Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

Kate Bush - Hounds of Love 1985

Hounds of Love on Levyhyllyn aikajänteellä jopa ajankohtainen, sillä siltähän löytyy kappale "Running Up That Hill", joka nousi viime vuonna Stranger Things-sarjan takia toisen kerran Yhdysvaltain sinkkulistalle. Tällä kertaa Top 3:seen (ekalla #30).

Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.

Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.

Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.

Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.

Hector - Varjot ja lakanat 1988

Hei taas pitkästä aikaa. Keväinen kirjoitus oli iskelmällinen ja jatketaan vähän samoilla linjoilla.

Vexi Salmen Flamingo-levy-yhtiön julkaisema Varjot ja lakanat on nykyään luettu yhdeksi Hectorin päälevyistä ja on ilmeisesti niitä, joita artisti itse arvostaa. Omasta mielestään Heikki Harman klassiset 70-luvun levyt olivat toisten, eli esikuviensa matkimista. 70-luvun lopun ja kasarin alun aika olivat ilmeisesti hetkittäin syvääkin itsessä vellomista. Taiteellinen ja kaupallinen ylämäki oli kuitenkin alkanut jo edellisellä 'Nuku idiootti'-levyllä ja Varjoja ja lakanoita-albumia myytiin lopulta platinalevyyn oikeuttava määrä.

Oma fyysinen versio on ostettu yhdestä salaisesta kierrätyspaikasta eurolla, eikä se kuulosta mitenkään turhalta näin 2023 kuunneltunakaan. Varjot ja lakanat on kuitenkin myös sellainen levy, jota on ihan perusteltua tarkastella ilmestymishetkeään vasten.

Vuonna 1988 Woodstockista (joka oli jo tuolloin tuotteistettu "kukkais"/hippisukupolven kulminoitumaksi) ei ollut kulunut kuin 19-vuotta. Voisi ajatella, että tuolloin alulle pantu lapsi olisi saman ikäinen. Maailmalla saman sukupolven juuri aikuistuville lapsille myytiin Belinda Carlislen uusioluentaa Creamin hitistä ja 60-luku oli valituin paloin taas ihan jees. Ainakin kasarille muokattuna. Suomessa 60-luvun anarkismi oli muuttunut jo 70-luvun alussa militantiksi ja tosikoksi taistolaisuudeksi ja lopulta monen artistin luomiskaari oli ollut kasarin alussa siinä vaiheessa, että takki oli ollut jo pitkään niin sanotusti tyhjä eikä yleisö kaivannut juppiaikana 60-luvun idealismia. Mutta mitä maailmalla edellä, sitä Suomessa perässä.

Nimittäin kasarin lopussa tämäkin sykli oli jo kierähtänyt tilanteeseen, missä vielä viriilissä iässä olevilla nelikymppisillä oli kaipuu nuoruuteensa, mutta samalla jalat edelleen nyky(juppi)hetken maailmassa ja soundeissa. Ja siinä idealistinen Hector seisoi taas kuin isokokoinen Peter Pan, jolle on albumilla omistettu yksi biisikin. Biisit ovat joko retrospektiivisiä (Timantti ja ruoste) tai kantaa ottavia, kuten 'Ota yhteyttä apinaan' joka käsittelee ekologisia aiheita. Radiohitin levy sai biisistä 'Mulla ei oo rahaa'.

Musiikillisesti levy on hyvin yhtenäinen ja poikkeaa tässä mielessä esim. Hectorockin sillisalaatista. Kaikki biisit ovat Harman säveltämiä ja sanoittamia, Mongo Aaltonen soittaa rummut ja Juha Tikka bassot. Hakoköngäs koskettimet ja kitarassa ja mandoliinissa kasarin kiireinen sessiomies Peter Lerche. Mukana on vielä pieni jousiryhmä. Yksi levyn tyylillinen vertailukohta, ainakin soundiensa puolesta voisi olla ulkomaan aikalaisten Roy Harperin ja Jimmy Pagen vuoden 1985 'Whatever Happened to Jugula'.
Siinä Harperin polveilevat laulut saavat taustalleen FM-syntetisaattoria ja kasaria tihkuvaa Ovation-akkaria choruksella väritettynä. Samaa tuotantohenkeä on tietyssä mielessä Varjoissa ja lakanoissakin + aikansa kuuloista bassottelua (naukuineen). Tuotanto on tavallaan hyvin pienimuotoista, välillä nojataan suoraan esim. syntikasta tulevaa kilkatus-padiin ja niin edelleen. Sama pienimuotoisuus, mutta uljaus pätee myös sävellyksiin, mistä hieno esimerkki on esimerkiksi 'Uushiljaisuus'.

Omalla yllättävällä tavallaan tähänastisista albumeista Hectorin futuristisin levy. Ja samaan aikaan perinteisin.