perjantai 29. maaliskuuta 2013

Darkthrone - Panzerfaust 1995

Darkthrone oksennus-logoineen on blackmetallin norjalaisrintaman yksi tärkeimpiä bändejä, mutta itse olen onnistunut ohittamaan yhtyeen audion kuulemisen kaikki nämä vuodet. Yksi selitys on tietysti, etten nyt ole bläkärin suurimpia faneja, vaikka genrestä kieltämättä löytyy ihan musiikillisesti validiakin tavaraa.

Blackmetallia pidetään metallimusiikin viimeisenä suurena ug-genrenä ja olihan siinä aika kompromissiton ääni, punkki sointi ja vahva DIY-mentaliteetti. Bläkärin soittamisella ei kustanneta kartanoita. Darkthronen kaksikkokin on siviiliammateiltaan opettajaa ja postimiestä. Jostain syystä yllättävän moni näistä bläkäriorkestereista on muuten yhden tai kahden miehen bändejä.

Jos täällä Levyhyllyssä on lähiaikoina pyörinyt vähän turhankin paljon vasemmisto- ja anarkokamaa, niin bläkärin taustoilta löytyy taas helvetin kyseenalaisia juttuja alkaen demokratian ja homojen vastaisuudesta päätyen puhtaaseen satanisimiin ja natsismiin. Darkthrone sijoittuu tällä mittarilla käsittääkseni sinne tolkun puolelle ja levyn nimestä huolimatta irtisanoutui natsismista ja muusta skeidasta vaikka tälläkin levyllä on yksi Burzum-mies kirkonpolttajamurhaaja Varg Vikernesin tekstittämä kappale - ja muutenkin yhtyeen ulostulot aiheesta ovat olleet vähän ristiriitaisia..

Edeltävää 'Transilvanian Hungeria' pidetään yhtenä genren tärkeimmistä albumeista. Panzerfaust eroaa musiikillisesti siitä aika paljon, sillä blast-beat ja sinfoninen sahaus on levyllä melkein vähemmistönä. Albumin moni kappale kumartaa suoraan alkuaikojen Celtic Frostille ja Hellhammerille jykevien ja iskevien riffien kanssa, joiden päälle laulaja Nocturno Culton vokaalit/karjuminen on miksattu pintaan. Tämähän sopii minulle, koska pidän vanhasta CF:stä. Levyn päättävä 'Sno og Granskog' taas on melkein kaunis jylhä ambient-teos synatorvien ja puhutun vokaalin kanssa. Tuohon suuntaahan moni bläkäribändi lähti venyttäämään ilmaisuaan.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Deutsche Elektronische Musik vol. 2 - Experimental German Rock And Electronic Music 1971-83 2013

Soul Jazz Recordsin kokoelman ensimmäinen osa oli blogin käsittelyssä viime vuonna ja aiheutti ylistystä. Tämä on sikäli outoa, sillä tupla-cd on kokoelma ja biiseistäkin osa on jo ennestään tuttuja ja hyllystä löytyviä.

Kokoelman juju onkin hyvä miksaus genren 'tunnettuja' monoliitteja (Amon Düül II, Agitation Free, Popol Vuh, Can, Faust, Neu! jne.) ja tuntemattomampia obskuriteetteja (Michael Hoenig, Niagara, Rolf Trostel, You jne.) . Krautrockistahan on kysymys, jos se ei kaikille lukijoille heti avautunut.

Koska levy on kokoelma ja pyrkii tietenkin esittelemään suuren määrän kappaleita, kosmisempi puolen tunnin osasto on vähemmällä. Tai siis sitä ei ole. Mukana on jonkin verran myös 80-luvun taitteen napakampaa vedenjakajakamaa (DAF jne.), jotka toimivat astinlautana myöhempään 80-luvun elektroniseen musiikkiin. Nekin ovat toki kiistämättä aikaisemman saksalaisen elektronisen musiikin lapsia. Ero ykkösosaan on levyllä, että tältä kakkososalta löytyy muutama puhtaasti folk-kappale, jotka kuitenkin olivat olennainen osa tyylilajia.

Toisaalta genren päänimiltä on osittain valittu hyviä, mutta tuntemattomattomampia kappaleita, kuten molemmat Popol Vuhin kappaleet joita kumpaakaan en aikaisemmin ole edes kuullut. Tutut/tuntemattomat jako on noin 50/50. Kokoelman kakkoslevyn päättää itseoikeutetusti Faustin 'Krautrock' - biisi joka nappasi nimensä brittien musiikkityylille antamasta lempinimestä ja kiteytti kyseisessä biisissä sen käpyrauhasuutteen.

Tälläisenä Spotify-soittolista-aikana miettii helposti, etteikö tälläisen saisi helposti tehty sielläkin. Mutta hyvin on äänentasot säädetty, biisit valittu ja tätä pistää vain pyörimään kerta toisensa jälkeen.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Miriam Makeba - Pata Pata 1967

Miriam Makeban nimi pyöri pari vuotta sitten runsaasti Suomessakin Mika Kaurismäen 'Mama Africa'-elokuvan myötä. Noteerasin artistin nimen, mutta en jaksanut perehtyä sen enempää, vaikka vinyylihyllyssä yksi kuuntelematon levy olikin.

Mutta mikäpä parempaa, kuin laittaa tuntematon vinyyli pyörimään jäisen kevättalven iltana? Etenkin kun levy ja artisti paljastuu hyväksi.

Makeban värikäs elämä alkoi rotuerottelun aikaisessa Etelä-Afrikassa, josta hänet karkoitettiinkin. Makeba asui asui elämänsä aikana ympäri maailmaa, mutta otti aina osaa arvosteluun sortajia- tai alistajia kohtaan sekä musiikissaan, että puheissaan. Tämä vaikutti myös hänen uraansa tehden siitä vuoristoradan. Makeba kuoli sydänkohtaukseen mafian-vastaisen keikan jälkeen Italiassa 2008.

Pata Pata on artistin tunnetuin kappale, joka julkaistiin 1967. Tämän hän teki asuessaan maanapaossa Yhdysvalloissa ja biisi nousi Yhdysvaltain listan sijalle 12 ja avasi uusia uria - hetkeksi. Seuraavana vuonna hän nimittäin avioitui Mustien panttereiden johtajistoon kuuluneen Stokely Carmichaelin kanssa, mikä johti levy-yhtiö ja keikka boikottiin, joka jatkui pitkälle 80-luvulle asti. Mutta ei jauheta Makeban värikkäästä elämästä tämän enempää, vaan siirrytään itse levyyn.

Makeban musiikki luetaan maailmanmusiikin, tai hienommin 'exotican' alle. Itse pääkappale pirteydestään huolimatta ei iske minulle nyt niin kovaa. Rehellisesti sanoen ihmettelen, miten juuri tästä biisistä tuli niin törkeän suosittu? Ehkä aika oli vain oikea?
Levy on selkeästi kasattu hitin ympärille, niinkuin tähän aikaan oli tapana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö muut biisit olisi hyviä (moni niistä on parempi, kuin nimikappale), vaan sitä, että levy ei ole niin sanottu pitkäsoittokokonaisuus (jotka rehellisyyden nimissä keksittiinkin vasta samana vuonna..).

Kappalevalikoima koostuu afrikkalaisesta kansanmusiikista, viihteellisemmästä orkestroidusta kamasta ja hienoista folk-kappaleista, kuten levyn päättävästä James Taylorin kansansävelmämukaelma 'Piece of Groundista'. Toinen erityisen upea biisi on komeasti orkestroitu laajakangasmaisen kuuloinen 'West Wind', joka herättää muistumia Scott Walkerin kamasta. Pari levyn biisiä on Makeban omasta sävelkynästä. Laulukielikin vaihtelee englannin ja natiivin afrikkalaisen xhosan välillä.
Mitään varsinaista punaista lankaa levyllä ei siis ole, vaan homma pyörii Makeban komean äänen varassa afrikkalaisin maustein. Ja mikäs siinä, koska Makeban ääni on tosiaan komea ja ainakin Suomessa vähemmän soitettu ja samalla vähemmän kulunut. Hyvä levy.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Topi Sorsakoski & Agents - Besame Mucho 1987

Agents solisteineen on jo pitkään ollut kiistämätön perisuomalainen instituutio. Pulliaisen "Rautalanka on isänmaallista" laini aiheuttaa minullakin hyväksyviä nyökkäyksiä ilman mitään ikäviä kiitospaita-viboja.

Bändin ensimmäinen levy seitsemän vuotta tätä levyä aikaisemmin oli vielä epäkypsä instrumentaali, mutta vuodet Baddingin taustalla muokkasivat bändistä sen ultimaattisen rautalankabändin, mitä ei yhtyeen jäljittelemässä oikeassa historiassa ole ikinä ollut oikeasti olemassa. Tyylittely meni niin pitkälle, ettei Agentsin kohdalla voida enää puhua retroilusta, vaan Agentsista. Yhtyeen musiikki on juuri sitä, mitä haluaisi kuulla, kun lämmittää saunaa yksin rauhallisen järven rannalla lämpimänä kesäiltana. Häiritsemätöntä, kirkasta, sentimentaalista ja täynnä kaunista slaavilaista kolmen kaljan melankoliaa.

Besame Mucho vangitsee valokuvaaja Stefan Bremerin lavastamia pehmeän värisiä kansiaan myöten juuri tämän  Agentsin parhaimmillaan. Pedro Hietanen vastasi levyn tuotannosta, mutta kyllähän Agents käytännössä on Esa Pulliaisen kitarasoundi yhdistettynä kulloiseenkin laulajaan. Tai siis kulloinenkin laulaja yhdistettynä Pulliaisen kitaransoittoon. Tämän 'Pulliais-soundin' aina välillä unohtaa, kunnes sen 'totuuden soundia' taas kuulee. Besame Mucho on analogisen ajan korvakarkkia, jossa kaikki kuuluu pehmeästi ja lämpimästi. Pitää muistaa, että populaarimusiikin yleinen äänimaisema oli tuona kyseisenä vuotena hivenen eri kuuloista, kuin Agentsien konservointi.

Samalla tavalla kuin Pulliaisen kitara, Sorsakosken laulutyyli otti 'parhaat palat' historian ja tanssilavojen laulajilta. Sorsakoskihan opetteli alunperin laulamaan jäljittelemällä yhtyeen tuolloin jo epäluotettavassa keikkakunnossa olevan päälaulaja Baddingin tuuraajaksi - kaikkine maneereinen. Tässä mielessä Pulliaisen ultimaattinen rautalankasoundi ja Sorsakosken parodian ylittävä laulutyyli muodostivatkin jotain aivan muuta, kuin pelkkien osiensa summan.

Sorsakosken ajan Agents koostui miltei yksinomaan käännöskappaleista, joista tämäkin levy on koostettu muutamaa instrumentaalia lukuunottamatta. Tottakai paketin myyntiä helpotti, että nämä samat biisit alunperin tanssilavoilla kuullut sukupolvi lähestyi tuolloin nostalgista neljääkymppiä, mutta iski Agents muihinkin. Levy myi huimasti yli 150 000 kappaletta ja jäänee varmuudella Agentsien menestyneimmäksi levytykseksi. Tunnetut ikivihreät oli siis verhoiltu vielä paremman kuuloiseen Agents-kuoreen. Vitsinä vielä levylle nimensä antanutta ikivihreää ei siltä löydy.

Näin itsekin orkesterin näihin aikoihin sen ainoan kerran 13-vuotiaan. Ja tekihän se vaikutuksen, vaikka kiinnostuksen kohteiden olisi pitänyt olla D.R.I.n ja muiden suunnalla. Etenkin jykevä vola-taso vaikutti, vaikka itse musiikki olikin puhdasta kuin kastehelmi-saippua. Hyvän tunnistaa räkänokkakin. Joskus. Tosin kaupungin torilla olleen keikan aloitus venähti ainakin tunnin verran, kun roudarit kuljettivat kaljakorin keikkabussiin..

Agents synnytti myös joukon jäljittelijöitä, mutta yhtyeeseen verrattuna ne ovat olleet kuin rasvatonta maitoa punaisen maidon sijasta.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Cameo - Kaupan 1978

Cameon debyytti 'Keskellä selkää' oli yllättävä kadonnut suomalainen 70-luvun klassikko, jota käsiteltiin tässä blogissa pari vuotta sitten. Nyt sain levymessuilta käsiini yhtyeen viimeiseksi jääneen kakkoslevyn 'Kaupan'.

Cameota nimitettiin suomen Simon & Gartfunkeliksi kaksikon lauluharmonioiden sekä yksinkertaisten, mutta polveilevien kappaleidensa takia. Siinä missä ykköslevy yhdisteli tähän vielä ilmestymisvuotensa 'edistyksellisiä' elementtejä Upi Sorvalin soittamien "Nuclear Nightclub" fillien ja Esa Kotilaisen jousi- ja moog-synan muodossa, Kaupan on tässä mielessä riisutumpi.

Paul Simon hiipii kieltämättä mieleen sellaisten kappaleiden kohdalla, missä on selkeää rytmillistä afrikkalais- tai maailmanmusiikkivaikutusta. Tosin 'Graseland' ilmestyi vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Mukana on myös pakollinen reggae ja niin edelleen, mutta tämäkin on soitettu täysin akustisilla soittimilla. Muuten musiikki on 70-luvun lopun folkkia ja bluegrassia Vanhan isännän ja Pihasoittajien hengessä. Ehkä enemmän kuitenkin puhtaaseen pop-musiikkiin päin kallellaan olevaa. Lähtökohtana näyttääkin olleen täyspuhdas popfolk-levy. Uutta aaltoa ei tältä levyltä löydy, vaan kaksi leveälahkeisissa lahkeissa olevaa puolikaljua viiksiniekkaa.

Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että 'Kaupan' olisi tylsä levy. Päinvastoin, se on oikein hyvä kokonaisuus aikansa pitkäsoittojen hengessä, jonka hankkiminen kannattaa. Cd- tai Spotify-versiota levystä ei ole, joten fyysinen vinyyli on ainoa mahdollisuus. Levyä painettiin aikanaan kohtuullisesti, joten Helsingin levydivareista levyä löytyy usein (kannattaa ensin hommata se debyytti) ja ihan edullisestikin.

Cameon levyt julkaisi Hi-Hat, joka oli pääosin Finnlevyjen omistuksessa ja perustettiin 1975 kilpailemaan samoista apajista Love-recordsin kanssa. Toiminta loppui periaatteessa samoihin aikoihin, kun Lovekin kaatui, tosin Hi-Hatin logoa näkyi myöhemmin erinäisissä Finnlevyjen sinkuissa. Mutta tason tae se ei enää ollut.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Cosmic Jokers - Galactic Supermarket 1974

Cosmic Jokersia pidetään usein yhtenä 'kosmisen musiikin' tai krautrockin jos ei nyt yhtenä pääbändeistä, niin ainakin huomion arvoisena orkesterina. Yhtyeen pitkämuotoisia (tai muodottomia) jameja, jotka tietenkin täyttivät kahdella kappaleella levyn kummankin puolen, pidetään joissakin piireissä tyylilajin parhaimpina. Vaikka 'kokoonpanon' miehistö koostuukin varmaan krautrockin kovimmista nimistä, tuottajista ja äänittäjistä Cosmic Jokers ei itselleni ole ikinä ollut sieltä parhaimmasta päästä. Vaikka kuulin yhtyettä jo ennen sen eittämättä mielenkiintoista taustatarinaa.

Yhtyeeltä julkaistiin muutama levy putkeen vuonna 1974 ja julkaisijana toimi Rolf-Ulrich Kaiserin 'Kosmische Musik', joka oli miehen 'Ohr'-levy-yhtiön alamerkki. Kaiserin levy-yhtiön katalogi oli varmaan se puhtain 'ei motorisen' krautrockin, eli folkin ja suhinan julkaisija, joka omalta osaltaan muokkasi kuvan musiikkityylistä sellaiseksi, millaisena sen tänä päivänä tunnemme. Kaiserilla oli siis visio musiikista ja hän auttoi ja päästi levyttämään sellaisia yhtyeitä ja artisteja, jotka 70-luvun alun 'edistyksellisenäkin' aikana olisivat jääneet muilta julkaisematta.

Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa, jossa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Itse 'yhtye' ei tiennyt levytyksestä mitään, vaan nauhat pyörivät salaa taustalla. Levyn ykköspuolen täyttävä 'Kinder des Alls' alkaa kömpelöhköllä jazz-funk-jamilla, jonka taustalle pamahtelee EMS-synthin hälyääniä ja Rosin höpötystä. Viiden ja puolen minuutin kohdalla crossfeidataan takaa mellotronkuoron taivaaseen kohoavia huokailuja johon yhtyy flyygelin kolinaa. Tästä eteenpäin jatketaan taas free-form jamituksella joka muuttuu ehkä Ash Ra Tempelin ensilevyjä muistuttavaksi rokkaukseksi. Taustalta pullahtelee koko ajan Schulzen yksinkertaisia synajuttuja.

Kakkospuolen avaa samanlainen kömpelö funk-jami huilun säestämänä jota paisutetaan jättimäisellä kaiulla. Taustalla vaeltelee levottomasti yksinkertaisen syntetisaattorin pillahdukset ja kimitykset. Seitsemän minuutin kohdalla kaiku päästetään valloilleen sen lätistellessä ja humistellessa taustalla kitaran näppäillessä. Muutaman minuutin päästä alkaa taas yhtyeen jami-funkki, joka purkautuu synahälyyn ja Rosin kaiutettuun sanailuun joka huipentuu superkaiutettuun loppuun jonka taustalla soi melankolinen synakuvio.

Sama kokoonpano käytännössä soitti myös edellisenä vuonna ilmestyneellä Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levyllä, skarpimmin ja eloisammin.  Kumpikin sessio oli varmasti eittämättä dousattu, todennäköisesti tuottajan tarjoama, mutta 'Tarot' tupla-albumimitastaan huolimatta on huomattavasti kompaktimpi ja napakampi teos, kuten myös levyn yötaukojen aikana äänitetty Ash Ra Tempelin mahtava 'Join Inn'.

Levyä tai koko yhtyeen tuotantoa voi myös hyvällä omatunnolla sanoa aikansa remiksaukseksi, tai konkreettiseksi musiikiksi. Ehkä Galactic Supermarket ja muu Cosmic Jokers tuotanto on omaan korvaani liian kasaan liimailtua ja cross-feidailtua, mutta ymmärrän jos joku pitää myös tästä teoksestä. Onhan tässä jotain samaa riskinottoa, kuin vaikka free-jazzissa; aina ei lähde, mutta sitten kun lähtee, ne osat ja kohdat ovat ympäröivään ankeuteen nähden hienoja hetkiä.

Cosmic Jokersin tarulla tai siis Rolf-Urlich Kaiserin mesenaatin uralla oli kuitenkin kyseenalainen loppu. Göttsching oli selailemassa levyjä levykaupassa, kun kuuli kaupan kauttimista tutun kuuloista kitaransoittoa. Kauppias näytti levyn, jossa Göttsching soitti tietämättään ja haluamattaan. Tämä katkaisi useiden soittajien välit Kaiserin kanssa ja osa artisteista siirtyi Richard Bransonin juuri perustamalle Virgin-levymerkille, joka alun rohkean julkaisupolitiikan lisäksi yritti samalla hyötyä taloudellisesti sen mitä krautrockista nyt oli mahdollista.

Kaiser itse sai episodista hermoromahduksen (väitetään myös skitsofreenikoksi). Hän muutti vaimonsa Gillen kanssa Kölniin huhujen mukaan kerjäten aamuisin ruokaa kadulla. 70-luvun jälkeen miestä ei musiikkikuvioissa ole tiettävästi nähty.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Angelic Upstarts - Angel Dust - The Collected Highs 1983

Angelic Upstarts oli yksi englantilaisen streetpunk/oi!-liikkeen tärkeimmistä bändeistä. Bändien työväenluokkaisuus oli tietenkin selviö, mutta Angelic Upstartsin skinheadit olivat vielä selkeästi vasemmistolaisia ja anti-fasistisia. Näitä aiheita bändi käsitteli biiseissäänkin. Yhtye on ollut muutamankin kerran lopetettuna, mutta toimii edelleen sen ainoan alkuperäisjäsenen laulaja Thomas (Mensi) Mensforthin johdolla.

Tälläinen musiikki on tietenkin vahvasti biisi- eikä kokonaisuuspohjaista, joten kokoelman ostaminen ei yleensä ole riski. Angel Dust niputtaa bändin tuotannon vuosien 1979-83 väliltä ja kertoo myös samalla myös yhtyeen musiikillisen kehityksen tuolta ajalta. Levyn avaava klassikon maineeseen nostettu ensisinkku 'The Murder Of Liddle Towers' kertoo jo, että vaikka yhtye oli pienen Pohjois-Englantilaisen satamakaupungin varjosta, sen kunnianhimo oli katu-kollegoitaan kovempi. 'Police Oppression' ja 'I'm an Upstart' ovat sitä taattua nyrkillä seinään oi!:ta, mutta muuten bändin musiikki on yllättävän musikaalista ja melodistakin. Välillä bändi operoi kahdella kitaralla, joista toinen vetää niin klassisia, mutta myös kekseliäitä oi!-leadejä, että oksat pois. Toisaalta kokoelman kannet voisivat olla jonkun saman ajan anarko-bändin levystä.

Kakkospuolella siirrytään ajan edetessä 80-luvulla jo enemmän uuden aallon puolelle. Clash ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta. Silti yllättävän ookoohon ilmaisuun yhtye pääsi tällä 'laveammallakin' paletilla, mikä ei näiden orkesterien kohdalla ole todellakaan mikään sääntö. Mensi oli katujätkä joka oli myös kiinnostunut runoudesta, joka ehkä kuuluu biiseistäkin. Levyn päättävä 'Solidarity' on hieno biisi vanhassa työväenlauluperinteen hengessä. Jotain yhtyeen menon ja musiikin erosta niihin tavanomaisempiin saman tyylilajin bändeihin kertonee, että Roxy Musicin Paul Thompson soitti yhtyeessä rumpuja 80-luvulla.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Various - Hittiparaati I 1975

1970-luku oli käännösiskelmien ja kokoelmien kulta-aikaa. Näistä kuuluisin Finnlevyjen Finnhits on nykyisin noussut omaan legendaariseen asemaansa (hyvin tehdyn) juntti-iskelmän ikonina ja monesti tämä käännöskama kuitataankin 'finnhitseinä'.

Apajille hyönäsivät monet muutkin, kuten blogissa usein vilahtanut epämääräinen JP-levyt, Jukka Kuoppamäen Satsanga ja Matti ja Teppo Ruohosen M&T Production. Näistä kaksi jälkimmäistä on varmaan sisällöllisesti mielenkiintoisinta tavaraa.

Tämä M&T Productionin tuotantoa esittelevä kokoelma tarttui mukaan divarin alelaarista päräyttävän kannen ja artistikatraansa takia. Hittiparaati I ei sinällään pidä sisällä varsinaisia käännöskappaleita kuin levyn avausbiisit Matin & Tepon pakollinen Kanarianmatkaoodi 'Paloma Blanca' ja Salomonin 'Mentiin Seslonkiin'. Hitteinä mukaan on laitettu samaisen vuoden Syksyn sävel-voittaja 'Evakkoreki' ja 'Meiän Veera'. Tyylilajille tyypillisesti näiden versiot eivät ole Erkki Liikasen esittämiä, vaan 'Raevo Raenhold' salanimen takana laulavan kuka ikinä lieneekään.

Loput biiseistä ovat M&T omaa tuotantoa, tai vähintäänkin sanoittamaa. Musiikki on iskelmästä jytään ('Rokkilisko') ja parhaimmillaan eteen läjäytetään aikansa analogisilla syntetisaattoreilla väritettyä taiteellisempaa schlageria. Tero Mattsonin levytysura käsittää tiettävästi vain yhden M&T Productionille levytetyn seiskan, jonka kumpainenkin biisi on mukana tällä kokoelmalla ('Kotka' ja 'Jäätynyt mies'). Ne ovatkin sellaisia pikkuteoksia, että kättä lippaan. Matti ja Teppo heittävät pöytään omat panoksensa 'Nyt Tunnen Mitä Rakkaus On' kappaleella.

Hittiparaati I nosti uteliaisuuden kaksikon alkupään tuotantoa kohtaan. Asiaa tarkemmin tunteva kaveri kuitenkin toppuutteli, ettei se sisällä samanlaista päräyttävää 'rokki-iskelmäyllätystä', kuin vaikkapa Lea Lavenin uran alku. Joka tapauksessa nämä M&T Productionin kokoelmat sisältävät huhujen mukaan muillakin osilla kohtuullisen mielenkiintoista kamaa.