sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Julian Cope - Self Civil War 2020

Julian Cope on nyt kuusikymppisenä elänyt taas uutta taiteellista aktiivikauttaan. Pari vuotta sitten ilmestynyt mainio 'Drunken Songs' on saanut seurakseen Dope-yhtyeen useammankin äänitteen, viime vuonna ilmestyi 'John Blance Enters Valhalla' ja nyt Cope julkaisi uusimman pitkäsoittonsa, jota on verrattu hengeltään 90-luvun klassikkolevy 'Jehovahkill'iin, eikä vertaus olekaan tuulesta temmattu.

Tälläkin kertaa Cope onnistuu yhdistämään kohtuullisen sakiahkoja visioita, ääniä ja kielikuvia suhteellisen helposti lähestyttävän tavaran kanssa. Levyä on kuvailtu krautrock-henkiseksikin ja mukavaa, ettei vanha kettu mene sieltä 4/4 aidan alta, vaan tavallaan rytmillisesti junnaavat 'A Cosmic Flash' ja 'Berlin Facelift' onnistuvat kaivamaan sieltä esikuvasta sen oleellisen yllättävän outouden.
Oikeastaan voisi sanoa, että Cope on tämän ja edellisen Drunken Songsien kanssa onnistunut pitkästä aikaa tekemään hyvät alusta loppuun kestävät albumit. 13 kappaleesta tulee mittaa, vaikka pari niistä on ns. lyhyitä "välikappaleita". Neljään vaiheeseen jaettu levy onkin juuri albumi ja kokonaisuus, missä mielessä on hienoa, että Copen tyyliset jäärät niitä vielä tekevät. Ja etenkin kun homma tällä kertaa toimii.

Levyllä soittavat uudet miehet; ainoastaan Fat Paul on tuttu jo Copen 00-luvun Black Sheep-yhtyeestä. Sähkökitaraa vetelee aivan kelovollisilla glamliideillä Christopher Holman ja Fat Paulin lisäksi rumpuja soittaa Philippe Legende niminen tyyppi. Cope itse hoitelee akustiset, basson, tutut mellotronit, sekä syntetisaattorit.

Albumin pitäisi olla ensimmäinen kannessakin komeilevan "Our Troubled Times"-sarjan levyistä. Toivottavasti näin on. Julian Cope aktivoitui myös vuodenvaihteessa pidemmälle kiertueelle ja oli aika lähellä, etten ostanut lentoa Isoon Britanniaan. Keikkoja ehti tapahtua vasta muutama, kun Cope sairastui pahaan flunssaan ja joutui perumaan niistä ison kasan. Sitten tuli korona, joka hoiti loput.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Würzel ‎– Chill-Out Or Die (The Ambient Album) 1997

Würzel, eli oikealta nimeltään Mick Burston (1949-2011) jää historiankirjoihin oletettavasti etupäässään Motörheadin vuosien 1984-1995 kitaristina.
Tuolloin yhtye operoi kahdella kitaralla, joista toista soitti "Fast" Eddie Clarken korvaajana suhteellisen tuntemattomana bändiin liittynyt Würzel yhdessä Phil Campellin kanssa. Lemmyn muistelmien mukaan Würzel lähti yhyeestä hivenen riitaisissa tunnelmissa. Bändiliiderin mielestä tämän naisystävä alkoi esittää vaatimuksia kitaristin puolesta ja tämän roolista plus miehen motivaatio soittaa Motörheadissa tuntui olevan laskussa. Tästä eteenpäin bändi toimi taas trio-pohjaisena loppuunsa asti.

Oli miten oli, Burston nousi myöhemmin toisinaan lavalle vierailijaksi yhtyeen kanssa ja sotakirveet olivat jossain vaiheessa ilmeisesti haudattu. Würzelin ensimmäinen soololevy 'Bess' EP julkaistiin jo 1987 ja se oli musiikillisesti hyvin lähellä emoyhtyettä.
Nautin tavallaan aika paljon tapauksista ja yhteyksistä, joilta ei olettaisi jotakin tiettyä juttua. Tai siis yllätyksistä.

Niinpä Burstonin Motörheadin eron jälkeinen albumi tarjoaa mukavan yllätyksen sisältönsä puolesta. Taustatietojen mukaan Würzel koki voimakkaan psykedeelisen kokemuksen Hollannin vierailullaan ja ryhtyi tämän jälkeen äänittämään sooloalbumiaan, josta tuli aikansa alamuodin mukaisesti ambient-albumi. Taustatarinan mukaan Burston oli pitkään 80-luvulta kuunnellut Brian Enon musiikkia ja jo tätä ennen oli löytynyt rakkaus Tangerine Dream-yhtyeeseen. Tavallaan voisi olettaa, että Motörheadin tiukkaan karsinaan pakattu musiikki ja keikat ovat vaatineet keikkabussissa jotain aivan muuta kuunneltavaa. Tietyssä mielessä myös itse pääjehun Lemmyn tausta Hawkwindin entisenä jäsenenä laittaa aina Moottoripäiden oman sapluunan ja miehet sen taustalla tiettyyn erikoiseen kulmaan, mutta nakit ja muusi on nakit ja muusi, eikä riisicurry ja yleensä hommat toimivat parhaiten juuri omissa laareissaan makuja liikaa sotkematta ja laadusta tinkimättä.

Niin sanottu "hevimies" irroittelemassa ambientin ja suhinan kanssa aiheuttaa vielä tiettyjä ennakkoluuloja; lähinnä kuinka katu-uskottavaa "dark ambienttia" on tulossa, mutta Würzel yllättää tässäkin suhteessa. Levyllä on tietty surumielinen ja tummanpuhuva henki, mutta niin on myös KLF:n 'Chill-Out'-albumilla. Kitaristin on tietenkin soitettava myös kitaraa, mutta vaikka osittain vingutus menee siellä vingutusosastolla, toisissa hetkissä ollaan ihan puhtaasti Achim Reichelin tai Manuel Göttschingin kaikukitaroinnissa. Aallot lyövät välillä rantaan, lokit huutavat ja synapadi-matot huojuvat ilmassa ja ilmavasti. Phaserit pyörittävät ääntä ja välillä kitarat hukuttautuvat valtavaan kaikumereen. Tangerine Dream ja Klaus Schulze hiipivät välillä mieleen, ehkä ajoittain eritoten jälkimmäisen kylmänviileä 'Mirage'-levy.
Tämäkin levy on ollut internet-kuuntelussa, koska itse fyysistä albumia ei liiku paljoakaan. Ainakaan täälläpäin.
Würzel oli Motörheadin aikana rokkibailaajan maineessa, joka söi ja joi kaiken mitä eteen tarjottiin. Yhtye ei tietysti ollut muutenkaan raittiuskerhon maineessa, mutta Burston poistui entisestä miehistöstä ensimmäisenä vuonna 2011 laajentuneen sydämen aiheuttamiin komplikaatioihin.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Sonic Boom - All Things Equal 2020

Sonic Boomin uuden ja "ensimmäisen sooloalbumin 30-vuoteen" julkaisun alustus aloitettiin talvella, mutta odotusten suurentaminen jäi vähän kevättalvella syntyneen koronapandemian jalkoihin. Myös mainospuheet "ensimmäisestä sooloalbumista sitten" jne. ovat mainospuheita: E.A.R., Spectrum ja niin edelleen ovat vierailijoista ja apulaisista huolimatta olleet juuri nimenomaan Peter Kemberin sooloalbumeita, vaikka tuotanto- ja toimintatapa olisivat olleet erilaisia.

Pikakelataan Kemberin vaiheet 90-luvun taitteesta tähän päivään: kulttiyhtye Spacemen 3:sen hajottua toinen pääpuolikas Jason Pierce teki yhtyeensä Spiritualizedin menestyneempää ja laadullisesti parempaa musiikkia kuin muusikkona rajallinen Kember. Peter toisaalta puski kokeellista musiikkia laajalla spektrillä tähän päivään asti, vaikka levyjen julkaisuinto hiipui internetin ilmestyttyä ja syödessä levyistä kertyneen toimeentulon. 2010-luvulla Kember kuitenkin nousi uudelleen, tällä kertaa itseään parikymmentä vuotta nuorempien ihailijoidensa tuottajana, josta konkretisoitui hänen elämänsä ensimmäiset (ja korkeat) listasijoitukset, sekä artistisen profiilin nouseminen.

'All Things Equal' tavallaan niputtaa kaiken edellisen yhteen levyyn. Mukana vierailijana on myös Panda Bear, jonka levyn 'Meets the Grim Reaper'in Kember tuotti. All Things Equalin tuotanto aloitettiin jo vuonna 2015 Kemberin synnyinkaupungin Rugbyn New Atlantis Studiolla. Levyn ensimmäinen versio tehtiin studion mittavalla analogisten ja modulaaristen syntetisaattoreiden arsenaalilla, mutta tuttuun Sonic Boom-minimalismityylillä. Kember aikoi ensin julkaista levyn sellaisenaan, etenkin kun pienelle piirille koekuuntelutettu versio sai aikaan rohkaisevia mielipiteitä. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut ja nauhoitukset jäivät makaamaan kovalevylle.
Tässä välissä Kember muutti Rugbystä, jossa oli asunut tähän astisen elämänsä Portugalin Sintraan, joka on käytännössä puistoalue/museo ja kansallispuisto Lissabonin vieressä. Samaisessa paikassa hän aloitti myös pihapuutarhan pidon, joka vaikutti tulevaan levyyn ainakin hänen omissa ajatuksissaan. Uudessa lokaatiossa New Atlantis II:ssa (huone asunnossa) Kember lisäili digitaalisia soittimia aikaisempiin pohjiin + laulut, jotka miksattiin paikallisessa studiossa.

Näitten yhdistelmästä syntyi uusi juuri julkaistu albumi. Kember kuvailee omaa musiikkiansa, tai ainakin tätä levyä orgaaniseksi. Se versoo ja kasvaa hitaasti niinkuin kasvit. Itse vetelisin mutkia suoriksi ja sanoisin, että tämä kuulostaa osittain juuri siltä Recurring-ajan Sonic Boomilta, mihin itse ihastuin. Jotain tuttua siinä oli ja tietysti oman spektrin laajentuessa syy selvisi: Kember on kohdilleen osuessaan parhaimmillaan yhdistellessä kahta esikuvaansa: Beach Boysia ja Kraftwerkia. Ja ripaus Suicidea. Tällä levyllä Sonic Boom ei ammu kertaakaan harhaan, vaikka keskelle osuminen on myös vaikeaa. Mutta pelkkä tauluun osuminen riittää tällä kertaa, koska pakka on testattu ja toimiva. Parhaimmillaan levyllä ollaan 'On A Summers Day' kappaleella, jossa esikuvat ja Kember itse hiovat toistensa pinnat teräviksi ja kiiltäviksi.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Juva - Rocksielu 1974

Jukka Kuoppamäen Satsanga oli yksi niistä pienlevy-yhtiöistä, jotka operoivat 70-luvun Suomessa, julkaisten uutta musiikkia ja niitä aikakautensa kokoelmia. Kuoppamäen omat levyt julkaistiin yhtiön kautta, mutta jakelu meni muita reittejä ja tämä hänen omien puheidensa mukaan koituikin firman tuhoksi 70-luvun lopussa, kun samassa rytäkässä kaatuivat Lovet ynnä muut.

Satsangaan ja Kuoppamäkeen liittyy erikoinen tämän paikan, eli etelä-Kymenlaakson juonne: haminalainen Castanja-yhtye toimii monta vuotta Kuoppamäen taustabändinä ja levytti oman aivan kohtuullisen hyvän jytäalbumin yhtiölle, plus kolme sinkkua. Yhtyeen pitkäsoitto sai kuitenkin noottia sen vanhanaikaisiksi koetuista sanoituksista. Elettiin tiedostavuuden aikaa, joten Castanjan jytä oli aivot narikkaan (diskoon) osastoa. Sulkeissa mainittu disko mainitaankin tällä levyllä monta kertaa.

Castanja ei omana yhtyeenä siis menestynyt erityisen hyvin, vaikka Kari Hillon ja Matti Juvan aikaisempi yhtye Strings oli saanut jonkinlaisen hitin vuoden 1969 kappaleella "Hailii happamii". Vuonna 1974 levytetty ja julkaistu Juvan soololevy 'Rocksielu' sisälsi etelä-kymenlaaksolaisisia enemmänkin: tuottajana ja kitaristina toimi Juha Björninen, joka liittyi parin vuoden päästä Piirpaukkeeseen ja siitä eteenpäin studiomuusikoksi. Toinen studiokettu Pekka Helin oli edellämainitun tavoin myös Karhulasta ja oletan oikeastaan kaikkien levyn muidenkin muusikoiden olleen sieltä. Lyriikkoja kirjoitti Juvan lisäksi 2000-luvun haminalainen "äijäkirjailija" Jari Nenonen, joka käsittääkseni toimi kaupungin diskoissa DJ:nä 70-luvulta ysärille.

Tuotannollisesti levy on mukiinmenevää jytää, mukana on myös ripaus groovausta. 'Pikatien haltiatar'  heilahtaa melkein valkoisen miehen reggaen puolelle, joka oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin harvinaista.

Sanoituksissa mennäänkin sitten tälläkin levyllä pusikon ja aidan kaikilta puolilta. Seassa on velvollisuuksista muistuttavaa kamaa (Hiilenpuhaltajat), diskossa heilumisen ylistystä 'Discolintu'-kappaleessa (tosin pienellä moralistisella viballa). Sitten kakkospuolella tulee peräkkäin Neuvostomatkailuromanssista kertova 'Tyttö maasta taigan' ja perään 'Taisit olla kuudentoista'. Tällaista ei enää tehdä.

Eikä tarvitse.

Levyltä irrotettiin sinkku 'Catakombi/Vanha tammi'. A-puoli on käsittääkseni tehty samannimiselle haminalaiselle diskoteekille, joka oli aikansa yleinen tapa. Biisiä soitettiin yleensä illan alkuun ja pitkin iltaa paikan nimibiisinä. Toiseksi viimeisenä tulee kansallisromanttinen 'Kalevalan kansa', jossa ylistetään maan puhtautta ja luontoa. Viimeisessä kappaleessa palataan 'Ruotsinlaivalla' rakkaaseen kotimaahan.

Melkoista sillisalaattia siis ja siitä voi haistaa ihan suoraan myös Jukka Kuoppamäen vaikutuksen taustabändinsä jäsenten aiheisiin ja biiseihin. Oppipojat eivät tässä pääse edes patetiassa mestarin tasolle.

Puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen ihan kiehtova levy, mutta ymmärrän miksi 2013 tämä pistettiin Castanjan pitkäsoiton uudelleenjukaisuun bonukseksi eikä julkaistu omana levynään.