Mojo - Brain Damage CD kok. 2014

Mojo on näitä hintavia keski-ikäisille ja keski-ikäistyville varakkaille ja tietyin varauksin ennakkoluulottomasti musiikkia kuunteleville suunnattuja lehtiä.

Kotimaisen 'rock-median' kuoltua nämä alkavat olla ainoita, joita jaksaa silloin tällöin lueskella. Wire-lehteä ei tähän kasaan voi oikein lukea, joten parasta tässä skenessä on Uncut. Mojokin on välillä ihan ookoo.

Viimeisimmän numeron otin metsästykseen (tämän kanssa sai tosiaan nähdä vaivaa) ihan sen takia, että muutamalla eri boardilla oli kehuttu sen kansi-CD:tä. Kaikki kolme; Wire, Uncut ja Mojo pitävät yleensä mukanaan usein kokoelma-CD:n, joka on kasattu lehden teeman, tai juuri julkaistun musiikin mukaan. Näitä on pyörinyt omissakin nurkissa ja ne ovat yleensä olleet aika vähällä kuuntelulla. Kesällä auton soitin vaihtui kuitenkin huimasti kasetista cd-soittimeksi, joten autoillessa on tullut valittua mukaan kaiken näköistä vähemmälle kuuntelulle ja huomiolle jäänyttä tavaraa, yhtenä nämä kokoelmat. Ja onhan siellä ollut ihan pätevää kamaa.

Uusimman Mojon pääjuttuna on pitkä Floyd historiikko/haastattelu ja kokoelman nimi ja kansi kumartavat yhtyeen suuntaan. Musiikillisesti lähimpänä on levyn aloittava The Coffin Daggersien luenta yhtyeen biisistä 'Interstellar Overdrive'. Kappale/riffi on vuosien saatossa saanut osakseen niin monta stoner-henkistä louhintaa, ettei tämä nyt tee vaikutusta suuntaan tai toiseen. Muutenkin kokoelman psykedeliahenki on siellä stonerin ja synkkyyden puolella, mutta jotain hengen veljeyttä Barrettin ajan synkemmän puolen räminään ja ulvontaan löytyy alusta loppuun.
Tämän suuntainen psykedelia on asteen verran monotonista ja siitä usein puuttuu se Hawkwindin jäljittelijöistään erottava törky-artsyelementti. Mutta kyllä tämän kuuntelee silti alusta loppuun uudestaan. Levy petraa koko matkan alusta eteenpäin. Massasta nousevat esille ensimmäiseksi neloskappale, eli Foxygenin 'Star Power II: Star Power Nite, joka niputtaa Hawkwindit, Stonesit ja Gro-Magnonin. Ruotsalainen Goat on jo hyväksi havaittu, ja sen tuaregi/afrokitarointi yhdistettynä rääkyviin akkoihin toimii kuin häkä. Levyn päättää Electric Wizardin jyystö 'Sadiowitch'.
Tässä välissä ollaan käyty läpi kaikki Stooges, Black Sabbath ja Suicide-vaikutteet. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kokoelma toimii. Cd:llinen kitaravetoista psykeä.

Sleep - Sleep's Holy Mountain 1992

Sunn O))) on ollut täällä useaan kertaan hehkutuksen kohteena, joten otetaan myös doom/stoner/drone-metallin pioneeribändi Sleep kehiin.

Sleep's Holy Mountainia pidetään yleisesti yhtenä genren tärkeimmistä levyistä ja kyllä se toimii allekirjoittaneellekin. Alunperin Earache-levymerkille lähetetty demo innosti lafkan julkaisemaan levyn ihan sellaisenaan. Tämä sattuma on todennäköisesti syynä, miksi levy on kestänyt ajan hammasta ehkä paremmin, kuin leveämmällä pörinällä äänittäneet seuraaja-bändit.

Ilman Black Sabbathin mainitsemista ei taida voida kirjoittaa stoner-metallista. Sleepin debyytti ei varasta kuin BS:n ensimmäisen levyn tunnelman (ja muutaman riffin tietenkin). Mukaan voisi heittää vielä Blue Cheerin kaksi ensimmäistä räkä-psykedelia-metalli-prätkä levyä, jolloin sanallisesti saa oikean kuvan tästä levystä. Siis rupisilla saundeilla soitettua pörinää.

Cromagnon - Caledonia 1969

Vuonna 1969 hautakumpu aukesi ja sieltä tuli ulos Cromagnon ja albumi 'Orgasm'. Kenelläkään muulle, kuin Back to the Sixties-kokoelmista 'psykedeeliset' kappaleet tuntevalle ei ole yllätys, että liikkeeseen mahtui myös tummempia sävyjä. Cromagnonin tapauksessa jopa mustia, kuin piktien sydämestä valuttama veri.

Cromagnon oli Los Angelesilaisten hitintekijöiden Austin Grasmeren ja Brian Elliotin sivupolku. Tässä kuultava levynavaaja 'Caledonia' kuulostaa juuri niin pelottavalta, kuin sydämen uhriensa rinnasta repivien kelttien ja piktien pitääkin. Ylhäisessä yksinäisyydessä ilmestynyt albumi kuulostaa edelleen noisen, industrialin ja dark-folkin esi-isältä, vaikka on ollut kaikki vuodet tuntemattomuudessa.

The Sword - Gods of the Earth 2008

Pitkästä aikaa uutta heavenderia.
The Sword nimisiä bändejä on maailmassa varmaan satoja. Tätä Swordia ei kannata sekoittaa saman nimiseen kanadalaiseen kasaribändiin, vaan TÄMÄ The Sword tulee Yhdysvaltojen Teksasista.

Metallican fanit ovat tutustuneet yhtyeeseen jo Guitar Player pelistä ja yhtye lämppäsi yllämainittua parillakin rundilla.
Huolimatta kornista kasariin viittaavasta falloskannesta The Sword soittaa Black Sabbathin ja Slayerin sekoitukselta kuulostavaa doom/stoner heviä. Itse musiikkilajiin bändi ei kyllä tuo mitään uutta, mutta sehän riittää, että levy jytää.

Ekasta biisistä lähtien on selvää, että levyllä piiskataan hevoset laukkaan ja taotaan miekkaa niin, että kipinät lentelevät. Genre, jota virheellisesti kutsutaan power-metalliksi pitäisi kuulostaa tältä.

Neil Young - Dead Man - Soundtrack 1996

Jim Jarmuschin mainion villiin länteen sijoittuvan elokuvan soundtrack on Neil Youngin käsialaa. Pääpiirteissään sähköistä ja akustista kitaraa sekä urkuja sisältävä musiikkiraita on soitettu yksinään improvisoimalla valkokankaan edessä.

Soundtrackin perussävy on hidas kirskuva riffittely. Koko homma kääntyi hassusti ympäri, kun Neil Youngin musiikilta vaikutteita saaneet orkesterit kuten Earth, Om ja Sleep taas vaikuttivat Dead Manin soundtrackiin.

Ihan yhtä hypnoottiseen tunnelmaan kuin kuvan ja äänen yhdistelmä pelkkä musiikkilevy ei pääse, mutta ihan hyvää kamaa.

Reverend Bizarre / Rättö & Lehtisalo - Split EP 2008

Rättö & Lehtisalon ja suomalaisen doom-legendan (?) Reverend Bizarren yhdistäminen saman vinyylin kahdelle puolelle ei tule ihan ensimmäiseksi mieleen. Mutta homma toimii. Ykköspuolen doom-teos on mukiinmenevä ja käsittääkseni nyt jo kuopatun yhtyeen viimeinen julkaistu levytys.

Samaa aihealuetta suomeksi käydään kakkospuolella, kun Rättö & Lehtisalo käyvät metsäprogen kimppuun. Fantasiaa lapsekkaan tuoreesti käyttävä biisi lähtee alun jälkeen tuttuun kraut-liitoon, jonka yhtye kieltämättä hallitsee hyvin. Osia on niin paljon, että tätä uskaltaa sanoa ihan rehellisesti progeksi.

Sunn 0))) - Monoliths & Dimensions 2009

Drone Doom-yhtye Sunn 0))):n Monoliths & Dimensions on yhtyeen viimeisin levy. Aikaisempina vuosina bändi on vilahtanut minulta ohi ilman sen ihmeempiä. Sentään tiesin, että bändi soittaa äärimmäisen hidasta metallia samaan tyyliin, kuin Om, Sleep tai Earth, joita kyllä olen kuullut.

Sun 0))) poikkeaa kuitenkin edellämainituista sillä, että se kurkottelee tällä ja aikaisemmilla levyillään enemmän kohti kaukaisuuksia. Muihin jurnuttajiin verrattuna bändi on siis askeleen verran taiteellisempi. Eikä nyt naureta, vaikka äijillä onkin mystiset kaavut päällä ja savukoneet! Monolith & Dimensions on kuitenkin hengeltään enemmän velkaa muinaisille proge-monstereille ja kokeelliselle jazzille, kuin metallille. Vaikkei varsinaisesti noin teknisesti monimutkaista musiikkia olekaan.

Alunperin sateisesta Seattlesta kotoisin olevat (tosin nykyisin LA:ssa ja Pariisissa asuvat) Stephen O'Malley ja Greg Anderson ovat keränneet mukaansa joukon tuttuja vakinaamoja. Kuten Earthin Dylan Carsonin ja Attila Csiharin. Tämän lisäksi mukana on myös kuoro, pasuunat, harput ym. kilkuttimet, joilla luodaan jurnutukseen lisää sävyjä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään metallia + jousia, vaan ihan omanlaisensa taikaliemi. Tähän kun vielä lisätään mukaan Attila Csiharin 'laulu'. Miehistöstä löytyy myös avant-jazzia soittaneita legendoja.

Levyn nimi ja biisit ovatkin mielenkiintoinen heitto jazz-musiikin suuntaan (lisää selvitystä löytää netistä).
Avausbiisi 'Aghartha' on aluksi perus Sunn 0)):a, mutta muuttuu hiljalleen orkesterin, torvien ja veneen narinan säestämäksi matkaksi usvassa Attilan puhuessa Bela Lugosiltakin tutulla unkarilaisella aksentilla. Kakkosbiisi 'Big Church' yhdistelee kuoroa ja riffitelyä. Kolmas 'Hunting & Gathering (Cydonia)' on raakaa jurnutusta, jota maustetaan syntetisaattoreilla ja laululla. Viimeinen 'Alice' on muuhun levyyn verrattuna yllättävän kevyt mutta samalla dramaattinen päätösteos, joka sumuisine torvineen muistuttaa Sigur Rosin komeaa 'Avalonia'.

Levy joka tuo mieleen Floydin Ummagumman hämärimmät hetket ja sumussa soivat viikinkitorvet, ei voi olla huono.

Randy Holden - Fruit & Iceburgs/Between Time/Fruit & Iceburgs (Conclusion) 1970

Sunn 0))):n keikkaa odotellessa aikamatka taaksepäin. Pari biisiä Randy Holdenin (ex-Blue Cheer, Other Half ym.) klassiselta soololevyltä. Oopperatalon lava, Monoliittinen seinä Sunn:in vahvistimia ja rumpali. Äärimmäinen kitaralevy.

Pentagram - First Daze Here 2001

Pentagram oli amerikan ensimmäisiä doom-heavy-yhtyeitä. Bändi aloitti 70-luvun alussa ja First Daze Here on kokoelma äänityksiä ja demoja tuolta ajalta (1972-76). Yhtye julkaisi ensimmäisen oikean levynsä vasta 80-luvun taitteessa. Ja melkein kokonaan eri kokoonpanolla - tosin edelleen Bobby Liebling johdolla. Epäonninen levytysura on synnyttänyt joukon urbaanilegendoja; yhden mukaan itse Gene Simmons tykästyi bändiin ja olisi halunnut erään kappaleen Kissille. Bändin kieltäydyttyä hän vaikutti levytyssopimuksen hylkäämiseen. Tämä on kuitenkin puppua ja todetaan kokoelman jatko-osan First Daze Here Too levyn sisäpusseissa. (Kiss kyllä kävi tsekkaamassa bändin).

Laahaavaa ja uhkaavaa Black Sabbath soi vahvasti, mutta Pentagram oli juonut homman selkäydinpirtelöä ja teki homman jopa esikuvaansa paremmin. Stönerin Döömin tultua.. muotiin, sai Bobby Liebling piireiltä viimein tunnustusta tähän päivään asti jatkuneesta työstään. Kuulin muutaman vuoden takaista levyä, eikä se kalvennut yhtään nykyisten yrittäjien rinnalla.

Jex Thoth - S/T 2008

En ole hirveästi kallellaan doom-metalliin, mutta tämä Jex Thoth kolahtaa. Hevissähän on hirveän tärkeää erotella genret kaupunginosaa myöten (etelä-Göteborg-deathmetal), joten tämäkin on muistaakseni tägätty 'doom-rockiksi'. Jex Thoth on kuitenkin Californiasta, tarkemmin San Franciscosta.

Stoneria kohti nojataan, mutta bändin erottaa ketjulompakko-kamasta laulajatar Jex Thoth. Naisvokalisti, etenkin hyvä sellainen on varmasti harvinaisuus tässä genressä. Bändi oli nimittäin vielä edellisellä EP:llä nimeltään 'Totem', mutta muutti sen metsäpapitar-laulajatterensa mukaan.
Mikäs siinä, koska niin paljon nojataan hänen äänensä karismaan. Eikä taustoissakaan mitään vikaa ole. Randy Holdenin Population II ja laahaava 70-luvun Black Sabbathan tässä soivat, muttei se häiritse. Kitarat murisevat ja rytmi laahaa tyylinmukaisesti.