sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Suomen poliisit - Mihin sie meet Keijo 1984



Vuonna 1984 Sleepy Sleepers kaksikko teki apulaisineen kolme 'erikoisjulkaisua', joista 'The hevoset' kantrilevyä ei julkaistu. Tohtori Pöhön aerobic-huumorilevy ja tämä 'Suomen poliisit' kylläkin.

Sleeppareiden puberteettinen poliisille huutelu aikansa mediassa kuulostaa vähän urpolta, mutta yhtyeellä riitti kyllä ihan oikeastikin vastoinkäymisiä virkavallan kanssa, mistä ehkä jotain perusteita aikuisten äijien suunsoitolle. Silleen turvallisesti virkavallan kanssa vastatusten. Tässä kuitenkin terveiset Lahden poliisilaitokselle, joka 80-luvun alussa esti yhtyeen huviluvat kotikaupungissaan?

Suomen poliisit levytettiin yhdessä illassa, täydessä kännissä ja niin, etteivät soittajat saaneet kuulla toisiaan. En tiedä haettiinko tässä levylläkin ollutta pilkkaa aikansa punk-bändeistä, vai mitä? Lopputulos saattaa jopa miellyttää joitain taidemetelin ystäviä, mutta levyllinen tätä on ihan liikaa. Tässä kuitenkin Hey Joen pahoinpitely.

torstai 27. syyskuuta 2012

Shagrat - Boo I Said Freeze 1970



Steve 'Peregrin' Took on vilahtanut täällä aikaisemminkin 'sooloura'kokoelmansa kanssa. Mitään varsinaista levytettyä soolouraahan Tookilla ei ollut, vain erinäisiä demoja ja bändiprojekteja.

Asiaa tuntemattomille mainitaan, että Took oli alkuperäisen Tyrannosaurus Rex-duon toinen osapuoli ja perkussionisti. Yhtyeen biisit olivat Bolanin ja Tookin tehtävä oli lähinnä olla se katu-uskottava vastakulttuurihippi. Parivaljakko suolsi hämärästi nimettyjä levyjä ja esiintyi ahkerasti, mutta kontrollifriikki Bolan kilahti täysin Tookin todennäköisesti spaikattua juomat eräänä iltana ennen keikkaa duon Yhdysvaltojen kiertueella. Eikä ollut käsittääkseni ensimmäinen kerta. Kenkää tuli ja bändin nimi ja linja muuttui kiinteämpään suuntaan T.Rexiksi ja Tookin tilalle hankittiin saman näköinen rivimies bongojen taakse.

Took kuului olennaisena hahmona Lontoon Ladbroke Groven underground-skeneen. Shagrat oli Tookin projekti, joka sekä akustisena, että sähköisenä alkoi heti Tyrannosauruksen potkujen jälkeen. Tässä äänitteessä sähkistä soittaa Larry Wallis, joka oli myöhemmin muun muassa Pink Fairiesin ja Motörheadin jäsenenä. Shagratin hyydyttyä ennen alkujaankaan Took olikin usein Fairiesin lämppärinä soitellen akustista ja pitäen hauskoja pitkiä monologeja. Ja olihan hän alkuperäisen Pink Fairiesin juomaklubin perustaja, mistä yhtye otti nimensä.

Kyseinen kappale on äänitetty levy-yhtiölle demoksi ja tiivistää hienosti Ladbroke Groven bändien menon ja sauhun. Vaikka aika oli 70-luvun alku, voimakkaasti DIY-henkinen skene pienlehtineen ja yleisöineen toi mieleen tulevan punkin. Ladbroken yhtyeet, taiteilijat ja artistit säästyivätkin pääosin kirkonkiroukselta punkin ruvetessa julistamaan oikeaa ja väärää.

Steve Peregrin Tookin ura ei siis lähtenyt eteenpäin, eikä taaksepäin, vaikka takana oli hetken aikaa ykkösmanagerit. Miehen elämä päättyi vuonna 1980 kolmekymppisenä hänen tukehduttua drinksujuomansa kirsikkaan.

torstai 20. syyskuuta 2012

Aerosmith - Draw The Line 1977

Aerosmith ei historian painolasteista johtuen yleensä herätä samanlaista hyväksyvää nyökyttelyä, tai kalliiden keski-ikäisille miehille suunnattujen lehtien erikoisnumeroita, kuten aikalaiset Zeppelin tai Stones.
Bändin toinen tuleminen tapahtui jo, kun olin menossa yläsasteelle (Pump) ja kolmas tuleminen stadiontason hohhoijaa-slovaribändinä sitten 2000-luvulla. Pitkäikäinen lisko, sillä bändi ja sen pääjäsenet olivat myös paheellisen rock'n roll-elämäntavan ruumiillistumia, joka johtikin synkkään suohon 80-luvun alussa.

Draw The Line on äänitetty juuri 70-luvun pahimpina aikoina pöytien notkuessa viinasta ja puuterista, sekä eräiden henkilöiden 'salaisista' huumeruiskuista. Historiankirjat tietävät kertoa, että levyn työnimenä oli 'Blackout Record' pääjehujen oikeasti harrastaessa tätä. Studiosta heräiltiin lattialta useasti niin, että filmi oli totaalisen poikki edellisistä tapahtumista.
Levy sivuutetaankin usein heppoisin perustein juuri tästä syystä, mutta mitä helvettiä? Eikö tämä ole juuri sitä pöyhkeää kemiallista 70-luvun hardrockkia. Levyn tuotanto-olosuhteista vaahtoaminen on vähän sama, kuin menisi kalsarijuopottelupohjien jälkeen lähiöbaariin haukkumaan kovaäänisesti siellä pipo päässä istuvat juopoiksi. Tai no, ehkä ei, mutta naurettavaa musiikin koko kontekstissa.

Nauha siis pyöri ja levy on yksi Aerosmithin parhaista. Toki on selvää, ettei mikään bändi tälläisiä montaa pysty putkeen vetämään. Ei edes Stones. Mutta Draw The Line vangitsee erinomaisesti sen, missä Aerosmith oli parhaimmillaan todella hyvä; Zeppeliniltä ja Stonesilta varastetussa raskaassa, mutta rullaavan funkissa rokissa. Steve Perryn riffit ovat upean kulmikkaita ja selkeitä, eikä ole ihme, että Aerosmith päätyi Zeppelinin kanssa lukemattomien tanakoiden hip-hop samplejen joukkoon.

Draw The Linen ainoa puute edellisiin levyihin verrattuna oli, ettei siltä löytynyt ehkä 'Sweet Emotionin' tai muun tyylistä mieleenjäävää klassikkoa, mutta toisaalta se onkin kuin joku hyvä Black Crowesin levy; hyviä ja koukuttavia, mutta ei puhkikulutettuja biisejä. Myös esiin noussut punk-musiikki kuuluu levyllä, sillä se ei ole mitään laiskaa läpsyttelyä. 'Sight for Sore Eyes' pitää krediiteissään mukana myös NY Dolls-mies David Johansenin.

Kovan rokkikiekon siis väsäsivät sedät, jotka alkoivat tämän levyn jälkeen olla siinä kunnossa, että Tyler asui vuoden verran hotellissa, ennenkuin tajusi, että hänellähän on oma kämppä naapuritalossa.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Tankeroenglanti

Tarinan mukaan tankeroenglannin isä on maamme pitkäaikainen ulkoministeri Ahti 'malja' Karjalainen. Vieraillessaan jossain ulkomaan eläintarhassa hän luki kylteistä, että erinäiset eläimet olivat 'tankerous'. Tämän jälkeen tässä taidossa ovat kunnostautuneet lähes kaikki rallikuskit ja ulkomailla haastatellut urheilijat. Itsekin kuulun tähän porukkaan; keikoilla 'Ramblin Rose' menee muuten ookoo, mutta se 'Kaamoon houum' kuulostaa totaaliselta Lahden rallienglannilta.. 'Te reis vöös guud'.

Tasavaltamme alkuvuosina politiikot opettelivat usein englanninkielen aikuisiällä opetuslevyiltä tai kirjekursseilta. Yleisempi ulkomainen kieli ennen sotia ja hetken sen jälkeen oli ruotsin lisäksi saksa, joita päntättiin oppikoulusta yliopistoihin. Ja äärimmäisen tärkeää latinan kieltä. Tavallisesta rahvaasta yleensä ainoastaan merimiehet saattoivat puhua englantia muistuttavaa merimiesenglantia. Sodanjälkeinen poliittisen ja taloudellisen painopisteen muutos nosti kuitenkin englanninkielen ohi manner-Eurooppalaisten kielien.

Koska pop-kulttuurikin oli osa taloudellista ja poliittista peliä, Yhdysvallat ja siinä sivussa Iso-Britannia pistivät panoksia peliin ja valloittivat läntisen ja siinä välissä häilyvän Euroopan. Käytännössä kaikki 'kansainvälinen' länsimainen musiikki toimitettiin tämän jälkeen ja edelleenkin englanninkielellä.

Me suomalaiset reppanat kuulumme suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja pohjois-Amerikkalaiset englantilaiseen, Suomessa asuvat britit ja jenkit sössöttävät yleensä hoono soomi, eikä tämä vuosienkaan aikana parane kokonaan. Suomalaiset taas mölisevät englantinsa karkeasti ja kulmikkaasti. Lähtökohtaisesti siis luonnolliset puhetyylimme ja intonaatiomme poikkeavat toisistaan niin paljon, että puhdas lausuminen vaatii sekä ponnisteluja, että ihan oikeaa kielipäätä.

Tämä ei monenlaista englannin 'lausumista' kuuntelemaan tottunutta yhdysvaltalaista niinkään häiritse, mutta omaa englantiansa päin persettä molottaville briteille tämä on artistin menestymisen kohdalla ollut kynnyskysymys. Tässä vaiheessa hiipii mieleen joku Björkin mökellys, mutta koska islanninkielikin pohjaa englannin kanssa samaan kieliperheeseen, tämä kuuleman mukaan tuo mukaan vain oman pienen ja söpön eksoottisen lisänsä. Suomalaisen tankoromölötys on edelleen suomalaisen tankeromölötystä.

Tämän  nähdään nostaneen takavuosina pitkään esteitä tuolle ulkomaan menestykselle, jota jouiduimme länsinaapurimme kohdalla kateellisina katsomaan. Tankero ja mölinähän eivät siinä livetilanteessa varsinaisesti haittaa, mutta levytettynä siitä jää kiusallinen ja ikuinen.. jälki.

Tankeron pelossa on tietenkin omasta puolestamme selkeitä alemmuuskompleksin piirteitä. Vanhempieni sukupolvi on osittain ihan aidosti kielitaidotonta ja kouluttautumatonta. Ehkä kunnon tankeroksi vetänyt artisti aiheuttikin suomalaisille enemmän häpeän tunnetta, kuin lopulta ulkomaalaisille kuuntelijalle? Kaikki muistavat vitsin norsun ja pohjoismaalaisten kohtaamisesta? Kaksi ensimmäistä oikeasti ulkomaan uraa yrittänyttä yhtyettämmehän pitivät varmuuden vuoksi solisteinaan englanninkieliset natiivit. Tosin Tasavallan Presidentti kenki juuri ennen Englannin rundia Frank Robsonin ja otti tilalle täyttä tankeroa vetäneen Eero Raittisen.

Oma lukunsa ja homman tavallaan ydin oli tietysti Hurriganes, joka kyllä lauloi biisinsä englanniksi, mutta kyllä se täyttä remlantia oli. Ei mitään järkeä. "Kamoon, evribaadi, oolnait long!"

Kielitaidottomuus vaivasi myös kiertotietä. Peer Güntin Englanninkiertue kariutui kuuleman mukaan siitä syystä, että bändiä manageroineen henkilön kielitaito oli tasoa 'jees nou'. Tee siinä sitten kiertuesopparit, osta pullaa huoltsikalta ja niin edelleen.
Lausumisen lisäksi myös lyriikan asettelu meni helposti sellaiseksi, ettei natiivi anglo ymmärtänyt siitä mitään. Kelatkaa nyt jotain Jolly Jumperisin 'tarinoita' tai Pistepirkkojen Espen tarinoita. Kaikki kunnia silti bändeille.

Kasarillakin ulkomaista läpimurtoa jonottaneet bändit testattiin vetääkö tankeroa vai ei. Ja moni veti. Itse asiassa Hanoi Rocksien Makkonenkaan ei edelleenkään vedä englantia puhtaasti, mutta ei tosin suomalaisittaisinkaan. Takavuosina jos suomalaiset yhtyeet saavuttivat jotain pikkusuosiota, se tapahtui jossain Saksan tai Ranskan luolissa tai Japanissa. Englantiin tai Amerikkaan ei ollut mitään asiaa, vaikka siellä moni kävikin yrittämässä.

Sukupolveni ja nykyperuskoulun kasvatit ovat sitten uusi luku. Nykyään kuuden vuoden perusopetuksen + lukiot päälle eksoottista ja söpöä tankeroa saa jo alkaa etsimään kissojen ja koirien kanssa. Myös muinainen MTV ja videopelit ovat tykittäneet sen verran enemmän kielitaitoa päähän, niille joille se on upotakseen. Nykyään siis löytyy jo niin paljon oikein englantia lausuvia, ettei kaltaisteni rallimiesten ole tarve enää laulaa kuin se huumoribiisi.

Mutta vanhojen aikojen kunniaksi:



sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Kaaos-lehden kokoelmakasetti 2 1983

Jos tämä olisi uusi julkaisu jossain Combatin kassuhyllyssä korissa, se näyttäisi supermuodikkaalta julkaisulta ja formaatilta. Ympäri mennään yhteen tullaan.

Kaaos-lehti oli yksi aikansa lukemattomista zineistä, enkä edes tiedä missäpäin tätä on tehty. Oma veikkaukseni ihan orkestereiden johdosta on tuo Tampereen suunta. Kassu itsessään on perus Maxwellin c-kasetti, todennäköisesti levyntekijöiden ihan kaupan hyllystä ostama tai pöllimä. Sain tämän kaverilta lainaksi ja digitoin koneelle kuuntelun helpottamiseksi.

Kasetin sisällä oleva bändilitania näyttää ja kuulostaa lupaavalta; Riistetyt, Protesti, Tampere-SS, Kaaos, Terveet kädet, Sian anus ja Bastards. Joissakin versioissa Sian auksen tilalla oli Fucking Finland. Osa bändeistä on mukana live-nauhoituksella, osa studionarulla. Nyrkkisääntönä studionauhoitus on noilta kakkosdivarin bändeiltä.

Tähän asti odotusarvot olivat kovat, mutta sitten totuus iskee vastaan; kasetti vangitsee aikansa live-esitykset ja tilanteet dokumentinomaisesti. Äänenlaatu on ihan ookoo tasoa, mutta nyt vuosikymmenten jälkeen ja uusintapainosseiskoja himaan kuskanneena unohtaa, että aikakauden keikat vedettiin niin sanotusti lärveissä. Ja jos musa ei ollut hossea, se oli yleensä sorbus-punkkia.

Ja tämän kaiken kasetin keikkataltioinnit dokumentoivat hyvin. Riistetyt ja Lateri kaahaavat biisinsä vielä ihan ookoo Lepakossa. Lateri sössöttää biisit omaan räkänokkaiseen tyyliinsä. Kasetin toinen Lepakossa nauhoitettu esitys kuuluu Kaaokselle, jonka esiintyminen on jo totaalisen kännistä ja horjuvaa. "Skinheadit tappo Luttisen" oli näköjään Kaaoksen viesti Kohu-63:sen suuntaan. Luttinen oli siis se, kenet Kohu:n Lättä tappoi puolivahingossa Tampereella tiedotusvälineitäkin aikanaan 'kuohuttaneessa' tapauksessa.
Levyn kolmannesta live-vedosta vastaa Terveet kädet, jonka Kemin keikalta nauhoite on taltioitu. Läjän laulu katoilee, soittimet hajoavat, hirveetä säätöä ja legendaksi noussut lause rumpujen hajoamisesta "Eipä ole omat, saatana". Keikan parasta antia on melkein setin jälkeen mikkiin lässyttäneen punk-ämmän "Syökää persettä, se on hyvää" tyyliset läpät.

Tämä kaikki tietysti jälkiviisasta mussutusta. Nauha pyöri, enkä ollut paikalla. Mutta yhtä kaikki, hieno dokumentaatio.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Rockin apumiehet #22 - Bryan MacLean

Apumiehet siirtyy taas suureen maailmaan ja Yhdysvaltoihin. Bryan MacLeanin (1946-1998) ura musiikin parissa tai kuumimmalla aallon harjalla oli lyhyt, mutta vaikuttava. Ja tällä kertaa apumies on toiminut hommista roudarista sooloartistiin, tosin kaikissa vain vähän aikaa.

Bryan MacLean syntyi Los Angelesissa, jossa hänen isänsä oli Hollywood-tähtien luottoarkkitehti ollen vastuussa monista rinteiden huviloista ja äitinsä oli tanssija/taiteilija. Lähtökohdista kertonee jotain se, että hän oppi uimaan Elizabeth Taylorin uima-altaassa ja hänen ensimmäinen tyttöystävänsä oli naapurintyttö Liza Minnelli. Joku Hollywoodin säveltäjä-guru antoi hänelle musiikkioppia jo kolmevuotiaana ja niin edelleen.

Niin monen muunkin suurten ikäluokan jäsenten tavoin Beatlesien kuuleminen sai hänetkin kilahtamaan musiikillisesti, tukka alkoi kasvaa ja eliittiperheen vesa sai kenkää high schoolistakin. Se ei menoa haitannut, kun hän siirtyi kaupungin Troubadour-klubin vakiokalustoon, missä hän tutustui Gene Clarkiin, Roger McGuinniin ja David Crosbyyn. Tästä matka jatkui Byrdsien roudarina ja kitarateknikkona bändin Englanninkiertueelle, jonka jälkeen MacLean vetäytyi hommasta.

Legendan mukaan lähes jokainen Losin musa-skenen tai sen lähimailla pyörinyt jannu Charles Mansonia myöten haki Monkees-yhtyeen jäsenyyttä. Niin Myös MacLean. Kun tämä ei tärpännyt, hän hyppäsi Sunset Stripillä auton kyytiin, jota ajoi Grass Roots-yhtyettä (sitä epäsuositumpaa) johtanut Arthur Lee. Parivaljakko bondasi ja pian länsirannikon perus-folkbändi muokkautui mustan päämiehensä johtamaksi vaudeville-garagemusiikkia esittäneeksi Loveksi. Loven riveissä MacLeanin musiikilliset taidot muurasivatkin hänen kädenjälkensä talon takana olevien apumiesten Walk of Famen ykköskaartiin. MacLeanin melodiantaju ja falsettilaulu olivat kolmella levyllä tärkeitä tekijöitä, etenkin viimeisellä ultimaattisella Forever Changesilla, jolta löytyy myös pari hänen biisiään, kuuluisimpana levyn avaava upea 'Alone Again Or'.

Herrasväen poika MacLean ja slummeista ponnistanut musta Lee olivat loistava tutkapari, jotka täydensivät toisiaan. Kylmää ja kuumaa. Kuumaa ja liimaa. Viharakkaus johti kuitenkin lopulta skismaan, eikä yhtyeen useiden jäsenten heroiininkäyttö helpottanut asiaa. Koko elämänsä ajan pikkaisen luovuttaja-asenteella operoinut MacLean päättikin heittää pillit pussiin ja lähti yhtyeestä. Tämä johti koomisiin tilanteisiin, jossa esimerkiksi Jimi Hendrix meinasi leipoa MacLeania hississä turpiin sen takia, että tämä oli muka jättänyt Arthur Leen pulaan.. Leen ja Loven musiikillinen ura jatkui, muttei enää ikinä alkuperäisen yhtyeen tasoisena ja heroiiniriippuvuuden ja mielenterveysongelmien painamana.

MacLeanin taidot eivät olleet jääneet huomaamatta levy-yhtiössäkään, sillä heti miehen poistuttua Loven rivistöstä Elektra lupasi hänelle soolosopimuksen. Tämä kuitenkin kariutui hänen toimitettuaan demonsa dirikoiden kuultavaksi. MacLeanin soolonauhoitukset julkaistiin vuotta ennen hänen kuolemaansa 1997, enkä aikuisten oikeasti tiedä, missä levy-yhtiön sedillä kiikasti.

Sooloura hyydähti siis ennen kuin alkoikaan. Yksi syy saattoi myös olla MacLeanin(kin) ongelmat viinan ja kovien huumeiden kanssa. Vuonna 1978 Love teki re-union keikan, joka levytettiinkin. Mikään ei ollut kuitenkaan muuttunut, sillä MacLeanin kysyessä Leeltä esiintymispalkkiota tämä tokaisi hänelle 'Fuck You' ja livahti rahoineen katukauppiaan luokse..
Epäonnistuneiden nauhoitusten ja yrityksen päästä Capitol-levy-yhtiölle jälkeen hän löysi itsestään halun rukoilla ja hylätä paheellisen entisen elämänsä. Niimpä monen muun aikalaisensa kanssa hän löysi itsensä 'new born christian' liikkeestä, jossa hän oli mukana kuolemaansa saakka. Hänen viimeiset äänityksensä sivusivat kuulemma aihetta. Bryan MacLean kuoli sydäriin ravintolaillallisella Los Angelesissa 1998.

perjantai 14. syyskuuta 2012

The Residents - The Third Reich 'n Roll 1976

Residents on itselleni jäänyt vähän etäisemmäksi orkesteriksi, vaikka yhtye/mikälie on iät ja ajat nauttinut 'suosiota' erikoismusiikkimiesten parissa.

Omat kuulokokemukset rajoittuvat biisiin sieltä täältä + ensilevyyn, joka kyllä kimposi itseltäni pahasti ohi. Silti Residentsin vaihtelevaa epämusaa pidetään pienissä piireissä tärkeänä ja sillä oli kuuleman mukaan suuri vaikutus myös punkin jälkeisen musiikin synnyssä.

Näin ollen oli yllätys,  että yhtyeen toinen täyspitkä, poliittisesti epäkorrektisti nimetty 'The Third Reich'n Roll' putosi minulle näinkin helposti. Osasyynä on varmasti se, että levy uudelleen lukee pitkän joukon vain ja ainoastaan 60-luvun nuggetseja ja garage-klassikoita. Levy äänitettiin vuosina 1974 ja 1975, joten Nuggets-kokoelma oli tässä vaiheessa ihan oikeasti uunituore julkaisu. Toki sedät olivat varmasti kuunnelleet biisit jo silloin ensimmäisellä kerralla 60-luvulla.

Levy pahoinpitelee ja uudelleen lukee siis kasan autotalli-klassikoita. Välillä liikutaan jo metelin puolella, välillä biisi mukiloidaan täysin tunnistamattomaksi. Mutta välillä Residentsin versio on jopa parempi, eikä koskaan todellakaan samanlainen, kuin alkuperäinen luenta. Mieleen hiipii Royal Truxin meteliStones-kopiot.

Levyn kansitietoihin ei tietenkään merkitty coveroitavien biisien nimiä, vaan A-puoli on nimeltään 'Swastikas on Parade' ja kakkospuolen täyttää 'Hitler Was A Vegetarian'. Kanteen lätkäistiin 60-luvun musiikkiohjelmien televisiopersoona Dick Clark nazi-univormussa porkkana kädessä. Ja Aatu tanssi kannessa miesten ja naisten vaatteissa.

The Residents on tähän päivään asti onnistunut myös säilyttämään anonyymiuteettinsa. Edelleenkään kenelläkään ei ole esittää täyttä varmuutta ja faktaa kollektiivin jäsenten oikeasta henkilöllisyydestä. Viitteitä ja arvauksia on toki olemassa. Ja bändi on ollut jossain muodossa olemassa vuodesta 1966.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Es - Kesämaan lapset 2009

Es, eli Sami Sänpäkkilä on Fonal-levy-yhtiön pitäjä ja ruumiillistuma, jonka julkaisuista Wire-lehti on ollut koko 2000-luvun tohkeissaan. Artistikaartiin kuuluu muun muassa Islaja, Avarus, Paavoharju ynnä muuta.

Minulla on Fonalin julkaisuihin ja tekemisiin ollut aina ristiriitainen suhtautuminen; suurin osa on korviini haikeaa ja tahallisen amatöörimaista (mutta söpösti) musiikkia, mutten voi kieltää, etteikö moni yhtiön avant- tai improjulkaisu olisi näinä aikoina rohkea ja radikaali. Oikeasti siis pelotonta verrattuna vaikka Siinain tyylisiin ulkokultaisiin krautrock-kopioihin, jotka kopioivat pelkän muodon, mutteivät sitä alkuperäistä ajatuksen radikaliutta. Miellytti tämä korvaa tai ei, Fonal seisoo rohkeasti ja johdonmukaisesti juttujensa takana.

Krautrock, tai tarkemmin 'kosminen musiikki' tuleekin mieleen tästä omasta suosikkilevystäni. Kesämaan lapset on matka artistin lapsuusmuistoihin, jonka äänimaailmana soivat kauniin helmeilevät syna-dronet, synteettinen ja aito linnunlaulu sekä Sänpäkkilän Karkkiautomaatti-yhtyeen Janskua muistuttava lapsekas lauluääni joka hapuilee kömpelöitä laulumelodioita. Välillä laulu maneereineen ärsyttää, mutta sopii lopulta pulputtavaan äänimaailmaan.

Musiikki tuo mukavan etäisesti mieleen new age-kauden Popol Vuhin, eikä millään huonolla tai jäljitellyllä tavalla. Se on naivia, mutta aseistariisuvan vilpitöntä samaan aikaan. Veden liplatusta ja uljaita droneja, flyygeliä ja viuluja. Ikuisen kesäillan viimeinen hetki hiekkalaatikolla, jossa on juuri käynnissä se maailman paras leikki hetki ennen kotiinkutsuhuutoa.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Georg Malmstén - Mikki Hiiri-laulut

Lastenlauluaihe jatkuu edelleenkin. Digitoin viime kesänä c-kasetillisen tavaraa vuodelta 1976. Kasetti oli äänitetty silloiselta maan ainoalta radiokanavalta; Yleisradiolta.

Nauhalta löytyi muun muassa kaksikymmentäminuuttinen kuunnelma 'Eläinten päiväkoti', joka oli koottu opettavaisen tarinan ja aikansa lastenmusiikin ympärille. Kuunnelman musiikki on nykyisin täysin obskuuria, mutta sisälsi hienoja vahvasti kansanmusiikkihenkisiä lastenbiisejä. Ja nyt tarkoitan sitä 70-luvun Siikavire-kamaa. Itse kuunnelman tekijä ja musiikki jäivät edelleen arvoituksiksi - äänitys oli nimittäin katkaistu juuri siinä kohtaa, missä tekijätiedot olisi sanottu.

Mutta palataan noihin ehkä myöhemmin ja siirrytään itse asiaan. Kasetilta löytyi sen loppukeston täyttäneestä sekalaisesta lastenmusiikista myös 'Mikki Hiiri ja Vuorenpeikko' niminen kappale, jota en ollut aiemmin kuullut. Tai siis olin tietysti juuri tältä kasetilta, mutten tietoisesti. Luulin tähän asti, että Mikki Hiiri merihädässä oli ainoa, mutta salapoliisityö (okei; Ylen Elävä arkisto) kertoo, että 'Jori' Malmstén tekikin näitä Mikki-biisejä useamman kappaleen ja vielä useamman vuosikymmenen aikana. Vanhempieni ikäpolvi olisi tämän varmaan tiennytkin.

Säveltäjän sisar Greta Pitkänen (os. Malmstén) toimitti alunperin Mikki Hiiren virkaa varhaiseen kuolemaansa saakka 1938. Tämän jälkeen Mikin kimitysvastuussa oli vielä pari eri naishenkilöä. Mikin ensiesiintyminen Suomen ääniaalloilla tapahtui muuten jo vuotta ennen ensilevytystä 1935 radion studiokuunnelmassa. Seuraavana vuonna levytettiin se kuuluisin 'Merihätä' ja vuoden päästä tälläkin kasetilla ollut 'Vuorenpeikko'.

Ensimmäiset kappaleet käyttivät samaa musiikkipohjaa ja ainoastaan lyriikat on muutettu. Tarina menee pääosin niin, että Mikki seikkailee, tulee peikko ja sen jälkeen suunnilleen joku Suojeluskunta rientää pelastamaan sankarimme. Siimahäntä on kuitenkin perin suomalaisen oloinen ja seikkailee tutuissa maisemissa Lapissa, Suomenlahdella tai vaikkapa tukkijoella.

50-luvulla Mikki-kappaleet taas jatkuivat (nyt sävellyskin oli uusi), vaikka Disney-yhtiö oli tässä vaiheessa saanut lonkeronsa vahvemmaksi (syynä 1952 alkanut Aku Ankka-lehden ilmestyminen?) ja yritti kieltää hahmon nimen käytön. Malmstén ei tästä välittänyt vaan jatkoi kappaleiden levyttämistä vielä 60-luvun puolelle. Tästä voitaneen päätellä tuotemerkkien suojelun kehitysmaissa olevan aika turhaa. Kuinkakohan monta Disney-hahmoa tälläkin hetkellä mainostaa baarin katolla sihijuomaa esimerkiksi jossain Afrikan paisuvassa metropolissa?

Vaikka kappaleet nauttivat yleisesti lastenmusiikin klassikon asemasta, Mikki-kappaleet (tai siis se merihätä) eivät itselleni ole olleet mitenkään lähellä sydäntä. Lyriikallisesti biisi on kuitenkin tietyllä tapaa mielenkiintoinen yritys kuvittaa jotain aikansa kömpelöä piirroselokuvaa, jota ei ole olemassa. Ja riittäähän siinä sitä draamaa peikon bassonauruineen. Diskanttinen äänimaisema on myös tavallaan viehättävä, samaten laulajien selkeästi suomenruotsalainen (mutta selkeä) artikulaatio. Ja tämä kaikki parissa minuutissa.
Myöskään mistään väkinäisestä tuotemyynnistä ei tule kuvaa, vaan hahmo vain oli köpätty sympaattisesti ilman lupia omaan käyttöön kuvittamaan itsenäisyytensä alkuvuosia viettävän maan visioita. Onko tämä nykypäivään verrattuna hyvä vai huono asia jää sekin kuulijan vastuulle. Mutta se on varmaa, ettei Mikki olisi seikkaillut Neuvostoliitossa!

torstai 6. syyskuuta 2012

Karvakuonot - Luusoppaa 1993

Rocket Records uudelleenjulkaisi aiemmin 2012 tämän nykyisin lastenlevyjen klassikoksikin tituleeratun levyn.

Karvakuonot sinänsä ovat tiätysti tuttuja ja omaavat vieläkin lämpimän paikan sydämessä auto- ja höyrylaivaseikkailuineen. Knoppitietona mainittakoon, että Riku-pölvästi on alunperin kotkalainen. Tai no alkuperäinen ja jo edesmennyt näyttelijä oli.

Luusoppaa oli itselleni täysin tuntematon lastenlevy, sillä vuonna 1993 aloin itse jo henkisesti valmistautua niin sanotusti pesästä lentämiseen. Niinpä levyn peruskoulun musiikkitunneillakin kuulemma nykyään laulettava 'Ole mulle kaveri' oli täysin tuntematon. Kappale on Jukka Siikavireen käsialaa, joka on vastuussa muun muassa klassisesta Nukkumatin tunnarista ja aika paljosta muustakin. Kappaleet pyörivätkin ahkerasti Pikku kakkosessa ja niistä tehtiin useita videoitakin. Nämäkin ovat livahtaneet tässä välissä ohi.

Levyn kappaleet pyörivät teemallisesti Karvakuonojen hahmojen laulamista karvakuonoiluista ikivihreisiin ja ajattomiin klassikoihin, kuten 'Oravan pesä' ja ehkäpä yhteen kaikkien aikojen hienoimmista lastenlauluista 'Tiitiäisen tuutulauluun'.
Nämä 'perinteisemmät' kappaleet laulaa silloinen Maija Salon musiikkileikkikoulu. Sanoittajana osalla biiseistä pyörii Juice Leskinenkin, joten loppusointuja ja riimejä piisaa.

Luusoppaa on perinteisen hyvä lastenlevy (jotka ovat genressä muuten vähemmistönä) ja sen jaksaa aikuinenkin kuunnella. Se heiluu tunnelmiltaan lastenriehuttajista tiitiäisen kurkkua pakahduttavaan liikutukseen, joten uskon, että se omaa kymmenien vuosien jälkeenkin sen kuunnelleilla vahvoja muistijälkiä. Ransu, Riku ja eno-Elmeri ovat myös hahmoina mukavan rehellisiä (koira)humanisteja, joita lasten soisi kuuntelevan mieluummin, kuin vaikka Frontside-Ollieta ja hampurilaisia.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Igor Stravinsky - Kevätuhri 1913

Koska on syksy, niin kirjoitetaan kevätmusiikista. Tai no, huono alustustus. Kävin tänään Musiikkitalolla kuuntelemassa esitelmää ja muutamaa teosta päivälleen sata vuotta sitten syntyneestä John Cagesta.
Jos musiikillisesti Cage ei edelleenkään ole korviini mitenkään erityistä, ei hänen musiikillisfilosofisia näkemyksiä voi sivuuttaa tuosta vain olankohautuksella. Vaikka pidänkin hänen juttujaan enemmän käsitetaiteena. Niistä ja tilaisuudesta ehkä myöhemmin lisää.

Cage säveltäjänä aiheutti aikanaan melkoisia skandaaleja klassisen- ja taidemusiikin piirissä ja niin teki yllättäen myös venäläissyntyinen Igor Stravinsky (1882-1971) juuri tällä teoksella.

Stravinskyn isä oli Marinski-teatterin laulaja ja Igor pääsi säveltäjälegenda Rimski-Korsakovin oppiin 1902. Vahvasti venäläisenä pidetty säveltäjä muutti kuitenkin Pariisiin jo vuonna 1910 ja vietti loppuelämänsä Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Ulkomailla hän myös sävelsi kaikki kuuluisimmat teoksensa. Stravinsky itse oli kääntynyt katolilaiseksi, arvokonservatiivi ja merkittävän pienikokoinen. Kaikkea muuta, mitä hänen musiikkinsa oli.

Säveltäjä tunnetaan parhaiten kolmesta 'venäläisen kauden' baletistaan, joista tämä on tunnetuin. Stravinsky sävelsi pitkän elämänsä aikana tyystin erilaistakin materiaalia, mutta Tulilintu, Petruska ja Kevätuhri ovat jääneet elämään kaiken kansan tietoisuuteen.

Kevätuhri sävellettiin Pariisissa ja se ensiesitettiin 1913. Balettiteos oli kuitenkin jotain aivan muuta, mitä siihen asti oltiin yleisesti kuultu. Esityksen jälkeen yleisö ajautui miltei mellakkaan teoksen puolustajien ja vastustajien ottaessa yhteen näytöksen jälkeen. Lehtiskandaali, tai ainakin sensaatio oli taattu.

Kevätuhri perustuu pitkälti lyömäsoittimille, rytminkuljetuksille ja vaihdoille, sekä sisältää niiden rinnalla vähemmän melodisia aineksia, mikä meni aikanaan yli hilseen. Itse balettia en ole nähnyt, mutta en voi välttyä mielikuvilta tulivuorenpurkauksista, ameeboista ja törmäilevistä ja sukupuuttoon häviävistä dinosauruksista.
Tämä luonnollisesti Disneyn Fantasia-elokuvan tuomaa länsimaista mielikuvahapatusta, sillä teos kuvaa alunperin pakanallista Venäjää. Joka tapauksessa teoksen kuvittava ja perkussiivinen voima oli ja on niin suuri, että myöhempi elokuvamusiikki imi vaikutteita posket lommollaan.

Teosta esitetään nykyisin enimmälti orkesteriteoksena, mutta jos vapaalipun lätkäisette käteen, niin voin mennä katsomaan baletin sitten, kun se on taas ohjelmistossa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Rockin apumiehet #21 - Ari Vaahtera

Rockin apumiehet tekee syksyisen paluunsa Ari Vaahteran (1953-2003) kera. Vaahtera, jos kuka ansaitsee kunniamaininnan apumiehistössä, vaikka hänen elämänsä päättyi vain 49-vuotiaana. Hän menehtyi aivokasvaimeen, jonka alkuperästä on netissä esitetty huhuja, joiden todenperäisyyteen en ota kantaa.

Ari Vaahteran musiikillinen ura framilla alkoi hänen ollessa vielä alle kaksikymmentävuotias. Tuolloin hän liittyi mukaan Lido Salosen Kalevala-yhtyeen inkarnaatioon, joka äänitti vuoden 1975 Boogie Jungle-levyn. Levyllä yhdisteltiin mustan musiikin vaikutteita pop-progeen, eikä se ole lainkaan kehnompi. Mukana laulamassa on Vaahteran tulevakin soittokumppani Zape Leppänen. Kalevalan epäonni oli kuitenkin kitaristi Matti Kurkisen traaginen kuolema juuri levyn ilmestymisen jälkeen. Yhtye toimi ja keikkaili kuitenkin tämänkin jälkeen pitkälle 70-luvun loppuun ja julkaisi ihan ookoon levynkin, mutta homma kuivui hiljalleen kasaan.

"Älykkääksi basistiksi" tituleeratun Vaahteran seuraava projekti olikin varmasti se, mistä hänet musiikin ystävien keskuudessa muistetaan. Vaahtera oli koko elämänsä ajan avoinna ja kiinnostunut kaikista uusista asioista ja ajatuksista. Hän oli innostunut Talking Headseista ja muista saman tyyppisistä jutuista, joita hän esitteli Dave Lindholmille. Tästä syntyi legendaarinen Bluesounds, joka toi Lindholmin hetkeksi uuden aallon kärkeen. Zape Leppänen oli tässä vaiheessa siirtynyt takaisin rumpupallille ja bändi nytkytteli triona kahden kesän ajan suomalaisen nuorison tietouteen. Kaksi pitkäsoittoa ja sitten Lindholm taas siirtyi tavoilleen uskollisesti eteenpäin.

Sekä Leppänen, että Vaahterakin kokeilivat tässä välissä siipiään sooloartisteina, mutta siitä ei paria sinkkua ja pitkäsoittoa enempää syntynyt. Itse asiassa Vaahtera julkaisi uransa aikana yhteensä viisi sooloalbumia, mutta niistä häntä ei muisteta.
Tekipä hän valtakunnallisen 70-80-luvun taitteen 'No Smoking'-kampanjan sinkkubiisit, tosin salanimen takaa.

80-luvulla Vaahtera siirtyi päätoimisesti äänittäjäksi ja tuottajaksi. Hänen teknistä ja näkemyksellistä osaamista kuullaan muun muassa Jimi Tenor & His Shamansin, 22-pistepirkkojen, Tavaramarkkinoiden ja Shadowplayn levyillä. Aikamoinen suora näin jälkikäteen. Ehkei taloudellisesti menestyneimpiä artisteja, mutta ehdottoman taiteellisesti omaperäisiä kaikki.

Tien päälle ja baarin ja klubien nurkkiin Vaahtera palasi 90-luvun alussa Kauko Röyhkän yhtyeen basistina ja tuottajana. Vuosikymmen lopussa hän keskittyi vähälle huomille jääneeseen Poptones-yhtyeeseensä, jonka musiikista en kyllä omaa mitään muistikuvia.

Mutta tässä kappale miehen sooloalbumilta: