Artmix-kustantamon julkaisema kirja on Dingo-tuote siinä missä muutkin julkaisut, mutta yllättäen Levosen bändin jäsenten haastatteluun ja meiningin sanalliseen maalailuun perustuva kirja tuntuu edelleen tänäkin päivänä rehellisimmältä kuvaukselta, mitä aiheesta on kirjoitettu. Takahuoneissa ja bussissa kahden kesken avautuva miehistö ja roudaristo tekevät sen keskellä tilannetta, vailla mitään myöhemmin päälleväritettyä viisastelua, uudelleenkirjoittamista tai peitemaalia. Mukana on toki runsaasti faneja houkutellutta valokuvamateriaalia, eikä kirjan 187 sivun pituus aiheuta lukuväsymystä. Levola kuvaa värikkäästi, mutta ilman Jyräys-Hämäläisen tyyliä keikkamatkojen ja paikkojen arkea, sekä juhlaa. Mukana on bändin huora-vitsit, piereskelyt ja muistelut entisen elämän hanttihommista - jotka tulivat sittemmin taas tutuiksi yhtyeen jäsenille.
Levonen ei sorru kirjassa setämäiseen arvosteluun, tai fanien motiivien tai käyttäytymisen pohdintaan, joista olisi helposti repinyt kohua ja sisältöä. Oletan yhden syistä olevan, että hän oli miltei ikätoveri Jontun ja Neumannin kanssa. Kaksikko oli nimittäin teinibändin muusikoiksi kohtuullisen kypsässä iässä - Jonttu täytti hajoamisvuonna 86 kolmekymmentä ja hänellä oli tuolloin oma lapsi, Nipa oli 27.
Jälkiviisaana lukiessa haastatteluista näkee ne juovat ja erot, jotka seuraavana kesänä jo aiheuttivat miehistönvaihdoksia ja syksyllä hajoamisen. Neumannin sijaan kirjassa ovatkin äänessä enemmän sen miehistö. Fanien yötä päivää piirittämä yhtye syö aamiaista portsareitten suojelemana ja vastailee rehellisesti kysymyksiin bändin mahdollisesta hajoamisesta ynnä muusta. Välillä pikkutytöt juoksevat melkein keikkabussin alle, rumpali pyörtyy, bändi riitelee, jengi ördää bussissa, jostain otetaan mimmejä kyytiin ja motellihuoneen pöytä pistetään raivoissaan palasiksi. Ensin mainittua lukuunottamatta kaikki varmasti aikansa bändien perusohjelmistoa, mutta kirja oli varmasti sikäli paljastava, että teinisuosikkibändin julkisuuskuvaa pidettiin varoen yllä. Kirja julkaistiin syksyllä 85 yhdessä samannimisen maxi-singlen kanssa.
30-vuotta sitten huipussaan ollut Dingo-ilmiö oli laajuudessa ja kestossaan tässä maassa ainutlaatuinen. Yhtye täytti jonkinlaisen kolon ja kriittisen massan, jolle oli tarve. Maaliskuussa 85 ilmestynyt Kerjäläisten valtakunta täydensi sen uus-romantiikan, rokin ja iskelmän symbioosin, joka oli pistetty edellisellä debyytillä alkuun (ja jota muutenkin harrastettiin Porissa). Dingo oli tyttöjen juttu ja minäkin jouduin salaa tykkäämään yhtyeestä. Kerjäläisten valtakunnan sain c-kasetilta kopioituna lahjaksi isosiskoltani, joka äänitytti sen kaveriltaan. Homman ääneen sanominen oli kuitenkin verboten, joten omassa dingo-kokemuksessani on ikuisesti lisäarvona jotain "vaiettu salaisuus" kokemusta joka.. no joo.
Kasettia tuli sahailtua edestakaisin ja fiilisteltyä huolella, mutta mitään suurempaa seuraamisen suorittamista yhtyeen edesottamuksista ei tietysti pikkulapsi pystynyt. Kasettia soitellessa olin autuaan tietämätön seuraavan Pyhä klaani-levyn ilmestymisestä ja "floppaamisesta", epäonnistunut jäähallikiertue meni täysin korvien ohi ja vasta lokakuussa 1986 tapahtunut pääuutisissa noteerattu hajoaminen ja Dingo Oy:n konkurssi hätkähdyttivät, että "supersuosiossa oleva orkesteri hajoaa". Suurimmat hormonihuumansa jo edellisvuonna tuhlanneet tytöt valuttivat hetken kyyneleitä ja tunsivat elämän turhuutta, mutta 80-luku jatkoi matkaansa eteenpäin. Vuoden päästä sifonkimerirosvoille naureskeltiin jo edellisvuoden fanienkin toimesta. Ilmaan jäi silti toive "Suomen Biitleksen" palaamisesta, jolle miehistö sanoi jyrkästi ei.
Sittemmin Neumannin omaksi proggikseksi muuttunut Dingo onkin palannut lavoille useasti ja kauniisti sanoen syönyt, tai aiheuttanut inflaation tuolloin muodostuneelle legenda-statukselleen. Alkuperäis- ja "kultaisen kauden" jäsenet poistuivat yksi kerrallaan uudelleenvirittelystä. Kirjaa lukiessa ymmärtää tavallaan minkälaisia ongelmia tuollaisessa aivan järjettömässä suosiossa ja piiritystilanteessa eläminen voi nuoren (Neumannin tapauksessa 25+) aikuisen psyykkeelle aiheuttaa. Kirjan kuvaaman kesän jälkeen ja ennen yhtyeen loppua Neumannille omienkin sanojen mukaan nousi niin sanotusti kusi päähän, jolloin puhuminen ennen keikkaa oli kielletty ja solistilla oma hotellihuone. Eli yhtye kaatui lopulta muuhun, kuin jäähallikiertueen jättivelkoihin. Neumann itse jäi ehkä oman hahmonsa vangiksi. Kouluja käymätön, hivenen keskittymiskyvytön jantteri muodosti itsestään kuvan Suomirockin jatkumossa suurena runoilijana ja säveltäjänä. Tosiasiassa Pyhän klaanin ja soololevy Albionin jälkeen hänen tuotantonsa on ollut lähinnä pastisseja omasta aikaisemmasta tuotannostaan - huonommin tehtynä. Vähän rumasti sanottua, mutta mitään Hectoria hänestä ei tullut. Ei edes Pave Maijasta. Dingon jäsenten soololevyistä yllättäen Pepe Laaksosen 'Veli Kuu' vuodelta 88 on parhaasta pääsä, jos jättää hänen edeltäjänsä Jarkko Even laskuista.
90-luvun puolesta välistä asti silloin tällöin toimineen Dingon uusimmaksi omaksi levyksi alunperin kaavailtu albumi julkaistiin lopulta Neumannin oman nimen alla ja sisältää sen surullisen kuuluisan "Facebookissa" kappaleen. Ei tämä kuitenkaan ole mikään yletön pohjanoteeraus, sillä yhtyeen edellinen, kymmenen vuotta sitten Neumannin ja Even kannessa pönöttämä "Purppuraa" on kuraa alusta loppuun. Jotain kertonee se, että Even pari iskelmäbiisiä kuulostaa Nipan rinnalla levyn tuoreimmalta annilta.
