keskiviikko 26. helmikuuta 2020

The Chemical Brothers - No Geography 2019

Ysärin brittiläisen "Big Beat"-tyylilajin kruunatut kuninkaat viettivät viime vuonna pyöreitä vuosipäiviä. Simonsin ja Rowlandsin DJ/konekaksikko aloitti jo vuonna 1989, suurimman suosion osuessa 90-luvun loppupuoliskolle ja 2000-luvun alkuun.

Debyyttipitkäsoitto 'Exit Planet Dust' ylti miljoonamyyntiin aikana, jolloin teknomusiikki ns. "teknomusiikkina" oli valtavirtaa. Tästä kellotettiin levy levyltä 2000-luvulle asti parannuksia, kunnes levymyynnin hiipuminen kosketti Brothersejakin. Itse tykkäsin debyytistä kovastikin ja sen yhdistelmä teknon monotonisuutta ja filtterinvääntöä ja isoa rokkisoundia oli ensi kuulemalta leuat loksauttava. Ehkä big beat oli sellaista teknon nu-metallia ja vähän junttia, mutta voi pojat, että se rokkasi (ja miellytti suurta yleisöä).

Edellämainittu yhdistelmä pitää kuitenkin sisällään itsensä toistamisen vaaran ja Chemical Brothers häippäsikin omista suosikeista muutamien ostettujen cd-sinkkujen yms. jälkeen. Kaksikko on kuitenkin jatkanut levyttämistä koko 2000-luvun puolen, uusien levyjen ilmestyessä parin kolmen vuoden välein.

Minulla ei ollut suoraan sanoen mitään tietoa tai edes kiinnostusta, miten yhtye on päivittänyt soundiaan tämän vuosituhannen puolella, vai onko laisinkaan. No Geography tuli kuitenkin vastaan lähikirjaston uutuushyllyssä ja cd on edelleenkin siitä mukava, että sen kuuntelee esim. autoillessa kokonaisuudessaan. Jos ei heti lähde, niin musiikki ja yhtye saa levyn pyöriessä armonaikaa, toisin kuin youtube-kuunteluissa, missä väärä kohta saattaa helposti johtaa mielipiteeseen. Joka voi olla väärä.

Albumin avausbiisillä tulee heti vastaan ensimmäinen vieraileva artisti, jollaisten kera oikeastaan kaikki Brothers-levyt onkin tehty. Norjalainen Aurora on sinällään tuttu. Ehkä aiheuttaa itsessäni jonkinlaista ärsytystä, mutta aiheuttaapa sentään tunteita. Murtaen lausuttu ja laulettu englanti täyttää sen mystisen kiintiö-skandinaavipeikkotytön paikan johon Björk alkaa olla jo liian mummo. Mutta kyllähän tämä levy jytää, kuin olisi edelleenkin vuosi 1995. Biitit ovat isoja, 808-narisee ja heiluu (hauskasti yhdessä biisissä sillä tehty aika random-riffi laulatettiin lopun lapsikuorolla, tai ehkä toisinpäin?). Aurora Aksenes on mukana useammallakin kappaleella, toinen päävierailija on räppääjä Nene.

Tällainen musa toimii parhaimmillaan ja samalla periaatteella, kuin junan vessa. Eteenpäin ja välissä muutama psykedeelinen slovarin tapainen. Nimibiisi jytkyttää big beattia, jota päivitetään tähän päivään vaporvawe-henkisellä synalla ja kyllähän se toimii. En tiedä miten suhtautuisin, jos olisin kuunnellut Brothersia koko ajan, mutta ihan mukavalta kuulostaa 20-vuoden tauon jälkeen.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Flaming Lips - King's Mouth 2019

Se, että viime vuonna julkaistu King's Mouth livahti kokonaan huomaamatta ohi kertonee joko siitä, että albumien julkaisusta ei saa enää tietoa, tai sitten Flaming Lips yhtye on vain pudonnut oman mielenkiintotutkan haarukasta.

Ehkä kyseessä on vähän kumpaakin, sillä kovasti muistellen viimeisin Lips-albumi, josta pidin varauksettomasti oli 'At War With the Mystics' ja se on ilmestynyt 2006. Kuitenkin jälkikäteen ajatellen sekin oli jo toistoa ja jatkumoa vuoden 1999 'Soft Bulletin'-levyltä, eikä sinällään mitään uutta ja tajunnan räjäyttävää.

Wayne Coyne kumppaneineen oli kuitenkin alusta asti friikkiä ja uskaliasta väkeä, joten Mysticsien jälkeen tulikin muutos vuoden 2009 'Emryonic'-albumilla. Eihän sitä voi kuin hattua nostaa, kun asemansa vakiinnuttanut bändi julkaisee levyllisen meteliä, hyppelyä ja korvakidustusta, mutta kyseinen levy on taas sitten niin haastavaa kuunneltavaa, että menee enemmän käsitetaiteena, kuin nautittavana pitkäsoittona.

Flaming Lips rönsyillyt joululevyjen, musikaalien ja Dark Side of the Moon-cover levyjen pariin pitkin 00-lukua joten King's Mouth on 'Yoshimin' tyyliin konseptilevy.
Levyn tarina ei suoraan sanoen sen syvällisemmin kiinnosta, minkä siitä selvää saa Waynen iloisesti ja tänä päivänä poikkeavasti nuottien ympärillä, vieressä ja välissä heiluvalta vokalisoinnilta saa selvää. Maailman suurin vauva syntyy jne. Musiikillisesti ja soundillisesti pyöritään nyky-Flips tyyliin basso- ja rumpukonesoundien, synaujelluksien ja rämpyttelyn maastossa, uudempana elementtinä kiehtovan käppäinen kuoro-syntikka. Kappaleiden välissä ja seassa kertojaääni kuljettaa tarinaa ja peri-brittiläisen puheen takaa paljastuukin itse Mick Jones (The Clash, Big Audio Dynamite). Flaming Lipsiähän tämä on. Sakeaa, vähän käppää, välillä hellyyttävää ja toisinaan puuduttavaa.

Mitään suurta tai uutta ei tässä siis ole ja levyä ja bändiä voisi kuvata John Peelin sanoin (The Fall-yhtyeestä) "Always Different, Always the Same".

maanantai 17. helmikuuta 2020

RIP Andrew Weatherall 1963-2020



Kun Julian Cope halusi remixin novellissaan 'One Three One' esiintyneen kuvitteellisen Rock Section-yhtyeen biisistä joka ajoittui 80-luvun loppuun, hän tilasi sen tietenkin Andrew Weatherhallillta.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Ash Ra Tempel - Le Berceau de Cristal 1975

Philippe Garrelin elokuva 'Le Berceau de Cristal' sai ensi-iltansa 1975 ja sen pääosan näyttelijättäriin lukeutuivat Anita Pallenberg ja Nico, joka asui tähän aikaan Ranskassa ja oli ohjaajan elämänkumppani. Muut pääosan esittäjät olivat Dominique Sanda ja Pierre Clémenti.

Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten mielikuvani siihen perustuu tähän vuonna 1993 julkaistuun soundtrackkiin ja sen arvosteluihin. Filmi on pyörähtänyt Suomessa KAVIn näytäntönä ja sitä kuvataan depressiiviseksi mykkäfilmiksi. Nico lausuu siinä pari runoa, joista tulee myöhemmin hänen 1979 soololevynsä kappaleet, mutta muuten elokuvassa ei käsittääkseni ole dialogia. Sitä on kuvattu myös tahallisen hitaaksi elokuvaksi.

Tästä voinee omassa mielessään ehkä tehdä johtopäätöksiä pääosan esittäjättärien elämäntapaan heroiinin parissa ja ihan yleisemminkin. Garrel tilasi Ash Ra Tempelin Manuel Gottschingiltä musiikkiraidan elokuvan tapahtumien taustalle ja pyyntönä oli, että se kuulostaisi "unenomaiselta".

Gottschingin oma musiikillinen ura oli tässä vaiheessa muutoksen tilassa. Vaikka tämä on julkaistu Ash Ra Tempelin nimellä, niin vanhasta bändistä ei ole mukana enää ketään. Hartmut Enke oli lopettanut jo paria vuotta aikaisemmin hermoromahdukseen ja vietti loppuelämänsä kuulopuheiden mukaan paljolti laitoshoidossa. Rosin ääntä ei kuulla myöskään, mutta käsiparina on Lutz Ulbrich aka Lüül, joka tuli Manuelin avuksi jo edellisvuonna. Hänellä oli oma tausta merkittävän krautrock-yhtye Agitation Freen toisena kitaristina ja tästä matka jatkui Nicon taustabändiin ja poikaystäväksi (samaan aikaan Garrellin kanssa), sekä hänen johdattelemana heroiinikoukkuun, jonka Nico teki kaikille miesystävillensä.

Ash Ra Tempel on kuitenkin nimenä aivan oikeutettu, sillä levy muistuttaa enemmän sitä, kuin seuraavana vuonna lyhennettyä Ash Ra:ata, taikka samaisena vuonna julkaistua Gottschingin sooloksi muotoutunutta 'Inventions for Electric Guitar'-albumia. Soundtrack on sekoitus maalailevaa tavaraa ja sittemmin tavaramerkiksi muodostunutta matemaattisuutta ja päällekkäisiä delay-kitaroita. Hypnoottista rytmiä ja EMS-Synthin pulputusta löytyy myös. Samoja äänellisiä elementtejä löytyy vuoden 1976 Ash Ra:n 'New Age of Earth'-albumilla.

Soundtrackin musiikista osa oli jo valmiina, osan kaksikko äänitti varta vasten elokuvaa varten. Unenomaisuutta tulee hypnoottisten kitaroiden lisäksi phaserin läpi ajetusta Farfisa-urusta. Soundiyhdistelmä on aika tuttu lukemattomilta 70-luvun levyiltä ja taustalla kuuluvat nauhakaiun kanssa hiplaillut kitaran kielet tuovat mieleen Pompei-ajan Floydin.

Levy on kieltämättä kuin aikaansa lyöty käsijarru päällä ajelu, mutta sellaisenaan aivan hyvä.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Julian Cope - Peggy Suicide 1991

30-vuotta sitten äänitetty ja seuraavan vuoden huhtikuussa julkaistu Peggy Suicide jäänee monessakin mielessä Julian Copen pääteokseksi. Teardrop Explodesin kanssa pikkusuosiota nauttinut artisti flippasi, yritti yhtyeen jälkeen soolouraa, joka ei lähtenyt heti käyntiin (ja sisälsi alusta asti sakiampaa musiikkia sisältäneen sivu-uran).
Vuoden 1984 'World Shut Your Mouth' ei lähtenyt odotettuun liitoon, mutta levy-yhtiöllä riitti pitkämielisyyttä, jonka hedelmänä voidaan pitää 1987 UK#11 sijalle päässyttä ja hopealevyn verran kaupaksi käynyttä 'Saint Julian'-levyä.

Seuraavana vuonna pullautettiin 'My Nation Underground', joka on alelaareista löytänyt monen Cope-ensilevyksi. Mikä on harmi, koska se on aika väsynyt levy. Island-levy-yhtiössä saatiin harmaita hiuksia Copen kyllästyessä (taas kerran) rooliinsa kaiken kansan poptähtenä. Seuraavat pikkulafkoille julkaistut 'Skellington' ja 'Droolian' jatkoivat pientä ja hämärää, jo 'Fried'-levyltä tuttua polkua.

Tässä mielessä Peggy Suicidea on pidetty hänen "artistisena jälleensyntymisenään", koska Copen onnistui yhdistämään nämä kaksi aiemmin eri urillaan pitämäänsä linjaa ja aika hyvinkin. Peggy myi kohtuullisen hyvin, sillä on tarttuvia kappaleita, mutta se on myös kansivihkojaan myöten kohtuullisen sakia levy.

Kansivihkojen ensimmäisellä aukealla artisti kättelee jättiläismäisen ja jättipaisen hahmon kanssa (sama, joksi pukeutuneena hän osallistui vuoden 1990 massiivisiin Thatcherin vastaisiin Poll Tax Riotteihin), vieressä kertomus näystä, jonka hän sai kesällä 1990. Tässä näyssä Maaäiti/Jumalatar seisoo ylpeänä, mutta ihmiskunta pahoinpitelee toiminnallaan häntä ja hänen päällään olevaa luontoa, naisten oikeuksia, eläinten oikeuksia ja harjoittaa järjestäytyneiden uskontojen kanssa kaikkea pahaa. Jokainen biisi ja sen tausta käsitellään Copen omassa esittelyssä.

'Beatiful Love'-pikkuhitin ja hyvän levymyynnin hymyjen varjopuolella Island-levy-yhtiössä oltiin varpaillaan levyn poliittisten julistusten kanssa, eikä niihin oltu tyytyväisiä, joka nähtiin Peggy Suiciden aloittaman levy-trilogian edetessä ja puheiden koventuessa seuraavalla 'Jehovahkill' -levyillä. Sen nousu listasijalle #20 ei estänyt Islandia antamasta Copelle mononkuvaa perseelle ja trilogian päätösosa 'Autogeddon' (UK#16) julkaistiin Def Jamin American Recordsille, josta Cope sai sitten siltäkin myöhemmin kenkää..

Siinä missä Jehovahkill esitteli selkeästi hänen fiksaatiotaan 70-luvun saksalaiseen krautrockkiin, Peggy Suicide on enemmän kiinni vuoden 1990 Englannissa heilastellen aikansa brittipopin, baggyn ja sen semmoisen kanssa. Tuotantovastuu on jaettu Copen ja edellisillä levyillä soittaneen Donald Ross Skinnerin kesken. Tuotanto onkin kestänyt hyvin aikaansa, kuulostaen lähinnä omaltaan, eikä kahdelta yllä mainitulta aikaansa sidotulta tyyliltä. Ehkä tässä on mukana vielä myös jäänne/ripaus 80-luvun post-punkkia.
Pikkuhitti 'Beatiful Loven' jälkeen tuleva 'Western Front 1992 CE' on jo aika elektroninen ja kokeellinen naiskuoron mantran kanssa. Tästä levy kulkee loppua kohti kohtuullisen (valkoisen) funkisti päättyen pienimuotoiseen 'Las Vegas Basement'-biisiin. Biiseistä tehtiin ja Cope teki myös itse erinäisiä muodin mukaisia remixejä, joita on ripoteltu EP:lle ja singleille.

Levyn nimi on muuten sanaleikki Buddy Hollyn 'Peggy Sue'-biisistä.