Walter Carlos - Sonic Seasonings 1972

Walter Carlos on jäänyt historiaan jos ei nyt ensimmäisen, niin ensimmäisen kaupallisesti suositun syntetisaattorimusiikkilevyn julkaisijana. Sukupuolen korjauksen jälkeen myöhemmän uran Wendy etunimellä tehnyt elektronisen musiikin artisti julkaisi "Switched-On Bach" albumin vuonna 1968 tehden klassisen musiikin luennan lisäksi Moog Modular System syntetisaattorin tutuksi suurelle yleisölle. Jotkut artistit ja ilmeisesti siviilitkin ostivat kyseisen laitteen omaan käyttöönsä levyn innoittamana ja sen kalleus ja monofonisuus aiheuttivat ilmeisesti näille valtaisan pettymyksen. Carlos nimittäin rakensi levynsä raitaäänityksillä soittimen ollessa yksiääninen. 

Levylle tehtiin vähemmän menestynyt seuraaja ja Carlosilta Kurbrickin tilaama Clockwork Orangen soundtrack (lopullisella on vain muutama Walterin kappale) perustuu uusio/uudella laitteistolla tulkittuihin vanhoihin klassisen musiikin sävelmiin. Näistä levyistä viimeksi mainitulla on muutama kylmäävä soundi, joka elokuvan miljööseen yhdistettynä toimii kuin penistekonenä, mutta siis kierrätystähän nämä olivat.

Moni pitääkin vuonna 1972 julkaistua Sonic Seasoningsia Carlosin tuon ajan parhaana levynä, enkä minä rupea väittämään vastaan. Carlos suunnitteli levyn konseptin yhdessä Bach-menestyksen tuottaneen Rachel Elkindin kanssa, joka laulaa levyn neljännellä ja viimeisellä kappaleella. Tarkoituksena oli klassisen tiluttelun sijaan venyttää kappaleita ja näppäryyden sijasta lähestyä musiikkia minimalismin suunnasta. Vaikka levyn nimi viittaa kappaleiden nimeämistä myöten neljään vuodenaikaan ja tässä mielessä klassisen musiikin teoksiin, nämä neljä vinyylin puolta täyttävää itsesävellettyä ääniteosta muodostavat jokainen oman osionsa ja tunnelmansa. Tuttu Moogin syntetisaattorisysteemi soi tälläkin levyllä, mutta toisessa pääosassa ovat Carlosin kenttä-äänitykset luonnosta. 

Albumia on yleisesti kuvattu ensimmäiseksi new age musiikkilevyksi, termin ambient ollessa vielä keksimätön. Tämähän ilmestyi kuusi vuotta ennen Brian Enon levyä ja lanseeraamaa termiä. Enon (ambient)musiikkia on joskus kuvailtu koiranleukojen toimesta jääkaapin hurinaksi ja Sonic Seasoningsin kakkospuoli on tätäkin, eli jääkaappihurinaa ennen Enoa. Todellisuus, aika ja laitteistot menivät tässäkin mielessä ristiin, sillä Tangerine Dreamin "Zeit" ja sen liikkumattomuus tuovat ajoittain(!) mieleen tämän vuosikaimansa. Levyn päättävä nuotiotulen pauke, suden ulvonta ja siihen liittyvä Elkindin ihmisääni tuovat toki ns. eloa.

Carlosin ekan levyn menestyksen takia seuraajia ilmeisesti monistettiin markkinoille paljon, vaikka ne eivät täydellä hintaa enää poistuneet levykaupoista. Tämäkin irtoaa alkuperäisenä vinyylinä kirppiksiltä yms. suhteellisen halvalta - levyn validiin sisältöön nähden.

 

Terry Oldfield - Spirit of the Rainforest 1990

Terry "Miken veli"Oldfield on ollut Levyhyllyssä aikaisemminkin. Huilunsoittoa opetellut Terry liitetään yleisesti (myös hänen sisaruksensakin jonkin verran) henkisen kasvun ja parantamisen musiikkiin, eli new ageen.

Genre onkin omanlaisensa kasa, jossa muiden tavoin on varmasti ja todistettavasti helmensä, kunhan jaksaa kaivaa kasettikasaa tarpeeksi syvälle. Kasetti ei sanana eksynyt tähän vahingossa, vaan tietynlaisessa DIY-hengessä ja pien- tai omakustantamoiden julkaisemat teokset ilmestyivät usein juuri c-kasettimuodossa. Näitä oli halvemman julkaisukustannuksen takia helpompi ulostaa, mutta myös myydä luontaistuote- yms. kaupoissa. Ja ennenkaikkea hiilaava musiikki oli tehty kuulokkeilla kuultavaksi, ja 80-luvun yksi suurimmista ilmiöistähän oli Sony Walkman-korvalappustereot.

Vaikka new age-skenen toiminta tapahtui pääosin kaupallisen levy-yhtiötoiminnan tutkan "alapuolella" markkinat olivat olemassa; tämäkin Oldfieldin levy myi hänen mukaansa 300 000 kappaletta. Tai siis kasetti ja CD. 

Terry Oldfield asui tässä vaiheessa ja kaiketi edelleenkin Australiassa. Spirit of the Rainforest lokatoituu kuitenkin Australian pohjoisosan viidakkojen sijasta Etelä-Amerikkaan ja Amatsoniaan. Kyynisesti voisi todeta sen sisällön olevan viidakon kenttä-äänityksen (lintujen ja apinoiden ääniä ja mökää) päälle laitettu "tiiliskivi FM-synan koskettimille" tyyppinen juttu. Siihen päälle vielä vähän Terryn huilua ja panhuilua, koska ollaanhan nyt Etelä-Amerikassa. Näistä jälkimmäinen kuulostaa vielä pahasti olevan oikeasti Yamahan DX-7:n äänipankista.

Mutta ei homma nyt niin yksinkertainen ole, nimittäin Spirit of the Rainforest on hitaassa kehittelyssään ja luonnonäänissä oikeastaan aika mukava levy. Ehkä sillä on tosiaan hiilaava vaikutus? Levy jakautuu kahteen pitkälti yli 20-minuuttiseen ääniteokseen ja se on erittäin miellyttävää tapettia aina siihen asti, kunnes juustoiset huiluosuudet tulevat mukaan. Tämä tapahtuu onneksi ensimmäisen biisin kohdalla vasta 18.-minuutin jälkeen, eikä ensimmäisen kappaleen huilumelodia ja sen variaatio ole itse asiassa laisinkaan hullumpi, tai ainakaan teokseen sopimaton. Pikkaisen juustoa saa ja pitääkin olla. Kakkosbiisissä mennään hyvin pitkälti samoin merkinnöin, huilu- ja panhuiluosuuden ollessa hivenen juustoisempi. Mutta viidakko ja syntetisointi ovat kaunis ja toimiva yhdistelmä.

Suosittelen CD:tä, jos ja kun tulee halvalla vastaan esim. kirjastojen poistomyynneissä yms.

Mike Oldfield - Voyager 1996

Levyhylly-blogissa minulla on ollut periaatteena, etten kirjoittele mitään ilkeää levyistä tai artisteista, joista en pidä. Miksi ylipäätään nakuttaisin parikymmentä minuuttia jostain itselle tympeästä jutusta? Ja miksi dissaisin julkisesti jotain, kun maailmassa on kelpaavaakin musiikkia yllin kyllin tarjolla?

No, tästä on aina ollut poikkeuksia ja on täällä negatiivisiakin juttuja ollut, silloin jos ne ovat mielenkiintoisia. Ja sellainen levy, jos joku on miljoonia myyneen Mike Oldfieldin keltti-saaga 90-luvun puolesta välistä.

"Celtic" ja "new-age" tägeillä wikipediaan merkitty Voyager on yksi osoitus Oldfieldin kovin epätasaisesta ja usein epävarmastakin urasta. 90-luvun alussa kelttimystiikka nousi olennaiseksi osaksi new-age menoa, johtuen varmaan myös Enyoista ynnä muista. Huilumeno tiivistyi ja cashattiin Titanic-tunnarissa ja aikansa suurimmassa showssa: hämmentävässä Riverdancessä, jonka parin tunnin kengänkopsutus myi miljoonia ja salit täyteen vuosikausia.

Levyn "idea" oli yhdistellä Oldfieldin soittamia vanhoja kelttilauluja ja omia kappaleita. Artistin itsensä mukaan se oli hänen nopeiten levyttämänsä albumi. Puolitoista kuukautta ja pari biisiä tehtiin saman päivän aamuna.

Joskus tällainen voi kääntyä voitoksi, mutta Voyagerin kohdalla se on pääasiassa käppärumpukoneen päälle kasattua huttua. Kunnon muzakkia. Oikeastaan hämmentävän heikkoa kamaa.

Seuraava levy oli vuoden 1998 Tubular Bells III...

Tim Blake - Blake's New Jerusalem 1978

Englantilainen Tim Blake julkaisi 70-luvun lopulla kaksi sooloalbumia ennen pitkää julkaisutaukoa, joka katkesi vasta 90-luvun alussa.

Vuonna 1979 Blake liittyi Hawkwind-yhtyeeseen, jonka jäsen hän tauon jälkeen on ollut taas vuodesta 2007. Blake oli studiomiehenä 60-luvun lopussa oikeastaan osittaisessa vastuussa yhtyeen synnystäkin hänen järjestäessään kollektiivin soittajille aikaa ja tilan, jossa nämä pääsivät soittamaan ja kokeilemaan juttuaan.

Studiohommat olivat kyseessä myös, kun hän toimi studiomiehenä Daevid Allenin soololevyllä 'Banana Moon'. Tästä tie johti Ranskaan Gong-yhtyeen äänimieheksi, mutta pesti vaihtui nopeasti yhtyeen syntetisaattoreiden taakse yhdessä Gilli Smythin kanssa. Blake oli yhtyeen syntikansoittajista se "muusikompi" ja hänen sormenjälkensä jäi yhtyeen suitsutetulle kultti-trilogialle; 'Flying Teapot', 'Radio Gnome' ja 'Angels Egg'.

Blaken ja Smyth soittivat aikansa syntikoilla kohtuullisen hapokasta ja sakiaa taustaa Gongin samanlaiselle musiikille, mutta Blaken ensimmäinen soololevy 'Chrystal Machine' oli vaikutteiltaan sukua enemmän toisten aikansa pioneerien Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen sekvenssoiduille 'Berliinin koulukunnan' levyille.
Seuraavana vuonna julkaistu, englantilaisen kansanlaulu Jerusalemin (joka oli sukunimikaima William Blaken sanoittama) mukaan nimetty levy oli taas askel (avaruus)popimpaan suuntaan, vaikka kaikki on pääpiirteittäin edelleenkin toteutettu synteettisin soittimin. Blake soittaa levyllä myös entisen bändikaveri Steve Hillagen tyylistä liukukitaraa, lausuu ja laulaa vokaalit. Blaken arsenaalissa oli aikansa syntikoita (EMS-yhtiön modattu syntetisaattori, Roland 100 System, Mini-Moog, Arp Omni, Korg Polyphonic Ensemble), joten äänimaisema on juuri sellainen. Kyseinen laitteisto ja soundihan happani nopeasti 80-luvun alkupuolella jolloin levy on kuulostanut varmasti auttamattoman vanhentuneelta. Tänä päivänä se kuulostaa taas tyylikkäältä 70-luvun lopun syntikkalevyltä.

Albumi on mielenkiintoinen yhdistelmä soitinarsenaalia, esikuviaan astetta melodisempaa sisältöä ja kohtuullisen sakiaa vokalisointia/lausuntaa tuoden vahvoja mielleyhtymiä kumpaakin aikaisemmin mainittuun yhtyeeseen; Gongiin ja Hawkwindiin, joista jälkimmäinen on soittanut livenäkin paria levyn biiseistä. Oikeastaan levyn lopettava pitkä nimibiisi on ainoa, missä käydään vähän tyhjällä.

Levyn julkaisi ranskalainen Barclay ja sillä soittaa mini-Moogia sokea ranskalainen Jean Philippe-Rykel, jonka kanssa Blake teki tämän jälkeen vielä yhteisle... kasetin.

Blaken kävellessä näitä polkuja vähän jälkikäteen hänet on osittain unohdettu tämän kulttityylilajin jutuissa, jos vertaa vaikkapa entiseen bänditoveriin Steve Hillageen, mistä johtuen näitä ei ole ehkä puhkisoitettu ja ihmetelty. Mutta aikanaan 1978 Blake oli mm. Glastonburyn festareiden päättävän sunnuntain viimeinen esiintyjä.

Terry Oldfield - Across The Universe 2000

Kyllä.
Terry on Mike ja Sally Oldfieldin veli. Keskimmäistä sisarusta yhdistää isosiskonsa ja pikkuveljensä kanssa myös heidän 70-luvulla suorittamansa Exegesis-ryhmän henkisen kasvun opinnot. Kuten myös; niin kuten myös musiikillinen tyyli jota kutsutaan laveasti new ageksi.

Siinä missä pikkuveli Mike levytti yhden 70-luvun menestyneimmistä levyistä ja sisko Sallykin päätyi Brittilistan numerolle 12, Terryn soolotuotanto ei ole listoille noussut. Mutta toistaalta hän on tehnyt lukemattoman määrän musiikkia TV-tuotantoihin, tunnetuimpana liki kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneeseen  BBC:n "Great Railway Journeys of the World" sarjaan.

Oldfieldin sisarukset syntyivät Englannissa, mutta viettivät lapsuutensa osittain Irlannissa. Heidän äitinsä oli katolinen ja Terry kävi katolisen koulun, jonka hän lopetti 16-vuotiaana lähtien roudariksi mm. The Byrds-yhteelle. Henkisen kasvun askel otettiin kreikkalaisella Hydran saarella, jossa hän vietti pidempää ajanjaksoa opetellen samalla huilunsoittoa. Travellaus vei hänet myös Intiaan, jossa hän opetteli tablansoittoa. 70-luvun alussa Englantiin palannut Terry soitti yhdessä veljensä Miken kanssa ja 'Tubular Bellsin' ilmestyttyä hän soitti Royal Albert Hallin konsertissa huilua. Terry soitti muutamallakin myöhemmällä Miken levyllä, mutta sooloura alkoi vasta 80-luvun alkupuolella.

Osittain maailmanmusiikista ammentava Terry onkin tämän jälkeen julkaissut levyjä suunnilleen vuosittain. Katalogiin en ole tarkemmin tutustunut, mutta tämän levyn ja julkaisutahdin yhdistelmällä minulla on omat epäilykseni niiden sisällöstä ja laadusta. Oldfield itse on naamaltaan tuttu eräästä new age-musan katalogikirjasta. Samaisessa kirjassa pisti silmään oikeastaan kaikkien tyylilajin artistien kova levytystahti.
Tietty tämä on ja on ollut niin DIY-skeneä pienine painoksineen ja julkaisuyhtiöineen, sekä varmaan tuotantokustannuksineen. Terry soittaa ja etenkin tykkää olla kuvissa henkisen soittimensa poikkihuilun kanssa, mutta levy kuulostaa pääosin työasemasyntikalla ja jopa sen omalle sekvensserille raidoitetulta.

Levyllä on mukana pari naislaulajaa, kenttä-äänityksiä (puron solinaa ja niin edelleen, tietty), sekä lapsikuoro. Näistä viimeinen on aina oma tavallaan huvittavan pateettinen tuotantokikka, mutta täytyy myöntää, että kirkasääniset lapset nostavat puolimystisen taivaanlaivan odottelusta kertovan aloitus- ja nimibiisin ylemmälle juustohyllylle ja se yllättäen toimii. Muuten levy on yllätyksetöntä vuorottelua instrumentaalisten ja laulettujen kappaleiden välillä ja kuulostaa oikeastaan kaikkineen siltä, miksi tätä kyseistä tyylilajia tulee kuunneltua harvoin.

Vaikka tätä puolta ei mielellään nosteta pinnalle, niin new agella oli tietysti sormensa pelissä chill-out ja ambient-musiikin muokkautumisessa 90-luvulla sen muotoiseksi, kuin se nyt on. Hiilaavat äänet toimivat siinä, mutta oikeastaan kaikkia alkugenren jatkajia vaivaa, että näissä yritetään tehdä kuitenkin formaalia musiikkia. Tai ainakin kaikissa mitä olen nyt kuunnellut.

Terrykin napsauttaa usein syntikastaan pad-soundilla lihotetun tavanomaisen pianosoundin ja kuljettelee säveliä, kuin musiikkiopiston lehtori järjestäen omat sävellyksensä kyllä järkeviksi ja kappalemaisiksi sointukuluiksi, mutta myös niin tavanomaisiksi, ettei näitä montaa minuuttia kuuntelun jälkeen pysty muistamaan. Eli itse kaipaisin hähmäisempää äänimaalailua ja puronsolinaa, kun taas tuon ajan new agessa tehtiin Enyaa, Adiemusta ja mikäs se Marika Krookin euroviisuviritelmä näiltä ajoilta olikaan? On toki selvää, että tässä genressäkin on jo massansa takia pakko olla ihan päteviäkin levyjä ja teoksia, mutta Terry on siellä kädenlämpöisessä osastossa, missä suurin osa muustakin kuulemastani new age-kamasta on. Mutta tällekin on varmasti yleisönsä isommassakin määrässä, koska Oldfield liikkuvan kuvan säestäjänä muistuttaa musassaan varmasti monille Narnia-elokuvien ja lumiukon soundtrackkejä.

Kitaro - "Ten Kai" Astral Trip 1978

Japanilainen Kitaro (Masanori Takahashi) on pyörähtänyt soololevynsä kanssa ainakin kerran Levyhyllyssä plus hänen soolouraansa edeltänyt Far East Family Band. Hän on tunnetuin varmasti 'Sillkitie' tv-sarjan soundtrackistä, joka poiki aiheesta neljä albumillista levytyksiä ja Kitaro on myös jonkinlainen isähahmo new ageksi kutsutulle tyylisuunnalle.

Astral Trip nimellä vuonna 1985 uudelleenjulkaistu soolodebyytti on käsitelty perinohjaisesti Äänijälkiä-blogissa, joten kuopaistaan täällä vähän homman toista kulmaa. Kitarohan nousi kohtuullisen suosituksi artistiksi 80-luvulla ensin kotimaassaan, sitten länsi-Euroopassa ja lopulta 80-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa, jossa hän nykyään asuukin.

Ken Tai sisältää aika tarkkaan musiikillisesti kaikki ne elementit mitä kuuntelijalle tulee mieleen Kitaron musiikista. Tällä ensimmäisellä soololla niitä ei ole vielä puunattu tai hiottu kulmattomiksi, mutta ei tämä ole myöskään samanlaista samurai-rohkeudella haahuilua, kuin Far East Family Bandin jamipohjaiset biisit. Paljon ns. "yleis-itämaisia" kielisoittimia, tabloja jne. joiden päällä soi Kitaron syntetisaattoreiden LFO-pulputus ja se tunnistettava autiomaan tuulen lailla viheltävä syna-leadi.

Tavallaan mielenkiintoista, että 70-luvulla kovin moni muukin elektronisen musiikin pioneeri tuli populaarimusiikin vähän marginaalisemmista tai sivujuonteenomaisista maista: Klaus Schulze Länsi-Saksasta, Vangelis Kreikasta ja porukan menestyneimpiin lukeutuva Jean-Michael Jarre Ranskasta. Jos ottaa mukaan vielä italialaisen Giorgio Moroderin voi leikitellä ajatuksella toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta: voittaneiden anglojen ilmayliherruus kitarayhtyeiden saavuttua rintamalle raunioituneen vanhan mantereen ylle.
Ja tähän lisäksi vielä kaiken kylpeminen afroamerikkalaisen musiikin läpi. Tätä hegemoniaa vastaan ei ollut oikein lähteminen; menestyminen bluesjytällä tai muulla vastaavalla oli hyvin hankalaa. Englantilaiset (ja myös amerikkalaiset) olivat sodan jälkeisessä pop-musiikissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin nirppanokkaisia broken englishille. Ja siellä olisi kuitenkin olleet ne markkinat. Tästä oli toki omat poikkeuksensa, mutta suurimmat ja menestyneimmät populaarimusiikin artistit ja yhtyeet olivat ja ovat edelleen Yhdysvalloista tai Isosta Britaniasta.

Tuolla ei siis ollut liiemmin ilmatilaa, vaan mieleenjäädäkseen oli tehtävä jotain ihan muuta.

Jälkipörssissä on toki näiden marginaalisempien maiden edistyksellinen musiikki noussut uuteen arvoonsa (ehkä juuri suuremmalle yleisölle vierautensa takia), mutta 70-luvulla US ja UK hallitsivat musiikin ilmatilaa. Piste.

Nykyään on esitetty ilmiöiden, etenkin jos kyseessä olivat ns. entiset akselivallat, nousua ja osittaista menestystä tai ainakin uuden suunnan näyttämistä, että niiden piti omassa tuhoutuneessa kulttuurissaan ja tekemisessään aloittaa "vuodesta nolla". Samalla tavalla, kuin pykätessään raunioista pystyyn savua tupruttavia tehtaita, jotka puskevat ulos luotettavia autoja.

Siis kokonaan uuden luomisella.

Tämä voinee pitää osittain paikkansa Saksan tapauksessa, mutta idea on myös jälkikäteen keksitty ja osittain romantisoitu. Suurin osa saksan myöhemmistä 70-luvun yhtyeistä aloitti 60-luvun lopulla geneerisinä amerikkalaisten matkijoina. Maan sotilastukikohdat ja niiden amerikkalainen asujaimisto mahdollistivat myös runsaasti artistivierailuja, joista vaikuttavimpia Saksassa varmasti Jimi Hendrix ja Frank Zappa. Ns. krautrock oli materiaalimassaltaan myös hyvin jamibändi painoitteinen. Oikeastaan ne omaa elämäänsä alkaneet 'motorik' ja 'kosmische' jutut olivat skenessä vähemmistönä. Eikä niihinkään jäänyt osumatta anglovaikutteita; ensimmäisessä Velvet Underground, jälkimmäisessä 'Ummagumma'-ajan Pink Floyd.
Toinen pahuuden akselin jäsen Italia loi myös omaperäisen progensa, mutta siinäkin voi karrikoiden nähdä jonkunnäköisen pompöösin ja teatraalisen hillittömyyden kautta suoritetun anglo-taiteilun.

Jotta tämä kaava kuitenkin kumoutuu; Ranska loi myös hyvin omaperäistä edistyksellistä musiikkia, eikä tämä rajoittunut ainoastaan Vichyn fasistihallinnon jälkeisille alueille, eikä zeuhlareihin mustissa univormuissaan... Oikeastaan tämä pätee varmaan jokaiseen Euroopassa sijainneeseen valtioon ja vähän muuallekin. Mitä suurempi väestömassa, sitä enemmän sekaan mahtuu omaperäisiä erikoisuuksia. Mutta omaa elämäänsä musadiggareille elämään jääneet yhtyeet olivat yleensä aikanaan lähinnä kuriositeetteja. Vailla suurempaa "kaupallista potentiaalia" tai menestystä.

Toivottavasti tässä kirjoituksen pitkähkössä sivuraiteille ajautumisessa oli jotain tolkkua..

Kolmas isojen poikien akselivalta Japani poiki myös 70-luvulla mielenkiintoisia artisteja ja levytyksiä, mutta nousi kehityksensä huipulle vasta 80-luvulla. Samalla vuosikymmenellä, kuin kameransa, korvalappustereonsa, kodinelektroniikkansa ja autonsakin.
Kitaron kohdalla kyseessä oli myös sattuma. Far East Family Bandin vuoden 1975 'Nipponjin' levyn miksasi nimittäin saksalaislegenda Klaus Schulze ja tarinan mukaan miehet tutustuivat tässä yhteydessä toisiinsa. Tällä Ten Kai-levyllä kuullaan 70-luvun Schulzen tavaramerkiksi noussutta "maiskuttavaa LFO-rytmiä". Yhteiskuntana muurahaiskekomainen Japani on aina katsonut yksilöllisiä muusikoita ja poptähtiä tietynlaisina erikoisuuksina ja ulkopuolisina. Liekö tämä vaikuttanut siihen, mutta Kitaro oli naimisissa 80-90-luvulla Japanin järjestäytyneen rikollisuuden Yakuzan pääkuninkaan tyttären kanssa ennen nykyistä avioliittoa.

Siinä, missä saksalaiset aloittivat "vuodesta nolla" ja hyppäsivät kokeellisuuteen usein muodon ja viihdyttävyyden antaessa periksi, 70-80-luvun taitteessa muotoitunut new age otti hommasta yleensä vain ne kauniit ja rauhoittavat palikat. Asuntovelkaa ottanut kolkytplus vuotias halusi raskaan työviikon päälle henkiset savut ja "mielen puhdistavaa" ääntä, joka kuitenkin pseudo-henkisyydessään ja miellyttämisen halussa lähenteli äänitapettia ja melodioiltaan muzakia. Mielellään hyvällä äänentoistolla. Taikka japanilaisista laadukkaista korvalappustereoista, ihan yksin ja itse. Mantramaista kristallihoitoa korville.
Toisaalta yhdistelmä Japani ja new age-musiikki tarjoaa mielenkiintoisen kulman. Kyseinen tyylisuunta oli tehtyä ja suosittua maassa, joka on tai ainakin oli urbaanein, rakennetuin ja ahtaimmin asuttuja paikkoja teollisessa maailmassa. Meditatiivinen FM-syntetisaattorin kellojen kilkutus, Kitaron silkkinen syntikanvihellys, tablat, tiu'ut ja puron solina korvalappustereoissa vaeltaessa läpi kaupungin, joka on tulvillaan neonkylttejä, lasiterästorneja ja asfalttikuiluja.

Mutta onko Ten Kai hyvä levy? Se on ihan jees.

Aavikko - Okeanos 2016

Aavikko ilmestyi omaan tietoisuuteen noin tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin ei ollut olemassa varsinaisesti "hipsteriksi" kutsuttavia ihmisiä, mutta yhtye sai aika samanlaisen kuuntelijaryhmän hyväksynnän ympäri yliopistokaupunkeja, joissa yhtye myös keikkaili. Näennäistä itä-Eurooppa- ja lo-fi estetiikkaa uhkunut bändi levytti instrumentaalejaan, jotka nojasivat rumpali Leppäsen komppiin ja kolmikon kosketinsoittimiin. Yritin monesti alkaa pitämään yhtyeestä, mutta yritykseksi se aina jäi.

Vuodet vierivät ja olen hyvin tietoinen Leppästickin osuudesta Circlen noususta yhdeksi omista suosikkibändeistäni (en muuten pitänyt Loop-ajan Circlestäkään). Aavikko on levyttänyt suhteellisen harvakseen ja tämä viides, tai kuudes albumi on jatkumoa kuulemma Novo Atlantiksen aikana alkaneelle irtiotolle aikaisemmasta tyylistä. Tähän en kommentoi mitään, koska en ole kuullut.

Okeanos osui omaan kaikuluotaimeeni viime vuoden Avaruusromua-ohjelmasta, joka herätti kiinnostuksen levyä kohtaan. Sen verran liikkui myös huhuja, että koko levy oli kuulemma radiossa soineen kappaleen tyylistä musaa.

Levyn saaminen kuunteluun oli kuitenkin suhteellisen työlästä tänä aikana, jolloin levykaupat ovat lopettaneet, Anttilaa ei ole, eivätkä marketit osta random-puulaakien levyjä, jos pistävät hyllyyn enää ollenkaan. No, tämä tuli lopulta vastaan Lahden Äxässä, joten kuunteluun.

Elikkäs takakannessa luvataan levyn olevan sitä pahamaineista, tai no: ainakin halpamaineista new age musiikkia, eli musiikkitapettia henkiselle... hengelle. Ja sitä se tosiaan on kannen delfiinejä ja Vangelikselle, tai Yannille kumartavaa kreikkalaisfonttia myöten. Kuuleman mukaan levyn kappaleet ovat erään delfiinin kasvukertomus. Musiikki on edelleen instrumentaalia ilman sanoja, joten kertomus käydään lähinnä kuuntelijan omassa päässä. Levy on muutenkin jaettu kuuteen eri kappaleeseen, mutta ne ovat sisällöltään toistensa kanssa samanlaista äänitapettia, joten periaatteessa on kysymys yhdestä pitkästä kokonaisuudesta.

Kuuntelijan päätettäväksi jää myös, onko Okeanos läppä, vai totisesti tehty levy. Itse uskon tietysti, että kyseessä on jälkimmäinen. Delfiinin kasvukertomus nimittäin ammentaa sieltä 80-90-luvun skenestään ne parhaat palaset, jotka kuulostavat kieltämättä hyviltä (vaikka kuinka yrittäisi kieltää): lämpimiä padejä, FM-synteesiä, meren kohinaa ja päällekkäisiä harmonioita ilman melodioita. Mieleen vyöryy kuvia Carl Saganin tiedeohjelmista ja niiden taustalla kauniin mahtipontisesti soineesta musiikista. Siis ilman juustoisia melodioita. Aavikko on jättänyt tällä levyllä myös perkussiot kokonaan pois, eli levyllä ei ole biittiä, vaan se soljuu, kuin delfiini jonkun halvan lomakohteen akvaariossa. Levyä verrattiinkin jossain musiikilliseen rihkamaan: voimakristalleihin, jotka näyttävät kauniilta, mutta niiden sisäinen voima, tai voimaannuttaminen on lopulta uskon asia.

Minä uskon :)

Ralph Lundsten ‎– Paradissymfonin 1980

Löysin perjantaina tämän levyn kirpputorilta kahdella eurolla. Samaisena päivänä oli myös ruotsalaisen elektronisen musiikintekijän ja lyhytfilmimiehen Ralph Lundstenin 80-vuotissyntymäpäivä.
Kuulin synttäreistä tosin vasta myöhemmin samana iltana, mutta yhteensattuma oli sen verran hassu, että pakkohan tästä levystä nyt on jotain kirjoittaa.

Lundsten syntyi siis lokakuussa vuonna 1936 ja on asunut pitkään Nackassa Tukholman lähistöllä olevassa meren ja metsän vieressä sijaitsevassa "Castle Frankenburgissa". Talo on vuonna 1878 rakennettu puinen pitsihuvila kaikkine tornisiipineen ynnä muineen. Eksentrinen taiteilija on maalannut mestan uimamajaa myöten vaaleanpunaiseksi. Sisustus tursoaa väriä, pitsiä ja porsliinia, jotka eivät ole todellakaan hankittu Ikeasta. Itse asiassa kannattaa käydä vilkaisemassa täältä.

Eksentrinen elämäntyyli, jo vuonna 1959 aloitettu oman elektronisen musiikin luominen ja lyhytfilmit tuovat mieleen "tutumman" suomalaisen Erkki Kurenniemen, eikä yhteys ole tuulesta temmattu: Lundsten tilasi Kurenniemeltä ainakin yhden Dimi-O ja DIMI-A syntetisaattorin. Miehet ovat myös ystäviä keskenään.
Muuten tekemisen ja musiikin puolella löytyy eroja: Lundsten on kohtuullisen tuottelias ja saanut hommansa ylipäätään aina prototyyppiä tai hahmotelmaa pidemmälle ja valmiiksi. Musiikkinsa puolesta miehiä erottaa Kurenniemen automaation ja uudenluonnin vision sijaan Lundstenin ilmiselvästi romanttinen ote elektroniseen musiikin tekemiseen. Kaikki hänenkään levyt ja teokset eivät ole alusta loppuun mestariteoksia, mutta ääninauhojen, oikeiden soitinten ja elektronisten laitteiden yhdistelmästä voi hänen kohdallaan musiikista käyttää surutta kuvausta "lämmintunnelmallinen". Lundstenin kuulluin ja kuuluisin ääniteoshan on Ruotsin yleisradion vanha tunnusmusiikki, mutta hän oli kotimaassaan kohtuullisen suosittu elektronisen musiikin levyttäjä ja pioneeri noin muutenkin.

Castle Frankenburgissa sijaitsee myös miehen Andromeda-studio, jossa ymmärtääkseni oikeastaan kaikki Lundstenin musiikki on luotu. Paradissymfonin on myös siellä leikattu ja liimattu, joskin mukana on muualla soitettuja kirkkourkuja, kuoroa, bändissoittoa ja niin edelleen. Levy on koottu ja äänitetty vuosien 76-79 välillä. Kansistakin liikkuu ainakin kolmea eri versiota.

Takakannen vuoden 1979 Pyhäinpäivälle kirjatussa esittelytekstissä Lundsten teemoittaa levyn; Ikuinen elämä ja paratiisi on kiehtonut aina ihmistä. Nauttiako tästä hetkestä, vai valmistautuuko arvailujen varassa olevaan tuonpuoleiseen? Valinta on ihmisellä itsellään, mutta Lundsten tarjoaa levyllään häivähdyksen leikkimielisesti paratiisista. Kappaleiden esittelykirjoitukset ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. A-puolen aloittava 'The Frontiers of Paradise' tarjoaa äänimaisemaa, joka kumpuaa Aurinkokunnan rajalle liikkuneesta Voyager-luotaimesta. 'The Gate of Heavenillä' saavutaan urkujen ja kuoron tahdissa taivaan portille. 'The Paradise of Heroes' tarjoaa esittelytekstissään pohdittavaksi yleisen paratiisimyytin, jossa paikka on "paranneltu" versio todellisuudesta, joka on sankareiden ja patriarkaalisesti hallittu ja jossa tinasotamiehet marssivat rivissä... Tämä mieshän on aika veikeä ukko!

Kakkospuolen avaava 'The Region of Heavenly Peace' tarjoaa taas verrokiksi matriarkaalisen rauhan paratiisin. Sitten siirrytään ihmisen egoon ja sen luomiin illuusioihin tärkeistä asioista, josta mennään joraamaan diskoon enkeleiden kanssa, kunnes löydetään viimeinen portti ja ymmärretään itsekkyyden, ilon ja surun turhuus samalla löytäen Totuuden. Tämän jälkeen palataan takaisin ihmisten ilmoille ja yritetään muistaa levyn takakanteen kirjoitettu matka ja viisaudet.

Näin pitkän sepustuksen jälkeen lukijaa varmaan kiinnostaa, että miltä tämä paratiisimatka kuulostaa? Se on yhdistelmä kuoroa, urkuja, satumaista harppua, 70-luvun progebändiä, kosmista suhinaa, juustoa ja sokeria, mutta myös kauneutta ja tinkimättömyyttä, jonka takia Lundstenin musiikkia ei pysty sivuuttamaan pelkällä olankohautuksella. Levy on julkaistu vuonna 1980, jolloin tämä ei ollut varmasti Ruotsissakaan mitään kuuminta hottia. Elektronisesta pohjavireestä huolimatta musiikki oli uuden aallon rinnalla vanhaksi mennyttä progevivahteista kamaa, jonka sijoittaminen tarkkaan segmenttiin on oikeastaan mahdotonta. Omia polkuja tallanneelle Lundstenille tämä ei ollut varmaan ongelma, mutta hetkenä ennen new age-markkinointisegmettiä tätä EMI:lle levytettyä albumia on tuskin myyty englanninkielisestä kansipainoksesta huolimatta hirveästi. Ehkä sama, kuin Pekka Pohjolan mainioiden 80-luvun taitteen proge-levyjen kanssa?
Paradissymfonin ei ole 70-luvun tai Lundstenin omakaan mestariteos (Nordisk Natursymfoni-levyt ovat parempia), mutta tämän kuuntelee oikein mielellään. Sakiaa, kevyttä, viihdyttävää ja hyvin tehtyä.

ps. Castle Frankenburg on ollut myynnissä viime vuodesta lähtien.

Midori Takada - Through the looking glass 1983

Japanilaisen Midori Takadan ensimmäistä levyä on aika mahdoton saada käsiinsä, koska se julkaistiin pienenä painoksena ja lähinnä kotimaassaan Japanissa. Levy-yhtiö oli toki monikansallinen RCA, mutta silti. Onneksi on internet.

Eksoottisista nimistä on usein vaikea päätellä äkkiseltään ja selvittely paljasti, että kysymyksessä on naispuolinen vuonna 1954 syntynyt muusikko, joka toimii sekä esittävänä muusikkona, että Kunitachin yksityisen musiikkiyliopiston professorina. Diskografiassa on tämän jonkinasteisessa kulttimaineessa olevan levyn lisäksi ainoastaan 90-luvulla julkaistu toinen levy 'Tree of Life'.

Takadan pääinstrumenttina ovat erilaiset lyömäsoittimet ja 'Through the looking glass' perustuu myös pitkälti enemmän tai vähemmän iskusoinnille perustuviin instrumentteihin. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa ilman levyn kuuntelua, sillä levyn henki on saarivaltakuntansa minimalismi ja lyömäsoittimet nakuttavat lyhyitä hypnoottisia melodia, tai äänipätkiä. Vähän samaan tyyliin, kuin tietynlainen house-musiikki.

Naivismi-tyylisuuntaisen kannen omaava levy avautuu osuvasti 'Mr. Henri Rousseau's Dream' nimisellä yksitoistaminuuttisella linnunlaulupillien, kilkuttimien ja kellojen säestämänä. Takana syntikka/harmooni soittaa dronemaista huminaa, kunnes japanilainen huilu lähtee kuljettamaan meditatiivista melodiaa vaellellen toisen huilun kanssa. Nirvanaa. Levypuolen päättävä 'Crossing' matkii perkussioilla tasoristeyksen ääniä, kilkuttimien hiljalleen irtautuen monirytmisiksi muistuttaen steel-rumpuja ja Solariksen uusintaversion soundtrackin äänimaisemia.

Maalaustaiteessa käytetyn realistisen illuusion mukaan nimetty 'Tromp-L'oeil' avaa kömpelösti ja puuskuttaen kakkospuolen ranskalaisen haitarin soidessa taustalla. Vai onko ne kiipparit? Levyn päättää tribaalisesti kilkuttava 'Catastrophe Σ', joka avautuu syntikkaharmoonilla ja kellon/kattilan kilkutuksella jatkuen perkussio-ambienttiin, joka pianon hakatessa omaa rytmiään takana kiihtyy orgaanisesti välillä rauhoittuen ja sitten taas kasautuen rummuttamaan hätää.

Levy on jännä pakkaus japanilaista musiikkiperinnettä, jossa nojataan saaren huiluihin ja levyn klimaksissa taiko-rummutukseen ja samaan aikaan new age/ambient-kamaa. Kadonnut klassikko.

Paul Horn - Inside 1968

Paul Hornilla (jonka instrumentti on nimestään huolimatta huilu) on jonkinlainen kunnia olla niin sanotun 'new age'-musiikin isähahmo. Kyseinen musiikin tyylilaji nauttii ihan syystäkin kyseenalaista mainetta. Takavuosina Yannit, Enyat ja Adiemukset pitivät huolen siitä, että musiikki kuulostaa helposti suolakidehoitoihin hurahtaneiden hörhövaimojen kotona kuuntelemalta äänitapetilta luonnonäänineen ja pseudoklassisine maailmanmusiikki-viboineen.

Olipas ilkeää tekstiä, mutta kyllä te tiedätte.

Kyseisessä musiikkilajissa on tietenkin hienojakin hetkiä, etenkin kun siirrytään sinne alkuperäisten vaikuttimien juurille (folk, jazz, kosminen musiikki), mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että on se Vangeliskin toisinaan aivan totaalisen rasittavaa.. äänitapettia.

Koska kyseinen musiikki- ja elämänkatsomusliike nojasivat ja tietysti nojaavat vieläkin hyvin vahvasti elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen ajatteluun (tai niiden kaikkien sekoitteluun), Paul Hornin Insideakin voi pitää myös eräänlaisena hengellisenä levynä. Toisinaan levystä käytetään myös nimeä 'Inside The Taj Mahal'.

Vuonna 1930 syntynyt Horn soitti ja levytti käsittääkseni aika perinteistä jazzia jo 50-luvun lopulla, mutta vuoden 1966 paikkeilla hänen ilmaisutyylinsä muuttui, samoin maailmankuva ja henkinen katsomus. Tähän liittyi samana vuonna tapahtunut matka Intiaan ja vieläpä Maharishi Mahesh Yogin meditaatioppiin.
Maharishi ja muut gurut ja kultit kyseiseltä ajalta ovat historian saatossa myös saanut aika kyseenalaisen maineen ja välikädellisesti tämä on muiden seikkojen ohella vaikuttanut omalta osaltaan koko new agen kasvoihin. Intian matkat saivat kuitenkin jatkoa ja sattumalta vuonna 1968 tuli vastaan Taj Mahalin temppeli. Horn pyysi viranomaisilta lupaa äänittää tässä muslimi-mogulin rakastajalleen rakentamassa temppelissä ja sai 'ensimmäisenä länsimmaalaisena' (onpa muuten helvetin kulttuuri-imperialistinen ilmaisu) luvan äänittää siellä.

Tuloksena syntyi levytys, jonka Epic-levymerkki julkaisi ja joka on myynyt useiden lähteiden mukaan huimat miljoona kappaletta. Aika oli tietysti otollinen, sillä kyseisinä vuosina kaikki itämaihin ja niiden mystiikkaan väljästikin liittyvä oli hip ja cool.
Inside on tästä huolimatta aika erikoinen menestys, sillä levy rakentuu pelkästään Hornin hindulaisiin mantroihin pohjautuvasta laulusta, notkeasti soittamasta yksinäisestä huilusta - ja Taj Mahalin suunnittelijan luomasta mestarillisesta tilakaiusta.

Melkein tekisi mieli epäillä tätäkin levyä 'live-levyjen' perinteen mukaan enemmän studio- kuin kannettavalla nauhurilla tehdyksi kenttä-äänitykseksi, mutta kyllä se kaiku Taj Mahalin kupoleista tulee. Eikä aikansa huimimmasta teknisestä laitteesta; huojuvasta nauhakaiusta. Eli yksi ihminen ja valtava tila pitävät levyn yllättävästi pystyssä alusta loppuun. Ja soittohetkellä varmasti inspiroivat toisiaan saamaan niin sanotun oikean tilan (hehheh.. sanaleikki), joka kuuluu sitten todennäköisesti eri tavalla lopputuloksesta, kuin vaikkapa soitto studion kaikutynnyrissä.

Sekä laulu, että huilu ovat monofonisia, eli yksiäänisiä soittimia, mutta Taj Mahalin kaiku tuo mukaan jokaiselle monfonista syntikkaa kaiun kanssa soittaneelle tutun ilmiön; ääni värjäytyy, paksunee ja luo hetkellisiä harmonioita kupoleissa ja seinissä viipyilevien kaikujen päälle. Levyn voima tulee sen kaltaisista minimalistisista hetkistä. Esimerkiksi 'Akasha'-nimisessa kappaleessa Horn soittaa alussa huilulla kurkkulaulua muistuttavaa metallista ääntä, jonka jälkeen huilu lähtee taas vaeltelemaan kaiun päälle muodostaen miltei tarttuvan kuvion, muttei sitten kuitenkaan. Kappaleet ovat myös taloudellisen pituisia; pääosin alle kolmeminuuttisia, mutta soljuvat hyvin toistensa perään muodostaen ääni- ja levykokonaisuuden. Levyä ei ole myöskään hirveästi puunattu, sillä yhdessä kohtaa kuuluu muun muassa jonkun toisen kaikuvat askeleet

Koko tilan kaiussa on jännä vibraatio sen vaimentuessa, joten tilan tai siis temppelin akustiikka on varmasti oikeastikin erikoislaatuinen. Ja tarkoituksellahan näihin jumalten huoneisiin niitä tehtiinkin. Musiikin voima on palvontatilaisuuksissa vahva. Legendan mukaan kaiku kiertää paikan kupoleissa tarvittaessa jopa 20 sekuntia. Tähän eivät tuon ajan perusnauhakaiut käsittääkseni päässeet lähellekään. Välillä mieleen tupsahtaa vahvasti muutamaa vuotta myöhempi 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream huiluineen ja kaikuhuminoineen.

Levy oli siis menestys. Horn on jatkanut sitten tyylilajille uskolliseen sell-out henkeen äänittämällä pitkin vuosia erinäisissä 'erikoispaikoissa', kuten Gizan pyramidin sisällä ja Amerikan kanjoneissa. Taj Mahaliinkin on palattu pari kertaa. Tai mistä minä tiedän, että ne ovat selloutteja. En ole niitä kuullut ja julistan jo KP:tä. Saattavathan ne olla oikeasti yhtä kovaa kamaa kuin tämä. Mutta epäilen.. Inside itse on kuitenkin komean kuuloinen, häiritsemätön ja ajaton.

Es - Kesämaan lapset 2009

Es, eli Sami Sänpäkkilä on Fonal-levy-yhtiön pitäjä ja ruumiillistuma, jonka julkaisuista Wire-lehti on ollut koko 2000-luvun tohkeissaan. Artistikaartiin kuuluu muun muassa Islaja, Avarus, Paavoharju ynnä muuta.

Minulla on Fonalin julkaisuihin ja tekemisiin ollut aina ristiriitainen suhtautuminen; suurin osa on korviini haikeaa ja tahallisen amatöörimaista (mutta söpösti) musiikkia, mutten voi kieltää, etteikö moni yhtiön avant- tai improjulkaisu olisi näinä aikoina rohkea ja radikaali. Oikeasti siis pelotonta verrattuna vaikka Siinain tyylisiin ulkokultaisiin krautrock-kopioihin, jotka kopioivat pelkän muodon, mutteivät sitä alkuperäistä ajatuksen radikaliutta. Miellytti tämä korvaa tai ei, Fonal seisoo rohkeasti ja johdonmukaisesti juttujensa takana.

Krautrock, tai tarkemmin 'kosminen musiikki' tuleekin mieleen tästä omasta suosikkilevystäni. Kesämaan lapset on matka artistin lapsuusmuistoihin, jonka äänimaailmana soivat kauniin helmeilevät syna-dronet, synteettinen ja aito linnunlaulu sekä Sänpäkkilän Karkkiautomaatti-yhtyeen Janskua muistuttava lapsekas lauluääni joka hapuilee kömpelöitä laulumelodioita. Välillä laulu maneereineen ärsyttää, mutta sopii lopulta pulputtavaan äänimaailmaan.

Musiikki tuo mukavan etäisesti mieleen new age-kauden Popol Vuhin, eikä millään huonolla tai jäljitellyllä tavalla. Se on naivia, mutta aseistariisuvan vilpitöntä samaan aikaan. Veden liplatusta ja uljaita droneja, flyygeliä ja viuluja. Ikuisen kesäillan viimeinen hetki hiekkalaatikolla, jossa on juuri käynnissä se maailman paras leikki hetki ennen kotiinkutsuhuutoa.

Mohave Triangles - Eternal Light of the Desert Plateau 2011

Tämän hetken kuuminta hottia piireissä ovat c-kasettijulkaisut. Itse tosin kuuntelin tämän tylsästi suoraan yhtyeen Bandcamp-sivuilta.

Mohave Trianglesista on kovin vähän mitään informaatiota. Yhtye on Pohjois-Carolinan Washingtonista ja yhden miehen orkesteri. Yhtyeen Bandcamp-julkaisuista moni ei ole mitenkään ihmeellisen kuuloista tavaraa, mutta tämä 'Eternal Light of the Desert Plateau' kuulostaa sitä vastoin tajuttoman hyvältä suhinalta. Kansikuva kertoo paljolti sisällyksestä. Jossain teosta kuvattiin 'Ford Escortiin unohtunut 80-luvun new age kasetti, joka on venynyt pikku hiljaa'.

Käsittääkseni julkaisu sisältää c-kasettiestetiikkaa muodon lisäksi myös itse musiikissa. Kummatkin kappaleet ovat niin sanottuja kenttä-äänityksiä ja käsittääkseni soitettu yhteen kasettisoittimille äänitetyistä musiikeista. Ykkösbiisi 'Eternal Light'in alun dolbyn pullistama apokalyptinen intiaaniläppä yhdistettynä kasettisuhinaan ja aaltoilevaan huminaan oli ensimmäistä kertaa kuultuna kieltämättä vaikuttava. Ford Escort-versio 'Little Fluffy Cloudsin' puheesta. Suhinan lisäksi vieraillaan myös 80-lukulaisen taiderock-surinan ja helinän puolella.

Kasettiestetiikka teki oikeastaan niin suuren vaikutuksen, että ajattelin vähän kopioida juttua ja haalia kirppiksiltä muutaman kasettidekin joilta voisi soittaa omaa musiikkia ja ajaa samalla efektien läpi.

Prince Rama - Shadow Temple 2010

Levyhylly hyppää vastoin normaaleja tapojaan surffaamaan tulevan aallon harjalle pillifarkuissa ja Cousteau-pipossa. Ehkä valitsen mukaan vielä jotkut ironiset lasipokat huurtumaan viileässä vedessä.

Prince Raman nettijulkaisu/levy 'Shadow Temple' on brooklyniläis-bostonilaisen trion viimeistä Animal Collectiven levymerkille tehtyä levyä edeltänyt levytys. Yhtye koostuu kahdesta siskoksesta ja näiden kaverista, jotka omien puheidensa mukaan kasvoivat floridalaisessa Hare Krishna-kommuunissa. Täältä he muuttivat Bostoniin - kuinkas muuten kuin taidekouluun.

Tavallisesti saan hengenahdistusta moisesta 'tarinasta', mutta Prince Raman 'Shadow Temple' kuulostaa kuitenkin nimensä ja kantensa näköiseltä taidepläjäykseltä, jolla ei ole hirveästi pelätty koitella niitä seinien rajoja. Välillä rohkeus toki aiheuttaa sen seinälevyn kiusallisen kaatumisen, mutta 'Shadow Temple' on kuitenkin nykyaikana kunnioitettavan rohkea levy.

Prince Raman siskokset laulavat tai kiekuvat mantramaisia koilotuksiaan eksoottisesti sanskritiksi ja englanniksi. Synat raikaavat ja rumpuja soitetaan epätavallisesti ja amatöörimäisesti paukuttaen. Viileän hienojen elementtien lisäksi mukaan heitetään tietenkin post-modernisti ja ironisesti juustoisia tai mauttomia pätkiä.
Kolmikko on kuitenkin selkeästi musikaalinen ja mieleen tulvii lukematon määrä oman tiensä kulkijoita 22-Pistepirkosta John Mausiin ja Os Mutantesista Gro-Magnonin 'Kaledoniaan'.
Meiningissä on myös ihka oikea 'Tuomion temppelin' tunnelma. Harvoin tulee vastaan indie-bändin levy, jonka musiikki perustuu pääosin ihmisäänellä laulamiseen (tai ulvomiseen).

Bobby Beausoleil - Lucifer Rising (Soundtrack) 1981

Tämä levytys kantaa varmasti useampaa muuta albumia raskaampaa populaari-historian painolastia.
Vaikka eräällä Beach Boysin levyllä on Charles Mansonin kappale, se ei silti langeta samanlaista synkkää varjoa levyn päälle, kuin tämän soundtrackin kyseenalainen maine.

Bobby Beausoleil oli los angeleslainen muusikko, joka pyöri jo varhain kaupungin folk- ja rock-skenessä. Hän oli Grass Roots-yhtyeen jäsen, josta kehkeytyi pian psykedeelisen vaudeville-punkin mestari Love. Beausoleil sai kuitenkin lähteä bändistä hermoromahduksensa jälkeen, eikä ole mukana yhtyeen levytyksillä.

Beausoleil myös näytteli ja hän lähti kulttiohjaaja Kenneth Angerin matkaan tämän uuteen elokuvaan. Muun muassa Scorpio Rising elokuvastaan 'tunnettu' ohjaaja kuvasi satanismista kertovaa elokuvaansa vuoden ajan 66-67. Elokuvan teko loppui kuitenkin kuin seinään. Angerin mukaan Beausoleil varasti tältä filminauhat. Beausoleilin mukaan taas Anger tuhlasi filmin rahoituksen omiin taskuihinsa.
Anger kaivoi filmin taas muutaman vuoden päästä naftaliinista, jolloin mukana olivat muun muassa Marianne Faithfull ja Mick Jaggerin veli Chris Jagger. Filmin musiikkiraidan oli tarkoitus tehdä Led Zeppelinin Jimmy Page, joka oli tässä vaiheessa enemmän tai vähemmän avoimesti satanisti.

Beausoloeilille oli kuitenkin tässä vaiheessa tapahtunut paljon. Hän oli liittynyt Charles Mansonin perheeseen ja istui Gary Hinmanin murhasta elinkautiseksi muutettua kuolemantuomiotaan.

Elokuvan toinenkaan tuotantokerta ei ollut kivuton. Valmista kamaa saatiin vasta 70-luvun lopussa. Myös soundtrackin kohdalla oli ongelmia. Liekö syynä kirous, Jimmy Pagen heroiiniriippuvuus vai taloudelliset erimielisyydet; soundtrack ei valmistunut millään. Tästä syystä Anger lähestyi elokuvassa alunperin näytellyttä Beausoleilia musiikkiraidan tiimoilta.

Beausoleil ääntitti pääosan elokuvan musiikista vankilassa, jonka jälkeen siihen tehtiin vielä muutaman muusikon toimesta päällekkäisäänityksiä. Ehkä tärkeimpänä kaiutettu Rhodes-piano. Beausoleilin kaikuboksien kautta soittama kitara kuulostaa aika paljon 70-luvun saksalaiselta tavaralta. Ash Ra Tempel, Agitation Free ynnä muut eivät fiilikseltään ole erityisen kaukana. Välillä ääneen pääsevät vielä esoteeriset syntetisaattorit. Elokuvan unimainen musiikki on lempeää ja samalla pahaenteistä. Phasereita ja kaikulootia ei ole säästelty.

Vankilaan kaikki ulkopuolinen vaikute saapuu tietysti hitaammin. Tiettävästi 1979 äänitetty levy olisi hyvinkin tehdä viitisen vuotta aikaisemmin Länsi-Saksassa. Tämä on ulkomusiikillisista taustoistaan huolimatta ihan pätevä levy.

Bobby Beausoleil istuu edelleen elinkautistaan. On julkaissut kaksi muutakin levyä.

Leevi and the Leavings - Olipa kerran ihminen 1982

Leevi & The Leavings liikkui 'Kadonnut laakso' levyllään osittain uusromattisessa maastossa. Tämä instrumentaali kumartaa komeasti johonkin OMD:n ja varhaisen Ultravoxin suuntaan.

Yksi pyyntö näille suomi-musan uploadaajille; Älkää tehkö näihin mitään videoita.

Tämänkin videon taustakuvien rotuoppihuumori oli vain hätäisesti siedettävää toisen vastaavan 'karjalamuki-sotalippu-taustakuviin' verrattuna. Gösta olisi tykännyt?

Clannad - Greatest Hits 2000

Nyt siirrytään taas vähän juustoisempaan osastoon.
Clannad on varmasti tuttu jokaiselle 80-luvun puolessa välissä lapsuuttaan viettäneelle ainakin 'Robin of Sherwood' tv-sarjan tunnarista. Myös Enya nimellä tunnettu new-age artisti oli alunperin tämän perheyhtyeen jäsen.

Clannadin ura alkoi kuitenkin jo 1970-luvun alkuvuosina, jolloin sisarusyhtye esiintyi omistamassaan tavernassa. Alunperin gaelin kielellä laulanut irlantiaisbändi oli vihreitten saarten oman folk-liikkeen (Fairport Convention, Steeleye Span jne.) lapsia.

Tältä kokoelmalta mitään roots-meininkiä on kuitenkaan turha etsiä. Levy keskittyy yhtyeen menestyskappaleisiin ja samalla siihen 80-lukuun. Kaiuttimista tulvii eteeristä naislaulua, ambientteja soundeja ja juustoisia kasarisyntikka-padeja. Pöhöttynyt tuotantokaan ei kuitenkaan pysty peittämään monessa kappaleessa alta paistavaa taitavaa kansanlaulupohjaa, jonka irlantilaiset tunnetusti hallitsevat.

Kokoelma ja 80-luvun Clannad tasapainoilee totaalisen juustopaskan ja kauniin musiikin rajalla. Vähän samalla tavalla, kuin Kate Bushin paluulevu 'Aerial', joka on tosin koko levyn ajan askeleen siellä rajan oikealla puolella.