King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

Damage - S/T EP 1986

Kuopiolaisen Damagen EP:tä pidetään Vendetta-yhtyeen lyhyt älpeen kanssa ensimmäisinä suomalaisina thrash/speed metal levtyksinä. Kumpaakin yhdisti uuden tyylilajin lisäksi menneisyys hardcore-yhtyeinä. Vendetan edellinen muoto oli Varaus ja Damagen Poliisivaltio. Jos ensin mainittu oli suomi-hc:n ykkösdivaria, Poliisivaltio sijoittui sinne kakkosdivariin. Ei niinkään tasonsa takia, vaan yhtyeen toimintakaupunki ei ollut niitä, joiden bändit siirtyivät suoraan suomi-hc:n kaanoniin.

Damage ei ollut vielä tällä EP:llä ankkuroinut itseään varsinaiseksi metallibändiksi, vaan nykykorvilla levytystä voisi kuvailla metalliseski hardcoreksi. Viisibiisisen EP:n ykköspuoli vedetään tankero-englannilla (tai siis ykkösbiisi, kakkosbiisi 'Napalm' vedetään jo finglishiksi) ja kakkospuoli jatkaa sujuvasti suomeksi, jolloin punk-henkisyys nousee vielä selkeämmin esiin. Biisit piiskataan eteenpäin, laulu on pinnassa, soolot käppäisiä ja hevistä napatut tuplabasarit nakuttavat. Kappaleiden kestokin on siinä alle kahdessa minuutissa. Tästä minä nautin! Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto, jossa biisien pidennysten takia matkattiin enemmän jo metallin maailmassa. Samassa sitä edgeä hioutui pois. Hevisoundit tehtiin todennäköisesti kuopiolaisessa Tegelmanin studiossa? Damage toimi 84-87 ja sen taas hajotessa siitä syntyi speed metallia paukuttanut Warmath.

Ministry - Jesus Build My Hot Rod 1991

Kuubalaissyntyisen Al Jourgensenin muusikkoura alkoi vähän erilaisissa merkeissä, kuin mistä hänet on myöhemmin tunnettu. Toki musiikki perustui alussakin vahvasti elektronisten soitinten hyödyntämiseen, mutta 80-luvulla ilmestynyt debyytti nojasi laulu- ja lausuntatyyliä myöten brittiläiseen 80-luvun elektro-poppiin. Ministryn alkuperäiskokoonpanokin oli vain äkkiä kasattu porukka, jolla pääsi soittamaan keikkoja. 80-luvun loppua kohden mukaan ilmestyivät metallikitarat joita yhdistettiin sämpleihin ja rumpukoneisiin, joiden lisäksi livesoitossa lavalle tuotiin vielä kaksi rumpalia. Lopputulos miellytti aikansa industrial-ug piirejä sekä metallifaneja ja yhtyeen rehellisesti sanoen tänäkin päivänä armottomalta kuulostavasta soundista tuli yllättävän suosittua.

Suosio ja levy-yhtiön edellisen levyn kohtuullisen menestyksen innoittamana antama jättimäinen ennakkosumma mahdollistivat kuitenkin jo varhaisnuoruudestaan asti narkomanian rajalla hoippuneen Jourgensenin siirtymisen kokopäivänarkkariksi. Yhtye kiersi ja eli studiossa Jourgensenin nuokkuessa ja heräillessä piikittäen itseään vuoron perään heroiini- ja kokaiiniannoksilla, jota täydennettiin lsd:llä ja ennenkaikkea crack-piipulla. 'Luova kaaos' veti puoleensa myös muita hulluja, joista osa oli täysnarkkejä, osa Jello Biafran tyylisiä muuten vain hulluja. Yhtye jakaantui studiossa ja kiertueilla (joilla sikailtiin pitkän kaavan kautta) narkkeihin ja Jourgensenin nimeämään 'kirjakerhoon', jotka eivät voineet sietää toisiaan. Jälkimmäiseen kuului Ministryn kultakauden läpi ollut ja yhtyeen alle ainoana nimensä saanut Paul Barker ja Chris Connely. Barker lähti yhtyeestä Jourgensenin päästyä kuiville 2003 niskassaan Alin ja 'managerivaimon' syytökset rahallisesta ja musiikillisesta kusetuksesta. Rivien välistä ei ole kuitenkaan vaikea lukea, että bassoa soittanut Barker oli juuri se, joka piti yhtyeessä jonkinnäköistä rotia yllä. Niin, että levyt olivat aikataulutettu, miksattu ja edes kasattu yhteen. Eikä hänen toimestaan loppuvaiheessa annettu kenellekään niin paljon rahaa, että olisi saanut itseään hengiltä huumeilla, vaikka yritys oli kova..

Mutta itse kappaleeseen. Jesus Build My Hot Rod ilmestyi singlenä ennen seuraavana vuonna ulostettua suuren yleisön tietoisuuteen noussutta 'Psalm-69' levyä ja oli kalkkiviivoille asti levyn ainoa valmis kappale. Yhtiö alkoi kysellä levyn perään annettuaan bändille huiman 750 000 dollarin ennakon, joka meni tarinan mukaan suoraan ränniin ja sekoiluihin. Jourgensenille tuli kiire tarjota yhtiölle edes single ja bändi meni studioon seuranaan legendaarisen sekoiluporukka Butthole Surfers-yhtyeen Gibby Haynes - tuohon aikaan kokopäiväinen crack-narkomaani. Haynes veti ennen sessiota pullon viskiä ja laulun vokaalit olivat tällä selvä, eli kännistä nonsensea "Ding a ding dang my dang a long ling long" ja putosi oton lopuksi tuolilta. Päälle heitettiin kasa elokuvasämplejä, pohjalle 4/4 rumpukonebiitti ja kitarat soittavat riffin tietävien mukaan 5/4 jaolla. Klassikko oli syntynyt ja soi Beastie Boysien leikkaaliimaa 'Sabotagen' kanssa sukupolvemme ördäyksen takana.

Jourgensenin mukaan single myi 1,5 miljoonaa kappaletta ja jos edes kolmasosan poistaa legenda-leikkurilla, niin hittihän tämä oli. Yhtye sai levy-yhtiöltä toiset 750 000 täyspitkän viimeistelyyn, mikä käytettiin ennalta arvattavalla tavalla huumeisiin ja levy 'Psalm-69' rykäistiin äkkiä kasaan. Rolling Stonesin pahimpien narkkiaikojen hengessä pitkäsoitto oli kuitenkin olosuhteista huolimatta, tai johtuen kohtuullisen hyvä, myi törkeästi ja on kestänyt aikaakin ihan hyvin.

Rollins Band - Low Self Opinion 1992

Sain juuri loppuun 'Spray Paint the Walls' kirjan, joka kertoo aika ikonisesta hardcore-bändi Black Flagista. Sitä on tullut vuosien varrella jonkin verran kuunneltua, mutta se ei ole ikinä tehnyt niin suurta vaikutusta, kuin sen historiallinen ja asenteellinen arvo vaatisivat. Flagin musa lähti lopussa ajelehtimaan ehkä turhankin paljon ja yhtyeen neljä eri laulajaa jakavat varmasti jokainen mielipiteitä. Puhumattakaan tästä äskettäin tapahtuneesta reunion yritelmälstä, tai siis sen farssista. Eikä ensimmäistä kertaa. Suurin ongelmahan tuossa on ollut tietysti pääjehukitaristi Gregg Ginn ja hänen heikot ihmissuhdekyvyt.

Rollins ei ole oma suosikkini yhtyeen laulajista, eikä myöskään bändin levytykset hänen ajaltaan. Laulaja itse on dissannut myöhemmin panostaan yhtyeessä väittäen olleensa ainoastaan laulajana ollut fani, joka teki mitä (Ginn) käskettiin. Näin asia nyt tuskin oli.
Yhtyeen loppuaikana ja myöhemmin hänestä on tullut suosittu puhuja (etenkin Bush-nuoremman kauden aikana oli tunnettu räksyttäjä) .Vuonna 1987, heti Black Flagin hajoamisen jälkeen perustettu Rollins Band saavutti keskikastin kaupallista suosiotakin. Sitä Black Flag:kin olisi uljaasta luolissa kiertämisestä huolimatta halunnut. Rollins Bandin kokoonpano eli ja muuttui koko olemassa olonsa ajan, kerran totaalisestikin.

Tässä Rollins Band esittelee tätä 90-luvun alussa pinnalla ollutta funk-vaikutteista heviä. Muistan, kun näin tämän videon ihailleeni tuota basistin asennetta vetää vain kahdella kielellä. Eikä tämä biisi nyt toivoton ole.

Darkthrone - The Underground Resistance 2013

Darkthrone oli yksi niistä norjalaisista yhtyeistä, jotka loivat aika pitkälti 90-luvun alun blackmetallin rakennepiirustukset. Jo vuonna 1987 aloittanut Darkthrone soitti uransa alussa deathmetallia, mutta siirtyi vuoden 1991 paikkeilla Bathoryn ja Celtic Frostin innoittamaan suuntaan ja julkaisi seuraavan parin vuoden aikana kolmikon levyjä, jotka luetaan bm:n kulmakiviin. Vuonna 1994 ilmestyneen 'Transilvanian Hungerin' jälkeen Darkthrone tai siis kaksikko Fenriz ja Nocturno Culto eivät jääneet hautaan makaamaan, vaan seuraava levy 'Panzerfaust' oli jo selkeä irtiotto aikansa blackmetal soundista ja menosta.

Sama meno on jatkunut kiihtyvällä tahdilla ja 2000-luvulla bändi ajautui entisten fanien silmissä liian kauas lähtökohdistaan mustan metallin kanssa yhtyeen levyjen ollessa crustpunk vaikutteisia. En ole DT:n 2000-luvun niin sanottuihin 'punk-levyihin' hirveän tarkasti tutustunut, mutta olettaisin pitäväni niistä.

Kuten yllä sanottu, kaksikko on ajautunut kauas bm:stä ja paluuta niille juurille tai kuopille tuskin tulee olemaan enään missään vaiheessa. Underground Resistance on kuitenkin DT:n osalta poistuminen punk-menosta ja puoliksi Fenrizin ja Culton säveltämät kappaleet nojaavat sinne 80-luvun hevin perinteisiin. Riffit ovat enemmän thrash- ja speedmetalpohjaisia ja Nocturnon laulu tuo teatraalisuudessa välillä mieleen King Diamondin. Onneksi riffit ovat roskishenkisiä ja menon puolella on vielä ripaus sitä punkin henkeä.

Jotain kaksikon taidoista kertonee se, että olen innostunut bändistä ja tyyppien menosta enemmänkin näin vuonna 2013. Fenriz ja Culto ovat selkeästi taitavia ja näkemyksellisiä muusikoita, jotka osaavat pastissin sijasta tehdä ihan omannäköistä kamaa lisäämällä keitokseen vuosien varrella olleita vaikutteitaan. Bm:stä löytyy kourallinen muitakin, jotka ovat alkuaikojen jälkeen niin sanotusti kasvaneet musiikillisesti, mutta säilyttäneet samalla kulmansa. En ole varma, onko Underground Resistance ainoa tänä vuonna hankkimani hevilevy, mutta se on sellainen, että tällä saisi tyydytettyä koko vuoden hevitarpeen.

Antisect - Out From The Void 1985

Vuosien 1982-87 välillä ja taas nykyisin toimiva englantilainen Antisect luetaan sanoitustensa ja taustansa takia yleisesti niin sanottuun anarkopunk-skeneen. Skene toimi erittäin vahvasti 70-luvun lopusta 80-luvun puolenvälin Isossa Britaniassa. Eli Thatcherin kulta-aikana.

Hommaan kuului vahvan DIY-hengen lisäksi squattaamista, eli vallatuissa taloissa asumista ja erittäin kovaa paasaamista yhteiskunnallisista epäkohdista ja eläinten oikeuksista. Eli ne 80-luvulla tutuiksi tulleet punkkareiden litaniat olivat pitkälti tämän liikkeen ja erityisesti sen 'perustaja-bändin' Crassin suusta. Porukan vastakohta Suomessa oli se niin sanottu kilju-punk ja Vihreillä saarilla 'brew crew'.

Liike muuntui ja lamaantui 80-luvun lopupuolelle tultaessa todennäköisesti syystä, että thatcherismi tuntui kaikesta vastustamisen energiasta huolimatta voittavan ja jengi vielä halusi sitä. Tai ainakin suuri osa formaalissa kentässä toimivista äänestäjistä.

Skene/genre tarjoaa kuitenkin omaan korvaani suurelta osin ehdottomasti mielenkiintoisinta ja monimuotoisinta brittien toisen aallon punkkia, vaikka musiikillinen tyylilaji vaihtelikin bändien välillä suunnilleen folkista ja popista metalliin ja meteliin. Tai ehkä juuri sen takia.

Antisectin ensimmäisen kauden levytysura alkoikin Flux of Pink Indians-anarkobändin Spiderleg-levylafkalle ja 'In Darkness There Is No Choice' pitkäsoittoa pidetään yhtenä genren klassikoista. Tämä vuonna 1983 ilmestynyt levy oli myös kuuluisa siitä, ettei vinyylistä erottanut silmillä kappaleiden välejä, vaan kaikki biisit oli miksattu ja vedetty yhteen. Minulle itselleni tulee levyn alusta aina vahvoja mielleyhtymiä 70-luvun puolen välin Hawkwindiin käppäisine ja yksinkertaisine, mutta menevine riffeineen sekä ankean kuuloisine lauluineen.

Yhtyeen alkuperäinen levytysura oli lyhyt sisältäen edellämainitun pitkäsoiton lisäksi vain tämän seiskatuumaisen singlen, joka jostain syystä usein listataan EP:ksi. Ja muutaman omakustannekasetin bändin demoista.
45:llä kierroksella pyörivä Out From The Void luetaan siis jostain syystä EP:ksi minkä kahden puolen noin kymmenen minuutin yhteispituus sinänsä oikeuttaakin, vaikka levyllä onkin vain periaatteessa yksi biisi puolellansa. Kappaleita ei ole alkuperäisellä levyllä edes nimetty millään tapaa, vaan ne ovat kulkeneet ihmisten suussa nimillä 'Out From The Void 1. ja 2.'. Sanoitukset taitavat kuitenkin seistä sentään seiskatuumaisen takakannessa. Ja anarkolähtökohdille uskollisesti sitä läppää piisaa kohtuu paljon enemmän d-beattiyhtyeisiin verrattuna.

Musiikillisesti jo pitkäsoitto oli ollut vähän kallellaan sinne metallin puolelle, mutta tämä 7" on sitten ihan puhtaasti hardcore-vaikutteista heviä, mitä myöhemmin alettiin kutsua crustiksi. Antisectia pidetään samaisen tyylilajin pioneeriyhtyeenä ihan pukeutumista myöten; jos on viettänyt yönsä huumeiden vaikutuksen alaisena istuen bussipysäkillä, aamuviideltä ei ollut aikaa laittaa keesiä pystyyn, vaan tästä syntyi sivuilta kalju pitkä 'crustitukka'.. Metallin vaikutus ulottui myös muihinkin hardcore-yhtyeisiin, mutta tästä ja vasemmistolaisanarkistisen aatemaailman yhteydestähän crustissa taitaa olla kyse? Plus ripauksesta goottia, mitä löytyy myös Antisectista.

Metallin ääressähän tässä ollaan, mikä selviää heti EP:n alun yhden kielen vouaavassa sahaus-riffissä. Tempo ei ole millään lailla kaahaava, vaan aikansa thrashissä tämä luettaisiin varmaan joko hitaaksi, tai keskitempoiseksi. Metallica! Pitkäsoitolla biisit kestivät sen pari minuuttia, mutta nyt niissä on välisoittoja ja eri osia. Laulu on sitä samaa alarekisterissä kulkevaa monotonista ärjyntää.

Kakkospuolen alussa tykitetään vähän ykköspuolta nopsakammin, kitara soittaa vouaavaa riffiä ja sitten siirrytään hitaampaan louhintaan. Mikä tämän oikeasti erottaa aikansa thrashistä? Kaipa tämä on vähän huolimattomampaa ja ne kitarasoolot ovat aika minimissä, mutta kyllä sitä tilutustakin tulee. Kömpelösti toki. Mutta kärjistäen sanoen tämä voisi olla joku thrash-yhtyeen huolimattomammin tuotettu demo. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, koska ne demot kuulostavat järestään paremmilta, kuin bändien puunatut metalli-albumit.

Yhtye kierteli tästä eteenpäinkin ahkerasti Englantia ja Eurooppaa, muttei julkaissut mitään muuta ennen vuoden 1987 hajoamistaan. Ja tuolloin he olivat jo omastakin mielestä ajautuneet pois punkista sinne metalliin, eivätkä edes halunneet ulostaa enää silloista kamaansa, vaikka pitkäsoiton pohjat tehtiinkin valmiiksi.

Out From The Void EP/singlestä otettiin pari vuotta sitten uusintapainos ja sellainen on tämä omakin Combatista kotiin kannettu seiskatuumainen.

Noidankehä - 1987 EP (2013)

Tämä äänite liippaa sinänsä läheltä, koska tämä on oman kaverini ja samalla soittokaverini vanha bändi. Ja samoinen kaveri myös julkaisi juuri tämän. Tässä. Äsken. Kansissa on ehkä jonkin verran vielä omat sormetkin pelissä, mutta kansikuva on bändin edesmenneen laulajan käsialaa.

Punkki on siitä mielenkiintoinen musiikin ja harrastuksen muoto, että skenessä olevat ovat omien empiiristen tutkimusteni mukaan aika paljon normaaliväestöä korkeamman keräilyvietin omaavia. Ei ole mitenkään tavatonta, että hyllystä löytyy jo 80-luvulla sinne ilmestyneitä erinäisiä maakuntabändien demoja tai jos sellainen julkaistaan, niin heti löytyy ainakin parikymmentä ostohalukasta.

Kuopiolainen Noidankehä ei olemassaolonsa aikana julkaissut mitään virallista äänitettä, lukuunottamatta yhtä kappaletta (nimibiisi Noidankehä) kokoelma-EP:llä 'Suuren hiljaisuuden jälkeen'. Nyt Kuopiossa vuonna 1987 (ja sen mukaan nimetty) äänitetty neljän biisin demo on julkaistu DIY-hengessä kasettina.

Kassu sisältää siis neljä biisiä. Samat kummallakin puolella ja pituutta taitaa olla kymmenisen minuuttia. Tai vähän alle. Aloitusbiisi on hämäävästi nimetty samoin, kuin Pellen biisi eli 'Häpeän olla valkoinen'. Sitä seuraa bändin nimibiisi 'Noidankehä', jonka jälkeen tulee 'Syntynyt vihasta' ja demon päättää 'Tuomion portaat'. Homma on äänitetty huhtikuussa ja kahteen otteeseen marras- ja joulukuussa 1987, eli melkein vuoden kasikasi puolelle mennään.

Demo kertoo omalla tavallaan sen ensimmäisen hardcoren sielunmaisemasta ja musiikillisesta kehityksestä. Tuossa vaiheessahan tyylissa alkoi olla kova juttu se metalli ja sinne lipsuttiin enemmän ja enemmän. Noidankehä pysyy vielä punkin tai siis hooseen puolella, mutta onhan tämä aika metallista. Synkimpiä hevihetkiä on muutama mutta laulaja vetää kuitenkin aika perinteiseen räkänokkahoosee-tyyliin.
Kyllähän tämä on jo aika monimutkaista kamaa introineen ja muineen. Sieltä hevin kikka-arkusta vedetään myös monta juttua. Onneksi siinä hevanderissa on mukana aimo annos Amebixia, mikä kuuluu etenkin nimibiisissä. Rummut ja bändikaveri Timon basso moukaroivat jyhkeästi. Mieleen tulee ehkä myös loppuaikojen Riistetyt. Ja kuten demon biisimäärästä ja kestosta voi päätellä, temmot eivät ole hirveän nopeita. Soundit ovat selkeästi skenen yleistä demo-tasoa paremmat. Syynä tähän on varmaan se, että tämä äänitettiin tietääkseni kuopiolaisten hevareiden Tarotin studiolla.

Lyriikoissa vedetään sitä perinteistä uskonnon ja auktoriteettien vastaista linjaa. Ei mitään suurta runoutta, mutta juuri sitä mitä pitää. Laulaja Maken ulosanti ei ole kuitenkaan mitenkään hirveän mieleenjäävää, mikä on varmaan aina se ykkös- ja kakkosdivarin bändien ero. Metallisuudesta huolimatta bändiä ja tätä demoa kuuntelee yllättävän mielellään. Noidankehästä oli Timon kertomaa tarinaa Havana Bananas-zinessä. En nyt muista tarkempia historiikkeja, enkä bändin toiminnan pituutta. Laulaja on kuitenkin edesmennyt, eikä rumpaliin ole saatu yhteyttä. Demoa voi tilata ja tiedustella timo.kuvaja@gmail.com

Darkthrone - Panzerfaust 1995

Darkthrone oksennus-logoineen on blackmetallin norjalaisrintaman yksi tärkeimpiä bändejä, mutta itse olen onnistunut ohittamaan yhtyeen audion kuulemisen kaikki nämä vuodet. Yksi selitys on tietysti, etten nyt ole bläkärin suurimpia faneja, vaikka genrestä kieltämättä löytyy ihan musiikillisesti validiakin tavaraa.

Blackmetallia pidetään metallimusiikin viimeisenä suurena ug-genrenä ja olihan siinä aika kompromissiton ääni, punkki sointi ja vahva DIY-mentaliteetti. Bläkärin soittamisella ei kustanneta kartanoita. Darkthronen kaksikkokin on siviiliammateiltaan opettajaa ja postimiestä. Jostain syystä yllättävän moni näistä bläkäriorkestereista on muuten yhden tai kahden miehen bändejä.

Jos täällä Levyhyllyssä on lähiaikoina pyörinyt vähän turhankin paljon vasemmisto- ja anarkokamaa, niin bläkärin taustoilta löytyy taas helvetin kyseenalaisia juttuja alkaen demokratian ja homojen vastaisuudesta päätyen puhtaaseen satanisimiin ja natsismiin. Darkthrone sijoittuu tällä mittarilla käsittääkseni sinne tolkun puolelle ja levyn nimestä huolimatta irtisanoutui natsismista ja muusta skeidasta vaikka tälläkin levyllä on yksi Burzum-mies kirkonpolttajamurhaaja Varg Vikernesin tekstittämä kappale - ja muutenkin yhtyeen ulostulot aiheesta ovat olleet vähän ristiriitaisia..

Edeltävää 'Transilvanian Hungeria' pidetään yhtenä genren tärkeimmistä albumeista. Panzerfaust eroaa musiikillisesti siitä aika paljon, sillä blast-beat ja sinfoninen sahaus on levyllä melkein vähemmistönä. Albumin moni kappale kumartaa suoraan alkuaikojen Celtic Frostille ja Hellhammerille jykevien ja iskevien riffien kanssa, joiden päälle laulaja Nocturno Culton vokaalit/karjuminen on miksattu pintaan. Tämähän sopii minulle, koska pidän vanhasta CF:stä. Levyn päättävä 'Sno og Granskog' taas on melkein kaunis jylhä ambient-teos synatorvien ja puhutun vokaalin kanssa. Tuohon suuntaahan moni bläkäribändi lähti venyttäämään ilmaisuaan.

Amebix - Arise! 1985

Amebix on yhtyeitä, joita ei paljoa niin sanotussa valtavirrassa noteerata, mutta punkin ja hevin viemäriosastolla, niin sanotussa 'crust-punkissa' yhtye on varmaan se kaikkein pyhin.

Etelä-Englannin maaseudulta ponnistanut Amebix aloitti toimintansa erinäisten kokoonpanojen kautta jo 70-luvun lopulla ja luettiin loppuun saakka jostain ihmeen syystä 'anarko-punk' bändiksi. Yksi iso syy tähän oli varmaan bändin ja sen jäsenten aika extreme elämäntyyli yhteiskunnan ulkopuolella. Bändi muutti Bristoliin, jossa se viiden vuoden ajan asui vallatuissa taloissa ja narkkasi, asuen välillä suoranaisissa raunioissa.. Tämä yhdistettynä bändin gootti/angsti-kuvastoon ja ankeaan musiikkiin saa bändin kieltämättä tuntumaan metallin ja punkin yhdistelmänä todellisemmalta, kuin vaikkapa saman aikakauden Venomin.

Amebix levytti ennen tätä pitkäsoittoa muutaman singlen ja etsi omaa musiikillista muotoaan. Arisella se löytyi ja se on ankea yhdistelmä Motörheadia, Hawkwindia, Bauhausia ja Killing Jokea. Vuonna 1985 alkoivat hardcore yhtyeet kallistumaan sinne metallin puolelle, malliesimerkkinä kaikista suurin - Discharge. Lopputulos oli sen tapauksessa koominen, mutta Amebix otti metallin elementteja ja yhdisteli niitä lähtökohtiinsa, joissa ei ollut liiemmin soittotaitoa. Tämä yhdistelmä kuulostaakin lopulta metalliselta, mutta on liian puupäistä vajotakseen Dischargen metalliaikojen tyyliseen keskinkertaisen hevin suohon. Arise! ja Amebix on vitun ankean kuuloista hidasta käppämetallia.

Tämä vaatii tietty kuuntelijalta totuttelua. En itsekään lämmennyt alussa yhtyeen pseudo-metallille, mutta nykyään se kuulostaa jopa paremmalta, kuin aikansa thrashit. Ainakin omaan korvaani. Kappaleiden maailma liikkuu sodan kauhuista skitsofrenialääkkeisiin.

Arise!:n julkaisi Jello Biafra 'Alternative Tentacle' levymerkillään. Biafra oli innostunut bändistä ja halusi heidän levyttävän pitkäsoiton, mutta saatuaan käsiinsä ankeat loppunauhat Biafra oli kuuleman mukaan hämmentynyt. Levy kuitenkin julkaistiin ja se menestyi kohtuullisen hyvin riippumattomilla listoilla.

Amebix julkaisi paria vuotta myöhemmin vielä metallisemman 'Monolithin', mutta se ei herättänyt samanlaista innostusta ja yhtye pisti pillit pussiin, kunnes pari vuotta sitten lukuisten muiden kasarikummajaisten kanssa palasi yhteen ja kiertää tälläkin hetkellä.

Bolt Thrower - Realm of Chaos 1989

Birminghamilainen edelleen toimiva Bolt Thrower luetaan tyylilajinsa valioihin. Tyylilajiksi luetaan death metal, tuo vanhempia 80-luvun lopussa järkyttänyt metallilaji, ennenkuin black metal ajoi oikealta ohi. Miehistö tosin taitaa olla vaihtunut pitkälti kokonaan.

Muistelen, että omankin paikkakunnan uskolliset heviolmit luukuttivat 80-90-luvun taitteessa miltei pelkkää 'dödistä'. Kyseiset tyypit pelasivat myös rankasti roolipelejä (kuten myös itse) ja Warhammer-pikku-ukkoja, mutta en muista ikinä nähneeni levyissä, badgeissa tai selkälipuissa tätä bändiä, Sepulturaa ja Obituarya kylläkin.

Se on sikäli outoa, koska Bolt Throwerin kundit käsittelivät teksteissään Warhammer-aiheita senkin edestä, että saivat luvan käyttää tämän levyn kannessa 'Rogue Trader'-pelin kantta, joka oli Warhammer 40k pikku-ukkopeliä edeltävä puoliroolipeli. Itse levyn nimi on suoraan vuonna 1988 julkaistun Warhammerin taustakirjan nimi. Kyseisen kirjan kovakantinen alkuperäispainos oli pitkään muuten yksi halutuimmista ja hinnakkaimmista eBayssa liikkuneista nörttikamoista.
Ellen muista väärin, niin vanhoissa 'White Dwarf' pelilehdissäkin oli bändin levyn mainoksia ja olikohan jopa niin, että Bolt Throwerilla oli peliä kustantaneen 'Games Workshopin' kanssa sponsorisopimus. Eli jannut saivat ilmaiset pikku-ukot ja pelit. Aika nörttiä!

Itse musiikista nörttiys on melko kaukana, sillä se on ajalleen tyypillistä ryppyotsaista death metallia pitch-sifter laululla ja yhdellä kielellä jauhettuja notkeita riffejä. Sitten tulee se tempon vaihdos ja blast-beattiä. Bolt Throweria on vertailtu myös Napalm Deathiin, josta on muistumana kaiketi selvimmin ne 'grindahtavat' kaoottiset kitarasoolot. Death metal oli aikanaan melko suosittua ja sitä seuranneen bläkärin kanssa varmaan viimeisiä metallin 'suosittuja' lajeja, jotka nojasivat näin vahvasti punk- ja DIY-estettiikkaan. Realm of Chaosta ei voi todellakaan sanoa puleeratuksi metallilevyksi ja nykymittapuulla jopa korttelibänditkin tekisivät hiotumpaa jälkeä.

Tämä nykyhevissä vituttaakin. Tykkään itse metallista enemmän sellaisena Venomin tyylisenä 'hälläväliä' asenteena tai muuten vain käppäisenä kamana. Bolt Thrower kolkuttelee näihinkin suuntiin ihan pätevästi, mutta jostain syystä kuuntelen ja palaan tämän bändin ääreen juuri omien pelinörttijuurieni takia. Enkä silloin aikanaan kuunnellut juurikaan metallia.

Tämä onkin varmaan suurin syy, miksi tätä jaksan. Sillä kyllähän tämä dödis aika pitkälti yhdestä puusta veistettyä kamaa. Tai no, mikäpä hevin tyyli ei sitä olisi?

Bolt Thrower oli aikanaan tyylilajinsa myydyimpiä artisteja Englannissa. Levyn julkaissut Earache Records pisti vuonna 2005 ulos levyn uusintapainoksen eri kannella ja ilman rojalteja bändille.

Doom - Doomed From the Start 1992

Eka demo oli paras?
Doomed From the Start on japanilainen 1992 koottu kokoelma englantilaisen crust-punk yhtyeen demoäänityksiä vuosilta 1987-1992. Crust ei itselleni ole hirveän tuttu alalajina, mutta taitaa olla edelleen se, mitä nämä 'kovan musiikin' punk-kakarat kuuntelevat.

Tai mistä helvetistä minä tiedän?

Yhtye ehti olla olemassa vain kolme vuotta, mutta nauttii edelleen kulttisuosiota. Wikipedian mukaan crust yhdisteli 'äärimetallin' ja anarko-punkin aineksia keskenään. Omaan korvaan Doom kuulostaa hivenen käppäiseltä metalli-punkilta, eikä millään huonolla tavalla.
Yksinkertaisia riffejä ja biisejä vähän miehekkäillä vokaaleilla. Tempokin on toisinaan verkkainen verrattuna aikakauden metalliin. Toki nopeampiakin biisejä löytyy ja niillä lähestytäänkin sitä aikansa pikametallia. Mutta käppäisemmin.
Myös lauluun toisinaan lyöty delay kuulostaa villiltä. Tässä onkin syy miksi kuuntelen juuri tällä hetkellä mielummin Doomia, kuin sitä perusmetallia. Tässä on sitä paljon puhuttua käppäisyyttä ja sen tuomaa sympaattisuutta. Ehkä yhdistelmä korttelibändin soittamaa Venomia, Dischargea ja thrash-metallia kuvaisi parhaiten?

Onko se eka demo paras? Kevyen tutustumisen jälkeen muuhun tuotantoon väitän, että on. Vaikka puristit varmaan vetävät tästä herneen nenään. Kokoelman viimeistelemättömät soundit tukevat biisejä hienosti, vaikka eivät ne toisetkaan versiot huonoja ole.
Doom myös raotti verhoa tähän vähän myöhempään punk-tuotantoon, koska olen tähän asti pitänyt vuotta 1987 vedenjakajana, jonka jälkeiseen tavaraan ei kannata edes tutustua.

Venom - Welcome to Hell 1981

Newcastlelainen Venom syntyi alkumuodossaan jo vuonna 1978, josta erinäisten miesten ja soitinten vaihdosten jälkeen muodostui yhtyeen klassinen trio-kokoonpano ja heidän lavanimensä Cronos, Mantas ja Abaddon.

Antiikin jumalten ja maailmanlopun enkelten mukaan nimetyn kolmikon juttu oli kiteyttää raskaamman rokin salaperäiset, okkultistiset ja saatanistiset viittaukset suoraan saatananpalvonnalla leikittelevään kuvastoon ja sanoituksiin. Joku voisi sanoa, että tässä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin, sillä yhtye luetaan thrash- ja blackmetallin epäpyhiin pioneereihin ja on saanut edelleenkin jatkuvan jäljittelijöiden lauman.

Welcome to Hell on yhtyeen ensimmäinen täyspitkä demojen ja sinkun jälkeen ja paskaisine tuotantoineen näytti suuntaa, jossa parikymmentä vuotta myöhemmin Norjassa pidettiin ylpeyden aiheena, että levy on äänitetty paskaisesti jossain vitun metsässä tai risukossa.

Levyn soundeihin taisi vaikuttaa, että bändi oli alunperin tekemässä demoa, eikä pitkäsoittoa. Omaan korvaan levyn äänipolitiikka jytää hyvin, mutta aikanaan tarkasti punkin ja metallin erottanut tuotantopolitiikka kääntää Venomin debyytin soundeiltaan sinne ensin mainitun puolelle. Welcome to Hell onkin periaatteessa paskaisesti soitettu NWOBHM:ia erittäin vahvoin Motörhead vaikuttein. Cronoksen puolihuolimaton tykkibasso jyrää hienosti, riffit ovat hyviä ja kaiken kruunaa Mantaksen sinänsä hienot, mutta myös huolimattomat kitarat ja Abaddonin kurkkupurkkirumpu-tykitys. Cronoksen lauluääni yhdistettynä äijän miltei vastenmieliseen naamaan on myös toimiva. Tämä ei ollut Policea!

Venom ei ollut aikansa ainoa basistilaulajalla liikkuva metallimusiikkia soittava trio, mutta räkäisyydessä ekalla levyllä omaa luokkaansa. Seuraavilla yhtye lipui levy levyltä enemmän sinne metallimusiikin puolelle, mutta tämä ensimmäinen on jotain sitä suurempaa. Empä usko, että esimerkiksi Slayer kuulostaisi (tai olisi kuulostanut) siltä mitä se on (oli) ilman Venomia.

Bändin noustua pieneen suosioon 80-luvun puolivälissä lähtivät sekä Mantas, että Cronos omille soolourilleen. Näistä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Bändi taitaa olla historiansa aikana soittanut ilman kaikkia kolmea klassisen kauden venom-jätkää. Re-unionikin on tehty ja nykyisin se taitaa olla Cronoksen sooloprojekti.

Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles 1999

Jo on aikoihin eletty! Levyhyllyssä on RAM:in levy! Inhosin bändiä ja sen vasemmistokapinallista julkisuuskuvaa 90-luvulla + sen ärsyttävää rapin ja metallin.. POMPPUMETALLIN yhdistelmää. Noh ei minulla ole mitään argentiinalaisia lääkäriksi opiskelleita vapaustaistelijoita vastaan, vaan Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuvaa "vasemmistolaista" vanhenpainkapinaa. Tai siis sellaista kapinaa, joka aika nopeasti haihtuu kahdeksi autoksi, omakotitaloksi ja autotallin edessä olevaksi koripallotelineeksi. Terveisiä vaan kavereille!

Mutta mutta. Zack de la Rocha taisi tämän jälkeen oikeasti asua pätkän Meksikon Zapatistien luona ja yhtye lahjoitti kansanliikkeen tuoman brittilistan kärkipaikan (vs. Idols-voittajan levy) tuotot oikeaan hyväntekeväisyyteen. Eli ihan täysistä teeskentelijöistä ei ollutkaan kyse.

Battle of Los Angeles on (taas koossa olevan) yhtyeen edelleen viimeisin levy, joka perustuu omaan materiaaliin. Levyn nimi on viittaus vuoden 1942 helmikuun tapaukseen, jossa kaupunkiin rahdattiin valtavat ilmatorjuntapatteristot oletettua, mutta olematonta vihollista vastaan. Kansikuvan teki LA Street Phantom aka Joey Krebs, tunnettu paikallinen katutaiteilija.

10 + vuotta on tehnyt hyvän etäisyyden levylle ja mahdollistaa arvion, onko tämä samanarvoista jälkeläistensä pomppumetallin kanssa, vai ei. Vaaka ei aivan täysin kallistu synnittömän puolelle, mutta jos levyltä löytyy 'Guerilla Radio':n tyylinen biisi, niin se ei voi olla läpeensä huono.

de la Rochan räppäys ja bändin funkkaus tuovat myös mieleen oman takavuosien suosikin Beastie Boysin ja etenkin 'Check Your Head'in, jonka jälkeläiseksi luen tämänkin levyn. Sen jouduin jo aikanaan myöntämään, että Tom Morellon kitarointi kuulosti aika omintakeiselta. Silloin en toki tuntenut vanhoja kitarasyntsa-bokseja ja muita härpäkkeitä, joille sointi perustui, mutta ei niitä kukaan muukaan käyttänyt!
Koko levyllinen on pomputuksineen vähän puuduttavaa, mutta parhaimmillaan tämä toimii ja setä joutuu vetämään sanojaan takaisin.

D.R.I - Dirty Rotten LP 1983

D.R.I (Dirty Rotten Imbesiles), S.O.D ja monet muut lyhennenimibändit liittyvät omaan siirtymiseeni lapsuudesta teini-ikään. Hyvä kaverini ja hänen isoveljensä levyhylly pitivät tuohon aikaan sisällään paljon näitä bändejä, jotka tykkäsivät lyhentää nimensä iskeviksi kirjainsarjoiksi.
Kaveri soitatti ylpeänä jotain isovelinsä seiskalle tehtyä EP:tä, joka oli maailman nopeinta musaa. Biisit kestivät noin viisikymmentä sekuntia. Musiikista en oikein muista, mutta noiden lyhennebändien pääkallojätkät ydinsotineen ja pyssyineen alkoivat ilmestyä kouluvihkojen kulmiin.

En ole varma soiko D.R.I.n Dirty Rotten EP oikeasti ikinä siellä, sillä se on nykyään haluttu keräilyharvinaisuus. Alunperin seiskatuumalle tehty 33 kierroksella soitettava EP laajennettiin kaksitoistatuumuumaisena Dirty Rotten LP:ksi.

Teksasilainen D.R.I luetaan paria levyä myöhemmin termin 'thrashcore' alle, mutta periaatteessa tämä EP/LP on sellaista vähän taiteellisempaa hardcorea. Amerikan thrash/hc-bändien myöhempää 'raskas kohta/nopea kohta' maneeria viljellään vielä tällä levyllä harkiten. Nyt 2011 kuunneltuna mieleen hiipii myös Itärannikon Beastie Boys ja Washingtonin mustat ihmepojat Bad Brains. Tavallisesta hossesta poiketen D.R.I:n soittajat ovat vähän kekseliäämpiä näissä muutamankymmenen sekunnin biiseissään. Mutta yllättävän kovaa tämä kylmän sodan ja Reaganin aikainen hosse potkii.

Tank - Filth Hounds of Hades 1982

Omakohtainen muisto bändistä on ala-asteikäisenä nähty vinyylin kansi, jossa oli TANKKI. Kun hevimusiikki ja pyssyt yhdistettiin, se ei tietenkään voinut olla jättämättä vahvaa muistijälkeä pikkupojan päähän. Musiikista itsestään ei ollut mitään hajua, vain kannen mielikuva.

Ensilevyn kansi on myös erittäin puberteettinen piirrettyine Haadeksen koirineen. Tylsää, että hevilevyjen kannet ovat nykyään kadottaneet tätä kotikutoista viehätystä ja ovat geneerisesti stailatun seepiasävyisen layeripaskan näköisiä.

Tank kuului NWOBHM:n vähemmän kaupallisesti menestyneeseen ryhmään. Bändin musiikillinen vaikutus on toki kieltämättä kuultavissa thrash-yhtyeiden musiikissa (se hevin alatyyli oli positiivinen pukeutumisensa ja kaiken muun takia). Biisien ei tarvitse kestää yli neljää minuuttia introineen (minkä thrash sittemmin munasi in Big Time). Eikä laulajan kiekua falsetissa, vaan ihan oma äänikin riittää.

Filth Hounds of Hades on edelleen erittäin pätevä metallilevy. Bändin punkrock-heviä verrattiin aikanaan paljon toiseen basistijohtoiseen trioon Motörheadiin (tämän levyn tuottaja on juuri tuolloin bändistä lähtenyt 'Fast Eddie' Clarke), mutta kyllä kummallekin on oma paikkansa. Laulaja-basisti Algy Ward oli aikaisemmin ollut mukana myös The Damned punk-bändissä, joten kulmaa ja asennetta sinne suuntaan löytyy enemmänkin.

Luulen, ettei moni hevi-diggarikaan enää tunne Tankkia, mikä on sinänsä sääli. Yhtye on kuitenkin sellainen, johon jokaisen avomielisen musiikinystävän kannattaa tutustua. Putosi aikanaan sekä punkkareille, että hevareille.

Nine Inch Nails - March of the Pigs 1994

R.I.P videon ohjaaja Peter Christopherson (1955-2010).

Immortal - Battles in the North 1995

Yhtyeestä oli jossain vaiheessa runsaasti juttua Mamo Wolde-blogissa, joten katsastettavahan tuo oli. Immortalhan kuulu(i)u Norjan black-metalli-skenen ykköskaartiin ja on kuuluisa etenkin black-metal poseerauksistaan. Katsokaa nyt vaikka kannen kuvaa.
Yhtyeen 'Call of the Wintermoon'-biisin video on pyörinyt vuosikaudet netin huumoripalstoilla omansa tai Benny Hillin musiikin tahdittamana. Ettei jätkät vain harrasta salaa muutakin larppausta?

Yhtye irtisanoutui aikanaan selväsanaisesti b/m:n satanistisista jutuista, mutta se ei silti ole estänyt yhtyettä flirttailemasta okkultismin ja mystiikan kanssa. Katu-uskottavuutta löytyy myös entisen rumpalin Grimin tekemästä itsemurhasta/kuolemasta (vaikka mies ei ollut vuosiin soittanut yhtyeessä, eikä se liity bändiin mitenkään).

No, siirrytään turhasta paskanjauhannasta itse levyyn. Battles in the Northin aikana Immortal oli kutistunut duoksi basisti (nykyisin kitaristi) Abbath Doom Occultan ja Demonaz Doom Occultan välille. Abbath soittaa levyllä kaiken muun paitsi kitarat. Tämä tieto onkin hyödyllinen, kun kuuntelee levyä. Bläkäri-rumpukomppi nimittäin muutamaankin kertaan kuulostaa menevän ihan rehellisesti vituiksi. Mutta sehän kuului tyylilajin estetiikkaan. Battles in the Northin viikinkien demoneista ja huurteisista valtakunnista kertovan levyn musiikki kuulostaa sympaattiselta. Tai tarkemmin siltä, miltä hevistä fantasioivan mutta sitä kuulemattoman pikkupojan unelmamusiikki voisi kuulostaa. Äärimmäisyyksissä mennään. En ole hevin suurkuluttaja, mutta kyllä tämä trashin ja sinfoniabändin sekoitus kuulostaa sen verran mielenkiintoiselta, että soi varmasti jatkossa enemmänkin.

Boris - Pink 2005

Banzai!

Näiden kamat menee yhdelletoista!

MC5 - Kick Out the Jams 1969

Jotkut äänilevyt ovat saavuttaneet lähes myyttiset mitat rock-musiikin kaanonissa. Kick Out the Jams ei ole tietenkään mikään Sgt. Pepper, vaan muistetaan skandaalin katkuisesta ja väkivaltaisen sekavasta proto-punkista.

Tai muistetaan ja muistetaan. Alunperin nimibiisi juonnettiin legendaarisella 'Kickout the Jams, Motherfucker' huudolla, jonka bändi suostui kuitenkin epäpunkisti korvaamaan vähemmän provosoivalla 'Brothers and Sisters' huudolla. Tämä versio pyöri viimeisimpään 'sensuroimattomaan' cd-remasteriin asti.

MC5 oli yksi monista perus garage-rockkia tahkovista amerikkalaisista maakuntabändeistä, kunnes John Sinclair niminen zippy-hipsteri innostui yhtyeestä ryhtyen manageroimaan heitä. Hän muokkasi detroitilaisista duunarien kakaroista vallankumous-sloganeita huutavia provosoijia, yhdistellen näitä mustien panttereiden ihailuun. Myöhempien vuosien 'teeskentelijäleima' oli tämän levysensuroinnin ja oikeiden mustien panttereiden bändiä kohtaan esittämän halveksunnan perua.

Yhtyeen ulkomusiikilliset piirteet olivat niin suuret, että kirjoituksessa päästään vasta nyt itse levyn musiikkiin.

Levy on osittainen live joka äänitettiin legendaarisessa Detroitin Grande Ballroomissa halloweenina ja sitä edeltävänä yönä 1968. Kysymyksessä on edelleenkin korkeaoktaaninen rock-messu, joka alkaa mc:n juontamalla julistuksella. Sen jälkeen pamahtaa ilkkuva versio doo-wop klassikosta 'Ramblin Rose' tästä siirrytään klassiseen nimibiisiin ja puolihuolimattomasti soitettujen marshall-kitaraseinien, konekiväärirumpujen ja Rob Tynerin hienosti vokalisoimien voimarockin pariin. Vaikka levy luetaankin punkin kaanoniin, on sillä runsaasti myös esoteerisia elementtejä. Vai mitä mieltä pitäisi olla 'Borderlinen' aavekojooteista, tai 'Starshipin' harhaisesta huudosta?

Hälinästä huolimatta levy ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys. Vallankumousta ei tietysti voi mitata listasijoituksella (joka oli ihan kohtuullinen), mutta ajatus MC5 tyylisistä bändeistä kuunnelluimpana musiikkina 60-luvun lopussa on aika hauska. Ehkä vallankumous olisi toteutunut? Ainakin bändin Trans-Love kommuunin naispalvel.. tyttöystävät olisivat saaneet ommella rutkasti enemmän esiintymisasuja.

Bändin myöhemmät surkeat vaiheet on dokumentoitu värikkäästi 'Please Kill Me'-kirjaan. Sinne mahtuu levy-yhtiöpotkuja, diilaamista, linnassa istumista ja pikkuvelibändi Stoogesin ohittamaksi joutumista. Toisaalta MC5:n saaga ei olisi niin mielenkiintoinen ilman tätä epäonnea.