Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

Beastie Boys - Hello Nasty 1998

Aika se vierähtää, koska Beastie Boysien Hello Nastystä alkaa olla pikku hiljaa 20-vuotta... Levy päätti yhtyeen neljä vuotta kestäneen pitkäsoittotauon, mutta muuten yhtye oli ns. suosionsa huipulla. Feimi ja raha suunnattiin omaan Grande Royal-levymerkkiin (joka ei BB-levyjen lisäksi tainnut osua juurikaan siihen kultasuoneen), paitojen suunnitteluun ja kaikennäköiseen muuhun - mukaanlukien hassut musiikkivideot. Mikäs siinä oli puuhastellessa; levyt myivät kuin häkä. Edellinen I'll Communication palautti yhtyeen debyytin jälkeen listaykköskamaksi ja tämäkin myi ilmestymisviikollaan yli 600 000 kappaletta - lukuja joita ei tänään ihan noin vain saavuteta.

Hello Nasty on musiikillista jatkumoa edelliselle levylle ja nämä ysärin levyt voisi lukea jonkinnäköiseksi trilogiaksi. Mukaan voi ottaa vuoden 89 Paul's Boutiquen, tai sitten olla ottamatta. Nasty perustuu kuitenkin kahteen edeltäjäänsä verraten taas enemmän puhtaaseen sampleista kasattuun materiaaliin, ainakin levyn alkupäässä. 'Intergalactic' hittisinkku taas esitteli yleisölle tuohon aikaan pitkään "kadoksissa olleen" vocoder-instrumentin, eli puheäänisyntetisaattorin, joka oli ollut kovassa käytössä edellisen kerran 80-luvun alussa. Edellisillä levyillä ja liveillä mukana ollut DJ Hurricane korvaantui Mix Master Mikellä. Beastien lisäksi tuotantovastuussa on tälläkin levyllä Mario Caldato Jr. jota voi laskutavasta riippuen pitää joko neljäntenä, tai viidentenä BB:nä. Jos jättää laskuista Money Markin, jonka koskettimet ovat tällä levyllä enemmän taka-alalla. Parilla biisillä on vierailevat vokalistit, kuten Cibo Matto-yhtyeen Miho Hatori ja Lee "Scratch" Perry. Levyn puolivälin jälkeen mukaan tulee enemmän "oikeitten ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musiikkia.

Välisoitto-samplet soivat biisien välillä, jazzeimmissa funk-instrumentaaleissa yhtye kaivaa taas oikeast soittimet esiin. Edellisiltä sillisalaateilta poiketen tällä kertaa mukana ei ollut niitä pari hardcore-punk biisiä. Oikeastaan hämmentävintä tässä levyssä on itselleni, että tämä tuntui silloin ja tuntuu myös edelleen vähän sellaiselta paikallaan pyörimiseltä ja kierrätykseltä. Ei tästä pääse yli, eikä ympäri. Ja siis tavara on pitkälti samanlaista, kuin edeltävillä.

BB lähtikin tästä eteenpäin enemmän "roots"-henkisellä 'Three MC's and One DJ' eetoksella. Niistä lätyistä en pahemmin välittänyt, vaan entisenä fanipoikana jätin ne surutta ostamatta. Poikkeuksena viimeiseksi jäänyt jäähyväislevy, joka oli paluu "vanhaan kunnon menoon". Tässä välissä MCA oli toki sairastunut vakavasti ja tämä kulutti yhtyeen luovan hengen olemattomiin. Samoin MCA:n

Asa - Love 2015

Love Recordsin kataloogi on eittämätön instituutio, joka 60-luvulla aloittamisestaan huolimatta jälkivärittää silmissämme suomalaisen 70-luvun tiedostavan julkaisu- ja musiikkitoiminnan. Aatteellisesta taustastaan huolimatta se julkaisi myös muutaman vuosikymmenensä kaupallisimman, tai ainakin menestyneimmän levyn, synnytti suomenruotsalaisista lähtökohdistaan huolimatta suomeksi lauletun vakavan rock-musiikin ja yhtiön vuosikymmenen lopussa tapahtunut konkurssikin on oleellinen osa tarinan myyttisyyttä.

Avain nimellä poliittista räppiä esittämään aloittanut Matti Salo taas teki itsestään instituution viimeistään palkitulla ja menestyneellä 'Loppuasukas'-levyllä, jonka jälkeen hän on ollut tiedostavien äidinkielen opettajien suosikki ympäri maan.

Levyn nimi on sikäli kaksiselitteinen, että sillä sämplätään kyseisen levy-yhtiön materiaalia. Projekti alkoi jo kymmenen vuotta sitten, mutta Loven oikeuksien myynti pysäytti sen ja homma jatkui vasta, kun uudet oikeuksienomistajat ottivat itse yhteyttä artistiin ja tuottajaan. Asa piti ehtona päästä yhtiön kelakakkujen äärelle, joista sämplet kaivettiin. Samplebongaajien hämäykseksi mukana on myös vain arkistoihin jääneitä kappaleita ainakin Wigwamilta. Toinen selite levytyksen nimelle on, että sen tematiikka käsittelee rakkautta. Tämä on kuuleman mukaan herättänyt jonkin verran palautetta Asan seuraajien keskuudessa; elämmehän aikaa jolloin artisteilla - etenkin aiemmin poliittisesti orientoiduilla voisi olla jotain sanottavaa myös muusta ympäröivästä todellisuudesta. Niimpä poliittisen levy-yhtiön ja epäpoliittisen rakkausräpin yhteenliittämäisestä voi halutessaan tehdä jonkinlaisen kannanoton. Itse luulen, että artisti on vain halunnut julkaista pitkään jatkuneen projektin hyvillä Love-sämpleillä. Ei sen enempää tai vähempää.

Ensimmäistä kertaa ei Asakaan ole sämpläilemässä 70-lukulaista musiikkia. Jo 'Terveisiä kaaoksesta' levyltä löytyy kappale, jonka taustalla pyörii ihan suoraan edistyksellinen ranskalainen puoliproge-kappale. Artisti ja tuottajat halusivat välttää ihan ilmeisimmät Love-sämplet, joten alussa mukana pyörinyt 'Luulosairas' on poissa, eikä Baddingin 'Paratiisiakaan' kierrätetä. Jälkimmäinen olisi taannut varman hitin Radio Helsingin kuuluvuusalueen ulkopuolella, mutta hyvä näin. Toisaalta mukana on jokaiselle musiikkinörtille tuttu DJ Shadow:n sämpläämä Pohjola-pala.

Hip Hop on tullut jo aikamiehen ikään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Sen huomaa siitä, kuinka harvinaista tänä päivänä on räppi- ja hop-kappaleet, jotka perustuvat yksinkertaiseen toisten musiikin kierrätykseen, johon tyylilaji alkuvuosien ug-aikoina vahvasti nojasi. Wanha nuortuu muistelemaan, kuinka sivukorvalla kuunteli valitusta ja halveksuntaa "toisten juttujen kierrättämisestä/varastamisesta" ja "soittotaidottomuudesta", joilla 80-luvulla noussutta uutta musiikkityyliä arvotettiin ja yritettiin lakaista takaisin sinne maton alle. Jokainen tukkahevin kierrätysriffi oli taas osoitus valkoisen miehen tarpeesta luoda "uusi teos"? Eipä tainnut.. No, vertailukohta ei ole sinänsä rehellinen, sillä ei amerikantyöväenluokkausta/trailerpark pilluheviäkään hirveästi arvostettu uuden keksimisestä tai omaperäisyydestä. Mutta oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamaa musiikkia silti!

Keskustelussa törmäsikin kaksi aikansa kulttuurinäkemystä (nyt mustan presidentin Amerikan aikaan on jo vähän hankala ymmärtää silloin vahvasti vellonutta väri/älykkyyskeskustelua..); "valkoisten pyrkimys luoda aina uusi, uniikki teos", sekä mustien "olemassa olevien teosten kierrättäminen lisäämällä siihen oma rytmillinen näkemys".
Loppujen lopuksi homma meni niin, että valkoisetkin rupesivat kuuntelemaan räppiä, joten artistit nousivat taloudellisesti suosituiksi. Tämä taas johti siihen, että sämpläyksen kohteena olevat artistit tai oikeuksien haltijat halusivat osansa kakusta, jolloin vaatimussummat oikeuksista/tuloista johtivat siihen, että samplet jouduttiin naamioimaan tai piilottamaan tunnistamattomiksi. Samalla kuitenkin hävisi jotain. Ehkä vähän sama, kuin pelimannilta olisi kielletty piupalipaupalin melodiaan omien sanojen lisääminen ja tuloksena olisi ollut vähemmän tuttu ja iskevä biisi?

No, koko kuvio on mielenkiintoinen, mutta aiheutti eksymisen itse levystä. Taustat koostuvat pääosin pitkistä pätkistä kyseisiltä levyiltä ja muodostavat selkeitä biisirunkoja. Niiden 70-lukulainen tunnelma yhdistyy alkuaikojen hopin nopeaan looppi-editointiin. Lindholmin 'Meritarun' riffiin perustuva 'Mä haluun olla hippi' tunkeutuu punavihreään itsetutkisteluun/syytöksiin, joihin vain vasemmistolainen pystyy.. Vastaleirihän ei omantunnon asioilla useinkaan päätään vaivaa. 'Vasen väsynyt silmä' jatkaa tätä samaa tematiikkaa vielä syvemmällä rypien. Anna Puu vierailee 'Taulu' rakkauslaululla. 'Vesipisaroita' on käsittääkseni levylle vanhimpia levylle päätyneistä biiseistä. Sen falsettikertsi ja tausta tuovat vahvasti mieleen P.M. Dawnin tyyliset 90-luvun sämplehempeilijähipit. Kappaleessa selkeätä hittipotentiaalia. Sitä seuraava 'Vastaukset tuulee' on taas suorastaan psykoottinen. Pohjola-sämplen ajama '5000' lopettelee levyä keikkamatkojen pimeille maanteille ja koti-ikävään. 'Loppusoitto' pistää puolentoista minuutin ajaksi soimaan Loven edistyksellistä jatsia.

Olen Asan jonkinlainen fani, mutta edellinen 'Use Your Illusion III' ei jostain syystä pudonnut ihan hirveän kovaa. Jos nyt rehellinen olen, niin Loppuasukas on ainoa levy, jonka kuuntelen istumalta alusta loppuun. Love iski heti kovempaa, kuin edeltäjänsä, mutta ei tämäkään täydellinen levy ole. Pari levyn biisiä on vähän väsyneempiä, mutta menevät teoksen pakollisten kuprujen alle. Fyysinen levy on vielä hankkimatta ja intternetissä kuulemani mukaan cd- ja vinyyliversiot poikkeavat toisistaan kappalemäärän mukaan. Fyysinen äänite olisi mukava ihan mukana olevan oletetun sample-listankin takia.

Kojo - Whatugonnado - feat.Billy Carson 1983

Töölön kultalusikka teki aikanaan funkkiakin musaa, eikä tämä Billy Carsonin räppi/funkbiisi ole todellakaan mitään toivotonta kamaa.
Hivenen vanhemmat lukijat muistanevat Carsonin suomalaisesta 'Hyvät herrat' tv-sarjasta. Vielä vanhemmat saattavat muistaa hänet myös Jukka Tolonen Bandin funkkina rumpalina.

Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles 1999

Jo on aikoihin eletty! Levyhyllyssä on RAM:in levy! Inhosin bändiä ja sen vasemmistokapinallista julkisuuskuvaa 90-luvulla + sen ärsyttävää rapin ja metallin.. POMPPUMETALLIN yhdistelmää. Noh ei minulla ole mitään argentiinalaisia lääkäriksi opiskelleita vapaustaistelijoita vastaan, vaan Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuvaa "vasemmistolaista" vanhenpainkapinaa. Tai siis sellaista kapinaa, joka aika nopeasti haihtuu kahdeksi autoksi, omakotitaloksi ja autotallin edessä olevaksi koripallotelineeksi. Terveisiä vaan kavereille!

Mutta mutta. Zack de la Rocha taisi tämän jälkeen oikeasti asua pätkän Meksikon Zapatistien luona ja yhtye lahjoitti kansanliikkeen tuoman brittilistan kärkipaikan (vs. Idols-voittajan levy) tuotot oikeaan hyväntekeväisyyteen. Eli ihan täysistä teeskentelijöistä ei ollutkaan kyse.

Battle of Los Angeles on (taas koossa olevan) yhtyeen edelleen viimeisin levy, joka perustuu omaan materiaaliin. Levyn nimi on viittaus vuoden 1942 helmikuun tapaukseen, jossa kaupunkiin rahdattiin valtavat ilmatorjuntapatteristot oletettua, mutta olematonta vihollista vastaan. Kansikuvan teki LA Street Phantom aka Joey Krebs, tunnettu paikallinen katutaiteilija.

10 + vuotta on tehnyt hyvän etäisyyden levylle ja mahdollistaa arvion, onko tämä samanarvoista jälkeläistensä pomppumetallin kanssa, vai ei. Vaaka ei aivan täysin kallistu synnittömän puolelle, mutta jos levyltä löytyy 'Guerilla Radio':n tyylinen biisi, niin se ei voi olla läpeensä huono.

de la Rochan räppäys ja bändin funkkaus tuovat myös mieleen oman takavuosien suosikin Beastie Boysin ja etenkin 'Check Your Head'in, jonka jälkeläiseksi luen tämänkin levyn. Sen jouduin jo aikanaan myöntämään, että Tom Morellon kitarointi kuulosti aika omintakeiselta. Silloin en toki tuntenut vanhoja kitarasyntsa-bokseja ja muita härpäkkeitä, joille sointi perustui, mutta ei niitä kukaan muukaan käyttänyt!
Koko levyllinen on pomputuksineen vähän puuduttavaa, mutta parhaimmillaan tämä toimii ja setä joutuu vetämään sanojaan takaisin.

Tuomari Nurmio - Dumari