lauantai 24. elokuuta 2019

Black Crowes - amorica 1994

Black Crowes on yksi menestyneistä 90-luvun bändeistä, joka ei kuitenkaan nauti mitään  legenda-statusta, kuten esimerkiksi Guns N' Roses, vaikka yhtyeiden lapsuuden levylautasilla soivat varmasti samat levyt. Vuoden 1992 'The Southern Harmony and Musical Companion' toi yhtyeelle MTV-soitossa olleen 'Remedy'-kappaleen kanssa pikkuhitin, mutta itse pitkäsoitto nousi maan Billboard-listan kärkipaikalle ja Englannissakin levymyynti ylti kakkossijaan.

Tämän ja 'amorican' välissä bändi ehti tehdä hyllyyn jääneen levyn, jonka jonkinlainen uusintaversio amorica on. Black Crowes on käytännössä veljekset Chris ja Rich Robinson ja laulajaveljeksen halutessa tätä levyä tehdessä tuottajan pallille, veljesten välit huononivat joka vuosien kuluessa johti satoihin tappeluihin ja lopulta pillien pussiin laittamiseen. Chrissin visiona oli kuitenkin yhtyeen soundin "maanläheistäminen" edellisen levyn jäljiltä, jonka kitarat olivat vuorenseinämän kokoiset ja amorica, vaikkei ole hänen tuottamansa luottaa enemmän kahden kitaran vuoropuheluun ja yhtyesoundiin, kuin pompöösiin tuottoon.

90-luvun musiikkivirtauksissa retro- tai ns. kertaustyyli oli hyvin vahvoilla. Rock ja pop olivat ehtineet ikään, jolloin taka-kataloogissa oli kaikenlaista ja osa oli jo vaipunut unohduksiin. Pussi, josta oli hyvä kaivaa ja näin kertaustyylien kertaustyylien jälkeisenä aikana siihen on vaikea uskoa, mutta; tuolloin yllättävän tuoretta. 90-luvun alussa Black Crowesien esikuvabändeistä Rolling Stones kiersi ja teki edelleen juttuaan, Aerosmith oli suorittanut paluun 80-luvun lopussa, mutta keskittyi niihin balladeihinsa ja MTV-soittoon. John Paul Jones soitti Lenny Kravitzin kanssa lavalla ja Zeppeliinitkin aktivoituivat ainakin kaksikkona. Toisessa suunnassa miehistökuolemasta kärsinyt Lynyrd Skynyrd aktivoitui myös 80-luvun lopussa ja levytti taas.

Aika oli siis otollinen "rehelliselle" rockmusiikille ja mikäs sen parempaa, jos videoille saatiin rock-kukoille keski-ikäisten sijaan nuoret naamat.

Black Crowes luotti kaksikon kappaleissa 70-luvun Stonesien ja Aerosmithin tyyliin missä kaikki näennäisesti lonksuu, mutta myös soljuu keskenään muodostaen musiikillisesti osiaan isomman summan. Skynyrdiltä mukaan vielä etelän aitoa laid-back otetta, niin käsissä on levy, jolta ei löydy edellisen Remedyn kaltaista mieleenjäävää hoilotusta, eikä oikeastaan mitään mielenjäävää, mutta se liukuu oikein mukavasti alusta loppuun. Mitään uutta pyörää amoricalla ei yritettykään keksiä, mistä johtunee yhtyeen näennäinen unohdus nykyaikana. Niin, ne Stonesien ja Skynyrdien alkuperäiset 70-luvun levyt ovat parempia.

Rockkapinaa edusti levyn kansikuva, joka napattiin vuoden 1976 Hustler-lehdestä. K-martit ynnä muut julistivat kannen boikottiin, joten siitä tehtiin toinenkin versio, missä bikinikolmio oli mustalla pohjalla ilman karvoitusta.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

The Alan Parsons Project - I Robot 1977

I Robot, Alan Parson ja oikeastaan koko The Alan Parsons Project herättävät itselläni vähän ristiriitaisia ajatuksia.

Etenkin tällä levyllä on paljon soundeja ja juttuja jotka ovat selvinneet yli neljänkymmenen vuoden aikamyrskystä kohtuullisen hyvin. Mutta vaikka albumi onkin teemallinen, siinä on myös aika paljon eri vokalistien käytöstä seuraavaa rikkonaisuutta ja teennäistä menoa, josta tulee omaan mieleeni clip-art kuvavihko.

Alan Parsons nousi 70-luvulla musiikkipiireissä tunnetuksi äänittäessään Pink Floydin kaupallisen ja taiteellisen läpimurron Dark Side of the Moonin. Hän oli apuäänittäjänä jo yhtyeen 'Atom Heart Mother'-levyllä, mutta skippasi Floydin pyynnön tulla äänittämään DSOTM:in seuraaja 'Wish You Were Here'n.
Tässä vaiheessa hän oli jo kavunnut äänittäjän pestiltä myös tuottajaksi, vaikka Floydin jäsenet kuivasti huomattivatkin hänen keuliessa viime vuosikymmeninä DSOTM:n äänimaailmasta Parsonsin olleen vain levyn äänittäjä, Floydien hoitaessa itse tuotannon.

Tuotantopestissä hän pääsi toisen kerran USA:n top5:seen Al Stewardin 'Year of the Cat'-levyn kanssa, mutta hiivutti nämä hommat keskittyen omaan Eric Woolfsonin kanssa perustamaansa yhtyeeseen The Alan Parsons Projectiin. Tai yhtyeeseen ja yhtyeeseen, koska homma oli tosiaan enemmänkin projekti, jossa soitti runsaasti erinäisiä soittajia ja fiittaajia. Soitannollisen ydinryhmän muodosti pääosin entinen Pilot-yhtye, jonka levyjä Parsons oli tuottanut. Edgar Allan Poen novelleihin perustuva ensilevykin löytyy hyllystä, mutta en ole oikein ikinä jaksanut kuunnella sitä. I Robot sen sijaan kapuaa lautaselle aina tasaisen pitkien väliaikojen jälkeen.

Levyn avaava viileän yksinkertaiseen klavieeri-funkriffiin ja phaserin läpi ajettuun jousikoneeseen nojaava nimibiisi kuoroineen on kiistaton klassikko. Kakkosbiisi ja sinkuksi valittu "I Would'nt Be Like You" funkkaa myös, mutta ruotsinlaivamaisen innottomasti, vaikka biisin fiittaaja Lenny Zakated yrittääkin tsempata sitä ylös. "Some Other Time" luottaa laulaviin nuoriin näyttelijöihin ollen kovin viihteellinen, mutta kieltämättä teatterimaisuudessaan tarttuva ja iso syntikkateema on mukava. Tähän päälle tuplattuja kitaraliidejä, pysäytyksiä ja vaihtoja.
Tsemppibiisien esikuva "Breakdown" on taitava palanen ja oudon tutun kuuloinen vokalisti paljastuu Hollies-yhtyeen (jonka levyn Parsons myös tuotti 70-luvulla) Allan Clarkeksi.

Ykköspuoli päättyy vähän mieleenjäämättömästi, mutta kakkospuolen avaa erinomainen Steve Harleyn vokalisoima ja vocoderiakin sisältävä pehmeän funkkaava "The Voice". Kakkosbiisi, ambientmainen instrumentaali "Nucleus" hivelee korvia tuoden mieleen muutaman kirjoituksen takaisen 'Skyray'-yhtyeen. "Day After Day (The Show Must Go On)" raukeine lap-steel kitaroineen kuulostaakin sitten niin paljon Pink Floydin pussista 70-luvun alkupuolella pudonneelta biisiltä ihan rumpufillejä myöten, ettei tähän tainnut pystyä itse Floydikaan. "Total Eclipse" nojailee kuoroineen sitten aika suoraan 2000-luvun avaruusodysseiaan ja Ligetiin. "Genesis Ch. 1 V. 32" päättää levyn kuoroineen ja kitarateemoineen, joita orkesteri seuraa.

Tässä omia mietteitä lukiessa ihmetteleekin, että mikä tässä levyssä on se ongelma? Parsons oli tullut tunnetuksi soundien kanssa puleeraamisesta ja se kuuluu levyn äänimaisemassa, joka on läpi levyn hallitun hillitty, terävä ja toisaalta sisältää efektejä ja erikoisääniä. Kuulostaa Pink Floydilta? Mjoo, kyllä. Kuulostaa monessa kohtaa funkylta? Tätäkin. Kuulostaa kylmältä ja kliiniltä vailla lämpöä? Ehdottomasti! Mutta levyn teeman ollessa Asimovin robottimeno ja tekoälyily, niin sehän on sikäli hyvin tyyliin sopivaa. No, ehkä tässä on omaan korvaan väärä kulma kylmänä Floyd-soundina, ilman Watersin sanoituksia ja nelikon ihmismäistä soittoa? Floydin eetoksesta taas poiketaan niissä kohdissa, kun sovituksellinen ratkaisu tai soinnun vaihto käväisee siellä ruotsinlaivan viihdelavalla. Soundi ja tuotanto nitoo levyn erinäiset biisit kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.