tiistai 29. joulukuuta 2015

R.I.P. Lemmy Kilmister 1945-2015



Pitkään terveysongelmista kärsinyt Lemmy menehtyi muutama päivä jouluaatoksi osuneen syntymäpäivänsä jälkeen. Tapaninpäivänä saatu syöpädiagnoosi ja parin päivän päästä jalat suorana. No, perussairaudet alla ja joku agressiivinen leukemia, niin loppu on vuorokausista kiinni?

Lemmyyn inkarnoitui "ikuinen rokkiäijä", jota ei mikään pystynyt poistamaan lavoilta. Ylläolevan Suomessa "Älypäät" nimellä näytetyn sarjan jakson tullessa telkkarista (ymmärtääkseni pari vuotta kuvaamisen jälkeen 86?) häntä pidettiin jo pappana, joka jaksoi edelleen rokata. Vaikka ikää oli miltei neljäkymmentä. (Oikeasti jo 41) Erikoista! Aikalaiset olivat ainakin leikanneet tukan lyhyeksi, juoksivat lenkillä ja olivat järkevissä siviilitöissä. Tai soittivat ainakin sliipatumpaa musiikkia.

Lemmy Kilmister oli haastatteluissa aina suuri Suomen ystävä ja käsittääkseni ihan vilpittömästi. Mies harrasti militarian keräilyä ja tunsi erityisesti Suomen talvisodan hyvin noin englantilaiseksi. Mitään fasismia Lemmyn sotaharrastuksiin ei kuitenkaan kuulunut, vaan ymmärtääkseni ihan sellaista aitoa pikkupoikamaista innostusta. Kilmister oli myös vanha Suomenkävijä, sillä ensimmäiset reissut hän teki maahan brittiläisen Rockin' Vicarsien riveissä jo 1960-luvulla. Tuohon aikaan hän soitti vielä ränkien kitaraa ja vuosikymmenen lopussa hän toimi The Nice:n ja Jimi Hendrixin roudarina. Soittoura urkeni hänen liittyessään Hawkwind-yhtyeeseen 1972 ja hän lauloi yhtyeen ainoan suuren hitin 'Silver Machinen'. Lemmyn aika oli yhtyeen uran tasokkainta, mutta avaruusooppera muuttui saippuaoopperaksi ja hän sai kenkää paljon kirjoitetun huumenpidätyksen takia yhtyeen Pohjois-Amerikan kiertueella.

Amfetamiinin ystäväksi loppuun asti tunnustautunut Lemmy perusti Pink Fairiesien Larry Walliksen kanssa Motörheadin, jonka alku oli kuitenkin kivinen. Vasta Walliksen ja rumpali Lucas Foxin korvanneet Fast Eddie Clarke ja Philty "Animal" Taylor (joka muuten menehtyi viime kuussa) muodostivat klassisen kokoonpanon, joka junttasi musiikillisen kivijalan aika monesta jutusta niin metalliin, kuin punkkiin. Punkin noustessa Lemmy olikin yksi harvoista hämyistä, jotka hyväksyttiin. Vielä kun tähän yhdistettiin monen punkbändin yhteiset pulveriharrastukset, niin hän vieraili mm. Damnedin sinkulla. Ja soitti ja lauloihan Lemmy kotoisen Albert Järvisenkin levyllä.

Motörheadin klassisen kokoonpanon jälkeisen parin vuoden käymistilan jälkeen yhtye julkaisi pitkän liudan levyjä ja kiersi jatkuvasti suhteellisen stabiililla kokoonpanolla. Lemmy itse piti aina uusia loppupään levyjä parhainaan ja jaksoi ihmetellä jengin kaipailevan 70-80-luvun taitteen aikoja ja kokoonpanoa. Tavallaan hienoa, että ei jääty makailemaan vanhaan menestykseen, mutta eiväthän ne uudet levyt mitään pyörää keksineet uudelleen.. Oman kortteerinsa Lemmy oli siirtänyt jo vuosia sitten Yhdysvaltoihin ja Los Angelesiin, josta hän löytyi pelin edestä kuolleena.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Songs of Christmas No.2

Joulun alla on tullut kaiveltua entiseltä asukkaalta jäänyttä joulukasettikokoelmaa, jossa on niin Anttilan hyllyn kokoelmakasetteja, kuin Emils Julit ja Elviksen joululevy. Mukana on myös tämä kasetti, jonka kannessa komeilee Elviksen nimi ja Tijuana Christmas. Muovikannet avattua sisältä löytyy tavallinen c-kasetti ilman mitään etikettejä. Kasetti on nimetty kunniaa herättävästi No.2:seksi ja taka- sekä etukannessa komeilee teksti Stereo, joka Elviksen pätkän ollessa ei tule edes kysymykseen (joululevy on vuodelta 57, ennen stereo-hömpötystä). Kannet ovat leikkaa/liimaa käsityötä ja neula naksahtaa kesken puolta.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan salapoliisi, että ymmärtää tämän olleen aikansa piraattituote. Ostettu todennäköisesti etelänmatkalta, eikä ostaja ole välttämättä edes ollut tietoinen ostaneensa niin sanottua laitonta äänitettä, koska c-kasettiaika toi mukanaan yksityisyrittämisen henkeä. Moni puolilaillisestikin tai lain rajamailla heilunut oikea julkaisijakin tunki tuotteitaan väärillä esiintyjillä ynnä muuta. Tällä levyllä soi kuitenkin Elviksen oikea joululevy, olkoonkin nauhoitettu suoraan levysoittimsesta. Ykköspuolen Elvari-joulu loppuu jo ennen puolen loppua, neula naksahtaa ja sen jälkeen tulee kirjavaa, mutta asiallista kuorojoululaulua. Joku on tällä elättänyt perhettään ja joku on kuunnellut kasettia kotiinpäästyään ihan tyytyväisenä. "Now You Happy, Now You Pay".

maanantai 14. joulukuuta 2015

Petri Lahtinen - Aviations 2015

Aika tasan vuosi sitten Levyhyllyssä oli kuuntelussa kitaristi Petri Lahtisen Bandcamp-julkaisu Abbreviations.

Projektin tarkoituksena on ollut äänittää lyhyitä biisin, tai fiiliksen aihioita kitaran looppipedaalia käyttäen, ehkä jotain sämplejä lennosta ja ilman mitään ylimääräistä jälkityöstöä. Vertasinkin edellisvuotista julkaisua akvarellimaalaukseen; muutama kerros päällekkäin, värit leviävät toisinaan kauniisti paperille, toisinaan ne leviävät paperille ja siinäpä se. Mikä tekee tästä projektista mielenkiintoisempaa on, että viime vuonna pituudeksi ilmoitettiin kaksi vuotta ja toden totta; nyt ilmestynyt toinen osa venyttää aikajänteen nykymaailman nopeassa mittapuussa pitkälle kahden vuoden suoralle.

Koska tämä on kaksoisteos, en voi olla vertailematta näitä keskenään (ja myös pitkä aikajänne suorastaan pakottaa tähän). Abbrevations samasta toteutustavasta huolimatta sisälsi yleisesti "ensiosan" tavoin selkeästi suuremman lataustason. Teemoja ja ideoita oli nimittäin varmasti kehitelty ennen äänityksiä ja se oli pyrkimyksistään huolimatta ns. "kriittisemmillä korvilla" tehty,
Aviations on sen hillitympi pikkuveli, joka on käynyt samat koulut, saanut samat todistukset ja arvosanat, kuin isoveli. Ehkäpä ihan yhtä hyvä kuin edellinenkin, mutta silti; pikkuveli. Ensin meinasin jopa, että levy on selkeästi edellistä enemmän äänitapettia, mutta ehkä tämä ei pidä paikkaansa. Äänite sukeltaa rohkeammin sinne puhtaan maalailun puolelle ja olettaisin tämän olevan lopulta lähempänä ihan puhtaalta pöydältä improamista, kuin edellinen. Aviations myös tiivistyy alun jälkeen loppua kohden. Edellisosalla oli soitannollisia kumarruksia selkeiden esikuvien (Robert Fripp) suuntaan ja tällä jälkimmäisellä sellaiset puuttuvat. Toki suuntaan nyökkääminen tekee usein teoksesta helpommin lähestyttävän, mutta sen puuttuessa voisi varmaan puhua kahden vuoden aikana muokkautuneesta omasta looppi-tyylistä? Lahtinen itse sanoi lähteneensä projektiin sen takia, että kouluttaisi itseään pois aiemmassa musiikintekemisessä vaivanneesta loputtomasta hiomisesta ja puunauksesta. Tästä seuraa mielenkiintoinen ilmiö; lyhyet aihiot ovat improhengestään huolimatta silti miellyttävän hiotun kuuloisia. Sitä viimeistä ylimääräistä kerrosta ei niihin soiteta. Eli hiomisen kohde on siirtynyt soittohetkeen ja siinä äänentuottoon?

Lahtisen kitaransoitto ja luuppaustyyli on edelleen lyyristä ja tällä Aviationsilla selkeästi enemmän niin sanotusti romantiikkaan kallellaan. Jos nyt tiputtaisi jonkun nimen mistä lähestyä, niin saksalainen Siegfried Schwab ja miehen 'Meditation' levy vuodelta 1979. Mihinkään far-outtiin ei tälläkään julkaisulla kuroteta, vaan hälyääniäkin sisältävät kappaleet ovat maltillisia. Muutamat sämplet tuovat hyvää eloa, sekä muistutuksen kuullusta Dark Reindeer-kollektiivin musiikista, jossa Lahtinenkin soittaa. Toki sampleja oli edelliselläkin äänitteellä. Eron kahden teoksen välillä on myös kappaleiden pituudesta; tällä jälkimmäisellä peräti kuusi aihiota jää alle kahteen minuuttiin. Mitään yhteen niputtavaa melodista teemaa ei äänitteeltä löydy ja yhteensitovana tekijänä toimii jokaisessa kappaleessa soiva kitara ja päällekkäiset layerit. Kolmella kappaleella soi myös vieraileva soitin, eli Paul Mimlitchin saksofoni. Sopii palettiin oikein hyvin.

Tsekkaa itse täältä:

Abbrevations 2014
Aviations 2015

torstai 10. joulukuuta 2015

Sonic Temple Assassins - Subtle Music 2015

Sonic Temple Assassins on Jani Hellenin projekti/bändi, joka on julkaissut äänitteitä pitkin 2000-lukua. Ne on julkaistu CDR:inä ja nykyisin c-kasettimuodossa ja hyvin pienillä painoksilla lähinnä kädestä käteen. Hellenin musiikkia on myös erinäisillä ug-kokoelmilla ja tämän kassun kylkiäisenä tuli Oneiroksen cdr, jossa artistin lisäksi myös meluyhtye Ashtray Navigationsia.

Sain käsiini Subtle Musicin kappaleet jo aikaisemmin sähköisessä muodossa ja tämä erittäin rare (Raution Phinnweb puhuu kymmenen kassun erästä) kierrätyskaseteille nauhoitettu julkaisu jatkaa siitä, mihin edellinen Levyhyllyssä ollut kassu loppui. Elikkäs sen kakkospuolen täytti Berliinin koulukunnan tyylinen yksinkertainen, mutta vangitseva sekvenssi.

Jossain mielessä Subtle Musicia voisi pitää musiikillisena tutkielmana krautrockista/kosmisesta musiikista. Siis vähän samaan tyyliin, kuin vaikka taidemaalari ottaa teoksen ja tekee siitä omia varitaatioitaan. Olen aiemmin puhunut allergiastani nykykrauttia kohtaan silloin, kun se tehdään pillifarkut jalassa 1:1 takoen Neu!:n 4/4 komppia.

Alussa meinasin, että tämä putoaa vähän samaan kuoppaan, mutta ekan kappaleen suorista Harmonia/Neu/Werk vaikutteista huolimatta siinä on jotain sympaattisen aseistariisuvaa, joka Siinain tyylisiltä samassa vaossa kyntäjiltä puuttuu. Subtle Musicissa kuullaan kitaraa ja rumpukonetta, mutta pääosassa on syntetisaattori (Arturia Minibrute?). Pienet ja isommat viittaukset (kuten kakkoskappale 'Weiter Wegen' alussa oleva Faustin 'Krautrockin alun viiveheilautusta matkiva lähtö) saavat hymyn nousemaan huulille. Kaikkea on juuri tarpeeksi ja tarpeeksi vähän. Kolmosbiisi 'Ich fühle Luft von Anderem Planeten' yksinkertaisen sekvenssin, kaipailevan pienen melodian ja korvasta toiseen seilaavan filtteröidyn äänen kanssa on täysin siellä asian ytimessä. Neloskappale marssittaa Achim Reichelin tyylisen toistuvan delay-kitaran ja seuraava 'Kiss My Curved Rainbow' (mainio alkuperäisen krautin henkinen sanaleikki/väännös) lähtee sinne autobahnille. Kasetin päättävä 'Like an Unfinished Aeroplane Across the Sky (Aurora Lucis Rutilat II)' nousee majasteetillisesti siivilleen rokkaamaan taivaalle tohtori Faustuksen kanssa. Siinä ollaan lähellä näitä ulkomaiden tyylittelijöitä, kuten Cloudland Canyonia, eikä yhtään hullummin. Subtle Musicissa ollaan sisällä tietynlaisessa romantiikassa tai romanttisessa musiikissa, mitä toki Kraftwerkin hyödynsi 70-luvun puolen välin vuosinaan. Tätä alleviivaa vielä samantyyliset pienet, toistuvat ja yksinkertaiset melodiat.

Tässä on itse c-kasetilla kuunneltuna vähän samaa fiilistä, kuin kesällä ostamassani Varropasissa: kummassakin periaatteessa tarkka ja kliininen musiikki on laitettu nauhalle, joka toistaa sen miten nyt sitten toistaakaan. Tietojeni mukaan myös puolien pituus/rakenne poikkeaa painoksessa toisistaan, eli tyhjää on lopussa enemmän tai vähemmän. Ehkä se on oikein meille nettiaikaan tottuneille hienohelmoille, jotka eivät nyt pysty hyppimään biisien välillä. Kymmenen kasettia pitäisi mennä heittämällä tätä kamaa. Tuolta voi jäljittää tekijää: http://www.phinnweb.org/finndiscog/STA/.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Smack - Smack On You 1984

"Smack on kuin kylmä suudelma" tai jotain sen tyylistä luki 80-luvun puolen välin Suosikki-lehdessä. Yhtyeen poseerauksesta tuli jollain tavalla mieleen Hanoi Rocks ja ulkomaankuvioista ja kansainvälisestä tasosta puhuttiin paljon. Muutakin yhteistä yhtyeillä oli; kummankin nimen voidaan olettaa tarkoittavan kansainvälistä huumetta, eli heroiinia. Bändien jäsenille päihteet tulivatkin kovin tutuiksi, mutta siinä missä Hanoit miltei loivat sen kansainvälisen uran, Smack lähti liikkeelle liian myöhään, kokoonpano-ongelmien kanssa ja ilman manageritason opastusta.

Vuonna 1984 nämä jutut olivat vielä vasta edessä. Yhtye oli kuitenkin nostanut mainetta keikoillaan, vaikka keikkamyyjä Lido Salonen joutui alussa pitämään bändille puhuttelun sen keikkatason nostosta. Yhtyeen lavoilla nähneet vanhemmat kaverit kehuivat kuitenkin yhtyeen lava-preesenssiä. Piskuinen laulaja Claude rinnassa ammottavine leikkausarpineen täytti tilan ja yhtyeen kitaristit osasivat tarvittaessa juosta kitaroitaan soittaen ristiin lavan eteen. Kunnon kukkoilua ja kovaa rokkia.

Eri rumpalilla tehdyn 'Criminal' singlen jälkeen Smack levytti ensimmäisen pitkäsoittonsa T.T. Oksalan tuotannossa. Sama tuottaja oli viimeiselle 'Radical'-levylle asti, josta vastasi Pave Maijanen. Seuraavalla kakkoslevyllä basisti Cherin korvannut Jimi Sero ei ollut tyytyväinen Oksalan soundeihin ja olisi halunnut rouheampaa ja suttuisempaa menoa, mutta ihan hyvin tämä pelittää. Tosin kristallinkirkkaasti erottuvat instrumentit paljastavat levyltä sen, että yhtyeen kitaristit ovat enemmän asennesoittajia, kuin virtuooseja, mutta näillä mennään. Blues-pohjaista katurokkia, joka kumartaa häpeilemättä sinne Stoogesin ja MC5:sen suuntaan. Tänä päivänä tämä olisi "taas näitä bändejä", mutta pitää muistaa, että yhtyeen aloittaessa 1982 Detroit-jytä ei ollut ihan jokaisen olmin kuultavissa ja ihailtavissa.

Levyn avaa hoilotuspotentiaalia omaava 'Good Morning Headache', josta siirrytään tönkköön rumpukomppiin perustuvaan 'Run Rabbit Run'iin, joka lainailee riffissään ihan surutta Stoogesia. Tempo ei ole levyllä kova, vaan sellainen puolihidas ja rummut kasarityyliin pinnassa ja isot. 'Throught the Glass' pianoiskuineen kuullostaa yllättäen kovasti samalta, kuin englantilaisten kasari-Stoogesmiesten Thee Hypnoticsien 90-luvun 'Soul, Glitter & Sin'. Pari vähän tylsempää biisiä ja puolen päättävä 'Completely Alone' seilaa Doors/Stoogesien slovarien hengessä.

Kakkospuolen avaava 'Some Fun' kuulostaa yllätten Stoogesilta. Kakkosbiisi 'Ten Foot Cell' taas paljastaa, että joko Nuggetsit suoraan,  tai sitten Fuzztones on pyörinyt levylautasella. Puolen toiseksi viimeisenä soi pitkäsoiton versio 'Criminalista'. Levy päättyy lyhyeen ja rauhalliseen akustisen näppäily 'No Peace on Earth'iin.

Smack ei tällain jälkikäteen katsottuna keksinyt varsinaisesti mitään uutta, mutta toimi varmasti hetken tärkeänä linkkinä Stoogesien ja myöhemmän stoogesoinnin välillä. Aina jaksetaan muistaa, että Nirvana soitti alkuaikoinaan Run Rabbit Runia coverina, mutta muuten yhtyeen toiminta Yhdysvalloissa - sitten kun sinne viimein pääsivät oli satunnaista. Täytyy tunnustaa, että Smack on levykokonaisuuksina jäänyt kuuntelematta (niitä täkybiisejä lukuunottamatta), eikä tätä nyt varsinaisesti tyrkytettykään silloin aikanaan. Voihan sen ääneen sanoa, että ainakin tämän debyn piiseistä puolet saisi olla mieleenjäävempiä, mutta sellaista se on. Ehkä Myllykosken kirjaston vinyylihyllystä lähtee vielä mukaan toinenkin Smackin levy.

torstai 3. joulukuuta 2015

Henrik Otto Donner - Parhaita ottoja 2009

Pari vuotta sitten veneestään tipahtanut ja Pietarsaaren vierasvenesatamaan hukkunut Henrik Otto Donner on yhdessä Love Recordsin perustamansa Atte Blomin kanssa kiistattomasti vaikutusvaltaisimpia hahmoja Suomen populaarikulttuurin historiassa. Jos kaikki kaksikon levytyttämään päästämät artistit (kolmas Love-mies Schwindt keskittyi eniten yhtiön talouden pystyssä pitämiseen) eivät olleet kaupallisia menestyksiä, niin heidän julkaisupolitiikkansa saneli silti lopulta sen, mistä 60-80-luvun musiikissa puhuttaessa tässä maassa edelleenkin puhutaan.

Donner vietti muutaman vuoden 70-luvun alussa toisessa vaikutusvaltaisessa työssä Yleisradion musiikkipäällikkönä ja hänen säveltäjäuransa ulottui 60-luvun alusta 2000-luvulle (vai 90-luvulle?). Sibelius-Akatemiassa säveltämistä opiskellut Donner oli Joonas Kokkosen oppilas, opiskeli Viinissä György Ligetin johdolla, Siemensin elektronisen musiikin studiolla Munchenissä ja Zagrebissa hän tutusti Terry Rileyhin, jonka kanssa tehty monivuotinen yhteistyö johti Rileyn kutsumiseen Helsinkiin ja maan ensimmäiseen 'happeningiin'.

Ylläolevan valossa on mielenkiintoista ja lokeroivaa, että tämän kahden cd:n kokoelman musiikki jaetaan kahdelle levylle, joista ensimmäinen sisältää Donnerin säveltämiä lauluja eri runoilijoiden teksteihin ja jälkimmäinen Donnerin toisen/kolmannen Love-miehen Schwindtin kanssa jakamaansa rakkauteen; jazz-musiikkiin. Toki korkeakirjallisen tekstin yhdistäminen pop-musiikkiin oli tässä maassa uraa uurtavaa, vaikka esimerkiksi Otava-kustannus ehti tässä hivenen edelle. Love operoi edistyksellisen jatsin saralla Otavan ja muiden luovuttua miltei ylhäisessä yksinäisyydessä 70-luvun puoleen väliin, jolloin Hi-Hat toi markkinoille omia levyjään samaan tyyliin, kuin progea.

Ykköslevy, eli laululevy sisältää musiikkia ei-kronologisessa järjestyksessä vuosien 1967-1980 väliltä ja lauluja esittää mielenkiintoinen kavalkadi Vesa-Matti Loirista Pave Maijaseen ja Heikki Kinnusesta Kirkaan. Mukana on myös Donner itse Taistelulaulajat 70:n solistina (Laulu taantumuksesta), sekä Blues Section/Wigwam-rumpali Ronnie Österberg, jonka söpöstä naamasta yritettiin hetken leipoa Johnnyn ja Dannyn tyylistä tyttöjen suosimaa laulajaa. Mukana on myös Tauno Palon jäähyväisalbumilta kappale 'Eliisa ja kaksitoista joutsenta'. Donnerin sävellykset polveilevat niin sanotusti runollisesti ja taustasoiton orkestraatiot ja jazz-vibat menevät selkeästi päällekkäin kakkoslevyn materiaalin kanssa. Kakkoslevyn materiaali kellottaa aikavälille 1968-2000, eikä ole tietty mitään pappa-jazzia lopussakaan, vaan hommaa töötätään välillä rajustikin. Donnerin sooloinstrumenttihan oli trumpetti ja samaten edesmennyt Peter von Bagh siteeraa levyn kansitekstissä vuoden 1970 Helsingin sanomissa julkaistua vertausta Miles Davisiin.

'Parhaita ottoja' on ihan mukavasti koostettu ja valikoitu kokoelma. Voisi olla tietysti laajempikin ja sellainen olisi satavarmasti artistin kuoleman jälkeen ilmestynytkin, ilman levyteollisuuden tämän hetkistä halvausta.