musiikin julkaisutyyli ja tahti on ollut huimaa. Tosin pienlafkoille ympäri ämpäri tehdyt julkaisut on pääosin tehty 'kasa omia kassuja käteen' tyyliin.

Miten tämä linkittyy nykyiseen maakuntaan on, että Keijon vaimo on kuusankoskelainen ja tämän kasetin musiikki on äänitetty paikkakunnalla keväällä 2012.

Kasetin kansi on buddhalaista kuvastoa ja niin luulen julkaisun nimenkin olevan. Kyseessä on improvisoitu musiikki ja oletan raitojen olevan soitettu sisään pääosin niin sanotusti livenä. J. Kohon tiedän soittavan perkussioita, joten oletan hänen olevan vastuussa suurimmasta osaa kuuluvista kilkuttimista. Keijo itse lausuu ja vokalisoi ja huutaa. Instrumentointi on pitkälti luomun kuuloista. Sähköäkin on, mutta akustiset 'soittimet' kuulostavat olevan pääosassa. Kakkospuoli sisältää enemmän lausuntaa ja on muutenkin ehkä enemmän 'free-form' ja vaikeampaa. Ykköspuoli taas on lähempänä 'new agea'. Kasetin alussa mieleen hiipiikin 70-luvun saksalaiset 'Kalackra' ja 'Deuter' sekä niiden drone-folkki. Crawling to Kuusankoski.

Tuotanto on mutaista ja suttuista ja kasetti itsessäänkin antaa koko hommalle vouvaavaa henkeä, mutta sehän kuuluu kuvaan. Villi veikkaus on, että tämä on vedetty sisään klassisella neliraiturilla. Kasetin kumpikin puolisko on jaettu kolmeen eri kappaleeseen. Kokonaisuus on todennäköisesti kasattu yhteen editoimalla nauhoitukset. Oikeastaan tykkään tämän a-puolesta oikein kovastikin. B-puoli on sitten vähän haastavampaa, mutta oletetaan sen kuuluvan kokonaisteoksen henkeen. Itselleni tämä jostain syystä putoaa hyvinkin, mutta sunnuntaikuuntelijoille varoituksen sana free-menosta. Paljon siis ritinää, kitinää, kolinaa, kilkutusta, rämpytystä, kurkkuääntä ja lausuntaa.

Paul Horn - Inside 1968

Paul Hornilla (jonka instrumentti on nimestään huolimatta huilu) on jonkinlainen kunnia olla niin sanotun 'new age'-musiikin isähahmo. Kyseinen musiikin tyylilaji nauttii ihan syystäkin kyseenalaista mainetta. Takavuosina Yannit, Enyat ja Adiemukset pitivät huolen siitä, että musiikki kuulostaa helposti suolakidehoitoihin hurahtaneiden hörhövaimojen kotona kuuntelemalta äänitapetilta luonnonäänineen ja pseudoklassisine maailmanmusiikki-viboineen.

Olipas ilkeää tekstiä, mutta kyllä te tiedätte.

Kyseisessä musiikkilajissa on tietenkin hienojakin hetkiä, etenkin kun siirrytään sinne alkuperäisten vaikuttimien juurille (folk, jazz, kosminen musiikki), mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että on se Vangeliskin toisinaan aivan totaalisen rasittavaa.. äänitapettia.

Koska kyseinen musiikki- ja elämänkatsomusliike nojasivat ja tietysti nojaavat vieläkin hyvin vahvasti elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen ajatteluun (tai niiden kaikkien sekoitteluun), Paul Hornin Insideakin voi pitää myös eräänlaisena hengellisenä levynä. Toisinaan levystä käytetään myös nimeä 'Inside The Taj Mahal'.

Vuonna 1930 syntynyt Horn soitti ja levytti käsittääkseni aika perinteistä jazzia jo 50-luvun lopulla, mutta vuoden 1966 paikkeilla hänen ilmaisutyylinsä muuttui, samoin maailmankuva ja henkinen katsomus. Tähän liittyi samana vuonna tapahtunut matka Intiaan ja vieläpä Maharishi Mahesh Yogin meditaatioppiin.
Maharishi ja muut gurut ja kultit kyseiseltä ajalta ovat historian saatossa myös saanut aika kyseenalaisen maineen ja välikädellisesti tämä on muiden seikkojen ohella vaikuttanut omalta osaltaan koko new agen kasvoihin. Intian matkat saivat kuitenkin jatkoa ja sattumalta vuonna 1968 tuli vastaan Taj Mahalin temppeli. Horn pyysi viranomaisilta lupaa äänittää tässä muslimi-mogulin rakastajalleen rakentamassa temppelissä ja sai 'ensimmäisenä länsimmaalaisena' (onpa muuten helvetin kulttuuri-imperialistinen ilmaisu) luvan äänittää siellä.

Tuloksena syntyi levytys, jonka Epic-levymerkki julkaisi ja joka on myynyt useiden lähteiden mukaan huimat miljoona kappaletta. Aika oli tietysti otollinen, sillä kyseisinä vuosina kaikki itämaihin ja niiden mystiikkaan väljästikin liittyvä oli hip ja cool.
Inside on tästä huolimatta aika erikoinen menestys, sillä levy rakentuu pelkästään Hornin hindulaisiin mantroihin pohjautuvasta laulusta, notkeasti soittamasta yksinäisestä huilusta - ja Taj Mahalin suunnittelijan luomasta mestarillisesta tilakaiusta.

Melkein tekisi mieli epäillä tätäkin levyä 'live-levyjen' perinteen mukaan enemmän studio- kuin kannettavalla nauhurilla tehdyksi kenttä-äänitykseksi, mutta kyllä se kaiku Taj Mahalin kupoleista tulee. Eikä aikansa huimimmasta teknisestä laitteesta; huojuvasta nauhakaiusta. Eli yksi ihminen ja valtava tila pitävät levyn yllättävästi pystyssä alusta loppuun. Ja soittohetkellä varmasti inspiroivat toisiaan saamaan niin sanotun oikean tilan (hehheh.. sanaleikki), joka kuuluu sitten todennäköisesti eri tavalla lopputuloksesta, kuin vaikkapa soitto studion kaikutynnyrissä.

Sekä laulu, että huilu ovat monofonisia, eli yksiäänisiä soittimia, mutta Taj Mahalin kaiku tuo mukaan jokaiselle monfonista syntikkaa kaiun kanssa soittaneelle tutun ilmiön; ääni värjäytyy, paksunee ja luo hetkellisiä harmonioita kupoleissa ja seinissä viipyilevien kaikujen päälle. Levyn voima tulee sen kaltaisista minimalistisista hetkistä. Esimerkiksi 'Akasha'-nimisessa kappaleessa Horn soittaa alussa huilulla kurkkulaulua muistuttavaa metallista ääntä, jonka jälkeen huilu lähtee taas vaeltelemaan kaiun päälle muodostaen miltei tarttuvan kuvion, muttei sitten kuitenkaan. Kappaleet ovat myös taloudellisen pituisia; pääosin alle kolmeminuuttisia, mutta soljuvat hyvin toistensa perään muodostaen ääni- ja levykokonaisuuden. Levyä ei ole myöskään hirveästi puunattu, sillä yhdessä kohtaa kuuluu muun muassa jonkun toisen kaikuvat askeleet

Koko tilan kaiussa on jännä vibraatio sen vaimentuessa, joten tilan tai siis temppelin akustiikka on varmasti oikeastikin erikoislaatuinen. Ja tarkoituksellahan näihin jumalten huoneisiin niitä tehtiinkin. Musiikin voima on palvontatilaisuuksissa vahva. Legendan mukaan kaiku kiertää paikan kupoleissa tarvittaessa jopa 20 sekuntia. Tähän eivät tuon ajan perusnauhakaiut käsittääkseni päässeet lähellekään. Välillä mieleen tupsahtaa vahvasti muutamaa vuotta myöhempi 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream huiluineen ja kaikuhuminoineen.

Levy oli siis menestys. Horn on jatkanut sitten tyylilajille uskolliseen sell-out henkeen äänittämällä pitkin vuosia erinäisissä 'erikoispaikoissa', kuten Gizan pyramidin sisällä ja Amerikan kanjoneissa. Taj Mahaliinkin on palattu pari kertaa. Tai mistä minä tiedän, että ne ovat selloutteja. En ole niitä kuullut ja julistan jo KP:tä. Saattavathan ne olla oikeasti yhtä kovaa kamaa kuin tämä. Mutta epäilen.. Inside itse on kuitenkin komean kuuloinen, häiritsemätön ja ajaton.

Bruce Springsteen - Dream Baby Dream 2008

Springsteenin fiksaatio New Yorkilasen Martin Revin ja Alan Vegan Suicide-duoon ei ole uusi juttu. Jo Nebraska-levyllä ollut 'State Trooper' kumarsi syvään yhtyeen 'Frankie Teardrop' biisille.

Springsteen lopetti vuoden 2005 kiertueensa tähän Suiciden hypnoottiseen kappaleeseen kuulostaen kieltämättä haudan takaiselta Roy Orbisonilta.

10" levyllä on Springsteenin version lisäksi Suiciden oma live-veto vuodelta 1979 ja jonkun Beat the Devil-yhtyeen versio kappaleesta 'Mr Ray'. Levy kuuluu sarjaan, joka julkaistiin Alan Vegan 70-vuotispäivän (!!!!) kunniaksi.