Pelle Miljoona Oy - Moottoritie on kuuma 1980

 

Moottoritie on kuuma on itselleni selkeästi kompleksinen levy. Nyt hyllystä löytyvä kirjastopoisto on jo kolmas omistamani kappale, edelliset on myyty (vinyyli), tai vaihdettu pois (edellinen CD-versio).

Levyllä on omakohtainen, erittäin vahva muistojälki, sillä toinen levyn "pääkappaleista" 'Juokse villi lapsi' löytyi radiosta nauhoitettuna kyseiseltä vuodelta, yhdessä Hassisen koneen 'Rappiolla' ja Problems?:ien 'Katupoikien laulun' kanssa kasetilta. Ja lapsuuden kodin musiikki kasetit oli laskettavissa kahden käden sormin. 

Omaan musiikin kuunteluun tai sen aloittamiseen liittyy vahvasti siis kahden jälkimmäisen "Microvox-soundi". Tämän lisäksi samaisen lapsuuden kodin lautaseinien läpi kantautui viidensadan metrin päässä olevan moottoriliikennetien kohina ja suoranainen melu. Sen alittavassa tunnelissa oli pensselillä sudittuna Haukka-yhtyeen, Hassisen koneen ja muiden lisäksi Pelle Miljoona. (Oliko tässä myös Klovni 100 000, vai muualla, muistikampa ei riitä enää?) 

Omakohtaista kulmaa siis löytyy. Niin paljon, että kasiluokalla koulun Helsinkiin suuntautuneen matkan varrella kävin Mannerheimintien Mega-Epesissä ja ostin sieltä nimen omaan tämän levyn, joka sitten myöhemmin myytiin eteenpäin. Toinen ostettu levy oli Motelli Skronklen debyytti, joka löytyy edelleen hyllystä.

Miksi levy sitten on lähtenyt hyllystä (ja siitä on ylipäätään itselleni harvinaisesti ns. täytynyt hankkiutua eroon)? Tähän liittyy varmaan omia elämän- ja kasvun vaiheita, joita Moottoritie on kuuma ei ole niin sanotusti tukenut. 

Jälkikäteen katsottuna jo edellinen 'Viimeinen syksy' irrotti Pelle Miljoonaa suorasta punkista, jonka kiistaton suunnan näyttäjä Pelle oli ollut. Toisaalta minulla oli pitkän kuuntelemattomuuden jälkeen mielikuva, ettei Moottoritie on kuuma ole punkkia edes pääosin etäisesti. Tämä oli kuitenkin väärä muistikuva, sillä kyllä siltä löytyy useitakin sateenvarjon alle menevää biisiä, vaikka nimikappale ei sellainen olekaan. Uutta aaltoa edustaa levyllä olevat syntetisaattorit (Taskisen Prophet-5) ja valkoisen miehen reggaet. Kappalemateriaali on sillisalaatti, mutta kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Omaa myyttiään rakentaa tietenkin mukana olleet Takamäki ja McCoy, jotka veivät "Stefun styrkkarin" häippästessään Tukholmaan.

Kuuntelu tammikuussa 2023 sai vähän ihmettelemään, että mikä tässä on ollut itselle ongelma? Noh, muutaman kerran läpikuuntelu kyllä palauttaa mieleen tuskalliset kokemukset Pellen lyrtsien pateettisuudesta ja Tumpin laulamien kappaleiden jokamiestyöväenluokan teiniromantiikasta. Keski-ikäisenä paskana tähän osaa kuitenkin ottaa herran vuonna 23 etäisyyttä ja ottaa ne pakettiin oleellisesti  kuuluvina osasina. 

Moottoritiellä sielu on tulessa, jalat levottomia ja maailma odottaa tien varrella tai oven takana. Samaan aikaan kasvottomat harmaat systeemin paskat vainoavat. Tiivistettynä tämä on aikuiseksi kasvavalle teinille tehtyä musiikkia. Pateettisuus ja elämää suuremmat syntetisaattorit yhdistettynä punkkiin mahdollistivat esimerkiksi jatkumon, missä YÖ-niminen yhtye syntyi ja levytti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan. Plus laulajakin oli niin sanotusti "epälaulaja".

Tämä ei ole Pellen paras levy, mutta kiistaton suunnannäyttäjä ja klassikko.

Cosmic Overdose - Final Koko 1980

 

Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.

Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.

Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.

Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti. 

Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa.
En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.

Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.

Eyeless In Gaza - Light of April 1982

Television - Marque Moon 1977

Jo vuonna 1973 perustetun Televisionin debyyttilevy ilmestyi vasta helmikuussa 1977. Punkin siemen oli tällöin viety ja kylvetty jo Atlantin taakse, jossa se aika samantien degeneroitui räkäisesti soitetuksi ja lauletuksi boogieksi, yhdistellen pääosin Atlantin takaisia Ramoneseja ja Dead Boyseja ja näiden pahoja tapoja. Vastalähetys oli jo tulossa Yhdysvaltoihin ja samana vuonna julkaistu Sex Pistolsien 'Never Mind The Bollocks' yhdessä Malcom McLarenin shokkitempausten kanssa määritteli minkälaisena punkista tultiin pitkään kirjoittamaan, tai ainakin ensimmäisenä mielikuvana tyylilajista.

Samaa suttuisempaa koulukuntaa edusti Televisionin basisti Richard Hell, joka ennen Marque Moonin levytystä sai, tai joutui poistumaan yhtyeestä. Nuggets- ja VU-pohjalta aloittanut ja keikkaillut yhtye ja sen musiikki evaluoitui ja syyskuussa 1976 äänitetty debyyttialbumi onkin jännempi pala, joka ei loksahtanut helposti lokeroon. Tämä itse asiassa yhdistää montaakin New Yorkin alueen bändiä ja heidän levytystään tuossa ajankohdassa; ränttätänttä oli jo soitettu ja piti keksiä jotain uutta, mitä jaksaa. Suuressa maailmassa sama ilmiö (pari punk-levyä, sitten skaalan laajennus) tuotti niin sanotun "uuden aallon", NYC:ssä Marque Moonin lisäksi taas vaikka Patti Smith Groupin 'Radio Ethiopian', tai Blondien debyytin tyylisen levyn. Joo joo; Ramonekset vahvistavat säännön ja poikkeuksen, mutta niin vain hekin pari vuotta myöhemmin äänittivät 'End of Centuryn'.

'Urgh! A Music War'-leffaa katsoessa tuli mieleen, että proge voi oikeastaan aika hyvin uuden aallon muodossa vuonna 1981 ja samaa voi kuulla jo Televisionin Marque Moonilla. Kitaristi sanoittaja Tom Verlaine vastaa pääosin kappalemateriaalista, mutta niiden yhteissoitto ja sovitukset ovatkin se levyn juttu. Kaksikko Verlaine-Richard Thompson kutovat kitarakuvionsa päällekkäin rytmiryhmän päälle. Kitaralinjat ovat melodisia, harmonisia ja soitettu kohtuullisen puhtailla soundeilla ja tarvittavan puhtaasti. Mistään Totosta ei ole kyse ja linjat ovat tarvittavan "edgyjä" ja sellaisenaan pistävän kirkkaita. Vaikka levystä ei muodostunut sellaista, joka olisi tehnyt soittajistaan rahallisesti varakkaita, sen kitaransoittotyylistä muodostui yksi seuraavan vuosikymmenen lainauskohteista.

Ykkös- ja kakkospuoli avataan kappaleilla, jotka ovat helppoja ja meneviä, mutta kaikkein upeimmillaan bändi ja se duali-kitarointi on esimerkiksi jamihenkisellä nimikappaleella ja etenkin sen lopussa. Tähän päälle Verlainen omintakeinen epälaulu ja New Yorkiin sijoittuvat sanoitukset. Myöhemmin Televisionia on tituleerattu punkin tai uuden aallon Grateful Deadiksi ja plimputteluineen vertailukohta on oikeastaan ihan osuva. Biisien soolo-liidit jaettiin studiossa Verlainen ja Richardin välille ja kuinka punk oli jälkimmäisen tyyli osata nuotintaa ja säveltää soolonsa paperille?

Mieleen jäävä kansikuva oli Robert Mapplethorpen ottama, mutta yhtye päätti "sabotoida" potretin ottamalla siitä käppäprinttikopion Times Squarelta löytyvästä printtikaupasta ja käyttämällä tätä kannessa.

Seuraaja 'Adventure' on itselleni tuntematon, mutta käsittääkseni askel vielä eteenpäin pehmeään ja pois viimeisestäkin punkin (näin mielletystä) sutusta. Tämän jälkeen yhtyeen tämä vaihe oli ohi ja hajonnut. Yksi syy saattoi olla Verlainen New York-skeneen yhdistänyt tahallinen tai tahaton heroinismi. Verlaine ja Richard siirtyivät enemmän ja vähemmän menestyksekkäille soolourille.

Poison Ruïn – S/T 2021

Poison Ruïn yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy on soinut tässä toista viikkoa aika tiuhaan. Tai levy ja levy; bandcampistä ja tubesta tätä on tullut kuunneltua. 

Myöskin yhtye ja yhtye: vaikeaselkoisen, mutta näyttävän kannen taakse piiloutuu Mac Kennedy Yhdysvaltain Philadelphiasta, eikä äänitteellä soita käsittääkseni ketään muita. Kätevää näin korona-aikana, etenkin kun ei tarvitse edes miettiä miten tämän toteuttaisi livenä.

Kennedy soittaa siis itse kaiken ja musiikki yhdistelee tämän hetken alakulttuurin "muotivirtauksia", eli siinä soi klassisen anarkopunkin elementtejä, joihin yhdistellään NWOBHM-juttuja (ehkä hetkittäin tulee joku alkuaikojen TANK-mieleen), tuotanto on tahallisen suttuista, kuin makuuhuoneessa äänitetty demo (vaikka plugareillahan varmaan nämäkin tehty) ja biisien introissa on elementtejä vielä supermuodikkaammasta "dungeon synth" estetiikasta. Unohdin vissiin mainita vielä post-punkin? Oikeasti tämä on äänitetty kuulemma varastohallissa sijaitsevalla treenikämpällä ja kaiketi oikealla rautanauhurilla.

Lopputulos on kieltämättä hämmentävän mukava sekoitus oudon sankarillista paatosta, kulmikkaita riffejä ja hyvää soittoa. Kennedy hallitsee kaikki instrumentit ja ennenkaikkea tämä kama on aika hyvin sovitettua tällaiseksi yhden miehen projektiksi, jotka saattavat usein mennä tietyllä tapaa tahallisesti tai tahattomasti  aika monotoniseksi. Tai on tämä monotonistakin, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan. Eipä tästä osaa enempää sanoa. Jos jostain syystä olet eksynyt tähän blogiin lukemaan juuri tämän kirjoituksen, suosittelen tutustumaan äänitteeseen.

Silhouettes and Statues: A Gothic Revolution 1978-86 / 2017

Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.

CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.

Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.

Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.

Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.

Kiitokset kirjastososialismille tämänkin lainauksesta.

Amebix - Monolith 1987

Crust-punk on punkin, tai metallimusiikin alalaji, missä yhdistellään juuretonta, systeemin ulkopuolista elämäntapaa ja metallista musiikkia, joka kuitenkin eroaa perus-heavystä näennäisen huolimattoman soitto- ja tuotantotapansa puolesta. Viiva ja erotin on todella häilyvä, eikä aina kaikki, tai kukaan tiedä aina kummalla puolella ollaan. Tyylisuunnan kaksi kivijalkaa lokatoitui 80-luvun Isoon Britaniaan ja sen vallattujen talojen, eli squattien skeneen. Antisectia ja Amebixia yhdisti myös levytetyn tuotannon vähyys, vaikka toki jälkimmäinen teki huomattavasti enemmän EP:tä yms. ensimmäisen olemassaolonsa (1979-1987) aikana.

Amebixin äänitetty tuotanto alkoi vuoden 1979 demokasetin muodossa, mutta bändin tuotanto oli ns. "hitaasti kypsyvää" käppäisen demon, EP-levyjen ja ensimmäisen 'Arise'-pitkäsoiton välillä (1985). Välissä meni kuusi vuotta ja ehkä yksi syy hitaaseen etenimiseen oli squattaus-elämäntapa, missä mitään omaisuutta, laitteita tai edes yöpaikkaa ei aina ollut, rumpalit vaihtuivat ja kaikki meni omalla (hitaalla) tahdillaan.

Amebix oli käytännössä Millerin veljekset Stig ja Rob, joista jälkimmäinen vokalisoi ja tekstitti biisit. Veljekset olivat kouluikäisinä ongelmallisia Stigin käydessä ongelmanuorten koulua ja Robin Britanian Ilmavoimien koulua, josta parin vuoden innon jälkeen kuitenkin erosi. He tutustuivat teini-ikäisinä bändin ensimmäiseen rumpaliin, joka oli vahvasti mielenterveysongelmainen, mutta asutti yksinään vanhempiensa suurta kartanoa Moorin alueella, joka on tunnettu Baskervillen koiran usvista ja sumuista. Millerin veljesten mukaan eristynyt kartano ja ympäristö vaikuttivat yhtyeen soundiin ja kuvastoon. Oli juttu totta tai ei, niin se on hieno tarina. Vanhemmat palasivat kartanoon ja häätivät punkkarit, jotka siirtyivät Bath/Bristol-alueelle, missä oli vahva punk- ja squattausskene yhtyeineen. Samaan aikaan mukaan tulivat kovat huumeet, jotka vielä omalta osaltaan tahdittivat etenemisnopeutta.

Elämäntapa ja ystäväpiiri pitivät Amebixin sidottuna niin sanottuun anarkopunk-skeneen, mutta musiikillisesti yhtye hioutui poikkeavan kuuloiseksi yhdistellen aikansa metallin elementtejä Motörheadiin, jälkipunkkiin ja etenkin Killing Jokeen. Arise-levyllä oli myös maalailevia osuuksia, joita toki löytyy kaikilta aikansa anarkopunk-pitkäsoitoilta, eikä monessa kohtaa olla kaukana esimerkiksi Hawkwindin monotonisesta, mutta samalla sakeasta tyylistä. Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin post punkin ja goottimusan esittelemä "pidättely", joka kasvattaa musiikin intensiteetin omaan luokkaansa. Samalla ensi-LP:n 'Axemanin' tyylinen nopea, mutta lyhyt kohta toimii kovempaa, kuin peruspaahdossa. Myös instrumentaatiopaino pinnalla jyräävän ja klonksottelevan basson kanssa kumartaa tavallaan Lemmyä kohden, mutta seisoo myös omin jaloin.

Arise nosti yhtyeen skenensä valokeilaan ja crustien vaatteiden pätseihin ja seuraaja 'Monolith' äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1987. Jo Arisen ilmestyessä 1985 punkkiin, tai sen hardcore-muotoon alkoi ilmestyä entistä enemmän metallivaikutteita, joista esimerkki aiemmin mainitun Antisectin 'Out of the Void' EP vuodelta 1985.
Monolithkin oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän metallinen ja vähemmän Killing Joke. Se noteerattiin (ja arvotettiin) punkpiirien lisäkisi aikansa metallilehdissä. Kehut eivät olleet valtavia, mutta ei sitä varsinaisesti haukuttukaan. Levy on ehkä noussut arvostuksessaan vuosien saatossa, sillä se on edelleenkin hyvin hyvin intensiivinen, vaikka nojaa enemmän raskaan musiikin estetiikkaan. Oikeastaan tämä on omalla tavallaan yhtä hyvä, kuin edeltäjänsä. Bändi oli myös tähän aikaan punkpiirien lisäksi hämmentävästi (tai vähemmän hämmentävästi) biker-piirien suosiossa ja keikkaili niissä.

Levyn ilmestyttyä bändi, tai veljesten välit hajosivat ja bändi hiipui yhden demon jälkeen. Julkaisijalevy-yhtiö veti kaikki rahat ja on vuosien saatossa tehnyt painoksia toisensa jälkeen.

Millerien ja ympärillä pyörivien soittajien elämäntavat, huumeongelmat ja ongelmat ylipäätään (Rob kaatui moottoripyörällä ja katkaisi kätensä soittokunnottomaksi, naisystävä vei lapsen ja tämä vetäytyi Skotlantiin asumaan asuntovaunussa) lopettivat bändin toiminnan pitkäksi aikaa. Rob Milleristä tuli myöhemmin keskiaikaisten miekkojen takoja, Tau Cross-yhtyeen johtaja ja tällä hetkellä hän toimii yksityisajattelijana karkotettuaan bändikaverinsa holokaustin kieltopohdinnoillaan. Stig perusti Amebixin jälkeen yhtä hitaasti ja hähmäisesti toimineen Zygoten, johon kuului saman Moor/Bath-usvaisen alueen tyyppejä Smartpilsistä ja muista hämärämmistä punk-yhtyeistä. Amebix uudelleenkasautui, levytti levyn, mutta nykyään veljekset eivät ole tiettävästi missään väleissä.

U-Bahn - S/T 2019

Hail vuosi 2020!

Aloitetaan tuore vuosi viime vuoden levyllä. Australialaisen U-Bahnin deby vilahti jollain marginaalisivuston "parhaat 2019" ja sehänä piti tsekata.

Kuvauksen perusteella tämä nuorten aussien bändi oli nykysukupolven versio DEVO-yhtyeestä ja ensimmäisten tahtien soidessa ei voinut olla kovinkaan eri mieltä. Kovinkaan, sillä ei tämä edes kuulosta miltään "nykysukupolvelta", vaan vertaus perustuu lähinnä siihen, että nämä nuoret kollit näköjään suorastaan palvovat yhtyettä ja kappale toisensa perään kuulostaa suoralta esikuvansa hiilipaperikopiolta. Mutta, mutta.
DEVO itsessään de-evolutioitui vuosien saatossa jopa radioystävälliseen pop-muotoon ja U-Bahn taas pysyttelee siellä kolisevassa ja kulmikkaassa ensilevyn tai jopa demolevyjen Hardcore DEVO I&II meiningissä. Koska maailmassa on rajallinen määrä 70-luvun devo-biisejä, niin kyllähän tämä tänne mahtuu.

Vokalisti jollottaa kuin Mothersbaugh konsanaan, kitara painaa ja nytkyttää 70-luvun raivolla, syntetisaattori törähtelee ja kilahtelee vailla miellyttämisen halua ja välillä live-rumpujen päälle tykitetään kunnon kiihkolla rumpukonetta. Kaikki niputetaan neliöksi, joka ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan se laitetaan kärryn alle ja koko homma lävähtelee asfalttiin idioottimaisen kulmikkaasti. Niinkuin pitääkin.

2019 ilmestyi myös toinen hivenen samassa suunnassa ollut levy, Powerplant-yhtyeen 'People in the Sun', mutta se operoi ehkä hivenen enemmän Screamersin synapunkin tai Chrome-yhtyeen osastolla? Kertooko tämä nyt jotain punkin marginaalissa olevasta suuremmasta virtauksesta, jää nähtäväksi.

https://u-bahnband.bandcamp.com/album/u-bahn-s-t

Smart Pils - Life Cycle 1985

W.H. Lung - Incidental Music 2019

Kuulin englantilaista W.H. Lung-yhtyettä vähän aikaa sitten ja tykästyin oitis bändin kasaria ja dronea yhdistävään soundiin. Livenä vähän isommalla kokoonpanolla esiintyvä yhtye on luovalta ytimeltään manchesteriläinen trio, joka kuulostaa aika pitkälti päivitetyltä versiolta Echo & The Bunnymenista, Spacemen 3:sta ja kasarin FM-syntetisaattoriyhtyeistä. Tähän mukaan vielä ripaus sekvenssoitua "motorik-soundia" ja toisaalta kotikaupunkinsa tanssittavuutta, niin oletan tämän olevan tietävien nuorten aikuisten keskuudessa kohtuu tykätty yhtye.

Ensin kuultu kiihkeä bunnymanisointi 'Inspiration!' innosti kuuntelemaan koko levyn, mutta tässä tapahtui nyt sellainen ikävä juttu, ettei levy ole alusta loppuun omaan korvaan nyt ihan täysin timanttinen. Levyn avaava 'Simpatico People' on kymmenenminuuttisena myös ehkä levyn kovin biisi, jossa jännite säilyy alusta loppuun. Syntikka pörisee ja kylmät kasarikitarat soivat, niinkuin kylmien kasarikitaroiden kuuluukin soida. Laulajan ääni on periaatteessa tavanomainen, mutta myös kulmikas, eikä täysillä heittäytyminen tietysti haittaa menoa.

Levyn ongelma on, että sen kiinnostavuus laskee tasaisesti loppua kohden, sekä muuttuu asteen verran tavanomaisemmaksi tyylilajissaan. Ehkä yksi selitys on, että internetin perusteella se on nykytyylin mukaisesti enemmänkin kokoelma bändin aikaisemmin julkaisemia sinkkuja, sekä uusia biisejä, eikä harkiten koostettu kokonaisuus kaarineen ja draamoineen. Jokainen kappale pitää sisällään sinänsä paljonkin mielenkiintoista ääntä, soundia ja musiikkia, mutta tällaisenaan levy on ehkä hivenen puuduttava.

Mutta jos bändi on julkaissut avausbiisin tasoisen yksittäisenkin kappaleen, niin hyvähän tämä on. Ainakin melkein. Niinkuin muuten moni kasarin ja ysärin vastaava levy.

The Teardrop Explodes ‎– Kilimanjaro 1980

Uusintojen jälkeen siirrytään uuteen. Tai siis vanhaan, mutta hiljattain ostettuun levyyn, eli liverpoolilaisen The Teardrop Explodesin Kilimanjaro-vinyyliin. Kotkalaisesta Tamburiin-sisustusmyymälästä, tai tarkemmin sen alakerrassa olevasta käytettyjen levyjen huoneesta kannettu vinyyli omaa vieressä olevan vuoden 1980 reissuen tyylikkäämmän kannen, jossa näkyy taustalla itse Afrikan korkein vuori. Ensipainoksessa kannessa on yhtye itse ja siitä puuttuu kappale 'Reward', josta oli tullut lisäpainoksen kohdalla hitti.

The Teardrop Explodes tunnetaan Walesissa syntyneen englantilaisen Julian Copen ensimmäisenä yhtyeenä, joka toimi Liverpoolin opiskelijakaupungin tuolloisessa punkin jälkeisessä tuotteliaassa skenessä. Yhtye ei ollut Copen ensimmäinen, vaan tätä ennen hänellä oli samaisessa kaupungissa jo "superkokoonpano" Crucial Three, johon kuuluivat Ian McCulloch ja Pete Wylie. Koko kolmikko tuli näkymään ja kuulumaan lavoilla ja listoilla 80-luvun alussa. Samaan bändiin äijät eivät kuitenkaan mahtuneet pitkään ja yhtye hajosi muutaman treenikerran jälkeen ilman julkista esiintymistä.

Yhdysvaltain länsirannikon pop-musiikkia ja jälkipunkkia yhdistellyt Teardrop Exlodes (nimi napattiin Marvelin Thor-sarjakuvasta) perustettiin Copen ja rumpali Gary Dwyerin kesken. Alkuperäinen kosketinsoittaja korvattiin David Balfella, mutta muuten kitaristit ja sessiomiehet saivat tulla ja mennä aika vauhdilla. Tässä vaiheessa Copella oli mukana aimo annos punkin idealismia; esimerkiksi huumeitten käyttö oli väsähtäneitten hippien puuhaa jne. Yhtyeen manageroinnista vastasi Liverpool-skenen moniottelija Bill Drummond, joka on myöhemmin tunnetuin KLF-yhtyeestään ja siitä miljoonan punnan polttamisesta. Jotain Copesta kertoo, että parin vuoden päästä yhtye oli hajonnut hänen egotrippinsä, kontrollinhalun ja huumepsykoosinsa takia ja välit kaikkiin edellämainittuihin tyyppeihin katkenneet + opettajakoulu jäänyt kesken.

Tätä ennen yhtye kuitenkin ehti tehdä kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun (joista mainittu Reward oli UK#6), sekä kiertueet Englannissa ja Yhdysvalloissa. Ensilevy Kilimanjaro myi kohtuullisen hyvin päästen top20 ja saaden Hopealevyn. Sävellysten krediitit on merkitty pääosin kolmikolle Cope, Dwyer ja tuossa vaiheessa kitaraa soittaneelle Michael Finklerille. Kappale 'Books' on Copen ja McCullochin aikaisemmasta bändistä ja tuottajina toimivat aikaisemmin mainitut Drummond ja Balfe.

Kilimanjaro on kestänyt itse asiassa kohtuullisen hyvin aikaansa, ehkä juuri keitoksensa reseptin ansiosta. Neo-psykedelian tyyliin 60-luvun purkkapsykedeliaa lainaava melodisuus yhdistettynä punkin jälkeiseen tiiviiseen ja diskanttiseen pakettiin toimii hyvin. Copen ääni ja karisma eivät tietenkään haittaa kokonaisuutta, eikä miltei kaikkiin biiseihin ympätyt pirteät puhaltimet. Vertailukohtia voi hakea tuolloisen ex-ystävän/vihamiehen McCullochin Echo & The Bunnymenistä ja naapurisaaren U2:sta ymppäämällä näihin Nuggetsien purkkaisimman garagen. Hyvä keitos! Tämä vuori-kantinen on muuten hivenen poikkeava ensipainoksesta; se on uudelleenmiksattu ja omaa pidemmän version levyn mainiosti päättävästä 'When I Dream'-kappaleesta.

Cope sai tästä kaikesta kaiketi suorituspaineita ja Yhdysvaltain kiertueella rouhittiin kaksin käsin lappuja, kokaiinia ja amfetamiinia. Toinen pitkäsoitto Wilder ei ollut huono, muttei sisältänyt edeltäjänsä tapaan hittiä. Cope piti itseään tässä vaiheessa yhtyeenä ja vittuuntui sellaisiinkin pikkuasioihin, kuin Balfen tyyliin laulaa lavalla koskettimiensa takana biisin sanoja itsekseen. Koko homma romahti sisäisesti kasaan ja Dwyer sekä Balfe lähtivät lätkimään, jolloin Teardrop Explodes loppui. Cope vetäytyi amerikkalaisen vaimonsa kanssa nuolemaan haavojaan pariksi vuodeksi vanhempiensa lähelle maaseudulle. Takataskussa oli toki levy-yhtiön antama sopimusoptio, mutta tämän realisointi kysyi häneltä pidemmälti aikaa. Dwyerin myöhemmistä vaiheista ei minulla ole tietoa, mutta Balfe perusti oman pienlevymerkin, toimi The Blur-yhtyeen löytäjänä, tuottajana ja videontekijänä, josta siirtyi suuren levy-yhtiön A&R-mieheksi, jossa hänen synnikseen koitui mm. miljoonia myyneen Kula Shakerin löytäminen. Nykyisin hän toimii käsikirjoittajana.

Simple Minds - Life in a Day 1979

Skotlannin koleassa tiiliteollisuuskaupunki Glasgowissa perustettu Simple Minds on nimenä ja muutenkin tuttu varmasti kaikille 80-90-luvulla kertaakaan taivaskanavan (nyt puhutaan aikansa satelliittikanavista) avanneelle. Edelleenkin toiminnassa (tosin alkuperäisestä kokoonpanosta on vuosia ollut jäljellä vain perustajakaksikko) oleva yhtye oli järkyttävän suuri ja suosittu. Stadionsarjassa.

Glasgowin punk-skenestä ponnistanut kaksikko Jim Kerr ja Charlie Burchill hyppäsivät paikallisesta nosteessa olleesta punk-bändistä perustamaan Simple Mindsin, jonka nimi otettiin Bowien 'Jean Genie' kappaleen lyriikoista. Otettiin Bowielta muutakin ja yhtye operoi jälkipunkin ja taiderockin maastossa.

Yhtyeen debyytti Life in a Day julkaistiin 1979 ja bändin levytystahti oli alkuvuosina huima; viisi albumia kolmessa vuodessa, samalla yhtyeen musiikkityyli ja suunta vaihtui. Tämä on kuitenkin vahvasti punkin jälkeiseen aikaan novaajaa kamaa ja mukana on ilmiselvät vaikutteet Bowielta, Roxy Musicilta (nimibiisissä jopa plagiaatin rajoilla keikkuva lainaus) ja Velveteiltä. Toinen nopeasti uusromantiikkaan ja elektroniseen ulosantiin hypännyt Ultravoxx kuulosti näihin aikoihin hyvin paljon samalta, joskin Simple Minds teki vielä tarttuvampia pastis.. biisejä.

Allmusicia ei kannata ehkä oikein ikinä pitää pohjana mielipiteilleen, sillä levy on saanut siellä aika ankean arvion. Mutta eipä ole eka kerta. Lisäksi kahdeksanminuuttinen 'Pleasantly Disturbed' saa erityishaukut, vaikka on hieno yhdistelmä Roxy-oopperaa, Velvettien droneosastoa ja oikeastaan Spiritualizedia ja Jesus & The Mary Chainia, ennenkuin nämä olivat edes olemassa. Roxy Music on sanottu useamman kerran ja sanotaan vielä kerran; Roxy Music. Myöskään Jim Kerr ei välitä juurikaan levystä ja syyttää sitä tuotannollisesta tasapaksuudesta, joka ei vanginnut yhtyeen tuon ajan live-enrgiaa.

Joka tapauksessa Life in a Day on oikein suositeltavaa kuunneltavaa. Meneviä biisejä, iskeviä riffejä, Kerr vokalisoi tunteikkaasti ja 70-80-luvun synat antavat jo aavistuksen tulevasta. Kappaleet ovat ehkä kieltämättä tutun oloisia (Wasteland lainaa erästä Nuggets-biisiä aika suoraan, lisäten syniä mukaan). Seuraava albumi 'Real to Real Cacophony' oli taas askel kohti elektronisempaa, mutta sillä kertaa taas vähemmän melodista musiikkia.

Kouvola United - Lapset kyyneliin hukkuvan maan 2012

Täytyy myöntää, että kun ekan kerran näin mainoksen/ilmoituksen levystä, niin pidin sitä läppänä. Rumassa kannessa maakunnan rokkareita, SEKÄ Olli Lindholm, ETTÄ Veltto Virtanen. Ei voi olla totta. Kansissa on vielä julkaisijana "legendaarisen" Propaganda Recordsin leima, joten mitä vittua?

Mutta totta se on ja läpällä tuli otettua tämä levy messiin lähikirjastosta. Kansien tutkiminen paljastaa, että levy on kouvolalaisen rokkari Ace Anderssonin perustaman hyväntekeväisyysbändin äänite, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa maakunnan Lastenpsykiatrin osaston hyväksi, mikä on kaikkia uutisia lukeneille kyllä paikallaan..

Joka tapauksessa laittaessa cd:n soittimeen odotukset eivät olleet noin niin kuin positiiviset, mutta yllätysten Yö ei ole ohi. Tarkempi kansien selailu kertoo, että huolimatta kouvolalaisrokkareiden taustabändistä levyn biiseistä on kolme on Jussi Hakulisen käsialaa ja niin voisi olla Perätalon säveltämä 'Mirellakin'. Kahdella viidestä biisistä vokalisoi mukana Olli Lindholm ja levyn on äänittänyt entinen Yö-kitaristi Juha Viitanen. Ainoastaan etno-'psykedelinen' Veltto Virtasen kalevalamitassa runoilema pitkä lopetusbiisi rikkoo niin sanotusti kokonaisuuden. Eli perhana; Yö-yhtyehän tämä on.

Taustaselvityksissä paljastuu vielä, että kappaleet ovat alkuperäisen Yö:n laarin pohjalta ja levyttämättömiä. Avausbiisi 'Oli rakkauden vuoro lähteä' on vielä aika hyvä alkuperäisen Yö:n biisi, jonka lyriikka on niistetty kuolinilmoituksen runosta. Levyllä laulavat laulajattaret Johanna Hämäläinen ja Tea Tähtinen (jossain tv:n laulukisassa myöhemmin..) vetelevät Sika-Ollin hengessä 'rokkimimmi-asenteella' ja sinnepäin. Kitarasoolo voisi olla itse Viitasen, mutta näin ei ole. Viitanen on kuitenkin jättänyt äänitteelle mukavan kolisevan soundin. Poistumista, lähtöä, kyyneleitä ja marttyyreita piisaa joka välissä.
'Mirella' on aika täydellinen Yö-pastissi. Tai jopa sellainen 'hyvä' Pyhät nuket biisi. 'Tää on vain elämää' vetää sellaisella tahdilla Yö:tä, että bändi ei ole sellaisella tahdilla vetänyt kahteenkymmeneen vuoteen. Velton runoilema 'Säihkyvän sisar' on rikkana teoksessa, mutta sekin suunnilleen parasta Virtasen ulostuloa kolmeenkymmeneen vuoteen.. Oikeastaan mieleen tulee joku härski kosminen folk-kraut tyyliin Sergius Golowin. Ja ihan mukava rauhoitus levyn loppuun.

Kouvola United on heittämällä paras Yö:n levy noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Hämmentävä paketti. Kolmekymmentä kertaa kysymysmerkki ja EP-mittainen levy uudelleen pyörimään.

Famous Imposters - Cradle to the Grave 1983

Famous Imposters syntyi Sub-Zeros bändin hajotessa kahteen osaan, joista toinen vielä muokkaantui kolmanneksi yhtyeeksi. Bändi toimi muutaman vuoden Sunderlandin alueella ja levytti pari pikkujulkaisua. Tyylilajina oli englannissa tuohon aikaan 'kaaos-punkin' kanssa elänyt anarko punk, joka yhdisteli juttuja aika ennakkoluulottamasti, mutta paatoksella.

Impostersien musiikissa kuului selkeästi jälkipunkin Joy Division vaikutteet sekä Echo & The Bunnymenin ja U2:sen tyyliset yhden kielen riffittelijät. Tavallaan aika käppäistä, mutta ehdottoman totista. Kaksi kitaraa ja ahdistunut laulaja.

Crass - The Feeding of the 5000 1978

Crass on ollut itselleni kohtuullisen vaikeasti lähestyttävä bändi. Vaikka yhtye luetaan lähes kaikessa ja kaikkialla yhdeksi, jos ei nyt 1900-luvun lopun, niin ainakin punkin tärkeimmistä bändeistä.
Yhtyeen musiikin lähestyttävyyttä on aina vaikeuttanut se, että Pistolseista ja Clasheista poiketen, joiden musiikki perustui loppujen lopuksi aika pitkälti keskikaljapohjaiseen kitararokkiin, Crass:in musiikissa on aika artsy ja vaikeasti lähestyttävä kulma. Jotain asiasta kertonee, että itse olen nimen satunnaisen kuulemisen jälkeen tutustunut yhtyeen olemassa oloon ensimmäiseksi brittiläisen artsy-fartsy musiikkilehden Wiren kautta.

Crass on aika monellakin tapaa merkittävä bändi punkin kaanonissa, joista tässäkin jutussa. Vuonna 1978 Pistols taustamiehineen oli paljastanut todelliset karvansa ja hajonnut. Clash oli aloittanut matkansa jo kohti muuta musiikkia ja yleisessä ilmapiirissä oli ilmaan heitetty slogani 'Punk's Dead'. Clashin Mick Jones väitti jotain muuta vielä vuoden 77 lehtihaastattelussa, mihin Crass vastasi tällä levyllä aiemmin mainitun nimisellä kappaleella.

Crass itse oli alunperin Penny Rimbaudin ja Steve Ignorantin rummut-laulu duo. Näistä jälkimmäinen oli nuori punkkari ja vastasi yhyeen päälaulusta. Ensin mainittu oli taas oikealta nimeltään Jeremy John Ratter (s.1943) ja vanha veteraani jo edeltävästä hippiliikkeestä. Rimbaud oli 70-luvun puolessa välissä hämärästi menehtyneen ystävänsä (Rimbaud esittää tapauksesta salaliittoteorioita) kanssa vastuussa muun muassa Stonehengen ilmaismusiikkifestivaaleista ja Dial-house nimisestä hippikommuunista. Sekä toimi tietysti Crassin puhemiehenä ja rumpalina. Rimbaud asuu muuten käsittääkseni edelleen Dial-housessa, josta tuli yhtyeen jäsenten yhteinen asunto ja esikuva Crassin luoman punkin alagenren 'anarkopunkin' squattaus-asumiselle. Eli suomalaisittain vallatuissa taloissa ja yhteiskunnan ulkopuolella asumiseen. Tosin toisin, kuin useimpien jäljittelijöiden ja faniensa tapauksessa Dial-housessa oli siistiä ja pihalla hoidettu puutarha, kun toisaalla squattielämä tarkoitti usein elämistä ilman sähköjä, luteita joka nurkassa, kylmää, vessat tukossa ja nurkat täynnä huumeruiskuja.

Rimbaud keräsi ympärilleen taiteilijoita ja muusikoita, joista Steve Ignorantin ohella muodostui Crass. Yksi tärkeimmistä hahmoista oli tämänkin levyn kansista vastuussa oleva New Yorkissa aiemmin työskennellyt graafikko Gee Vaucher, jonka kuvallinen ja tyylillinen anti ryyditti yhtyeen julkaisuja upeine mustavalkokollaaseineen. Yhtye itse omi aika pian militantin näköisen mustiin pukeutumisen ja bändin tunnukseksi muodostui kieltoristin, kelttiristin ja hakaristin graafinen yhdistelmä. Penny Rimbaudin anarkistilaisuuteen perustuva filosofia ja uskonnonvastaisuus tuli yhtyeen perusaiheeksi ja synnytti jäljittelijöiden joukon. Tähän vielä yhdisttiin Rimbaudin tuottama diskanttinen soundi, johon EI kuulunut aikaisemman punkin macho-kitarat. Tätä kaikkea kompattiin marssityylisellä virvelivetoisella rumpukompilla ja sanoitukset olivat todella pitkiä ja niin sanotusti täynnä asiaa.

Rimbaudin uskonnonvastaisuus ilmenee tavallaan jo tämän ensimmäisen levyn nimessä. Hän oli aikaisemmin kirjoittanut novellia 'Reality Asylum', joka sitten päätyi avaamaan tämän ensimmäisen levyn. Tai siis olisi pitänyt päättyä, mutta alkuperäinen Small Wonder Recordsin tapauksessa levypainon irlantilaiset työntekijät eivät painattaneet biisiä vinyylille, koska se sisälsi heidän mielestään jumalanpilkkaa (Rimbaud sai aiheesta syytteenkin joka ei kuitenkaan johtanut tuomioon). Niimpä alkuperäisellä levyllä kappaleen paikalla on sen keston verran hiljaisuutta. Tältä minun hallussani olevalta yhtyeen vuonna 1980 omalla merkillään julkaisemalta versiolta biisi kyllä löytyy. Levy on julkaistu 12" ja 45 kierroksella soitettavana. Rimbaud väittää levyn nimen uskontopohjaisuuden tarkoittaneen alun perin sitä, että levystä otettiin noin 5000 kappaleen painos, joka oli soittajien mielestä realistinen määrä, jota levyä saataisiin myytyä. Erinäisten lähteiden mukaan Feeding on tänä päivänä myynyt paria tuhatta alle UK:n kultalevyrajan. Levy menestyi heti tuolloin tärkeällä ja major-labeleiden ulkopuolella olevalla indie-listalla, joka eli elämäänsä 90-luvun alkuun asti.

Crassin musiikkia voisi kuvailla niin, että Clashin paasaavuus on siirretty turbo-ahdetuksi, hommaa on nopeutettu entisestään ja musiikista poistettu suunnilleen kaikki bassot ja myös kaikki ylimääräinen. Jäljellä on pelkästään laulu, sanoma, rytmi sekä taustalla diskanttinen kitaroiden sirinä. Lyriikat tulevat hengästyttävällä määrällä ja nopeudella, jota kompataan nytkyttävällä marssibiitillä. Crass ei myöskään halunnut yhtyeelle Johnny Rottenin tyylistä yksittäistä keulakuvaa, vaan tällä levyllä vokalisoivat Steve Ignorantin ja basisti Pete Wrightin lisäksi mimmit Joy DeVivre ja Eve Libertine.

Vaikka olenkin hiljalleen lämmennyt yhtyeelle 'Feeding of the 5000' ei ole mitään lempilevyjä (pidän enemmän poukkoilevan taiteellisesta 'Christ The Albumista'). Se ei silti poista niitä ilmeisiä elämäntavallisia ja musiikillisia vaikutteita, joita tämä debyytti loi. Anarkopunk tuli jo mainittua, mutta Crassin musiikillisia elementtejä ja tosikkomaista peräänantamattomuutta ui tietysti myös pian syntyeen hardcoren pariin. Feeding.. oli siis jonkinlainen tosikkomainen piristysruiske punkille ja palautti sen 'asialinjalle'. Vaikka ehkä vei samalla homman DIY-julkaisutyyleineen ynnä muineen ehdottomuuksineen myös takaisin sinne marginaaliin, josta se ei ole sellaisena tämän jälkeen paria hetkeä lukuunottamatta enää poistunutkaan.

Tämän ensimmäisen julkaisunsa jälkeen Crass perusti myös oman levy-yhtiön, jonka kautta hallitsi omien levyjen tekemisen, myynnin ja välityksen. Tämä ei ollut punkin siihen astisessa historiassa mitenkään tavatonta, tai uutta, kuten myöskään se, että bändi julkaisee muiden itseään pienenpien bändien levyjä. Crassin mesenointi oli kuitenkin ehkä askeleen vahvempaa; jonkun yhtyeen päätyminen Crassin kuuluisille kokoelmille, tai sinkku tai EP-julkaisu oli yleensä laadun tae ja samalla tae päästä indie-myyntilistan kärkipäähän. Rimbaudilla kumppaneineen oli kuitenkin muutamaa levytettyä poikkeusta lukuunottamatta tavattoman aatteellinen asenne; bändiltä ei yhden julkaisun jälkeen julkaistu toista levytystä, ettei homma lipsunut tavallisten levy-yhtiöiden ja bisneksen puolelle.

Klimax - 84-85 2004

Klimax on yhtye, johon on törmännyt alunperin internetissä. Tai sen muutamiin biiseihin. Tämä ei ole ihme, sillä vaikka yhtyeen jäsenistöä on myöhemmin ollut 90- ja 2000-luvun tutun nimisissä jälki-punkbändeissä Klimax ei aikoinaan päässyt julkaisuissa demoja pidemmälle.

Saksalainen Aasel-records julkaisi vuonna 2004 nämä yhtyeen demonauhat täyspitkänä vinyylinä. Mukaan on läntätty myös bändin selventävä historiikki A4:sina, missä kerrotaan Klimaxin jäsenten toimet ennen ja jälkeen yhtyeen. Niin ja tietysti yhtyeen aikana.

Luulin Klimaxia alunperin porilaiseksi, mutta savostahan bändi oli - tarkemmin Pieksamäeltä. Yksi syy pori-epäilyyn on varmaan laulutyyli ja muutama levyllä ollut punk-versio iskelmistä ja Suvivirrestä. Ja kuulostaahan  basisti-laulaja Timppa hivenen tuolta Olli Hakuliselta. Vokaalit ovat muutenkin pinnassa, joten ei voi väittää, ettei sanomasta saa selvää, jos vertaa esimerkiksi aikansa sirisevämpään hardcoreen. Nimensä bändi nappasi Color Climax pornolehdestä. Aika punk.

Klimax niputetaan hardcoreen, jota ykköspuolen 'Suvivirsi-demo (demolla olevan version takia nimetty) onkin, mutta yhtyeen ilmaisu ei ole samanlaista Discharge-kopiointia, kuin aikalaisillaan. Mukana on nimittäin vahva annos niin muodikasta post-punkkia, että itse niputtaisin, tunkisin ja painaisin vielä jalalla kolon päälle missä lukee; post punk.

Trion korviin jäävä oma juttu on soundin rytmi- ja bassovetoisuus. Hyvinhän se jytää. Muutenkin ollakseen demo-äänite äänenlaatu on melkeimpä parempi, kuin useassa aikansa 'oikeassa julkaisussa'. Lyriikat pyörivät tietysti siinä sodan mielettömyyden ja ydinsodan pelon ympärillä. Niin ja herätkää! ja kahdeksasta neljään vastaisuutta. Parhaimmillaan yhtye on 'Aivoton idiootti' tyylisissä lyhyissä pyörityksissä.

Klimax toimi demottavana ja keikkailevana yhtyeenä vain parin vuoden ajan, kunnes miehistöä ja tyyliä muutettiin. Tämän jälkeen homma loppui ja soittajia siirtyi Fucking Finland/Worldiin ja muutti Helsinkiin. Sieltä putkahtaa tuttuja marginaalinimiä; Wanna-Bees, Hitmen 3 ja Atom Heart, kaikki tuttuja 90-luvun alun Soundi-lehdestä. Tätä levyä ennen yhtye aktivoitui uudelleen, mutta siitä on aika tasan kymmenen vuotta, enkä tiedä nykytilannetta.

Maailmanloppu - Musta ovi / Enää kiväärit laulaa 2013

Suomipunkin 'uutta nousua' sijoitellaan usein Kouvolan suuntaan ja totta on, että tyylilajin skenetyyppejä sieltä päin on Helsinkiin ajautunut. Maailmanloppu majailee tietääkseni kuitenkin edelleen Kouvolassa (vai entisellä Kuusankoskella?).

Yhtyeen nimi oli viime vuonna kulkeutunut jopa minun korviini asti. Bändi on tähän asti vedellyt pääosin hardcorea, mutta tämä seiskatuumainen pitää sisällään vähän laveampaa ilmaisua.

Maailmanloppua on sen verran hehkutettu, että menin Lepiksen lauantai-iltaan katsomaan lähinnä tätä yhtyettä, vaikka illan kattaus oli Teemu Bergmannin synttärit - ja pääesiintyjänä synttärisankarin uudelleen pystyyn nostettu Heartburns.

Maailmanloppu ei aiheuttanut pettymystä ja setin pituus neljän bändin illassa on just hyvä puoli tuntia. Biisejä riitti ja lavakarismaakin. Onhan jannujen ulkoasu kieltämättä vetäisty kitaristin pullonpohjalaseineen sieltä vuoden 1982 luokkakuvasta, mutta hyvä bändi näyttää lavalla aina bändiltä. Pienoinen yllätys oli, ettei bändin musa ole kokonaisuudessaan mitään hirveän kovaa paahtoa, vaikka sitäkin piisasi ja vauhdilla.

Tämä seiskatuumainen tiivistää hyvin yhtyeen post-punk flirttailun. Biiseistä kakkospuolen 'Enää kivärit laulaa' on ehkä parempi, kuin ykkösposki. Biisi pyörii säkeistössä diskanttisen efektoidun basson päällä, kertsissä virveli nakuttaa ja kitara nakuttaa sen post-punk diskanttisoiton. Lauluun olisi ehkä toivonut ehkä enemmän Nolla nolla-osaston sössöttävää kasariräkänokkaa.

Oma veikkaukseni on, että seuraava yhtyeen pitkäsoitto tai EP seuraa tätä post-tyylisuuntaa.

Sokea piste - Välikäsi 2013

Sokean pisteen toinen pitkäsoitto on tässä vaiheessa vasta pari viikkoa vanha. Bändin soittajista ja taustoista ei minulla ole Tampereen suuntaa enemmän tietoa, mutta Sokeaa pistettä voisi pitää yhtenä paljon puhutun 'suomi-punkin uuden nosteen' ilmentymänä.

Aiempaa tuotantoa en ole kuullut, mutta minulla on sellainen kutku, että samoilla aalloilla seilataan. Sokea piste yhdistelee musiikissaan punkin koko aikaisemman kirjon noise-rockista, goottiin, suomipunkkiin, uuteen aaltoon, post-punkkiin ja hardcoreen. (Onneksi ska-punkki on jätetty keitosta pois).

Tuotannollisesti Välikäsi on jätetty muodikkaasti ruvelle. Itse suorastaan rakastan särölle menevää ääntä, etenkin jos se annostellaan näin. Kitaran kierto on aina ollut hienon kuuloista ja sitä on annosteltu levylle strategisiin paikkoihin juuri niinkuin pitää. 'Pimeää voimaa' kappaleen kertosäkeen pysäytyksessä olevat kirskahdukset..

Lyriikat ovat laveita ja kantaaottavia. Tavalliseen radiosoittoon tietenkin liian painostavia. Laulupuoli onkin Sokean pisteen valttikortti. 'Samassa veneessä' huudetaan niin, että muistetaan. Muuten musiikissa ja sanoituksissa on mielestäni sellainen pieni 80-luvun Pori-flangi. En osaa tätä nyt paremmin selittää, mutta ehkä jotain samaa romanttista ahdistusta näissä on.

Tuotannosta vielä pisteet levyn pituudesta. Kukaan ei jaksa tälläistä pauketta yli 40 minuuttia, joten neljä-viisi biisiä puolellansa on juuri passeli määrä.

Nolla nolla nolla - S/T 1984

Suomalaisen kultti-postpunkbändi Nolla nolla nollan EP 'Oodeja simasuille' oli tovi sitten Levyhyllyn nostossa. Svart-records on nyt ottanut bändin ainoasta kokopitkästä uusintapainoksen. Kaikki tämähän oli kuultavissa jo vuoden 1996 kokoelmalla 'Tänään täällä, huomenna poissa' kokoelmalla, mutta kiikutimpa tämän vinyylin Combat Record Shopista himaan.

Nolla nolla nolla ilmestyi hetkeksi Hälsingin punk-kuvioihin 70-80-luvun välissä esiintyen silloin vielä pienelle, mutta fanaattiselle punk-yleisölle yhdessä muun muassa Laman kanssa. Itse asiassa Laman Epe ja Nollan Jore kuulostivat aika pitkälti samalta, luulin jopa jossain vaiheessa, että Epe lauloi Mustassa paraatissa, vaikka kyseessä olikin Jore.

Bändi yritti saada levytyssopimusta ja Johanna olikin kiinnostunut, mutta ei silti lämmennyt 'tarkastajan' tsekattua keikan. Tästä seurasi bändin legendaarinen omakustanne EP 'Oodeja simasuille'. Ei mennyt pitkään tämän jälkeen, kun bändi hajosi.

Pitkäsoiton tarina on sikäli ihmeellinen, että pari vuotta myöhemmin yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa 'muistelokonsertissa', josta Johannan tuottaja Súmen ehdotti, että tehtäisiinkö se levy nyt. Ja sehän sopi bändille. Yhtye oli tässä vaiheessa alkuperäisen viisimiehisen sijaan nelikko.

Uusia biisejä yhtyeellä ei ollut, joten materiaali oli parin vuoden takaisen EP:n ja sen ulkopuolelle jääneiden biisien varassa. Toki niistä tehtiin uudet versiot, mutta tässä kohtaa 'Oodeja simasuille' levyn paskainen tuotanto vie voiton tämän täyspitkän puunatummista versioista. Ehkä vähän liikaa kaikua ja EP:n vimma oli laimentunut. Toisaalta avausbiisi 'Hyvästi huominen' omasi pop-punk potentiaalia.

Kuitenkin täyspitkä kadotti jotain Oodeja simasuille EP:n seinille ja reunoille kurottelusta ja muutti bändin pliisumman kuuloiseksi. Jore ja Ykä olivat valuttaneet elektro-punkin nesteet Mustassa paraatissa. Mielipide saattaisi olla tietysti toinen, jos levyt olisi kuullut toisinpäin.

Simple Minds - Empires and Dance 1980

Skottilaislähtöinen Simple Minds nostaa allekirjoittaneelle ensimmäiseksi varautuneen stadion/maailmanparannus/nössökasari viisarin. Tämä johtuu siitä, että Simple Minds oli myöhemmällä kahdeksankymmentäluvulla juuri tuota.

Yhtye kuitenkin aloitti pitkän uransa jo 70-luvun lopussa, jolloin skottilainen punk-bändi aika pian muuttui tässä blogissa nyt kovasti viljellyn 'post-punkin' soittajaksi ja alkoi haalia koneita. Vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Ultravox.

Simple Mindsin kataloogista löytyykin yllättävän mielenkiintoista kamaa, joihin lukeutuu myös tämä Empires and Dance. Bändi sekoitti toki jälkipunkkiinsa niitä Neu! ja Kraftwerk vaikutteita, joita tekivät kymmenet, jollei sadat muutkin syntikat löytäneet uuden aallon miehet. Lisätään tähän vielä ne pakolliset Berliinin kauden Bowie-vaikutteet.

Levyn musiikki on minimaalista nitkutusta, eikä hullumpaa sellaista. Jim Kerriä on haukuttu köyhän miehen Bonoksi, jollainen hän kasarilla varmaan olikin. Tällä levyllä mieleen hiipii kuitenkin enemmän Echo and the Bunnymenin ja OMD:n tyyliset jylhät popparit, joilla oli musiikissaan kuitenkin mitään kumartelamaton taiteellinen kulma. Kerrin laulua säestetään ujeltavilla syntikoilla ja kitara suhisee ja särisee enemmän efektinä melodioiden tullessa bassolla ja koskettimilla.

Levy ei alkupään muiden levytysten tyyliin ollut mikään kaupallinen menestys. Tarinan mukaan Aristan ottama painos oli niin pieni, että se esti listoille nousun joka tapauksessa.. Suosiostahan bändi pääsi sitten jossain vaiheessa nauttimaan enemmänkin.